perjantai 25. maaliskuuta 2022

Kiitos

Erotan hänet kaukaa. Punatukkainen nuori mies, jolla on yllään sievä keväisen vihertävä mekko. Pisamaiset kasvot ja sievä, pieni nenä. Hän punoo keskittyneesti koria mökin portailla jalat ristissä, ja minä tujotan hänen kapeita jalkojaan ja pörröistä tukkaansa. Hän on hyvin nätti, mutta sellaisella tavalla, että hän ei takuulla tiedä sitä itse. Sydäntäni raastaa.

Hän näkee minut pian. Näen ilmeestä, että hän tunnistaa minut oitis, vaikka siitä on aikaa, kun olemme viimeksi kohdanneet. Sen jälkeen moni asia on muuttunut. Hän laskee punoksensa portaille ja kävelee luokseni.
”Kajo?”
Nyökkään. Hän viittoo minut mukanaan kauemmas metsään. Se kertoo minulle tarpeeksi.

”Hei, Chióni. Siitä on hetki.”
”Hei”, hän vastaa hymyillen minulle aidosti. ”Miten sinä voit?”
Avaan suuni. Suljen sen.
”Ei ole pakko vastata”, hän hymähtää. ”Taidan tietää, miksi tulit.”

Chiónilla kirkas ja ymmärtävä ääni, hän puhuu aina yhtä rauhallisesti. Tämä nuorukainen saa pidellä minun veljeäni, ja minä ymmärrän täysin, miksi Ilta on valinnut juuri Chiónin. Kun katson Chiónia, tunnen pelkkää tyyneyttä. Kuvittelen Iltan nojaamaan tämän olkaan, ja silloin huomaan kyyneleet poskillani.

”Onko hän kunnossa?” kysyn pienellä äänellä. ”Onko minun veljeni kunnossa…”
Chióni tarttuu minusta kiinni, kun olen sortua polvilleni. Hän ohjaa minut sivumpaan, istuttaa minut mättäille. Itku vääntää minut sykkyrälle, ja Chióni osaa heti ottaa minut lähelle ja pidellä. Hän silittää olkapäätäni vain niin kauan, että saan koottua itseni ja palautettua ryhtini. Pyyhin kyyneliä silmistäni.

”Ilta voi paremmin”, Chióni sanoo hiljaa. ”Paljonko haluat kuulla?”
”Minä… tuota…” Nielaisen. Ajatuskin Iltasta värisyttää koko kehoani. Maailman kaunein olento. Haurain ja voimakkain. Rakkaani.
”Onko hän onnellinen?” kysyn, ja ääneni pettää jälleen. ”Nauraako hän?”
”Nauraa. Ja keksii kokoajan typeriä juttuja. Hän on edelleen melkoinen riehuja.”
”Tutulta kuulostaa”, hymähdän.
”Ja silti hän on muuttunut niin paljon.”
”Kerro minulle.”
”Paljonko sinä todella pystyt kuulemaan? Kajo… Sinun jalkasi pettivät.”
”Minulla on ihan kamala ikävä.”
”Minä tiedän sen”, hän huokaa. ”Hänelläkin.”

Sattuu. Sattuu niin paljon, että kehoni hajoaa. Painan pääni käsiini ja itken.
”Mutta hän on kehittynyt valtavasti. Kajo… hän haluaa sinun olevan onnellinen. Hän tietää kyllä, mitä hän on tehnyt. Hän ymmärtää itseään nyt paremmin kuin kenties koskaan aikaisemmin.”
Nyökkäilen. Minun pieni veljeni, joka ei koskaan ymmärtänyt omia tunteitaan, on vihdoin vapautunut. Hyvä. Hänen tarvitsi vain päästä minusta. Leikin, että se ei särje koko sydäntäni.

”Hän ei taida voida tavata minua, eihän?”
En tiedä, kuinka surkealta näytän, kun Chióni nyökkää surumielisesti.
”En usko. Ei ainakaan vielä. Hän on rakentanut paljon, mutta varsin hauraalle pohjalle.”
”Se menisi rikki, jos hän tapaisi minut nyt.”
”Niin uskon. Olen pahoillani.”

Nyökkäilen. En voi muutakaan. Katseeni pysähtyy Chiónin käsiin, ne ovat pienet ja hentojen haavojen peitossa. Hänen täytyy tehdä paljon töitä käsillään. Kuvittelen samat kädet Iltan ympärille, enkä enää tiedä, kumpi minussa voittaa; suunnaton, tyyni onni ja vai silkka suru. Kaikkein rakkaimpani voi vihdoin paremmin, eikä sen pitäisi tuntua sydämessäni tältä.

”Sinä olet todella hyvä hänelle, Chióni. Paras mahdollinen.”
”En minä sen vuoksi tähän ryhtynyt. Toivottavasti tiedät, että halusin vain vilpittömästi hänen parastaan. Ei minun tarkoitukseni ollut saada häntä itselleni.”
”Mutta hän rakastaa sinua, eikö niin?”
”Niin”, hän sanoo, eikä hän kykene peittämään hymyä äänestään. ”Jaksan yllättyä siitä joka päivä. Mutta en minä halua kiduttaa sinua tällaisella puheella.”
”Ole kiltti ja kerro.”
”Kajo. Olen tosissani.”
”Pyydän.”

Tartun Chiónia kädestä. Hänen rystysensä ovat aavistuksen karheat. Hän huokaisee syvään ja katsoo minua silmiin. Mitä pitempään Chiónia katson, sitä selvemmin ymmärrän, miksi Ilta pitää hänestä. Ilta on aina rakastanut siroja ja herkkiä miehiä.

”Kerro minulle teidän arjestanne.”
”Tahdotko todella, että sivallan sinua sillä tavalla? En tahdo sinulle pahaa, enkä tiedä laisinkaan, tekeekö tällaisen kuuleminen sinulle todella hyvää.”
”En minä osaa olla mustasukkainen", kuiskaan.
”En tarkoittanutkaan sitä.”
”Ole kiltti.”
”Hyvä on.”

Chióni huokaa syvään ja sipaisee punertavan suortuvan kasvoiltaan.
”Minä laitan usein meille ruokaa, vaikka me emme kumpikaan juuri pidä ruoanlaitosta. Olen siinä kuitenkin häntä parempi. Näkisit, miten rumia leipiä hän tekee, vaikka ei maussa mitään vikaa olisikaan”, Chióni naurahtaa. ”Hän on kamala riehuja, säätää kokoajan jotakin. Ja hän on aina suukottelemassa ja kourimassa. Rakastan sitä.”
Tartun Chiónin sanoihin kuin henkeni riippuisi siitä. Juuri tällainen Ilta on. Vapautunut ja hieman höpsö, kun hänen antaa olla.
”Ilta saattaa järjestää kilpailun ihan mistä vain. ’Kumpi saa nopeammin halot hakattua’, hän voittaa aina, ’Kumpi tekee paremman piirakan’, tässä hän ei voita minua edes kopioimalla ohjettani.”
Alan nauraa, vaikka silmissäni on yhä kyyneliä.
”Ja hän herää yhä samalla tavalla kuten aina tähän saakka. Jotkin asiat eivät muutu.”
Säpsähdän.

En koskaan unohda sitä, miltä Ilta näyttää herätessään. Silmät täynnä hätää, koko olemus niin lapsenomainen, että sitä sattuu katsella. Häneltä kesti aina hetki muistaa, että olin siinä hänen vierellään. Sellaiset hetket olivat suosikkejani. Kurotin usein suutelemaan häntä, silitin hänen poskeaan ja kerroin, ettei hätää ollut.

Me molemmat tiedämme, että se hätä veljessäni tuskin koskaan kuolisi.
”Chióni…”
Chióni tarttuu yllättäen kädestäni ja katsoo minua silmiin. Hän on niin kaikin puolin reilu ja hyvä, että minua raastaa.
”Kiitos. Kiitos, että pidät veljestäni huolta. Juuri tätä minä olen hänelle toivonut. Aitoa välitystä, arkea, jonka hän voi jakaa rakastetun kanssa.”
”Kajo.” Chióni puristaa kättäni kovemmin. ”Se tekee sinut myös surulliseksi, eikö teekin?”
Alan jälleen itkeä. Chióni ei päästä minusta irti.
”Olen edelleen rakastunut häneen”, kuiskaan niin pienellä äänellä, että tuskin kuulen sen itsekään.
”Tiedän sen.” Chióni huokaa. ”Te kaksi rakastatte toisianne varmasti täältä ikuisuuteen.”
”Eikö se haittaa sinua? Että hän rakastaa toista?”

Chióni hymyilee niin lämpimästi, että sydäntäni pakottaa. Hän pudistaa pörröistä päätään.
”Ei vähääkään. Kaikkihan me rakastamme useita olentoja, ja olisi todella naiivia minulta olettaa, että Ilta kykenisi minun vuokseni luopumaan tunteista, jotka loivat hänestä sen, joka hän on. En voisi koskaan olla niin itsekäs, että vaatisin sellaista.”
Sellainenhan minäkin olen. Rakastan Iltaa ja Aamua, molempia aivan yhtä palavasti. Samalla tavalla ja silti eri tavalla. Katson Chiónia ja huomaan ajattelevani, että jos olisin enemmän hänen kaltaisensa, olisin paljon onnellisempi.
”Eivät hänen tunteensa sinua kohtaan ole minulta pois. Ehkä olen hieman poikkeuksellinen, kun ajattelen näin. En ole vähääkään mustasukkainen, koska ei minulla ole mitään tarvetta olla. Ilta ei ole omaisuuttani, ja minun tunteeni ovat minun omani. Ne olisivat minun, vaikka Ilta ei rakastaisikaan minua.”
Chióni päästää kädestäni.
”Olen kaikesta huolimatta onnellinen siitä, että hän päätti jäädä luokseni. Meidän elämämme on jotakin, jota en pidä itsestäänselvyytenä. Kajo… minä olen hyvin rakastunut sinun veljeesi. Tahdon olla hänelle hyvä. Toivon, että luotat minuun. Sitä minä sinulta pyydän – luottamusta.”

Hän kohtaa minut niin uskomattoman suoraan ja rehellisesti, etten kykene muuta kuin tuijottamaan häntä. Millaisia tasoja noiden silmien takana kulkeekaan. Veljeni on saanut vierelleen ihmisen, jota en voi muuta kuin ihmetellä ja kunnioittaa.

”Luotan sinuun. Sinun luonasi Iltalla ei ole mitään hätää.”
”Kiitos luottamuksesta. Tahdon Iltalle vilpittömästi hyvää.”
”Minä näen sen, ja arvostan sitä suuresti. Olet tismalleen sitä, mitä hän on aina tarvinnut. Vihdoin hänellä on turva tässä maailmassa.”

En pysty lopettamaan itkemistä. Ilta on viimein turvassa, minun tehtäväni täällä on tehty. Miten ontoksi ja surulliseksi se minut tekeekään. En tiedä, paljonko kaipuuta sydämeni enää kestää. Olen samalla niin väsyneen onnellinen kuin voin koko ruumiini voimalla olla. Kaikkein tärkeimpäni on turvassa.

”Kiitos”, minä kuiskaan. ”Kiitos…”
Lempeästi hymyillen Chióni kietoo kätensä hartioilleni ja silittää.
”Ei mitään hätää. Enää ei ole mitään hätää.”

Siksi minä itkenkin. Helpotuksesta. Kiitoksesta. Elämäni mittainen juoksu on juostu, ja se tekee oloni tyhjäksi. Tiedän, etten koskaan päästäisi häntä pois, ajattelisin häntä elämäni loppuun, mutta voin vihdoin kävellä keveämmin askelin. Hän on onnellinen, koska päästin hänet pois, ja se riittää. Vihdoin uskon, että se riittää.

torstai 24. maaliskuuta 2022

Hiljaisuudessa

Kun Ilta saapuu luokseni, hän ei vaivaudu edes tervehtimään ennen kuin kietoo kätensä ympärilleni ja suutelee lujaa. En ehdi laskea yrttikoriani alas, se putoaa jalkojeni juureen, kun Ilta vetää minut tiukasti itseään vasten. Hän ei päästä minusta pitkään aikaan irti, ja hän suutelee niin kovaa, että tiedän jotain tapahtuneeksi. Kiedon käteni hänen niskaansa ja annan itselleni luvan sulaa hänen kosketukseensa. Minun rakas pitelemätön luonnonvoimani on aina yhtä kiihkeä ja luja, hänelle ei sanota näissä asioissa vastaan. Hänen onnekseen minä en ole sellainen, joka edes haluaisi.

”No hei vain sinullekin”, naurahdan, kun Ilta viimein päästää minusta irti. Poikkeuksellisesti hän jää nojaamaan minua vasten. Useimmiten hän ottaa, mitä tahtoo, ja lähtee sitten niskojaan nakellen omille teilleen yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Mutta joskus, tällaisina hetkinä, hän jää aivan liki ja katsoo minua eri tavalla kuin muulloin. Jos koskaan sanoisin siitä, en näkisi häntä enää ikinä. Sen verran tiedän.
”Oliko asiaakin?” kysyn näpertäen hänen paitansa kaulusta.
”Oli.” Hän painaa minut vasten parvekkeen pylvästä. ”Haluan nussia sinut puhki juuri tällä helvetin sekunnilla.”
”Oi…”

Ilta suukottaa minua poskelle ja nyökkää pudonneeseen koriini päin.
”Oliko tärkeitäkin yrttejä?”
”Voisin vaikka tappaa sinut noilla.”
Ilta räpyttelee silmiään.
”Oletko tosissasi?”
”Testataanko?”
”Paskiainen.” 

