maanantai 29. lokakuuta 2018

Verivalhe: epilogi


Epilogi: Viimeinen kirje

Näyttämön valot ovat kirkkaat sille, joka seisoo sen keskellä. Minulla on yleisöä. Paikka on tuttu, olen astellut naamioihin sonnustautuneiden ihmisten näköisten olentojen kanssa lukemattomia kertoja. Olen kokenut heidän kanssaan paljon ja nyt olen palannut heidän luokseen. Heistä jokainen katsoo minuun hymyillen naamiokasvoisena.

Kasvoja on enemmän kuin koskaan aiemmin. Sali on täyttynyt vampyyreista, jotka tunnistan. Vanha pari, joka poistui rakennuksesta aina ennen ilta viittä. Nuori tyttö, jolla ei koskaan ollut ketään mukanaan. Hän kävi vain kerran viikossa. Heidän takanaan nainen, jonka tunnen, nainen, jonka kurkulle painoin käteni. Hopeahiuksinen Noire. Hänkin katsoo minuun naamionsa takaa ja hymyilee kuin en olisi koskaan tappanutkaan häntä.

Kun huomaan, kuka Noiren vierellä seisoo, tunnen jonkin sisälläni kylmenevän. Antonio on sonnustautunut jälleen vaaleansiniseen mekkoon, mutta on jättänyt hiuksensa koristelematta. Hymy hänen kasvoillaan on aidompi kuin koskaan. Muistan hänet tällaisena, onnellisena ja säteilevänä. Mieleni on säilyttänyt hänet kauniina, ei vääntyneenä ja kylmänä portaitteni päässä.

Aivan etummaisimpana ihmisistä seisoo hän, jonka vuoksi minä olen täällä. Hän, joka sai minut taipumaan kauemmas teoistani, uppoamaan syvemmälle itseeni. Lucillan hiukset ovat pitkät ja kiiltävät, mekkonsa sama tummanpunainen, joka hänellä oli yllään, kun hän käveli ensimmäistä kertaa puutarhaani. Hänkin hymyilee.

Kaikkialla salissa haisee veri. Se ei enää saa sisintäni sykkimään samalla tavalla kuin ennen, se ei räjäytä aistejani toisiaan vasten. Se on pelkkä muistutus. Minä jätin kaiken vereen, kannoin sen hajua mukanani jokaisen kulman ja mäen taa.

Veri ei valehtele. Mutta minun vereeni on kirjoitettu illuusio, haavekuva minuudesta. Se ei voi kertoa totuuksia, jos se ei tiedä, kenelle kuuluu. Kuinka se voisi, kun en itsekään tiedä, kenen kasvoja etsin kuvajaisesta?

Saliin kerääntyneet alkavat lähestyä lavaa. Seison sillä edelleen yksin, tunnen lamppujen kuumenevan ja näen pölyn tanssivan ilmassa. Mitään täällä ei ole käytetty aikoihin. Kaiken on annettu unohtua. Haistan yhä veren, se tuntuu ainoalta todelliselta asialta. Kaikki kävelevät lähemmäs ja kohottavat kasvonsa minuun. He eivät enää hymyile. He kohottavat kätensä naamioilleen, ja tiedän, että on tullut aika ottaa ne pois.

Yhdessä aallossa jokainen ottaa naamionsa pois. He paljastavat kasvonsa, jotka eivät enää hymyile, silmänsä, jotka katsovat minuun odottaen. Vien kädet omille kasvoilleni, siirrän naamion. Yleisö odottaa yhä. Vien käteni uudelleen kasvoilleni vain huomatakseni, että naamio on yhä siellä. Otan sen jälleen pois, uudelleen ja uudelleen, mutta se palaa aina. 

Yleisö katsoo minuun ymmärtäen juuri sellaisella tavalla, joka on aina saanut minut suunniltani. Aivan kuin he näkisivät kasvoni, vaikka en kykene ottamaan naamiotani pois. Se ei lähde pois koskaan. Se ei voi, sillä en tiedä, millaiset kasvot sen alla olisivat.

Verivalhe: luku 35


Luku 35: Vihaksi mustunut (Kaspar, maaliskuu 1941)

Lucilla, kihlattuni,

palattuani lännestä lupaan palata luoksesi. Minulla on vielä tärkeää tehtävää, mutta voit olettaa minun palaavan 26. maaliskuuta, kun kevätaurinko nousee jo kuuden jälkeen. Odota minua. Meidän tulee keskustella hääjärjestelyistä. Olen miettinyt jo seremoniaa. Vaikka minulla menisi yöhön, palaan luoksesi.

Sinun,
Levaine

***

Kynnyksen tuttu narahdus herättää minut lasin ja käteni välistä kukkivaan todellisuuteen, odotuksestani sykkivään, hiljaisuutta kaiuttavaan kehtoon, jonka olen ympärilleni luonut. Narahduksen aiheuttaja on itsekin kuin ylimääräinen ääni siellä, mihin toivotaan ikuista hiljaisuutta. En vaivaudu nousemaan ylös, odotukseni useimmiten palkitaan. Levainehan on jättänyt Lucillalle kirjeen, luvannut palata.

Odotan säikähtänyttä hengähdystä, saapujan sisimmästä kumpuavaa avunhuutoa. Kun saapuja osuu kattokruunun pudottamaan valoon, käännän katseeni häneen vain nähdäkseni pelon, säälittävän syyllisyyden maidonvalkeiden kasvojen piilottamissa silmissä. Minulta hän ei voi piilottaa pelkoaan, kaivan sen esille hänen ytimestään, luittensa suojista. Hän on minulle velkaa jokaisen sekunnin jäljellä olevasta elämästään, kehonsa erittämästä pelkotuoksusta. Hän on vienyt minulta jotakin korvaamatonta.

Ai, se olitkin sinä”, saapuja sanoo värisevä hymy kasvoillaan. Hän ei saa pidettyä sitä yllä kauaakaan, alan laskea sekunteja hymyn pakoon. Ainainen maireus olisi pian kokonaan poissa.
En odottanut näkeväni sinua täällä… näin pian.” Sanoilla on selvä merkitys. Hyppään sen yli, nousen ylös tuolistani jättäen lasin sisältöineen lipaston kulmalle. En ota askelia, en tahdo vielä kosketusetäisyydelle. Olen täysin tyytyväinen siihen, missä nyt olemme. Etäisyys pitää raivoni sisällä, silittää eläimen uneen.

Niinkö?” Ääneni ei sisällä vihjettä. Se on lähes täysin tuntemuksista riisuttu. ”Tulit muuten vain tapaamaan Lucillaa, tohtori Levaine. Niinkö?”
Tohtorin olemus muuttuu heti. Pelko tiivistyy hänen sisällään, käsi sipoo pukinpartaa ja tyyliteltyjä viiksiä. Tohtori Levaine ei enää kykene pitämään hallinnassa sitä, jonka näkemiseni hänessä aiheuttaa – raastavaa syyllisyyttä.

Näytät aivan syylliseltä mieheltä, tohtori Levaine. Mikä sinut moiseen tilaan ajaa? Minähän tässä vain, tohtori rakas, minä vain, Kaspar. Mehän olemme tavanneet”, tiputan sanoja suustani hänen kiemurrellessaan edessäni. Hän uppoaa. Se tapahtuu hitaasti, hän varmasti kuvittelee olevansa jo pahimmassa paikassa, tulisimmassa helvetissä, vihani tarkasteltavana. Tohtoriparka.
Sinä siis tiedät.”
Tiedän mistä?”
Lucilla on kertonut sinulle.” Levaine kiristelee hampaitaan, käyttää kaiken kärsivällisyytensä pysyäkseen ehjänä edessäni.

Niin”, sanon pehmeästi livuttaen kättäni mahonkisen tuolin selkänojalla, ”hän kertoi minulle kaiken tarpeellisen teidän kihlauksestanne.” Sormeni puristuvat tuolin pintaan. Hapuilen muistoa väkivallasta, pysäyttävästä ja rajusta. Toisen ihmisen ihon tunnusta sormieni alla, kehoni fyysisestä tarpeesta satuttaa, tehdä toiselle niin paljon pahaa, että tämän ydin menee rikki. Ytimen rikkouduttua ei ole enää mitään, mitä tuhota. Tahdon tuntea toisen kivun niin syvältä, että tunnen kehoni jokaista äärtä myöten, kun ydin vihdoin rikkoutuu. Sormeni puristavat tuolin reunaa niin lujaa, että rystyseni loistavat valkoisina kuina taivaalla.

Jos Lucilla on kertonut sinulle kihlauksestamme, tiedostat varmasti myös syyt sen takana”, Levaine sanoo äänessään uudenlaista varmuutta. Varmuus nostaa raivoani pintaan, onkii mustaa vettä kalastellen jotakin sellaista, jota ei tiedä saavansa. Tästä vedestä ei pääse pois, ei samanlaisena.
Kyllä, tiedostan loistavasti syyt kihlauksenne takana”, sanon hiljaa, ”sillä Lucilla oli sodan aikana eksynyt kovin pitkälle omassa päässään. Hänet oli helposti houkuteltavissa tällaiseen toimenpiteeseen.”
Hän –”

Pysäytän Levainen yrityksen nostamalla kättäni.
Olisit voinut kaikessa rauhassa kosia häntä, minulla ei ole mitään ihmisten pariutumisleikkejä vastaan”, sanon ja onnistun naurahtamaan. Olen saanut ymmärtää, että huvittuneisuus, näennäinenkin sellainen, helpottaa muiden oloa. Joskus omaa. Tässä tapauksessa se on pelkkä muistutus piilossa sykkivästä vihastani. Levaine ei ole tyhmä mies, hän ymmärtää, mihin pyrin tiputtamalla naurahduksen huuliltani.
Erästä seikkaa en kuitenkaan ymmärrä lainkaan. Olisin hyväksynyt avioitumisenne, mutta sinun syntisi ei ollutkaan toiselle kuuluvan naisen kosiminen. Sinä teit muutakin. Sinä käännytit Lucillan itseään vastaan.”

Ajattelen kaunista yösilmäistä sisartani edessäni, vapisemassa, pelkäämässä. Minun Lucillani ei koskaan pelännyt. Hän ei olisi antanut yösilmiensä kiillon muuttua niin perusteellisesti. Ennen sen näkemistä olin kuvitellut, ettei toisen ydintä voi muuttaa. Jos jokin kiiltää sisältä, se tulee aina kiiltämään. Olin väärässä. Joku toinen onnistui tuhoamaan minulta sen, jonka hohtoa arvostin oman elämäni ylitse.

Jos toisen ytimen voi murtaa, minä tiedän, miten tehdä sen. Ihmisessä on paljon turhaa. Ihokudoksia, luita, elimiä. Paljon sellaisia ajatuksia ja käyttäytymismalleja, jotka eivät koskaan johda mihinkään. Unelmia, jotka eivät edistä yleistä päämäärää – elämistä. Kaiken sen voi ottaa pois, mutta silti on olemassa jotakin, johon ei koskaan voi kajota, jota ei voi murtaa, vaikka repisi lihan luista, rakkauden sydämestä. Ihmisen ytimen pitäisi aina pysyä samanlaisena, perusluonteen tiiviimpänä keskittymänä. Ja silti minä olen nähnyt sen murtuvan. Sen jälkeen ihminen ei ole enää ihminen. Ei yhtään mikään, pelkkä groteski heijastuma. Lucilla ei ollut enää oma itsensä.

Tohtori Levaine on raastanut minulle kuuluvan olennon ytimen rikki, todistanut minulle, että kaikki mädän auringon alla on mahdollista. Minä katson silmiin miestä, joka on tehnyt peruuttamatonta tuhoa rakastamassani naisessa. Millainen mies sellainen henkilö onkaan. Oletan näkeväni vähintään ylpeyttä, merkkejä ylemmyydestä. Hänhän on onnistunut mahdottomassa. Mutta minä näen vain pelkoa. Kuvotuksen aalto kulkee lävitseni. Tahdon pelkästään tuhota edessäni säpsähtelevän olennon, se ei herätä minussa enää mielikuvia ihmisyydestä. Tohtori Levaine ei ansaitse kunniaa todellisen Lucillan tappamisesta.

