torstai 25. heinäkuuta 2019

Erään vaasin tarina


Räsähdys halkoo ilmaa, säpsähdän ja miltei luisun nojatuolilta alas äänen löytäessä tiensä tajuntaani. Jokin on mennyt rikki, Esme vie sormen suulleen aikomuksenaan hyssytellä minua. En nähnyt mitään. Tietenkään en. Suunnaton kukkavaasi lojuu lattialla pieninä palasina kuin eronneen sielu, pyörittelen silmiäni ja odotan illan emännän havaitsevan tapaturman itse. Pystyn haistamaan nuoren veren jo nyt, Lydia inhoaa sähellystä.

”Voi ssaatana”, Esme sopertaa, humala on jo istuutunut hänen harteilleen pehmentämään hänen puhettaan. ”Lydia… tappaa mut.”
”Niin tappaa”, myönnän. ”Verisesti. Missä se muuten on?”
”Meitä on viisi paikalla, ei yksi likka voi vain kadota. Mihin se meni?”
”Lydia? Lydia! Hei?”
”No älä sitä tänne huuda, en mä halua kuolla!”

Nousen ylös ja jätän Esmen tragedioineen seisomaan vanhan puisen kaapin eteen. Kävelen ulos, aurinko ei enää paista, kesäinen sininen hämärä leijuu metsässä. Kiertelen pihaa, Valo ja Valentino seisovat terassilla selvästikin intensiivinen keskustelu meneillään. Jatkan kiertelyä, ulko-WC:n takaa kuuluu rapinaa. Käännyn. Karhu tai Lydia, toivon karhua.

Suhahdus, eläimelliset vaistoni pelastavat minut viime hetkellä, ehdin kyykistyä. Kurkistan minua kohti heitettyyn esineeseen päin, öisessä hämärässä se näyttää aivan muoviselta rantasandaalilta. Mitä kesäestetiikkaa. Lydia katsoo minuun viha silmissä kipunoiden. Huokaisen syvään.

”Kuka kusi sun muroihin tänään?”
”Painu helvettiin, Bruno.”
”Äläs nyt, mä tulin katsomaan sua. Sun kannattais tulla takaisin sisälle ennen kuin Esme rikkoo loputkin sun vanhempien kalliista vaaseista.”
”Ei kun painu –” Lydian lause katkeaa keskeltä, tytön silmät suurenevat. ”Esme rikkoi niin minkä?”

Kevyt nauru vapautuu sisältäni, kun Lydian ilme hurjistuu entisestään.
”Mä tapan sen naisen ja annan sen ruumiin mun äidille, joka haluaa syödä mut elävältä, jos sen vaasi on oikeasti vittu rikki!”
”Lydia, odota, miksi sä heitit mua sandaalilla?”
”Näytit tosi potkaistavalta siinä. Anna mun masentua rauhassa.”
”Sulla ei ole ollut masennusta vuosiin.”
”Ei kuulu asiaan. Mua kuolettaa nyt ja mä haluan kuolettua rauhassa.”

Ajattelen rikkoutunutta vaasia, mikä klisee, jokaisessa katsomassani sarjassa joku rikkoo jonkin näennäisen tärkeän posliinihässäkän, jonka merkkiä kukaan ei osaa edes sanoa. Paikallaolijat vaikenevat, illan isäntä tai emäntä keittää lopulta kahvit ja sitten nauretaan. Katsahdan Lydiaa, joka nousee horjuen slaavikyykystään. Viha silmissä on alkanut pehmentyä.

Lydia huokaisee. Hän nojaa olkaani, jonkin aikaa pitelen häntä lähelläni kuin aikana, jolloin tällaiset hetket olisivat voineet johtaa sairaalareissuun. Nykyään Lydian kädet ovat ehjät ja hymy säteilee silmiin saakka. Silti annan hänen nojata minuun hetken yön hämärän kiertyessä lempeästi ympärillemme.

”No? Joitko sä liikaa?”
”Varmaan joo. Mä rupesin ajattelemaan.”
Naurahdus pääsee suustani ilman lupaa.
”Jos sä rupeat ajattelemaan, hommat on tosi huonosti.”
Lydia lyö minua kylkeen.
”Mua rupesi vaan ahdistamaan sisällä, liian täyttä, Esme ja Valentino nauroivat ihan liikaa, säkään et sanonut mitään, mä vaan…”

Tartun Lydiaa kädestä. Lämpimät sormet kiertyvät omiani vasten.
”Mä tajuan. Ei mitään hätää. Jaksatko jo mennä takaisin? Valentino oli Valon kanssa terassilla, Esme jäi sisälle yksin sen saatanan vaasinsa kanssa.”
Lydia pudistaa rusehtavaa päätänsä mainitessani vaasin.
”Äidillä on joku mania tunkea sen kaikki arvoesineet tänne mökille, jotta niille ei käy kotona mitään. Ja kuinka kävikään! Esmestä tulee hyvä iltapala.”

Vasta mökin ovella huomaan pitäväni Lydiaa yhä kädestä. Valo ja Valentino ovat jo sisällä, en vaivaudu irrottamaan otettani Lydian lämmöstä nyt, kun saan pitää sen itselläni hetken. Valentino heiluttaa kättään kuin ei olisi nähnyt meitä koko iltana.

”No sieltähän te vihdoin saavutte! Annetaanpa aplodit karhunkesyttäjä-Brunolle!”
Ajatukseni karhusta eivät pudonneet kovin kauas puusta. Lydialla on vielä toinen sandaali jalassaan, se lentää kauniissa kaaressa ruokapöydän yli suoraan Valentinon otsaan. Poika vain nauraa.
”Ja nyt kerrotte siitä vaasista!” Lydia sähähtää. ”Tiedättekö, paljonko sellaiset maksaa?”
”Ei ole hieno vaasi tuo”, Valo mutisee nyökäten lattialla lojuvaan tragediaan päin. ”Kamala kuosi.”
”Tietääkö kukaan muka edes tuon merkkiä?” Valentino pistää väliin. Hän todistaa pointtini vaasikliseestä.
”Näkeehän sen pohjasta”, Lydia huokaisee. ”Mä Esme kuulin sun synneistä. Ala tunnustaa.”

Tummatukkainen tyttö kohdistaa suuret silmänsä suoraan Lydiaan, räpyttelee huolella. Sitten hän kävelee aivan lähelle, melkein iholle ja alkaa kikattaa. Katson pöydälle, pullojen määrä on laiton ja rukoilen, ettei Esme ole kumonnut suurinta osaa yksin.