Hän suutelee minua nopeasti ja polvistuu jalkojeni juureen keräämään yrtit takaisin koriin. Ilta, joka katsoo aina muita alaspäin, polvistuu edessäni noin vain. Hän tuo korin sisälle ja jättää sen pöydälle sanomatta mitään siitä, että teki juuri jotakin minun vuokseni. Minua hymyilyttää niin, että joudun käyttämään kaiken energiani siihen, etten virnistelisi alituisesti. Ilta tuijottaa mökkiäni pitkään, siitä on hetki, kun hän on viimeksi käynyt sisällä. Hänen katseensa juoksee seinille ripustetuissa yrttinipuissa ja pienissä luissa.

Minä puolestani tuijotan pelkästään häntä. Iltasta näkee kauas, ettei hän ole ihminen. Hänen tapansa olla olemassa on jotakin aivan muuta, ja se hehkuu hänestä pitkälle. Hän on myrskytuuli, rankkasade ja metsään piirtyvät varjot. Hän on jotakin, jota en koskaan erehtyisi pienentämään ihmiseksi. Minä rakastan, ketä rakastan, mutta en hetkeäkään kuvittele hänen olevani kaltaiseni. En halventaisi hänen olemustaan sillä tavalla. Luontoa ei omista kukaan.

Ilta on muuttunut sitten sen, kun näin hänet ensimmäistä kertaa. Hän on edelleen ryhdikäs ja kova, mutta uurteet hänen silmiensä alla ovat syventyneet. Poskipäät törröttävät, katse on lasittunut ja ilme lähes aina ärtymyksen kyllästämä. Se saa hänet näyttämään tuhatverroin väsyneemmältä. Paita on auki, erotan luisevan rintakehän. Hän alkaa olla niin jo niin laiha, että tunnen luut koskiessani häneen.

”Mitä sinä tuijotat?” Ilta kysyy huomatessaan katseeni.
”Mitä luulisit?”
Hän virnistää ja nappaa minut sylliinsä. Hän kantaa minut makuuhuoneeseen ja painautuu päälleni koko painollaan.
”Chióni…”

Iltan äänessä on sävy, joka käväisee siinä hyvin harvoin. Olen oppinut erottamaan sen, aivan kuten erotan hänen kosketuksistaan, että kiihko syntyy aina jostakin muusta kuin minusta. Jotain on tapahtunut, ja hän koskee minua tunteakseen mitä tahansa muuta kuin pyörteen, joka raastaa häntä joka suuntaan. Kuvittelin joskus olevani ihminen, joka kunnioittaa itseään riittävästi pitäytyäkseen erossa sellaisista suhteista. Haluaisin sanoa, että tämä on pohjimmiltaan erilaista. Mutta hän on samanlainen kuin monet ihmisetkin; hän ottaa ja ottaa ymmärtämättä sitä itsekään. Sitten näen, miten hänen katseensa muuttuu araksi kuin pienellä lapsella, ja tiedän, että on olemassa muutakin. Sen jonkin minä tahdon saattaa hänen itsensäkin nähtäväksi. Minun ei tarvitse itse olla se, joka saa jäädä hänen vierelleen, kun hän vihdoin näkee itsensä kokonaisena. Minä rakastan häntä kuten tuulta ja kesäistä sadetta rakastetaan. Rakastan häntä, koska hän on olemassa. Hänen ei tarvitse olla minulle mitään, minä vain rakastan häntä sellaisenaan.

”Niin?” kysyn ja sipaisen ruskean suortuvan hänen kasvoiltaan.
”Ei mitään”, hän sanoo ja kumartuu suutelemaan minua.

Ilta on tänään hellempi kuin aikoihin. Vaikka hänen kosketuksensa ovat aina intensiivisiä, hän tuntuu nyt kuuntelevan kehoani herkemmin kuin usein. En koskaan pidättele itseäni hänen kanssaan, annan hänen kuulla, että nautin siitä, mitä hän tekee. Ilta on aina ollut taitava suunsa ja käsiensä kanssa, ja tänään hän jättää merkkejään kaikkialle yläruumiiseeni.

Hän katsoo minua usein silmiin, vaikka on sisälläni. Moni ei tee sitä. Tänään hänen silmissään on lempeyttä, jota en ymmärrä. Ilta ei ole lempeä. Hänessä ei ole mitään pehmeää. Mutta juuri nyt hän on hauras kuin lapsi, ja se saa minut nykäisemään hänet hellästi hiuksista suudelmaan.

Hän saa lähes yhtä rajun orgasmin kuin minäkin, eikä hän vetäydy heti pois, vaan jää huohottamaan raskaasti minua vasten eikä vedä itseään pois sisältäni. Silitän hänen tukkaansa, hän painautuu aivan kiinni ja suukottaa kaulaani. Haluaisin kysyä, haluaisin sanoa mitä vain, mutta se pelottaisi tämän pienen hauraan version hänestä iäksi kuoreensa. Siksi pysyn hiljaa ja silitän häntä niin hellästi, että hän ymmärtää olevansa turvassa.

Yö on saapumassa, päivän viimeiset säteet juoksevat pakoon puitten taa. Ilta kiepsahtaa vierelleni sängylle ja painaa vielä pehmeän, viipyilevän suudelman huulilleni.
”Oletko jo lähdössä?” kysyn, sillä usein saatuaan tyydytyksensä hän kerää itsensä ripeästi ja poistuu sanaakaan sanomatta paikalta.
”Minä…” Nielaus. ”Voinko minä jäädä tähän?”
”Yöksi?”
Hän säpsähtää niin, että kiroan yllättynyttä äänensävyäni.
”Tottakai voit”, sanon heti. Siitä on tavattoman kauan, kun hän on viimeksi jäänyt. Hän lähtee aina.

En sano mitään. Ilta jää aivan kiinni minuun, painaa päänsä kaulalleni ja sallii minun kietoa kätensä ympärilleen. Hän nukahtaa hetkessä, kuulen hänen hienoisen tuhinansa ja tunnen, kuinka hän hengittää kaulaani vasten. Minä tiedän, että Ilta ei juuri nuku. Koskaan. Hänen ei ole tarvinnut sanoa sitä minulle, erotan sen hänen jokaisesta eleestään. En ole varma, miksi hän ei nuku. Olen nähnyt muutamia kertoja hänen heräävän, ja hän herää aina samalla tavalla, silkka kauhu silmissään. Huomaan usein ajattelevani, että ehkä hän pelkää yksin heräämistä niin paljon, ettei hän tahdo nukkua laisinkaan.

On yö, kun Ilta herää. En ole nukkunut hetkeäkään, olen katsellut ikkunasta ulos tähtitaivaalle ja ajatellut, kuinka paljon rakkautta minulla on sille pienelle pojalle, jota hän sisällään kantaa. Sille, jota hän ei vielä itsekään tunne, mutta joka puskee pintaan aina tällaisina hetkinä. Minä voisin kertoa hänelle kymmenittäin kertomuksia siitä pienestä lapsesta, jota rakastan niin kovin.

Ilta herää yöllä samalla tavalla kuin aina. Kauhuissaan. Hän säpsähtää ja katselee ympärilleen kuin ei tietäisi lainkaan, missä on. Hämärässäkin erotan hänen pelon sotkemat piirteensä, silkan hädän hänen kaartuneissa kulmissaan. Sitten hän näkee minut, ja hänen kasvoilleen leviää aidompi hymy kuin aikoihin.

Sipaisen hänen poskeaan. Haluaisin niin kovasti sanoa hänelle, että kaikki on hyvin, mutta se rikkoisi sen sanattoman turvan, jonka olemme vaivihkaa rakentaneet. Viha hänessä ryöpsähtäisi pintaan, jos sanoisin sanaakaan.

Ilta suukottaa minua ja painaa päänsä takaisin kaulalleni. Hänen toinen kätensä sivelee rintakehääni ja pysähtyy nännilleni.
”Chióni…” hän kuiskaa varovasti.
”Niin?”
Hiljaisuus.
”Haluatko uusinnan?” kysyn hänen puolestaan.
”A-… Joo. Haluan.” Hän puristaa sormensa nännini ympärille ja saa minut hengähtämään.

Toinen kierros on edellistä nopeampi ja rauhallisempi, mutta hän on edelleen yhtä intensiivinen ja miltei hellä. Saan koskea häntä minne haluan ja miten haluan, ja minä kosken häneen niin, että hän tuntisi kaiken sen rakkauden, jota häntä varten kannan. En tiedä, miksi hän on juuri tänään niin hauras, mutta tahdon hänen ymmärtävän, että olen aina tässä, hän voisi koska vaan tulla purkamaan kaiken minun kanssani. En voi sanoa sitä hänelle ääneen, mutta kehoni on jo kertonut sen hänelle.

Ilta pyörittelee hiuksiani hiljaa ja palaa makaamaan kiinni kylkeeni. Hän katsoo minua pitkään silmiin, ja ensimmäistä kertaa koskaan minusta tuntuu, että välillämme ei ole sitä vihan ja turhauman verhoa, joka estää häntä katsomasta minuun tällä tavoin. Nyt me katsomme toisiamme suoraan kuun valaisemassa huoneessa. Hetki on niin hauras, että henkäyskin rikkoisi sen. Silitän hänen poskeaan, ja kun hän sulkee silmänsä nukahtaakseen uudelleen, tahdon olla hänelle pehmeä unen seitti, jonka turvaan pudota.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Turmeltunut

SV: väkivalta, insesti

Hiljaisuuden keskeltä erottuu kaksi ääntä. On kuin metsä suojaisi kaksikkoa kaikilta muilta ääniltä. Täällä on niin helppo unohtaa, että metsä tekee joka hengenvedolla kuolemaa. Pystyn ajattelemaan vain sitä, mitä nämä kaksi toisiinsa kietoutunutta olentoa saavat minut tuntemaan.

Olen luvannut itselleni kymmeniä kertoja, etten enää koskaan tekisi itselleni näin. En halua kuulla, kuinka hän kuiskii jonkun toisen nimeä ja kiemurtelee tämän alla. Hän, jonka piti olla aina minun omani, hymyilee onnellisena toisen miehen sylissä.

Ajatuskin siitä, että hän tekisi tämän joka tapauksessa, on sietämätön. Hän ei tiedä, että minä näen ja kuulen kaiken. Joka ikisen raskaan hengityksen. Ennen minä sain hänet huutamaan, ja hän takertui minuun kuin ei voisi elää ilman minua ja kosketustani. Mutta hän ei koskaan kuulostanut tältä. Tämä vapautuneisuus, tämä herkkyys hänen eleissään on jotakin, jota en ole koskaan nähnyt ulkopuolelta. Ja sen hän antaa jollekulle muulle.

Ei jollekulle. 
Vaan sille miehelle.
Hänelle, joka vei minun omani.

Minä kuulen, mitä he sanovat toisilleen. Minä kuulen hänen äännähdyksistään, että hän on lähellä tulemista, ja hän kuulostaa sadoin verroin rennommalta tämän miehen kanssa kuin minun kanssani. Vaikka tämä mies on pelkkä varas.

Hän lupasi. Hän piteli minua, suuteli säälittäviä kyyneliäni ja silitti vihaamani paniikin pois. Hän teki niin uudelleen ja uudelleen, ja joka kerralla hän sanoi, että olin hänelle kaikkein rakkain.

En käännä katsettani pois edes silloin, kun hän tulee. Hän puristaa miehen hiuksia sormiensa väliin ja hengittää raskaasti tämän kaulaa vasten. Hymy, joka hänen kasvoilleen leviää, saa koko kehoni kihelmöimään.

Rakastan sinua, kuulen hänen kuiskaavan miehen kaulaa vasten, rakastan sinua enemmän kuin mitään tässä maailmassa.

Minä lähden.

Raivo juoksee suonissani kuin laava, se on kuumaa ja se korventaa koko kehoani. Hänen kaunis äänensä, jollekulle toiselle omistettuna. Hänen sanansa, joita hän kuiski aina korvaani. Haluan polttaa ne kaikki pois. Kyyneliä juoksee poskilleni, pyyhin ne pois niin rajusti, että viillän itseäni kynnellä. En välitä, tahdon tuntea kaiken mahdollisen kivun, sillä hän huohottaa nyt sen miehen sylissä ja antaa tämän painaa pieniä suukkoja kasvoilleen. Tapan heidät. Molemmat. Hakkaan häntä niin kauan, että hänen ihostaan ei ole mitään jäljillä.

Juoksen ja juoksen, mutta kehosta ei lopu virta. Puitten oksat raapivat poskiani, mutta se on pientä, minua ei kiinnosta vähääkään, mitä tälle ruumiille tapahtuu. Se on tarpeeton. Se ei kyennyt saamaan häntä jäämään, mikään minussa ei riittänyt.

Kun pysähdyn, en salli itseni pudota polvilleni, vaikka koko keho huutaisi romahdusta, se tahtoisi vain luovuttaa. Helvetin hyödytön paska. Mihin minä sitä tarvitsen. Mitä teen keholla, joka ei voi tyydyttää häntä tuolla tavalla, joka ei saa häntä hymyilemään aurinko olisi hänen sisällään.

Reaktio ei häviä, koko kehossani hajoilee vielä silloinkin, kun näen hänet. Jotakin rasahtaa rikki, kun hän heiluttaa minulle hymyillen niin kuin ei muka kantaisi toisen olennon saastaa sisällään. Se mies on ollut vain hetki sitten hänessä, ja hän kehtaa katsoa minuun kuin olisin hänen kuunsa ja aurinkonsa. Revin tuon hymyn hänen kasvoiltaan.

”Petturi. Helvetin petturi”, minä sihisen, ja hymy pyyhkiytyy pois. Hän tietää oitis, että minä olen nähnyt, ja inhoan sitäkin. Inhoan, että eleeni antavat minut niin usein ilmi.
”Odota, älä, voin selittää –”
Tartun häntä kauluksesta. Minua kuvottaa. Hän näyttää niin hauraalta ja pieneltä ja pelokkaalta, että tahdon liiskata kaiken hänessä. Helvetin oksettavaa.
Mikä siinä miehessä on niin hienoa!
”Ilta rakas, odota nyt –”
”Mitä sellaista hänessä on, jota minussa ei ole!”
”Ilta –”

Isku. Toinen. Potku osuu hänen kasvoihinsa, näen, kuinka verenpuna tahrii ne. Lisää, tämä ei riitä, tahdon potkia hänestä kaiken veren ulos. Saatanan paska. Haluan, että tunnet sen. Haluan ottaa sinusta kaiken pois. 

Hän yskii. Näen hänen silmistään, että hänen tajuntansa miltei pettää, ne muljahtavat ja hän joutuu tekemään kaikkensa, että pysyy tajuissaan. Heikko. En ole lopettanut vielä.

”O-… ole kiltti, sattuu…”
Hah. Vai sinuun sattuu.
”Mikä helvetti hänessä on muka parempaa, kerro se minulle! Me olimme onnellisia!!” Ääneni kohoaa niin korkeaksi, että kavahdan sen sävyä. Se ei ole ääneni. Se on suurempi kuin minä. ”Sinä rakastat minua, mutta nyt sinä et voi edes katsoa minua ilman tuota helvetin säälittävää ilmettä kasvoillasi!”

En lopeta. En voi lopettaa. Mikään minussa ei käske minun pysähtyä, vaikka hänen kasvonsa lainehtivat verestä ja näen, kuinka hankalaa hänen on pysyä tajuissaan. Minä osaan tämän kyllä. Osaan tehdän tämän ilman, että hänen tajuntansa ei pimene.

”Hän muutti sinut. Pilasi.”
”Ilta kiltti…” Hänen äänensä miltei pettää.
”Minä halusin sinulta vain yhtä. Tiedät sen kyllä. Muistat sen päivän yhtä hyvin kuten minäkin.”

En tahdo ajatella sitä, mutta muistot juoksevat ylitseni väkisinkin. Päivä, jona ymmärsin, että hän on peruuttamattomasti rakastunut toiseen. Muistan omat kyyneleeni ja paniikkini, kaiken sen, jota en koskaan anna kenenkään omaksi. Minä rukoilin. Minä, joka en koskaan ano, rukoilin omaa veljeäni kuin luojaa.

Kajo kiltti. Älä tee tätä minulle. Älä älä älä… En kestä sitä. En selviä. Älä rakastu siihen mieheen. Juokse ihmisten kanssa miten paljon tahdot, mutta älä rakastu siihen mieheen, ole kiltti. Ei häntä. Ole kiltti, älä jätä minua.

Hänen ripsissään on veripisaroita. Näen hänen ilmeestään, että hän ajattelee samaa kuin minäkin. En kestä sitä. Otan hyvän otteen hänen hiuksistaan ja raahaan hänet mukanani, vaikka hän itkee ja tiedän sen.

Kiskon hänet pystyasentoon. Hänen katseensa lasittaa.
”Helvetin helvetti. Etkö sinä vittu pysy edes tajuissasi?”
Hän ei pysty sanomaan mitään, suu vain aukeaa ja sulkeutuu. Huulilta valuu verta leualle, koko naama on märkä.
”Olet oksettava. Minä näin ja kuulin teidät. Et sinä minun kanssani ole koskaan ollut noin onnellinen ja vapautunut. Minä näin, miten kiemurtelit hänen sylissään ja kuiskit hänelle, kuinka paljon rakastat häntä. Hyi helvetti, Kajo, hyi helvetti, mikä sinua vaivaa.”
Hänestä lähtee uupunut ynähdys.
”Sitä paitsi etkö tajua, miten tekopyhä sinä olet? Tuo on kuvottavaa. Eikö ole sinun pikku lemmikillesikin ikävää, että salaat häneltä totuuden? Aarteesi ei tiedä, millainen sinä oikeasti olet.”
”Ilta rakas…”

Vien käteni Kajon reisille, vaikka hän tärisee niin, että on tuskin tietoisessa tilassa. Tartun häntä leukaperistä, suutelen hänen verisiä huuliaan ja kuljetan kättäni reittä pitkin haaroväliin. Tiedän aina, mitä tehdä, ja hän vie kätensä kaulalleni kuin turvautuisi minuun sittenkin. Tunnen hänen kehonsa reaktion kättäni vasten ja hymähdän.

”Mitä, jos hän tietäisi, että sinä kiihotut tästä? Millainen mies rakastaa poikaystäväänsä, vaikka on aina ollut kovana omalle veljelleen?”
Hänen ilmeensä on sekoitus kiihkoa ja silkkaa epätoivoa, ja se työntää minut reunan yli. Tiedän, missä kunnossa hän on, kun painan hänet vasten mättäitä. Hän tärisee, mutta yrittää heikotukseltaan suukottaa kaulaani verisellä suullaan. Voi rakas. 
”Sinun lemmikkisi ei tunne sinua. Hän ei tiedä, miten sairas sinä todella olet.”
Hän hengähtää minua vasten. Nauran. Nykäisen hänet minua vasten, olen aivan kiinni hänen kasvoissaan, tunnen, kuinka verta putoilee otsalta kasvoilleni. Hän kietoo kätensä tiukasti minua vasten ja työntää lantiotaan lähemmäs omaani. Haluan häntä niin paljon, että silmissä sumenee.

”Olet täysin turmeltunut, mutta minä haluan sinut aina”, kuiskaan hänen korvaansa vasten. Hänestä lähtevä älähdys on enemmän nautinnollinen kuin epätoivoinen, ja minä otan sen, koska se on vain minun, kukaan muu ei saa häntä tällaiseksi. Avaan hänen housunsa ja otan hänet käteeni. Minulla on kenties vain rippeet siitä, joka minulla joskus oli, mutta tämä versio hänestä on vain minun omani. En anna siitä mitään kenellekään.

Suudellessani häntä ja hänen vastatessa suudelmaan yhä vain intohimoisemmin, minä tiedän, etten koskaan pääsisi vapaaksi. Kerta toisensa jälkeen hän väläyttää minulle palasen siitä valosta, joka piirsi minut tähän maailmaan.

Sen loisteesta en osaa kävellä ulos. Se sokaisi minut, teki omakseeni.

Rakkaani, en minä tahdo nähdä, kunhan sinä vain olet siinä.

perjantai 18. maaliskuuta 2022

Kokonainen

SV: väkivalta, insesti


Joka päivä hänen vihansa käy käsittämättömämmäksi. Se puhkeaa milloin sanomisistani, milloin sanomatta jättämisistäni. Olen opetellut ulkoa kaikki puheenaiheet, joilla välttää häntä käymästä päälle, mutta mikään ei enää auta. Ei ole olemassakaan sellaista kuviota, jota voisin toistaa päivästä toiseen saadakseni Iltaa rauhoittumaan. Kun hänen myrskysilmissään kipinöi, hän käy päälle kuin vapautettu luonnonvoima.

Minä rakastan Iltaa eniten tässä maailmassa. Se on minulle muuttumaton totuus. Sellaisena minä synnyin tähän maailmaan ja sellaisena tiedän aina pysyväni. Hän oli ensimmäinen olento, joka näki minut, joka opetti minulle, miten tässä maailmassa kuljetaan. Meidän alkumme päivät olivat elämäni onnellisimmat, hän sai minut hymyilemään ja minä hänet. Olimme niin erottamattomat kuin veljekset vain voivat olla, jaoimme kaiken aikamme. Tahdoin pitää hänet aina kaikkein lähimpänä ja kertoa hänelle kaiken kuten veljet tekevät, mutta hän alkoi salamoida, eikä mikään, mitä tein, helpottanut sitä.

Joka kerta, kun katson häntä, valtava suru täyttää koko olemukseni. Tahtoisin auttaa häntä, tehdä mitä tahansa helpottaakseni hänen oloaan. Kannan jokaisen mustelman ja haavan, kunhan hän vain olisi onnellinen. Olen vältellyt ihmisiä ja jopa siskoamme, ollut vain hänen seurassaan, mutta se ei auta, hän tuntuu parhaimpinakin päivinä katsovan lävitseni.

Eräänä kesäiltana, kun metsän äänet ovat hiljenneet, puita heiluttanut tuuli mennyt oksalle nukkumaan, Ilta tulee luokseni. Tunnistan pään kulmasta ja kävelytahdista, että tänään minuun sattuisi enemmän kuin aikoihin. Metsä on aivan hiljaa.

Ilta iskee kätensä vasten puun kovaa kaarnaa. Rystysistä vuotaa verta, ja tiedän, että pian vuotaisi minustakin. En osaa enää tuntea pakokauhua tämän edessä, olen tottunut, jokainen osa minusta tietää, miten tämä menee. Tunnen vain turtunutta pelkoa ja hätää, mutta vähemmässä määrin itseni vuoksi. Mikä hänet ajaa tähän? Mikä saa hänen katseensa salamoimaan noin?

”Ilta.” Äänessäni on tarvittava varmuus. Olisi yritettävä. ”Ole kiltti ja kerro jo, mikä hätänä.”
Kohtaan hänen silmänsä, enkä erota niistä sitä onnellista ja helposti innostuvaa veljeä, jonka kanssa joskus ihmettelimme tätä maailmaa ja sen kauneutta.
”Helvetin helvetti, Kajo, sinä et koskaan opi”, Ilta sihisee, ”sinä aina vain katsot minua noilla oksettavan kilteillä silmilläsi. Sinä et vain koskaan voi lakata tekemästä asioita, jotka saavat minut suuttumaan, sinä olet niin uskomattoman typerä.”
”Mitä minä olen tehnyt? Anteeksi, en oikeasti tiedä, en ihan oikeasti.”

Ilta tulee lähemmäs, pelkkä hänen läsnäolonsa säkenöi. En peräänny, se suututtaisi häntä entisestään.
”Minä teen kaikkeni sinun eteesi!” hän huutaa.
”Ilta, en oikeasti ymmärrä!”
”Teen kaikkeni sinun eteesi, ja sinä vain hyppäät joka paikassa ihmisten kanssa!”
”Anteeksi! Anteeksi, en satuta sinua enää sillä tavalla.”

Hän tarttuu minua kauluksesta, tunnen hysterian sisälläni kasvavan.
”Se ei riitä!!”
”Anteeksi! Lupaan sinulle… anteeksi, anteeksi –”
Hän kiskaisee minut puuta vasten niin, että tunnen, kuinka kaarna raapii selkääni.
”Älä, sattuu –”
”Mikset sinä voi ymmärtää! Eikö päässäsi liiku yhtä ainutta ajatusta!”
”En tiedä! Anteeksi, anna minulle anteeksi –”
”Sinulla ei vain klikkaa, eikö? Pitääkö totuus jumalauta hakata sinun ihoosi, että ymmärrät?”
Puu hankaa selkääni, mutta pahinta on hänen katseensa. Se ei anna anteeksi.
”En minä ymmärrä!” huudan. ”En ymmärrä yhtään! Kerro minulle.”

Ilta päästää irti kauluksestani ja vetäytyy hetkeksi taaemmas kuin horjuen. Jokin hänen olemuksessaan on epävarmempaa ja hauraampaa kuin koskaan, en tunnista ilmettä hänen kasvoillaan. Hän katsoo minua pitkään kuin harkitsisi, enkä ymmärrä mitään muuta kuin sydämeni hurjistuvan sykkeen.

”Helvetti. Helvetin helvetti. En voi uskoa, että joudun todella tekemään tämän. Luoja sinun kanssasi.”
”Mitä sinä…?”

Metsä on täydellisen hiljaa, kun se tapahtuu.
Hän kaataa minut vasten kanervia.
Hän repii paitani.

Taivas on jo pimeä. On niin kovin hiljaista.

Kun hän vetäytyy, hän kiskoo housunsa kiinni ja painaa päänsä alas. Hetken hän vapisee ja hengittää raskaasti, en ole koskaan nähnyt häntä tällaisena, on kuin jokin hänessä samaan aikaan hajoaisi ja asettuisi paikalleen. Hän ei kykene katsomaan minuun. Hänen silmänsä ovat suuret ja seisovat päässä, erotan häpeän hänen joka eleestään.

”Jos koskaan sanot tästä kenellekään, minä tapan sinut.”

En sano mitään. Tuijotan vain. Hänen häpeänsä on tässä, koskettavissani, ja minä vain tuijotan, kuinka hän kokoaa itsensä ja kävelee pois. Hädin tuskin tunnen omaa kehoani. Alaruumista pakottaa, jalkani tärisevät, mutta en ajattele sitä.

Ajattelen vain häntä. Vihdoin minä ymmärrän.

*

Emme kohtaa toisiamme viikkoihin. Elämäni kulkee sumussa. Kohtaamiseni ihmisten kanssa ovat täynnä naurua ja hymyjä, mutta en koe mitään aitoa, tuijotan ihmisten lävitse kyeten ajattelemaan vain sitä, että vihdoin minä näen veljeni kokonaisena. Tässä hän on. Tätä kipua hän on pitänyt sydämessään aivan yksin.

On jälleen yö, kun kohtaan hänet uudelleen. Näen heti, ettei hän ole nukkunut hetkeäkään, silmänympärykset ovat tummat ja koko olemus jäykkä ja kipeä. Hän on pienempi kuin ennen, koko olemus tuntuu vetäytyneen pakoon sitä, mitä tapahtui.

”Ilta.”
Hän säpsähtää, katsoo minua vain nopeasti ja kääntää sitten katseensa pois kuin pelkäisi minun olevan se, joka vuorostani satuttaa. Minä olen satuttanut häntä jo tarpeeksi. Ajattelen mustelmia ihollani, mutta ne tuntuvat tuskin miltään, kun näen, miten vääntynyt hänen koko olemuksensa on.
”Ilta…”

Menen lähemmäs, vaikka tiedän, että Ilta saattaa yhä räjähtää silmilleni. Vasta aivan lähellä erotan, miten hän tärisee. Koko keho vapisee, ja kun erotan kyyneleet hänen kasvoillaan, säpsähdän. En ole koskaan nähnyt Iltan itkevän. En yhtä ainutta kertaa.