Sinä et ymmärtänyt erästä varsin tärkeää seikkaa”, Levaine onnistuu sanomaan pelkonsa keskeltä. ”Lucilla pelkäsi itseään. Hän ei pitänyt lainkaan siitä olennosta, joka hänestä kuoriutui sinun ansiostasi. Hän ei tahtonut olla sellainen.”
Hän oli ennen minuakin sellainen. Se oli todellinen Lucilla.”
Kuka meistä muka tahtoo olla se, mitä todella on?”

Ilme Levainen kasvoilla on sittenkin ylemmyydentuntoinen. Olen nähnyt saman katseen monissa muissakin kasvoissa, erottaisin sen missä tahansa. Noirella oli sama katse hänen puhutellessaan minua oikealla nimelläni. Antonio katsoi minuun noin ja hymyili, kertoi rakastavansa minua. Ennen kaikkea, Lucillalla oli samainen ilme hänen yösilmiensä sammuessa. He kaikki kuvittelivat ymmärtävänsä minua.

Kylmät väreet jättävät minut hetkeksi hiljaiseksi. Muisto repeytyy irti minusta, näyttäytyy edessäni rumana kaikuna vuosikymmenten takaisista hetkistä. Äitini taisi olla ensimmäinen, joka katsoi minua syvälle silmiin. Aina on ollut joku, joka katsoo minua kuin ymmärtäisi. Aina joku kuvittelee tietävänsä minua paremmin, kuka olen, miten ajattelen. Ajatus oksettaa minua. Annan muiston olla, pyrin unohtamaan sen, vaikka Levainen ilme tekee unohtamisen miltei mahdottomaksi.

Lucilla oli todellinen repiessään minua kuin eläin, janotessaan verta niin paljon, että tunne hukutti hänet alleen. Hän oli jumalainen, täydellinen. Yksikään tekosyy, jonka keksit, ei muuta sitä.” Mutta mies itse muutti. Levaine muutti Lucillan. Hänellä oli kyky saada jumalattareni silmät samenemaan, ikuisen janon sammumaan. Missä hän pitää piilossa sellaista taitoa, joka tainnuttaa itse täydellisyyden, rajattoman pedon?

Sinä et usko minua vain, koska tiedät, että olen oikeassa. Sekä Lucillasta että sinusta”, tohtori Levaine jatkaa olemus yhä näennäisen tyynenä. ”Tiesin, mihin sinä kykenet. Yritin varoittaa Lucillaa sinusta, mutta hän sanoi ymmärtävänsä sinua. Hän halveksi sinua, Kaspar Rodriguez. Rakkaasi oli aina yläpuolellasi, koska hän tiesi, millainen sinä olet. Sinä et näytä vieläkään käsittävän.”
Hetkeksi Levaine pysäyttää harhaisen monologinsa. Pelko palaa haaleansinisiin silmiin. Huomaan vasta nyt, miten ne verestävät.
Lucilla. Kaspar, missä Lucilla on?”

Levaine on siis ymmärtänyt. Hän on vihdoin yhdistänyt viivat tyhjän kartanon, läsnäoloni ja portaikossa huutavan hiljaisuuden välillä. Levainen muuttuvat ilmeet tekevät hänestä entistä kuvottavamman. Pelko leviää mieheen, joka on riistänyt minulta Lucillan. Levainen ydin taitaa sittenkin olla pelkkää säälittävää, alkukantaista kauhua, joka piirtyy luonnottoman teräville kasvoille.

Lucilla on poissa”, minä sanon, ”minähän olen jo kertonut. Todellinen Lucilla on kuollut. Sinä olet tappanut hänet.”
Ei, sinä et ole voinut –”
Tuolin reunaa puristavat sormeni työntävät tuolin pois tieltä, kolauttavan puun vasten lattiaa. Tuoli pitää kovan äänen, aiheuttaa värähdyksiä Levainessa. Minun värähdykseni ovat vasta tulossa. Kehoni ei ole vielä antautunut vihalle, mutta tunnen sen saapuvan, sen sykähdykset ovat jo alkaneet. Ytimeni on aloittanut vihan levittämisen. Ääreni ottavat sen vastaan pian.

Kerrohan, rakas tohtori, millaista on elää ikuisessa nälässä?” Astun vihdoin lähemmäs. Levaine pysyy paikallaan, vaikka olen häntä pitempi ja hänen on täytynyt havaita sisälläni hitaasti kasvava raivo. Hän ei antaudu pelolleen. Se ei pelasta häntä, mutta tekee hänestä hivenen vähemmän säälittävän.
Miten tämä liittyy Lucillaan?”
Tämä liittyy erittäin olennaisesti Lucillaan, sinuun ja minuun, kaikkeen siihen, mitä olemme yhdessä luoneet. Täytyyhän sinun tuntea suunnatonta, polttavaa nälkää. Sinähän elät ihmisenä. Millaista se mahtaa olla? Se, ettei kykene antautumaan luonnolleen? Sinähän tiedät siitä parhaiten.”

Tiedän kyllä, miten Levaine sai Lucillan irtoamaan itsestään. Hänen oma nälkänsä on ikuista. Hänessä on vääristymä, kyltymätön nälkä, joka leikkaa syvältä, säälimättömänä, väsymättömänä. Sellainen nälkä ei kuole, vaikka ruumiista riistettäisi tunto, mielestä taju. Sen kuilun hän on luonut itse. Ja sinne hän veti Lucillan mukanaan. Kenellekään ei pitäisi suoda ylimääräistä oikeutta tuhota muuta kuin oma elämänsä. Yksilön oma elämä ei paina vaa’assa mitään, sen voi kuluttaa loppuun milloin tahansa.

Näytä minulle hampaasi, tohtori Levaine. Älä kiellä enää itseäsi.”
Minä en ole kuten sinä”, Levaine sihisee.
Tietenkään et ole!”

Otan jälleen askeleen lähemmäs, mutta en todistaakseni etuasemaani. Sille ei ole tarvetta.
Sinä kannat ruttoa ja levität pelkoa ympärillesi, parannat hyvitykseksi kaikki ne, jotka kykenet. Elät tekopyhyydessä. Mutta minä, minä olen yön synty, tuulen ääni. Minä olen Azazel.” Sana sanalta annan vihani putoilla, tippua sanojen väleistä syövyttämään ilmaa, jota hengitämme. Levaine tuntee sen. Hän tuntee myös jotain muutakin, jotakin täysin vaistonvaraista. Aistin verestävien silmien punertuvan, kaulan tykyttävän. Hampaiden kasvavan. Yksi askel eteenpäin on riittänyt herättämään Levainen ikinälän piilostaan.

Minä tiesin sinusta, ja niin tiesi Lucillakin”, Levaine sanoo hiljaa, yllättävän rauhallisena.
Lucilla ei tiennyt mitään”, hymähdän huomattavasti pehmeämmin. ”Tule jo, tule lähemmäs. Juo minusta. Minä olen Azazel, minun vereni sammuttaa sinua riepovan tulen. Et enää koskaan tunne nälkää, jos juot minusta.” Ehkä hän uskoo minua, koska näkee, millaiseksi on minut tehnyt viemällä minulta Lucillan.
Ei”, Levaine sihahtaa, pitää suunsa mahdollisimman kiinni. Hampaat pyrkivät jo esiin, kädet harhailevat kynsien kasvaessa ja suonien tykyttäessä. Levainen nälkä ei jätä häntä rauhaan, se raastaa häntä joka suunnasta kuin liekki, joka kulkeutuu kaikkialle kehon sisällä. ”Minun nälkääni ei tapa kukaan, et edes sinä. Se ei ole lähtöisin sinusta.”
Vampyyrit ovat kaikki minun synnyttämiäni. Yö on minusta.”
Sinä et ymmärrä”, Levaine sihahtaa, selvästi kamppailunsa uuvuttamana. ”Tällaisissa asioissa et voi voittaa, koska sinä et näe niitä. Ne eivät ole hentoja tuntemuksia tai ilmeitä kasvoilla. Niitähän sinä luet. Mutta tätä sinä et voi ymmärtää. Tämä on taistelua, ikuista, loppumatonta. Tällaisia tunteita sinä et voi koskaan tuntea.”

Mies on kipunsa äärirajoilla. Hän pitelee käsiään käsivarsia vasten, raastaa kynsillään mustaa takkiaan, jotta ei käy kiinni kaulaani. Silti hän onnistuu säilyttämään ylpeytensä, raivostuttavan katseen kalpeilla kasvoillaan. Levaine kuvittelee yhä tietävänsä minua paremmin, millainen olen. Hänen katseensa määrittelee minut. Paljastun sen edessä, seison alastomana ja heikkona hänen ymmärryksessään.

En kestä enempää. Astun kosketusetäisyydelle, vien kehoni Levainen omaa vasten ja tunnen, miten nälkä lopulta voittaa miehen. Levaine avaa suunsa, kasvaneet kulmahampaat raastavat tiensä kaulukseni läpi. Levainen repiessä tietään kaulani suonelle eläimellisyyden tainnuttaessa hänen itsevihansa, työnnän hänet taaemmas. Tartun tiukasti miehen mustiin hiuksiiin, jotka tottelevat otettani minun vääntäessäni Levainen lattialle. Hän pysyy allani. Nälkä on hetkeksi riistänyt hänen kykynsä ajatella selkeästi, jokainen tiedottomuudessa vaellettu sekunti on apulaiseni. Pihdit ovat käteni ulottuvilla, vaatteissani, vedän ne esiin kuin tottumuksesta ja annan niiden suudella Levainen paljastettuja kulmahampaita.

Minä puhuin totta. Minä todella kykenen tappamaan nälän Levainessa. En ehkä antamalla hänen juoda minusta, mutta toisella tavalla, pysyvämmällä. Tunnen, miten raivoni terästäytyy äärimmilleen, levittäytyy, kurottaa yli rajojeni. Annan sen tehdä mitä tahtoo. Se sanelee kaiken, se saa minut toimimaan. Revin lujaa, vedän ensin toista kulmahammasta, kunnes tunnen hammasjuuren rikkoutuvan. Rasahdus kiertää Levainen kehossa, palauttaa miehen hetkeen. Levaine ei ehdi huutaa ensimmäisen hampaan kohdalla. Rusahdukset ja suunnaton määrä punaista verta, nestemäistä raivoa, saattelevat hänet maalaamaani todellisuuteen. Hän ei enää koskaan tunne nälkää. Minä riistän häneltä sen, joka on määritellyt hänen kuvottavan olemuksensa jo vuosia.

Tunnen Levainesta pääsevän huudon jokaisella osallani, kun raastan toista terävää kulmahammasta irti. Mies ei enää pyristele, pidän häntä liian tiukassa otteessa. Kipu on jo liian suurta. Saatan tuntea, miten pulppuava veri miltei tukehduttaa hänet, mutta kivun uusi aalto pakottaa kurluttavan huudon silti ulos.

Ihmismäinen olento kykenee tuntemaan vain tietyn määrän kipua ennen kuin keho luovuttaa. Levainessa on kuitenkin riittävästi petoa, jotta hän pysyy tajuissaan. Satutan paljon, syvältä, mutta en vie häneltä kykyä tuntea kipua. Levaine saa hukkua verenpunaansa. En anna hänelle mahdollisuutta jättää yhtäkään sekuntia tuntematta.

Levaine näyttää pelkästään lyödyltä kulmahampaattomine suineen ja verilammikoineen. Nousen hänen yltään, hän on liian satutettu paetakseen. Levainen punertuneet silmät kiertelevät kattoa, hän ei enää osaisi kertoa nimeään, ei syntymässä annettua eikä itse luomaansa. On vain kipua. Levaine saa tuntea jokaisen vivahteen siitä raivosta, jonka hän minussa synnyttää. Yksikään vihan sävel ei saa paeta.

