(Vanhemman tarinani Musteenkantaja jälkeen)
Valo halkoo tiensä huoneen hämärään. Pöly tanssii ilmassa, on kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi antamaan meille tämän hetken. Aika odottaa, että ehdimme vielä kohdata toisemme ennen kuin hänen henkensä seilaisi kohti paperitaivasta.
Minun kehoni muistaa kaiken. Jokaisen kosketuksen. Nämä heikentyneet, väsyneet kädet ovat kauan sitten kulkeneet kaikkialla kehollani. Jorinilla on edelleen tavattoman kauniit sormet. Pitkät sormet ja petolinnun kynnet. Joitakin asioita aika ei koskaan voi pyyhkiä pois.
Kun katson häntä, en voi olla ajattelematta, miten elämäni olisi mennyt, jos olisin valinnut toisin. Jorin on paljon kauniimpi nyt, kun hänen ihonsävynsä on luonnollisen vaalea eikä keinotekoisen valkoinen. Muistan, miten ihon pinta halkeili kuin maali. Saan väristyksiä.
”Inahe…”
Se tuntuu yhä samalta. Kun hän kutsuu nimeäni. Kuin jokin sisälläni olisi ikuisesti levoton ja vailla paikkaansa. Ja nyt hän on tässä, kuolinvuoteellaan. Meidän välissämme on kymmenen vuotta ja kivuliaat hyvästit. En ole koskaan unohtanut, miltä hän näytti, kun käänsin hänelle selkäni. Sitä olen ajatellut niinä öinä, kun lakanat ovat pelkästään kylmät eikä kuunvalo piirry makuuhuoneeseeni.
”Niin?”
”Tahtoisitko kävellä kanssani?”
”Jaksatko sinä nousta?”
”En ole vielä niin sairas.”
”Minut kutsuttiin tänne, koska sinä olet kuolemassa.”
”En voi kuolla, kun sinä olet siinä.”
Jorinin käsi kohoaa silittämään poskeani. Yllättäen hellyys hajoaa kehooni, vuosien odotus purkautuu. Enkä minä tiennyt odottaneeni. Kuvittelin jättäneeni tämän kaiken taakseni. Tiesin itsekkään valintani sattuvan, mutta vasta nyt ymmärrän, miten minuun onkaan sattunut. Itku purkautuu kivuliaina aaltoina, painan pääni hänen syliinsä ja tunnen hänen silittävän päätäni pehmein vedoin.
”Etkö sinä ollutkaan onnellinen?”
”Olin”, saan sanotuksi itkultani, ”olin, ja olen, mutta…”
Kohotan katseeni. En ole vieläkään tottunut siihen, että Jorinin silmät ovat oikeasti tummanruskeat, miltei mustat. Ymmärrän, miksi hän halusi piilottaa niiden todellisen sävyn. Ei johtajalla voi olla mustia silmiä, ei täällä. Jorin silittää poskeani. Itkulle ei tule loppua.
”Älä kuole”, kuiskaan. ”En anna sinulle lupaa kuolla. Kuinka sinä saatat. Minä tulen vihdoin sinua katsomaan, ja sinä aiot lähteä paperitaivaalle, eikö sinulla ole mitään käytöstapoja? En anna sinun. En ikinä…”
”Inahe…”
”Älä jätä minua.”
Vaikka minä jätin hänet. Itsekkyydelleni ei ole mitään rajoja.
Jorin nousee istumaan. Hänellä on aina ollut täydellisen suora ryhti, mutta nyt kipu vääntää häntä aavistuksen kumaraan. Hän ottaa minut käsipuoleensa seistessään, ja silloin hänen ryhtinsä suoristuu. Minussa kulkee väristyksiä. Hänestä uhkuu yhä sama voima ja arvokkuus kuin vuosia sitten. Sairaus ja aika eivät ole pyyhkineet niitä pois, ne ovat häneen kirjoitetut. Ja minua heikottaa edelleen katsoa häneen pitkiä aikoja.
Mikään täällä ei ole muuttunut. Ja silti kaikki on. Korallitaloa ei enää ole, enkä pysty ajattelemaan sitä ilman, että koko kehooni sattuu. Joskus kaipaan siskoani niin, että kaikki minussa vääntyy kasaan. Hänestä en uskalla kysyä. En voisi, en nyt. Sitä kaipuuta en ole valmis kohtaamaan.