Yritän tarttua häntä kädestä, mutta hän riuhtaisee kätensä kauemmas. En enää tiedä, mitä katson, sillä kyyneleet tuntuvat vierailta, täysin toisen olennon omilta. Veljeni on täydellisen sykkyrällä, ja jokin siinä särkee sydämeni lopullisesti. Menen uudelleen lähemmäs, tällä kertaa päättäväisemmin, niin, että hän näkee sen. Otan häntä kädestä ja puristan niin kovaa, ettei hän pääse pakenemaan.

Iltan silmissä kiiltää, mutta en erota rahtustakaan raivosta. Pelkkää häpeää ja jotakin sitäkin suurempaa, joka on pitänyt häntä otteessaan kaiken tämän ajan. Vien toisen käteni hänen poskelleen ja silitän valtoimenaan juoksevia kyyneliä. Hän tärisee niin, että ei pysty pakenemaan kosketukseni alta, vaikka näen, kuinka se polttaa häntä. Kun Ilta kohtaa katseeni varoen, kuin kysyäkseen, painaudun tiukasti häntä vasten ja kiedon molemmat käteni hänen kaulalleen. Hän tuntuu hajoavan jokaiseen kosketukseen, hänen koko suojauksensa pettää, mutta minä painan huuleni hänen omilleen ja suutelen häntä.

Hän ei vastaa. Hän lamaantuu. Kun irrotan, hänen kasvonsa ovat täynnä hätää.
”Älä… älä…”
En ole koskaan kuullut häntä tällaisena. Tartun molemmilla käsillä hänen kasvoihinsa ja silitän.
”Ei hätää. Olen tässä. Olen vihdoin tässä.”
Ilta ei pysty sanomaan mitään, hänen koko olemuksensa on nykivä ja pelokas ja niin uskomattoman hauras, että hellyys minussa läikähtää yli. Suutelen häntä uudelleen, yhä vain lempeämmin. Hän ei vieläkään vastaa suudelmaan, tuijottaa vain täysin rikkinäinen katse silmissään.
”Ilta. Ei ole hätää. Olen tässä, en lähde minnekään.”
”Ole kiltti ja…”
”Olen tosissani.” Silitän yhä molempia poskia. ”En lähde pois.”
Hän avaa suunsa ja sulkee sen saman tien.
”Tarkoitan sitä.”

Hetken hiljaisuus. Metsä on jälleen aivan hiljaa, hämärä on on levittänyt peittonsa. Ilta katsoo minua pitkään kykenemättä ymmärtämään, että olen tässä, vihdoin hänen lähellään. Vien käteni uudelleen hänen niskaansa, ja silloin hän vetää minut itseään vasten ja suutelee.

Uudestaan. Ja uudestaan. 

Emme ole päästää toisistamme irti, ja minä tunnen hänen joka kosketuksestaan, kuinka hän on kaivannut juuri tähän, minua vasten. Hän suutelee yhä vain kovemmin, ja kun viimein irrottaudumme toisistamme, hän pyyhkii kyyneliä silmistään. Nojaan vasten hänen kasvojaan, hengitän kaikessa rauhassa, meillä on nyt kaikki maailman aika.

”Kajo… minä…”
Vien käden hänen omalleen.
”Ssh. Ei mitään hätää.”

Hän itkee hetken minua vasten, silitän hänen selkäänsä ja ymmärrän, että vaikka olemme tunteneet toisemme aina, tämä on ensimmäinen kerta, kun kosketamme toisiamme näin hellästi. Olemme hädin tuskin koskaan halanneet toisiamme näin paljaina ja aitoja. Eivät veljet tee sellaista. Veljet painivat, kumauttavat toisiaan olalle ja nauravat. Ilta on aina ollut lähellä ja koskenut, mutta ei ikinä näin hellästi, ei ikinä näin aidosti. Painan pehmeän, pienen suudelman hänen huulilleen ja tiedän, kuka hän on minulle ja mitä hän tuntee minua kohtaan. Syleillessäni häntä tiedän tismalleen, mitä teen.

”Olen tässä nyt, lupaan sen”, kuiskaan ja pyöritän Iltan tummia hiuskiehkuroita sormieni ympärille. ”Sinun ei tarvitse enää paeta itseäsi.”
Hymy Iltan kasvoilla on niin raastavan aito, että hymyilen itsekin. Vihdoin näen hänet kokonaisena.
”Tämän olisi aina pitänyt mennä näin”, Ilta kuiskaa vihdoin. Hän katsoo minua silmiin hyvin varovaisesti. ”Ei sillä tavalla kuin…”
”Ssh, kaikki on hyvin nyt. Näin tämä meneekin. Tämä voi olla ensimmäinen kerta, jos niin haluamme.”
”Haluatko…” Hän kääntää päänsä pois. ”Tai siis… saanko…”
”Saat.”

Suukotan häntä poskelle.
”Kysytkö sinä minulta lupaa? Hassu…”
Vien käden hänen rintakehälleen ja silitän. Kun hän tarttuu minua vyötäisiltä, tunnen, kuinka kehoni reagoi. Tällä kertaa hän on hellä ja varovainen, ja minä suutelen hänen kaulaansa, rohkaisen häntä, annan hänelle luvan tehdä kaiken, josta hän on koskaan haaveillut. Hän koskee intohimoisemmin, antaa itsensä minulle, ja minä toivon, ettei hän lopettaisi koskaan. Hän on vihdoin se, joka sisimmässään on, ja tiedän voivani tehdä hänet tavattoman onnelliseksi näin.

Kaiken jälkeen hän makaa täysin raukeana ja hiljaisena rintaani vasten.
”Kajo… oletko sinä…”
”Olen kunnossa.”
”Satutinko minä sinua?”
”Et.”
Silitän hänen tukkaansa.
”Ilta.”
Hän kohottaa päätään, silmissä kiiltää jälleen hätä kuin olisin heti aikeissa kääntää hänelle selkäni.
”Minä rakastan sinua.”

Hän alkaa jälleen itkeä, hän murtuu hetkessä syliini. Kiedon kädet tiukasti hänen ympärilleen, sillä ymmärrän vihdoin, miten kaikki tämä repii häntä kappaleiksi. Olen vihdoin tässä häntä varten. Näen hänet kokonaisena.

tiistai 15. maaliskuuta 2022

Turvassa

Kun Rani saapuu kotiin, kuulen mutinaa jo ovelta. Hän pitää tasaista muminaa saapuessaan olohuoneeseen, jossa makaan jo valmiina sohvalla.
Aaaaa, Beth! Olen ihan poikki!”
”Tule tänne.” Käperryn sohvannurkkaan.
”Selkäni riksahtaa varmaan poikki kohta, aaaa, hiero minua!”
”Ojennu”, sanon ja taputan molemmilla käsilläni sohvaa.
Rani lysähtää naamalleen sohvalle.
”Ojentunut.”
Alan nauraa.
”Rankka päivä, hmm?”
Rani mumisee sohvaan. Nauran lisää.

Kiskon Ranin paidan ylös ja hieron hänen selkäänsä niin kovin ottein kuin suinkin osaan. Hän päästää tasaisin välein huutoja ja murahteluja, ja minua naurattaa.
”Saisitko vielä vähän kovemmin?”
”Yritetään.” Hymyilyttää. Ei minun heiveröisiä käsiäni ole tehty tällaiseen. ”Kuinka epätyydyttävää tämä on?”
”No vähän”, Rani myöntää naurahtaen.
”Pyydä Isaiasta joskus tekemään tämä, hänellä riittäisi voiman lisäksi varmaan myös ymmärrys tästä hommasta. Minä en ole erityisen fyysinen.”
”Hyvin sujuu, jatka vielä pikkuisen alempaa.”
”Siis missä sinä edes sait selän näin jumiin?”
”Olen vähän kiipeillyt. Ja arki teettää.”
”Ai niin, ne sinun kiipeilysi.”

Koskiessani hänen selkäänsä ymmärrän, että siinä on lihaksia, joita en ole aikaisemmin koskettanut. Silmäni siristyvät.
”Rani hei.”
”Joo?”
”Olenko minä dissosioinut sängyssä niin pahasti, etten ole huomannut näitä lihaksia?”
Ranista pääsee epäuskoinen naurunmyräkkä. Käteni lepää yhä hänen selällään ja tunnustelee sille uusia paikkoja.
”Kaikki tuo sinun kuntoilusi on siis tuottanut tulosta? Aaaa! Miten kaunis sinä olet!”

Rani kiepsahtaa ympäri, löysä paita on yhä ylhäällä ja paljastaa hänen vatsansa ja kylkensä. Tuijotan vatsalihaksia niin intensiivisesti, että Rania alkaa naurattaa jälleen.
”No joo, täytyy myöntää, että olen itsekin iloinen”, Rani hymähtää.
”Siis… Minä en pysty!
”Sinä kyllä ihan oikeasti rakastat lihaksia.”
”Olet niin kaunis! Olet aina ollut, mutta siis. Apua.”
”Beth, punastuttaako?”
”Eiii!”
”Punastuttaako kultaa?” Rani nauraa ja nousee istumaan. Hän vie kätensä niskaani ja istuutuu hajareisin päälleni. Kihelmöinti alkaa koko kehossani heti, en voi sille mitään.
”Olet vaaravyöhykkeellä”, hengähdän hänen kaulaansa vasten.
”Tiedän.”
”Senkin!”

Hienoinen tärinä peittää koko kehoni, kun Rani istuu näin lähellä.
”Hei. Hei, et kiemurtele noin, tiedät kyllä, mitä siitä seuraa. Hitto, kun minun pitää olla niin älyttömän herkkä.”
”Seksi on ihan parasta juuri siksi, että olet niin herkkä.”
”Sentään en ole hetkeen tullut siitä, että kehut minua.”
”Se oli niin oma tasonsa…” Rani hykertelee. Hän painaa minut vasten tyynyä ja suutelee pitkään.

Monesti Ranin iholla huomaan ajattelevani, että me olemme saumattomia. En tiedä, mihin kehoni lakkaa ja mistä hänen omansa alkaa. Kaikki tunteet minussa sumentavat rajani ja saavat minut sulautumaan häneen täydellisesti.

Vaikka Rani vain suutelee minua ja nousee sitten päältäni, koko kehoni tärisee kauttaaltaan. Tunnen siitä yhä vain harvemmin syyllisyyttä. Olen ajatellut usein, että minun koko kivulias ja vaikea olemassaoloni on Ranille valtava taakka, mutta hän katsoo minua joka kerta niin hellästi, että hukun siihen.

”Hei, tervetuloa kotiin”, kuiskaan kietoessani käteni hänen ympärilleen. Hän on niin pieni, että mahtuu helposti kokonaan kainalooni. Hän on raukea ja rento ja suorastaan sulaa kiinni minuun.
”Kiitos, Beth.” Hän painautuu tiukemmin minua vasten. ”Tuli muuten lihaksista ja treenaamisesta mieleen, että näen Isaiasta huomenna. Etkös sinä nähnyt Gaelia tänään? Ristideitit…”
”Kiipeilemäänkö te olitte menossa?”
”Jep.”
”Sano terveisiä. Minäkin haluan nähdä häntä.” Silittelen Ranin valkeita suortuvia, avaan ylimmäiset hiukset ponnarilta ja annan koko tukan levitä syliini. ”Ja näin minä Gaelia tänään.”
”Miten se meni?”
”Ihanasti, pääsimme puhumaan paaaljon. Hänellä on ollut varsin vaikeaa viimeaikoina, muistat varmaan sen. Gaelin sisäinen motivaatio on niin uskomattoman inspiroiva, hän on ihan hillittömän sinnikäs.”
”Puhuimmekin tästä Norin kanssa, Gael on Norille niin hirmuisen rakas. Nori ei muuten tule vielä kotiin, saamme olla vähän aikaa kahdestaan.”
”Oi, okei.” Painan pienen suukon Ranin päälaelle. ”Minä sitten rakastan meidän elämäämme sellaisena kuin se nyt on. Lupasin mennä Gaelin kanssa kahdestaan ostoksille joku päivä. Hänen jos jonkun muotituomarointiin luotan.”
”Äääh, tulette takaisin niin upeina, ettemme minä ja Isaias pysy housuissamme.”
”Paraskin puhuja!” sanon ja silitän kädelläni Ranin vahvaa käsivartta. ”Miten minulta meni tämä ihan ohi, mehän koskemme niin paljon joka päivä… Olenko oikeasti vain dissosioinut seksin aikana?”

Rani hymähtää.
”Olet sinä varmaan voinutkin, mutta emmehän me hetkeen ole kunnolla panneet.”
”Voisi kyllä ihan tämän kunniaksi.”
Rani hypähtää ylös ja hymyilee.
”Norihan ei ollut vielä tulossa kotiin…” Rani kohottaa kulmiaan. Hymyilen. Rani vetää paitaansa ylöspäin ja vilauttaa minulle vatsalihaksiaan, enkä pysy enää kiinni itsessäni, kaikki kontrolli pettää. Tartun häntä vyötäröstä ja vedän päälleni. Kiskon paidan kokonaan hänen yltään, painan hänet itseäni vasten ja pidän huolta, että tällä kertaa tunnen jokaisen osan hänen kauniista kehostaan.

”A-… ah, hei, haluatko sinä vuorostasi…?” kysyn vielä, kun pystyn puhumaan.
Olen ollut viimeaikoina niin herkillä, että tiedän jo nyt, etten pysty pian enää kommunikoimaan lainkaan. Kaikki tuntemukset täyttävät minut aina niin kokonaisvaltaisesti, että ne usein vievät jotain hetkeksi mukanaan. Olemme oppineet toimimaan ylikuormitustilojeni kanssa yhdessä.
”Oletko varma? Sattuisiko sinuun?”
”Olen kunnossa, ja minä…” Koko kehossani kihelmöi. ”Haluan sinua niin paljon, että kontrolli pettää ihan kohta.”
”Anna sen pettää”, Rani kuiskaa vasten kaulaani ja sytyttää koko kehoni tuleen.