Tahtoisin antaa edessäni kuolemaa tekevän olennon tukehtua vereensä. Raivo suonissani ei kuitenkaan ole saanut tarpeekseen, se ei jää odottamaan, että Levaine kituu hitaasti pois. Aistini heräävät suunnattomaan määrään verta, joka ei enää odota minua suonien sisällä. Verta on kaikkialla, aistini terästyvät vihani haluamaan suuntaan. Tavoittelen sen ydintä, jotta kykenen työntymään sinne, mistä käsin saan Levainen tuhottua.

Upotan käteni Levainen rintaan. Ihokudokset, kovat luut ja jokainen sisäelin antautuvat raivolleni, kun työnnyn sisään Levainen kehoon, kiedon sormeni hänen sydämensä ympärille. Yksi puristus riittää pysäyttämään kaikkialla juoksentelevan katseen. Levainen ikinälkä sammuu edessäni, keho ei enää värähtele allani. Sydän sykkii loppuun, tunnen sen viimeiset iskut kämmentäni vasten. Levaine on sammunut, räjähtänyt raivooni.

Sisälläni tuulee. Hiljaisuuden keskellä tuuli tuntuu miltei huudolta. Raivo laantuu sydämen sykkeen lakatessa omaa ihoani vasten. Viha on poissa. Sen kohde ei enää nouse vaan lipuu pimeämmille maille vieden suurimman, punaisimman vihani mukanaan. Levaine sai kuin saikin haluamansa. Hän vei minulta Lucillan. Hän vei minulta raivoni.

Minun piti riistää Levainelta hänen ytimensä, mutta hiljaisuuden kiljuessa haavoja korviini alan hitaasti ymmärtää, että olen hänen ytimensä sijaan tuhonnut omani. Sen, johon Levainekin kuvitteli nähneensä. Siniset silmät tiesivät. Sisälläni on enää pelkkää hiljaisuutta.

Nousen ylös ja tunnen, kuinka näkökenttäni keinuu. Verta on huumaavan paljon, koko olohuone peittyy siihen. Kävelen pois ja tiedän vain vaivoin, että poistun talosta keho kauttaaltaan veressä. Kaksi ruumiista jää taloon, kaksi erilaista vihani ilmentymää. Sisälläni on hiljaista, tappavan hiljaista, vaikka otan lisää askelia kohti ovea. En muista, olenko ottanut takkia tai hansikkaita mukaani lähtiessäni kotoani. En muista enää lähteneeni. On vain verta, punaista, kaikkialla pelkkää punaista, joka ei enää tunnu miltään.

Painan käteni ulko-oven kahvalle. Mielessäni heilahtelee edelleen. Pysyn juuri ja juuri pystyssä. Tiedän, mitä olen tehnyt. Tieden sen tarkalleen. Ulkona taivas on pimentynyt tähdettömäksi mustaksi viitaksi. Koko kehoni vapisee, mutta ajatukset ovat hiljaa. Minä en voi enää tehdä mitään, joka saisi huudon palaamaan. Avaan ulko-oven ja astun askeleen eteenpäin.

Verivalhe: luku 34


Luku 34: Veri veressäni (Kaspar, maaliskuu 1941)

Lucillalla on yllään tummanpunainen, selkeästi kauan hänen kaapeissaan ollut mekko. Hänen punaruskeat hiuksensa ovat kiharat ja tuntuvat ympäröivän häntä kaikkialta. Yösilmien katse on hämmentynyt, mutta ei sentään samanlainen kuin aiemmin. Ei yhtä tunteeton ja ymmärtämätön. Minä en enää pidä ihmisten silmistä sen jälkeen, kun olen katsonut kahta kuolevaa silmiin juuri ennen kuin henki pakenee heistä.

Hyvää huomenta, Kaspar”, Lucilla tervehtii värittömällä äänellä. Se ei sovi hänelle lainkaan. Se saa kehoni pistelemään oitis. En ole tullut hänen luokseen ystävälliselle visiitille. Korviini on kiirinyt jotakin sellaista, joka saa nykyisen todellisuuteni tuntumaan merkityksettömältä. En pidä siitä lainkaan.
Huomenta, Lucilla”, sanon ja hymyilen, kun ymmärrän, miten hyvältä minusta tuntuu, kun Lucilla kutsuu minua Kaspariksi. Olen saanut lähiaikoina kuulla niin paljon nimiä, joita en tahdo enää liimata itseeni, että Kaspariksi kutsutuksi tuleminen tuntuu lähes nautinnolliselta.

Astun kynnyksen yli katsomatta Lucillaa silmiin. Kävelen suoraan eteisestä portaisiin, enkä tällä kertaa pysähdy katsomaan seinälle ripustettuja maalauksia tai portaikon kaiteiden yksityiskohtia. Kävelen suoraan ylös, kunnes käytävä vie minut Lucillan makuuhuoneeseen. Emme voi käydä haluamaani keskustelua eteisessä. Se täytyy käydä siellä, missä kaikki on alkanutkin.

Lucilla seuraa minua avuttoman oloisena. Surettaa nähdä hänet sellaisena omassa talossaan. Hän selvästikin näkee, minkä vuoksi olen saapunut juuri nyt. Kylällä kuulee yhtä jos toista sellaista, jolta toivoisi voivansa sulkea korvansa.

No, kuka se onnekas ihmismies on?” kysyn suoraan. Yllätyn siitä, kuinka rauhalliselta kuulostaan. Lähes huvittuneelta. Nainen, jonka kanssa olemme jakaneet kaiken, aikoo avioitua toisen miehen kanssa, ja minä kävelen hänen luokseen voimatta tehdä asialle mitään. En ole mustasukkainen, en sillä tavalla kuin ihmiset ovat. En minä Lucillaa kenellekään toiselle menetä, vaikka vihkivalat tekisivät hänestä laillisesti jonkun toisen oman. Lucilla ei voi koskaan katkaista sidettään minuun, sillä me olemme samanlaisia. Hän tulee aina takaisin luokseni.

Ei, odota, anna kun arvaan. Sodan aikana löysit jonkun, jonka kanssa voitte yhdessä leikkiä kaunista ihmisparia, kunnes hän mädäntyy käsiisi ja ihmettelee, miksi sinä pysyt yhä kauniina ja siloposkisena”, jatkan ja tunnen, kuinka tuttu punainen tunne kiertelee kehoani. ”Tai kenties olet jopa kertonut hänelle, mikä olet. Hän on avain tavalliseen elämään, eikö niin? Sinusta on tullut sentimentaalinen. Tee miten tahdot, mutta älä muuta häntä kaltaiseksesi, koska ajatuksesi kauniista ihmisaviomiehestä menee silloin pieleen.”

Hän ei ole ihminen”, Lucilla sanoo hiljaa ja pysähtyy aivan ikkunan eteen. Muistan, kuinka vain muutama päivä sitten Noire oli seisonut samalla tavalla hotellihuoneen ikkunan edessä ja minä olin tiennyt, että joudun tappamaan hänet.
Mitä sinä sillä tarkoitat?”
Sitä, mitä sanoin. Minä en avioidu ihmismiehen kanssa.”
Pelaatko sinä jotakin peliä kanssani? Kuvitteletko sinä olevasi rakastunut?”
Kuulenko minä kateutta äänessäsi?”
Minä omistan sinut!”

Punainen miltei sokaisee minut. Se sykkii lujana. Keskustelu muistuttaa minua kaikin puolin Antonion viimeisestä illasta. Kysyin häneltä tismalleen samalla tavalla kuin Lucilla kysyy nyt. Minulla on oikeus tuntea, mitä tunnen. En ole kateellinen, koska kukaan muu ei koskaan voi saada Lucillaa. Hän voi kuvitella mitä tahansa, mutta yksikään toinen vampyyri ei tule koskaan antamaan hänelle sitä, mitä minä annan. Minä olen veri hänen veressään, vain minä voin nähdä hänet avonaisena.

Olen aina ollut oikeassa sinun suhteesi”, Lucilla sanoo aivan kuin ei puhuisi lainkaan minulle. Hänestä ei ole jäljellä edes oikeaa äänensävyä. Tuntemani Lucilla on täysin poissa. ”Sinä et osaa rakastaa, osaat vain löytää itsesi toisen silmien takaa ja yrittää omistaa sen, mitä toisesta on vielä jäljellä sinun kanssa elämisen jälkeen.”
Väitätkö sinä, että olen tuhonnut sinut?”
En täysin. Me olemme yhdessä tuhonneet toisemme. Etkö sinä näe? Emme voi enää elää ilman toisiamme, ilman niin kutsuttua yhteyttämme. Sellainen ei ole tervettä.”

Kuulen haukkovani henkeäni. En voi uskoa, että kaunis tummahiuksinen punaisiin pukeutunut nainen avaamattoman ikkunan edessä on sama Lucilla, jonka kanssa viilsimme kämmenemme auki ja painoimme ne yhteen, jotta emme erottaisi matolle valuneesta verilammikosta, kumman verta sille putoili. Olimme yhtä.

Sinä et ole koskaan piitannut siitä, mikä on tervettä. Tiesit, millaisia me olimme. Meidän ei ollut tarkoitus muodostaa mitään, mistä olisi kaduilla kertomista. Emme olisi koskaan voineet avioutua, ei meistä ollut sellaiseen. Ja nyt sinä olet antanut pujottaa sormuksen sormeesi. Miksi, Lucilla? Miksi sinä kahlehtisit itsesi sillä tavalla?”

Lucilla kääntää katseensa pois minusta kuin katseeni polttaisi haavoja hänen kasvoihinsa. Näen, kuinka hänen hartiansa vapisevat hetken. Sitten hän kääntyy ja kävelee luokseni, aivan kosketusetäisyydelle. Hän ei kuitenkaan koske minuun.

En ole ollut riittävän rehellinen sinulle, Kaspar. Minä nimittäin pelkään”, Lucilla lausuu. Hänen kasvonsa ovat niin kauniit jopa silloin, kun ne eivät kuulu enää hänelle.
Minuako? Miksi?”
Lucilla pudistaa päätään hitaasti.
Ei, en sinua. Itseäni.”
Selvästikin, koska olet kääntynyt täysin itseäsi vasteen. En enää tiedä, kuka sinä olet.”
Joku muu. Joku, jonka ovelle sinä et enää saa tulla koputtamaan. Me emme voi jatkaa yhdessä, Kaspar, emme voi, koska minä pelkään liikaa sitä, joka minusta tulee, kun olen kanssasi.”

Siinä se. Ei sanaakaan enempää. Lucilla lysähtää sängylleen ja painaa katseensa maahan. Hän on täysin luovuttanut. Minä olen tehnyt kaikkeni saadakseni Lucillan takaisin luokseni. Minun piti palata kotiin. Ei ole kotia, jos hän ei ole ottamassa minua vastaan. Hiljaisuus tappaa minut, jos jään täysin yksin.

Lucilla”, sanon hiljaa ja istuudun aivan Lucillan viereen. En kuitenkaan koske häneen, sillä jos tekisin niin, en voisi olla tekemättä enempää. Juuri nyt en tiedä, mitä tekisin, jos koskettaisin häntä edes hivenen. Voisin tehdä aivan mitä vaan niin kauan, kun raivoni odottaa heräämistään sisälläni.

Lucilla, minä rakastan sinua.”
Sinä et osaa. Olemme käyneet tämän keskustelun jo.”
Muistan yhä, kuinka Lucilla edellisellä kerralla hääti minut luotaan väittäen, etten kykene tuntemaan mitään. Ehkä minä en kykenekään. Ehkä hän tekee minusta sellaisen lukitsemalla itsensä saavuttamattomiin, tummien silmien taa.

Millä minä saan sinut takaisin?”
Kaspar, ole kiltti. Se ei onnistu enää, eikä minussa ole riittävästi voimaa kertoa sinulle kaikkea sitä, jonka vuoksi en yksinkertaisesti kykene enää olemaan kanssasi”, Lucilla vastaa niin uupuneena, että se saa raivon hetkeksi läikähtämään minussa. Millä oikeudella hän vaikuttaa niin satutetulta?

