tag:blogger.com,1999:blog-50876415968866408662024-03-16T10:45:50.517-07:00KirjainsadettaSadehttp://www.blogger.com/profile/08809596061041342647noreply@blogger.comBlogger1379125tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-85987579711540147582024-03-16T10:34:00.000-07:002024-03-16T10:45:17.536-07:00Ajovalot<div style="text-align: left;">Valot sattuvat silmiin, vettä rähmii vaakasuunnassa. Keinonahkatakin kangas repsottaa, suussa maistuu metalli. Hän on varma, että jokin liikkui tiellä. Adrenaliini jyskyttää yhä suonissa, moottoripyörän valo heijastaa aggressiivisina putoilevat sadepisarat.</div><div><br /></div><div>”Helvetti”, hän ähkäisee ja sammuttaa moottorin. Päässä hakkaa yhä, metallinmaku suussa kertoo, ettei tämä ole vielä ohi. ”Kuka vittu siellä on? Kuka?”</div><div>Sade ei vastaa, tie on elämästä tyhjä. Hän riisuu ajohanskat vain tuijottaakseen punaisia käsiään. Kädet tärisevät yhä, ja hän tietää, ettei hän voisi palata liikenteeseen aivan vielä. Taivas pyyhkii todisteet pois, hän tuijottaa lamaantuneena, kuinka punainen neste valuu sateen mukaan.</div><div><br /></div><div>Helvetin helvetti. Muisto. Mies polvillaan, punaista joka puolella. Aivan liikaa, aivan liian nopeasti. Sellaisessa ajassa ehtii vuotaa kuiviin, jos ei ole tarkkana. Hän ravistaa harteitaan kuin pyyhkiäkseen muiston pois, mutta keho ei unohda. Vaikka veri pyyhkiytyisi pois, adrenaliini juoksee yhä suonissa. Keho muistaa jokaisen iskun. Miehen verestävät silmät ja kauhun hänen kasvoillaan, kun hän ymmärsi, että mikään apu ei ehtisi ajoissa.</div><div><br /></div><div>”Vittu!”</div><div>Huuto kaikuu kosteassa hämärässä, kukaan tai mikään ei vastaa. Sade voimistuu, ei anna tilaa ajatella.</div><div>”Kuka siellä on? Haloo!”</div><div>Vaikka pimeässä ei liiku ketään. Ajovalot sammuvat, tie on uhmaavan pimeä. Hän alkaa hiljalleen ymmärtää, että pimeässä ei ole ketään. On vain hän ja tieto siitä, että mies, jonka silmät verestivät, ei enää koskaan liikkuisi.</div><div><br /></div><div>Sydän hakkaa, koko elimistö tuntuu tietävän, ettei tästä olisi enää paluuta. Tästä ei voisi kävellä pois työntämällä raavaisiin kouriin muutaman setelin. Hän tuijottaa hyhmäiseen pimeään ja sadattelee hiljaa itsekseen.</div><div><br /></div><div>Pimeydessä ei ole ketään. Kukaan ei tulisi hakemaan, hänen pitäisi itse paeta paikalta, luikkia eläimenä koloseensa ja muistaa, että kukaan ei etsisi miestä, joka ei käy päivittäin porvarin mukavassa pikku päivätyössä. Sellaisia miehiä ei jää kukaan kotona kaipaamaan. Hän ei jäisi koskaan kiinni, kukaan ei osaisi yhdistää kaikkea sitä punaista ja sotkuista häneen.</div><div><br /></div><div>Ja silti on kuin pimeydessä liikkuisi joku. Kuin alati liikkuva silmä katselisi häntä ja tietäisi. Hän nojaa moottoripyörään ja antaa sateen vihmoa. Päässä huimaa, on pakko ottaa kypärä pois. Oksennus maistuu kielellä. Hän käynnistää moottorin. Ajovalot piirtävät pimeään. Hän tietää, että hahmot hämärässä ovat vain syyllisyyden maalaamia.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-22161459549638540822024-01-18T12:09:00.000-08:002024-01-18T12:23:54.045-08:00Kuukaudet<div style="text-align: left;">Jääkaappi unohtuu auki, kun Kajo viimein koputtaa oveen. Koputus on sama rasittava vanha, vuodet eivät ole muuttaneet lapsellista rytmiä miksikään. Se on joka kerralla toistanto itsestään. Halaus on parfyymintuoksuinen, vieras ja muovinen. Hymy hänen kasvoillaan on uuden elämän sille asettama, en tunnista siitä mitään, mikä muistuttaisi minua kodista.</div><div><br /></div><div>”Moiii!”</div><div>Nuotti soi liian korkeana, liian innokkaana. Kajo parkkeeraa tavaransa suoraan makuuhuoneeseeni ja syöksyy hakemaan vettä lasista, jonka löytää yhä samasta kaapista kuin puoli vuotta sitten. <i>Puoli vuotta.</i> Kuusi kuukautta. Tuttu ja vieras Kajossa risteilevät, minun on mahdotonta saada otetta kummastakaan.</div><div><br /></div><div>”Sä oot jättänyt sun jääkaapinkin auki. Ei kai se koko päivää oo ollut?”</div><div>Kajo kurkkaa kaappiin, käännän katseeni pois, sillä en tahdo lukea hänen ajatuksiaan mutristuvasta suusta ja lempeän tuomitsevasta katseesta.</div><div>”Jaa, vai näin sulla menee”, hän sanoo sulkiessaan kaapin. Ei ole sanottavaa, joten en sano mitään.</div><div><br /></div><div>”Onneks mun juna oli ajoissa, muuten ois jäänyt ihan naurettavan vähän aikaa olla täällä.”</div><div>”Ai jaa?” Nieleskelen. Tietysti. Kolme päivää, joista hyvällä tuurilla kaksi tuntia on varattu siihen, että minulle voi käydä hymyilemässä tuota vieraan ihmisen hymyä. Säteet ovat poissa, mutta en suostu uskomaan, että ne olisivat tukahtuneet kuoliaaksi.</div><div><div>”Lupasin mennä huomenna Valven kanssa kahville, ja mä käyn katsomassa porukoita myös. Oon lauantaiyön siellä.”</div><div>”Aaa.”</div><div><br /></div><div>”Mutta hei, oon mä tän yön täällä.”</div><div>Kaunis lohtu, Kajo, minäkin olen täällä yöt, päivätkin, joskus niin, ettei niiden välille piirry rajaa. On vain samaa, itseensä sekoittuvaa massaa. Hento päivän kajo suljettujen ikkunoiden takana, mutta monina päivinä en jaksa uskoa siihenkään.</div><div>”No mutta. Recappia vähän, right? Anna mulle kaikki.”</div><div>Hymähdän. Tekisi mieli olla lapsi jälleen ja kiukutella, että mikä kaikki, mitä hän olettaa minulla vielä olevan.</div><div><br /></div><div>Tämä on peliä. Keksin kuulumisen, ehkä kaksi, ja Kajo löytää heti anekdootteja omasta elämästään. Kajo uppoaa niihin, kertoo ystävistä ja opinnoista ja voi, miten hauskaa on, opiskeluelämä suorastaan säkenöi. Hän on niin täynnä kaikkea ja kaikkia, minulta menevät Annat ja Annit sekaisin, samaa epämääräisen välkehtivää massaa kaikki.</div><div><br /></div><div>Joskus mietin, haluaako Kajo edes kuulla, vai tahtooko hän olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että hänen jälkeensä ei tullut mitään. Esirippu meni kiinni, estradi hiljeni. Kenties hänen on helpompi täyttää se tila uudella säkenöivällä elämällään kuin kohdata tyhjyys, jota ei voi läpäistä.</div><div><br /></div><div>Se tapahtuu aina yllättäen. Kesken arkisen, Kajolle mukavan ja tavanomaisen rupattelun hän tulee lähelleni, kokeilee, olenko vielä se versio itsestäni, jonka vierellä hän varttui. Tällä kertaa hän asettaa kätensä kaulalleni, jatkaa kertomustaan kuin tämä olisi avioparin rauhallinen hetki aamiaisen äärellä ja painaa huulensa hellästi poskelleni.</div><div><br /></div><div>”Iltaa…”</div><div>”No?”</div><div><br /></div><div>Käsi hakeutuu paitani alle, silittää vatsaa. Kajosta lähtee tuttu lempeä puronauru, keväinen linnunluritus. Minä, jonka pitäisi jo osata sanoa ei ja vetää poikki tämä kaikki, annan itseni keväälle hänen naurussaan. Suljettujen verhojeni takana ei ole mitään muuta kuin tämä.</div><div><br /></div><div>Usein jälkikäteen Kajo lähtee heti keittiöön tai olohuoneeseen, avaa television, tilaa ruokaa. Mitä tahansa lipuakseen hiljalleen pois kevyen nostalgian lämmittämistä tunteistaan, jotka ovat hiipuneet vuosien varrella pelkäksi velvollisuudeksi. Tänään hän jää viereeni, silittelee selkääni ja pyörittelee hiussuortuviani kuten ennen. Suljen silmäni, sillä tämän lähemmäksi kotia en enää pääse. Päätän pitää tämän kaiken itselläni tämän häviävän hetken. Kajo on lämmin eikä lähde pois, ja tiedän muistelevani hänen tuoksuaan seuraavat kuukaudet, jotka Kajo viettäisi jossain muualla jonkun toisen lakanoissa.</div><div><br /></div><div>”Woltataanko ruokaa vielä?” Kajo kysyy ja ponnahtaa ylös.</div><div>Hän ajattelee ruokaa ja minä ajattelen hänen pehmeitä kämmeniään, hänen selkänsä kaarta ja poskiani kutittavia pitkiä suortuvia. Minä ajattelen, millainen ihminen olisin, jos saisin pitää hänet edes tämän yön.</div><div>”Joo vaikka.”</div><div>”Hitto mun tekee mieli tacoja. Miks mun tekee aina seksin jälkeen mieli jotain tosi suolasta?”</div><div><br /></div><div>Kajo pukee löyhästi päälleen, en uskalla enää katsoa hänen valkeaa lantiotaan ja kapeaa joutsenen kaulaansa. Silkkiset hiukset ovat aavistuksen pöyhöllään, mutta hetki on jo ohitse, roolini on sammunut. En saa enää palata hänen iholleen, koska en ole kuten kuka tahansa rakastaja. En tiedä, mitä minä enää olen. Minä otan sen, mitä saan, olen halpa, olen läpinäkyvä, eikä Kajo ymmärrä sitä enkä minä kerro.</div><div><br /></div><div>Kajo syö kaiken antaumuksella ja jatkaa kertomuksiaan. Minä olen hyvä, olen mukana. Ainahan minä olen. Esitän roolini niin taitavasti, ettei hän arvaa mitään. Syötyään Kajo viittoo minut vierelleen sohvalle ja näyttää minulle kourallisen kuvia ja videoita. Toivon nauravani oikeissa kohdissa. Kajo katsoo minua pitkään kuin todella tarvitsisi mielipiteitäni ja reaktioitani johonkin, vaikka hänellä on jo kaikki.</div><div><br /></div><div>”Tiedätkö mitä?”</div><div>”Joo?”</div><div>”Mun tekis mieli ottaa uusintakierros.”</div><div>”Ai häh?”</div><div>”No come on.”</div><div><br /></div><div>Käsi jää poskelleni. Merkitsee. Kun hän nousee, jään paikoilleni kuin käsi vielä olisi siinä pitämässä minusta kiinni. Kajo siirtyy pesemään hampaita, hän pyörii ja tanssii ympäriinsä.</div><div>”Älä huido sen harjan kanssa”, mumisen sohvalta. En nouse ylös hänen peräänsä, en tiedä, oliko hän tosissaan, enkä uskalla ottaa siitä selvää.</div><div>”Valivali”, Kajo nauraa. ”Tuu tänne sieltä äläkä vaan mökötä siellä sohvalla. Sä tiedät, mitä mä haluan.”</div><div>Käännän kylkeäni niin, etten näe hänen kalpeita olkapäitään ja huoletonta, arkista kehonkieltään. Hän tulee tökkimään minua selkään, ja silloin hän on se Kajo, johon rakastuin niin kovin, kovin kauan sitten. Vaikka maailma olisi tehnyt hänestä toisen, minuun sopimattoman, hän ei ole väärä. Hän on aina ollut vain yksi ja sama, ja kaikki se muu vain pelkojeni heijastumaa.</div><div><br /></div><div>Kajo kömpii väkisin viereeni, tökkii lisää, ja olen vähällä ärähtää, mutta sitten näen nuo silmät, voi, nuo silmät.</div><div><br /></div><div>Käsi.</div><div>Viileät, jo valmiiksi mytätyt lakanat, jotka eivät kysele eivätkä mieti, joten en minäkään. Miksi minun pitäisi. Kajo ei ole tässä enää huomenna, kuukaudet muodostuvat jälleen köydeksi kaulalleni, mutta juuri nyt hän hengittää vasten minua.</div><div><br /></div><div>En anna itseni upota, vaikka hän jää viereeni ja kietoutuu minuun nauraen. Tahtoo nukkua aivan minussa liki, painaa päänsä kaulakuoppaani ja näyttää puhelimestaan videoita, joista en ymmärrä mitään, mutta se ei haittaa, koska se on hän, joka ne näyttää. En tiedä, missä hän olisi aamulla, heräisinkö yksin näissä lakanoissa ja muistaisin vain koko kehoa määrittävän häpeän. Olen aina valmis maksamaan minkä tahansa hinnan siitä, että hän jättää minuun muistijälkiään; tuon keveän naurahduksen, nuo ripsien poskille piirtämät varjot, tämä hikeemme sekoittuva lempeä tuoksu. Loputon määrä odotusta, ja silti, ei mitään.</div><div><br /></div><div>Minä jään tähän, lämmittelen repaleisessa armossa ja toivon, että se riittää pitämään minut hengissä ne kuukaudet, jotka ihomme olisivat jälleen erossa.</div></div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-76886024753513279362024-01-14T02:16:00.000-08:002024-02-16T06:58:53.230-08:00Syntymäpäivä<div style="text-align: left;">Syntymäpäivävieraat ovat ehtineet piirittää Kajon jo muutamissa minuuteissa. Sosiaalinen perhonen räpyttelee sulavasti heidän keskuudessaan ja tuikkii valoa, joka ei ole minun häneen asettama. Valo on lähtöisin niistä ihmisistä, jotka hänet ympäröivät, enkä voi valehdella itselleni etteikö se tuntuisi pistelyltä nahan alla.</div><div><br /></div><div>Kajo ei huomaa, kuinka katson häntä joka tilanteessa. Kun lahjat jaetaan ja paikalle saapuneet lapset saavat hänet nauramaan. Päivä säteilee hänestä koko huoneeseen, enkä minä mahda sille mitään. Minä olen yö huoneen nurkassa ja tiedän, etten kuulu tänne.</div><div><br /></div><div>Kahvipöydässä menee limsaa ja herkkuja, kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä. Istun pöydännurkassa ja näperrän villatakkini hihaa. Lasken minuutteja siihen, että vieraat lähtevät. Kello on yksi. Jokainen minuutti lyö minua uudelleen vasten kasvoja.</div><div><br /></div><div>Kajo saa toinen toistaan hienompia lahjoja, koska kaikki rakastavat häntä. Lahjat kielivät alueen perheiden varallisuustasosta enemmän kuin ymmärryksestä Kajoa kohtaan. Ei hän tarvitse hienoa vyötä tai kirjoitussettiä niin paljon kuin sitä, että hän saa käpertyä kanssani sunnuntaiaamuna viltin alle juomaan kaakaota ja katsomaan uusimpia Youtube-videoita. Vaikka mistä minä tiedän. Minä haluan vain edes hetken uskotella, että en olisi ulkopuolinen.</div><div><br /></div><div>Miten hän voikaan hehkua tuolla tavalla. Ihmiset eivät hehku noin, he eivät heijasta sisäistä valoa. Muut saavat sen hänessä aikaan, mutta se on vain hänestä itsestään lähtöisin. Kukaan muu maailmassa ei ole samanlainen, vain Kajosta kuultaa läpi sisimmän valoa.</div><div><br /></div><div>Kun vieraat viimein lähtevät, huomaan, etten ole puhunut heistä kenellekään. Tuskin tiedän, ovatko he edes huomanneet minun olevan täällä. Reippaat lastenkemut ovat pitäneet tilanteen virkeänä, ei kukaan kiinnitä kahta vuotta vanhempaan jöröön isoveljeen huomiota. Etenkään, jos tämä ei itse niin halua. </div><div><br /></div><div>Kajo intoilee uusista lahjoistaan. Typeriä kuulokkeita ja sarjakuvapokkareita, en sano mihinkään mitään, ei Kajo tee mitään kaikella tuolla määrällä tavaraa. En voisi koskettaa esineitä, jotka joku muu on ostanut ja ajatellut Kajoa. Mitä he hänestä ajattelivat? Nuo beiget kuulokkeet, tuo rannekoru, mitä niiden ostajat miettivät, millaista versiota Kajosta he pitivät kämmenellään? Kuvittelivatko he, että se on koko totuus?</div><div><br /></div><div>Kajo ei tajua lähes tuntiin, mikä on pielessä. Hän jatkaa intoiluaan ja tarjoaa minulle sipsiä ja karkkia, mutta vasta pitkän ajan päästä hän ymmärtää, etten reagoi saati aio reagoida.</div><div>”Ilta? Mikä sulla on? Heii…”</div><div>Kajo yrittää tökkiä minua kylkien alle, mikä saa minut yleensä reagoimaan.</div><div>”Lopeta. Toi on ärsyttävää.”</div><div>Kajo ei lopeta.</div><div>”ÄLÄ!”</div><div><br /></div><div>Läimäytän Kajon käden kauemmas. Veljen silmissä kiiltää.</div><div>”Ilta…? Mikä tuli?”</div><div>”No mikähän tässä on ollut.”</div><div>”En mä tajuu!”</div><div><br /></div><div>Käännyn kannoillani, lampsin huoneeseeni, mutten ehdi paiskata ovea kiinni.</div><div>”Ilta hei!”</div><div>Menen sängylleni, mutta Kajo tulee itsepintaisesti perässä ja yrittää napata minua käsistä. En anna hänen tulla lähemmäs, kehoni on graniittia, mutta kaikki hänessä tulee lähemmäs ja silittää.</div><div>”Mikä on?”</div><div>Jännitän hartioitani niin, että päässä humisee. Kajo silittelee selkääni ja killittää minua pienen eläimen silmillään.</div><div><br /></div><div><div>Kajon sormet piirtävät kuviota selkääni.</div><div>”Hei… Anteeks, Ilta.”</div><div>”Mistä?” kivahdan.</div><div>”Mä en oo keskittynyt suhun tarpeeks tänään.” Kajo painaa päänsä varoen olalleni kuin testatakseen, kavahdanko kauemmas. Veljen lämpö kipristelee varpaissani asti.</div><div><br /></div><div>Nielaisen. Voisin sanoa, että ei se mitään, vika ei ole hänessä vaan minussa. Kajon sormet kipittävät selkanikamiani pitkin niskaan ja pysähtyvät päähän. Kajo upottaa sormensa kiharoihini ja pörröttää.</div><div><br /></div><div>”Heiii… Iltaaa… Tehdäänkö jotain yhdessä?”</div><div>Nieleskelen yhä. Yö sisälläni velloo.</div><div>”Oonko mä sun viimeinen vaihtoehto?”</div><div>Kajo kiepsahtaa eteeni niin, että hän on miltei sylissäni. En voi kavahtaa sitä, sillä se olisi vihje, enkä voisi sallia sitä. Kajo ei saa vajota kanssani pohjaan. Kajon pitää saada elää, kantaa sädettään, vaikka en olisi se, joka sen hänessä sytyttäisi.</div><div><br /></div><div>”Anteeks”, Kajo kuiskaa, ”mä en ikinä tajua. Mä luulin, että sä olit ihan okei vieraiden kanssa.”</div><div>Huuleni puristuvat napakaksi viivaksi. Enhän minä koskaan ole. En minä saisi siitä häntä syyttää.</div><div>”Syödäänkö jätskiä peiton alla?”</div><div>En vieläkään sano mitään.</div><div>”Pliiiis”, Kajo maanittelee ja hyppii pienesti päälläni. Ele on minulle aivan liikaa ja väistän polttavan ajatuksen nappaamalla veljeni halaukseen. Näin. Normaalit isoveljet toimivat tällä tavalla.