Nostan hameeni pois tieltä, ja Rani tietää tismalleen, miten edetä. Hänen kätensä kiertävät jalkojani, ja tunnen jo, kuinka koko kehoni huutaa, se huutaa aina, kun hän on lähelläni. Tajunnassani keinuu, ja huomaan, kuinka kaikki maallinen hämärtyy, on vain hän lämpimänä minua vasten. Suudelmat kaulallani syvenevät, pystyn vain huohottamaan raskaasti, kun Rani koskee minuun.

”Kaikki hyvin?” hän varmistaa silittäen poskeani, kun menee sisälleni. Pienet räjähdykset halkovat kehoani, olen tajuntani rajamailla, mutta pystyn vielä nyökkäämään.
Hetki on nopeasti ohi, olen niin herkillä, että se tarttuu häneenkin. Tulen niin nopeasti, että se miltei hävettää, mutta Rani on niin lämmin ja intohimoinen ja hellä, ettei häpeälle ole sijaa hänen lähellään.

Lopulta Rani makaa raskaasti hengittäen päälläni ja silittää kylkeäni. Tärisen niin, etten ole varma, missä kehoni ääret enää kulkevat.
”Beth, kaikki okei?”
En yksinkertaisesti pysty avaamaan suutani. Sanat tulisivat myöhemmin. Rani katsoo minua silmiin ja ojentaa minulle sormensa. Suukotan sitä hellästi, siitä hän tietää kaiken olevan kunnossa. Makaamme hiljaa toisiamme vasten niin kauan, että ovi kolahtaa ja Nori kävelee sisälle.

Norilla on valkea kevättakki ja vaaleanpunainen baskeri, hän näyttää tavattoman nätiltä. Hänen näkemisensä palauttaa minut hiljalleen hetkeen, ja me Ranin kanssa kokoilemme itsemme istumaan.

”Ooi että”, Norilta pääsee, kun hän näkee meidän sotkuiset olemuksemme. ”Hyvä, että täällä on jo päästy rentoutumaan. Uskaltaako sinne sohvalle tullakaan, kuinka paljon te sotkitte?”
”Emme edes sotkeneet tällä kertaa!” Rani nauraa ystävälleen. ”Beth tässä teki tuttavuutta uusien lihasteni kanssa.”
”Nyt vasta?”
”Niin niin!”

Nori ja Rani juttelevat niitä näitä, ja Rani silittää minua kaiken aikaa kuin varmistaakseen, että pysyn kasassa. Hänen tapansa luoda minulle turva hetkeen kuin hetkeen saa minut aina yhtä häkeltyneeksi. Nori tulee istumaan kanssamme sohvalle, ja Rani pitelee minua tiukasti sylissään. Pelkkä katse häneltä riittää kysymään, olenko kunnossa. Osaamme nykyään vaihtaa täysin sanattomasti ajatuksia, ja se saa minut onnellisemmaksi kuin mikään. Olemme täydellisen limittyneet, kuin valomme olisivat yhtä.

”Ai teillä oli hierontasessio? Rani, saat kyllä hieroa minut, minäkin olen ihan jäykkä”, Nori tokaisee kuultuaan yhteisestä hetkestämme.
”Ojennupa sitten siihen.” Rani painaa pehmeän suukon huulilleni ennen kuin kääntyy Norin puoleen.

Kehoni tuntuu kauttaaltaan lämpimältä ja omaltani, kun jään sohvannurkkaan katselemaan Ranin ja Norin hierontahetkeä. Sydäntäni lämmittää, kun ymmärrän, että kaikki tämä hyvä ja turvallinen todella on minun, eikä minun tarvitse päästää siitä koskaan irti.

Ajan myötä

Kun herään yöllä hänen tuntuunsa ihollani, erotan turtuneet kyyneleet poskillani. Hän, jonka nimeä ajattelen yhä vain harvemmin, on ollut jälleen unissani, silittänyt poskeani ja kutsunut minua omakseni. Koko kehoni vapisee, hetken minun täytyy todella keskittyä, että muistan, missä olen. Rani tuhisee vieressäni, hän on vallannut puolet sängystä ja nukkuu sikeää pojanunta. Voisin herättää hänet ja mennä hänen kainaloonsa, mutta kaikki tunteet risteilevät minussa, ja osa niistä on niin paljaita, etten voi tehdä niin. On tunteita, jotka minun on tunnettava yksin, syvällä ytimessäni, sillä ne ovat vain minun.

Kiedon mustan silkkiviitan harteilleni ja siirryn hetkeksi ulos. Olen ylpeä itsestäni, sillä tunnistan kehoni rajat ja sen, missä olen. En ole enää siellä. Minun ei enää koskaan tarvitse olla siellä. Sängyssä nukkuu Rani, jota rakastan eniten tässä maailmassa. Voin kömpiä takaisin hänen viereensä ja nukkua aamuun saakka. En nuku enää koskaan yksin pimeässä odottaen valheellista armoa tulevaksi.

On asioita, jotka eivät koskaan kulu pois, vaikka aika pyyhkisi niiden yli. Aika on lempeä, se antaa terävimpien kulmien tasoittua. Se antaa minulle mahdollisuuden olla viimeinkin joku todellinen. Mutta tähän minä aina palaan, ja minun on palattava täysin yksin. On asioita, jotka tekevät minusta minut, en voi kieltää niitä voidakseni elää täysin omana itsenäni.

Hän oli olemassa, sitä ei saa koskaan olemattomaksi. En tahtoisikaan saada. Hänen olemassaolonsa kiistäminen tarkoittaisi minun olemassaoloni kiistämistä. Minä rakastan häntä ikuisesti kuten osaa itsessäni. Sellaiseksi hän on tullut, hän elää ajatuksena minussa, mutta ei määritä enää mitään. Se on ainut, mitä voin itselleni tehdä. Kun ajattelen häntä, tiedän, etten ajattele häntä sellaisena kuin hän oli. Ajattelen enemmän sitä, mitä hän aiheutti minussa. Olen päättänyt pitää siitä vain kaikkein kauneimman. Rakkauteni. Jos antaisin sen pois, en enää tiedä, kuka olisin. 

Tällaisina hetkinä minun on joskus mahdoton muistaa, mitä minulla on. Koti. Avonainen taivas. Kuu ja aurinko. Rani. Rani Rani Rani. Maailman ihanin poika, jonka silmät näkevät tämän maailman rajojen ulkopuolelle; ne näkevät kaiken, ja kaikki on niille niin kovin kaunista. Häntä minä en anna pois, yksikään kaiku ei saisi minua luopumaan siitä, mitä olen hänen kanssaan rakentanut. 

Vaikka on olemassa hän, joka on määrittänyt suurimman osan siitä, mitä olen koskaan ollut, on olemassa paljon muutakin. Hän sanoi minulle kerran, vain hetkeä ennen kuin entinen maailmamme sortui, etten tulisi koskaan näkemään taivasta. Hän oli väärässä. Väärässä. Minä näen taivaan, näen sen nytkin, koko tähtien kartasto ja kirkas kuu hehkuvat ylläni ja kertovat minulle, että olen elossa.

Kun kävelen sisään, tiedän, että hätää ei ole. Nämä hetket ovat vain minun omani, painan ne tiukasti sydämeeni, jotta voin elää sitä elämää, jota olen valinnut elää. Rani nukkuu yhä sikeästi, ja se hymyilyttää minua.

Kokoan joka kerralla itseni vain nopeammin ja nopeammin. Käpertyessäni Ranin viereen nukkumaan en ajattele enää mitään.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Arki

Gael on noussut tuolille seisomaan ja ripustaa jotakin verhotankoon. Tuijotan hänen tasapainotteluaan pitkään ja odotan, että hän huomaa minun tulleen kotiin. Kun rykäisen kurkkuani, Gael miltei horjahtaa alas tuolilta.

”Perkele! Isaias!”
”Anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta.”
”Kuristan sinut!”
”Voi mikä harmi!” nauran.

Gael kompuroi alas tuolilta ja rutistaa minut miltei väkivalloin itseään vasten.
”Olisin voinut tippua ja kuolla, hiton paska!” hän nauraa ja venyttää poskiani.
”Sinulla on hyvä tasapaino!” nauran hänen kanssaan. ”Mitä sinä muuten edes olit tekemässä?”

Vilkaisen ikkunaan päin. Kauniit valot roikkuvat puoliksi kiinnitettyinä verhotangossa.
”Ai.”
”Mikä hiton ’ai’, minä sisustan!”
”Huomaan. Nättihän tuo.”
”Kuulostaisit nyt vähän innostuneemmalta. Oma sisustuksesi on sitä luokaa, ettei tänne kehtaa kutsua ketään. Ukko pärjäisi sängyllä ja maalamattomalla tuolilla.”
Alan nauraa.
”Okei, okei, olkoon menneeksi.”
”Minimalismi on sairaus.”
Tökkään Gaelia kylkeen, ja hänen silmissään säkenöi siihen malliin, että tiedän jo nyt, millainen ensiyöstä tulee.

Gael nyrpistää minulle nenäänsä ja kipuaa takaisin kiinnittämään loputkin valoista verhotangolle. Ne ovat kauniit, on kuin ikkunassa olisi nyt pienikokoinen tähtitaivas. Gaelilla on aina ollut silmää kauneudelle, meidän makuuhuoneessammekin roikkuu koruja ja koristeita. Hänen makunsa on erinomainen, minun ei tarvitse tehdä mitään.

”Miten tänään menee?” kysyn Gaelin ripustaessa viimeisiä valoja.
”Tässähän tämä”, hän hymähtää. ”Pidän itseni kiireisenä.”
En uskalla kysyä sitä olennaisinta.
”Ja olen syönyt, ruokaa on vielä kaapissa. Voidaan syödä loput yhdessä”, Gael vastaa ennen kuin ehdin kysyä. Hymyilen, vaikka hän ei näe sitä. Olen niin tavattoman ylpeä hänestä. 

Kun Gael on ripustanut valot ja laskeutunut tuolilta, nappaan hänet tiukasti kainalooni ja painan suukkoja hänen hiuksiinsa. Ne ovat tänään kokonaan auki, ja se on aina hyvä merkki.
”Mitenkäs keskustassa?” Gael kysyy.
”Tavanomainen meno, saimme rakennustöitä vähän etenemään. Näin muuten Raniakin. Hän oli kiipeilemässä, melkein menin seuraksi.”
”Olisit mennyt!”
”Suunnittelimme menevämme ylihuomenna.”
”Hyvä. Mitä Ranille kuului? En ole nähnyt häntä hetkeen, alkaa olla jo ikävä.”
”Hän oikein sädehti!”
”Ai jaa? No ainahan hän kyllä. Näen muuten Bethiä huomenna.”
”Ihanaa, hyvä! Sano terveisiä. Meidän pitää nähdä taas kaikkien yhdessä. Mutta tosiaan, Rani tuntui säkenöivän onnea. Onkohan hänellä ja Bethillä jotain uutta menossa? Rani oli tuollainen viimeksi silloin, kun he alkoivat olla yhdessä.”
”’Alkoivat olla’, apua, mikä teinisana.”
”Itse olet yksi teini.”
”Totta kyllä”, Gael nauraa. ”Ehdittekö jutella Ranin kanssa yhtään?”

Gael painaa nopean suukon huulilleni ja siirtyy kohti makuuhuonetta. Seuraan häntä.
”Emme kauheasti muuta, mutta kiipeillessä sitten enemmän. En ehtinyt ihmetellä hänelle hänen onneaan. Ei siinä mitään sen syvällisempää vaihdettu, harmi kyllä, minä ainakin tahdon päästä huutamaan hänelle sinusta.”
”Mmhm, anna mennä beibi, puhu suusi puhtaaksi minusta”, Gael hymähtää.
”Todellakin! Ja sinä Bethille minusta.”
”Ei tarvitse kuule kahdesti käskeä. Hah, raukat joutuvat olemaan meidän terapeuttejamme.”
”Sitä kutsutaan ystävyydeksi, Gael.”
”Okei, reilua, mennään sillä. Paskanjauhantaringit yksi ja kaksi.”
Nauran. Me aina käskemme toisiamme puhumaan kipupisteistämme yhteisille ystävillemme. Tilanteen ulkopuolisten mielipiteet painavat aina eniten. 

Gael istuu kyyryssä lattialla, ja vasta silloin ymmärrän katsoa, miltä makuuhuoneen lattia näyttää. Gael on levitellyt kauhean määrän vaatteita erilaisiin kasoihin.
”Vau, sinä olet tosissasi harhauttanut itseäsi kaikenlaisella. Mikäs missio tämä on?”
”Mielenterveys, beibi, sitä se teettää”, Gael mutisee. ”Siivosin melkein koko vaatekaapin. Miten näitä voi olla näin hitosti? Kuinka monta minimekkoa voi yksi mies tarvita?”
”Sinä… siivosit vaatekaapin tällaisena hetkenä?
”Joo joo! Päätin uhmata kaikkia luonnonvoimia ja yrittää, ja ihan hyvin tämä meni. En saanut paniikkikohtausta. Tuossa kasassa on kierrätykseen menevät vaatteet.”
Joskus häkellyn hänen kyvystään mennä päin kaikkein vaikeimpia asioita.