”Pidetään rituaali”, Esme kikattaa, ”tolle noin. Tolle purnukalle. Hän uhrasi henkensä meidän puolestamme, muistakaamme häntä rakkaudella. Valontuoja, anna meille kynttilä jostain!”
Valosta pääsee epäuskoinen tyrskähdys. Poika kaivaa keittiön kaapista Lydian äidin vanhan kynttelikön, yhden mökille hylätyistä turhan kalliista säilytysesineistä. Valo on käynyt täällä niin useasti, että hän osaa jo ulkoa jokaisen tänne haudatun reliikin aivan kuten minäkin.

Esme sytyttää kynttilät, me muut vahdimme ääneti, ettei hän polta pehmeää hiuskuontaloaan samalla. Tyttö laskee kynttilän vaasinraadon viereen ja kumartuu sulkien silmänsä. Sormet ristiin, katse kohti kattoa.

”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen murhamme”, Esme aloittaa vetäen syvään henkeä. Minun on mahdotonta pysyä hiljaa, hajoan katkonaiseen nauruun. Valo ja Lydia tekevät samoin, Valentino on jo painanut päänsä.
”Oi taivaat, kuulkaa tämän kauniin vaasivainaan kyyneleet –”
”Ei kuolleet itke!” Valentino sanoo naurunsa lomasta.
”Me maanpäälliset emme saata sellaista käsittää”, Esme sanoo silmät yhä suljettuina. ”Hänen surunsa on nähty, me syntiset kannamme joka päivä arpia hänen menetyksestään. Erityisesti minä, vitun idiootti, jonka lihaan Lydian äidin kynnet uppoavat, kun hän kuulee täällä tapahdutetusta murhasta.”

Valentino makaa pöydän alla omaan nauruunsa hautautuneena, minä pitelen päätäni. Kun Esme avaa silmänsä ja puhaltaa kynttilät sammuksiin, savu leviää kaikkialle huoneeseen. Valo kiiruhtaa avaamaan ikkunan. Hetken kaikki tekevät jotakin, keskittyvät hetkeen. Minä varastan katseen Lydialta, tarkistan, pysyykö hymy hänen silmissään. Pysyy se. Nauru peittää koko mökin hehkullaan.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Hopeakuu


Musiikin pauhu jyskyttää korvissa, savu leijailee ilmassa kuin vanhoissa elokuvissa. Vedän syvään henkeä ja sukellan tanssin keskelle, kehot hipovat toisiaan, desibelit kohoavat ja minä tunnen, kuinka tunnelma alkaa iskeä kiinni kehooni.

Muutama lasi ei tee minulle mitään, aistini ovat terävät, kun näen ystäväni nojaavan tummatukkaiseen kaunokaiseen. Miehellä on vahvat kädet ja selkeät piirteet, oikea aarre ystäväni nälkäisille silmille. Valentino on painautunut miestä vasten, näen, kuinka hän hymyilee kuin tarhaikäinen poika. En värähdäkään. Minun täytyy mennä sivummalle, mutta pitää samalla silmillä Valentinoa, joka on kumonnut paljon enemmän kuin vain muutaman lasin. Sen kertovat minulle kuumeinen katse ja hitaat, uneksivat liikkeet miehen kehoa vasten.

”Moi”, kuulen vierestäni. Hätkähdän. Vierelläni seisoo ihmiskasvoinen Venus. ”Miten sä tänne olet eksynyt? Sä näytät ihan heterolta.”
Vaihtoehtoja. Voisin sanoa olevani täällä ystäväni vuoksi, jolloin heteron leima iskeytyisi otsaani ja polttaisi siihen jäljen. Voisin sanoa olevani biseksuaali, jolloin jumalatar kääntäisi selkänsä ja etsisi itselleen naisseuraa, sillä enhän minä tänne kuulu. En näiden ihmisten silmissä.

”No älä nyt tolta näytä, kunhan kiusaan sua. Mun nimi on Sulka.”
Hitto. Epäröin muutaman korkealle kohoavan nuotin verran liikaa vastaukseni kanssa. Sulka ojentaa minulle kättään ja tartun siihen.
”Mä oon Bruno”, sanon ja lasken sekunteja siihen, että tyttö alkaa nauraa. Sitä ei tapahdu. Sulka pysyy täysin pokkana. Musiikki jatkaa pauhuaan.

”No, Bruno, onko toi kaunis poika tuolla sun… frendi?”
Sulka on siis pitänyt minua silmällä ja huomannut. Ei liene vaikeaa huomata, jos jonkun silmä lepää toisessa pitempään kuin tavallisesti. Sitähän varten muut täällä ovat.
”Ei se mun poikaystävä ole, luojan kiitos”, naurahdan nyökäten Valentinoon päin. ”Mä olen sen lapsenvahtina.”
”Hyvinhän sillä näyttäis menevän.”

Pudistan päätäni ja käännyn hetkeksi kokonaan tyttöön päin. Pitkät silmäripset, tummaa huulipunaa, neonvaloissa on mahdotonta nimetä väriä. Hauskasti leikattu tukka. Hetkeksi unohdan, että olen täällä katsomassa Valentinon perään. Hetkeksi unohdan, että tämä on homoklubi. Sulka on niin tolkuttoman kaunis.

”Miksi sun frendi tarvitsee lapsenlikkaa tällaisessa paikassa? Eikun oota, mä en välttämättä halua tietää”, Sulka sanoo ja pudistaa päätään. ”Näissä jutuissa on aina joku surullinen taustatarina.”
”On joo”, vastaan, vaikken itsekään tiedä. ”Se on vähän onneton ja päätyy milloin kenenkin kanssa yksiin.” Katson, ettei kukaan keskity meihin ja jatkan ääntäni madaltaen. ”Tänään se heitti noppaa siitä, mennäänkö homoklubiin vai tavalliseen.”

Tytön silmissä kiiltää. En osaa sanoa, onko se inhoa vai huvittuneisuutta. Sydämeni jyskyttää musiikin tahdissa, rytmittää hetken. Liikaa värejä. En tiedä, mitä Sulka ajattelee.
”Aijai, varovasti, monelta saisit turpaan tollasesta puheesta”, Sulka sanoo hiljaa, ”täällä kaikki ei ole ihan niin lempeitä.”
”Sitähän minäkin.”

Huuto lävistää tilan, hätkähdän. Sulka ei tunnu huomaavan mitään, mutta minä olen hetkessä jännittynyt, värit ja meteli jäävät taustalle. Minun ystäväni huutaa. Olen kadottanut Valentinon ihmismassaan, ja kun vihdoin paikannan hänet, vahinko on jo tapahtunut.

”Voi ei sori, mun pitää mennä”, sanon Sulkalle ja juoksen. En tiedä, ehtiikö hän kuullaa hätäisiä sanojani. Yritän olla herättämättä liikaa huomiota, tyrkkään vain muutamaa kiihkeästi tanssivaa naista. Olen perheenäiti kaupan jonossa, olen Titanicissa väistämätöntä pakoon juokseva lapsi. En näe mitään muuta kuin Valentinon.