</div><div><br /></div><div>Kajon kikatus täyttää koko huoneen, koko ruumiini, kaiken. Annan sen resonoida kehoni jokaisessa ääressä. Veli halaa minua niin viattoman hellästi.</div><div>”Mulla oli sulle lahja”, kuiskaan nyt, kun en näe hänen kasvojaan. Veli kiepsahtaa takaisin eteeni ja tuijottaa minua suu auki.</div><div>”Ai mulle!”</div><div>”Höhlä, sun synttärithän tässä on. Oota.”</div><div><br /></div><div>Pienessä kirjekuoressa yöpöytäni laatikossa on vaalean laventelin sävyinen koru. Olen nikkaroinut yksityiskohdat itse, se on melko kepoisen näköinen tekele, mutta se sytyttää Kajon silmiin tähdet. Minun tähteni. Ne, jotka tiedän sinne asettaneeni jo kauan sitten. Vain minulle tuikkivat, vaikka en saisi ajatella niin.</div><div><br /></div><div>”Se on IHANA!”</div><div>On Kajon vuoro halata minua. Hymy saa laineet sisälläni liplattamaan. Rannassa kuohuu.</div><div>”Mulla oli yksi toinenkin juttu.”</div><div>”Mitääää!”</div><div><br /></div><div>Kaivan akustisen kitarani nurkastaan. Kajo alkaa heiluttaa jalkojaan.</div><div>”Eikä! Etkä! Iltaaa!”</div><div>”No tää on tämmönen vaan.”</div><div>”Mitä ihmettä!”</div><div>”Susta vaan tulee kaikenlaisia melodioita päähän. Ihan tällainen hassu nopea.”</div><div><br /></div><div>Kaikki ne illat Kajon ollessa ties missä, jotka käytin harjoitteluun. En minä tarvitse tähän ajatusta, ajatus on Kajo itse. Kaikki hänessä soi minulle maailman kauneimmalla melodialla. Haluan vain olla pilaamatta sitä keskeneräisillä kitaristintaidoillani.</div><div><br /></div><div>Kun lopetan kitarani rääkkäämisen, kohtaan kyyneleet Kajon tähtisilmissä.</div><div>”Kajo?”</div><div>”Oot maailman siistein isoveli. Mitä ihmettä.”</div><div>Kajo syöksyy halaamaan minua tiukasti.</div><div>”Aaa! Kajo!”</div><div>”Oot ihan paras! Ei kenenkään muun isoveli tee niille biisejä!”</div><div>”E-enhän mä tätä <i>tehnyt</i>, kunhan rämpyttelin…”</div><div><br /></div><div>Sinä sen teet. Jokaisen laulun, joka sydäntäni on koskaan koskettanut. Et vain tiedä sitä itse, koska sinun silmäsi näkevät kaiken maailman kauneuden, mutta eivät omaansa.</div><div><br /></div><div>”Haetaanko jätskiä!”</div><div>”Joo.”</div><div><br /></div><div>Kajo on jo ovella. Hänen tukkansa keinahtaa, huulillaan kareilee se sama hymy, joka räjäyttää värit ja valot kehoni äärissä. Suljen silmäni, hänen läikkeensä on minulle liikaa. Juuri nyt se ei korvenna minua elävältä, se vain viipyilee ja tanssii, tietää jäävänsä.</div></div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-45202666937224836292024-01-07T13:59:00.000-08:002024-01-07T13:59:10.243-08:00Kukkanen<p><span style="font-size: x-small;"><b> SV: </b>seksin kuvaus</span></p><div style="text-align: left;"><div>Lilika lepää sängyn kuluneella patjalla pelkkä silkkinen yöasu yllään. Käsi pyörittelee muka hajamielisesti valkoista suortuvaa, vaikka tiedän, että hän tietää minun katselevan. Lilikan sinisten silmien katse saavuttaa minut. Hymyn voi nähdä jo tuikkeesta niiden katseessa.</div><div><br /></div><div>”Lilika… Kuningattareni…”</div><div>Hänestä lähtee tyytyväinen hymähdys, kun käyn patjalle hänen viereensä. En aseta itseäni suoraan hänen ylleen, vaikka näen katseesta, että hänen koko olemuksensa suorastaan vaatii sitä. Tuijotan hetken kohotettua polvea ja valahtaneen yöasun paljaaksi jättämää reittä. Lilika ei ole enää pieni tyttö, tämä keho kuuluu aikuiselle naiselle. Reiden iho on pehmeä ja sileä sormieni alla. Kuljetan sormiani pitkin rakkaimpani jalkaa, se on kuin veistos, juuri sellainen kuin maalauksissa. Lilika on kuin silkkiä itsekin, hän sulaa kosketuksessani.</div><div><br /></div><div>Olen jumaloinut kaikkea hänessä varmasti siitä lähtien, kun näin hänet ensimmäistä kertaa. Jokin hänen olemuksessaan noitui minut niille sijoilleni, enkä ole koskaan päässyt pois. Se tyttö, joka takertui minuun kykenemättä antamaan minulle sydäntään, on nyt todellinen kuningatar. Valtaistuinsali ei ole enää liian suuri hänelle täyttää.</div><div><br /></div><div>”Rakas…”</div><div>”Niin?” Äänessä on lupaus lempeistä kosketuksista, pehmeistä huulista kaulallani.</div><div>”Olen sinusta niin ylpeä.”</div><div>Rakastan nähdä Lilikan hymyilevän aidosti. Sellaista melankolisen lämmintä hymyä, jonka kaltainen voi olla vain naisella, joka on selvinnyt.</div><div>”Tule tänne”, Lilika kuiskaa.</div><div>”Saisinko…?”</div><div>Lilika hymähtää ja kallistaa päätään. Hänen vartalonsa on jo nautinnon tilassa, näen sen raottuneista huulista ja kuulen sen hänen äänensä pehmeästä kiihkeydestä.</div><div>”Vai kysyt sinä vielä lupaa. Tule… se on kaikki sinun”, Lilika sanoo avatessaan jalkansa ja kuljettaessaan sormiaan pikkuhousujensa yli. Erotan kostean läikän välissä ja joudun vetämään syvään henkeä.</div><div>”Rakas, ajat minut hulluksi…”</div><div>”Tule sitten jo.”</div><div><br /></div><div>Nappaan Lilikaa reisistä, painan helliä suudelmia niiden sisäpintaan. Niiden pehmeys toivottaa minut tervetulleeksi, suutelen yhä vain ahnaammin. En vielä suukota hänen kukkaansa, painan pikkuhousujen pitsireunalle lempeän suudelman ennen kuin etenen hänen navalleen.</div><div><br /></div><div>Riisun yöasua samalla, kun etenen hänen vartalollaan. Yksikään kohta hänen vartalostaan ei jää minulta huomaamatta. Ei ole senttiäkään, jota en Lilikassa jumaloisi. Hän kikattaa, kun rytistän silkkiyöasun työntämällä sen ylöspäin. Rintojen pyöreät kaaret paljastuvat yöasun alta ja saavat minut heikoksi.</div><div><br /></div><div>”Lilika…”</div><div>”Mmh…”</div><div>”Olet jumalainen…”</div><div><br /></div><div>Hänen vartalonsa on paljon aiempaa naisellisempi, ja sen uusiin, lempeisiin taitteisiin tutustuminen on saanut koko olemukseni kiitolliseksi. Olen saanut olla hänen rinnallaan niin pitkään, nähdä hänen varttuvan. Hän kietoo kapeat kätensä ympärilleni minun antaessani rakkautta hänen pehmeille rinnoilleen. Pian hänen jalkansakin ovat ympärilläni, ja annan hänen puristaa minut aivan liki, imeä minut osaksi itseään.</div><div><br /></div><div>Käteni silittää reisien sisäpintoja ja hapuilee hellästi aarretta niiden välissä.</div><div>”Saanko?”</div><div>”Älä kysy lupaa. Ota.”</div><div>Hymähdän ja painan suukkoja hänen alavatsalleen, ennen kuin annan itseni vajota hänen pehmeyteensä. Annan hänen nautintonsa viedä minut eteenpäin, johdattaa sinne, mistä noita lempeitä huokauksia ohjataan.</div></div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-86346431274897471082023-12-31T08:05:00.000-08:002023-12-31T08:05:34.846-08:00Kirjat 2023<p> <span style="font-size: 15px;">Tammikuu</span></p>
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ J. S. Meresmaa: Dodo</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Tiina Tuppurainen: Sinä olet perheeni</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ J. S. Meresmaa: Kerberos</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Siiri Enoranta: Gisellen kuolema</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 6</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Helmikuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Marika Uskali: Hopeanorsu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Marika Uskali: Veli ilves</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Ella Laurikkala: Isä, poika ja pojan vaimo</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Soili Pohjalainen: Ihon alla</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 7</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Maaliskuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Martta Kaukonen: Sinun varjossasi</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Mila Teräs: Amiraali</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Anja Lampela: Älä koske ope</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Uma Karma: Kaiken se kestää</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 5</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Huhtikuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Siiri Helminen: Sysi</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Fiona 'Elone: Tulit luokseni kutsumatta</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 4</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Toukokuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Vladimir Nabokov: Lolita</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Sara Valta: Maailmanlopun tarinoita</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Pauli Kallio: Mutta suurin on rakkaus</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Aarno Malinen: Pimeyden ytimeen: Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 6</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Kesäkuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Laura Manninen: Sitten tapasin pehmeän miehen</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Anne Salovaara: Näin piirretään kuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Marguerite Youcenar: Anna, sisaresi...</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 5</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Heinäkuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Hanna Päivärinta: Pidä minua vielä</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Lillian Fishman: Halun säännöt</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 3</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Elokuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Merit Riihonen: Mitä ikinä haluat</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 2</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Syyskuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Unni Drougge: Hella H:n tunnustukset</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Marko Hautala: Musta kieli</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Marko Hautala: Kuokkkamummo</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Marko Hautala: Itsevalaisevat</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Marko Hautala: Leväluhta</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 6</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Lokakuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Marko Hautala: Kuolleiden valssi</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Leena Leskinen: Huhtikuun puutarha</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 2</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Marraskuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Johanna Sinisalo: Vieraat</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Sari Sariola: Tiedän olevani lihava</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Sayaka Murata: Maan asukit</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Rasmus Arikka: Homoromaani</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 5</span>
<br /><br /><span style="font-size: 15px;">Joulukuu</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Suzanne Collins: Nälkäpeli</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Suzanne Collins: Vihan liekit</span><br />
<span style="font-size: 15px;">⏩️ Suzanne Collins: Matkijanärhi</span><br />
<span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 3</span><!--/data/user/0/com.samsung.android.app.notes/files/clipdata/clipdata_bodytext_231231_180234_186.sdocx--><div><span style="font-size: 15px;"><br /></span></div><div><span style="font-size: 15px;">Yhteensä: 54</span></div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-23881948304148592512023-12-29T05:39:00.000-08:002023-12-29T05:39:23.095-08:00Vuosi 2023<div style="text-align: left;">Täällä jälleen.</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Vuosi 2023 on ollut kaunis. Kipeä ja kaunis. En tiedä, mitä sanoa; on niin paljon sanottavaa, että se kaikki ei mahdu pieneen ihmisen kehoon. Päällimmäisenä mietin sitä pientä ihmistä, joka vuosi sitten näihin aikoihin oli peloissaan eikä tiennyt, mitä odottaa tulevalta vuodelta.</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Ole rauhassa, ei hätää. Me olemme tässä. Elossa edelleen.</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Se pieni ihminen ei tiennyt, missä nyt on, eikä olisi uskaltanut edes arvata. Kaikki on kauniimpaa kuin koskaan. Kaikki se pelko, joka on aina jumittanut aloilleen, on alkanut väistyä. Tämä uusi varmuus, joka on tullut ja vallannut pelolta pinta-alaa, tuntuu vielä aristavalta ja vieraalta. Olen antanut sille tilaa kasvaa. Olen raivannut tilaa, mutta suurin osa siitä on tullut kuin itsestään. Askeleet ovat vieneet eteenpäin, tuoneet tähän. Sinä tiedät kyllä. Sinä tiesit jo silloin.</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Ja minä tiedän myös sen, että rakastin aina teitä kaikkia. Pieniä ihmisiä, vähän eksyneitä, mutta aina valon puolella. Te ette jaksaneet toivoa, mutta minä toivoin aina teidän puolestanne.</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Olemme alussa, mutta minä pidän teistä kaikista nyt huolen. Olen viimein tässä, vahvempi kuin koskaan. Avoimempi kuin koskaan. Ja te kaikki olette niin lähellä, että tunnen sen jokaisella hengenvedolla.</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Loppuvuosi on tehnyt kiitollisemmaksi kuin mikään. En ole ollut vuosiin <i>tässä, </i>en näin lähellä itse itseäni. Olen aina ollut muualla, elänyt ajassa, jota ei enää sellaisenaan ole. Nyt se kaikki on tässä. Lähellä. Mennyt ja tuleva, se kaikki on tässä nyt. Elämä on kaunista ja hyvää. Tämä maailma on aina ollut hyvä ja rakastan sitä. Suru leikkaa joskus läpi niin, etten ole saada henkeä, mutta sekin kaikki on tässä, osa sitä, mitä minulla on nyt. Olen viimein tässä.</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">On niin paljon hyvää. On niin paljon kaikkea, josta olla kiitollinen.</div><div style="text-align: left;">Olen jonkin alussa, ja se tuntuu oikealta.</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Kiitos kaikesta.</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;"><i>S, 2023</i></div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-18481071684470877322023-12-28T07:28:00.000-08:002023-12-28T07:28:57.589-08:00Lapsuuden aurinko<div style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">(Liittyy tarinaani Kuningas ja ruusu. Muutamia vuosia tarinan aikajanan jälkeen.)</span></div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Yläkerran ikkunoissa on huurretta. Kiekurat piirtyvät ikkunan reunoihin, hetken tuijotan niitä kuin etsiäkseni niistä vastauksia. Vedän syvään henkeä. Ilmassa tanssii pölyhahtuvia, yläkerran haju on kuin kaikki ne linnan hylätyt huoneet, joihin ei olisi lapsena saanut mennä. Ne, joihin kurkimme salaa ja riitelimme siitä, kuka ottaa luodin muiden puolesta ja käy katsomassa, mitä niissä on.</div><div><br /></div><div>Nyt veli istuu ikkunoiden edessä nuhjuisessa nojatuolissa viltti sylissään kuin kuka tahansa kansalainen. Vain ryhdistä ja kohotetusta kaulasta erottaa entisen kuninkaan kunnian, jota ei saisi hänestä kalutuksi edes veistämällä.</div><div><br /></div><div>”Endelion.”</div><div>Veljen katse on yhtä ylpeä kuten aina. Hänen huulillaan karehtii hymy, joka ei ole muuttunut hetkeäkään.</div><div>”Tervehdys, pikkusisko. Miten tuoreella hallitsijalla menee?”</div><div>Kysymyksessä ei ole hiventäkään lämpöä. Hymyilen silti kuivasti, tavalla, joka on ollut minulle ominainen koko ikäni.</div><div>”Erinomaisesti, kiitos kysymästä.”</div><div><br /></div><div>Vedän alleni tuolin. Vartijat ovat sulkemani oven takana, hätää ei ole. Jos Endelion päättää puukottaa minua nyt, tiedostan riskin, jonka olen ottanut. Ei veljeni nousisi takaisin hallitsijaksi puukotettuaan minut hengiltä. Liikehdintä on jo alkanut koko Krielissä, eikä sitä voi enää pysäyttää. Valkomerkkisten ylivaltaan ei ole enää koskaan paluuta.</div><div><br /></div><div>Me katselemme toisiamme pitkään, isoveli ja pikkusisko. Hallitsijat. Valkoinen kuningas ja hänen aseensa. Aika ei ole kirinyt välillemme, koska meidän välillämme ei ole koskaan ollut mitään. Olemme tuntemattomat toisillemme kaiken sen alla, jota olemme näytelleet kaikki nämä vuodet. Kumpikin meistä on vain äitimme luomus.