Menen hänen viereensä lattialle ja otan hänen molemmat kätensä omiini.
”Oletko varmasti okei?”
Edellinen vaatteidensovitteluhetki päättyi niin pahaan paniikkikohtaukseen, että sen jälkiä siivotaan edelleen. Gael tuijottaa minua pitkään täysin häkeltyneenä. Sitten hän hymyilee, ja tiedän, että kaikki on hyvin. Joka kerta, kun hän hymyilee niin aidosti, en kykene lopettamaan tuijottamista. Gael on niin tavattoman kaunis, rakastan hänen symmetrisiä kulmiaan, pehmeitä huuliaan ja siroa nenäänsä. Menen lähemmäs, kiedon käteni takaapäin hänen ympärilleen ja painan pieniä suukkoja hänen kaulalleen.

Gaelin avonaiset hiukset päätyvät suuhuni suukotellessani häntä, ja hän alkaa nauraa kuullessaan minun kakovan hänen hiuksiaan.
”Joku kerta varmaan kuolen, kun teen näin”, hymähdän.
”Enkös minä luvannut tappaa sinut?”
”Kuristaa, ollakseni tarkka. Odotan sitä muuten edelleen.”
”Yöllä sitten.”
”Oijoi.”
”Älä ala vielä seisoa. Tuntisin sen heti selässäni, kun olet noin päin siinä.”
”No en minä nyt vielä!”
”Kiimainen eläin.”
”Myönnän.”

Jätän pääni lepäämään hänen olalleen ja hymähdän.
”Okei, mutta, löysitkö mitään kiinnostavaa vaatekaappi-inventaariosi aikana?”
”Itse asiassa kyllä. En ollut muistanut puoliakaan näistä.”
”Pidä minulle muotinäytös.”
”Ai nytkö?”
”Ihan milloin jaksat.”
”Ehkä myöhemmin.”
”Oijoi.”
”Yksi mekko kyllä harmitti. Ihan vaaleanpunainen, sellainen lähes persikkainen. Se on ainoa sen värinen vaate, mutta se ei mahdu enää.”
”Etsitäänkö sinulle uusi? Pääsisin makutuomariksi. Oliko tuo se sellainen, jossa oli laahus?”
”Juurikin se.”
”Sellaisia saa vielä.”
”Oikeasti?”
”Joo. Mennään ostoksille joku päivä. Haluan hemmotella sinua.”
”Hemmottelet jo. Menen ihan pilalle kohta, minusta tulee niin turhamainen, etten kestä itsekään.”
”Jos se saa sinut tuntemaan itsesi kauniiksi, niin siitä vaan. Ansaitset kaiken.”
”Hassu.”

Jään silittelemään kädelläni Gaelin molempia kylkiä.
”Löytyikö mitään muuta kivaa?”
”Parit ihanat punaiset alusasut. Voisin laittaa illalla päälleni jotkut niistä.”
”Haluat varmaan, että kuolen. Olet niin luokattoman seksikäs punaisessa.”
”No voi höh.”
”Mitä muuta löytyi?” Painan suukon hänen poskelleen. Hän tuntuu täysin rennolta ja lämpimältä minua vasten. Tänään hymyilyttää uskomattoman paljon.
”Yksi kermanvaalea pitkä mekko. Tiedän hyvät korut juuri sen kanssa. Voin pyörähtää se päälläni tässä joku ilta.”
”Elän kyllä unelmaa, ei voi muuta sanoa.”
”Ihan kohta hutkaisen sinua jollakin.”
”Olen tosissani.”
”Tiedän.”

Gaelin ääni vakavoituu. Hän siirtää käteni hellästi ja kääntyy ympäri siten, että katsomme toisiamme silmiin. Hänen ilmeensä hellenee hetkessä, hän tarttuu kasvoihini ja katsoo minua pitkään ennen kuin suutelee minua pehmeästi, mutta intohimoisesti. Nostan hänet takapuolesta syliini ja vien kädet hänen hiustensa sekaan. Suutelemme pitkään, enkä muista, milloin olisin viimeksi tuntenut näin voimakkaasti koko ruumiissani pelkän suutelun ansiosta. 

Minä rakastan häntä. Ja meitä. Sitä, millaista arkemme on. Viimeajat ovat vieneet kaiken energiani, ja pelko hänen menettämisestään on leikannut syvältä. Siksi tällaiset päivät, joina voimme vain elää kuten kaksi tavallista miestä, tuntuvat säkenöiviltä.

Kun nousemme ylös, Gael jää hetkeksi nojaamaan minuun. Tunnen hänen kiitollisuutensa joka solulla. Suukotan hänen ohimoaan. Sitten kävelemme ruokapöydän ääreen ja jatkamme keskusteluamme kaikessa rauhassa.

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Käännekohta

En aluksi tunnista ääntä lainkaan. En ole kuullut sitä koskaan, en tällä tavalla, en täällä. Kun ymmärrän, mistä se kuuluu, jokin hyinen kulkee sisälläni ja saa minut toimimaan heti.

Löydän Gaelin kumartuneena WC:n ylle hiukset tiukasti sidottuna. Hän hätkähtää heti minut nähdessään ja hänen koko olemuksensa muuttuu. Tämän ei pitäisi tapahtua. Minun ei koskaan tulisi todistaa tätä. Kaikki hänessä huutaa silkkaa kauhua. En ole koskaan nähnyt häntä näin paljaana, vaikka olen kuvitellut näkeväni hänen pelkonsa aivan läheltä. Mikään ei ole koskaan ollut kuin tämä. Hän jää minulle kiinni itse teosta, ja jokin siinä hauraudessa ja herkkyydessä, joka hänen eleistään huokuu, on liian intiimiä kenellekään todistaa. Minun ei pidä nähdä tätä, mutta minä näen, ja ensimmäinen reaktioni ei ole se, jonka haluaisin sen olevan.

Minä huudan.

Näen, kuinka hän käpertyy pienemmäksi. Hänen kasvonsa ovat märät, silmät vuotavat, kaikki hänessä on väsynyttä ja rikkonaista. Yksittäinen suortuva on liimautunut poskelle. Hän katsoo minua ja vie kädet suojakseen, aivan kuin ei täysin ymmärtäisi juuri minun olevan tässä. Minun ei todellakaan pitäisi nähdä tätä.

”Ei helvetti. Ei helvetti.
Hänestä lähtee älähdys, joka on enemmän pelokas kuin mitään muuta.
”Gael, mitä tämä on? Mitä helvettiä sinä teet?
Gael käpertyy yhä vain likemmäs seinää ja pitää kädet varovasti suojanaan.

Peräännyn ja nojaan hetken seinään. Minusta lähtee ääni, jonka tunnistan vain vaivoin huudoksi. Koko kehoni on täynnä silmitöntä raivoa, mutta en voi tehdä sille mitään. Hengitän raskaasti. Tämän ei pitänyt enää tapahtua.

”Miten sinä kuvittelet tämän auttavan? Millä tapaa tämä on rakentavaa saatana minkään suhteen!! Gael, minä en kestä enää, en enää hetkeäkään!”
Tunnen koko ruumiini jännittyvän, minun tekisi mieli huutaa keuhkoni rikki. En koskaan huuda ja kiroa tällä tavalla, en ole ikinä ollut sellainen, mutta tämä huoli vääntää minut sekaisin.
”En kestä tällaista enää! En pysty elämään tällä tavalla. Olen niin helvetin huolissani sinusta, että minä sekoan pian, ihan oikeasti sekoan, se ei Gael ole nyt kaukana. En kestä, että teet tämän itsellesi!”

Hänen reaktionsa tulee täysin odottamatta.
Gael katsoo minua silmiin ja hajoaa. Olen nähnyt hänen hajoavan kymmeniä ja kymmeniä kertoja, mutta tämä on ensimmäinen luokkaansa. Hän näyttää lapselta. Kaikki hänessä hajoaa kappaleiksi, hän käpertyy pienemmäksi kuin ikinä. Tärinä on hillitöntä, ja hän painaa päänsä piiloon, etten näkisi häntä.

Menen Gaelin luokse, vaikka en ole koskaan nähnyt häntä tässä tilassa. Olen pidellyt häntä tuhannesti hänen hajotessaan, hän on huutanut ja itkenyt sylissäni, mutta tämä on erilaista. On kuin kohtaisin ensi kertaa hänen kaikkein arimman ytimensä.

Erotan käsien takaa vain silmät, joiden katse naulitsee minut niille sijoilleni. En pysty katsomaan niihin hajoamatta itsekin. Hän on niin pieni. Niin uskomattoman pieni. En ole koskaan nähnyt rakkaintani näin hauraana.

Alan itkeä. En pysty hillitsemään kyyneliäni hänen hätänsä edessä. Hän on täydellisen sykkyrällä, enkä uskalla mennä lähemmäs.
”Rakas… voi rakas…” soperran. ”Saanko koskettaa?”
Hän pudistaa varovasti päätään. Hän näyttää siltä, että ei kykene edes puhumaan.
”Kulta rakas. Tämä ei voi jatkua näin. Ei vain voi. En pyydä itseni vuoksi. Ole kiltti rakas ja yritä kovemmin. Jaksa vielä…” Ääneni hiipuu lähes olemattomaksi. ”En tahdo elää ilman sinua. En halua sitä. Sinä leikit elämälläsi. Minä rakastan sinua ja elämää sinussa niin paljon, että se on lähes sietämätöntä. Rakkaani, älä tee tätä. Älä…”

Gaelin katse on yhä täysin lohduton.
”Gael… ole kiltti.”
Paniikki purkautuu hänestä epämääräisenä huutona. Hän painuu entistä pienemmälle sykkyrälle ja tärisee.
”En minä pysty!
”Totta kai pystyt! Pakko pystyä!”
”En ikinä!”
”Hitto, rakas, hankitaan sinulle apua!”
Hän alkaa huutaa entistä kovemmin.
”Älä! Älä ikinä tee minulle niin! Ei kukaan ottaisi minua tosissaan!”
”Minä en enää pärjää sinun kanssasi eikä minun moraalini riitä siihen, että antaisin tämän jatkua.”

Kun hän alkaa nauraa, itken jo aivan hiljaa. Nauru on katkonaista ja kipeää, kuulen joka soinnusta, miten häneen sattuu.
”Mistä sinä tästä maailmasta muka minulle apua löytäisit? Ei meidän todellisuudessamme ketään kiinnostanut, jos johonkuhun sattuu. Emme ole vielä niin pitkällä. Minulle vain naurettaisiin. Ei täältä löydy ketään, joka minua auttaisi. Ja mitä helvetin apua minä tarvitsisin! Ansaitsen kuolla!
”Gael! Älä!”
Hänen kasvonsa ovat itkun sotkemat, kun hän vetää jotain takaansa. En aluksi erota, mikä se on, ja kun erotan, on jo liian myöhäistä. Hän sohaisee veitsen syvälle reiteensä ja katsoo minua silmiin.

Koko maailmani on punainen. En näe mitään muuta. En tiedä, huudanko. En muista sitä edes jälkikäteen. En muista mitään. Kaikki on punaista.

Ensimmäinen selkeä muistikuvani on Gael itkemässä hysteerisesti sylissäni ja minä aivan yhtä hysteerisenä pitelemässä hänestä kiinni. Hänen jalkansa on veressä ja kasvonsa märät, mutta minä pyyhin kyyneliä ja sylkeä hänen kasvoiltaan, en kykene muuhunkaan. En pysty puhumaan, hänkään ei pysty, emme sano mitään, rutistamme toisiamme niin kovaa, että henki lähtee. Tässä se on. Tämä hetki muuttaa meidät pysyvästi, se on ainut rationaalinen ajatus päässäni. Kaikki muu on jotakin muuta. Tämä on lähimpänä täydellistä hätää kuin mikään koskaan. Tätä olentoa rakastan kaikkein eniten, sen tiedän. Minä antaisin kaiken itsestäni, jotta hän ei enää koskaan tekisi näin, ja jokin ajatuksen suuruudessa liikuttaa minua peruuttamattomasti.

Painan kiihkeitä suukkoja hänen hiuksiinsa ja rutistan hänet rintaani vasten. Hän itkee kauan ja lohduttomammin kuin koskaan. En tahdo päästää häntä ikinä pois, hän tärisee ja tuntuu kaikin tavoin heikolta ja pieneltä sylissäni.

”Anna anteeksi”, Gael kuiskaa. Suukotan hänen otsaansa.
”Älä minulta pyydä anteeksi. Sinulle me tässä apua tarvitsemme.”
”Tiedän, mutta ei sinun kuulu joutua katsomaan tällaista.”
”Älä ole pahoillasi. En voi edes kuvitella, miltä tuntuu, että joku pääsi sinun tilaasi.”
”Se… se oli pelottavampaa kuin mikään ikinä.”
”Uskon sen. Olen pahoillani.”
”Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin todistanut tätä näin läheltä.”
”Me voimme käsitellä sitä vielä myöhemmin.”
”Käsitellään vain. Juuri nyt on hyvä tässä…”
”Putsataanko tuo sinun haavasi?”
”Ja naama.”
”Se myös. Pesuun koko mies.”

Autan häntä siivoamaan jäljet. Suojaamme haavan, siivoamme kasvot. Pakotan Gaelin juomaan paljon vettä ja menen varoen hänen taakseen.
”Saanko jo koskea?”
”Saat”, Gael sanoo aivan pienellä äänellä.
”Onko jotain, johon et tahdo minun koskevan?”
”Ei… ei oikeastaan. Minä halusin irrottaa ihan kaiken.”

Vien käteni hänen vyötäisilleen ja käyn hänen koko kehonsa hellästi läpi. Painan pään hänen olalleen, suukotan kaulaa pehmeästi. Hänen hiuksensa tuoksuvat ihanalta ja ihonsa on sileä ja pehmeä. Rakastan häntä niin sietämättömän paljon. Hänellä on yllään pelkkä ihonmyötäinen toppi ja lyhyet shortsit, asu on täydellisen arkinen ja se lämmittää minua. Käännän hänet lempeästi itseeni päin ja sipaisen hänen poskeaan. Kasvot näyttävät oksentamisesta väsyneiltä, mutta hän on tavattoman kaunis, en tiedä mitään yhtä kaunista.