Kaikki tämä tila, nämä suuret seinät ja valkoiset käytävät ovat paljon suurempia kuin mielikuvissani. En ole kaivannut avaria, ympyränmuotoisia ikkunoita ja marmoriportaita, en ihmisten katseita, jotka näkevät minussa edelleen Perijän. Vuodet ovat onnekseni kirineet edelle, vain harvat täällä yhä tietävät minun olleen se nuori poika, jonka Jorin valitsi Perijäkseen. En tiedä, millainen seuraajani on. Kenties Jorin oli hänenkin kanssaan. En tahdo ajatella sitä nyt, kun kuljemme toistemme käsipuolessa sinne, mistä kaikki alkoi.
Lasinen puutarha on säilynyt, se on yhä sellainen kuin se oli ensimmäisenä päivänäni täällä. Puutarha kylpee valossa, lasiset seinät saavat tilan vaikuttamaan suuremmalta kuin se on. Kaikkialla on vihreää ja valkoista. Katseeni eksyy lasipuutarhan perälle, jossa seisoin silloin, kun Jorin näki minut ensi kertaa. Muistan yhä hänen kyyneleensä. Silloin en ymmärtänyt, miksi hän itki. Nyt ymmärrän.
”Täällä on enemmän värejä kuin silloin”, huomaan sanovani. Kyyneleet ovat jo kuivuneet poskilleni, mutta kasvojani kuumottaa edelleen. Ajatuskin siitä, että Jorin ei pian enää olisi tässä, jakamassa näitä muistoja kanssani, repii minut kappaleiksi.
”Maailma muuttuu.”
”Hah.”
Sen vuoksi minä lähdin. Koska tämä paikka ei koskaan muutu.
”Otitko sinä minulle seuraajan? Periikö joku sinun paikkasi?”
”Huonostipa sinä olet seurannut, tässä on kuitenkin kymmenen vuotta välissä”, Jorin nauraa.
”Vannon, että mikään tieto ei kulkeudu Anfariin”, hymähdän. ”Enkä minä ole halunnut tietää.”
”Otin minä uuden Perijän.”
”Hyvä.”
”Hän ei…”
Nostan käteni ylös.
”Sinun ei tarvitse kertoa.”
”Minä yritin. Hän ei… hän ei ollut halukas.”
Kuvittelen Jorinin silittämässä toisen vaalean pojan hiuksia ja hipaisemassa ohimennen tämän kylkeä. Minua surettaa. Minun kaunis, vanha lintuni. Hetken mielijohteesta vedän Jorinin ranteesta itseäni vasten ja suutelen. Suutelin häntä jo aiemmin, mutta se ei ollut sama asia, se oli pelkkää lohtua ja menetystä. Tämä on halua, pelkkää kaipaavaa poltetta. Olen ikävöinyt hänen tuntuaan koko ruumiini palolla.
Jorin työntää minut pöytää vasten niin, että yksi kukkaruukku on miltei kaatua. Siirrän sen hellästi sivummalle ja annan Jorinin kuljettaa käsiään kehollani. Mikään ei ole muuttunut, olen yhä sama siro ja valkea poika, jonka reisiä hän rakastaa. Nyt hänen kätensä eivät hipaisekaan reisiäni, ne jäävät vyötäisilleni. Hän lopettaa ja katsoo minua pitkään.
”Meidän täytyy lopettaa.”
”Miksi? Sattuuko sinuun?”
”Ei. Mutta en…” Hän painaa päänsä. ”En voi tehdä tätä itselleni. Sinä et jää.”
Kylmä kivi istuu rinnallani ja särkee.
”En tullut tänne satuttamaan sinua", kuiskaan.
Jorin vetäytyy kauemmas, vie lämpönsä luotani.
”Sitten meidän täytyy lopettaa.”
Tämä on minun valintani. Jälleen. Jos jään hänen syleilyynsä, minun on todella jäätävä. Minä tiedän jo, mitä teen. En koskaan jättäisi kotiani, en niitä kaikkia kymmeniä lapsia ja nuoria, jotka joka päivä valavat minuun uskoa tästä maailmasta. Jälleen kerran minä jätän hänet, koska en pysty elämään kenellekään muulle kuin itselleni.
Mutta kun minä en tahdo.