</div><div><br /></div><div>”Me emme taida edes osata puhua toisillemme ilman häntä”, hymähdän. Lapsuuden kesien aurinko välkkyy luomieni takana. Muistoissani se on aina korkealla ja sirottuu lempeästi ruusupensaiden väliin.</div><div>Endelionkin naurahtaa.</div><div>”Meistä ei kummastakaan ole ylipäätään mihinkään ilman häntä.”</div><div>”Minusta oli.”</div><div>”Hänen synnyttämäänsä kapinaan? Veit vain loppuun sen, minkä hän aloitti. Sillä ei ollut mitään tekemistä sinun kanssasi.”</div><div>”Mutta minä silti tein sen.”</div><div>”Vain, koska häntä ei enää ole.”</div><div><br /></div><div>Ajattelen ruumiiden peittämää katua. Räjähdyksiä yössä. Ystävieni revenneitä rintoja ja auenneita kalloja. Kaikkia niitä henkiä, jotka piti uhrata, jotta veljeni saatiin vallasta. Sävähdän. Minä en ole kapinajohtaja kuten Remi oli. Minä olen kuninkaanlinnan kasvatti, sivutuote, ylimääräinen. Tyttö, jonka ei pitänyt syntyä, ja joka syntyi väärällä merkillä. Vielä aikuisenakaan se leima ei hakkaudu irti ihostani, se on ja pysyy. Se minä olen.</div><div><br /></div><div>Remi oli parempi johtaja, siinä Endelion on oikeassa. Mutta minä en ole uhrannut kymmenittäin ihmisiä sen vuoksi, että hän saisi nauraa sille. Sen taakan olen päättänyt kantaa eikä veljeni voisi koskaan ottaa pois sitä merkitystä, mikä kapinallisilla on ollut tälle maalle.</div><div><br /></div><div>”Kaipaatko sinä häntä?”</div><div>Hätkähdän kysymykselle. Suljen hetkeksi silmäni. Kuvittelen Remin eteeni sellaisena, jona hänet muistan. Ei veren tahrimana maassa. Hontelo nuori mies mustine vaatteineen.</div><div>”Aina.”</div><div>Muunlaista vastausta minulla ei ole antaa.</div><div><br /></div><div>”Tiedätkö, minä en koskaan ajatellut, että sinusta olisi siihen”, Endelion sanoo.</div><div>”Kapinaan?”</div><div>Hän nyökkää ja katsoo jälleen minua pitkään. Tiedän katseen arvioivan jokaista senttiä. En ole enää peuranraajainen pikkusisko, jonka voi jättää vahtimaan kuningaskuntaa kuusitoistavuotiaana. Olen jotakin muuta. Olento, jota veli ei enää tunne, ei edes kuorta.</div><div><br /></div><div>”Näytät kauniilta”, Endelion hymähtää. ”Käytät nykyään mustia hansikkaita.”</div><div>”Niin käytän.”</div><div>Minut on kasvatettu valkoiseksi, vaikka merkkini on musta. En tule koskaan kokemaan mustaa väriä omakseni, olen kasvanut kiinni niihin kulisseihin, jotka minulle syntymässä annettiin. Mutta jotain minä voin viimein näyttää. Kansa tietää, millainen kuningatar heillä on. </div><div><br /></div><div>”Sinä jätit sitten Solasin sänkyäsi lämmittämään. Se on yllättänyt minut.”</div><div>”Yllättänyt? Sinä kirjaimellisesti olit miltei tappaa miehen, kun hän hyppäsi puolustamaan minua.”</div><div>”Minun tuntemani Solas ei ollut aivan noin ritarillinen, katsos.”</div><div>”Jätit miehen suojelemaan minua ja yllätyit, kun hän aidosti teki niin.”</div><div><br /></div><div>On Endelionin vuoro nauraa.</div><div>”Kuvitteletko sinä olevasi rakastunut? Minun on vaikea uskoa sitä sinusta. En uskonut sinussa olevan sellaisia tunteita jäljellä. Olen yllättynyt.”</div><div>”Sinä et taida tuntea minua kovin hyvin, Endelion.”</div><div>”Äänetön ja väritön ase ei tunne rakkautta.”</div><div>”En ole ollut sellainen vuosiin.”</div><div>”Et niin. Sinä olet mustamerkkinen. Olet oikeassa, en koskaan tuntenut sinua. Mutta tiedätkö, on eräs asia, jota minä aina mietin.”</div><div><br /></div><div>Veljeni olemuksessa on aina ollut jotakin pistävää. Levoton ja häilyvä olemus, joka odottaa kuhisevana räjähdystä. Häntä on vaikeaa katsoa silmiin hetkeä pidempää.</div><div><br /></div><div>”Meidän rakas äitimme”, Endelion sanoo. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana minä jäädyn. Äiti. Äidin kuolevat silmät, kun iskin miekan hänen rintaansa. Ei. Happi pakenee keuhkoistani, tunnen, kuinka ne likistyvät kasaan. ”Meidän rakas äitimme tiesi, että sinä olet mustamerkkinen, eikä hän koskaan kertonut siitä minulle.”</div><div>Endelion ei sittenkään tarkoita sitä. Ei veli tiedä. Kukaan ei tiedä. Tässä maailmassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, jolle olisin kertonut. En edes Remille. Vain minä ja äiti tiedämme, mitä tapahtui tornissa sinä yönä. Saan jälleen happea. Käteni tärisevät, ja vihaan, että veljen täytyy nähdä se.</div><div><br /></div><div>”Miksi? Jos äiti halusi sinusta minulle täydellisen aseen, miksi hän jätti kertomatta, että sinulla on musta merkki? Mitä hyötyä siitä oli? Teillä kahdella oli salaisuus, jota minä en saanut tietää. Sen salaisuuden vuoksi sinä olet nyt siinä ja minä tässä.”</div><div>Veljen katkeruus ei hätkähdytä minua. Hän on yhtä lailla äitimme luomus kuten minäkin, hän vielä enemmän. Valkoinen imperiumi oli äidin ajatus. Endelionin päässä on tuskin ainuttakaan ajatusta, joka ei olisi äitimme sinne istuttama. En voi syyttää häntä siitä. Jos olisimme syntyneet toisin päin, minä olisin kuten hän.</div><div><br /></div><div>Silti minua hymyilyttää. Äitimme pikku salaisuus oli ase Endelionia vastaan. Äiti ei koskaan tarkoittanut sitä niin. Hän petasi kaiken tässä maailmassa erityiselle lapselleen, jopa minut. Ei äiti jättänyt kertomatta merkistäni siksi, että olisi halunnut pitää mitään rakkaalta lapseltaan. Hän teki sen ylpeydestä, ja siinä he kaksi ovat täysin samanlaisia.</div><div><br /></div><div>”Etkö todella arvaa?”</div><div>”Olen miettinyt sitä kaikki nämä vuodet.”</div><div>”Ei äiti olisi koskaan tunnustanut sellaista lasta. Minusta kasvatettiin valkomerkkinen. Minä olin valkomerkkinen. Ei ollut olemassakaan mustamerkkistä tytärtä. Äidin silmissä se lapsi kuoli jo ensimetreillä, hän piti siitä huolen.”</div><div>”Hän kielsi potentiaalisen uhan? Ei kuulosta äidiltä.”</div><div>Naurahdan. Meidän äitimme kuvitteli aina olevansa niskan päällä kaikessa.</div><div>”Ei, ei uhkaa. Vain häpeän, jota hän ei voinut ottaa harteilleen. Siksi minä olin sitä, mitä hän minusta halusi.”</div><div>”Paitsi, kun et enää ollut.”</div><div><br /></div><div>Niin. Huomaan tuijottavani mustia hansikkaitani. Ne ovat ensimmäiset mustat vaatekappaleet, jotka olen koskaan omistanut. Yhtäkkiä minun tekee mieli palata linnaan ja käpertyä pieneksi Solasin syliin. Olla ajattelematta tätä kaikkea.</div><div><br /></div><div>”Minun on ollut vaikeaa ymmärtää sellaista valintaa äidiltä.”</div><div>”Hän luotti koulutukseeni. Minun ei pitänyt olla mitään hänen tahtonsa ulkopuolelta.”</div><div>”Niin minäkin kieltämättä luulin. Sinulla ei ollut persoonaa. Et ollut kukaan. Olit suloinen pikku aseeni, enkä koskaan ajatellut, että sen takana olisi mitään. Miten väärässä olinkaan.”</div><div>”En minäkään ajatellut.”</div><div>”Mitä?”</div><div>”Että olin joku jo silloin. Minä uskoin siihen kuten tekin. Tunteettomuuteeni, persoonattomuuteeni. Mutta minä olin aina joku. Jopa silloin, kun en tiennyt olevani.”</div><div><br /></div><div>Painan hetkeksi silmäni kiinni vain tunteakseni lapsuuden auringon läikehtivän vielä hetken. Remin nauru, joka kaikui puutarhassa. Kaikki ne hetket olivat siellä. Mikään määrä lyöntejä ja miekaniskuja ei voisi ottaa niitä pois. Aurinko välkkyy vielä hetken, annan sen lainehtia. Muistot, jotka pitävät minut elossa. Ruusut, jotka kukkivat yhä.</div><div><br /></div><div>”Minä olen aina ollut joku”, toistan, enkä tiedä, teenkö sen enemmän itselleni kuin veljelleni. Endelion katsoo minua yhä pitkään.</div><div>”Haluatko tietää erään asian, sisko pieni?”</div><div>”Niin?”</div><div>Veli ymmärtää, että tilanteen hallinta ei ole pitkään aikaan ollut enää hänellä. Hän sohii miekalla pimeään. Ensimmäistä kertaa aikoihin tunnen surua sen pojan puolesta, jonka kanssa leikin lapsena. Millaiseksi hän olisi saanut kasvaa, jos tämä maailma ei olisi ollut sellainen kuin se oli? Jos äitimme ei olisi tehnyt hänestä tätä ailahtelevaista, julmaa nuorukaista, joka istuu edessäni yrittäen vankinanikin päästä niskani päälle.</div><div><br /></div><div>”Minä yritin Solasia ennen kuin päätin iskeä Lyran.”</div><div>Päätti iskeä. Huokaisen syvään sanoille. Ajattelen Solasin siskoa, joka tanssi pimeässä. Naista, joka särkyi. Solas puhuu Lyrasta usein.</div><div>”Tiesin sen.”</div><div>”Tiesit? Vai arvasit?”</div><div>”Solas on kertonut siitä.”</div><div><br /></div><div>Endelion irvistää. Tällä kertaa hän ei ehdi piilottaa raivoaan maireisiin sanoihin ja opeteltuihin hymyihin.</div><div>”Se mies siis todella välittää sinusta. Yhä.”</div><div>Viimeinen sana on ratkaiseva. Ajattelen kuusitoistavuotiasta itseäni. Linnunluista vartaloa, jonka sisällä oli tyttö, joka ei ollut koskaan ehtinyt olemaan kunnolla lapsi.</div><div>”Niin. Ajatella. Yllätyin siitä itsekin.”</div><div>Se saa Endelionin nauramaan.</div><div>”Olet epätoivoisempi kuin kuvittelin. Jos tiesit itsekin, millaisista tytöistä hän pitää, miksi suostuit hänelle?”</div><div>”Ehkä minä tosiaan osaan rakastaa.”</div><div><br /></div><div>Veljen silmät ovat suuret. Hän pudistelee päätään ja nauraa.</div><div>”Ei, Lilika, minun on vaikeaa uskoa sitä. Mutta en myöskään usko sinun olevan niin epätoivoinen, että suostuisit miehelle, jonka tiesit suosivan vain nuoria tyttöjä. Ehkä minä todella tein virhearvion Solasista, myönnän sen. Hän todella rakastaa sinua. Onnittelut. En tiedä, mitä kaltaisesi tekee sellaisella palvonnalla.”</div><div>Tiedän, että Endelionia järkyttää, kun hän menetti otteen luotetuimmasta miehestään pikkusiskolleen. Solas on silti vain mies, joka rakastui. Olen itsekin viimein ymmärtänyt sen.</div><div><br /></div><div>”Minäkin voin paljastaa erään asian.”</div><div>”Kerro toki, kun sen makuun päästiin”, Endelion rohkaisee. Hymy hänen kasvoillaan on miltei aito.</div><div>”Minä olin se, joka vietteli Solasin. Ei hän minua.”</div><div>Hetken on aivan hiljaista. Pakkanen piirtää kukkia ikkunaan. Sitten Endelionin korkea nauru täyttää tilan. Hän taputtaa minulle käsiään.</div><div>”Mahtavaa, Lilika. Olet aplodisi ansainnut. Sinä todella kuulut tähän sukuun. Me olemme ihan samanlaisia. Meissä ei ole mitään aitoa jäljellä.”</div><div><br /></div><div>Nielaisen. Ajattelen Solasia, joka kietoo suuret kätensä ympärilleni ja suukottaa hellästi niskaani. Hänen tapaansa nukkua niin kiinni minussa, etten pääse yöllä nousemaan. Hänen valkeaa suortuvaansa mustien hiusten joukossa, geneettistä pientä oikkua, jota olen aina rakastanut pyöritellä sormieni ympärillä.</div><div><br /></div><div>”Rakastan häntä”, sanon äänellä, joka voisi olla vielä lapsen. Se saa veljeni täysin hiljaiseksi. Hän pudistelee jälleen päätään ja hymyilee.</div><div>”En ymmärrä teitä.”</div><div>Ei hänen tarvitsekaan. Meillä on nyt oma elämä. Se on eri elämä kuin Endelionilla. Silti en voi lakata ajattelemasta Remiä, joka vielä kuolemansa hetkelläkin luotti tähän mieheen. Miten paljon hyvää Remi jaksoikaan kantaa, ja miten kaikki se veti hänet paikkaan, jonne en voi häntä vielä seurata.</div><div><br /></div><div>On kuin Endelion näkisi, mitä ajattelen, sillä hän sanoo: ”Minä rakastan häntä edelleen.”</div><div>Me kaikki rakastamme. Kaikki laulut, jotka laulan, laulan hänelle. Ei ole mitään, mitä en tekisi ilman ajatusta Remistä. Hän on tuulessa, hän on jokaisessa keinuvassa kortteessa. Lapsen naurussa ja puron solinassa. Minä elän, koska Remi eli, ja joka hetkessä tahdon kunnioittaa sitä työtä, jonka hän teki.</div><div>”Hän rakasti sinua myös.”</div><div><br /></div><div>Asia, jota en tahtoisi myöntää itselleni. Remi rakasti veljeäni vielä viime hetkinäänkin. En tiedä, tunnustiko hän sitä itsekään itselleen, mutta hän rakasti. Olen oppinut hyväksymään sen, että meistä kolmesta he kaksi olivat aina nivoutuneet toisiinsa.</div><div><br /></div><div>Minä hätkähdän, kun näen kyyneleet veljeni poskilla. Jokin hänen olemuksessaan käpertyy aivan pieneksi ja hauraaksi. En muista koskaan nähneeni häntä tällaisena, en edes lapsena. Hetkessä tajuan, että tämä se on. Tätä Endelionia Remi rakasti.</div><div><br /></div><div>Tärisen, kun ymmärrän, että tätä minä en koskaan tavoittanut. Sitä rakkautta ja herkkyyttä, joka heidän välillään kipinöi. Suljen silmäni. Tiedän olleeni ulkopuolinen siinä mielessä. Minulla on ollut koko elämä aikaa sisäistää se.</div><div><br /></div><div>En voi sanoa mitään. Endelionkaan ei voi. Voisin sanoa, että Endelion itse tappoi hänet, hänen vuokseen Remi ei enää koskaan naura kanssamme. Mutta tiedän itsekin, ettei se olisi mennyt niin. Lapsuuden aurinko on palanut loppuun. Se säilyy vain meidän kahden sydämissä, emmekä me voi enää koskaan puhua siitä. Se on ohi meidän osaltamme. Endelion ei tule koskaan pyytämään anteeksi tai kiittämään, se on liian myöhäistä. Me olemme aina sisarukset, mutta me olemme rikki jo syntymässä. Emme voisi koskaan löytää toisiamme niin kuin me molemmat löysimme Remin. Hän on oikeassa. Meistä ei ole enää ehjiksi ilman häntä.</div><div><br /></div><div>Emme sano enää mitään. Minä nyökkään, Endelion nyökkää. Jään ajattelemaan hänen kauniita kasvojaan, jotka kyyneleet kastelevat. Vasta ulkona huomaan itsekin itkeväni. En tiedä, itkinkö sisälläkin, veljen nähden. Tämän taidon olen oppinut vasta aikuisena. Kenenkään ase ei vuodata kyyneliä, ei edes yksin tähtien alla.</div><div><br /></div><div>Päivä on vielä kirkas. Vartijat tulevat heti luokseni, kysyvät, pitävät huolta. Vakuutan kaiken olevan hyvin. Vedän väristen henkeä enkä pyyhi kyyneliäni, en ole kenellekään mitään velkaa. Kyyneleet saavat tulla. Annan ne auringonsäteile ilmassa, puuterimaiselle lumelle, joka leijailee verkkaisena maahan.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-60753155461951652312023-12-23T10:38:00.000-08:002023-12-23T10:38:23.880-08:00Joulunviettoa<div style="text-align: left;">Julius on kääntänyt selkänsä dramaattisesti, jotta en pääse kurkkimaan, miten piparien koristelu sujuu.</div><div>”Vaimot pois keittiöstä! Me teemme kerrankin kaiken”, Julius mutisee samalla, kun Dorian purskahtaa nauramaan hänen vieressään. ”Dorian eeei, sinä et voi tehdä niistä… Victoria tappaa sinut.”</div><div>”Veljen oikeuksilla.”</div><div>”Ei et todellakaan.”</div><div>”Fridakin tappaa minut.”</div><div>”Siskot ovat kestäviä.”</div><div><br /></div><div>Pudistelen päätäni ja päätän siirtyä tyttöjen seuraan olohuoneeseen. Maria pyyhkii vielä viimeisiä pölyjä.</div><div>”Maria, tule nyt sinäkin istumaan aloillesi. Annetaan noiden nyt riehua. Joulu on huomenna, tänä iltana istutaan vain rauhassa”, sanon Marialle, joka hinkkaa kynttelikköä. Maria hinkkaa kynttelikön loppuun vilkaisemattakaan meitä muita, siirtyy hetkeksi kylpytiloihin ja tulee lopulta takaisin kuin olisi ollut pienikin homma kuurata koko kartano.</div><div><br /></div><div>Maria istuutuu Victorian viereen hellästi. Naiset, jotka harvemmin osoittavat hellyyttä julkisesti, käpertyvät toistensa kainaloihin. Victoria silittää Marian kylkeä. Minua hymyilyttää. Keittiöstä kuuluu ryskettä, mei kaikki päätämme kollektiivisesti olla puuttumatta poikien riehumiseen.</div><div><br /></div><div>”Niinköhän saamme ensimmäistäkään syömiskelpoista ruokaa huomenna”, Victoria hymähtää. ”Tuon veljeni tuntien…”</div><div>”Minä luotan tuohon idioottikaksoseeni”, Frida hymähtää. ”Se ruokkii sentään Wilhelmiä usein.”</div><div>”Totta, hän pitää minut ruoassa”, pistän väliin. ”Eiköhän sieltä ruokaa tule. En tosin luota siihen, että pipareista tulee erityisen… muotovalioita.”</div><div>”Ette arvostele yhtäkään piparia!” kuuluu keittiöstä.</div><div><br /></div><div>Me pudistamme päitämme.</div><div>”Nuo kaksi tekevät meille aivan varmasti genitaalipipareita”, Frida huokaa. ”Aivan kuin tietäisivät niistä mitään…”</div><div>”Ettepäs tiedäkään, mitä kaikkea me olemme kokeilleet!” kaikuu protesti.</div><div>”No aijaha”, Frida kiljuu takaisin, ”en kyllä haluakaan tietää!”</div><div>”Eikä varmaan halua Wilhelmkään”, Victoria kikattaa.</div><div>”Me itse asiassa keskustelemme usein iltaisin kaikista niistä tyypeistä, joiden kanssa Julius oli silloin, kun olimme erossa. Julius kertoo minulle iltasatuja.”</div><div>”Oho, oikeasti?” Victoria kysyy.</div><div>”Minä ihan uskon”, Maria vastaa. ”Kuulostaa heiltä.”</div><div><br /></div><div>Nauran.