Tummatukkainen seisoo hämmästys viittanaan Valentinon edessä.
”Anteeksi, mä vien tän tästä”, sanon miehelle vieden käteni Valentinon harteille. Hän antaa minun koskettaa, vaikka hänen silmänsä kiiltävät kuumeisina.
”Vitun hullu”, mies sihisee hampaidensa välistä, kun kuljetan ystäväni kohti pienimuotoista parveketta. Muutama mies seisoo siellä suutelemassa, mutta he poistuvat, kun osoitan kädelläni ovea. He näkevät tilanteen.

Parvekkeella on tuoleja, yö on jo pitkällä ja kuu valaisee maiseman. Musiikki kuuluu ulos asti. Istutan Valentinon alas ja istuudun häntä vastapäätä, pitäen yhä kiinni hänen harteistaan. En uskalla päästää vielä irti.

”Val? Val, kuuletko sä mua?”
”Kuulen.”
”Mitä… mitä tässä kävi?”

Valentino kohottaa katseensa. Siniset silmät ovat ammollaan ja niiden katse harhailee. Tumma tukka on liimautunut otsaan, hän näyttää sairaalta.
”Joku… ei vittu, ei tästä tule mitään. Joku on varmaan tiputtanut jotain mun juomaan. Voi saatana.”
Hetken Valentino vain sadattelee haroen hiuksiaan. Sitten hän singahtaa ylös tuolista ja kävelee kohti kaidetta, kohti kokonaisena helottavaa hopeista kuuta.

”Mä nään halluja”, Valentino sihisee, ”ihan aktuaalisia helvetin halluja. Mä en ole vetänyt mitään vuosiin, mutta kyllä mä tän kaman tunnistan.”
”Jätitkö sä sun drinkin vartioimatta?”
Valentino katsoo minuun kuin lapsi, joka on kähveltänyt toisen pojan muovisen kuorma-auton hiekkalaatikolla.
”Sillä jätkällä oli niin hyvät käsivarret. Ja silmät. Mä vaan…”
”Val, voi luoja, voi vittu, sä olet tyhmä.”

Valentinon pää painuu alas. Olemme syvällä. Joudun käyttämään kaikki taitoni tähän yöhön. Lähetän suurelle kuulle kiitoksen siitä, että kukaan muu ei suostunut lähtemään Valentinon matkaan. He eivät olisi kestäneet.

”Tää on tuttua, mähän sanoin jo.”
”Sä huusit.” Valentino hätkähtää. Tartun kaiteeseen, jotta en katkaise jotain itseltäni tai häneltä. ”Sä kuulostit ihan siltä kuin…”
”Mä tiedän kyllä.” Myrkkyääni. Valentino uppoaa. ”Bruno, mä tiedän miltä mä kuulostin.”

En sano mitään. Valentinon pitää ensin itse ojentaa kätensä noustakseen suostaan. Jos ohjailen häntä lopun ikäni, se tappaa hänet ennen pitkää.
Mä näin sillä jätkällä toiset kasvot.”
Suljen hetkeksi silmäni. Huokaisen syvään. Avaan silmät. Otan vastaan kaiken raakana ja avonaisena. Valentino ansaitsee sen.
Okei.” Nielaisen. ”Okei…”
Ne oli just sen kasvot kenen sä voit kuvitella niiden olevan.”

Nyökkään. En voi pelastaa ystävääni tänä yönä. Voin vain saattaa hänet takaisin kotiin.
Okei, eli sä vedit vahingossa jotain kamaa ja nyt sä näet sitä sun eksää kaikkialla. Jes. Voi luoja.”
Mikä eksä”, Valentino sanoo kohottaen yllättäen ääntään, humala puhuu. ”Mikä vitun eksä! Se ei ollut mikään eksä, se oli –”

Valentinon ääni katkeaa kuin leikattaessa. Hän pitää kaksin käsin kiinni kaiteesta estääkseen minua näkemästä, että hän vapisee. Valentinon keho jännittyy kuin petoeläimellä ennen hyökkäystä. Tai saaliilla. Tänään minä en ole varma.

Ei se mikään eksä ole”, Valentino sanoo pehmeämmällä äänellä. Hän ei enää kohtaa katsettani. ”Ei me… voi helvetti.”
Valentino haroo hetken hiuksiaan, pudistaa villisti päätään ja kääntyy minuun päin. Silmissä kiiltää, ilme on hurjistunut.
En mä mistään tavallisesta eksästä koskaan olisi näin rikki mennyt”, Valentino sopertaa, ”etkö sä vaan tajua? Se oli Noa. Se oli helvetti sentään mun oma veli.”

En tiedä, miltä ilmeeni näyttää, kun Valentino tiputtaa koko sotkun syliini kerralla. Voisin sanoa, että olen epäillyt jo vuosia, että olen nähnyt merkkejä jo pitkään. Mutta en minä ole. Räjähdys leviää käsiin, en osaa korjata sitä. Valentino on kuin haavoitettu eläin.

Ottoveli”, minä kuulen itseni sanovan, ”Noa on sun ottoveli. Ette te ole –”
Kaikkien silmissä ollaan.” Valentino katsoo minua suoraan silmiin. Ota minut, katso kunnolla kaikkea sitä rumaa, mitä et koskaan voi ymmärtää.
En mä sellasen kanssa voi elää. Eikä sekään voinut. Ja sitä mä nyt etsin jokaisesta, sen mä haluan, kun syöksyn kohti uusia ihmisiä.”

Mikään myötätunto tässä maailmassa ei poista levottomuutta Valentinon olemuksesta, surua ja häpeää hänen harteiltaan. Minä en sano mitään. Vaikenen kuin valehtelija, kuin joku, joka vihaa, ja jokaisen taustamusiikkin hukkuvan sekunnin ajan kuvittelen olevani itse se, joka iskee Valentinoon tikareita. Se, joka pakottaa hänet elämään tällä tavalla. Minä jään hiljaisuuteen. Petturi.

Mutta en mä sitä tällä tavalla etsi”, Valentino jatkaa ja värähtää. ”En mä sen kasvoja ihan näin kirjaimellisesti missään halua nähdä. Mä en enää ikinä juo tässä paikassa, hyi saatana.”
Mennään kotiin.” Ojennan käteni. Ystäväni on repinyt sydämensä irti rinnastaan kertoakseen minulle sen, mitä on pitänyt itsellään jo vuosia, ja minä haluan mennä kotiin. Minun tekisi mieli läimäyttää itseäni kunnolla.
Älä koske.” Valentino kavahtaa taaksepäin. Katumus iskeytyy hänen olemukseensa oitis. ”Sori, en mä sillä, kiitos, että oot siinä… mä vaan… mä en halua, että tää aine, mikä ikinä onkaan, heittää sulle Noan naaman. Sen kanssa mä en rupea elämään.”