Ajattelen Jorinia, joka on kaikki nämä vuodet kaivannut lämpöäni. Ajattelen, miltä tuntuisi rakastaa häntä nyt, kun tiedän, kuka olen ja mitä tahdon. Hellyys läikähtää jälleen yli, menen lähemmäs, tahtoisin vain painaa hänet itseäni vasten. En kuitenkaan tee niin.
”Sitä vähän minäkin”, Jorin huokaa. ”Tiedätkö, minä yritin olla monen kanssa sinun lähtösi jälkeen. Tämä ei ole syyllistystä, tahdon vain sanoa tämän. Etsin sinua ikäistesi poikien iholta, mutta en koskaan löytänyt etsimääni. Ja sinun seuraajasi…”
Jorin irvistää.
”Ah, ehkä minun on vain hyväksyttävä, että olen tullut vanhaksi”, hän nauraa.
”Sinä olet kaunis”, sanon ajattelematta mitään. Hänen lommoposkisille kasvoilleen kipuaa hymy. Minulle hän on aina ollut kaunein kaikista. Hurja leijonanharja, terävät piirteet, pukinparta ja aina yhtä voimakas olemus. Vielä sairaana ja aiempaa luisevampana hän näyttää yhä eteeriseltä ja lujalta.
”Voi…” Jorin hymähtää. ”Kai minä vihdoin sisäistän sen, että joistakin alle kolmekymppisistä nuorukaisista kaltaiseni vanhan miehen lähentely saattaa tuntua vähintään pervolta.”
Tyydyn vain naurahtamaan. Hänellä oli maine jo silloin, kun hän oli minun kanssani. Kukaan ei tainnut koskaan nähdä meitä yhdessä, vaikka huhut kiersivät koko Athalaa.
”Minä en koskaan etsinyt uutta kumppania. Ajattelin, että eläisin yksin lopun ikääni”, tokaisen. Sänkyni on aina ollut vain minun.
Jorin kallistaa päätään.
”Oletko tosissasi?”
Nyökkään.
Joskus muistan miettineeni, pitäisinkö miehistä vai naisista, jos olisin saanut itse valita. Tiedän, etten olisi koskaan kiinnostunut Jorinin kaltaisesta ihmisestä, ellen olisi ajautunut hänen iholleen lähes pakon sanelemana. Sitten tajuan joka kerta, ettei sillä ole merkitystä. Minun elämäni meni näin. Kielsin viimeiseen asti itseäni rakastumasta, ja vielä tunteeni ymmärrettyänikin pakenin sitä elämään, jossa pysyisin varmasti erossa siitä, joka raastoi minua rikki.
”Minä rakastan sinua”, huomaan sanovani. Se on totta. Yhä edelleen.
Jorinkin tietää sen todeksi. Hänen silmiinsä kihoaa kyyneliä, hän ottaa askeleen lähemmäs kuin kysyäkseen. Kiedon molemmat käteni hänen ympärilleen ja rutistan, vaikken tiedä, lupaanko hänelle jotakin tekemällä näin.
”Me emme koskaan todella kohdanneet toisiamme”, sanon hiljaa ja nojaan hänen olkaansa. ”Minä olin nuori ja väärässä paikassa, emmekä me koskaan luopuneet ylpeydestämme kohdataksemme toisiamme oikeasti. Tämä on ensimmäinen kerta.”
”Minä kohtelin sinua väärin.”
”Niin minäkin sinua.”
”En kanna kaunaa. Kannatko sinä?”
”En taida osata”, huokaan. ”Olen oppinut itsestäni valtavasti nyt, kun olen saanut aikaa ja etäisyyttä kaikkeen tapahtuneeseen. Minun ei olisi ollut mahdollista löytää itseäni näissä saleissa. Minä kuitenkin ajattelin silloin vielä varsin mustavalkoisesti. Kuvittelin, etten voisi koskaan tulla onnelliseksi kanssasi, koska meidän välillämme oli kuilu. Halveksin sinua. Ja sinä taisit nähdä minut vain puhtaana lelunasi.”
Huokaan syvään. Silitän Jorinin hurjia, pitkiä hiuksia.
”Muistan kiusanneeni sinua. Pidin sinua vanhana miehenä, joka hullaantui nuoren pojan puhtaudesta.”
”Teknisesti katsoen et ole vieläkään väärässä tuossa.”
”Hys, minä olen kolmekymmentä.”
”Pieni poika sinä minulle olet.”