Minä tahdon omistaa sinut täysin, ruumiisi ja sielusi! Jos en voi tehdä sitä muuten, laitan sinut pieneen häkkiin, jotta olet ikuisesti luonani. Otan sinut milloin haluan, suutelen sinua milloin haluan. Annan sinulle verta milloin haluan. Me kuulumme toisillemme, sinulla ei ole mitään oikeutta tehdä minulle näin!”
Jos tahdot omistaa minut ikuisesti, tapa minut”, Lucilla sanoo katsoen minua silmiin. Kyyneleet kiiltävät pitkien ripsien kehystämissä silmissä.
Ehkä minä teenkin niin”, sanon järkyttyen siitä, että tarkoitan sanomaani. Jos ainoa keinoni omistaa Lucilla on lopettaa hänen elämänsä, hän ei jätä minulle muuta vaihtoehtoa.

Jos aiot antaa tämän uuden version itsestäsi jollekulle toiselle, ehkä tappaminen on ainoa tapa tehdä sinusta täysin omani.”
En aio estellä sinua, jos teet niin”, Lucilla sanoo ja kuljettaa kätensä omalleni. Kenties hän on aina tahtonut kuolla. Ikuinen olento on niin helppoa tappaa. Ajattelen Antoniota ja Noirea. Lucilla ei kuolisi kuten he. Hän on aivan toisesta maailmasta, aivan eri tavalla täydellinen ja ikuinen.

Lucilla itse koskettaa minua ensimmäisenä, rikkoo ilmassa kieppuneen jännityksen ja pelon, joka piti minua erossa hänen iholtaan. Ohuet sormet kämmenelläni miltei polttavat, koska tiedän, että nainen, joka ne omistaa, ei enää ole se sama, jolle kuulun.

Olen niin lähellä Lucillaa, että tunnen hänen sydämensä sykkivän verta hänen kehoonsa. Veri huutaa verta ihojemme alla, kuulen, kuinka tarvitsemme toisiamme jokaisella hengenvedolla. Minä voisin koska tahansa lopettaa kierteen, tehdä hänestä ikuisesti omani. Hän ei aio palata luokseni.

Tapa minut, jos uskot pystyväsi elämään sen jälkeen”, Lucilla sanoo uudenlaisella varmuudella. Sellaisella, jonka tunnen. Hän painaa kätensä tiukemmin omalleni.
Tappamiseni ei tekisi sinusta onnellista. Sinä olet meistä se, joka ei oikeasti voi elää ilman toista. Toisin kuin sen poikaparan kanssa, sinä tulisit aidosti katumaan tappamistani. Minun jälkeeni sinulla ei olisi enää ketään, jolla olisi samanlainen ydin kuin sinulla. Kukaan muu ei saisi sinua löytämään itseäsi, kasvot naamion alla jäisivät sinulle tunnistamattomiksi.”

Tunnen, kuinka Lucillan kynnet viiltävät käteeni haavan. Veren haju tekee aisteistani entistäkin terävämmät. Joudun puristamaan vapaan käteni päiväpeittoa vasten, jotta en tekisi, kuten viha ja nälkä haluavat.

Viimeisen kerran, Lucilla, minä en tahdo muuta kuin sinut. Kuka se mies on? Kuka on niin tärkeä, että olet antanut itsesi unohtua hänen tieltään?”
Sinä olet tavannut hänet jo. Hän on tohtori Levaine, enkä minä muutu hänen vuokseen. Hän auttaa minua päästämään irti kaikesta siitä, jota en enää kykene käsittelemään.”

Tunnen veren kohisevan korvissani, kun ajattelen teräväkasvoisen tohtorin Lucillan vierelle. Heissä ei ole mitään samaa. Tohtori Levaine on pelkuri, joka elää ihmisen elämää kieltäen nälkänsä. Kun katselen Lucillaa veren hajun hivuttaessa aistejani hiljalleen yli reunan, ymmärrän, että juuri sellaiseksi Lucillakin pyrkii. Hän on suunnitellut sitä jo pitemmän aikaa. Hän aikoo kieltää itsensä, vampyyriutensa, kaiken.

Minun ei tarvitse kuulla enää muuta. Veri vie voiton, käännyttää aistini ympäri ja saa minut tarttumaan Lucillaa ranteista ja painamaan hänet alleni. Hän ei pane lainkaan vastaan. Näen hänen silmistään, että hän tietää, mitä aion, eikä hän aio estellä minua lainkaan.

Jos tämä on ainoa keino tehdä meistä yhtä, tee niin”, Lucilla sanoo sulkien silmänsä hetkeksi. Hänen ilmeensä on suunnattoman murheellinen, aivan kuin osa siitä naisesta, jonka tunsin, olisi vielä tallella. Lucilla uskoo tämän olevan ainoa mahdollisuus, enkä suostu enää kuulemaan muuta, kun annan kulmahampaideni kasvaa ja painua syvälle hänen kaulavaltimoonsa. Veren maku peittää kaiken alleen. Voisin koska tahansa lopettaa juomisen, jättää hänet rauhaan. Mutta en tee niin.

En lopeta silloin, kun olen jo tyydyttynyt, silloin, kun tavalliset vampyyrit lopettaisivat. En silloinkaan, kun tunnen, kuinka Lucillan ruumis jännittyy sydämen sykkeen alkaessa hidastua. Yhteytemme on verissämme. Otan Lucillalta kaiken, teen hänestä osan itseäni, juon kaiken hänen verestään tehdäkseni meistä ikuisesti yhtä. Vasta, kun tunnen, että sydän on kylmennyt rinnassa eikä verta enää riitä, irrotan otteeni Lucillan kaulasta.

Kun näen Lucillan silmät, päästän äänen, jota en tunnista itsekseni. Se on sama huuto, joka lähti minusta, kun näin äitini tapetut ruusupensaat. Jotakin, joka on tehnyt minusta minut, on poistunut maailmasta, kuollut, kylmettynyt. Lucillan silmät ovat edelleen tummanruskeat, miltei mustat kuin yö. Ne katsovat ylös. Hän kuoli tismalleen samalla tavalla kuin Antonio ja Noirekin.

Tunnen, kuinka Lucillasta itseeni imemäni veri kulkee lämpimänä sisälläni. Nousen ylös sängyltä, en saata jakaa sitä Lucillan kanssa nyt, kun tiedän, ettei häntä ole enää muualla kuin suonissani. Hän jatkaa elämäänsä vain sisälläni, osana minua. Me olemme yhtä. Tunnen kivun vasta huomatessani, että olen pudonnut polvilleni lattialle. Suuni aukeaa, ja kun kerran aloitan huutamisen, minusta tuntuu, etten kykene enää lopettamaan.

Verivalhe: luku 33


Luku 33: Jää hyvästi (Lucilla, maaliskuu 1941)

Lavinia ei kyennyt pitämään lupaustaan ja käymään töissä luonani vielä siihen saakka, että avioidun. Annoin hänen mennä. Kestin katsella kaksi viikkoa, kun hän säpsähti jokaista ovenkoputusta, lähti joka ilta ajoissa kotiinsa ja saapui aamuisin tasan sovittuun aikaan. Ennen hän oli aina ajoissa, jäi illoiksi maalaamaan ja keskustelemaan kanssani. Pelko Kasparista ja vampyyrien elämäntavoista kasvoi liian suureksi. En voinut antaa Lavinian kärsiä rinnallani.

Hän ei ole ollut poissa luotani vielä viikkoakaan. Viisi päivää ja kuusi tuntia. Istun eteisen portailla, samassa paikassa, jossa istuin yönä, jolloin Lavinia kertoi tietävänsä vampyyriudestani. Kun olin aamuun mennessä rauhoittunut, hän kertoi tienneensä jo pitkään. Pitkään tarkoitti sodan alusta lähtien. Kaspar oli saanut hänet ymmärtämään. Hän oli tajunnut, ettei yhteytemme pohjannut rakkauteen, vaan johonkin, jota ei ihmisaisteista käsin voisi ymmärtää.

Talossa tuntuu hiljaiselta ilman Laviniaa. Olin tottunut siihen, että hän tuli ja meni, piti huolta jokaisesta elämäni nurkasta. Nyt nurkat pölyttyvät, eikä minulla ole ainuttakaan keinoa lakaista niitä.

Aamuaurinko on alkanut nousta. Keväisin se nousee aikaisemmin ja työntyy sisään eteisen kaupungin puoleisesta ikkunasta. Se ulottuu juuri ja juuri portaisiin saakka. Ojennan kättäni valonsäiettä kohti ja katselen, kuinka yksinkertainen hopeasormus vasemmassa nimettömässäni kiiltää valossa. Kaunis vangitsijani.

Kävimme Levainen kanssa ostamassa sormukset. Ne eivät olleet kalliit, mutta Levainen sujautettua sormuksen sormeeni ymmärsin, miten lopullista avioliitostani tulisi. Levaine on vasta kolmekymmentäviisivuotias. Hänellä on jäljellä vielä useita, tuskaisen pitkiä elinvuosia. Osa minusta rukoilee, että niiden vuosien päättyessä Kaspar olisi jo kaukana täältä, poissa Rosencranzista, poissa ulottuvistani. Jos en pääse hänen luokseen, en voi muuta kuin jatkaa sitä elämäntapaa, jonka toivottavasti löydän tohtoriaviomieheni rinnalta.

En ole kertonut Levainelle siitä, että Lavinia on lähtenyt luotani. En ole vielä itsekään kyennyt lopettamaan hänen peräänsä itkemistä. Lavinia on antanut minulle niin paljon korvaamattomia asioita, etten voi milloinkaan kiittää häntä siitä. Hän antoi minulle ymmärrystä ja hyväksyntää, jota en voi saada yhdeltäkään vampyyrilta. Hän on syviten vampyyreja vihaava ihminen, jonka tunnen, ja silti hän antoi myötätuntonsa minulle. Sellaiselle ei ole sanoja ihmisten kielissä.

Levaine ei kuitenkaan saa tietää aivan vielä. Jos hän tietäisi, ettei todennäköisesti näe rakastamaansa ihmistä enää koskaan, hän ei veisi minua alttarille asti. En voi ottaa sellaista riskiä. Levaine ei voi jättää minua nyt, sillä vaikka hän tekisi niin ja tulisi myöhemmin toisiin ajatuksiin, minä en välttämättä tulisi. Sillä sekunnilla, kun Levaine heittäisi minut pois, vereni huutaisi Kasparin takaisin luokseni. Minä pidän pääni juuri niin kauan, kun hopeasormus kimaltelee hääpäivänä sormessani ja takaa minulle tulevaisuuden ruttotohtorin vaimona.

Pahempaa kuin itse avioituminen on se, että kylällä kihlauksesta puhutaan jo. Paikallinen nimekäs perijätär ja kaikkialla suosittu sekä pidetty tohtori ovat loistokas pari jokaisen silmissä. Cartwrightina olen tottunut siihen, että nimeni tipahtaa aina satunnaisin väliajoin jonkun huulilta. En ole kuitenkaan erityisen mieltynyt ajatukseen siitä, että kaupassa käydessään tai kaduilla kävellessään Kaspar kuulisi kihlauksestani jonkun muun kuin minun suusta. Asia on osittain oma vikani, sillä olen päättänyt, että en ota häneen yhteyttä ennen kuin hän tekee sen itse. Tiedän hänen palaavan luokseni, kun sana kihlauksesta on kiirinyt hänen korviinsa asti.

Painan pään polviini ja tunnen, kuinka avonaiset hiukseni verhoavat minut kaikkialta. En ole useampaan päivään jaksanut laittautua ihmisen näköiseksi voidakseni käydä kaupungilla. Siellä ei ole minulle juuri nyt mitään nähtävää. Aion pysyä kotini vankina vielä, kun se on ainoa vankilani. Kun sormuksesta tulee vankilana lopullinen, on jokseenkin samantekevää, olenko kotonani vai en, sillä en ole enää koskaan oma itseni.