Nyökkään jälleen. Kuljemme hiljaa ulos, musiikin pauhu kuuluu kapealle kadulle saakka. Valot halkovat yötä, ihmisiä on liikkeellä, me vain kävelemme puhumatta mitään. Välillä Valentino on vähällä kaatua, joudun ottamaan kiinni, vaikka hän ei sitä haluaisikaan. Katuvalot johdattavat meidät Valentinon ovelle. Vasta silloin päästän hänestä irti.

Pesen hänen kasvonsa, vaihdan vaatteet, peittelen kuin äiti. Laulaisin tuutulaulunkin, jos hän olisi yhtään enemmän humalassa ja vastaanottavaisemmassa tilassa. Silitän varovasti otsaa, silmissä kiiltää, mutta ei enää kuumeisella tavalla, ainoastaan surullisella.

Että sellainen ilta sitten”, Valentino sanoo hiljaa. ”Tuolla… tuolla katonrajassa on jotain tyyppejä. Mä sitten inhoan baareja ja aineita.”
En edes vaivaudu tarkistamaan katonrajaa.
Pärjäätkö sä aamuun?”
Näen varmaan painajaisia, enkä oo ihan varma, tapahtuuko ne mun unissa vai hallusinoinko mä vielä. Googlaan aamulla tän tavaran, kyllä mä varmaan muistan vielä mitä ne oli silloin vuosia sitten.”
Ihan kuin sä mitään löytäisit.”
You’d be surprised, olen hyvä tässä, vaikkei mun ehkä pitäisi olla.”

Virnistys Valentinon kalpeilla kasvoilla. Se on parasta, mitä olen nähnyt koko yönä.
Okei, no, mä menen sitten kotiin. Entä…?”
Bruno, kuule. Mä olen tapellut tän toisen asian kanssa kaksitoistavuotiaasta. Enköhän mä pärjää.”
Haluaisin sanoa jotakin lohduttavaa. He eivät ole toisilleen mitään sukua, eivät oikeasti. Se ei kuitenkaan poistaisi häpeää hänen harteiltaan. Hän on kantanut sitä liian kauan riisuaakseen sitä sanojeni edessä. Siispä pysyn hiljaa, annan Valentinolle suukon otsalle ja kävelen takaisin kadulle.

Hiljaista. Muutama auto ajaa ohi, joku heittää ikkunasta tupakantumpin kerrostalon edustalle. Jatkan kävelyäni, syysilma on kirpeä kasvojani vasten. En ajattele mitään, en edes Valentinoa, kun laitan kädet takkini taskuihin. Lappu. Nostan sen, katulamppu sallii minun erottaa hatarat numerot ja pienen suheron lapun nurkassa. Minun pitää katsoa lappua millin etäisyydeltä erottaakseni, että sotku on pieni sulka. En voi olla virnistämättä.

Vien kädet takaisin taskuihin. Hopeakuu loistaa yhä suurena ja suojelevana. Kohotan katseeni sitä kohti, kuljen sen kanssa kotirapulleni ja lähetän sille toiveen, että se peittelisi Valentinon uneen, antaisi hänen olla hetken rauhassa. Vasta sitten avaan oven.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Keinuhevonen


Nukuta Jumala lasta,
makauta marjastani,
Saisi likkakin levätä,
lapsen orja olla jouten

*

Kolmas pieni pää painuu tyynyyn, tuutulaulun säkeet keinuvat kehdon matkassa. Uni on vienyt kolme, puolet vielä jäljellä. Keinutan, jatkan laulamista, nuku, nuku, nurmilintu. Kun kuusi pientä suuta tuhisee ja uneksii paremmasta paikasta, astelen keittiöön tuntematta jalkojani. Keittiössä palaa yhä valo. Markus seisoo pöydän äärellä ja silmäilee sanomalehteä lukematta sitä oikeasti.

”Mennään nukkumaan”, kuiskaan. ”Lapset nukkuvat jo.”
Markus kohottaa katseensa. Ennen niin kirkkaiden silmien alla on tummat juonteet. Katse on samentunut. Vuodetko ovat vieneet valon rakkaani silmistä, vai minäkö se olin, kohtuni, joka kantoi jatkuvan itkun näiden ikkunoiden sisälle?
”Kirsi.” Tunnistan äänensävyn. Tuntisin sen missä vain. Isku on tulossa. Valmistaudun putoamaan jaloilleni.

”Voi Kirsi kulta, me…” Markuksen ääni pettää. Olen kuin ennustaja, näkijänainen, tiedän, mitä seuraavat sekunnit pitävät sisällään, kun ne punoutuvat minuuteiksi ja vievät minulta kaiken. Kuinka voisinkaan olla tietämättä, kun me päädymme tähän joka kerta laulun lakattua.
”Ei se mitään. Jospa huomenna.”
”Kulta, minä…”

Vien käteni Markuksen poskelle, kosketan, koska en voi muutakaan, koska minulla on yhä tämä ruumis. Se ei kenties ole minun, mutta osaan yhä kuljettaa sitä, kävellä kuin se kuuluisi edelleen emännälleen. Kuin pinnasänkyjen natina, alati heiluva puinen keinuhevonen ja korvia raastava itku eivät olisi vieneet sitä minulta.

”Huomenna sitten. Rakas, ei mitään hätää.”
”Hätää”, Markus toistaa, katsomatta minuun. Isku tulee. Se tippuu ja minä olen mennyttä. Lasi sisälläni helisee, riko minut, anna viimeinen armonisku, minä rukoilen sinua, rakkaani. ”Sinä sanot, ettei meillä ole mitään hätää, vaikka kuusi päätä makaavat joka ilta nukutettavina. Ei mitään hätää, vaikka sinä et jaksa enää mennä edes ulos. Mutta ei se mitään, kyllä minä hoidan, aina minä hoidan, ei haittaa, ei meillä ole mitään hätää, vaikka näiden seinien sisällä ei ole enää ihmisiä. Olemme kuolleita, Kirsi, sinä ja minä.”

En itke. En tänään. Olen vuodattanut joellisen kyyneliä, antanut kaiken tulla. Olen kironnut menetettyä ruumistani, nuoruuttani, jonka annoin pois. Kohotan päätäni, kohtaan Markuksen, joka ei enää pakoile minua. Hänen silmissään on häkkilinnun katse.

Anteeksi, kulta, tämä on vain…” Markuksen ei tarvitse sanoa lausettaan loppuun. Minä tiedän, mitä jää leijumaan ilmaan, mikä keinuttaa puista hevosta öisinkin. Lasten nauru ja itku kaikuvat näiden seinien sisällä silloinkin, kun yö lepää yllä.
Jos saan töitä, voin –”
Kulta.” Markuksen katse on kylmää kiveä, liikkumaton maa, taivas sen yllä hajalla ja musta. ”Kulta, ei sinun tarvitse etsiä mitään töitä. Minä hoidan. Minähän sanoin.” Hellyyttä. Pahempi kuin isku. Sisälläni kaihertaa huuto.

Iskua ei tule tänään. Markus painautuu lähemmäs, vie otsansa omaani vasten, kuljettaa kätensä kuusi lasta kantaneelle keholleni. Kun hän kuiskaa sanat, joita en uskalla enää toivoa kuulevani, kyyneleet valuvat poskilleni. Kaiken se kestää, mutta kestänkö minä? Ensin nainen, äiti, sitten vasta ihminen. Jos minä kuolen tähän, kiveeni ei voida kirjoittaa kuolinpäivääni. Minä olen jo kauan sitten antanut itseni pois.

Mennään nukkumaan”, kuiskaan uudelleen ja painan kevyen suudelman Markuksen poskelle. ”Huomenna on uusi päivä.”
Anteeksi, että huusin, kulta. Olet oikeassa. Ei ole hätää. Meillä on toisemme. Otamme uuden lainan. Liisin vanhan pinnasängyn voi myydä netissä.”
Kai minä jostain töitä löytäisin.”
Kulta, heitä on kuusi.”
Mutta…”

Ehdoton hymy. Sen jälkeen olen vaiennettu. Kyllä se siitä, ei se mitään, vaikka sinä olet vanki, maailmasi on näiden seinien sisällä, naurussa ja itkussa, lattialle jätetyissä leluissa ja rikki kuluneissa tavaroissa, joita ei voida korvata uusilla, koska Liisi tarvitsee tämän ja Emma tuon, eihän se mitään, kulta, minä annan sinulle suukon, kun tulen myöhään töistä.

Kun makaan yöllä sängyssä ja kuuntelen Markuksen tasaista tuhinaa, ajattelen, kuinka hänestä on tullut minun jumalani. Leipä ei pysyisi pöydässä ilman hänen jokapäiväistä panostaan. Siellä me kulkisimme kaduilla, minä ja kuusipäinen poikueeni, pikkulinnut ja emo, jolla on tyvestä katkaistut siivet.

Teeskentelen nukkuvani, kun Markus herää viideltä töihin ja laittaa oven kiinni mahdollisimman varovasti, älä herää rakas, nuku vain, tärkeimpäni, jotta jaksat seuraavankin päivän häkissä, jonka kalterit eivät enää kiillä. Keinuttele hevosta, laula laulu kaikille kuudelle, odota, että minä tulen töistä.

Nousen oitis, kun ovi kolahtaa. Markus ei koskaan unohda mitään, ja jos unohtaa, hän ei halua palata takaisin sitä hakemaan, koska kuka haluaisi palata paikkaan, jossa ei voi hengittää? Kävelen keittiöön, en laita valoa päälle, se maksaa ja minä maksan jo riittävästi, en rahalla, vaan kaikella muulla, mitä minulla on antaa.

Ajatus istuutuu harteilleni, kun availen keittiön kaappeja. Mitä etsit, äitiparka, mikä sinua nyt auttaisi? En tiedä, mitä etsin, ennen kuin löydän sen. Pitelen teräksistä veistä kuin en muka tietäisi sen painoa. Kuin en muka tietäisi, mitä haluan.

Anna minun auttaa, veitsi sanoo, anna minun palauttaa hymy kasvoillesi. Kesäyössä on riittävästi valoa, jotta näen heijastukseni terästä. Nainen. Äiti. Muuta veitsi ei paljasta. Vien sen olohuoneen lattialle, muiden lelujen luo, kävelen lasten makuuhuoneeseen tuntematta itseäni enää.

Mutta äiti, minua väsyttää.”
En tahdo nousta ylös!”
Onko aamiaisella puuroa? Tahdon kaksi voisilmää!”

Tulkaa, pienokaiseni, seuratkaa äitiä, puurossa on niin monta voisilmää kuin tahdotte, leikitään niin pitkään kuin suinkin jaksatte. Äiti on tänään erittäin iloinen! Niin, Liisi, nyt on vielä vähän hämärää, koska joskus valo ei ulotu sisälle asti, joskus emme näe sitä ollenkaan. Mutta pian paistaa aurinko. Tulkaa, lapset, leikitään.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Enkeli


ei ole olemassakaan hyvitystä siellä missä
katkenneita luita ja kurkkuun hiipunut huuto

(sattuu sattuu sattuu)

on vain vääräksi vääntynyt konsepti
kaiken se uskoo, kaiken se kestää

(rakasta rakasta rakasta)

ja niin vain sinäkin
kiität luusi murskannutta

kenen sädekehä kiiltää vielä
ja kenen on rikki?

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Katolla

Kun pojan kapea siluetti piirtyy purppurataivasta vasten, on minun aikani huutaa. Pitkät raajat kohavat kohti pilvetöntä taivaankantta kuin nuori mies olisi saanut päähänsä kiivetä punan ylle istumaan.

”Bruno! Luoja nyt, alas sieltä, se on vittu katto!”
Ei Bruno siellä yksin ole.” Toisen pojan ääni havahduttaa minut, säpsähdän. Valo seisoo vieressäni pitkänä ja suihkunraikkaana, pelkkä pyyhe lanteillaan. Aina niin pörheä tukka lepää selässä märkänä ja suorana.
Voi tsiisus, ei”, puuskahdan ja kävelen vanhan punaisen aitan luo kuin talon emäntä konsanaan.

Me ei olla enää teinejä, pois sieltä nyt, ennen kuin jotakin sattuu!”
Eihän me olla vielä edes aloitettu! Lydia, tule säkin, täältä näkee niin kauas”, Bruno kikattaa kuin kymmenenvuotias. Kadun hetkeä, jolloin lähiseudun Citymarketin siiderit tuntuivat hyvältä idealta laittaa koriin. Nämä pojat ovat ainoita, jotka suostuvat juomaan halpaa siideriä kanssani. Kerta saattaa jäädä viimeiseksi, kun näen aitan toiselta puolelta Brunon seuraksi kipuavan Valentinon horjahtavan ensiaskelilla.

Kauhukuva piirtyy luomieni taa. Kaksi placebo-humalassa olevaa poikaa vain pyyhkeet ja kepeä kesäilma suojanaan eivät ole toimiva yhtälö lapsuudenkotini aitan katolla. En ole koskaan todistanut kenenkään katkovan luitaan, enkä mielisi tehdä niin nytkään.

Onneksi Kalla ei suostunut tulemaan mukaan, se kuolisi, jos näkisi nämä kakarat nyt”, huokaisen viereeni astelleelle Valolle. Poika hymyilee. Hänellä on kymmeniä hymyjä, miltei yhtä useita kuin huulipunia. Hymyn ilman huulipunaa olen ristinyt enkelihymyksi, kun valkeat hiukset kaartuvat Valon kasvojen ympärille ja ilta-aurinko saa hänen puhtaan ihonsa hehkumaan.

Valo pudistaa päätään ja naurahtaa.
Ei tässä kai mikään auta”, hän sanoo ja kävelee kohti tikapuita. Mistä Bruno ja Valentino edes löysivät tikapuut?
Valo, ei”, voihkaisen, ”sä olet mun viimeinen toivo.”
Jaa olen vai?” Valo ottaa ensimmäisen askeleen.
No niin, siinä se meni.”
Mikä niin?”
Mun uskoni. Ihmisiin, ylempiin voimiin, maailmaan. Tadaa, Valo, miltä tuntuu olla viimeinen naula mun arkkuuni?”

Vaaleahiuksinen poika nauraa astellessaan tikapuut ylös asti. Valo siirtyy katolle varovaisin, kokenein askelin kaikkine pitkine raajoineen. Minä katson, kuinka hän istuutuu Brunon ja Valentinon viereen. Aitan katto kestää mitä tahansa. Minä huokaisen ja kiipeän katolle. Ainoa toiveeni on, ettei pyyhkeeni tipu. Vaikka kuka täällä katsoisi, pellot ja tienvarsien kurjenkellotko, hiekkatien viimeiset pölyt?

Taivas kääntyy purppurasta oranssiin, näemme auringon laskevan peltojen taa, kun taivaanranta nielee valon ja jättää oranssinhehkuisen hämärän ja hiljaisen pellon. Pojat ovat ääneti, istuvat aitan katolla ja nielevät saapuvaa yötä itseensä ennen kuin avaan suuni.

Tiedättekö, tää on se hetki, kun me kaikki tunnustetaan jotain tosi kamalaa.”
Lydia ei.”
Joo! Kuka aloittaa?”
Joo joo, milloin sitä puhuisi itsensä puhtaaksi, jos ei törkeän kauniina kesäyönä teidän kanssa.”
Kalla puuttuu, senkin pitää kuulla.”
Sillä on hitosti töitä, mokoma hullu, ei me sitä jäädä odottelemaan. Lähetetään sille ilkeä selfie.”

Bruno ja Valentino alkavat nauraa, naurunremakka hukkuu illan laskevaan sineen. Sitten tulee hiljaista.
No, kuka aloittaa? Vai tehdäänkö niin kuin aina tähänkin asti ja joku kyselee?”
Kysytään ringissä. Sä Bruno istut reunimmaisena, mä kysyn sulta. Sitten sä Valentinolta ja niin edelleen.”
Jes. Kill me baby, anna tulla.”

Minun ja parhaan ystäväni välissä istuu kaksi muuta poikaa, mutta minun ei tarvitse nähdä Brunon silmiä esittääkseni kysymystä. Mitä minä en muka hänestä tiedä, veljestäni, pojasta, joka on kulkenut kanssani puolet ikuisuudesta?

Hitto, sä olet hankala”, huokaisen. ”Keksiikö joku muu mitään?”
Minä!” Valo hihkaisee. ”Olen miettinyt tätä itse asiassa tosi pitkään, mutta oletko sä bi vai homo?”
Miten se voi olla epäselvää vielä yhtään kenellekään”, minä nauran.
Lydia hiljaa, sä olet kuullut kaikki tarinat alkaen mun ekasta kuolleesta lemmikistä mun itsetuhoiseen äitiin, sua ei lasketa tähän”, Bruno sanoo hymyillen. ”Mä olen bi. En tosin jaksa seurusteluhommia ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen, mihin mä niitä, kun mulla on teidät.”

Vastauksen kuullessaan Valo nyökkää hymyillen.
No siitä me ollaan samaa mieltä”, Valo sanoo. ”Teissä on ihan tarpeeksi työtä.”
Valon ja Brunon välissä istuva Valentino kurtistaa kulmiaan ja katsoo kumpaakin kuin nämä olisivat jättäneet hänet yksin kaupan karkkihyllylle ilman lompakkoa. Sitten poika kääntyy Brunon puoleen ja painaa impulsiivisesti huulensa tämän omille. Minä voihkaisen. Ei taas.

Babe, sä voit aina luottaa muhun”, Valentino nauraa Brunon suuhun. Bruno on riittävän hilpeällä tuulella vastatakseen ystävänsä suudelmaan. Käännän päätäni, antaa lasten leikkiä. Ilta-auringon viimeinen sirppi on niin kaunis tänään.
Sun vuoro kysyä Valentinolta, Bruno”, huokaisen, kun pojat nauraa kihertävät tempaukselleen. Nauru lakkaa. Bruno katsoo suoraan Valentinon tummiin silmiin. Val säpsähtää.

Haa, tiedän täydellisen kysymyksen. Paljasta pahimmat syntisi, paholainen”, Bruno sanoo madaltaen ääntään. ”Kerro meille sun ensirakkaudesta.”
Säpsähdän. Vaihdan Valon kanssa nopeita katseita, hän ajattelee samaa kuin minäkin. Paljastusringissä ei koskaan kuulu oikeasti avata toisen haavoja. Bruno on iskenyt Valentinoa suoraan ohimoon.

Hetken ajattelen, että Valentino nousee ylös ja kipuaa takaisin saunalle. Sitten hän nojaa jalkoihinsa, huokaisee syvään ja kääntyy niin, ettei hän joudu kohtaamaan kenenkään silmiä. Sisälläni läikähtää. Hänen ei tarvitse. Hänen ei todella tarvitse.

Haluatteko kuulla muutakin kuin sen, että sen takia mä olen… tällainen?”
Me kaikki tiedämme, mitä tummatukkainen ystävämme tarkoittaa. Valentino ei saa pidettyä housuja jaloissaan missään, minne menemme.
Val hei, ei sun ole –”
Ei, kun mä haluan!” Valentino vastaa kovempaa kuin aikoi. Hän hätkähtää omaa ääntään ja pudistaa tummaa päätään. ”Sori, mä vaan… äh. Hitto. Sori.”
Minä heilautan kättäni.

No, sanon vaikka sen verran, että te olette nähneet sen ainakin viidesti. Varmaan useamminkin, en mä voi varmaksi sanoa. Mutta ootte tavanneet sen kyllä.”
Brunon suu loksahtaa dramaattisesti auki kuin vanhalla lelulla.
Siis mitä? Ollaanko me nähty se sun adonis?”
Valokin näyttää hämmästyneeltä. Hienotunteisena hän pitää kaiken sisällään, tyytyy katsomaan Brunon kalastelua.
Joo joo. Ja sitten on Valon vuoro. Johan mä sanoin tarpeeksi.” Virnistys palaa Valentinon kasvoille, minun on mahdotonta kertoa, onko se aito vai tällaisia tilanteita varten räätälöity.