”Haluatko turpaasi?”
”Enköhän minä sen kestäisi.”
”Hah, niin varmaan.”
Minulla on ollut niin ikävä. Painaudun häntä vasten kuin yrittäisin sulautua häneen.
”Minä uskon, että jos Inela ei koskaan olisi ollut täällä, en olisi halveksinut sinua samalla tavalla”, kuiskaan. En vieläkään pysty puhumaan siskostani ilman, että kyyneleet kihoavat silmiini. Räpyttelen ne pois.
”Minä pimitin sinulta isoja asioita”, Jorin sanoo.
”Niin teit. Enkä minä kestänyt sitä, että rinki vanhoja miehiä ja naisia seisoi katsomassa minun lävitseni.”
”Me emme tainneet pitää sinua minään. Moni täällä näki sinut pelkkänä pyrkyrinä.”
”Ymmärrät siis viimein, miltä se minulle tuntui? Jatkuva aliarviointi ja päidenpudistelu?”
Jorin nyökkää.
”Tiedän kyllä nyt, miksi sinä lähdit.”
”Mutta minä jätin sinut. Kuvittelin välillemme kuilun. Tiesin aina lähteväni. Sinä edustit minulle tämän maan politiikkaa, sinä edustit kaikkea mitä minä vihasin ja jonka halusin tuhota. Ja silti rakastin sinua.”
”Olinko minä lopulta sinua parempi? Sinä olit minun pakoreittini todellisuudelta. Et ollut väärässä, minä todella taisin alussa rakastaa vain mielikuvaani sinusta. Takerruin siihen kuin se olisi pelastukseni. Näin vain puhtautesi ja kauneutesi. Emme kumpikaan tainneet nähdä toisiamme oikeasti.”
Jorinin käsi silittää selkääni. On niin lämmintä, että hukun siihen.
”Miksi minä tulin vasta nyt? Kun kaikki on jo myöhäistä…” Kyyneleet kutittelevat silmieni takana jälleen. ”Sinä teet kuolemaa…”
”Minä kieltäydyn kuolemasta, jos se tarkoittaa, että saan pitää sinut.”
”Olen antanut sinun odottaa kaikki nämä vuodet…”
”Kuolemalla ei ole minulle mitään asiaa. En suostu antautumaan vielä.”
”Rakas, sinä olet yskinyt mustetta vuosikymmenet.”
”Miksi sinä sanoit minua?”
Jorin vetäytyy kauemmas ja siristää silmiään. Tunnen poskieni punehtuvan.
”’Rakas’? Oho, kuka sinä olet? Et ikinä nimittänyt minua noin.”
”Eii! Seis!” Alan tahtomattani nauraa.
”Tuo naurukin. Et sinä ennen nauranut. En muista koskaan kuulleeni sinun nauravan.”
Tuijotan häntä häkeltyneenä ja virnistän. Hän ei kestä enempää, hän painaa minut uudelleen vasten pöydänkulmaa ja vie kädet vyötäisilleni.
”En pysty enää elämään ilman sinua”, hän kuiskaa ilmiselvän kiihottuneena.
”Kehtaakin kuolla. Kehtaakin.”
”Älä mene.”
”Älä sinäkään.”
”Tahdon ottaa sinut nyt.”
”Ota. Kaikki minusta.” Suutelen häntä pitkään, en tahdo päästää irti nyt.
”Odota. Odota, mennään muualle…”
Hän ottaa minua kädestä ja vie minut ulos puutarhasta. Kuljemme takaisin puhtaanvalkeille käytäville, jossa vastaan kävelee vanhoja tuttuja kasvoja. Muistan yhä nämä ihmiset, jotka ovat seisseet pyöreän pöydän edessä ja tuijottaneet minua valkeiden naamioittensa takaa. Jorin pitää minua kädestä heidän edessään. Mennyt ja nykyinen elämä risteävät, kaikki on tässä. Yllättäen löydän itseni kiskaisemassa hänet itseäni vasten ja suutelemassa lujaa. Haluan, että kaikki näkevät. Todetkoon huhut todeksi. Ihmetelkööt. Minä tahdon heidän näkevän, että kaikkien näiden vuosien jälkeen olen täysin tosissani.
Minä voin olla sekä itseni että hänen. Olen vihdoin tarpeeksi voimakas, jalkani kantavat. Voin rakastaa. Annan itseni rakastaa. Lämmin tunne sykkii koko kehossani, kun suutelen Jorinia keskellä käytävää.
Irrottautuessani jään hänen kylkeensä kiinni ja hymyilen niin, että valo läikkyy koko kehossani. Tunnistan muutamat tutut kasvot ohikulkijoiden joukossa, osa hymyilee meidät nähdessään.
”Kas, Inahe, olet jälleen maisemissa.”
Vilkaisen Jorinia ja hymyilen.
”Olen.”
Me jätämme kaikki täällä omaan arvoonsa ja vetäydymme kauemmas, tuttuun huoneeseen. Jorin vie minut vanhaan huoneeseeni, sinne, jossa on pelkkä yksi suuri valkea sänky ja suuri ikkuna. Ei mitään muuta. Huone on pienempi kuin muistin. Sen valkoisuus on silmiinpistävää. Muistot lyövät vasten kasvoja. Tuolla samalla peitteellä Jorin on ottanut minut kymmeniä kertoja minun ollessani vielä hänen Perijänsä.
Oven sulkeuduttua emme pysty enää pysymään erossa toisistamme. Suutelemme ja koskemme, ja koko kehoni on tulessa. Miten paljon se onkaan kaivannut tätä. Jorin kaataa minut sängylle, jonka tuntu on pysynyt samana, se on edelleen samaan aikaan kova ja upottava. Jorinin hiukset kutittelevat poskiani hänen kivutessa päälleni hellemmin kuin ennen. Hänen kätensä hakeutuvat kaapuni nyöreille ja avaavat ne yksitellen.
”Inahe…”
”Niin?”
”En ole muutamaan vuoteen kyennyt saamaan erektiota.”
”Selvä.”
”Haittaako se?”
”Ei. Ei haittaa. Koske minuun. Haluan, että tyydytät minut.”
Jorinista pakenee varovainen hengähdys.
”Sinä et koskaan osannut vaatia… miten kuuma sinä olet nyt…”
”Minähän sanoin löytäneeni itseni.”
”Se on valtavan seksikästä.” Hänen kätensä tunnustelee reisiäni, hän on aina rakastanut niitä. ”Ah… Et ole muuttunut yhtään.”
”Huvittavaa, eikö?”
”Olet maailman kaunein.”
Hän riisuu minut täysin alastomaksi ja katsoo. Tilanne on sama kuin ennen, minä makaan paljaana hänen allaan, ja silti kaikki on erilaista. Me emme ole enää ne ihmiset. Olen paljon enemmän läsnä kuin koskaan silloin kykenin olemaan. Olin pelkkä lelu, en aktiivinen toimija, mutta nyt minä tiedän, mitä haluan. Riuhtaisen Jorinin kaavun auki, haluan nähdä hänet kokonaan.
Keho on yhä voimakas, vaikka sairaus on heikentänyt sitä. Erotan luut rinnasta ja lantiolta, hän ei ole enää yhtä lihaksikas ja hurja, mutta heiveröisempänäkin hän on yhä oma kaunis ja luja. Silitän hänen rintakehäänsä ja kurotan suutelemaan kaulaa.
Seksi hänen kanssaan ei ole kuten ennen. Olen enemmän läsnä kehossani kuin koskaan. En enää vain passiivisesti makaa hänen allaan ja anna itseäni hänen kosketettavakseen, vaan kosken itse, hyväilen ja suutelen, olen vihdoin joku, joka osaa tehdä niin. Joku, joka tuntee kaiken tämän. Se innostaa häntä entistä enemmän, minun osallisuuteni, ja hänestä tulee aiempaakin intohimoisempi. Yllätykseksemme hän pystyy sittenkin kovenemaan, ja se saa minut painautumaan lempeästi patjaa vasten ja avaamaan haarani.
Kehoni täyttävä lämpö on pelkästään miellyttävä. Ennen muistan, etten ajatellut seksistä juuri mitään. Se oli pakollinen paha. Sitä vain täytyi tehdä. Mutta nyt kaikki on intohimoista ja lämmintä, tunnen, kuinka mielihyvän aalto saa koko kehoni säkenöimään.
Jälkikäteen makaan vasten hänen kylkeään ja silitän hänen alastonta kehoaan hellästi.