</div><div>”Niin, luulisi, etten kestäisi kuulla, mutta ne ovat olleet parhaita tarinoita”, hymähdän. Vuotemme erossa tuntuvat tänä jouluna pelkältä kepeältä iltasadulta. Kaikki se kipu on yhä tallessa, mutta sen päälle on kasvanut muuta. Se ei tule heti pintaan, kun muistelen aikaa, jolloin emme olleet toistemme syleilyssä.</div><div>”Wilhelm, onko kaikki okei?” Maria kysyy huomaamattomasti, kun Victoria ja Frida ryhtyvät juttelemaan muuta.</div><div>”On”, sanon ja huomaan vasta silloin silmieni olevan kyynelissä. Räpyttelen, en ymmärrä kyynelten putoilevan. ”On… Kaikki on tosi hyvin.”</div><div><br /></div><div>En pyyhi silmiä, hymy nykii suupielilläni.</div><div>”On vain kiitollinen olo”, sanon ja painan kädet sydämelleni. ”Kaikki on hyvin.”</div><div>Frida ja Victoriakin huomaavat kyyneleeni. Pudistelen päätäni, ei ole hätää. Juliuksen täytyy aistia kyyneleeni, sillä hän on yllättäen ponnahtanut vierelleni ja kietonut piparitaikinaiset kätensä ympärilleni.</div><div>”Rakas?”</div><div>”Hassut, ei ole mitään hätää. Olen vain onnellinen. Jatketaan. Kaikki hyvin. Tosi hyvin.”</div><div><br /></div><div>Julius suukottaa poskeani. Hän osaa lukea jokaisen eleeni, ne puhuvat hänen kieltään.</div><div>”Olen sinusta ylpeä”, Julius kuiskaa ja painaa päänsä hetkeksi olalleni. ”Huomenna on joulu. Rakastan sinua.”</div><div>”Kulta.”</div><div>Julius istuu hetkeksi sohvalle viereeni ja tunkee piparintuoksuiset kädet naamalleni.</div><div>”Noniin, eläin, ja rauhoitutaanpas.”</div><div>”Eii! Piristän. Katsos. Piparisormet.”</div><div>”Kulta rakas nyt seis.”</div><div>”Maista tästä!”</div><div>”Saat sen kuulostamaan pahemmalta kuin piparitaikinalta!”</div><div><br /></div><div>Jäämme vieretysten mytyksi. Lämpö läikehtii rinnassani, nuolaisen Juliuksen piparinmakuisia sormia. Hän jää viereeni pehmeäksi keräksi. Upotan sormeni hänen tukkaansa ja suljen silmäni.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-50144332478555893132023-12-18T03:27:00.000-08:002023-12-18T03:27:04.870-08:00Tuhkista<div style="text-align: left;">Leimuavanpunainen taivas, kaukaa soiva kumea kello. Sellaisena minä sen muistan, hetken, jona tuntemamme maailma repesi. Linnan käytävillä juoksevat sotilaat, kaatuvat vaasit ja ilmassa leijuvat irtosulat. Jähmettynyt äiti, joka ei katso minuun, vaikka katseeni etsii hänestä pelastusta. Tuli heijastuu äidin kasvoilta, ilmeessä on jotakin lopullista. Särkyneisyys, joka asettuu ylpeisiin piirteisiin, tulee jäädäkseen. Lapsikin tunnistaa, milloin kunnialta kalutaan pohja.</div><div><br /></div><div>”Minar. Tule. Ei ole aikaa.” Isoäidin syvä ääni. Korut hänen kaulallaan kiiltävät liekkejä vasten. ”Minar. Pitää mennä.”</div><div>”Minne me menemme?”</div><div>Isoäidin ilme on vakavampi kuin silloin, kun kierrämme vanhoilla muistomerkeillä ja silitämme Solarindranan patsaita. Isoäidillä on aina silloin tietty ilme. Se ilme, jolla kerrotaan asioista, jotka muodostavat historiamme. Mutta entä nyt? Mihin osaan historiaa tuli ja sinkoilevat sotilaat sijoittuvat?</div><div>”Meidän täytyy jättää palatsi.”</div><div>”Jättää palatsi?”</div><div>”Tule, lintuseni, meidän on mentävä.”</div><div>”E-en jaksa vielä lentää niin pitkälle.”</div><div>”Olen kanssasi. En jätä sinua.”</div><div>”Entä äiti?”</div><div>Isoäidin kasvojen ilmeettömyys kertoo minulle kaiken ennen sanoja.</div><div>”Äiti tulee perässä.”</div><div><br /></div><div>Isoäiti ei katso minuun. Tällaisena minä hänet tulen muistamaan. Tulen hehku heijastuneena hänen koruistaan ja silmistään. Katson hetken lamaantuneena hänen oranssin asunsa kirjailuja. Koko sukumme tarinan voisi lukea pelkästään isoäidin ulkomuodosta. Korut hiuksissa, kirjailut vaatteissa. Kaikki ne ilmentävät samaa tarinaa, samaa perinnettä, jota äitini ja minä jatkavat.</div><div><br /></div><div>”Isoäiti”, kuiskaan, kun hän ottaa minut siipiensä alle suojaan. Jossain räjähtää. Sydämeni ei lakkaa läpättämästä. ”Isoäiti, mitä, jos tämä on viimeinen päivä, kun el Ennain suku on olemassa?”</div><div>Tuli syttyy isoäidin silmiin. Aiempi kireys kasvoilla on poissa, sen täyttää ylpeys. Hymy, josta saan voimaa.</div><div>”Minä en koskaan anna meidän hiipua”, isoäiti kuiskaa. Hänen kätensä etsiytyvät vaatteidensa sekaan, etsivät kerrosten alta jotakin. Erotan kämmenellä riipuksen, jonka sävy muistuttaa minua Mirandorin kirkkaista turkooseista vesistä ja kasveista.</div><div><br /></div><div>”Minar, minä tahdon sinun saavan tämän.”</div><div>Hän asettaa korun kämmenelleni ja sulkee käteni. Katson liekkejä hänen silmissään ja tiedän, että en unohtaisi koskaan, miltä hän näyttää tänä päivänä.</div><div>”El Ennain suku ei hiivu niin kauan, kun sinä olet olemassa, mutta muista, että et voi yksin kantaa historiaa harteillasi. Minä en koskaan tahdo olla sinulle muisto, joka on pelkkä taakka.”</div><div>En osaa sanoa mitään. Liekit isoäidin takana nuolevat jo kattoa. Isoäidin siipi ei hievahdakaan, hän ei anna pelon saavuttaa minua.</div><div>”Mennään, Minar.”</div><div><br /></div><div>Siipeni värisevät. Isoäidin siipi suojaa minua katsomasta ympärilleni. Ymmärrän sen merkityksen vasta myöhemmin. </div><div><br /></div><div>Lapsen ei tarvitse katsoa, kuinka lapsuus palaa tuhkaksi.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-1434742162507689482023-12-15T07:46:00.000-08:002023-12-15T07:46:37.694-08:00Joulun odotusta<div style="text-align: left;">Kajo on ristinyt jalkansa ja pukenut pörröiset valkoiset säärystimet kapeiden jalkojensa suojaksi. Kädessään hänellä on valkoinen kuppi peuran kuvalla ja harteillaan minun viime jouluna hänelle ostamani viltti. Kajo virnistää minulle ja raottaa vilttiä. Kiepsahdan häneen tiukasti kiinni ja annan hänen lämpönsä tarttua.</div><div><br /></div><div>”Mikä fiilis?”</div><div>”Se, että onneksi on viikonloppu…”</div><div>”Raskas työpäivä?”</div><div>”Mm-hmm… Tai en tiedä, ehkä mä olen vaan poikki. Oli ikävä sua.”</div><div><br /></div><div>Painan suukon Kajon pehmoiseen tukkaan. Kajo tuntuu kauttaaltaan lämpimältä.</div><div>”Sulla on jo ihan lämmin täällä…”</div><div>Kajo nappaa molemmat käteni ja rutistaa tiukkaan. Rystyseni ovat verillä, en ole käyttänyt hanskoja koko talvena. Kohmeiset käteni sulavat Kajon ihon lämpöön. Kajo mutristaa huuliaan, tiedän, mitä hän aikoo sanoa.</div><div><br /></div><div>”Joo joo”, murahdan ennen kuin hän ehtii avata suutaan, ”en oo käyttänyt niitä fucking hanskoja.”</div><div>”Miksi pitää olla tollanen! Saat syyttää ihan vaan itseäsi.”</div><div>”Tiedätkö, sen jälkeen, kun mutsi pakotti aina käyttämään niitä helvetin hirveitä rukkasia, mä en ole halunnut yksiäkään hanskoja lähellenikään. Sä tiiät kyllä ne hanskat. Hyi että.”</div><div>”Mä oon meistä se hienohelma, ja mä silti käytin lapsena niitä hanskoja.”</div><div>”Koska sä olit kiltti ja tunnollinen ja mä… Öö, no, sinnepäin.”</div><div><br /></div><div>Kajo kikattaa ja suukottelee sormiani yksitellen. Hänen huulensa ovat niin pehmeät ihoani vasten. Saan väristyksiä.</div><div>”Oot mun idiootti”, Kajo kuiskaa hellästi vasten sormiani. ”Mä neulon sulle tumput. Sitten sun on pakko käyttää niitä, kun ne on sellaset säälittävät vähän purkavat ja nukkavierut. Et kehtaa olla käyttämättä.”</div><div>Nappaan Kajon tiukemmin itseäni vasten ja suukotan.</div><div>”Pitäisin niitä joka päivä. Sisälläkin.”</div><div>Kajo nauraa lisää.</div><div>”Niin varmaan.”</div><div>”Suihkussa. Märällä villalla limpsin sun selkää.”</div><div>”Hyi että, kohta en tee sulle noita.”</div><div>”Tee pliis! Käyttäisin.”</div><div>”Haen sulle kaakaota.”</div><div>”Höhlä etkä, haen itse.”</div><div>”Etpäs ehdikään!”</div><div><br /></div><div>Kajo ehtii jo juosta keittiöön ja palaa pian höyryävä kuppi mukanaan. Hänen kasvoilleen leviää ilkikurinen hymy. Suupielissä on kaakaotahra. Purskahdan nauramaan.</div><div><br /></div><div>”Kiinni jäit”, nauran.</div><div>”Ai häh?”</div><div>Kaappaan Kajon lähemmäs ja suukotan hänen kaakaoista suupieltään.</div><div>”Joit mun kupista saatana. Vaikka sulla on omakin.”</div><div>Kajo katsoo minuun samalla ilmeellä kuin aina silloin, kun jää kiinni lautapelissä huijaamisesta. Hän puristaa suunsa viivaksi ja purskahtaa sitten nauruun.</div><div>”Julma olet.” Kiedon viltin harteillemme ja painan pehmeitä suudelmia hänen kaulaansa. Kajo on niin lähellä, etten pysty ajattelemaan mitään muuta.</div><div>”Kohta on joulu, rakas”, kuiskaan. Se saa Kajon hymyilemään ja painamaan päänsä olalleni.</div><div>”Meille tulee ihana joulu.”</div><div>”Niin tulee.”</div><div><br /></div><div>Kajo jatkaa sormieni suukottelua. Suljen silmäni ja painun tiukemmin häntä vasten.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-67159103052622061232023-12-14T01:16:00.000-08:002023-12-14T01:16:16.651-08:00Terapeutti<div style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;"><b>SV:</b> mainintoja itsetuhoisuudesta ja viiltelystä</span></div><div style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;"><br /></span></div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Pitkät sormet näpertävät rispaantuneen villapaidan reunaa, kun tyttö puhuu. Jalat ovat sulkeutuneesti sykkyrällä, katse edessä olevassa matossa. Ranteissa on tuttu määrä koruja ja tiedän, että pian sormet siirtyisivät näpertämään hihan sijaan niitä.</div><div><br /></div><div>”Ja se ei vaan tunnu tajuavan, että mä tarvitsen TILAA”, kuuluu tuttu selostus poikaystävän viimeaikaisista liikkeistä. ”Se on niin kiinni sen omissa tarpeissa, ettei se tajua, että mä en siedä niskaan hengittämistä. Mulla on niin tukahtunut olo.”</div><div>Nyökkäilen. Kirjoitan muistiinpanoihini <i>hienomotorista levottomuutta. Paljon puhetta poikaystävästä.</i></div><div>”Mä oon vaan halunnut maata sängynpohjalla ja mädäntyä. En mä jaksa joka sekunti olla mitään kenellekään.”</div><div><br /></div><div>Maikki on ollut asiakkaani pian tasan vuoden. Olen oppinut tuntemaan paitsi paksupohjaisten kenkien kopinan lattiaa vasten, myös tytön tavan kertoa aina poikaystäväkuulumiset ensin. Puolitoista vuotta kestäneen parisuhteen yksityiskohdat ovat avautuneet minulle yksi vuolas ryöppy kerrallaan. Poika vaikuttaa tasaiselta ja kunnolliselta. Kiinnostunut musiikista ja saman ikäinen kuin Maikki. Soittaa tytölle kitaraa. Pojassa ei ole vikaa, nuorten elämäntilanteet eivät vain kohtaa, mikä johtaa Maikin totaaliseen sulkeutumiseen.</div><div><br /></div><div>”Se on ihana ja haluun olla sen kanssa, mutta se ei tajua, että tää vitun masennuspaska ihan for real on PASKAA”, Maikki kiteyttää ja valuu mukavammin sohvalle. Asennosta päättelen monologin päättyneen. Siemaisen vettä lasista.</div><div>”Oletko keskustellut poikaystäväsi kanssa siitä, miksi tarvitset omaa tilaa?”</div><div>”Joo joo! Kyl sä tiiät.”</div><div>Aavistuksen kipakka sävy kielii valvotuista öistä. <i>Väsynyt,</i> kirjoitan vihkooni.</div><div>”Ja hän on yhä sitä mieltä, että haluaisi enemmän aikaa sun kanssa?”</div><div>”Ainahan se. Ei se ymmärrä, että jos en jaksa nähdä seitsemänä päivänä viikossa, se ei meinaa mitään. Paitsi sitä, että oon vitun depressed ass.”</div><div><br /></div><div>Maikin rikas kielenkäyttö saa aina hymyn huulilleni, kun jälkikäteen muistelen istuntojamme. Tytöllä on reipas asenne ja hän on ikäisekseen taitava reflektoimaan tunteitaan ja kokemuksiaan. Hänen kaltaisensa hyötyvät terapiasta aina eniten.</div><div><br /></div><div>”Ja siis, emmätiiä. En jaksa kokoajan miettiä parisuhetta tai oikeestaan ketään. Porukat tajuu. Iskä toi mulle pizzaa eilen.” Maikin huulille leviää hymy. Huulipuna on tänään tummanpunaista. Tytön tukka on aavistuksen sen sävyä kirkkaampi ja räväkästi leikattu.</div><div>”Mukava ele”, hymähdän.</div><div>”Iskä on best.”</div><div>”Teidän ihmissuhteenne on aina tuntunut kannattelevalta voimalta sun elämässäsi. Eikö niin?”</div><div>Tyttö nyökkää.</div><div>”Jooo! Iskä tajuaa. Se soitattaa sen musaa kovaa keittiössä ja mä omiani mun huoneessa, meillä on täydellinen kaaoksen balanssi. Rakastan iskää.”</div><div><br /></div><div>Hymyilen. Jo Maikin ensimmäisistä käyntikerroista lähtien on ollut selvää, että tytön kannatteleva voima on perhe. Erityisesti suhde isään on kuljettanut tyttöä eteenpäin. Keskusteluyhteys perheessä on avoin, mutta Maikin ongelmakohdat ovat perheen ulkopuolella. Ala-asteella tapahtunut rankka koulukiusaaminen on näkyvin juurisyy. Sen päälle on alkanut kertyä kuonaa, jota kirkkainkaan kodin valo ei läpäise.</div><div><br /></div><div>”Mä olen ollut nyt viikon ja kaksi päivää viiltelemättä”, Maikki pudottaa yllättäen. Herpaantunut keskittymiseni palautuu takaisin kiintopisteeseensä. Kohtaan Maikin silmät. Katse on nuoren peuran. Ei eksynyt, mutta ei perilläkään. <i>Näe minut. Hyväksy minut.</i></div><div>”Olen susta todella ylpeä”, sanon hymyillen. En kirjoita vihkooni vielä mitään. Tämä hetki on hauras kuin korennon siipi, sitä ei saa rikkoa tekemällä liian nopeita liikkeitä. Viikko ja kaksi päivää. Ei ”yhdeksän päivää”, vaan viikko ja siihen muutama lisää. Viikko on konkretiaa, jota tyttö kaipaa. Vuosi sitten kaksi päivää oli ehdoton maksimi, siitä pitempi aika tuntui mahdottomalta unelta.</div><div><br /></div><div>Ja nyt. Viikko ja kaksi päivää.</div><div><br /></div><div>”Mulla on kokoajan sellainen olo, että en jaksa enää”, Maikki tunnustaa. ”Ei se ole siitä kiinni, että mulla ois jotenkin sietämätön ahdistus, musta vaan tuntuu, että en ole elossa.”</div><div>”Elossa ilman viiltelyä?”</div><div>”Mm-hhm.”</div><div>”Siitä olemmekin puhuneet. Viiltely on keino, jolla maadoitat itsesi tähän maailmaan edes hetkeksi. Se tuntuu hetkelliseltä ratkaisulta.”</div><div><br /></div><div>Tiedän puhuvani pelkkiä kliseitä, mutta Maikki nyökyttelee. Hänen olonsa tarttuu ilmaan, saa sen tuntumaan raskaalta.</div><div>”On vaan niin vaikeaa olla viiltämättä”, Maikki sanoo ja tuijottaa täriseviä ranteita sylissään. ”Mulla on kokoajan sellainen olo, että mä olen irti, mä tarvitsen jotain.”</div><div>”Muistatko, kun olemme pohtineet toimintoja, joilla korvata viiltely?”</div><div>”Ei ne auta! Mä olen kokeillut jääpalaa, se tuntuu vaan paskalta ja kirvelee vanhoja. Puristan vaatteita, huudan tyynyyn, mutta ei ne tunnu samalta enkä mä silloin nää verta.”</div><div>”Sun on aina pakko nähdä verta?”</div><div>”Mm-hm, ei se muuten ole sama asia. Nytkin musta tuntuu, että ajelehdin.”</div><div>”Oletko koskaan ajatellut, että silloin, kun sun tekee eniten mieli viillellä, sanoisit siitä jollekin? Soittaisit poikaystävälle tai kertoisit isälle.”</div><div><br /></div><div>Harmaus laskeutuu Maikin olemukseen. Hän nostaa polvensa ylös ja käy mukavammin sohvalle.</div><div>”En mä halua huolettaa iskää ja äitiä, ja poikaystävä ei osaa”, hän huokaa.</div><div>”Ei osaa? Oletko joskus kääntynyt hänen puoleensa, kun olet halunnut viillellä?”</div><div>”Let’s face it, yleensä mä vaan teen sen. Ja se on helpompaa kuin se, että soittaisin sille ja juttelisin jotain niitä näitä, ei se tajua.”</div><div>”Vaikka soittaisit, että sulla on hätä?”</div><div>”Ei se oo mikään oikea hätä. Kyllä mä selviin.”</div><div>”On se oikea hätä, jos tahdot viillellä itseäsi.”</div><div>”Nääh.” Maikki heilauttaa kättään. ”On maailmassa pahempiakin asioita.”</div><div>”Sun hyvinvoinnillasi on valtavasti merkitystä.”</div><div><br /></div><div>Maikki nostaa hetkeksi katseensa. Näen taas valppaan pienen peuran, joka kohtaa avoimin katsein sen, mitä tuleman pitää. Maikissa on kovan kuoren alla sellaista viattomuutta, jota harvoin tapaan asiakkaissa. Peura, joka katsoo, vaikka sitä osoittaisi aseella.</div><div><br /></div><div>Kun istunto päättyy, erotan tutun hymyn tytön kasvoilla. Maikki hymyilee paljon, mutta tämä ujo, pieni hymy on harvinaisuus. Sisäänpäin kääntynyt ja kiitollinen. Ilmeessä on jotain niin aitoa, että se ravistelee.</div><div><br /></div><div>Tuijotan hetken muistiinpanojani. Seuraava asiakas tulisi jo vartin päästä. Jään ajattelemaan Maikin vääntyileviä käsiä ja silti sitä pientä, toiveikasta ja luottavaista hymyä, jonka hän minulle soi lähtiessään.</div><div><br /></div><div>Illalla, kun edessäni on tosi-TV-sarjan uusin jakso, lämmitetty leipä ja viikonloppuisen suklaalevyn viimeiset palat, huomaan palaavani ajatuksissani istuntooni Maikin kanssa. Tyttö on yhteistyömme alusta asti jäänyt kirkkaana mieleeni, mutta nyt kaikki hänessä tuntuu tulevan yhä vain lähemmäs. Tyttö on edistynyt, mutta jokin hänessä kiertää kehää. En saa sitä mielestäni. </div><div><br /></div><div>Puolessa välissä jaksoa huomaan ajattelevani yhä Maikkia. En tiedä lainkaan, mitä tosi-TV-sankarit tällä kertaa toimittavat yhä vain monimutkaisemman tehtävänsä parissa. Vilkuilen puhelintani. En tiedä, miksi, ei minulla ole elämässäni juuri ihmisiä, jotka laittaisivat viestiä kello kuuden jälkeen. Hätkähdän, kun puhelimen ylälaidassa näkyy ilmoitus.</div><div><br /></div><div>Pudotan puhelimen sohvalle, kun huomaan viestin tulleen Maikilta. Olen tallentanut jokaisen asiakkaani numeron puhelimeeni kokonimellä. Kuusi illalla ei ole työaikaani, joten minun ei tarvitsisi vastata etenkään henkilökohtaiseen puhelinnumerooni. Avaan silti Maikin viestin. Televisiossa voittajaryhmä juhlii koskemattomuuspalkintoaan. Lysähdän mukavammin sohvalle.</div><div><br /></div><div><i>Moi, mä tajusin, et me ei olla varattu ensviikolle aikaa?</i></div><div><br /></div><div>Ja heti perään: <i>Sori, kello on jo ihan vitusti!!!! </i></div><div><br /></div><div>Nauran jälkimmäiselle viestille ääneen. Maikin estottomuus on aina ilahduttanut minua. Jotkut asiakkaat jäävät mieleen paremmin kuin toiset. Useat siksi, että heidän kertomansa asettuu sisälleni ja aiheuttaa väristyksiä silloinkin, kun on jo koti ja lämpö ja turva. Kaikilla ei ole. Tässä työssä sitä ei koskaan unohda.</div><div><br /></div><div>Ja sitten on sellaisia asiakkaita kuten Maikki. Ihmisiä, jotka jäävät mieleen, koska heidän persoonansa säteilee. Maikin kohdalla harvinaisen voimakasta säteilyä. Tarjoan tytölle viestillä huomista peruutusaikaa.</div><div><br /></div><div><i>Huomenna jo?? :D</i></div><div><br /></div><div>Tuttavallinen ja epäformaali viestittely ei ole standardi, mutta se saa hymyn huulille. Lupaan tytölle ajan puoleen hintaan, koska ehdotan sitä itse näin nopeasti. En oikeastaan tiedä, miksi. Joskus tuntuu hyvältä antaa asiakkaille vapauksia. Maikki ilahtuu ehdotuksesta kovin. Tytön vilpittömän kiitollinen reaktio riittää lämmittämään minua koko illaksi. Vaikka televisio-ohjelma on jo juossut eteenpäin, minä valun tyytyväisenä suklaani kanssa mukavammin sohvalle. Tämän vuoksi tätä työtä teen. Asiakkaiden, ihmisten. Aitojen kohtaamisten.</div><div><br /></div><div>Maikilla on aamun ensimmäinen asiakas. Tytöllä on kahvia termosmukissa ja meikittömät kasvot. Hän näyttää kalpealta ilman meikkiä, sillä hän on ajanut kulmansakin pois. Väsyneestä olemuksesta huolimatta Maikissa on samaa lämmintä hymyä kuten aina.</div><div><br /></div><div>”Huomentaaa! Kiitti sikana, kun otit uuden ajan jo nyt”, Maikki tervehtii istuen hymyillen alas. ”Mitä tää tällanen spessutreatment on?”</div><div>”Noh, tästä peruuntui sopivasti toinen aika. Ajattelin, että miksipäs ei. Teitä asiakkaita vartenhan tässä ollaan.”</div><div>”Kyllä mä voin tästä ihan koko summan maksaa.”</div><div>Huiskautan kättäni.</div><div>”Ei tarvitse. Tämän kerran.”</div><div><br /></div><div>Maikki pudistelee hymyillen päätään ja hörppää ison kulauksen kahvia.</div><div>”Mulla on hyvä olo tänään”, hän ilmoittaa. Hymyilen tahtomattanikin.</div><div>”Niinkö? Mistä se johtuu?”</div><div>”Kai musta oli vaan kivaa tulla tänne. Terapia on mulle tosi tärkeä juttu, ja sun näkemisestä tulee aina hyvä mieli.”</div><div>Häkellyn hetkeksi tyystin. Se ei ole tapaistani.</div><div>”Oot siis tosi hyvä terapeutti”, Maikki nauraa. ”Saispa kaikki tällaista apua.”</div><div>”Hyvä, että olemme onnistuneet yhdessä edistämään hyvinvointiasi. Tärkeimmän työn teet tietenkin sinä itse, Maikki.”</div><div>”No joo, mutta en mä onnistuisi siinä ilman ammattilaista.”</div><div><br /></div><div>Tuijotan hetken muistiinpanojani, hymyilen tyhjälle. Sisälläni on lepattava tunne, josta en aivan saa kiinni.</div><div>”No, mitäs tänään on mielen päällä?”</div><div>”Mä jäin miettimään sitä poikaystäväjuttua.”</div><div> Nielaisen. Taas sama kaava.</div><div>”Sanoin sille eilen, että en mä tahallani ja huvikseen sitä ignooraa ja halua olla yksin. Se ei ollut juttutuulella, joten siitä tuli riita ja…”</div><div><br /></div><div>Maikki vilkuilee ikkunasta ulos. Katse ei enää etsi kosketuspintaa minusta, käsi on jämähtänyt termosmukille. Maikki huokaisee syvään ja siirtää punamustan villapaitansa hihaa. Erotan tuoreet jäljet sisäranteessa.</div><div><br /></div><div>”Oon pahoillani”, hän kuiskaa niin pienellä äänellä, että se voisi kuulua lapselle. Katsomme toisiamme pitkään, kunnes tyttö purskahtaa hillittömään itkuun. ”Anteeksi…”</div><div>”Maikki. Ei hätää.” Nousen nojatuolistani ja asetun tytön vierelle sohvalle. ”Saanko koskea?”</div><div>Maikista pääsee parahdus. Tyttö nojaa minuun itse, tulee aivan liki ja painaa päänsä olalleni. Kiedon käteni hänen harteilleen. Tavanomaisesti pidättäydyn koskemasta asiakkaisiin, mutta Maikki on vasta kahdeksantoistavuotias. Silitän tytön olkaa.</div><div><br /></div><div>”Ei hätää”, toistan. ”Olet nyt tässä, eikä tämä poista viikkoa ja kahta päivää. Et ole epäonnistunut.”</div><div>Maikki kohottaa nyyhkäisten katseensa.</div><div>”Mutta mä sorruin taas.”</div><div>”Paraneminen ei ole lineaarista. Ei ole mitään hätää.”</div><div>”Luulin, että selviäisin.”</div><div>”Sä olet selvinnyt tosi hienosti.”</div><div>”Mut mä sorruin. Ja sorrun taas.”</div><div>”Se ei silti poista kaikkea sitä hienoa ajatustyötä, jota olet tehnyt edellisinä viikkoina.”</div><div>”Mä en halua enää olla masentunut…”</div><div><br /></div><div>Tuon Maikin aavistuksen lähemmäs itseäni, silitän pitkin vedoin. Osoitan läsnäolollani tytölle, että hätää ei ole. Olen valtavan ylpeä hänen kehityksestään. Maikki tarttuu vapaasta kädestäni kiinni ja puristaa lujaa.</div><div><br /></div><div>”Olen susta todella ylpeä, Maikki. Olet edistynyt hienosti siinä ajassa, kun olemme tavanneet.”</div><div>”Eeva…”</div><div>Miltei hätkähdän. Siitä on aikaa, kun asiakas on viimeksi kutsunut minua nimeltä. Tapaamisissa ei ole kyse minusta. Terapeuttina olen peili, josta he voivat katsoa itseään. Heijastella niitä piirteitä, joita eivät kenties ole vielä nähneet. </div><div>”Niin?”</div><div>”Voitko sä hetken pidellä mua. Sori. Tää on ihan outoa, itken kuin joku lapsi.”</div><div>”Itke vaan. Muistatko, mitä ollaan puhuttu tunteista?”</div><div>”Ne on aina sallittuja.”</div><div>”Juuri niin. Ole vain siinä.”</div><div><br /></div><div>Terapeuttina en kuitenkaan ole kone. En tietenkään voi sysätä itkevää tyttöä sylistäni. Silittelen hänen pörröistä punaista tukkaansa, kunnes hän on valmis päästämään irti. Maikin katseeseen syttyy yllättävä ujous, kun palaan takaisin nojatuoliini.</div><div><br /></div><div>”Anteeksi.”</div><div>Pudistelen päätäni.</div><div>”Ei ole anteeksipyydettävää. Tässä tilassa saat tuntea kaikki tunteet, joita tunnet. En koskaan tuomitse sinua niistä.”</div><div>”Kastelinko mä sun hihan?”</div><div>Vilkaisen tummansinisen paitani hihaa. Hymyilen pienelle läikälle.</div><div>”Miltä susta nyt tuntuu, Maikki?”</div><div>”Vähän tyhjältä”, tyttö kuiskaa, ”mutta hyvältä, koska sä oot siinä.”</div><div><br /></div><div>Hymyilen.</div><div>”Haluatko lisää kahvia? Voin hakea nopsaan keittiön puolelta.”</div><div>”Ei tarvitse, sä teet kokoajan niin paljon mun eteen.”</div><div>”Mutta jospa nyt haen kumminkin.”</div><div>”Oikeesti.”</div><div><br /></div><div>Nousen jo ylös. Lopun istunnon ajan huomaan kiinnittäväni huomiota pienimpäänkin hymynkareeseen, joka Maikin kasvoilla käy. Tytöllä on todella ekspressiiviset kasvot. Vähäisinkin ilme erottuu. Istunnon lopuksi Maikki tulee halaamaan minua spontaanisti.</div><div><br /></div><div>”Kiitos”, hän kuiskaa. ”Kahvista ja ajasta ja siitä, että sain olla sylissä. Oispa kaikilla sun kaltainen terapeutti.”</div><div>”Työtänihän tässä vain teen”, hymähdän hämilläni.</div><div>”Silti. Kiitos ihan sikana taas! Nähdään ensi tiistaina, hyvää viikonloppua!”</div><div>”Hyvää viikonloppua! Nähdään taas, Maikki.”</div><div><br /></div><div>Sydämeni läpättää vielä seuraavan asiakkaankin ajan. Loppupäivä lipuu ohi sumussa. Huomaan ajattelevani Maikin spontaaniutta ja vilpittömiä kyyneliä. Tytön hätä tulee liian lähelle, istun sohvalla puristaen sipsipussia ja pyöritän kuin filmillä hetkeä, jolloin pitelin häntä sylissäni.</div><div><br /></div><div><i>Tämä on huono juttu, Eeva.</i></div><div><br /></div><div>Tätä tapahtuu aina välillä. Olen tehnyt työtäni yli kymmenen vuotta ja tottunut siihen, että aina satunnaisin väliajoin joku asiakkaista pyörii ajatuksissani myös arjessa. Useinkin asiakkaiden kokemat vääryydet tulvivat omaan elämääni, mutta hyvin harvoin jokin heissä puhuttelee minua henkilökohtaisesti. Kaikki Maikissa on alusta asti huutanut minulle. Tytön reippaus ja rempseys ja silti hänen haavoittuvuutensa ja herkkyytensä. Jokin minussa on alkanut herätä tyttöä ajatellessa aivan uudella tavalla.</div><div><br /></div><div>Poskia kuumottaa. Hiki nousee. Tiedän, että tätä käy aina välillä. Ei vain koskaan tällä tavalla, ei asiakkaiden kanssa. Huokaan syvään. Kenties jokin alkukantainen tukahdutettu äidinvaisto minussa on herännyt, tytössä on jotakin niin vilpittömän aitoa. En koskaan saanut omia lapsia ja nyt kaikki minussa tahtoo vain pidellä tätä aikuisuuden kynnyksellä seisovaa tyttöä. Ei sen kummempaa.</div><div><br /></div><div>Ja samalla tiedän, että en ole koskaan ollut hetkeäkään äidillinen. En olisi tahtonut terapeutiksi, jos olisin. En ole empaattinen sillä tavalla, jota naisilta odotetaan. Hylkään sipsipussin sohvalle ja kävelen suoraan eteiseen. On vain yksi paikka, jonne voin mennä, kun ajatukseni kuumenevat.</div><div><br /></div><div>Tuttu soratien rapina auton pyörien alla. Rivitalon reunimmaisin asunto, jonka naapurin piha on täynnä puusta veistettyjä eläimiä. Pimputan ovikelloa. Kuulen askelia lähes heti. Hymy isän kasvoilla piirtää uurteita iäkkäisiin kasvoihin.</div><div><br /></div><div>”No mutta meidän pikku tyttö!”</div><div>Ilme isän kasvoilla on autuaan onnellinen, kun hän kahmaisee minut syliinsä.</div><div>”Voi, näytätpä väsyneeltä. Annikki! Eeva tuli käymään”, isä kajauttaa talon puoleen. Kestää hetki, että äiti kävelee rollaattorinsa tukemana ovelle. Kasvojen uurteet ovat syventyneet, kädet tärisevät. Ojennan käsivarteni halatakseni äitiäkin. Hän tuntuu jo niin kovin heiveröiseltä siinä minua vasten.</div><div><br /></div><div>Vaikka tapaan vanhempiani joka viikko useamman kerran, joka kerta merkit vanhenemisesta pysäytävät minut niille sijoilleni. Ihmiset, jotka ovat pidelleet minua kädestä koko ikäni, ovat hiljalleen siirtymässä ulottumattomiini. Vanhempani pärjäävät rivitaloasunnossaan hienosti kotihoidon tuen avulla, mutta minua kalvaa silti ajatus sitä, että tulisi vielä maailma, jossa minulla ei olisi heitä enää.</div><div><br /></div><div>”Onko meidän Eevalla kaikki hyvin? Näytät itkeneeltä.”</div><div>”En ole itkenyt. Työjuttuja vain mietin.”</div><div>”Aina sinä niitä, tulehan nyt siitä, me Erkin kanssa ruvetaan juuri iltakahville.”</div><div>”Mitä olen sanonut teille noista iltakahveista?”</div><div>”Anna ikäihmisten nauttia elämästä!”</div><div>”Annan, annan, mutta…”</div><div><br /></div><div>Nauraen menemme sisälle. Autan vanhempiani kahvin kanssa. Pullan tuoksu täyttää aistini, tunnen, kuinka hermostoni rauhottuu. Hiljalleen annan kevyen rupattelun viedä ajatukseni pois töistä. Vanhempani tietävät, miten paljon sitä tarvitsen. Tuttu vihreä nojatuoli tuoksuu lapsuuden aurinkoisilta kesäiltapäiviltä. Suljen hetkeksi silmäni ja tiedän, että tähän voisin nukahtaa, jos sallisin sen itselleni.</div><div><br /></div><div>Kun avaan silmäni, huomaan, että isä katsoo minua tietäväinen ilme kasvoillaan. Kohotan katsettani.</div><div>”Nyt on meidän Eevalla jotain mielessä. Kerrohan isälle.”</div><div>Vilkuilen ympärillemme. Äiti on mennyt WC:n puolelle. Huokaan syvään.</div><div>”Noh. Töitä. Tiedäthän.”</div><div>”On tuossa ilmeessä jotain muutakin.”</div><div>Olen pitkään hiljaa. Tuttu kello tikittää.</div><div>”Eräs asiakas pyörii paljon mielessä, ei sen kummempaa.”</div><div>”Onko se vaikea? Tunkeileva?”</div><div><br /></div><div>Pudistelen päätäni. Kaikkea muuta. Mietin taas Maikkia nyyhkyttämässä minua vasten.</div><div>”Ei, ei ollenkan. Huomaan vain kiintyneeni häneen.”</div><div>”Joku mies?” Isä nostaa kulmakarvaansa. Hymähdän kuivasti.</div><div>”Ei. Nuori tyttö. Täyttää tänä vuonna yhdeksäntoista.”</div><div>Isä ei yletä ottamaan kädestäni kiinni, mutta näen, että hän haluaisi.</div><div>”Kyllä meitä äidin kanssa aina suretti, että sinä et niitä lapsia halunnut.”</div><div>”En haluakaan. Ei tämä ole sellaista.”</div><div>”Eikö?”</div><div>”Ei.”</div><div><br /></div><div>Mutta en tiedä, millaista tämä sitten on. Millä nimellä pitäisi kutsua kiintymystä, jota olen hiljalleen alkanut tuntemaan Maikkia kohtaan? Isä hymyilee minulle tuttua hymyä. Samaa, jota hän hymyili minun ollessa kaksikymmentä vuotta nuorempi ja kiinnostuneempi opinnoista kuin perheen perustamisesta. Tällä alueella emme aivan kohtaa, mutta se on väistämätöntä. Vanhempani ovat silti ainut ankkurini tähän maailmaan.</div><div><br /></div><div>Saan kotiin pullaa ja eilisiä sämpylöitä, vaikka sain niitä viimeviikollakin. Tunnen oloni nuoreksi opiskelijaksi, joka käy vanhemmillaan vain syömässä. Kävelen ruokakassin kanssa eri kautta kuin tavallisesti. Ohitan pienen vanhan asuinalueen. Sydämeni hakkaa suhteettoman kovaa enkä ole aluksi ymmärtää, miksi. </div><div><br /></div><div><i>Maikki asuu tällä alueella.</i></div><div><br /></div><div>Pysähdyn niille sijoilleni. <i>Eeva, mitä sinä olet oikein tekemässä? </i>En ole koskaan rikkonut asiakkaitteni yksityisyyttä. Olen suhtautunut siihen äärimmäisellä tarkkuudella. Terapeutin ammatti ei salli ensimmäistäkään lipsahdusta. Olen siitä onnekas, että yksikään asiakkaani ei ole koskaan ryhtynyt liian henkilökohtaiseksi. Ainoastaan muutaman kanssa yhteistyö on päättynyt henkilökemioiden vuoksi, mutta sellaista käy aina, se on eri asia. Eri asia kuin asiakkaan talon ohi käveleminen tarkoituksella.</div><div><br /></div><div>Huoli tytöstä jäytää mieltäni. Tällaista sattuu. Joskus joku jää enemmän mieleen, olen aina tiennyt sen. Tätä toistan itselleni kulkiessani ohi keltaisesta talosta, jonka pihamaalle on jäänyt Halloween-koristeita ja lyhtyjä. Kodikas ja lämmin. Ikkunat ovat auki, säpsähdän. Vilkaisen ihan vain vähän, vain sen verran, että erotan koko perheen pöydän ääressä. Miltei jähmetyn paikoilleni, kun näen Maikin nauramassa perheensä kanssa. Räväkän, mutta rennon näköinen isä ja tavanomainen äiti, kenties minua vain hieman vanhempi. Keski-ikäiset ihmiset ja heidän pieni aarteensa. Päässä heittää ja suuta kuivaa. Maikki näyttää onnelliselta. Noin, olen todistanut itselleni, että tyttö on vahva ja pärjää. Miksi minusta tuntuu silti tältä?</div><div><br /></div><div>En minä ole osallinen tuohon onneen. Tämä ei ole minun elämäni. Minun elämäni on kotona, sipsipussien ja lukemattoman kirjapinon äärellä. Tosi-TV:tä ja pitkiä työpäiviä. En ole tuolla todistamassa tämän tytön kukoistusta, se ei ole ansiotani, se ei liity millään tavalla minuun. </div><div><br /></div><div><i>Miksi se sitten saa koko olemukseni huutamaan?</i></div><div><br /></div><div>Olen vähällä perua Maikin seuraavan ajan, niin kuohuksissa olen. En voi tehdä sitä. Toistelen itselleni, että olen tässä vain häntä varten. Terapeuttina en ota mitään itselleni. Silti loppuviikkoni on sumea ja huomaan yhä useammin käveleväni talon ohi kauppaan vain nähdäkseni edes vilauksen tytöstä nauramassa keittiössä. Niin ei tapahdu. Iltaisin en uskalla katsoa itseäni peilistä, sillä en tunnista itseäni näistä tunteista. En ole tällainen.</div><div><br /></div><div>Ja silti ennen Maikin istuntoa jännittää. Vesi lasissani tärisee, kun pitelen sitä. Maikilla on tänään punamustat huulet, tumma silmämeikki eikä kulmia lainkaan. Verkkopaita ison villapaidan alla ja paljon koruja joka paikassa. <i>Hän on kaunis,</i> joku päässäni sanoo. En ole tunnistaa ajatusta omakseni. Maikki todella on kaunis. Jos tuijotan häntä liian pitkään, unohdan, missä olen. Nappaan vihon syliini ja hymyilen Maikille.