Juuri, kun olen ehtinyt vaipua itseeni ja hengittää syvään, kuulen ääniä ulkoa. Havahdun ja nousen seisomaan. Erotan pitkän, tummahiuksisen hahmon kävelevän pihan kiveyksellä suoraan ovelle. Kaspar. Huokaisen syvään. Odotukseni on päättynyt. Pitkään olen saattanut muistella edellistä kohtaamistamme vain kaukaisena muistona, unenkaltaisena, epäselkeänä tapahtumasarjana, joka päättyi Lavinian lohtuun. Nyt Lavinia on poissa, mutta Kaspar on tullut takaisin. Hän tulisi aina takaisin. Minä avaan hänelle oven.


Verivalhe: luku 32


Luku 32: Kaikki anteeksi (Kaspar, maaliskuu 1941)

Ennen kuin astun junaan, joka vie minut lopullisesti pois kaiken tekemäni luota, käväisen vielä Antonion haudalla viemässä hänelle pienestä putiikista ostamani kirkkaanpunaisen ruusun. En tiedä, kuinka ruusu on saatu pysymään niin hyvänä, mutta tiedän, että kaiken jälkeen Antonio ansaitsee tulla muistetuksi kirkkaasti. Ruusu on kalleinta, mitä voin antaa. Se ei tarkoita, että katuisin hänen tappamistaan. Minä en vain kestä ajatusta siitä, etten osoittaisi kunniotusta riistämääni elämää kohtaan. Antonio ei ollut kiinnostava eikä värikäs ihminen, mutta hänessä oli omanlaistaan hohtoa. Se hohto ansaitsee tulla muistetuksi punaisella ruusulla.

Sinä et kantaisi minulle kaunaa”, kuiskaan kuljettaen kättäni kivisellä haudalla. ”Sinä et osannut vihata.” Suljen silmäni odottamattoman aallon kulkiessa lävitseni. Jos se on surua, en halua vastaanottaa sitä. En suostu tuntemaan surua siitä, että vapautin itseni itse luomastani kahleesta.

Onko tuo katumusta, jota erotan kasvoiltasi?” kuulen tutun korostuksen vierestäni. Säpsähdän. Kostya seisoo mustaan, pitkähihaiseen takkiin ja pitkävartisiin kenkiin sonnustautuneena vieressäni. Hänen kasvonsa ovat ulkoilmassa entistäkin kalpeammat ja selvästikin aiempaa riutuneemmat. Suru on riepotellut häntä.

Jos Kostyan kohtaaminen oli aiemmin ajatuksena epämukava, nyt se on suorastaan vaarallinen. Minä olen riistänyt häneltä kaiken. Ajatus Noiren kuolleista silmistä on liian tuore. Viimeöinen. Kostyan täytyy tietää jo.

Tervehdys, Kostya”, sanon nostaen kehoni haudan ääreltä. Kostya on minua pitempi. Unohdan sen aina, sillä olen ollut hänen kanssaan niin vähän tekemisissä.
Mitä sinä olet tehnyt äitini ruumiille?”
Kostya tietää. Se on erikoista ottaen huomioon sen, etteivät hänen silmänsä kiillä surusta. Hänen olemuksessaan ei ole mitään, mikä antaisi ilmi hänen havainneen äitinsä kuolleeksi.

Mietin, mahtaako Kostya olla kuten minäkin. Tietynlaisista tunteista riisuttu tai itsensä riisunut. Hän tietää ristimänimeni, kenties jopa sen, että olen vampyyreista ensimmäinen. Katsoessani häntä aurinkoisella hautausmaalla hänen parhaan ystävänsä haudalla, en osaa kuvitella tappavani häntä. Olen tuhonnut liian useita elämiä. En voi vajota syvemmälle itseeni tappamalla vielä hänetkin. Ei ole kuitenkaan lainkaan huono asia, että hän kuvittelisi minun tekevän niin.

Minä en tule koskaan kertomaan sitä sinulle”, sanon osittain siksi, etten tahtoisi itsekään muistella Noiren kehon kohtaloa. Jotakin sille oli tehtävä, jotta se ei löytyisi hotellihuoneesta. Kostya on varmasti käynyt kirjaamassa heidät molemmat ulos.
Oletko sinä nyt onnellinen? Tekikö Antonion ja äitini henkien riistäminen sinusta vapaan?”
Teki.”
Hyvä. Sinun kannattaa muistaa se aina.”

Kostya ei osoita vieläkään merkkiäkään surusta tai raivosta. Hänen kehonsa on täysin rento, kasvonsa ilmeettömät. Edes puheesta ei erota sävyä, joka kertoisi hänen hukkuvan tuskaansa.

Etkö sinä aio kysyä minulta, miksi tein, mitä tein?” kysyn vain saadakseni Kostyasta edes yhden rehellisen reaktion.
En”, hän vastaa oitis, ”sillä minä tiedän jo, miksi tapoit heidät.” Kostyalla on samanlainen katse silmissään kuin äidillään viimeisinä elinminuutteinaan. Tietävä. Liian tietävä. Hän näkee sisälleni aivan kuten Noirekin. Raivoni yrittää herätä, mutta käsken sitä hiljenemään vielä, kun kykenen tekemään niin. En siedä sitä, että Kostya kuvittelee tietävänsä, millainen olen. En vain voi tehdä hänelle mitään. Minun on pidettävä kiinni edes jostakin kohtuudesta.

Vai niin. Mutta etkö sure heitä? Miksi sinä et huuda päin kasvojani, että vein sinulta kaiken, mitä rakastat?”
Miksi antaisin sinulle jotakin niin yksityistä? Sinä et ansaitse suruani tai vihaani.” Kostya on aikeissa kääntyä. En anna hänen mennä vielä, en niin kauan, kun olen tietämätön hänen tulevista liikkeistään.

Minne sinä muka aiot mennä? Takaisin Lumieré de Luneenko?” Kuvittelen vanhan teatterirakennuksen ilman Noirea. Tunnen uuden väristyksen kehossani.
Takaisin Neuvostoliittoon sitten, kun se on jälleen mahdollista.”
Oi”, sanon naurahtaen, ”sinä aiot siis paeta minua lopun ikääsi.”
En minä aio paeta, minulla ei ole mitään syytä sellaiseen. Pakeneminen tarkoittaisi, että olisin peloissani.”

Olen erottavinani pienen hymyn Kostyan huulilla hänen kääntäessään minulle selkäni. Hänellä pitäisi olla satoja syitä pelätä minua, juosta karkuun pitkillä jaloillansa. Olen tuhonnut kaiken hänen rakastamansa. Vein Antonion, vein Noiren ja sitä kautta myös Lumieré de Lunen, vaikka Noire ei olisikaan sen ylläpitoa jatkanut. Kostya ei osoita merkkiäkään pelosta kävellessään pois luotani. Tiedän, etten tule enää koskaan näkemään häntä. Minä en tahdo tappaa häntä. Pyyhin mielestäni ajatuksen siitä, että Kostya katsoi minua viimeiseksi aivan kuin olisi nähnyt minusta kaiken. Päästän tietoisesti pois ihmisen, joka katsoi minua sillä tavalla.

Tiedän, ettei Kostya aio pistää minua vastuuseen mistään, mitä olen tehnyt. Sen näki hänen ilmeestään. En ymmärrä lainkaan, miksei hän aio tehdä niin. Se tuntuu erikoiselta, väärältä. Aivan kuin olisin saanut kaiken anteeksi.

Verivalhe: luku 31


Luku 31: Azazel (Kaspar, maaliskuu 1941)

Minä olen aina rakastanut ruusuja. Ollessani lapsi ne piilottivat minut silloin, kun en tahtonut maailman näkevän minua. Äidin ruusupensaat olivat suunnattoman suuria, vaikka meidän talomme metsän keskellä ei ollut hieno kartano tai edes kaunis. Äiti panosti kukkiinsa, sillä ne olivat useimmiten ainoa asia, jonka hoitamisessa hän onnistui. Parisuhde kaatui heti synnyttyäni, vanhemmat olivat kieltäneet hänet kauan sitten. Äiti ei koskaan kertonut syytä siihen. Hän ei oikeastaan koskaan kertonut minulle syytä mihinkään. Lopulta lakkasin kysymästä.

Ruusuista on muuhunkin. Niiden kauneus on puhtainta mahdollista. Vaikka ne kuihtuvat, ne palaavat uudelleen eri muodossa. Kukat elävät vähemmän aikaa kuin ihmiset, mutta ne ovat silti ikuisempia kuin yksikään ihmisolento. Ovat ruusut sitten punaisia tai valkoisia, ne ilmentävät kauneutta juuri sellaisella tavalla, joka tekee niistä ainutlaatuisia. Ollessani lapsi minä pidin niistä enemmän kuin ihmisistä. Kasvoin niiden kanssa. Englannin talvet olivat leutoja, mutta veivät silti kukat mukanaan. Muistan, että pysyin sisällä useita päiviä, jotta en olisi joutunut kävelemään kylmän ja värittömän puutarhan ohi.

Äiti sanoi minulle aina, että kun synnyin, en ollut pitänyt ääntäkään. Olin syntynyt täysin hiljaa. Äänettömyys oli kierrellyt seiniä ja saanut äidin ajattelemaan, että hän oli synnyttänyt kuolleen lapsen. Hänestä tuntui siltä vielä viisi vuotta myöhemminkin. Ja kymmenen. Ja kaksikymmentä. Hän muistutti minua myöhempinä vuosina aina tasaisin väliajoin siitä, kuinka hiljaisuus oli kiertynyt hänen ympärilleen ja saanut hänet tajuamaan, että hänen pojassaan oli jotakin vialla.

Minua tietenkin tutkittiin säännöllisin väliajoin. Kukaan ei koskaan huomannut minussa ainuttakaan fyysistä vikaa. Keuhkoni olivat kunnossa, sydämeni sykki punaista verta kaikkialle ruumiiseeni. En sairastunut edes kulkutauteihin. Vaikka lääketiede ja terveysalan ammattilaiset olivat hyvin erilaisia silloin, tiesin, ettei minussa ollut mitään vikaa. En vain ollut huutanut syntyessäni. En huutanut myöhemminkään. Mikään ei tuntunut koskettavan minua tavalla, joka olisi pakottanut minut kohottamaan ääntäni.

Ensimmäiset kymmenen elinvuottani vietin pääasiassa yksinäni. Naapureita ei asunut lähimmän viiden kilometrin säteellä. Pitemmälle en olisi jaksanut kulkea. Äitiä ei juuri kiinnostanut vahtia, missä kiertelin yksinäni, sillä hän tiesi, että en hakeutuisi hankaluuksiin. En ollut sellainen lapsi. Olin hänelle hajuton ja mauton. Jos minut olisi pureskellut alas asti, ei olisi huomannut jauhaneensa ja nielleensä.

Äiti tiesi, ettei mikään ollut kunnossa, sillä jopa koulupoikana minä olin hiljainen. Menestyin matematiikassa hyvin, mutta en koskaan puhunut mitään. Opettajat kertoivat, kuinka pieni Anthony vain katsoi muita pulpettinsa ylitse kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä he tekivät. He olivat väärässä. Minä ymmärsin täysin. En vain kokenut olevani tasolla, jolla puhuttaisiin ja naurettaisiin muiden kanssa. Minua ei haitannut olla yksin.

Muistan edelleen ensimmäisen kerran, kun huusin. Astuin portaille, päivä oli kirkas, mutta auringoton. Viileä syksyiltapäivä. Katseeni siirtyi pienen pihan halki löytämättä ainuttakaan ruusupensasta. Niiden jäänteet olivat näkyvissä, mutta yksikään lehti tai piikki ei ollut enää pihalla. Ainoa asia, jota kohtaan olin tuntenut syvää kiintymystä, oli riistetty minulta, revitty sijoiltaan.

Kun huuto lähti minusta, en aluksi tunnistanut sitä omakseni. Se kierteli ympärilläni niin lujana ja vahvana, etten voinut kuvitellakaan sellaisen äänen olevan peräisin itsestäni. Kenties jo silloin se asettui minuun. Suuri, vahva ääni, johon jokainen uusi huuto myöhemmin sekoittui, kunnes minussa eli kakofonia, jota aloin kutsua vihaksi.