”Sinusta on tullut vastustamaton”, Jorin hengähtää. ”Minä kun luulin, että olin kymmenen vuotta sitten onnekas saadessani koskea sinuun…”
”Ehkä osaan nykyään vaatia.”
”Minä olen oikeastaan halunnut pahoitella sitä, miten kohtelin sinua aikanaan sängyssä. Olen monesti miettinyt, että se kaikki oli hyväksikäytön rajoilla.”
”Olin kenties passiivinen ja annoin itseni käytettäväksesi, mutta en koskaan vihannut sitä.”
”Mutta et aina halunnutkaan.”
”Ehkä niin. Mutta silloin minä en osannut olla näin läsnä itsessäni. Nyt, kun tunnen itseni paremmin, tämä kaikki on paljon helpompaa. Minä aidosti haluan sinua.”
”En uskonut enää tässä elämässä saavani erektiota.”
Nauran.
”Olet tosi ihana”, kuiskaan vasten hänen kaulaansa.
Jorin vetää minut päälleen ja kietoo suuret kätensä ympärilleni.
”Onko minun pakko luopua sinusta?” hän kysyy.
”Voisimmeko me todella elää yhdessä kaikkien näiden vuosien jälkeen?”
”Haluaisitko sitä?”
Nielaisen.
”Haluan.” Haluan haluan haluan. Saanko minä vihdoin haluta?
”Minäkin tahdon sitä.”
”Mutta en aio lähteä Anfarista.”
”Minä voisin tulla mukaasi.”
”Onnistuisiko se todella?”
”No, yksikään Suurvaris ei toki ole koskaan eronnut asemastaan, mutta…”
”Mutta sinä et kyllä ala kuolemaankaan. En anna sinun.”
”Yleensä tästä virasta on lähdetty vain kuolemalla.”
”Et tee sitä. Aion olla oma itsekäs itseni ja kiusallanikin pitää sinut elossa.”
”Minuahan ei mikään sairaus nujerra, jos saan olla sinun kanssasi.”
”Olisinpa noin toiveikas.”
”Minun piti olla meistä se vanha ja pessimistinen.”
”Jorin. Tekisikö se sinut onnelliseksi?”
”Kuoleminen?”
”Ei, tyhmä, vaan kanssani oleminen. Kestäisitkö, että kävisin töissä ja ravaisin ostamassa meille ruokaa ja vaatteita?”
”Kestäisinkö normaalia elämää?” Jorin nauraa. ”Hah, juuri ja juuri.”
Nousen niin, että näen hänen kasvonsa. Jään pyörittelemään hänen tuuheita hiuksiaan sormieni välissä.
”Olen tosissani. Me emme ole tottuneet elämään sellaista elämää. Saisimmeko me sen toimimaan?”
”Tahtoisitko sinä?”
”Tahtoisin.”
”Minä en ole mistään niin haaveillutkaan kuin eläköitymisestä ja vanhoista päivistä yhdessä sinun kanssasi. Tiesitkö, että sinun lähtösi jälkeen harkitsin virastani eroamista?”
”Oikeastiko?”
”Sinä katsoit jumalaa silmiin. Minusta ei enää tuntunut siltä, että olisin kyennyt jatkamaan elämääni täällä. Vuosien mittaan ymmärsin vihdoin, miksi sinä halusit uudistaa Athalaa.”
”Mitä, oletko tosissasi? Sinäkö aloit olemaan uudismielisempi?”
”Ehkä hieman. Älä huoli, olen yhä sama jäärä kuin silloin.”
”En olisi muuta odottanutkaan”, nauran. ”Mutta…”
”En halua kuulla enää yhtään muttaa. Olen rakastanut sinua kaikki nämä vuodet. Haluan sinut, jos vain sallit minun.”
”Jorin…”
”Niin?”
”Haluaisitko sinä naida minut?”
Jorin alkaa nauraa. Nauru pakottaa muutaman ysköksen ulos hänestä, joudun nostamaan hänet istumaan, ettei hän tukehdu niille sijoilleen. Silitän kämmentä hellästi, pysyn hänen vierellään. Kun katseemme kohtaavat, koko kehossani tykyttää.
”Sinä todella olet muuttunut”, Jorin kuiskaa. ”Pidän siitä. Ajatella, että kansa odotti kolmekymmentä vuotta, että minä menisin naimisiin ja saisin perillisen. Tässä sitä ollaan.”