</div><div><br /></div><div>”Mulla on ollut hyvä viikko”, Maikki ilmoittaa.</div><div>”Niinkö? Mikä siitä tekee hyvän?”</div><div>”Mä sain jotenkin hirveesti rohkeutta sillon viimeks. Se oli kiva istunto, mä menin heti sen jälkeen poikaystävälle ja meillä oli ihan hiton hyviä keskusteluja!”</div><div><br /></div><div>Jään tuijottamaan kuulakärkikynää paperilla. En tiedä, mitä olen kirjoittamassa. Sanat jäävät sisälleni, suuta kuivaa. Poikaystävä. Tytöllä on poikaystävä. Perhe. Ajattelen hiljaista kotiani ja värähdän.</div><div><br /></div><div>”Mistä te keskustelitte?” kuulen itseni kysyvän. Se, joka puhuu, on terapeutin kuori. Jokin minussa on jo käpertynyt pieneksi ja odottaa, että tämä olisi jo ohi. Se sama osa, joka kulkee talon ohi pienen vilauksen toivossa.</div><div>”Siis mä kerroin sille tyyliin tuntikausia mun masennuksesta. Selitin ihan juurta jaksaen. Sit mä vaan itkin ja se itki ja vittu se on ihana, oon niin onnellinen. Tää vapautti ihan helvetisti enemmän kuin toivoin.”</div><div><br /></div><div>Keskustelemme siitä koko istunnon ajan, vaikka minusta tuntuu, etten kykene enää, kaikki minussa huutaa, etten tahdo kuulla. Istunnon jälkeen tuijotan muistiinpanoja. Pitkä kuulakärkikynän sotkuinen viiva. Pienellä tekstillä sana ”poikaystävä”, ei mitään muuta. Itkettää. Päässä heittää. En voi enää ilmoittaa asiakkaille, etten pysty ottamaan tänään enää ketään. </div><div><br /></div><div>Romahdus tulee heti, kun pääsen kotieteiseen. Itken niin, että koko vartaloani kouristaa. <i>Hän on kaunis, </i>toistan päässäni. Maikki on uskomattoman kaunis. Kaikki hänessä säteilee niin, että korvennun sen alle. Olen avannut oven, jota en saa enää kiinni, vaikka yritän. Kaikki tämä on vellonut sisälläni jo niin pitkään.</div><div><br /></div><div>Minä en ajattele hänestä ammattimaisesti. En myöskään sekoita tuntemuksiani äidilliseen lämpöön, minussa ei ole sellaista, en ole koskaan ollut pätkääkään äidillinen. Yksinäisyys kaikuu koko asunnossani. Minä tiedän kyllä, mitä tämä on. En ole vain uskaltanut ajatella sitä, en edes yksin. Tätä ei ole koskaan tapahtunut asiakkaan kanssa. Korkeintaan kadulla, seminaareissa ja lisäkoulutuksissa. Tapahtumissa, joissa itsevarmat naiset muistuttavat minua siitä, mitä joskus kauan sitten halusin, mutta en kyennyt kunnolla myöntämään itselleni.</div><div><br /></div><div>Mutta että lapsi. Pian yhdeksäntoista vuotta täyttävä pieni Maikki, jolla on viillellyt ranteet. Ja joka on kaikin tavoin niin kaunis, että ajatuskin poikaystävästä pitämässä hänestä huolta saa minut vääntymään pienemmäksi lattialle. Eikö se ole minun tehtäväni? Terapeutti auttaa nuorta tunnistamaan ongelmansa ja ratkoo niitä hänen kanssaan. Minun pitäisi olla se, joka saa silittää hänen päätään ja kenties painaa pienen suudelman hänen punaiseen päähänsä. Olenhan hänestä niin ylpeä, että pakahdun.</div><div><br /></div><div>En nuku. Syön, liikaakin, niin, että oksettaa. Ajattelen itseni istumaan nojatuoliini. Mitä sanoisin asiakkaalle, joka tulisi kuvailemaan tällaisia tuntemuksia? Oireita, jotka syntyvät silkan syyllisyyden aiheuttamana. Minä tiedän kyllä, mistä tässä on kyse. Jos asiakas kertoisi minulle tällaisen tarinan ja kuvaisi vastaavia oireita, kertoisin hänelle tunteiden repressoimisesta. Jotakin tärkeää yritetään peitellä, koska mieli ei ole valmis kohtaamaan sitä. Onko mahdollista, että mieli repressoi mahdolliset romanttiset tunteet, koska niiden kohde on saavuttamaton?</div><div><br /></div><div>Järki ei auta.</div><div>Sisäisen terapeutin puhe ei auta.</div><div><br /></div><div>Vasta, kun näen Maikin jälleen, minut valtaa edes hetkellinen tyyneys. Tänään tyttö ei aloita istuntoa puhumalla poikaystävästä. Pystyn keskittymään paremmin. Maikilla on mennyt hyvin. Seurustelu tulee puheeksi vasta kahdenkymmenen minuutin jälkeen. Huomaan ajatusteni harhailevan. Maikilla on harvinaisesti toppi yllään. Tyttö on usein löysissä paidoissa, jotka jättävät sirot lintumaiset olat paljaiksi. Maikilla ei ole rintaliivejä. Kuulakärkikynäni piirtää viivaa vihkoon.</div><div><br /></div><div>”Miten poikaystäväsi on viimepäivinä reagoinut vaihteleviin tunnetiloihisi?”</div><div>Nännit näkyvät mustasta paidasta erottuvina pieninä kohoumina.</div><div>”Se ei oo ehkä nyt ihan jaksanut mun masennusiltoja.”</div><div>Tuo kaulan ja leuan kaari. Nuo sirot sormet.</div><div>”Millä tavalla se ilmenee? Koetko, Maikki, että on asioita, joita et halua poikaystäväsi tietävän, koska hän ei kykene ottamaan niitä vastaan?”</div><div><br /></div><div>Maikin ilme vakavoituu. Katseeni kohoaa takaisin suuriin, ihmettä täynnä oleviin silmiin. Kirkkaat kuin lähdevesi. Maikin suu on raollaan. Koskettaisin juuri tuosta. Luomesta leualla. Silittäisin alahuulten pehmeää pintaa, painaisin peukaloni avonaiseen suuhun. Hän sulkisi suunsa, maistaisi.</div><div><br /></div><div>”Montakin juttua”, Maikki sanoo. ”Jotkut isompia kuin toiset.”</div><div>”Millaisia asioita tarkoitat?”</div><div>”No en mä tykkää puhua mun viiltelystä. Ja siitä et oon yrittäny itsemurhaa sillon kaks vuotta sitten. En halua puhua semmosista asioista, ne on vaan mun omia. Ja no, öö. Onhan näitä. Se on sanonu mulle, että se ei pystyis olemaan mun kanssa, jos mä oisin niin itsetuhonen et haluisin tappaa itseni. Se ei kuulemma jaksaisi sellaista.”</div><div>”Siitä syntyy ikävästi sellainen ajatus, että itsetuhoiset ihmiset olisivat taakka eivätkä ansaitsisi rakkautta. Ei se niin ole. Sinä et Maikki ole taakka. Ansaitset aina rakkautta, jokainen ihminen ansaitsee. Ongelmista huolimatta.”</div><div><br /></div><div>Rakkautta. Tuolle pienelle nenälle tuossa, tuolle raotetulle pikku suulle. Kalvakoille poskille ja pörröisille hiuksille. Töröllään oleville nänneille paidan sisällä.</div><div><br /></div><div>”Niin. Mä tiedän. Mut se ei aina tiedä, ja sitten mä ajattelen, että no se jaksaa olla mun kanssa. Toisin kuin… Kaikki ne muut.” Maikin ilmeeseen piirtyy varjo.</div><div>”Ansaitset aitoja kohtaamisia. Muistat varmasti, mitä olemme puhuneet itsetunnostasi. Koulukiusaamistrauma vaikuttaa siihen, miten olet ihmissuhteissasi.”</div><div>Maikki vain nyökkäilee.</div><div>”Joo. Kyl mun poikaystävä on oikeesti tosi ihana. Mä vaan oon ihan kesken vielä.”</div><div>”Saat olla. Siksi me olemme täällä. Rakentamassa pohjaa, josta jatkaa.”</div><div><br /></div><div>Ensimmäinen kunnollinen hymy. Maikki on niin kaunis, että pienikin hymy riittää täyttämään minut valolla. Maikki kävelee ovelle, kun sipaisen häntä olasta. Tyttö kohottaa katseensa minuun, ja se riittää, se on aina riittänyt.</div><div><br /></div><div>Illalla kotona koneeni äärellä minut valtaava raskas tunne on painaa minut alas. Tuijotan Maikin potilasmerkintöjä. Suuta kuivaa. Oikaisen itseni paremmin sohvalle, raotan sipsipussia. Tyhjä. Suljen hetkeksi silmäni. On valintoja, jotka on tehtävä pimeässä.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Itkettyneet tytönsilmät. Alas painettu katse, kliseinen kuin elokuvissa. Alavireisyyden huomaa koko olemuksesta. <i>Drastinen muutos olemuksessa, hieman aneeminen</i>, kirjoitan vihkooni. Maikki ei ota katsekontaktia.</div><div><br /></div><div>”Me erottiin.”</div><div><br /></div><div>En katso muistiinpanojani. Katson tätä pientä tyttöä, joka on selvinnyt niin hienosti traumojensa ja masennuksensa kanssa. Taistellut läpi, ollut itselleen armollinen silloinkin, kun on tuntunut mahdottomalta. Maikki on äärimmäisen motivoitunut. Ja nyt. Ero.</div><div><br /></div><div>”Erositte?”</div><div>”Joo.”</div><div><br /></div><div>Tyttö alkaa itkeä. Painaa päänsä rikkinäisiin farkkuihinsa ja itkee. Minun ensimmäinen reaktioni on nousta ylös. En tiedä, tahtooko tyttö kosketusta, menen varoen viereen, jolloin Maikki nykäisee minut lähemmäs. Hän vain itkee siinä minua vasten, aivan yhtä lähellä kuin kerran aikaisemminkin.</div><div><br /></div><div>”Tää on ihan helvetin hirveetä”, Maikki itkee olkaani vasten. Voi pieni rakas. Miten uskomattoman hauras ja silti niin vahva sinä olet. Anna minä autan.</div><div>”Mitä tapahtui?”</div><div>”Mä en tarkalleen ees tiedä. Siltä tuli ihan outoja snäppejä.”</div><div>”Millä tavalla outoja?”</div><div>”Se sano, että mä oon pettänyt sen luottamuksen.”</div><div>”Millä lailla?”</div><div><br /></div><div>Maikki niiskaisee kuuluvasti. Painan hänet lähemmäs itseäni enkä mieti hetkeäkään sitä, onko se sopivaa.</div><div>”Kun en oo kertonut sille”, Maikki kuiskaa.</div><div>”Mitä?”</div><div>”Mun… itsemurhayritystä. Ja siitä, miten itsetuhonen se on. Mä en tiedä, mistä vitusta se on saanu siitä tietää, en oo kertonut siitä kuin joillekin kavereille. Vittu kun en jaksa ajatella tällasta, oon aina luottanu mun kavereihin. Ne on tuntenu mut ala-asteelta lähtien. Jotakin kautta se nyt sitten sille meni, ja mä en vittu jaksa enää, en voi uskoa, et se… noin vaan. Tollasesta syystä.”</div><div><br /></div><div>Pieni Maikki. Miten häntä onkaan petetty. Jätän käteni hänen olalleen.</div><div>”Otetaan ihan rauhassa. Olet vain siinä. Hengitä… Juuri noin. Hyvä. Olet selvinnyt ja selviät nytkin. Saa tuntua hirvittävältä. Sä olet hauraimmillasi ja sut hylätään, tottakai se tuntuu kammottavalta, se tuntuisi kamalalta kenestä vaan.”</div><div>”Mä en halua olla taas yksin…”</div><div>”Et sä ole yksin, Maikki.”</div><div>”OONPAS! En mä ole rakastettava! Vittu en oo tarpeeks terve ansaitakseni rakkautta!”</div><div>”Ei kenenkään tarvitse olla terve ollakseen rakkauden arvoinen.”</div><div>”Mut kukaan ei koskaan jaksa mua pitkään. Ois tää pitänyt tietää. Mä en enää ikinä halua parisuhdetta.”</div><div><br /></div><div>Yritän hiljalleen irrottautua tytöstä, vaikka hänen lämpönsä polttelee koko kehoani. <i>Tämä ei ole minulle, </i>muistutan itseäni, <i>kaikki menee asiakkaan tarpeet edellä</i>. Kaadan Maikille lasin vettä ja istuudun takaisin nojatuoliini.</div><div><br /></div><div>”Mä en oikeesti tiedä, miten mä selviän. Tää tuntuu niin vitun murskaavalta. Haluan vaan repiä mun ranteet rikki.”</div><div>”Sinä et jää yksin, Maikki. Kotonasi on isä ja äiti, ja me voimme tihentää istuntojemme tahtia, jos tahdot. Huomenna aamulla on taas yksi peruuntunut aika, jos tahdot sen. Saat puoleen hintaan.”</div><div>”Mutsilla ei taida olla nyt varaa.”</div><div>”No sitten ilmaiseksi.”</div><div>”Et sä voi tehdä sun työtä ilmaiseksi.”</div><div>”Tämä on hätätapaus. Toki voin, jos päätän. Sun terveys on aina ensisijainen.”</div><div>”Ei tää oo mikään hätätapaus, sadat teinit eroo niiden kumppaneista.”</div><div>”Sanoit juuri äsken, että haluat repiä ranteesi rikki. Suhtaudun sellaiseen aina äärimmäisellä vakavuudella. Maikki, ehdotan nyt seuraavaa. Tavataan kahdesti viikossa. Saat aina toisen käynnin puoleen hintaan. Jos joskus näyttää siltä, että maksun kanssa tarvitaan joustoa, niin olen valmis joustamaan. Ja… Kyllähän sä voisit tulla vaikka iltaisinkin käymään. Jos se ei tunnu ihan liian erikoiselta sulle.”</div><div><br /></div><div>Lähdevesi kirkkaissa silmissä välkehtii, kun Maikki kohdistaa katseensa minuun. Huulille piirtyvä hymy on pelkkä väre, ja silti todellisempi kuin mikään.</div><div>”En mä voisi”, Maikki kuiskaa. ”Se ois… Kyllähän sun pitää palkkaa saada. Ja vapaa-aikaa.”</div><div>”Minua ei todellakaan haittaisi. Jos se vain auttaisi sua.”</div><div>”No…” Hymy levenee. ”Joo. Jos se oikeasti on okei eikä ihan tosi outoa.”</div><div>”Tottakai.”</div><div>Maikki hymyilee viimein niin, että hampaat paljastuvat. Sen hymyn välkkeeseen minä jään kiinni.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Kestää useita viikkoja, että Maikin silmiin syttyy jälleen se sama hehku, joka niiden pohjassa paloi aina ennen, kun hän keskusteli poikaystävästä istunnoillamme. Nykyään emme juuri puhu poikaystävästä. Terapeuttina voin istunnoillamme johdatella Maikkia tekemään havaintoja menneistä ihmissuhteistaan, mutta se jää joka kerralla pienempään rooliin. Huomaan, kuinka me alamme täyttää toistemme elämiä yksi nurkka kerrallaan. Kuin jähmeä neste, jota kaadetaan purkkiin. Pikkuhiljaa se valuu purkin joka kulmaan.</div><div><br /></div><div>Maikki täytää minun ääreni nopeammin kuin minä hänen. Jokainen arkinen askareeni saa minut ajattelemaan häntä. Se tapahtuu nopeammin kuin aavistin, mutta kun se tulee, se tulee kokonaan. Minäkin huomaan ujuttautuneeni Maikin elämään vaivihkaa, luonnollisesti. Olen läsnä hänen puheessaan – hän muistelee aiemmin yhdessä tekemiämme asioita ja puhuu ihmissuhteestamme läpinäkyvämmin. Niin. Meillä on ihmissuhde. Kahden ihmisen välinen vuorovaikutussuhde. Itse rakentamamme, ei keinotekoinen kuten asiakas-potilas-suhde on.</div><div><br /></div><div>Uskallan koskettaa Maikkia jo rennosti. Sipaista olkapäätä, koskettaa kevyesti käsivarresta. Maikki on siinäkin suhteessa paljon rohkeampi kuin minä. Hän hieroo joskus hartioitani, vie hiukseni korvien taakse, ottaa innostuessaan minua kädestä kiinni. Joka kerta on kuin koko elämääni kohdistettaisiin suoraan valoa. Se häikäisee. Säikähdän sitä. Menen pienemmäksi, vaikka valo on kaikki, mitä olen koskaan toivonut. Sen lämpö on minulle vieras.</div><div><br /></div><div>Vanhempani arvaavat sen minusta heti. Isä näkee, että on joku, jota kannan ajatuksissani niin, että se hehkuu. <i>Meidän Eeva taitaa olla pitkästä aikaa rakastunut</i>. Minä lamaannun, en osaa sanoa mitään. </div><div><br /></div><div>Heidän mielessään mies, ikäiseni, kenties vanhempi. Ruusuja ja imeliä elokuvailtoja.</div><div>Minun mielessäni anteeksiantamaton virkavirhe ja nuoren tytön punertavat posket.</div><div><br /></div><div>Maikki tykkää tulla iltaisin lähelle. Mitä myöhemmän ajan kello antaa, sitä lähemmäs Maikki tulee. Joskus toivon, että hän jäisi koko yöksi, mutta sellaista toivetta ei sanota ääneen niin kauan kun on olemassa sanat ”asiakas” ja ”terapeutti”. Makaan koko pituuttani sohvalla, Maikki on napannut jalkani syliinsä. Hän hieroo pohkeitani samalla, kun tosi-TV-ohjelma pyörii taustalla. Maikki hieroo keskittyneesti, minä päästän välillä tuskaisia parahduksia. Maikki nauraa.</div><div><br /></div><div>”Sattuuko?”</div><div>”Olet tosi hyvä tuossa.”</div><div>”Meidän perheessä hierotaan ihan vitusti. Ootas. Pidä se jalka siinä. Eeva! Älä liiku.”</div><div>”Aaaaa tuo sattuu! Maikki!”</div><div><br /></div><div>Tyttö lopettaa hieromisen.</div><div>”Sattuiko tähän?” hän kysyy pienellä äänellä ja silittää pohjettani.</div><div>”Kyllä huomaa, etten harrasta liikuntaa. Olen ihan jumissa.”</div><div>”Sattuiko liikaa?”</div><div>En ehdi vastata, kun tyttö jo nostaa jalkaani tiukemmin syliinsä ja tekee jotain, joka saa minut lamaantumaan niille sijoilleni. Tytön pehmeät huulet asettuvat jalalleni. Hän suukottaa pohjettani.</div><div>”Sattuuko vielä?” hän kuiskaa äänellä, joka on minulle vieras.</div><div>”E-… Joo. Sattuu.” Nieleskelen. ”Siitä vierestä.”</div><div>”Voi sua…”</div><div><br /></div><div>Suudelmien lempeä kartasto jaloillani. Valloittamaton avaruus. En sulje silmiäni sen edessä. Maailma, joka aukeaa, on uusi, niin uusi, että minä olen pelkkää odotusta sen edessä. Missään ei ole järkeä, mitään tällaista ei voi selittää pitkillä oirekuvauksilla ja diagnoosilistoilla. Ei ole olemassa sanoja sille, kun ihminen on toiselle ihmiselle ihminen.</div><div><br /></div><div>Maikin suudelmat päättyvät muhkuraisille polvilleni, enkä pysähdy hetkeksikään ajattelemaan itseäni enkä edes häntä, pientä tyttöä jalkojeni välissä. Vain sitä, että tämä tapahtuu nyt, tässä, eikä mikään määrä suunnitelmia, toiveita tai edes rukouksia olisi voinut kertoa minulle etukäteen, miltä tämän ihmisen pienet huulet tuntuvat ihoani vasten.</div><div><br /></div><div>Ei sanoja. Nopea nyökkäys, ensin hän, sitten minä. Tytön pitkät sormet silittävät paksujen sukkahousujen läpi reisiäni. Inahdan aavistuksen. Maikki pitkine raajoineen tulee lähemmäs, asettuu syliini kuin siinä olisi aina ollut paikka hänelle valmiina. Yksi katse, välähdys silmien kirkkaissa lammikoissa. Kiinni painetut luomet ja ahnas pieni suu omallani, niin nopeasti, etten saa happea välissä. Upottava pehmeys, joka vaatii: ole tässä.