Kun tulee Valon vuoro, ilta on jo taittunut yöhön päin, ilma on yhä lämmintä, mutta säteet eivät enää leiki iholla.
Valo, oonhan mä tehnyt oikein, kun oon aina olettanut, että sä olet ihan mies?” Valentinon katse on kuin lapsella. Kiitän mielessäni, että hän otti aiheen puheeksi.
No siis, olet joo, mun kohdallani. Kaikki se ulkonäkösälä on vaan osa mun taidetta, osa sitä, kuka mä olen.”
Kiitos. Jessus, me ollaan kriiseilty tästä Brunon kanssa ihan helvetin pitkään. Huh.”

Ilme Valon kasvoilla on sekoitus hämmennystä ja naurua.
Olisitte vaan kysyneet. I mean, ei kaikilta voi kysyä, mutta ootte te mut jo tosi kauan tunteneet.”
No hitto, ei sitä vaan voi kysellä ihmisiltä ilman hyvää hetkeä.”
Ihan hyvä olla sensitiivisiä, mutta ootteko te nähneet kuinka paljon mä välitän oikein mistään tällasista.”
Sä olet kyllä näissä jutuissa sensitiivisyyden vastakohta”, naurahdan, ”muistan sen kerran, kun joku äijä jäi valittamaan sun meikeistä ja sa pysähdyit laittamaan uutta huulipunakerrosta sen naaman edessä.”

Valon huulet kaartuvat hymyyn.
Joo, eipä se kauan siinä seissyt!”
Valo on kansallisaarre”, Valentino sanoo. ”Vau, arvostan sua.”
Eiköhän me kaikki”, Bruno puuttuu puheeseen. ”Valo on vaan ihan helvetin hieno.”
Valo vie pitkät sormensa kasvojensa eteen peittääkseen punehtuneet poskensa.
Hei nyt loppuu, tai tiputan teidät kaikki katolta! Ei mun herkkä taiteilijansielu kestä mitään kehuja, oikeasti!
Herkkä, my ass”, Bruno sanoo ja kurottaa Valentinon yli kohti kohti Valoa. Valentino horjahtaa taaksepäin, hetken näen pelkkää punaista. Kauhukuva vilistää silmieni ohi, Valentino saa katosta kiinni ja korjaa asentonsa.

Hetken me vain tuijotamme toisiamme täydessä hiljaisuudessa. Sitten kesäyö hukkuu kirkkaaseen nauruun. Me vain nauramme, kukaan sadan kilometrin säteellä ei ole kuulemassa. Taivun kaksinkerroin, Valentino nauraa kaikkein korkeimmalta. Mitäs kävi lähellä kuolemaansa. Jonkun pitäisi estää näitä ihmisiä olemasta toisensa lähellä. Mutta minä vain nauran.

No niin, joo, nyt kun kaikki ovat vielä hengissä, Lydian vuoro”, Valo sanoo pyyhkien yhä huvittuneena silmiään. Valon hymy hiipuu hetkessä. Hän katsoo suoraan silmiini. ”Oletko sä koskaan ollut onnellinen?”

En tiedä, miltä näytän, kun Valo tiputtaa sanat suustaan. Ensin hätkähdän, sitten päästän epäuskoisen naurun itsestäni. Bruno ja Valentino näyttävät vähintään yhtä hämmästyneiltä.

Mä en pyytänyt edgeä tähän iltaan”, Valentino sanoo pudistaen huvittuneena päätään.
Ei tuollaista kamaa vaan voi kysyä, tsiisus, Valo”, Bruno nauraa. ”Kamala. No mutta Lydia, mäkin haluan kyllä tietää, nyt kun kysymys on kerran esitetty.”
Mä kysyn vain, koska katson teitä silmiin melkein joka päivä. Enkä mä Lydian silmistä ole vielä saanut vastausta.”

Katseeni kiertää jokaisen pojista. Kysymys olisi kliseinen ja epämiellyttävä kenen tahansa muun huulilta. Valoa katsoessani tiedän, että se on täysin oikeutettu. Valo näkee maailmasta useita puolia. Kaikella on hänelle kerrottavaa, jokaisella kukalla, käärityllä hihalla ja tahralla paidan helmassa. En voi piilottaa itseäni häneltä.

No siis”, aloitan varovasti, ”kysymyshän on itsessään aikamoinen, mutta.” Inhoan muttia. Niitä ei pitäisi olla olemassa, sillä ne pyyhkivät arvon kaikelta edeltävältään. Yö riippuu yllämme, mutta ei raskaana. Sen katto on tänään lempeämpi kuin koko kesänä. Me kannattelemme sitä yhdessä.
Mutta, olenhan mä nytkin onnellinen.”

Hymy hehkuu Valon silmissä asti. Bruno ja Valentinokin näyttävät vastaukseen tyytyväisiltä. Bruno nojaa Valentinon olkaan, minä annan Valon ottaa itseäni kädestä. Sauna on yhä päällä, mutta kuka voisi sanoa, että meillä on kiire. Kuka rohkenisi riistää tämän hetken, viedä lämmön iholta, kesäyön ympäriltämme.


maanantai 8. heinäkuuta 2019

Kohtaamisia


”Toi se on.”
Valin tummanruskeat silmät pysähtyvät, suu raottuu. Kaikki pojan olemuksessa valmistautuu, keho jännittyy odotuksesta. Kaikki on tuttua, nähtyä, kaiken tätä seuraavan osaan ulkoa.
”Oikeastiko?” Lydia kysyy kohottaen kulmakarvojaan. ”En olisi uskonut.”
”Noi kädet”, Val sanoo katsomatta meihin päin. Hän on jo eristäytynyt omaan tilaansa, kadonnut paikkaan, jonne minä ja Lydia emme näe emmekä mielikään nähdä.

Hän kävelee. Ystävä kulkee pöytään, pysähtyy valitun luo, vetää kasvoilleen tavanomaisen hymynsä ja istuutuu tyynesti alas. Vaihdamme Lydian kanssa katseita.
Ei hyvä juttu”, Lydia sihisee hampaidensa välistä. ”Mä niin näen, miten tämä menee. Katso tuota jätkää ja sano, että se on vielä tässä maailmassa.”
Val vai tuo toinen?”
Se valittu tietenkin.”

Valittu nuori mies on kuin maalaus. Jo mainitut kädet ovat sirot ja kapearanteiset, kynnet pitkät ja lakatut. Eivät aidot. Kasvoilla on voimakasta huulipunaa, poskipäät voisivat antaa haavoja. Eteerinen. Lydia saattaa olla oikeassa.

Mä en kestä katsoa”, Lydia huokaa ja kääntää katseensa ystävästämme. ”Katso sitä. Katso nyt luoja sentään, siellä se menee. Moi, mun nimi on Valentino, mutta sano vaan Val. Mua kuvottaa.
Lydia tärisee inhosta. Hänen sietokykynsä on ylitetty, hän kävelee ravintolan tiskille ja tilaa kinkkusämpylän ja mustan kahvin.