Äitini oli syvästi järkyttynyt. Muistan hänen itkeneen keittiössä osittain helpotuksesta, osittain syvästä kauhusta, jota tunsi minua kohtaan. Pystyin huutamaan. Eikö äiti ollutkin halunnut juuri sitä? En ymmärtänyt, miksi hän katsoi minua niin kuin katsoi palattuani sisälle. Aivan kuin hän olisi nähnyt ytimeeni ja havainnut sieltä jotakin niin hirvittävää, ettei kyennyt sanomaan sitä ääneen.

Äiti ei koskaan sanonut mitään siitä päivästä. Hän kuoli ennen kuin ehti. Kulkutauti vei hänet mennessään. Talo haisi kuolemalta monta viikkoa. Olin yli kaksikymmentävuotias. Talo kuului äidin kuolemasta eteenpäin minulle. En osannut kuvitella muuttavani muualle. Äidin hautajaisista muistan vain vieneeni hänelle valkoisia ruusuja, jotka olivat peräisin uudesta pensaasta. Aivan kuten minäkin äidille, myös hän oli minulle täysin väritön. Emme koskaan tunteneet toisiamme kohtaan mitään.

Elin äitini talossa naimattomana pienellä perinnöllä kaksikymmentäkahdeksanvuotiaaksi. Sen ikäiseksi kehoni jäi. Sen ikäisenä minusta tuli se, jota vampyyrit ja ihmiset kutsuvat kaikkialla maailmassa Azazeliksi, hirviöksi, joka levitti vampirismin kaikkialle.

Tein pieniä töitä, jotka jättivät minulle kohtuullisesti aikaa viettää elämääni siellä, missä olin sitä aina siihen astikin viettänyt. Metsässä. Koruttomat syksyiset puut kasvoivat harvassa jättäen taivaan kirkkaana ylleni, kun kävelin pienelle metsälammelle, joka oli kauempana kuin olin koskaan lapsena uskaltanut käydä. Siitä hetkestä ihmiset kertovat vieläkin väritettyjä tarinoita. Hetkestä, jolloin huomasin vuohen synnyttäneen veteen. Se makasi lehdistä oranssilla penkereellä verestä märkänä, mutta yhä hengittävänä. Mitä ikinä se olikin synnyttänyt, oli jäänyt veteen. Muistan, kuinka veri eteni lammen keskustasta reunoille kuin tummanpunainen kukka.

En tiedä, miksi menin veteen. Minulla ei ollut mitään syytä siihen. Veri sisälläni tuntui kuitenkin ymmärtävän kukkivaa lampea, verta sen keskellä. Huuto oli ottanut paikkansa suonissani, ja se tiesi, mitä halusi. Minä kävelin suoraan veteen, kunnes pääni oli pinnan alla. Jokin sisälläni tiesi, ettei lammen kuuluisi olla niin syvä. Minä upposin syvemmälle, kunnes en enää saanut happea ja vedin sisääni veden ja veren sekoitusta. Tumma neste tuntui täyttävän minut kaikkialta.

Jokin syttyi kaulassani kuin sairaus. Tunsin, kuinka se upposi minuun hampaiden lailla ja raivasi tiensä kaikkialle. Silloin kuvittelin kuolevani. Sisuskaluni huusivat, kun jokin tuntui repivän niitä. Luuni vääntyivät, murskaantuivat palasiksi. Kipu siirtyi kaulastani kaikkialle, lävisti minut punallaan. Lopulta se otti paikkansa suussani, asetti ikuisen nälän minuun, terävöitti kulmahampaat tehden niin kipeää, että kuvittelin koko suuni halkeavan. En ole löytänyt sitä tunnetta enää koskaan sen jälkeen. Vihani ja nälkäni pääsevät lähelle, mutta eivät yhtä repivinä, yhtä todellisina.

Se päivä jätti minut ikuisesti ruumiiltani vain muutamaa vuotta alle kolmekymmentävuotiaaksi. Silloin ikuinen elämä oli vain minun, mutta en tiennyt siitä mitään. Kuvittelin kuolleeni. Kun sitten heräsin ja näin yön miljoonat tähdet ylläni, tunsin jonkin muuttuneen perusteellisesti. Hampaani olivat ennallaan, kehonikin kykeni yhä kampeamaan itsensä ylös. Olin kuivunut täysin eikä vaatteissani näkynyt merkkiäkään sotkeentumisesta tai rikkoontumisesta. Vain vierelleni jäänyt, luihin asti mädäntynyt vuohen ruumis kertoi minulle, kuinka kauan olin viettänyt lammella tiedottomassa tilassa.

Tietenkään en tiennyt heti tarvitsevani kuukausittain verta pysyäkseni hengissä. Nälkä ilmoitti itsestään vasta kuukauden päästä. Siihen asti pysyin talossani kykenemättä käymään edes töissä. Kipu jätti minut tunnottomaksi, en aina onnistunut edes nousemaan sängystä. Jokin minussa oli vääristynyt, loksahtanut pois paikaltaan. Kuvittelin aina siitä lähtien, ettei ihmisen ydintä voinut muuttaa mikään maailmassa. En kuitenkaan koskaan saanut selville, oliko omani muuttunut peruuttamattomasti sinä päivänä lammessa.

En muista ensimmäisen puremani ihmisen kasvoja. Muistan vain, kuinka nälkä otti minusta vallan, tainnutti minut eläimeksi ja sai minut täyttämään sisimpäni verellä. Se oli tuntunut pelkästään hyvältä. Olin miltei hukkua siitä seuranneeseen suunnattomaan aaltoon, jota en osannut nimetä suoraan onnellisuudeksi tai euforiaksi. Se vain oli. Sellaiseksi se jäi.

Kuolemattomuuteeni havahduin vasta, kun huomasin, etten ollut neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä muuttunut hiventäkään. Kasvoni olivat rypyttömät ja hiukseni sileät ja hyväkuntoiset. Suunnilleen silloin lakkasin katsomasta itseäni peiliin.

Olen elämäni aikana joutunut piiloutumaan, jättämään taakseni ja löytämään. Pahimpina pulan ja kaaoksen aikoina epäpuhtaudet synnyttivät ruton. Silloin vampyyreita oli jo satoja eri maissa. Minun piti paeta paikasta toiseen voidakseni välttyä siltä tosiasialta, että jouduin elämään verellä ja kylvämään vaaran tuntua kaikkialle ympärilleni. Ytimestäni oli tullut niin punainen, että pelkäsin sitä enemmän kuin koskaan ymmärsinkään. Mielsin aina tekeväni vain sen, mitä minun täytyi. Ei ollut hyvää ja pahaa sellaiselle, jolla ei ollut koskaan vaihtoehtoja.

Vaellellessani opin paljon ihmisistä ja siitä, miten paljon maailma oli valmis taipumaan säilyttääkseen käsityksensä hyvästä. Vampyyreille syntyi nimi, mutta se mainittiin vain varoittavissa iltasaduissa. Me olimme myyttisiä olentoja, muuttuimme vaaraksi vasta, kun meitä alkoi olla miltei yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Kun rutosta oli tullut tauti, joka aivan oikeasti tappoi satoja ihmisiä. Ne, jotka selvisivät, olivat pelkkiä menetettyjä hirviöitä. Vain ihmisyydellä oli merkitystä, vaikka jokainen oli unohtanut, että ihmisyydestä kaikki oli lähtenytkin. Minäkin olin joskus ollut jonkun poika.

En löytänyt yhteenkuuluvuutta ja lämpöä keneltäkään, vaikka tapasin useita kaltaisiani. Vasta Rosencranzista löysin kodin. Siellä minulla oli ruusuja ja joku, joka ajatteli maailmasta kuten minäkin. Lucilla sai minut katsomaan jälleen peiliin ilman pelkoa siitä, etten tietäisi, kuka sieltä katsoi.

Nyt, kun ajattelen sitä, kaikki oli hyvin ennen sotaa. Ennen äänten katoamista, hiljaisuuden palaamista. Kannoin kaiken jälleen yksin, aivan liian yksin. Noirekaan ei lopulta ymmärtänyt minua riittävästi, Antonio oli vain hetken lämmin minua vasten. Enkä enää näe mitään Lucillan yösilmistä. Maailma on alkanut kylmetä ympärilläni, hiljaisuus palaa lopulliseksi olotilaksi. En ole valmis siihen. Ytimeni ei enää kykenisi siihen totuttuaan kerran kaikkiin maailman ääniin.

Verivalhe: luku 30


Luku 30: Silmät avoinna (Kaspar, maaliskuu 1941)

Itäisempi Rosencranz on talven lopussa lähes yhtä kylmä kuin pohjoinenkin. Päivät ovat pidentyneet, lumi päässyt pitsittymään reunoista. Silti ilma on yhä kylmää pelkästään purevalla tavalla. Aurinko nousee Antonion haudan takaa. Kukkameri ja erilaiset adressit muistuttavat minua siitä, että olen kohottanut kyynelet usean ihmisen silmiin. Minun käteni riistivät joltakin pojan, joltakin lapsenlapsen. Minut kutsuttiin Antonion hautajaisiin tasan siitä syystä, että Antonio kuoli luonani. Minun täytyi olla tärkeä ystävä. Jos Cariellot olisivat tienneet yhteytemme luonteen, he olisivat polttohaudanneet poikansa siunaamattomaan hautaan ja lähettäneet uhkakirjeitä perääni.

Aamu on unohtanut, että hautausmaalla ei pitäisi olla kaunista. Ja minä olen unohtanut sen, että tapoin Antonion päästäkseni mahdollisimman vähällä vaivalla. Silti olen saapunut tänne asti vain seisoakseni hänen koristellun hautansa edessä. Antonio Felice Cariello. Syntynyt 15.6.1916. Kuollut 20.3.1941. Ikuisesti kaivaten. Minulla on ikuisuus harteillani, joten ajatus ihmisten määrittelemästä ikuisuudesta lähinnä huvittaa minua. Mitä on ikuisuus ihmisille, jotka elävät silmänräpäyksen, ehtivät löytää itsensä kadottamatta merkityksiä kertaakaan? Heille nouseva aurinko ja kevään lintujen laulu tuovat tyydytyksen. Heidän ikuisuutensa mahtuu lasipurkkiin.

Hän ei ehtinyt elää omaa ikuisuuttaan”, kuulen selkeän naisäänen takaani. Käännyn vain kohdatakseni tutut kasvot harsomaisen pääkoristeen takaa. Noire seisoo edessäni pitkänä ja täysin mustiin sonnustautuneena. Hänen pitkät, kiharat hiuksensa on sidottu tiukalle kampaukselle. Silmät näyttävät väsyneiltä.
Noire”, lausun naisen nimen, kun en kykene luontevamminkaan reagoimaan. Minä olen jo kertaalleen lausunut hyvästit hänelle. En uskonut enää koskaan näkeväni Noirea.

Hei jälleen, Kaspar”, Noire tervehtii onnistuen hymyilemään vain sen verran, mikä on kohteliasta.
Minä en tiennyt sinun olevan täällä.”
Luonnollisestikaan minua ei kutsuttu hautajaisiin.”
Sinä päätit silti tulla.”
Rouva Cariello ystävällisesti ilmoitti minulle tapahtuneesta. Hän ei ollut täysin tietämätön poikansa yksityiselämästä.”

Huokaisen syvään. Kevätaurinko hohkaa reikiä lumipenkkoihin Noiren takana. Aurinko ei kuitenkaan lämmitä, Noire suoristaa mustia käsineitään.
Minä en katsonut hänen selviävän sodasta vain nähdäkseni hänen kuolevan näin”, Noire sanoo astuessaan askeleen lähemmäs Antonion hautaa. Hän kumartuu koskettamaan sen kivistä pintaa ja sävähtää, kun ymmärtää kiven olevan pelkästään kylmä. Se ei enää hengitä. Antonio on mullan alla, kylmäsä ja karussa maassa. Siellä, jonne minä miltei tukehduin hänen ollessa se, joka veti minut ylös. Käännän hetkeksi katseeni poispäin haudasta.