</div><div><br /></div><div>Kädet joka puolella, lempeä paino sylissäni. Sormet avaavat paidan napit, paljastavat kaiken sen, jonka näkee vain kotini niinä iltoina, kun kaadan itselleni punaviiniä ja tanssin hiljaa pitsialusvaatteissa, jotka puristavat vyötäröltä. Nuoren tytön ihastunut katse vartaloni edessä; täynnä sellaista ihmettä, jota kenenkään katse ei ole koskaan tavoittanut. Henkäys ja into, vaeltavat kädet. Pieniä sanoja, ihana, sä oot niin ihana, kosketuksia ja huokauksia. Intoa, joka täyttää koko huoneen ja haluaa minuun asumaan, ja minä voin vain rukoilla, että se jää eikä koskaan lähde pois.</div><div><br /></div><div><i>Kaunis</i>, minun kehoni kuiskaa hänen keholleen, kun verhot painuvat kiinni ja me huokaamme vasten toisiamme, <i>sinä olet niin kaunis.</i></div><div><br /></div><div>Tytön pörröinen pää paljasta rintakehääni vasten. Kiihtynyt hengitys, läpättävä sydän. Minun käteni tiukasti hänen ympärillään. Orastava lämpö, joka seuraa nautintoa ja autuutta. Syyllisyys on poissa, hänen lämpönsä on tehnyt sen tyhjäksi. Olemme vain me, kaksi väsynyttä vartaloa, jotka uinuvat toisissaan.</div><div><br /></div><div>Ja silloin. Ajatus, jota olen kantanut yksin, toistellut kuin rukousta.</div><div><br /></div><div>”Mä rakastan sua”, kuiskaan eivätkä kyyneleet silloin kysy lupaa tulla.</div><div>Tytön yllättyneet silmät, läike lammikoiden pohjissa. Hymy, jonka kaltaista ei ole kenelläkään toisella. Suudelma suupielelle.</div><div>”Arvasin.” Äänessä suloista voitonriemua. Nuorta ja vilpitöntä kuin tuo hymy, joka tuntuu kevään ensivehreydeltä. ”Arvaa mitä?”</div><div>Hymyyn voi vastata vain hymyllä.</div><div>”Niin mäkin sua.”</div><div><br /></div><div>Eikä maailmassa ole ainuttakaan sanaa sille, mitä tunnen, kun nämä sanat istuvat asumaan sydämeeni.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Seuraava aamu herättää minut valollaan. Tajuaminen iskee suoraan vasten kasvoja. Käännähdän ympäri ja erotan Maikin tuikkivat silmät täysin virkeinä. Tytön kasvoille leviää leveä hymy. Keho on suojaton, aivan kuten minunkin, ja päivänvalossa olen siitä yllättäen kivuliaan tietoinen. Ajattelen Maikkia, jonka mielenterveys on riepotellut häntä koko elämän ajan. Päättynyt parisuhde ja nyt tämä; kaksi kertaa hänen ikäisensä terapeutti aamulla hänen vieressään.</div><div><br /></div><div>Minä en juuri ajattele ikääni, se on mikä on. Perhettä ei tullut. Edellisestä miehestä on pian viisi vuotta. Naisista minä olen uskaltanut vain unelmoida, he ovat olleet lempeä uni, johon olen sallinut itseni viini-iltoinani nukahtaa.</div><div><br /></div><div>Mutta nyt minä ajattelen ikääni. Yli neljäkymmentä vuotta vastaan Maikin viattomat pian yhdeksäntoista. Minun iän muokkaama vartaloni, kaikki tämä pehmeys ja selluliitti päivänvalossa. Ja ennen kaikkea asemani. <i>Virkavirhe</i>, ääni toistaa päässäni.</div><div><br /></div><div>Maikin katse on täynnä hellyyttä. Sellaista, jota en odottanut siitä löytäväni enää aamulla. Sydämeni läpättää, kun Maikki tulee aivan kasvojeni viereen ja painaa suudelman huulilleni.</div><div>”Huomenta”, hän kuiskaa.</div><div>Minä alan itkeä ennen kuin tiedänkään. Empatia tytön kasvoilla on häkellyttävää, sellaista kohtaa ihmisissä niin harvoin. Noin selkeän vilpitöntä myötätuntoa.</div><div>”Mikä tuli? Eeva?”</div><div>”Olenko vielä ihana?”</div><div><br /></div><div>Tyttö hoki sitä eilen koskiessaan minuun joka paikasta.</div><div>”Joko kadut sitä, että… että…” Aina sanon asiakkaille, että ei haittaa, jos sanat pettävät. Nyt kyyneleet vievät ne kaikki mennessään.</div><div>”En mä kadu mitään. Eeva, sä olet niin kaunis. Ihana. Oon ihan hiton onnellinen, että tää meni näin.”</div><div>”Ei kun, Maikki, mä…”</div><div>Maikki kiepsahtaa päälleni. Päivänvalossa hänen pitkä, laiha vartensa näyttää toismaalliselta. Joudun vetämään syvään henkeä.</div><div><br /></div><div>”Ei, kun sä et ymmärrä. Rakastan sua ihan uskomattoman paljon. Mä olen kiinnittänyt koko olemukseni suhun, olen työni ulkopuolella ihan hurjan yksinäinen, ja mä… Mä vaan rakastan sua niin paljon. Sä täytit koko tilan jo ensimmäisellä kerralla, kun tulit mun vastaanottotilaan. Sä olet pyörinyt mun ajatuksissa ja mä vaan… Maikki, mä haluan olla sulle hyvä, mä haluan…”</div><div>Tämä pieni kaunis ihminen suukottaa kyyneliä poskillani, silittää silmäkulmiani.</div><div>”Sä olet ollut mulle hyvä, paras kaikista. Ei mitään hätää. Olet aivan ihana.”</div><div>”Maikki…”</div><div><br /></div><div>Minä vain itken ja käperryn hänen syliinsä. Painan pääni vasten paljasta rintakehää ja hengitän uutta, lämmintä tuoksua sisääni. Kauanko menisi, että siitä muodostuisi minulle koti? Maikin sormet pyörittelevät ruskeita suortuviani, silittävät hellästi. </div><div><br /></div><div>”Tässä ei ole rationalisuuden häivääkään”, kuiskaan tyttöä vasten. ”Mä vaan halusin sut, eikä se tee mitään järkeä.”</div><div>”Tarvitseeko sen tehdäkään? Sä itse sanot mulle aina, ettei tunteiden tarvitse tehdä järkeä. Ne ovat eri asia. Ne ohjaavat meitä eri paikasta kuin järkiajattelu, ja se on okei.”</div><div>”Käännätkö sä mun omia sanomisia mua vastaan? Ihana, ovela tyttö…”</div><div>”Kato, laitan opit käyttöön.”</div><div>”Tämä on täysin asiatonta. En ole koskaan…” Sävähdän. ”En ole ikinä haaveillut asiakkaasta. Asiakkaat ovat minulle asiakkaita. Ymmärräthän sen? Maikki, en koskaan, ikinä, olisi ryhtynyt tähän, jos…”</div><div>”Jos?”</div><div>”Jos se et olisi juuri sinä.”</div><div><br /></div><div>Sanani saavat Maikissa aikaan voimakkaan reaktion. Tyttö kietoutuu minun ympärilleni kuin pieni apina ja rutistaa lujaa.</div><div>”Sä oot niin IHANA!”</div><div>”Mä en voi uskoa, että olet yhä tuota mieltä. Aamullakin. Vaikka…” Katseeni harhailee alavartalolleni.</div><div>”Hysss et nyt alota! Sunhan tässä pitäisi terapiaan päästä. Voooi vittu sä oot upea, anna mä katon sua vähän aikaa vaan… Kyllä sä tiiät, mitä mä ajattelen milfeistä…”</div><div><br /></div><div>Alan nauraa tytön sanavalinnalle. Juuri tämän vuoksi minä rakastan häntä. Aina niin estoton ja valmiina sanomaan sen, mitä ajattelee. Hyvin avoin myös perheelleen kaikesta siitä, mitä tuntee. Tuo ikä, tuo rajattomuus. Se saa minut hymyilemään.</div><div><br /></div><div>”Helvetti, Eeva, voinko mä sanoa sua mun naisekseni?”</div><div>Minusta lähtee epämääräinen hymähdys.</div><div>”Haluatko sä olla sitä?” Maikki kysyy uudelleen. ”Vai edetäänkö me susta liian nopeasti? Sano sä, sä olet meistä se terapeutti.”</div><div>”Olen tekemässä isoa virkavirhettä.”</div><div>”Mutta me rakastuttiin. Tiedän, että se on naivia sanoa, mutta niin kävi. Ja se ei ole sun tai mun vika.”</div><div><br /></div><div>Me rakastuimme. Hymy kasvoillani nykii. Niin. Niinhän se vain menikin. Otan Maikin syliini, silitän tytön kapeaa niskaa. Maikki kumartuu painamaan suudelman huulilleni, ja kun kiedon peiton tiukasti yllemme, tiedän, mitä olen tekemässä.</div><div><br /></div><div>Me päätämme yhdessä ryhtyä kutsumaan ihmissuhdettamme parisuhteeksi. Maikki täyttää yhdeksäntoista ja pysyy yhä asiakkaanani, koska me emme voi paljastaa suhdettamme eikä Maikki keksi ainuttakaan syytä selittää vanhemmilleen, miksi hän tahtoisi vaihtaa terapeuttia täysin yllättäen. Istunnot pysyvät istuntoina, niihin emme sotke mitään muuta. Mutta ne hetket, kun olemme kahdestaan luonani, muuttuvat yhä vain säkenöivämmiksi. Niistä tulee kaikki, mitä odotan ja toivon. Vanhempani ovat jo täysin varmoja, että olen jo muuttanut jonkun kanssa yhteen, niin minä heidän silmissään säteilen.</div><div><br /></div><div>Maikki on täydellinen. Kaikki hänessä. Hän paljastuu suhde-elämässään yhtä aktiiviseksi ja intohimoiseksi kuin hänen persoonansa antaa vihjata. Maikki on innokas ja täynnä hehkua, joka on siihenastisessa elämässäni ollut vierasta. Maikki tahtoo aina jäädä yöksi, maata sohvalla taistellen viimeisistä sipseistä ja sitten kiepsahtaa päälleni rähmimään minua sipsintahmaisilla sormillaan. Maikissa riittää naurua. Tyttö, joka on istunut istunnoillamme risti-istunnossa ja näpertänyt hihaansa, on täyttä aurinkoa minun syleilyssäni.</div><div><br /></div><div>”Eeva…”</div><div>”Niin?”</div><div>”Mä oon tosi rakastunut.”</div><div><br /></div><div>Hän tietää aina, milloin kohdistaa kaikki valonsäteensä minuun. Otan Maikin pitkät sormet omiini, suukotan kylmiä rystysiä yksitellen. Suljen silmäni.</div><div>”Mäkin”, kuiskaan hiljaa. Tällaisina hetkinä sanat karkaavat minulta.</div><div>”Oot niin söpö, kun takeltelet.”</div><div>”Ä-äh…”</div><div>”Juuri noin. Ihana.”</div><div><br /></div><div>Kikattaen Maikki painaa huulensa omilleni, silittää minua leuasta ja painuu lempeänä päälleni. Hänen linnunluinen kehonsa tuntuu hennolta ja silti niin pehmeän vaativalta omaani vasten. Maikin tapa suudella on intiimimpi kuin yhdenkään koskaan tuntemani miehen. Hän ottaa minusta kiinni ja vetää mukanaan pohjaan.</div><div><br /></div><div>”Muru, mennäänkö tänään illalla ulos syömään?”</div><div>Rinnassani läikkyy valo joka kerralla, kun hän kutsuu minua hellittelynimillä.</div><div>”Mennään vaan. Minne haluat? Tarjoan kyllä.”</div><div>”Etkä tarjoa.”</div><div>”No sitten terapiaa ilmaiseksi.”</div><div>”Rakas, ei käy.”</div><div>”Sitten tarjoan.”</div><div>”Oot kauhea.”</div><div>”Ansaitset sen, kulta.”</div><div><br /></div><div>Tyttö kikattaa minun kutsuessani häntä kullaksi. Silmiin syttyy lempeä tuli, joka saa hänet painautumaan uudelleen suudeltavaksi. Meidän iltamme on viipyilevä ja hellä, meiltä kestää tuntikausia pukea yllemme kunnolla ja siirtyä illastamaan. Maikilla on pelkkä pitsinen musta toppi ja sen alla verkkopaita. Housuissa on reikiä. Kylmyydestä huolimatta hän tahtoo laittaa asun. Minä sen sijaan ahtaudun kaksi vuotta vanhaan avonaisempaan tummansiniseen paitaan, joka on aavistuksen tiukka, mutta korostaa kauneimpia puoliani. Maikkia asuvalinta ilahduttaa, hän tuijottaa minua ikkunapöydässä herkeämättä.</div><div><br /></div><div>Ilta ehtii pitkälle, ehdimme tilata ruoat, kun Maikki jäätyy kesken lauseen. Ojennan kättäni, sipaisen hellästi hänen rannettaan, mutta hän ei reagoi vaan tuijottaa lamaantuneena eteensä.</div><div>”Maikki? Kulta? Mikä tuli?”</div><div>Vilkaisen ulos. Ihmisiä kävelee satunnaisesti ohi, katulamput ovat jo syttyneet ja piirtävät lumihiutaleista hehkuvia. En erota tuttuja kasvoja ihmisten seasta.</div><div><br /></div><div>”Ei mitään”, Maikki sanoo kuivalla, hiljaisella äänellä. Jatkan tytön käden sivelemistä, mutta tämä ei reagoi.</div><div>”Onko kaikki hyvin? Menikö joku vanha tuttu tästä ohi?”</div><div>Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat painaneet Maikkia alas, kun hän oli vasta taimi, liian pieni ymmärtämään, miksi toiset halusivat rikkoa. Kyseessä on pakko olla kiusaaja. Maikki ravistelee hartioitaan, pudistaa nopeasti päätään. Sitten hän kohtaa hymyillen katseeni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos pitäisimme nyt terapiaistuntoa, tietäisin, mitä kirjoittaisin vihkoon. Maikki on kehittynyt itsensä kokoamisessa, regressio ei synny enää yhtä nopeasti.</div><div><br /></div><div>Tyttö jää yöksi. Kaiken aikaa hän on niin kiinni minussa, että olen pakahtua siitä tunteesta, jonka hänen läheisyytensä minussa aiheuttaa. Tämä tyttö on täysin vapaaehtoisesti tässä, yli kaksikymmentä vuotta itseään vanhemman naisen kyljessä kiinni. En ajattele enää suhdettani häneen terapeuttina. Minä en koskaan halua päästää irti tästä ihmeellisestä tytöstä, jonka silmien pohjassa läikkyy. Otan Maikin tiukemmin kainalooni sohvalle, kiedon käteni hänen vyötäisilleen ja painan pehmeitä suudelmia tytön niskaan. Minä rakastan häntä.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Kun Maikki ei ilmesty terapiaan koko viikkona tai vastaa viesteihini, minä pelkään, että tyttö on tehnyt itselleen jotakin. Kierrän hänen talonsa ohi, en uskalla koputtaa ovea, sillä nelikymppisen terapeutin suhde asiakkaaseensa ei ole asia, jota edes hänen vanhempansa voisivat niin vain niellä. Erotan normaaleja elon merkkejä keittiössä. Ei Maikkia.</div><div><br /></div><div><i>22.15 Rakas, onko sulla kaikki hyvin? Ei tarvitse muuta kuin reagoida tähän viestiin. Haluan tietää, että olet hengissä.</i></div><div><i><br /></i></div><div><i>22.53 Maikki kulta, mä pyydän. Olen susta tosi huolissani. Mikä on?</i></div><div><br /></div><div>Yritän lukea kirjaa myöhään yölle. Kun puhelin kilahtaa kahdentoista jälkeen, olen miltei itkeä onnesta.</div><div><br /></div><div><i>00.12 Mä tuun sinne.</i></div><div><br /></div><div>Ovelleni saapuu pelkkään kevyeen takkiin sonnustautunut tyttö, joka ei halaa minua, kun yritän kietoa käteni hänen ympärilleen. Maikki katsoo minua silmiin, enkä ole koskaan nähnyt sellaista katsetta hänen silmissään.</div><div><br /></div><div>”Maikki? Rakas?”</div><div>”Miten vitussa sä saatoit.”</div><div>”Kulta?”</div><div>”Miten VITUSSA sä SAATOIT!”</div><div><br /></div><div>Tyttö huutaa niin lujaa, että säpsähdän. Hän kävelee peremmälle eteiseen ja päästää myrskynsä valloilleen. Eteisen maljakko kaatuu ja hylly on miltei sortua, kun hän hakkaa seinää pienillä nyrkeillään.</div><div><br /></div><div>”Maikki, mitä on tapahtunut?”</div><div>”Ai sä kysyt multa, mitä on tapahtunut? Mitä vittua sä teit? Eeva, mitä vittua sä teit!”</div><div>Yritän mennä lähemmäs tyttöä, mutta hänen kehonsa muodostaa muurin. Silmien lämpö on muuttunut polttavaksi, nämä lieskat viestittävät, että lähelle ei saa tulla.</div><div>”Mä en nyt ymmärrä yhtään. Rauhoitutaanko? Saat olla vihainen, mutta en rakas ymmärrä, mistä me nyt puhutaan.”</div><div><br /></div><div>Kylmä tunne vatsanpohjassani on eri mieltä. Se tietää jo. Se ei tarvitse sanoja tietääkseen. Maikin ilme hurjistuu entisestään.</div><div>”Sä et voi olla vittu tosissasi. Älä puhu mulle enempää paskaa! I’m full of it! Nyt et voi puhua itseäs ulos tästä.”</div><div>”Maikki rakas.”</div><div>”Älä yritä, mä en osta tota. En tajua, miten sä voit olla noin kaksnaamanen manipuloiva psykopaatti, mikä vittu sulla on hätänä, miten vitussa sä saat vielä olla sun duunissa!”</div><div><br /></div><div>Sanat rävähtävät vasten kasvojani. Kavahdan askeleen taaksepäin, otan tukea seinästä. Maailma tärisee. Asiat, jotka tiesin saapuviksi, ovat tässä, vaativat viimein tulla valoon.</div><div><br /></div><div>”Mun eksä kertoi kaiken. Miten vitussa sä saatoit? Toi on sairasta.”</div><div>Postilaatikko. Potilastiedot. Suuta kuivaa, oksettaa. <i>Kaikki se työ, jonka tein löytääkseni pojan osoitteen.</i></div><div>”Se tajusi vetää viivat yhteen, kun se näki meidät silloin yhtenä iltana ravintolassa yhdessä. Ymmärsi, että sä olit se, joka oli jakanut mun fucking <i>potilastiedot</i> sille. Mihin vittuun sä sillä pyrit, siihenkö, että se jättäisi mut, kun sieltä paljastuisi kaikki se kuona, jonka mä olin siltä päättänyt vielä piilottaa? Kuka tekee tollasta!”</div><div><br /></div><div>En tiennyt, että se toimisi. Siinä oli riskinsä. Oli aina mahdollisuus, että poika olisikin rakastunut haavoittuvaiseen ja herkkään Maikkiin yhä vain lisää. En pysty katsomaan tyttöä silmiin. En kestä nähdä suurten silmien pohjista sitä, millainen minä todella olen.</div><div><br /></div><div>”En tahdo sun selityksiä. Mikään, mitä sä voit sanoa, ei pelasta tätä enää. Mutta yhden jutun mä kyllä haluan tietää. Mikä sulla on hätänä?”</div><div>Nieleskelen. Kohtaan ensimmäistä kertaa tytön silmät. Ne eivät anna armoa, niiden katsen alta ei voi paeta. Olen pienempi kuin koskaan.</div><div>”Mikä vittu ajaa ihmisen tekemään tuollaista? Toi on rikos ja sä tiedät sen. Ootko sä vaan ihan jumalattoman puutteessa, vai mikä sulla on hätänä?”</div><div>Jokaisen sanan myötä olen vain vähemmän. Minussa ei ole tarttumapintaa, en saa itsestäni kiinni. Nieleskelen kyyneliä, ne odottavat hetkeään sisälläni ja kaihertavat.</div><div>”E-en mä…” En tarkoittanut? Tarkoitinpas. Tahdoin heidän eroavan. Tahdoin Maikin pehmeän pörröisen pään rintaani vasten. Halusin, että hän hymyilee vain minulle eikä enää koskan mainitsisi poikaystävää.