Kävelemme pöytään, johon on jätetty käytetyt kupit. Joku on juonut kunnon kupillisen lattea ja syönyt jotakin majoneesilla. Siirrän tarjottimen sivuun, jotta minä ja Lydia mahdumme istumaan. Valikoin paikan, josta Lydian ei tarvitse nähdä Valia ja uutta poikaa.

Mitä, jos tuo ei olekaan sellainen löytö?” kysyn, kun istuudumme.
Jaa eikö muka ole? Ei Valilla ole tuollaista ilmettä, jos se haluaa muuten vaan tutustua. Eihän se koskaan halua muuten vaan tutustua.”
”Sehän on puhunut neljännestä jo pitkään”, tiputan huuliltani. ”Wait, onko nuo mulle?”
”Otin sulle saman satsin kuin mulle. Tuolta saa maitoa, tarvitset sitä kuitenkin.”
”Thanks.”

Kun olen hakenut maitoa kahviini, havaitsen Valin siirtyneen toiseen vaiheeseen väsytystaistelussaan. Veistoksellinen blondi nojaa jo Valiin päin. En erota ilmeessä kiinnostusta, mutta hän nyökyttelee Valin puhuessa. Hymyä ei näy. Val sen sijaan pitää tyypillisen ilmeensä kasvoillaan, ystävämme ei luovuta.

”Ei hitto, en mä tiedä”, puuskahdan istuessani alas. ”Voi tuo olla ihan mitä vaan.”
”Ei tuosta toisesta ota mitään selvää. Se ei näytä tyypiltä, johon voi koskea.”
Pyöräytän silmiäni.
”Valia ei ole aiemminkaan kiinnostanut toisten suuntautuminen, arvaa montako heteroa se pokasi meidän yläasteelta.”
”No älä vitussa kerro, en mä halua tietää, vaikka siellä olinkin.”

Nauru pakenee minusta ilman lupaa. Neljä vuotta. Kolme ihmistä. Käännän päätäni Valin suuntaan, kenties poika todella etsii neljättä joukkoomme. Ilme on lempeän kiinnostunut. En uskalla arvata. Ajatus kauniskäsisestä pojasta joukossamme on vieras. Raikas. Miksipä ei?

”Hitto, mä en jaksa ajatella Valentinoa”, Lydia huokaa ja kulauttaa alas loput kahvistaan. Hän on kumonnut mustan nesteen siinä ajassa, missä minä olen haukannut muutaman palan leivästäni. Lydian suonissa ei virtaa enää tässä vaiheessa verta vaan pikimustaa kahvia.
”Kukapa sitä aina jaksaisi”, naurahdan. ”Muistatko, kun se tapasi meidät ekaa kertaa?”
”Mikä osa mun en-jaksa-ajatella-Valentinoa-puheesta sulta meni ohi?”

Lydia katsoo minua hetken ruohonvihreillä silmillään ennen kuin hänen ilmeensä heltyy. Tyttö sipaisee kiharat hiuksensa korvan taakse ja hymyilee.
”Eikö se kysynyt sulta heti ensimmäisenä, ketä kaikkia meidän koulusta kannattaa yrittää?” Lydia sanoo hymyn levetessä. ”Ja sä sanoit, että Lydiaa ei ainakaan.”
Hymyilen. Kaikki on tuoreessa muistissa, muistan Valin esittelyn, voimakkaan kädenpuristuksen ja leveän hymyn päivettyneillä kasvoilla. Aurinko säteili hänen olemuksessaan, kykenen vieläkin haistamaan hänen silloin käyttämänsä hajuveden. Nyökkään Lydialle.

”Suojelin sua jo silloin”, sanon ja isken silmääni.
”Hyi lopeta, sä olet ällöttävä”, Lydia vastaa nauraen. ”Joskus mä mietin, miten mä edes päädyin sun ja Valin seuraan.”
”Oi, mä muistan meidän ensitapaamisen loistavasti!”
”Niin mäkin, vaikka en haluaisikaan. Luoja ei.”

Puistatus käväisee Lydiassa, tiedän, että kumpikaan meistä ei ole vielä riittävän kaukana niistä ajoista voidakseen kevyin sydämin nauraa niille. Näen yhä silmissäni, kuinka Lydia repi käsiään auki yläasteen WC:ssä. Keskeytin hänet, vaikka mikään hänen ja veitsen välisessä hetkessä ei kuulunut minulle. Niissä muistoissa on silti kultareunat. Me tapasimme. Lydian veri veti meidät yhteen.

Keskustelu ei ehdi jatkua, kun tutut askeleet johtavat luoksemme. Val seisoo pöytämme edessä takanaan suunnattoman pitkä ja vaalea poika, jonka kasvot näyttävät läheltä entistä iättömimmiltä. Ja kauniimmilta. Valin maussa ei ole moittimista.

”Moikka, Lydia, Bruno, tässä on Valo”, Val sanoo hymyillen pitkän nuoren miehen suuntaan. Mitkä raajat. Tavattoman pitkät. Veistos todellakin. ”Valo, nämä tyypit tässä ovat Lydia ja Bruno, mun rakkaat sisarukset.”
”Mistä lähtien me ollaan oltu sun rakkaita sisaruksia? Silloin, kun sä olet meille velkaa, vai?” Lydia kysyy nauraen. Tyttö kääntyy minuun päin ja kuiskaa teatraalisesti: ”Onko se meille velkaa?”

Valon kasvoilla käväisee hymy.
”Hauska tavata. Olen tosiaan Valo.”
”Istu vain alas, mä haen meille jotakin”, Val sanoo. ”Mitä sä otat?”
Valo luettelee tilauksensa ja istuutuu alas. Minä ja Lydia tuijotamme vuoroin toisiamme, vuoroin Valoa ja tilausta hakemaan juoksevaa Valentinoa.

Kenties minä olin sittenkin oikeassa. Pöydässä istuva nuori mies on tavattoman kaunis, mutta ei sillä tavalla kuin Valentinon etsimät ihmiset yleensä. Kulmat on ajeltu kokonaan, suu on dramaattisen tummanvioletti.

Neljäs. Ajatella, jos hän ottaisi ja jäisi, pesiytyisi meihin, ei kuten käki, joka häätää alkuperäiset poikaset pesästä, vaan kuten kadonnut jäsen, joka kuuluu osaksi joukkoa. Leikittelen ajatuksella hetken, se istuu rinnallani kevyenä. Mahdollisuus. Se se olisi. Päätän vetää kasvoilleni hymyn, ja kun Lydia näkee minun tekevän niin, hän tekee samoin. Nojaan Valoon päin.

”No, Valo, millainen ihminen sä olet?”