”Eipähän jäisi enää kenellekään epäselväksi, että Suurvaris todella makasi Perijänsä kanssa silloin kauan sitten.”
”Variksen nimissä, tuo kuulostaa kamalalta noin.”
”Ehkä vähän”, nauran.
”Haluan minä.”
”Mitä?”
”Mennä kanssasi naimisiin.”
Jokin minussa käpertyy helläksi ja pieneksi vatsanpohjalleni. Kaikki tämä yksinäisyys, raastava etäisyys jokaiseen ihmiseen ympärilläni on kaihertanut minua aina. Mutta nyt välissämme ei ole mitään. Olemme riisuneet ylpeytemme ja kaiken sen, joka veti meitä erilleen. Olemme täysin paljaita toistemme edessä.
*
Vietän kokonaisen viikon pääkaupungissa Jorinin kanssa. Ilmoitan töihin kirjeitse, että minulla menee odotettua pitempään. Tahdon olla hänen kanssaan, kuroa kiinni kymmenen menetettyä vuotta muutamassa päivässä. Me todella olemme muuttuneet. Emme koskaan nauraneet yhdessä. Minä en muista koskaan edes nauraneeni.
Seksi on intohimoista ja lujaa, Jorin ei voi millään väittää minulle olevansa sairas niinä hetkinä, joina hän on kanssani. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen rakastelevani hänen kanssaan. Tältä se siis tuntuu. Kun on yhtä sen kanssa, jota rakastaa.
Olen kuin eri ihminen.
Olen eri ihminen.
Me kuljemme Lucastan kaduilla yhdessä, käymme tutuilla kojuilla. Pelkään näkeväni tuttuja, jotka tunnistaisivat minut ja kysyisivät minulta mitä tahansa, mutta kadut ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa. En ole juuri käynyt täällä. Jorin tuntee kaikki ja kaikki tuntevat Jorinin. He tietävät minutkin, ja sen, mitä meidän näkeminen yhdessä merkitsee.
Me emme välitä. Vietämme kaiken ajan kahdestaan, keskustelemme rehellisemmin ja avoimemmin kuin koskaan. Olen niin rakastunut, että koko kehoani kipristelee, ja vihdoin sallin itselleni luvan tuntea kaiken sen.
Kun olemme jälleen rakkaassa lasipuutarhassa ja silittelen kaikessa rauhassa kasveja, Jorin yllättäen kumartuu. Ensin ajattelen, että hänen selkänsä pettää, mutta hän polvistuukin eteeni ja pitelee jotakin kiiltävää käsissään.
En kuvitellut, että hän todella tekisi tämän. Että hän haluaisi.
”Inahe. Edelliset päivät ovat olleet takuulla elämäni onnellisimmat.”
Niin minunkin, haluaisin huutaa, mutta en pysty sanomaan mitään. Tuijotan häntä, hänen kapeat kasvonsa ovat lempeät. Hän ei koskaan aiemmin ollut lempeä.
”Minä kuvittelin kuolevani yksin. Olin valmistautunut siihen, etten näkisi sinua enää koskaan. Mutta sinä tulit. En tahdo olla erossa sinusta koko loppuelämänäni.”
Jorin ojentaa ohutta kiiltelevää sormusta minulle.
”Jos vain sallit, tahdon sinut omakseni. Mennään naimisiin, Inahe.”
En koskaan kuvitellut meneväni naimisiin.
Tai rakastuvani.
Tai itkeväni, kun minua kositaan.
Tai sanovani kyllä.
”Kyllä. Mennään. Voi, mennään…”
Jorin pujottaa sormuksen sormeeni ja nousee ylös. Halaamme toisiamme pitkään, hän tuoksuu ja tuntuu juuri niin omalta kuin aina. Jorin jää pyyhkimään kyyneliä kasvoiltani.
”Missä ihmeen välissä sinä ostit tämän?” Pyörittelen sormusta.
”Kymmenen vuotta sitten.”
Silmäni suurenevat, suuni raottuu.
”Olisitko sinä…”
”Minä halusin sinut aina.”
Minä en kurota vielä suutelemaan häntä. Haluan vain tämän hetken. Auringon kaistaleen hänen hiuksissaan ja käteni hänen poskellaan. Käteni, jossa kimaltelee sormus. Lupaus. Merkki siitä, että saan vihdoin rakastaa. Olen viimein vapaa.
