tiistai 15. kesäkuuta 2021

Veri

Hän tulee joka yö, mies, jonka haju peittää aitan pehmeän yöntuoksun ja jonka parta tuntuu karhealta reisiä vasten. Puristan hänet lähemmäs, hänen nautintonsa saa ikkunat huurtumaan. Raskas, nykivä hengitys ja ähkäisy. Siitä miehet on tehty, hetkellisestä hurmasta ja karvaisista, hosuvista raajoista. Suu on vielä kostea, kun mies kurottaa suikkaamaan nopean suukon huulilleni. Sitten hän vetäytyy ja vetää vyönsä kiinni, niin, hän ei edes riisuutunut kunnolla, tämä on vain nopea toimitus, joka täytyy suorittaa loppuun. Hän on suuri mies, voimakas työläinen, jota tämän kylän naiset silmäilevät kahdesti, kolmestikin. Ja silti se olen minä, jonka aittaan hän tulee öisin. Minä, jota hän suutelee suurella suullaan ja hellii vahvoilla käsillään. Armas oma tyttöni.

Seuraava päivä kuluu sumussa. En ole nukkunut silmäystäkään, kun nousen lypsylle. Päivä kuluu puhki, aurinko on pelkkä ohut, pingottunut kangas taivaan yllä. Ajattelen miestä, hänen hikensä tuoksua, hänen karheaa leukaansa, kun hän kurottaa kuiskaamaan korvaani, että olen hänen omansa. Katseeni etsii häntä jokaisesta pellonkulmasta ja pientareesta, mutta hän on tänään muualla, enkä minä ole se, joka saa kysyä.

Päivällisellä kuulen, kuinka rouva ystävättärineen puhuu hänestä. Olen pelkkä piika, en istu samassa pöydässä, mutta tänään minun sallitaan olla tuvassa kuin kuuluisin joukkoon. Kuuntelen tarkasti, niin tarkasti, että korvia särkee. Miestä kehutaan asioista, joista en ole kuullutkaan. Hän on niin kunniallinen, niin jalo. Sanoja, joita minun suvussani ei käytetä, sillä ne täytyy ansaita. Kunnialliseksi ja jaloksi ei synnytä, niiksi tullaan.

Kyllä sinulla on sitten hyvä mies.

Rouvan mies. Naisen, joka on kaunis tavalla, jolla naiset hänen asemassaan ovat. Talon emäntä, suoraryhtinen ja arvokas, aina kaunis miehensä rinnalla. Koko ruumiini on tulessa. Hänen hyvä miehensä kutsuu minua öisin omakseen, kertoisinko hänelle sen? Minä tiedän, miten nämä naiset vastaisivat. He katsoisivat kulmiensa alta ja nauraisivat kontrolloitua, hillittyä naurua, joka kertoisi minulle, missä paikkani on. Kuka nyt sinun kanssasi. Sitten minulla ei olisi enää paikkaa täällä. Pidän suuni viivana, en voi lähteä täältä, en saa tehdä sitä perheelleni. Minä olen hiljaa ja äänetön, olen näkymätön piika, jonka ruumis kantaa hikistä, märkää salaisuutta.

Auringon kalvo siirretään taivaalta, ilta on haalea, se tuntuu ihoa vasten tuskin miltään. Istun aitan portailla työmekossani ja katson, kuinka lapset juoksevat pellonreunalta sisälle tupaan. Miestä ei näy vieläkään, mutta en voi kysyä, voin vain luottaa, että hänen tuikkivat silmänsä saapuvat katsomaan minua ja suuret kätensä koskemaan kaikkea sitä, joka on vain hänen koskettavissaan. Aitassa tuoksuu kesäyö, valvon kapealla sängylläni niin kauan, että aurinko on jälleen kuulas ajatus taivaanrannassa. Miestä ei kuulu, mies ei koskaan tule auringon aikaan, hän saapuu yön sinisinä, pehmeinä tunteina, jotka ovat olemassa vain meitä varten. Minä odotan ja odotan, mutta hän ei saavu. Nukun aavistuksen, ja aavistukseen mahtuu haavekuva hänen karheista työmiehen käsistään ja leveistä harteistaan.

Seuraavana päivänä hän on jälleen täällä, näen unieni suuret kädet rouvan harteilla. Kyllä sinulla on sitten hyvä mies. Sisustani korventaa, kateus lyö yli. Minä vain tuijotan auringon polttamaa kuistia, jolla he seisovat yhdessä, lapset tuvassa juoksien ja nauraen. Perhe. Kaunis, hyvä perhe, jonka voisin tuhota yhdellä sanalla. Mutta eivät he uskoisi minua, eivät koskaan, se olisin minä, joka saisi hävetä. Minut tässä riisuttiin paljaaksi ja suudeltiin rikki. Minun ruumiini vietteli tämän hyvän miehen aittaani joka yö. Yhtäkkiä kesäkuinen helle porottaa liian korkealta, kiedon huivin tiukemmin suojakseni ja siirryn töitteni ääreen. Mutta ei huivi minua suojaa, minun syyllisyyteni polttelee ihon alla ja pelkään, että se ryöpsähtää yli, että sen voi nähdä minusta, sen, mitä tein hänen kanssaan. Miehen, joka halusi kutsua minua omakseen.