Minä olin hänen kanssaan sinä iltana”, sanon, vaikka uskon Noiren jo tietävän sen.
Noire nyökkää. Olin oikeassa.
Oletko palaamassa jo kotiseudullesi, vai yövytkö paikallisessa hotellissa?”
Yövyn hotellissa ja lähden huomenna aikaisin aamulla.”
Yövy minun hotellissani. Kostya ei kuitenkaan aio poistua Antonion haudalta seuraavana yönä.”
Onko Kostya mukanasi?”
Luopuisitko sinä toisesta puoliskostasi hyvästelemättä?”

Ajatus tummahipiäisen nuoren miehen jäänsinisestä katseesta saa minut tuntemaan ensimmäistä kertaa syyllisyyttä. En tahdo kohdata Kostyaa uudelleen. En hyvästellyt häntä lähdettyäni Lumieré de Lunesta. Hän on aina katsonut minua kuin näkisi ytimeeni asti. En altistaisi itseäni sellaiselle katseelle uudelleen.

Meidän täytyy keskustella”, Noire sanoo hiljaa, ”ja se taitaa onnistua ainoastaan seuraavana yönä.”
Saako hotelliin tuoda vieraita?”
Kiinnostaako sinua muka sellainen?” Noire hymyilee jälleen. Hymyssä ei ole enää mitään samanlaista kuin aiemmin. Se on pakotettu ja lyhytkestoinen. Antonion kuolema on pyyhkinyt lopunkin värin Noiren kasvoilta.

Noire tietää jo, että minä suostun, vaikka kaikki kehoni osat huutavat päinvastaista. Noire on ainoa toisista elävistä olennoista, jonka raivoa suostun pelkäämään. Tiedän pelanneeni korttini oikein hänen kanssaan, mutta mikään tässä maailmassa ei pelasta minua, jos Noire ymmärtää minun päättäneen Antonion elämän. En voi kuitenkaan kääntää hänelle selkääni. Minä olen ikävöinyt hänen hopeanharmaita hiuksiaan kehoani vasten, hänen syvälle katsovia sinisiä silmiään ja aistikkaita liikkeitään. Vaikka Noiren näkeminen Lumieré de Lunen ulkopuolella, kirkkaassa päivänvalossa tuntuu aavistuksen väärältä, en voi olla osittain iloitsematta siitä, että kohtaamme uudelleen.

Illastamme paikallisessa ravintolassa keskustellen täysin toissijaisista seikoista. Se, mistä meidän todella tulee keskustella, odottaa meitä lakanoiden välissä yön pimeimpinä tunteina. Noire kertoo Antonion lähettäneen hänelle useita kirjeitä sodan jälkeen. Jokaisella kerralla, kun hän mainitsee Antonion nimen, hänen katseensa tuntuu porautuvan syvemmälle minuun. Se puree luihini samalla tavalla kuin Lucillan sanat vain muutamaa viikkoa aiemmin. En siedä sitä. Kenelläkään ei ole oikeutta katsoa minua siten.

Ilta kuluu hitaasti kohti päämääräänsä. Olen perunut oman hotellivaraukseni ja istun pienessä, tummasävyisessä hotellihuoneessa, jossa on kaksi erillistä sänkyä. Kostyaa ei ole näkynyt koko iltana. Noire tietää poikansa siirtyneen Antonion haudalle. Hän palaisi hotellille vasta aamulla.

Minun ei ole enää lainkaan yhtä helppoa asettua Noirea vasten ja kuljettaa käsiäni hänen kehollaan. Se tuntuu rutiininomaiselta, sillä vaikka viehätymme yhä toistamme, menneet tapahtumat tekevät kaikesta pelkkää suorittamista. Kehollinen tyydytys ei tunnu enää samalta kummankin ajatellessa samalla jotakin aivan muuta. Noire kykenee ajattelemaan vain toisen poikansa kuolemaa ja minä en saa mielestäni sitä, miten Lucilla hääti minut luotaan.

Lopulta Noire makaa vierelläni vaatteettomana. Hän hengittää raskaasti ja pyytää minua sytyttämään itselleen savukkeen. Savu leviää huoneeseen. Vedän sitä keuhkoihini asti.
Minä aion lopettaa Lumieré de Lunen toiminnan”, Noire sanoo hiljaa. Käännän pääni häneen päin, mutta hän pitää katseensa katossa, puhaltaa savua suustaan.
Et sinä voisi.”
En kykene siihen enää.”

Nousen istumaan, vien käteni Noiren kehon ympärille siten, ettei hän pääsisi nousemaan, jos yrittäisi.
Lumieré de Lune on ainoa paikka, jonne kaltaisemme voivat mennä. Et sinä voi vain lopettaa sitä.”
Kaspar, Kaspar… Välillä minä mietin, kuinka sinä olet selvinnyt näin pitkälle elämässäsi ymmärtämättä lainkaan, kuinka ihmiset käytännössä toimivat.”

Noire ei hievahdakaan. Edes hänen silmänsä eivät värähdä, vaikka olen kumartunut hänen ylleen.
Minä en kykene enää ylläpitämään jotakin niin riskialtista”, Noire sanoo. ”Poikani turvallisuus on ensimmäisellä sijalla nyt, kun toinen lapsistani on mullan alla.” Noiren ääni värähtää hänen puhuessaan Antoniosta.
Voimme jäädä koska tahansa kiinni ja tulla teurastetuksi vampyyreina. En anna sen tapahtua Kostyalle. Olen riskeerannut hänen elämänsä jo liian useasti.”

Palaan takaisin sängylle, aivan Noiren vierelle. Kuuntelen hänen hengitystään, sydämensä sykettä rinnan alla. En ymmärrä lainkaan, miksi kukaan olisi valmis menemään niin pitkälle kenenkään vuoksi, edes oman lapsensa. Eikö suuremman ihmismäärän etu ole tärkeämpi kuin yksilön? Entä sitten, jos he jäisivät kiinni? Noire on älykkäämpi kuin vanhimmat tähdet taivaalla. Hän pääsisi pakoon.

Sinä aiot siis luovuttaa noin vain? Millä oikeudella sinä teet niin nyt, kun vampyyrit tarvitsisivat yhteisöllisyyttä enemmän kuin koskaan?”
En voi yksin kannatella koko maailmaa. Teen kerrankin jotain täysin itsekästä ja luotan siihen, että kaltaisemme osaavat itsekin lyöttäytyä yhteen. Minun voimani eivät enää riitä pitämään heitä kaikkia elossa.”
Sinä tuhoat jotakin, jota ei ole syntynyt ennen sinua. Sinä olet ensimmäinen, joka saa vampyyrit tuntemaan olonsa turvalliseksi ja tervetulleiksi. Meitä ei oteta hymysuin vastaan missään muualla!”
Mistä sinä sen tiedät?”

Nousen jälleen istumaan. En kykene keskustelemaan tällaisista asioista maaten liikkumattomana.
Minä olen nähnyt maailmaa. Joka maassa uskomukset vampyyreista ovat toistaan värikkäämpiä ja groteskimpia. Meitä ei kohdella inhimillisinä missään. Olet luonut jotakin tärkeämpää kuin yksittäinen elämä!”

Noire nousee sängystä ja kävelee ikkunan eteen. Hän ei vieläkään katso minuun. Hän sammuttaa tupakkansa tuhkakuppiin ja raottaa verhoja.
Minä tiedän kyllä sen”, hän kuiskaa, ”en vain enää kykene jatkamaan. Se ei ole sinun päätöksesi.”
Noire siirtyy lattialle jättämänsä matkalaukun luo ja alkaa siirrellä tavaroitaan kuin etsien jotakin. Hänen sirot kätensä löytävät kellastuneen lehden ja ojentavat sitä minulle.

Minä en halunnut puhua kanssasi pelkästään siitä, etten aio enää jatkaa Lumieré de Lunen johtotähtenä”, Noire sanoo nyökätessään lehteen päin. ”Sivu neljäkymmentä.”
Selatessani hauraita sivuja en aluksi havaitse mitään erityistä. Tavanomaisia uutisia maailmalta. Lehti on englantilainen, enkä tiedä, miten se on päätynyt Noiren haltuun. Päästessäni Noiren mainitsemalle sivulle ymmärrän hänen tarkoittavan kuolinilmoituksia. Painos on huono, mutta erotan sivun yläkulmasta tutun ilmoituksen. Veri jäätyy suoniini, sisimpäni täyttyy kylmyydestä. Anthony Bennet. Syntynyt 30.10.1832. Kuollut 2.12.1860. Nuoren miehen kuolinilmoituksen sotkuisesta kuvasta minua katsoo oma silmäparini.

Ajattelin ottaa lehden mukaan vain sen vuoksi, että sattuisit olemaan paikalla”, Noire sanoo äänellä, jonka taustavire on jääkylmä, ”joten olisiko sinulla hyvää selitystä sille, kuka on Anthony Bennet? Vai pitäisikö minun kysyä, kuka Kaspar Rodriguez on?”

En voi enää paeta Noiren katsetta. En tiedä, kauanko hän on tiennyt, mutta hänen silmänsä porautuvat yhä vain syvemmälle. Tilannetta ei pääse enää pakoon. Puren hammasta, suljen hetkeksi silmäni huokaisten syvään. Minä niin kovin pidän Noiresta. En olisi halunnut suhteemme päätyvän tähän pisteeseen. Mikä sääli.

Kaspar Rodriguez oli biologisesti itseni ikäinen nuori mies, jonka identiteetin omaksuin muuttaessani Rosencranziin. Hän asui yksin talossaan ja työskenteli firmassa, jossa hänen ei tarvinnut näyttää kasvojaan kuukausiin. Ei ollut vaikeaa asettua hänen nahkoihinsa. Hänen kaltaisensa kohteen löytäminen vei aikaa.” En ole koskaan kertonut yhdellekään elävälle olennolle kaikesta siitä, mitä ikuisen olennon on tehtävä kyetäkseen elämään kuten ihminen.
Poikani käytti melkoisesti aikaa siihen, että sai tämän käsiinsä.”
Kostyako lehden löysikin?”
Hän oli varma, ettet ole hyväksi Antoniolle ja teki kaikkensa todistaakseen sen.”

En voi olla naurahtamatta. Koko Lumieré de Lunessa viettämäni ajan kuvittelin olevani niskan päällä. Volkovit olivat sittenkin jatkuvasti edelläni. Ajatus on hirvittävän huvittava. Lumieré de Lune todella on upeinta maailmassa. Noiren ja Kostyan kaltaiset ihmiset ovat harvinaisinta valoa, jota maailmaan sirottuu.

Onko Anthony sinun ristimänimesi, vai onko sekin identiteetti varastettu?”
Ei sentään, se on oikeasti nimeni”, sanon pitäen ääneni rauhallisena, aivan kuin tilanne ei koskettaisi minua lainkaan, ”mutta Kaspar ei ole ensimmäinen itselleni riistämä nimi.”
En epäile sitä.”
Sinä varmasti tiedät, miksi olen joutunut toimimaan niin.”
Ymmärrän kyllä, miksi ikuisesti kaksikymmentäkahdeksanvuotiaalta näyttävä mies tahtoo paeta paikasta toiseen uuden alun toivossa”, Noire sanoo hiljaa ja siirtyy vierelleni sänkyyn, ”mutta en ymmärrä lainkaan, mitä hän saa irti siitä, että viettelee lähes omaa nimeään kantavan pojan ja tappaa tämän, kun kyllästyy.”

Minä en varsinaisesti kyllästynyt Antonioon”, sanon, vaikka tiedän, että minun pitäisi kieltää jotakin aivan muuta. En kuitenkaan voi näyttää, miten jäätyneet suoneni kasvattavat pelon miltei epäinhimillisiin mittoihin. Noire tietää, ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu osakseni lankeava tuomio.
Miksi sinä sitten tapoit hänet?”

Minun on turhaa kiistää tekoani Noiren katsoessa minua suoraan silmiin.
Hän oli rakastunut minuun.”
Tietenkin hän oli.”
Hän ei olisi koskaan jättänyt minua rauhaan.”
Sinä et olisi mitenkään voinut tietää sitä.”
Pudistan päätäni.
Minä kuulin sen hänen äänestään.”

Noire katsoo hetkeksi toisaalle ja huokaisee niin syvään, että hetken ajan kuvittelen hänen siirtyneen muistoissaan kauas ulottumattomiini.
Minä anelin sinua jättämään hänen sydämensä ehjäksi. Rukoilin sitä, vaikka minulla ei pitäisi olla enää oikeutta rukoukseen”, Noire lausuu ääni tihkuen niin syvää surua, että kykenen tuntemaan sen värähdykset omassa kehossanikin. ”Minä otin sinut iholleni ja siltikään en kyennyt suojelemaan poikaani. En saanut pidettyä Antoniota turvassa sinulta.”

Sekö sinun motivaatiosi olla kanssani olikin? En ymmärrä sitä. Sinähän tiesit valinneesi sellaisen miehen, jota poikasi rakastaa. Sinä tietoisesti loukkasit häntä, et pitänyt häntä turvassa.”
Haluatko sinä todella tietää totuuden motivaatiostani?”
Haluan.”
Monikaan ei halua kuulla totuutta, mutta sinussa tuskin on sellaista osaa, joka varsinaisesti suojelisi sinua siltä.”

Olemme ylittäneet rajan, jossa kohteliaat ja lämpimät muodollisuudet pitävät puheemme pehmeänä ja turvallisena. Nyt kielellä on terävät reunat ja täydet mahdollisuudet viiltää jotakin pysyvästi auki.

Tiedäthän, mitä vihollisten vierellä pitämisestä sanotaan?” Noire kysyy hymyillen hieman. ”Minä tiesin jo nähdessäni sinut, mikä sinä olet. Minun oli pakko pitää sinut lähelläni, jotta oppisimme luottamaan toisiimme. En odottanut voivani ymmärtää sinua. Kotona Lumieré de Lunessa minä todella kuvittelin ymmärtäväni, miten ajatuksesi toimivat. Sinäkin tunsit sen. Nyt en enää tiedä. Lisäksi...” Noire pitää pienen tauon. ”Lisäksi minä olen vielä riittävän ihminen tunteakseni luonnollista viehätystä toisia kohtaan.”

Noire todella tuntuu ihmiseltä ollessaan vierelläni. Hän on luonut kokonaisen maailman vampyyriutensa ympärille, mutta en siltikään osaa kuvitella häntä vereen sotkettuna. Noire on tähtien maailmasta, kuunvalon lapsi, jonka loiste ei voi himmetä maallisen sotkun alle. Hänen sanansa tuntuvat pahoilta, koska tiedän meidän kadottaneen välisemme ymmärryksen iäksi. Me olemme päättyneet. En olisi koskaan kuvitellut joutuvani pelkäämään Noiren edessä.

Tarkoitatko, että ymmärsit alusta alkaen minun olevan vampyri?” Sitä en epäile lainkaan. Noire katsoi minua tietyllä tavalla heti nähtyään minut.
Melkein. Minä tiesin heti sinun olevan Azazel.”
Azazel?” Jos vereni ei aiemmin ollut kylmää, nyt se on jäätynyt lujaksi kerrokseksi suonieni sisään. Se on niin kylmää, että se miltei polttaa.
Sinä olet ensimmäinen vampyyri. En tiedä, oletko ollut Anthony Bennet ennen Azazeliksi tulemista. Sillä ei ole minulle merkitystä. Mutta tämän kirouksen ensimmäinen kantaja sinä olet, eikä sinulla voi olla jäljellä sellaisia valheita, jotka saisivat minut uskomaan muuta.”

Helvetti”, ärähdän noustessani ylös sängyltä. Noire saa katsoa, kuinka askeleeni käyvät kireiksi ja liikkeeni tiukoiksi astellessani ympäri huonetta. ”Helvetin helvetti.” Olen aliarvioinut Noiren. Hänellä on kyky jäädyttää veri sisälleni, saada minut tuntemaan oloni täysin paljastetuksi, avoimeksi vasten tahtoani. Kenelläkään ei pitänyt olla sellaista kykyä. Edes Lucilla ei ole koskaan saanut minua tuntemaan oloani niin vääräksi omassa kehossani. Pelko vääntää minut sellaiseen muotoon, jota en enää tunnista. Minun ei kuulu olla sellainen.

Siitä lähtien, kun kuulin puheita Azazelista ja tämän erilaisista syntytavoista, kuvittelin tämän surulliseksi olennoksi, joka ei mahda mitään sille, että on tahtomattaan saanut koko maailman kaaokseen. Minä kuvittelin, ettei Azazel olisi taipunut julmuuteen”, Noire sanoo jälleen sama surumielisyys äänessään, ”mutta oppiessani tuntemaan sinut minä ymmärsin, ettei yksikään vampyyri tässä maailmassa selviä olematta julma. En vain kuvitellut sinun kykenevän tappamaan Antonion vain, koska tämä oli tielläsi. Minä olin taipuvainen ajattelemaan sinusta hyvää vielä silloinkin, kun valehtelit muuttuneesi vampyyriksi, vaikka olit ollut sitä jo vuosikymmeniä.”

En ymmärrä Noiresta kumpuavaa puhtautta lainkaan. Hän katsoo minua kuin ymmärtäisi ja täyttää sisimpäni pelosta. Samalla hänestä sykkii sellaista lämpöä, jonka pitäisi kyetä sulattamaan jää suonistani. Vika ei ole hänessä. Hänen välityksellään ja lämmöllään jopa minun pitäisi sulaa. Miksi hänen katseensa vain kylmää minua?

Yhden asian suhteen olin oikeassa”, Noire jatkaa. ”Sinä olet kuin oletkin hyvin surullinen henkilö.”
Antonionin sanoi minulle niin. En ymmärrä, miksi.”
Älä puhu minulle Antoniosta tapettuasi hänet.” Voima Noiren äänessä on suuri. Hänen äidillinen välityksensä on kuin kovaa, ikivahvaa rautaa, jota mikään minussa ei voisi sulattaa pois. Pysähdyn ikkunan eteen ja käännyn Noireen päin. Minulla ei ehkä ole aseita häntä tai omaa pelkoani vastaan, mutta voin kartoittaa tilanteen.

Kuinka monelle sinä olet kertonut?”
Noire vain naurahtaa ja ristii sirot jalkansa sängyn laidalle.
Nytkö sinä haluat tietää, kuinka monta elämää sinun täytyy pyyhkiä pois, jotta salaisuutesi pysyy tallessa?”
Minä en ole murhaaja.”
Sinulla on Antonion verta kynsiesi alla. Älä yritä kertoa minulle mitään muuta.”
Minä inhoan turhaa kuolemaa!”

Tunnen vihan palaavan takaisin luokseni, kuiskivan nimeäni syvällä sisälläni. Se haluaa minut takaisin. Minä tarvitsen sitä nyt, sillä se on suurempi kuin pelkoni siitä, että joku näkee minut kokonaan. Se on suurempi kuin mikään tässä huoneessa.

Noire ei voi olettaa minun nauttivan toisten henkien riistämisestä. En ole koskaan saanut mitään irti siitä, että voin taipua vihaani ja saattaa toisen elämän päätökseeni. Nautin vihastani ainoastaan sen hetken, kun se kiehuu minussa, mutta aina tappamisen jälkeen tyhjyys löytää minut jälleen, pyyhkii kaiken muun pois. Joka kerralla menetän itseäni vihalle.

En ole tappanut vapaasta tahdostani kuin kourallisen ihmisiä. Ne, joiden identiteettien turvin olen joutunut elämään sekä Antonion. Minä en koskaan tahtonut satuttaa Antoniota. Hän ei ollut sellainen ihminen, jonka särkemisestä olisin saanut mitään irti.

Sota vain todisti minulle, etten tahdo päästää ketään päiviltään. Sellaiseen hukkuu eikä pinnalle pääseminen ole koskaan niin helppoa, että pinnan alle hakeutuisi omin avuin. En olisi tahtonut tappaa Antoniota. En nytkään tahtoisi tehdä sitä, mitä Noiren katse ja sisälläni laulava viha kertovat minun tehdä. Minun on pakko, sillä laulu ei muuten koskaan lakkaa. Minun täytyy suojella itseäni.

Astelen sängylle, painun Noirea vasten kuten aiemmin kehojemme sulautuessa yhteen. Noire ei vastustele, sillä hän on oppinut minusta myös sen, ettei minulle kannata laittaa vastaan. Siitä ei koskaan seuraa kenellekään mitään kaunista.

Kuvitteletko sinä saavasi minut näin helpolla? Ilman, että edes kysyt, mistä minä tiedän sinun olevan Azazel?” Noire kysyy osoittaen huvittautuneisuuden merkkejä. ”Älä vaivu julmuuteesi. Todista minulle, että et ole sellainen kuten kuvittelin.”
Minulla ei ole mitään syytä tehdä niin. Sinä tiedät, ja se riittää tekemään sinusta viholliseni”, kuiskaan lukiten Noiren kädet lakanoita vasten. Tiesin jo aiemmin, että emme poistu yhdessä tästä huoneesta. Noire on rikkonut luottamuksemme tietämällä liikaa.

Vaikka tappaisit minut tähän paikkaan, et tule koskaan saamaan Kostyaa tai ketään muutakaan Lumieré de Lunesta”, Noire sihahtaa hampaidensa välistä. ”Sinä sait Antonion vain, koska hän antoi itsensä sinulle jo kauan sitten. Kostyaa et saa. Et, vaikka repisit minut kappaleiksi.”
Sinä vain pelkäät”, sanon puristaen Noiren alaruumiin tiukasti reisiäni vasten.
Niin pelkäänkin”, Noire sanoo, ”mutta en itseni puolesta. Minä pelkään vain, koska olet tappanut yhden poikani ja uhkaat toisen henkeä. Vain lapseni vuoksi minä suostun matelemaan allasi. Ainoa asia, josta saan tyydytystä, on tieto siitä, että vaikka pelkäisin kuinka, sinä pelkäät nytkin minua enemmän.”

Punainen lävistää minut kurkunpäästä varpaisiin. Vihani suunnattomin ydin juoksee koko kehon läpi halkoen sitä punallaan. Noire näkee minuun heikkonakin. Hän ei voi, hän ei saa, sillä minäkään en näe itseäni. Kuinka hänellä on kyky sellaiseen?

Otan käteni pois Noiren ranteilta ja siirrän ne hänen kurkulleen. Hän alkaa oitis rimpuilla allani. Hän yrittää kynsiä kasvojani, mutta vaikka hänen tahdollaan tehtäisiin tähtien loistosta maanpäällistä, hänen fyysiset voimansa eivät ole mitään vihani alla. Punainen sisälläni antaa minulle ohjeita, puristan lujempaa, vaikka tiedän, että en tahdo tappaa Noirea. Hänen katseensa ei kuitenkaan anna minun tehdä toisin. Hän tietää, ei vain sitä, mikä olen, kuka olen, millä nimellä minua kutsuttiin, kun synnyin, vaan myös ytimeni, punaisimman ja salatuimman. Hän tietää, millainen minä olen. Käteni puristuvat kaulan ympärille niin lujaa, että se voisi napsahtaa poikki.

Sinä et saa minua”, Noire sihisee enkä ymmärrä, kuinka hän kykenee yhä puhumaan. ”Sinä et voi voittaa näin.”
Noiren suu avautuu vielä, mutta hänen kehonsa on jo lakannut rimpuilemasta. Silmät kohoavat ylös aivan kuten Antoniollakin. Huulet liikkuvat, mutta en enää osaa lukea niiltä sanoja. Vasta, kun tunnen, kuinka eläväinen sydän minua vasten on lakannut sykkimästä, päästän käteni irti Noiren kaulalta. Hänen kasvonsa ovat jähmettyneet katsomaan ylös. Hän on taivaallisen kaunis, vaikka elämä on paennut hänestä.

Punaisen sisälläni hälvennyttyä valmistaudun vastaanottamaan sitä seuraavan tyhjyyden, joka pyyhkii myös suonissani juoksevan kylmyyden pois. Nousen ylös sängyltä ja peräännyn Noiren luota. En tahdo enää katsoa häneen. Siltikään en sulje hänen silmiään.