”Sinä olet maailman kaunein”, minä kuiskaan.
”Sanot vaan.” Gael katsoo pois.
”Tarkoitan sitä. Tällaiset hetket vaan muistuttavat minua siitä.” Silitän hänen pehmeitä hiuksiaan, pyörittelen ruskean suortuvan sormieni väliin.
”Vaikka jouduit näkemään minut tällaisessa tilassa.”
”Missä ihmeen ’tällaisessa’?”
”Ei kukaan halua nähdä toisen oksentavan. Näytän ihan järkyttävältä.”
”En minä sen takia järkyttynyt, miltä sinä näytät, ja sinä tiedät sen kyllä.”
”Tietysti, mutta…” Hän nielaisee. ”Anteeksi.”
”Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi. Olen itse pahoillani siitä, miten voimakkaasti reagoin. Olen vain huolissani, mutta en olisi saanut huutaa. Anteeksi.”
”Olisin minäkin huutanut sinun asemassasi.”

Gael näyttää niin pieneltä ja varovaiselta edessäni, että hellyys minussa lyö ylitse ja saa minut vetämään hänet tiukasti itseäni vasten. Haluaisin vain niellä hänet kokonaisena, mutta tämä ei ole hyvä hetki. Käteni kiertävät häntä kaikkialta, ja hän vain nojaa raukeana minua vasten. Hänen sydämensä hakkaa kovaa. Tiedän, että häntä hävettää suunnattomasti, sen näkee hänen joka eleestään.

”Mennäänkö sohvalle?”
”Mennään vain”, Gael kuiskaa.
”Saisinko kantaa sinut?”
Hän säpsähtää kauemmas. Silmät suurenevat.
”E –”
”Ajattelin vain, että pitäähän sinun pelkojasi siedättää. Ja minä haluaisin pidellä sinua ihan kokonaan…”
”Mutta…”
”Vain, jos sallit sen.”

En kestä nähdä Gaelia tällaisena. Hänen silmänsä ovat täynnä surua, hän ei uskalla edes katsoa minuun. Lopulta erotan varovaisen nyökkäyksen. Hymyilen kannustavasti, nostan hänet syliini ja rutistan tiukasti. Hän vapisee kauttaaltaan.

”Hei, ei mitään hätää”, kuiskaan ja suukotan hänen poskeaan.
”No kun pelottaa…”
”Olen sinusta hirveän ylpeä.” Suukottelen häntä lisää.
Hän kietoo kätensä kaulalleni. Tunnen hänen itkevän, kun vien hänet sohvalle. Sohvalla hän itkee hetken aivan hiljaa minun kyljessäni kiinni.

”Anteeksi… anteeksi…”
Kiedon käteni hänen harteilleen.
”Ei oikeasti ole mitään hätää.”
”Älä vihaa minua. Ole kiltti äläkä vihaa minua…”
”En tietenkään vihaa sinua. En ikinä vihaisi sinua sen vuoksi, että sinulla on vaikeaa.”
”Jaksoitko sinä oikeasti kantaa minut?” hän kysyy katsoen minua varovasti silmiin.
”Totta kai”, henkäisen.
Hänen huulensa väpättää. Hän todella näyttää aivan lapselta tänään. Otan hänen kasvonsa käsiini ja silitän.
”Voi rakas. Haluatko vain olla tässä, vai auttaisiko jokin?”
Gael painaa päänsä alas ja pudistaa sitten kiivaasti päätään aivan kuin karkoittaakseen pistävän ajatuksen mielestään.
”Mitä?”
”En minä uskalla.”
”Mitä et uskalla?”
”Pyytää.”
”Saat pyytää ihan mitä vain.”
Hän puristaa suunsa viivaksi.
”Mutta…”
”Ihan mitä vain.”
”…koske minuun.”

Vedän hetkeäkään epäröimättä hänet päälleni ja kuljetan huuliani hänen kaulaltaan huulille. Suutelen kovaa, lähes unohdan hengittää, niin paljon haluan tuntea hänet itseäni vasten. Vien käteni varoen hänen paitansa helmalle, tunnen, kuinka hän värähtää allani.

Kysyn katseellani lupaa, ja hän vastaa suutelemalla minua entistä intohimoisemmin. Kuljetan kättäni hänen paitansa alla ja annan kosketuksien syventyä. Riisumme toisemme kokonaan, painan hänen tiukasti itseäni vasten. Hetki on nopeasti ohi, mutta adrenaliini meissä saa koko kehoni sykkimään. Tällaisina hetkinä muistan, miten paljon todella rakastan ja haluan Gaelia. Hän makaa hiljaa päälläni, pää rintaani vasten, ja olen uskomattoman ylpeä hänestä.

”Onko jo parempi olo?”
”Hieman.”
”Hyvä.” Vedän syvään henkeä. ”Käyn ihan kuumana. Hitto.”
”Olet niin ihana. Kiitos, Isaias.”
”Älä minua kiittele, sinähän tässä sait minut ihan ekstaasiin.”
”Tarvitsin tuota.”
”Niin minäkin.”

Hän nostaa päätään ja tuijottaa minua pitkään.
”Kiitos, kun olet siinä.”
”Kiitos itsellesi siitä, että jaksat vielä yrittää. Jaksa vielä vähän.”
”Teen kaikkeni.”
”Se riittää.” Suutelen häntä. ”Se riittää aina.”
Ensimmäistä kertaa koko iltana pieni hymy käväisee hänen kasvoillaan. Siihen minä jaksan vielä tuudittautua. Rutistan käteni tiukasti hänen ympärilleen ja suljen silmäni.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Paenneet

”Wilhelm. Katsoisitko minuun?”
Turpa kiinni. 
Merkityksetön raivon impulssi nousee sisältäni, mutta olen oppinut jo kauan sitten sanomaan vihalleni ei. Tämä ihminen on ammattilainen, hän tahtoo vain auttaa minua. Minä tahdon itse auttaa itseäni.
”Wilhelm. Toistaisitko edellisen lauseesi?”
”Ihmiset ovat kollektiivisesti vain jättimäinen pettymys.”
”Se sen jälkeinen.”
Hyvä, kun itsekään muistan, mitä olen puhunut. Terapeutti katsoo minua pitkään. Sitten muistan.
”Niin. Tosiaan. En tiedä, kumpaan olen rakastuneempi; Juliukseen vai meidän yhdessä muodostamaamme kieroumaan.”

Terapeutti nyökyttelee.
”Avaisitko tätä ajatusta vielä enemmän?”
”On täysin minun syytäni ja minun vastuullani, että meistä on tullut tällaisia. ’Tällaisella’ tarkoitan läheisriippuvaisia, ripustautuneita ja obsessoituneita. Julius ei ole koskaan ollut riittävän terve näkemään sitä. Minä sen sijaan olen aina tiennyt sen, mutta olen nauttinut siitä niin paljon, etten ole halunnut parantua. Ennen kuin nyt.”

Lisää nyökkäyksiä. Tällä kertaa vakavampia. Minun ei tee enää mieli lyödä terapeuttia, raivoni laantuu jokaisen ulos päästetyn sanan myötä. En ole enää sellainen. Yritän kaikin voimin uskoa siihen.

”Hän on antanut minulle kaikkensa, koska hän ei ole ollut terve. Sitä se vain on. Ei kukaan ihminen voi olla noin omistautunut. Julius on sairas, ja minä olen antanut hänen olla. Olen ollut luokattoman itsekäs ja tiennyt sen.”
”Sinun mielestäsi puolisosi omistautuminen ei siis ole terveellä pohjalla?”
Pudistan päätäni.
”Ei todellakaan. Hän elää täysin minun kauttani. Hänen ystävänsä ovat minun ystäviäni, hänen rytminsä minun rytmejäni. Yhteen aikaan hän ei uskaltanut aamuisin nousta sängystä, koska hän tiesi minun ahdistuvan siitä, jos heräsin yksin.”
Vedän syvään henkeä.
”Ja hän on kaikki nämä vuodet väittänyt kivenkovaan, että tällä tavalla eläminen on hänen unelmansa. Että hän haluaa elää täysin minulle. Eihän sellainen ole mahdollista. Ei vain ole.”

Hetken hiljaisuus raastaa korviani.
”Ja sinä olet täysin tietoisesti antanut hänen tehdä niin?”
”Olen. Koska se on aina ollut minun unelmani – joku, joka on mittatilaustyötä minua varten. Joku, joka reagoi jokaiseen ahdistustilaani, joku, joka osaa lukea minua täydellisesti. Joku, jolla ei ole muuta kuin minä. Tuntuu, että minulle on lähetetty joku riittävän sairas, joka todella istuu kieroutuneeseen käsitykseeni yhdessäolosta.”
”Miksi olet aina toivonut tällaista ihmissuhdetta?”
”Sanoin väärin. Ei se ole ollut tietoinen unelma. Kaikki muu on vain saanut oloni sietämättömän turvattomaksi. Jos joku osoittaa merkkejä siitä, että hänellä on omakin elämä, se ei kelpaa minulle. En halua sellaista. Ihmiset ovat kammottava pettymys, johan sanoin sen.”
”Tiedät, mitä aion sanoa.”
”Niin tiedän. 'Tämä johtuu lapsuudesta.'”
”Tämä johtuu lapsuudesta.”
”Ah.”

Miten tyypillistä. Naurattaa ja itkettää. Ikuinen antikliimaksi. Kaikki on aina lapsuuden vika; niiden sanomattomien sanojen ja hiljaisten päivien, jotka vietin piilossa komerossa. Kukaan ei tullut hakemaan. Tänään minulla ei riitä rahtustakaan sääliä sille lapselle, joka olin. En yksinkertaisesti jaksa ajatella sitä nyt.

”Wilhelm. Sinun täytyy olla armollisempi itsellesi. Sinun ajatuksillasi on lähde, niille on syy.”
”Tiedänhän minä sen. Minulla ei vain ole tänään sellainen olo, että tahtoisin ajatella lapsi-itseäni. Turha paska se on, hakkaisin sen henkihieveriin, ehkä se oppisi siitä jotakin.”
”Wilhelm.”
”Nimeni toisteleminen ei auta tänään.”
”Kerro lisää tarpeistasi ja tuntemuksistasi”, terapeutti vaihtaa suuntaa. Hän on ammattilainen, huomaan sen. Hymyilyttää.

”Olen kovasti yrittänyt olla se rakastava ja lämmin puoliso, joka voisin olla, mutta en yksinkertaisesti aina jaksa. Monesti itsekkyyteen on vain niin paljon helpompi tuudittautua. Julius elää minua varten. Sain järkkymättömän turvani, mutta näen, että se on tehnyt Juliuksesta pelkän kuoren. Hänellä ei ole mitään omaa.”
”Eikö se ole tismalleen, mitä haluat?”
”On.” Kiristelen hampaitani. ”Mittatilausihminen. Vain minun tarpeisiini.”
Nauran.
”Miten vitun ironista, etten silti osaa olla onnellinen.”

Terapeutti on pitkään hiljaa, hän tietää, että aion vielä jatkaa.
”Minähän tässä passitin hänet ammattilaiselle. Se idiootti ei edes ymmärrä, että hänellä on vakavia ongelmia. Hän on kehittynyt hienosti, hän ei enää ajattele joka tekemisessään minua. Minä olen vuosia käyttänyt tietoisesti hyväkseni sitä, ettei hän osaa elää itselleen. Olemme kuvitelleet, että tulemme näistä lähtökohdista käsin onnellisiksi.”
Nauran lisää, se ei ole loppua tänään. En tunnista itseäni äänestä. Tämä kuuluu menneille vuosille, niille, joiden pimeys miltei tukehdutti minut.
”Vaatii kaiken voimani, että jaksan pysyä tällaisena versiona itsestäni. Tuntuu, että minulla on naamio kasvoilla joka päivä. Hymyilen, sanon, että ei se mitään, vaikka en ole ihmisten elämän keskipiste. Todellisuudessa tahtoisin hakata heidät hengiltä. Yhä edelleen tunnen, että käteni ovat veressä. En voi sietää ihmisiä. Me kaikki elämme vain itsellemme. Ei heistä kukaan voi elää minulle.” Nielaisen. ”Paitsi Julius.”

Vedän syvään henkeä.
”Miten helvetin ironista, että minä rakastan häntä liikaa antaakseni hänen elää vain minulle. Oksetan itseäni. Olen niin helvetin tekopyhä.” Kipeä hymy leviää huulilleni. ”En koskaan kuvitellut tämän päivän tulevan. Minä olen aina vain ottanut ja ottanut. Tämä uudenlainen pehmeys tuntuu huumaavalta. Joskus tuntuu pelkältä ajatusleikiltä kuvitella, että voisin olla hellä ja herkkä ja niin vitun jalomielinen.”
”Sitä ihmisenä kasvaminen on. Kipeää ja vaikeaa. Olet asian ytimessä. Sen ei kuulukaan olla helppoa. Sinä olet ajatellut tietyllä tavalla koko ikäsi, totta kai kaikesta siitä luopuminen vaatii hurjasti selkärankaa.”
Alan nauraa.
”Minä taitaisin puhua tästä eri tavalla eri mielentilassa”, sanon.
”Totta. Me olemme keskustelleet tästä hyvinkin eri sävyyn muilla tapaamiskerroilla.”
”Silloin, kun olen tässä tilassa, en ymmärrä mitään muuta. Näen vain pettymyksiä.”
”Niin, se on eräänlainen oire.”
”Johtuen siitä perkeleen lapsuudesta, niin, tiedetään.”
”Sinähän alat oppia.”
”Yllätys.”

Hetken tauko.
”Meidän aikamme alkaa tällä kertaa olla lopussa.”
”Tiedän.”
”Millaisella mielellä menet kotiin puolisosi luokse?”
Olen hetken hiljaa.
”Avoimella.”
”Se kuulostaa hyvältä.”

Kun kävelen kotiin, sydämeni jyskyttää kovaa rinnassa. En koskaan osaa sanoa, kumpi on todellinen ytimeni, tämä kaikki kipeä ja katkera, jonka kanssa olen kasvanut, vai se hellä ja hauras, joka minusta on hiljalleen kuoriutumassa. Terapeutti on oikeassa, tämä kaikki on pelkkää oireilua. Mutta minä en ole koskaan ollut mitään muuta. Olen aina ollut pelkästään kipeä ja hajalla. Vaatii kaiken voimani yrittää olla jotain muuta menettämättä samalla sitä, kuka todella olen. En ole hellä ja herkkä. En ole. Olen verenpunaa ja valvottuja öitä, enkä saa koskaan unohtaa sitä.

Kotona Julius makaa sohvalla peitto tiiviisti ympärillään. Murahdan hänelle ovelta ja hän murahtaa takaisin. Naurattaa. Olemme molemmat niin väsyneitä tähän. Itseemme ja kaikkeen, mikä meissä on pielessä.

Kiskon peiton Juliuksen päältä ja ryömin hänen kainaloonsa pieneksi keräksi. Vedän peiton päällemme.
”No se oli aivan perseestä”, mutisen.
”Sama täällä.”
”Ei jutella tänään vielä kunnolla, en jaksa etkä jaksa varmasti sinäkään, mutta mistä te puhuitte? Minä käytännössä kerroin terapeutille, ettei minulla ole joskus hajuakaan, rakastanko enemmän sinua vai sitä, miten kieroutuneeksi juttumme on tullut.”
Julius alkaa nauraa.
”Minä taas puhuin siitä, että en tiedä yhtään, millainen ihminen olen, kun en ole sinun kanssasi.”
”Olemme niin helvetin sekaisin.”
”Mutta ainakin olemme yhdessä!”
”Eikö se nimenomaan ole osa ongelmaa, rakas?”

Alamme nauraa väsynyttä, katkeilevaa naurua. Julius ottaa kasvoni käsiinsä ja katsoo minua pitkään.
”Olemme ihan syvällä suossa, kulta.”
”Sanos muuta.”
”Ja minulla on ikävä sinua. Tämä vie niin paljon energiaa, että hädin tuskin teemme enää mitään yhdessä.”
”Minullakin sinua. Ihan koko ajan. Milloin olemme viimeksi panneet? Apua, kontrasti aikaisempaan on niin suuri. Me olemme aikaisemmin projisoineet seksiin ihan huolella. ’Pohditaanko tänään ongelmiamme vai nussitaanko?’ Ja ikinä vastaus ei ole ollut ongelmien pohtiminen…”
”Se on ollut helppo tapa paeta kaikkea.”
”Olemme paenneet itseämme niin kauan…”

Julius suukottaa minua otsalle.
”Haluaisin kyllä panna sinulta aivot pellolle juuri nyt”, hän sanoo.
Naurahdan.
”Anna kuule palaa.”
”Jaksaisitko? Sattuuko tänään mihinkään?”
”Ei satu. Minun tekee mieli.”
”Voi muru.”

Julius kiepsahtaa päälleni ja avaa vyöni hetkessä. Kiskaisen hänet kauluksesta suudelmaan ja annan hänen kosketuksensa täyttää kehoni lämmöllä. Juuri nyt minun ei tarvitse ajatella mitään muuta.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

Liekki

Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, tiesin heti, että en tulisi koskaan näkemään ketään hänen kaltaistaan. Se ei ollut hänen ulkonäkönsä, joka kiinnitti huomioni ensimmäisenä, vaikka hän oli kiistatta yksi sievimmistä tytöistä, joita olin koskaan nähnyt.

Se oli hänen tapansa kantaa itsensä. Seistä huoneessa, täyttää se hehkullaan. Hänen ryhtinsä oli suora ja leukansa kohotettu, hän oli ehdottoman ylpeä olematta ylimielinen. Jokin hänessä roihusi niin, että jäin heti loukkuun. En voinut kääntää katsettani.

Viktor näki reaktioni ja toimi sen mukaan. Hän luotti harkintakykyyni, sellainen hän oli jo silloin. En kertonut hänelle tehneeni valintani, mutta hän näki sen katseestani. Olen siitä ikuisesti Viktorille kiitollinen, sillä en tiedä, olisinko koskaan kyennyt itse lähestymään tyttöä, joka paloi niin kirkkaalla liekillä. En saattanut ymmärtää, miten kukaan muu juhlissa ei kiinnittänyt siihen huomiota.

Jälkikäteen hän on kertonut minulle, että ymmärsi jo ensimmäisistä katseistani, että tulisin rakastamaan häntä. Olin mykistynyt hänen edessään, vaikka kohtelin häntä päällisin puolin kuten ketä tahansa muutakin. Hän oli alusta asti älykäs ja ihmeellinen, hän kykeni ymmärtämään tunteitani silloin, kun en itsekään ymmärtänyt niitä.

Kun Viktor teki hänestä sirkuksemme virallisen jäsenen, sain tutustua häneen yhä vain syvemmin. Ymmärsin, mistä hänen intohimonsa kumpusi. Hän oli tanssija, oli aina ollut. Sen minä olin hänestä nähnyt tietämättä, mistä se johtui. Hänen ylpeä ryhtinsä ja täydellinen motoriikkansa. Hänen puhdas, paljas intohimonsa. Rakastuin siihen ennen kuin rakastuin häneen. Se oli jotakin, jota minulla ei ollut koskaan ollut.

Häntä katsomalla opin, että aito intohimo ei koskaan kuollut. Hän oli tanssija jokaisella solullaan silloinkin, kun ei tanssinut. Hän sanoi aina, että oli onnellinen, kunhan sai tehdä näyttämötaidetta. Muodossa kuin muodossa. Ihmettelin, miten joku hänen kaltaisensa ei tahtonut niittää mainetta ballerinana, mutta hänelläkin oli haavansa, sellaiset, joita en uskaltanut koskettaa. En ollut typerä, ymmärsin kyllä, että esiintyvä taide ei ollut sitä, miltä se lavalle näytti. Se oli täydellistä omistautuneisuutta, se oli elämäntapa. Elämyksiä niille, joilla oli varaa maksaa sen katsomisesta. Sellaista viihdettä sekä hän että Viktor tahtoivat muille tarjota omalla intohimollaan, ja sellaisesta maailmasta ymmärsin pohjimmiltani olevani kaukana.

Minä en ollut sellainen. Olin luopunut itsestäni kauan sitten. Oli öitä, joina heräsin vauvan itkuun, vaikka se aika oli jo kaukana takanapäin. Niistä hetkistä en koskaan kertonut kenellekään, en edes hänelle, vaikka olisin voinut. Se pimeys oli minun omaani. Kodin muotoinen hauta. Maailma, johon kahlitsin itseni, koska en voinut muutakaan.

Vasta hän sai minut ymmärtämään, että oli muutakin kuin vastuu. Oli aitoa tulta, joka poltti, jos sitä uskalsi koskettaa. Ja oli halua, joka leikkasi syvemmältä kuin mikään ennen sitä. Sen hän minussa synnytti, tyttö, joka tanssi, koska ei voinut muutakaan. Hänessä soi alituisesti, se oli hänen tapansa olla olemassa. Hänen polttava tulensa, jonka lämpöön hän oli minut kutsunut.

Eräänä iltana me istumme hänen teltassaan, hän makaa sängyllään täysin alastomana. Tilanteessa ei ole erotiikkaa, hän vain on, ja se jaksaa häkellyttää minua kerta toisensa jälkeen. Tällainen hän on; täysin estoton ja läsnä kehossaan. Hänen tapansa olla olemassa on maailman uskomattomin. Hänelle keho on täysin saumattomasti yhteydessä häneen, hän on tehnyt sillä taidetta koko ikänsä, hän elää sen kautta. En kykenisi koskaan samaan. 

Keskustelemme satunnaisia, katseeni kiertelee tahtomattanikin hänen kehollaan, vaikka alastomuus ei ole kutsu. Ei vielä.
”Siinä on kyse irti päästämisestä”, hän sanoo aivan yllättäen. Kallistan päätäni.
”Missä?”
”Seksissä. Kehollisuudessa. Sinä kysyit siitä minulta kerran.”
Muistan sen. En saattanut ymmärtää, miten hän osasi olla niin läsnä itsessään jopa silloin, kun koskimme toisiimme. Olin kasvanut kiinni häpeääni, en ymmärtänyt, että minäkin olisin voinut huutaa ja voihkia ja koskea niin kuin hän.

”Sinun täytyy päästää itsesi irti. Täysin. Kyse on antautumisesta. Jos et heittäydy, alat ajatella, ja silloin etäännyt automaattisesti tilanteesta.”
Tuijotan häntä kykenemättä sanomaan mitään.
”Minulle se tuntuu lopulta hivenen samalta kuin tanssikin. Olen yhtä kehoni kanssa, olen läsnä sen joka ääressä ja annan itseni hetkeksi unohtua taustalle. Olen vain sen verran, mitä kehoni tuntee.”
Tämä nuori tyttö edessäni ojentaa minulle totuuksia hopeatarjottimella.
”Sillä hetkellä tahdon vain tuntea kaiken, mitä tunnen sinun kanssasi.”

Nyökkään, kun en muutakaan voi.
”Ja se on sinulle juuri noin yksinkertaista?” Ääneni on kuin lapsella, joka ymmärtää ensi kertaa jotakin suurta maailmasta.
”On. Mutta sen olen joutunut oppimaan jo nuorena. En olisi voinut tehdä näyttämötaidetta antautumatta sille. Tekniikka ei ole tärkeintä, tärkeintä on heittäytyminen.”
”Sinun kehollisuutesi puhuttelee minua niin, että olen sanaton.”

Huomaan yhä kuljettavani katsettani hänen kehollaan. Hän on kaikin tavoin ihmeellisin ja kaunein olento tässä maailmassa, ja olen häkeltynyt siitä, miten syvästi haltioitunut olen hänestä. Tämän kaiken olen piilottanut syvälle sisälleni, en ole koskaan tuntenut näitä tunteita. Ne ovat uinuneet sisälläni, ja vasta nyt olosuhteet sallivat niiden tulla. Hän on tässä, opettamassa minulle kädestä pitäen, kuinka tulla omaksi itsekseni, kuinka rakastaa niin, että silmissä sumenee.

Hän lukee halua silmistäni ennen kuin osaan kertoa sen hänelle. Hän vain naurahtaa ja viittoo minua lähemmäs.
”Sinun ei tarvitse osata sitä heti. Osalta kestää vuosia vapautua, ja sinä olet ollut vanki jo kauan”, hän kuiskaa vetäessään minut syliinsä. Hän on niin sietämättömän kaunis, että minua heikottaa.
”Saat haluta minua. Olga. Sinä saat tehdä niin.”
”Kosketa minua.”

Pehmeä hymy leviää hänen huulilleen. Hän kuljettaa kättään rinnallani, puristaa sormensa nännini ympärille ja saa minut hengähtämään.
”Kovempaa”, huomaan kuiskaavani, ”kosketa minua kovempaa.”
Hän painaa huulensa toiselle nännilleni ja imee. Tiedän tämän vasta aluksi, mutta tunnen jo, kuinka kehoni lämpenee. Hänen kätensä eivät etsi, ne tuntuvat liikkuvan kehollani kuin koreografian ohjaamina. Hän tietää, mitä tekee, olematta mekaaninen. Hänen jokainen kosketuksensa saa minut värähtämään. Kehoni syttyy tuleen, tunnen olevani kauttaaltani märkä, vaikkei hän ole vielä laittanut mitään sisääni. Ja kun hän tekee niin, näen hetken pelkkää valoa.

”Olga. Olga… sinä saat kyllä… ah, sinä saat… päästää irti.”
Olen niin lähellä. Tiedän sen. Mutta päässäni on yhä ajatuksia, jotka lepattavat hänen liekkinsä ympärillä. Ne estävät minua koskettamasta sitä. Hän saa minut tulemaan, värisen hikisenä häntä vasten ja huohotan. Olen uskomattoman pettynyt itseeni. Tunnen kyllä nautintoa, hän avaa minulle ovia, joiden kuvittelin olevan ikuisesti kiinni. Mutta silti jokin on vielä kiinni.

”Anteeksi”, kuiskaan hänen hiuksiinsa.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Onko kaikki hyvin?”
”On…” Hengitän raskaasti. ”On. Kiitos. Se tuntui ihanalta. Olet oppinut koskemaan juuri oikeista paikoista.”
”Olga, ei se haittaa, vaikka et vielä osaisi päästää irti. Minähän sanoin, että siinä voi kestää kauan.”
”Eikö sinua haittaa se?”
Hän pudistaa päätään.
”Ei. Ei siinä ole minusta kiinni. Minä kyllä pystyn irrottamaan.”
”Mutta… Toivottavasti et ajattele, että olet epätyydyttävä tai että se johtuu sinusta. En saa aina edes orgasmia, mutta vannon nauttivani siitä silti.”
”Ei seksissä tarvitse aina saada orgasmia. Riittää, että nautit siitä. Eikä sekään ole aina mahdollista. Haluan vain, että sinulla on turvallinen olo kanssani.”
”Sinä olet uskomaton.”
”En uskomattomampi kuin sinäkään, rakkaani. Me olemme vain ihmisiä.”
”Tarkoitin, että minulla on vielä paljon opittavaa sinulta.”

Hän suutelee minua hellästi.
”Ihmisillä on aina opittavaa toisiltaan”, hän sanoo ja vetää pääni hänen paljaalle rinnalleen. ”Tahtoisitko sinä vuorostasi…?”
”Tahdon”, kuiskaan.

Kun kosketan häntä, tiedän, että minulla on vielä paljon matkaa kuljettavanani. Mutta minulla ei ole kiire, ja se on kaunein lohtu, jonka osaan tässä hetkessä itselleni antaa.