Sellaisena kesä kuluu kohti loppuaan, viimeiset linnut täplittävät vielä taivasta. Kukkien kuoleva näyttely täyttää penkat ja pellonreunat, minun tehtäväni käyvät vähiin. Kotiinlähtö tuoksuu jo ilmassa, pelko aaltoilee sisälläni joka päivä aiempaa vahvempana. Mies ei tule aittaani koko loppukesänä. Kun viimeinen yöni koittaa, jaksan yhä toivoa, että hänen suuri siluettinsa ilmestyisi ovelle. Kaipaus särkee jokaista raajaani, se sattuu niin paljon, että joudun puremaan rannettani. Tällaisena en tahtoisi kenenkään näkevän minua. Ajatus lävistää koko olemukseni. Minua hävettää. Minua hävettää niin paljon, että kenties kuolen. Toisen mies sai koskea minuun, ja tässä minä olen, kaipaamassa kiellettyä kosketusta kuin koko henkeni riippuisi siitä.

Ääni. Rahinaa, kolahdus, siluetti yössä. En saa ponnahtaa ylös, en saa esittäytyä tarvitsevana, muuten hän lähtee pois eikä enää koskaan kutsu minua omakseen. Hän ei sano mitään, hän kumartuu luokseni kuten aina, äänettömänä, vaativana. Tämä on hänen kehonsa, hänen hänen hänen, ja vasta, kun hän on tehnyt tehtävänsä, minä ymmärrän, miten paljon minuun sattuu.

”Oma armaani.” Rosoinen ääni. Se viiltää ihoani kuten pikkukivet silloin, kun kaatuu. Hänen kouransa hapuilevat minua kaikkialta, nipistävät nännejä, puristavat reisiä, pysähtyvät vatsalle kuin etsisivät merkkejä jostakin, jota olemme yhdessä tehneet. Mutta minä olen yhä pieni ja tyhjä, hän ei ole täyttänyt minua. Sattuu.
”Pikkuiseni… Sinähän et voi vielä kantaa lasta, ethän? Sinun vuotosi ei ole vielä alkanut.”

Loppukesästä on jo niin viileää. Linnut eivät laula yössä. On niin hiljaista. Hiljaista ja kylmää. Mies ei toista kysymystään, hänen kätensä ovat jo avaamassa vyötään. Näen hänet kokonaisena, siitä on pitkä aika. Kaikki, mitä hänellä on antaa. Pelko minussa on miltei suurempi kuin hänen vaativa kehonsa.

”Et siis?” Varmistava kysymys. Nyökkään. ”Sinä olet jo melkein siinä iässä. Oletko varma?”
Nyökkään uudelleen. En minä vielä vuoda. En pisaran pisaraa. En aiheuta sinulle harmia. Ilme hänen kasvoillaan muuttuu, kovuus pehmenee, hän vetää minut lujaa lähemmäs ja avaa reiteni. Suljen silmäni, valmistaudun sukeltamaan syvälle kesäyöhön.

Ovi käy uudelleen. Reiteni ovat auki, kaikki minusta näkyy, mies on edessäni suurena ja vahvana ja valmiina täyttämään minut. Rouva ei näytä enää rouvalta. Hämärässä erotan hänen hätäisen hahmonsa kuin hiekkaan piirretyn kuvan. Henkäys on ohut kalvo, se ei kerro mitään. Olen tuomittu. Nyt rouva näkee, mitä kuulas, kimmoisa ihoni on tehnyt hänen miehelleen, mitä läsnäoloni on saanut miehen tuntemaan.

”Lapsi. Luoja armias, lapsi, hän on pelkkä lapsi…”

Ensin välähdys. Sitten korahdus, yksi ainoa, kun jokin iskeytyy miehen takaraivoon ja saa hänet jysähtämään vasten aitan lattiaa. Rouva ei ole enää rouva, se on ainoa ajatukseni. Rouva on joku muu, hän on vihan sumentama täplä yössä. Hän hakkaa ja hakkaa, ja kun löydän itseni tekemästä samaa, huomaan kaiken tapahtuvan täysin ääneti. Kipuni ei ole enää omani, rouva ottaa osan siitä kannettavakseen, ja me iskemme niin kauan, että mitään ei ole jäljellä. On vain raato siitä rakkaudesta, jota kannoimme.

Huohotamme molemmat, kaksi naista, toinen valmis, toinen vielä vaiheessa. Kivun yhdistämät. Veren käsissämme. Minä katson häntä, en sano mitään, katson vain. Katseestani hän näkee kysymyksen. Mitä meille nyt tapahtuu?

Verinen käsi tarttuu toiseen, annan rouvan pitää minusta kiinni. Minä en anna minkään pahan kohdata sinua, hänen katseensa kertoo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti