Viimeinen laulu: prologi

Prologi: Enkeli

Taivas on punertunut reunoistaan tytön tarttuessa äitinsä takinliepeeseen. Kadut kapenevat, viileä tuuli puhaltaa, tytöllä ei ole kenkiä jalassa. Äidin askeleet pitävät päättäväisyyttä yllä, hänellä on tiukka katse. Miten kaunis hän onkaan. Tyttö tihentää askeltensa tahtia katsoakseen maailmaa yhtä ylpeästi kuin äitinsäkin.

Hylätyllä teollisuusalueella on paljon lapsen mentäviä koloja. Äiti pitää tyttöä tiukasti kädestä. Sitten äiti pysähtyy, kumartuu tytön luo ja siirtää tämän hellästi sortuneen rakennuksen suojiin. Haljennut betoni piilottaa pienen ihmisen täysin.

”Rakas, pysy hetken siinä. Äiti käy vähän tuolla… kauempana. Älä lähde mihinkään. Lupaa äidille.”

Tyttö ojentaa äidille sormeaan ja hymyilee paljastaen lapsen suunsa, josta puuttuu hampaita.

”Minä lupaan.”

”Ei askeltakaan.”

Tytön katse käväisee punaisessa taivaassa äidin takana. Ei askeltakaan. Tyttö nyökkää, äiti suukottaa häntä otsalle ja katoaa hajonneiden rakennusten taa.

Hetket istuvat toistensa harteille, pinoutuvat kasaan. Taivas pysyy punaisena, ilma haisee metallilta. Se on kuin varoitus, mutta tyttö sen kuin pysyy paikallaan, hän ei saata rikkoa lupaustaan, hän antaa ajan laskostua. Hän ehtii miettiä kulunutta päivää, puhki kuluneita jalanpohjiaan, äitinsä urheaa hymyä.

Vasta voimakkaan napsahduksen halkoessa ilmaa tyttö säpsähtää. Suuren betonilohkareen päällä istuu olento, josta on hankalaa erottaa, onko se ihminen vai eläin. Hampaat ovat paljastettuina kuin haavoitetulla pedolla, siivet riippuvat selässä raskaina. Tyttö erottaa silmät, suuret ja keskeltä punaiset. Ne katsovat häntä keskeltä ihmiskasvoja.

Jännite miltei rätisee ilmassa, yhtäkkiä tyttö ei muista, milloin on viimeksi nähnyt kirkkaan taivaan. Ei ole muuta kuin paljasjalkaista vaeltamista ja pahaa hajua, tytön on hankalaa kuvitella toisenlaista todellisuutta.

”Kuka sinä olet?” tyttö kysyy kohottaen hivenen päätään. Hän kurottaa hieman suojastaan, olento näkee hänet jo. Olento on liiaksi ihmisen kaltainen, jotta hän osaisi pelätä. Hän ei ole vielä oppinut pelkäämään ihmisiä.

”Minäkö?” olento sanoo kallistaen päätään miltei luonnottomaan kulmaan. ”Kysytkö sinä, ihmisen lapsi, kuka minä olen?”

”Minä en tunne sinua.”

Sahalaitainen virnistys leviää olennon kasvoille. Se hyppää alas betonilohkareen päältä tasaiselle maalle ja kurottaa kohti tyttöä. Ojennetussa kädessä on viiltävät kynnet, mutta tyttö ei vavahdakaan.

”Minä olen enkeli”, olento sanoo hymyn venyessä liian pitkäksi, ”oletko sinä kuullut enkeleistä?”

Tyttö nyökkää. Erikoinen enkeli, hän ajattelee, sillähän on mustat siivet.

”Kaikki ovat kuulleet enkeleistä.”

”Niinkö?” Katkonainen, raastava ääni pääsee olennosta. Tyttö ei ymmärrä sen olevan nauru. ”Oletko sinä koskaan nähnyt sellaista?”

”Ei enkeleitä voi nähdä.”

Nauru kohoaa niin korkeaksi, ettei tyttö enää kuule sitä. Kun se lopulta katoaa kasvoilta, olennon suu on pelkkä viiva, silmät syvänpunaiset kurimukset. Olento vetäytyy, avaa siipensä täyteen mittaansa, jotta tyttö näkee niiden pikimustien sulkien levittäytyvän punaista taivasta vasten.

”Tietenkin enkeleitä voi nähdä”, olento sanoo hymyillen jälleen, ”et vain ole katsonut riittävän tarkasti.”

Pitkät sormet kurottavat vielä kerran kohti tyttöä kuin piirtääkseen merkin hänen ylleen, sitten ne sulkeutuvat ja olento vetää kätensä takaisin kuin hetken mielijohteesta, kuin armosta.

”Muista meidät, ihmisen lapsi.”

Olento kohoaa siivilleen, pian tyttö näkee vain varjon, joka katoaa rikotun pihamaan taa. Vasta olennon mentyä tyttö tuntee sydämensä takovan rintaansa vasten. Sen paino tuntuu kaksinkertaistuneen, tyttö painaa kätensä rinnalleen pitääkseen sydämen sisällään. Miksi olento valehtelisi hänelle? Ei enkeleitä voi nähdä. Niitä ei ole enää olemassa, ne ovat kuolleet kauan sitten yksi kerrallaan.

Aika ehtii jatkaa laskostumistaan ennen kuin tytön äiti palaa haalistuneen muovipussin kanssa. Tyttö haistaa käristetyn lihan ja aistii ilon äitinsä kasvoilla. Keho kohtaa toisen, äiti rutistaa lastaan tiukasti itseään vasten.

”Kulta, minä hain meille ruokaa! Olet pysynyt kiltisti tässä, äidin rakas.”

Lämpö risteilee hetken kehosta toiseen, sitten tyttö vetäytyy taaemmas. Hän ei tiedä, miltä hänen kasvonsa näyttävät ennen kuin äiti kurtistaa kulmiaan. Huolta ei voi piilottaa.

”Onko jokin hätänä?”

Tyttö pudistaa päätään. Punnitsee ajatuksensa, seuraavat sanansa. Ei ole mitään hätää. Hän voisi kertoa äidille.

”Äiti, minä näin tänään enkelin. Sillä oli todella kauniit sarvet.”

Äänetön kauhu leviää äidin kasvoille, muovipussi putoaa maahan levittäen kaiken ruoan ympäriinsä. Äiti perääntyy taaksepäin, pelko ruumiiseensa kiedottuna. Tyttö ei ymmärrä, mikä äidin tuli, kun tämä painaa päänsä alas ja huutaa.