</div><div><br /></div><div>Maikki pudistelee hurjasti päätään. Hän kävelee ovelle eikä vieläkään tee elettäkään antaakseen minun koskettaa häntä. Jos hänessä on rahtustakaan lämpöä minua kohtaan, se sekoittuu kuvotukseen ja sääliin. </div><div><br /></div><div>”Odota… Hei, Maikki rakas. Mä en tarkoittanut…”</div><div>”Ai et? Miten se ilmenee? Miten sä kuvittelit, että mä otan tän, kun tää selviäisi? Olit niin varma itsestäsi, niinkö. Että rakastun suhun ja kaikki menee ku elokuvissa.”</div><div>”Älä… Pyydän.”</div><div>”Sulla ei ole oikeutta. Oot ihan vitun psykopaatti, kun voit tehdä tollaisia juttuja.”</div><div>”Mä pyydän…”</div><div>”Älä tuu yhtään lähemmäs. Tajuatko sä, että tosta vois tehdä poliisille ilmoituksen? Mun potilastietojen ei koskaan pitäs päätyä yhtään mihinkään. Uskomatonta, että mä olen jakanut elämäni tän ajan tollasen hullun ämmän kanssa.”</div><div><br /></div><div>Maikki on jo ovella. En voi koskettaa. En vain voi.</div><div>”Rakastan sua”, sanon äänellä, joka on jo särkynyt. Maikki katsoo kuin ei olisi koskaan tuntenutkaan minua ja sulkee oven perässään.</div><div><br /></div><div>Jalkani eivät kanna.</div><div>Kun annan kerran itseni itkeä, aalto pyyhkii minut mennessään.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Viikko.</div><div><br /></div><div>Toinen. </div><div><br /></div><div>Kolmas.</div><div><br /></div><div>Ajalla ei ole merkitystä. Vanhempani soittavat lankapuhelimellaan hämmentyneitä puheluita. He luulevat minun olevan sairas. Niinhän minä olenkin. Maikin sanat kaikuvat joka ilta tämän asunnon huoneissa. <i>Psykopaatti.</i> On hänen ikäiselleen tyypillistä pudotella sellaisia sanoja niin kevyesti. Minä en ottaisi niitä tosissani kenen tahansa muun suusta, mutta Maikki on oikeassa. Minussa on jotain pahasti pielessä. Minä halusin, että poika jättää Maikin tietäessään, mitä kaikkea tyttö on hänestä puhunut ja jättänyt kertomatta.</div><div><br /></div><div>Ja silti. Maikin pehmeät huulet niskassani aamuisin. Tytön lempeä hymy, kun hän kiepsahti päälleni ja painoi suudelmiaan joka paikkaan. Maikin napakat kommentit TV-sarjoista. Tytön tapa halata minua takaa päin minun laittaessani ruokaa.</div><div><br /></div><div>Kyynelille ei tule loppua, jos ajattelenkin häntä. Minulla ei ole syytä. Ei ainuttakaan syytä, jolla oikeuttaisin sen, mitä tein. Ja silti minä haluan vielä selittää. Ajatus kehkeytyy rinnassani kaikkina niinä päivinä, joina pakotan itseni töihin. Osaan toimia parhaiten tällaisena. Töissä ei ole enää mitään minulle itselleni. Maikki ei tule. Ne ovat vain töitä. Ajatukseni pysyvät kasassa. Saan viimein muodostettua sanoja, jotka haluan ojentaa Maikille.</div><div><br /></div><div>Minä kirjoitan hänelle kirjeen. Istun yöllä työpöydän ääressä ja itken. Kirjoitan kaiken, mitä sydämessäni vielä on jäljellä. Kirjoitan hetkistä, jotka sain viettää Maikin kanssa. Vuosista, jotka olen viettänyt yksin, koska tämän ikäiselle naiselle ei löydy vakituista ottajaa, ei varsinkaan queer-naisten keskuudesta. Minulla on ikäni ollut vain lyhytkestoisia miesystäviä, ja heistä pitkäaikaisin jätti minut, kun ulkomuotoni ei enää miellyttänyt häntä. Se tuntuu elokuvakliseeltä, kun kirjoitan sen alas kirjeeseen.</div><div><br /></div><div>En tiedä, kauanko olen pitänyt naisista. Kenties aina. En ollut se tyttö, joka olisi vilkuillut salaa muita pukukopeilla ja haaveillut jostakin, jota en voinut saada. Tiesin paikkani. Olin klassinen luokan pyöreä tyttö, joka ei pärjännyt ulkonäöllä saati hauskuudella. Tiesin kyllä, mitä tunsin toisista tytöistä, mutta en koskaan kohdannut sitä. Ajatus jäi vellomaan taustalle, elämä vei toiseen suuntaan. En saattanut myöntää itselleni, että nainen oli kaikki, mitä tahdoin. En ennen kuin valo rävähti eteeni ja vaati tulla huomatuksi. Maikkia ei voinut sivuuttaa. Hänen olemuksensa vaati tulla huomatuksi, kaikki hänessä huusi minulle kielellä, jota en tiennyt osaavani.</div><div><br /></div><div>Sen ja paljon enemmän vuodatan kirjeeseen. Tiedän kirjeen olevan pelkkä epätoivoinen keino tavoittaa tyttö vielä kerran. Maikin ilmeestä huokui aito kuvotus. Hän on oikeassa. Kuka tekee tällaista? En aio jäädä siihen kiinni, omaan inhooni itseni edessä. Kannan vastuun.</div><div><br /></div><div>Vien kirjeen suoraan hänen kotinsa ovelle. Koputan oveen, kannan itseni, teen tämän omilla kasvoillani toisin kuten kaiken ennen sitä. Oven avaava mies on juuri sellainen kuin aina ikkunasta katsoessakin. Pitkä ja parrakas. Parrankin takaa on helppoa sanoa, että miehessä on samaa kuin tyttäressään.</div><div><br /></div><div>”Maikin terapeutti?” mies kysyy tervehdittyään. Nyökkään kohteliaasti.</div><div>”Minä tulin tuomaan Maikille tämän. Muuta minulla ei ole. Sano Maikille, että olen pahoillani.”</div><div>Miehen ilme käy vain hämmentyneemmäksi.</div><div>”Maikki ei ole käynyt terapiassa moneen viikkoon. Onko jotain sattunut?”</div><div>Olen pitkään hiljaa.</div><div>”Olen pahoillani.”</div><div><br /></div><div>Sanon miehelle vastahakoiset hyvästit ja jätän hänet ihmettelemään tilannetta. Maikki-raukka. Tyttö joutuisi selittelemään niin paljon, jos vain suinkin pystyy. En tiedä, missä mielentilassa hän on. Ehkä hän on jo palannut takaisin siihen arkeen, joka hänellä oli ennen suhdekokeilua kaksi kertaa ikäisensä terapeutin kanssa. Kenties poikaystävä on palannut nyt, kun totuus on paljastunut. </div><div><br /></div><div>Kyyneleet nousevat vasta kotona. On mahdollista, etten kuule Maikista enää koskaan suoraan. Tyttö lipuu otteestani, ja minä annan sen tapahtua, koska minulla ei ole oikeutta muuhunkaan. Juuri nyt osaan vain uhriutua. Terapeutti aivoissani on rikki, en osaa terapioida itse itseäni. Tahdon vain kuulla tytön naurun, mutta en halua hänen nauravan kenenkään muun kanssa. En voi olla hänelle se, mitä hän ansaitsee. Tahdon vain kahlita hänet.</div><div><br /></div><div>Kuluu päiviä ilman, että ajattelen mitään. Kun ovikelloni soi, en vieläkään ajattele mitään. Ainutkaan ajatus ei käy päässäni, kun avaan oven. Kehoni lamaantuu ennen kuin tietoisuuteni ehtii rekisteröidä tutut kasvot. Maikki pamauttaa oven kiinni perässään, painautuu täydellä voimallaan minua vasten ja suutelee.</div><div><br /></div><div>Ei lyö.</div><div>Ei huuda.</div><div><br /></div><div>Suutelee.</div><div><br /></div><div>Huulet etsiytyvät ahnaasti omiani vasten, kädet kietoutuvat niskaani ja harovat hiuksiani.</div><div>”Maikki”, minä henkäisen suudelmien välissä, ”Maikki, mä en…”</div><div>Maikki malttaa hädin tuskin irrottautua, ja kun hän tekee niin, hän nappaa minua lujaa kädestä ja kiskoo mukanaan. Hentoraajainen tyttö työntää minut täydellä voimallaan sänkyyn ja asettuu lujasti päälleni.</div><div>”Maikki rakas, mä en…”</div><div><br /></div><div>Minä tunnen, kuinka yksi pieni osa kerrallaan minä hajoan. Yhdestä pienestä nytkähdyksestä lähtee kokonainen aaltojen sarja, joka peittää minut alleen. Käperryn aivan pieneksi enkä ymmärrä enää mitään. Maikin energia täyttää koko tilan, olen äänetön sen edessä.</div><div><br /></div><div>”Eeva, mä rakastan sua.” Tuttu, pehmeä ääni.</div><div>”Mä en pysty tähän”, kuiskaan. En saa happea. ”Maikki… mitä sä…”</div><div>Pitäisi osata sanoa, että tyttöhän vihaa minua. Oikeutetusti. Pitäisi pyytää anteeksi, vaikka pyysin jo tuhannesti kirjeessä. Pitäisi osata sanoa, että en odottanut enää koskaan näkeväni häntä.</div><div>”Mä rakastan sua”, Maikki kuiskaa ääni halusta väristen, ”ja mä haluan sut aina. Kaikesta huolimatta.”</div><div>”En ymmärrä.”</div><div><br /></div><div>Maikki painuu tiukemmin minun päälleni ja hivuttaa kättään paitani alle. Hänen katseensa ei jätä minulle muuta vaihtoehtoja, kaikki hänessä vyöryy intohimona päälleni. Maikin huulet ovat jo kaulallani. Kaikki kääntyy ympäri. Suudelmat tihenevät, annan niille luvan. En ymmärrä, mitä tapahtuu, en käsitä, kuinka tyttö on tässä, mutta tilanne etenee niin kiihkeästi, etten voi saati tahdo estellä.</div><div><br /></div><div>Vasta, kun tyttö makaa paljaana ja tärisevänä minua vasten, yritän ymmärtää, mitä juuri tapahtui. Maikki on sulkenut silmänsä ja kietoutunut tiukasti minua vasten. En uskalla silittää enkä suudella, vaikka olemme juuri tehneet kaiken ja enemmänkin.</div><div><br /></div><div>”Maikki”, minä kuiskaan. Kysymykset eivät tule. Niille ei ole sanoja, sittenkään.</div><div>”Mä luin sun kirjeen. Kuvittelin lukevani sen pelkästään, koska olin niin raivoissani, mutta sä…” Maikki painaa päänsä tiukemmin olkaani vasten. ”En mä tiedä. Mä olin jo ehtinyt rakastua suhun. En mä voi lukea tuollaisia juttuja ilman, että haluan vaan rutistaa sua. En oo antanut anteeksi vielä. Oon ollut tosi, tosi vihainen, ja silti mä rakastan sua, kai mä olen idiootti sitten, voit vaikka analysoida tätä sun terapeutinaivoilla.”</div><div>”Olen niin pahoillani.”</div><div>Maikki on hetken hiljaa.</div><div>”Oon iloinen, että sanot sen suoraan. Mä olin rehellisesti varmaan järkyttyneempi kuin koskaan, kun sain tietää. En vaan voinut käsittää, miten kaikista ihmisistä…”</div><div>”Se ei ollut oikein. Mä halusin vain…”</div><div><br /></div><div>Tunnen oloni pieneksi tytöksi, joka yrittää selittää, miksi on pihistänyt isän kolikoita. En uskalla avata silmiäni, tuudittaudun Maikin kehon lempeään lämpöön. Maikin toinen käsi silittelee rintakehääni.</div><div><br /></div><div>”Doctor, heal yourself”, Maikki hymähtää. ”Ne sun kertomat jutut siinä kirjeessä oli aika hurjia. Mä en tiennyt, että sä olet noin yksinäinen. Sun pitäis todellakin miettiä sun kiintymyssuhdetta.”</div><div>”Niin olen miettinytkin. Etenkin nyt… En ole kunnossa. En halua jakaa sua kenenkään kanssa nyt, kun oon saanut sut. Pelotan itseäni.”</div><div>”Voi kulta.”</div><div><br /></div><div>Maikki kiepsahtaa päälleni ja ottaa kasvoni käsiinsä.</div><div>”Mä olen valmis käymään tän taistelun sun kanssa, jos sä sitoudut siihen. Meillä on helvetillinen sotku tässä käsillä.”</div><div>”En voi ymmärtää, miten olet mulle noin hyvä.”</div><div>”En ihan täysin ymmärrä minäkään, mutta tässä sitä ollaan. Enkä mä ole hyvä, mä sanoin sulle kiukkupäissäni ihan hirveitä asioita.”</div><div>Kyyneleet nousevat jälleen silmiin ilman lupaa.</div><div>”Oon pahoillani”, Maikki kuiskaa ja suukottaa minua suoraan suulle.</div><div>”Mä… Mä olen aina tiennyt, että mussa on jotain vikaa”, soperran pienen tytön äänellä, ”oli vain oikein, että sanoit sen suoraan. Eivät normaalit ihmiset tee tällaisia asioita. Asiakkaani eivät toimi näin. Minä toimin…”</div><div>”Sun pitää olla armollisempi itsellesi. Mä en ollut tajunnut, että sulla on ollut näin hankalaa kiintymyssuhteiden ja yksinäisyyden kanssa. Kunpa olisin tiennyt. Mä sanoin sulle tosi pahasti. Anna anteeksi. En todellakaan näe sua sillä tavalla. Sussa ei ole mitään vikaa.”</div><div><br /></div><div>Kyyneleet valuvat vuolaina kasvoilleni. Maikki silittää niistä jokaista. Tytön silmissä asuva hellyys tekee minusta aivan pienen.</div><div>”Sussa ei ole mitään vikaa. Mä en tuomitse sua. En pysty vielä antamaan anteeksi sitä, mitä sä teit, eikä se todellakaan ollut oikein, mutta mä haluan ymmärtää sua.”</div><div>”Entä sinun eksäsi? Onko hän…”</div><div>”Me saatiin sovittua asiat meidän välillä. Se oli tosi vihainen, kun tajusi. Mutta sille puhuminen sai mut näkemään, miten paljon rakastan sua jo nyt. Se huomasi sen ennen mua, hah. Se vaan sanoi, että mun puheesta kuuli kauas, että kaikesta huolimatta mä oon jo valinnut olla sun kanssa. Se ei ehkä ihan ymmärtänyt, miksi.”</div><div>”En voi syyttää häntä siitä…”</div><div>”Jos haluat, voisi olla ihan hyvä joskus tavata kolmistaan.”</div><div>”E-en tiedä pystynkö siihen. Mä kirjaimellisesti erotin teidät kaksi.”</div><div>”Juuri siksi siitä voisi olla kehittävää puhua yhdessä.”</div><div><br /></div><div>Vedän syvään henkeä. Painan hetkeksi silmäni kiinni ja tunnen, kuinka Maikki painaa kevyitä suudelmia suljetuille luomilleni. Kaiken tämän hyvän hän on valmis antamaan minulle. En saa pilata sitä jäämällä kiinni siihen, mikä minussa on vielä kesken.</div><div><br /></div><div>”Saanko olla vielä keskeneräinen?” Haluatko minut silti?</div><div>Maikin katse on hellempi kuin koskaan.</div><div>”Saat”, hän kuiskaa pehmeästi. ”Aina saa olla kesken. Sitähän sinäkin sanot asiakkaillesi.”</div><div>”Haluatko sinä Maikki käydä terapian loppuun?”</div><div>Tyttö nyökkää.</div><div>”Tämä on aika absurdia, mutta niinhän kaikki aina on. Mä kuitenkin haluan olla nyt tässä sun kanssa. Käsitellään asioita yhdessä. Ihan omaan tahtiin.”</div><div>”Maikki…” Kyyneliä virtaa yhä. ”Sille, mitä sä merkitset mulle, ei ole sanoja.”</div><div><br /></div><div>Saan tytön nauramaan. Hänen naurunsa on minun lääkkeeni, elän siitä, hengitän sitä.</div><div>”Voi sun kanssasi.” Maikki suukottaa minua jälleen. ”Me selvitään kaikesta, eikö niin? Sä et ole enää yksin. Mä olen sun kanssasi tässä, täysin vapaasta tahdostani. Sun ei tarvitse pakottaa tai houkutella mua mihinkään. Oon tässä näin.”</div><div>Niin oletkin. Vielä kaiken jälkeenkin.</div><div><br /></div><div>Minä kiedon tytön lähemmäs itseäni ja päätän uskoa hyvään.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-58766864596449104442023-12-02T08:01:00.000-08:002023-12-02T08:01:32.858-08:00Puun oksalla<div style="text-align: left;">Veljen siipi on rispaantunut kärjestä. Pörröllään olevat sulat repsottavat, katse silmissä on lasittunut tuijottamaan jonnekin, jonne omat aistini eivät pääse. Ilmeessä on samaa haavoittunutta sulkeutuvaisuutta kuin jo lapsena. Sama pieni lintu, joka istuu hiljaisessa kyyryssä ja peittää hienoisen tärinänsä pitämällä siipensä tiukassa sumpussa.</div><div><br /></div><div>”Judas”, kuiskaan isoveljen nimen. Saan vastaukseksi saman syvän huokauksen kuten aina siihenkin saakka. Judas ei tee elettäkään noteeratakseen saapumiseni. Istuudun hänen viereensä puun paksulle rungolle, silitän sen pintaa maadoittakseni itseni hetkeen. Tämä puu on kasvanut tässä aina, nähnyt kaikki ne kymmenet vuodet, joka me ja esi-isämme ovat täällä kulkeneet. Minä ja Judas tapasimme kiivetä tänne lapsina rukoilemaan Solarindranaa. Joskus tiesin, että veli rukoili jotakin muutakin, jotain, jonka hänen hidastetut eleensä ja rukousmantrojensa rytmi paljastivat. En koskaan kysynyt. Nyt tiedän paremmin.</div><div><br /></div><div>”Judas.”</div><div>Toisto auttaa. Veli säpsähtää hivenen, hetken näen hänessä säikähtäneen pikkulinnun, joka painoi päänsä syliini ja kuunteli yön laulua. Minun pieni isoveljeni. Hän ei koskaan kasvanut sellaiseksi kuin suoraselkäiset kylmiä käskyjä jakavat linnut; hän säilytti tähtien laulun sydämessään. Sellaisena minä hänet yhä näen. Ryhdikkään ja suoran olemuksen alla on yhä sama pieni linnunsydän, jonka lempeys ei ole haalistunut päivääkään.</div><div><br /></div><div>”Malva.” Hymy on pelkkä aavistus, mutta se riittää, siihen takerrun. Minulla on paljon, mitä voisin sanoa, mutta sanat saisivat veljen käpertymään kokoon. Ne eivät sovi meille, eivät ole koskaan sopineet. Katson Judasta pitkään. Me emme oikeastaan koskaan ole muistuttaneet toisiamme juurikaan. Vain punaiset hiuksemme paljastavat meidän olevan sisaruksia. Veljen piirteissä on sanoinkuvaamatonta herkkyyttä. Mustia sulkia punaisten hiusten seassa, hopeisina hehkuvat silmät, joiden suru ei koskaan lähtenyt. En ole koskaan nähnyt isoveljen silmien hymyilevän.</div><div><br /></div><div>Me vain istumme yön laskeutuessa yllemme, kietoessa meidät pehmeään peittoomme. Minun ei tarvitse tehdä mitään muuta. Vien käden hellästi hänen omalleen, kosketan vain kämmenselkää, sillä muuhun minulla ei ole oikeutta. Kaikki tämä on vain tässä, pienen hetken aivan pieneksi käpertyneenä. Maailma on hetken hiljaa ja sallii meidän hengittää yötä. Suljen silmäni ja painan pääni isoveljen olalle ja tiedän, että juuri nyt se riittää.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-36849242410718220102023-11-02T02:31:00.002-07:002023-11-02T02:31:53.547-07:00Gosulookkeja (Halloween)<div style="text-align: center;"> <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiV2F8H2_mgLPgpKLk_4S3fpVZi3jvu9U1Ew1XbvsgZJpYmHEWRrPjU2xopeo8wacWbZF-G8AqUhY8113KYGsHlYo_tVfL6r-3EpDPp_0d6rgFSU7TBcPkVtzj20_HPMKFC1Iu4Nyee_FIjmDfItX5mBHhENuns6ihdBHNI5Xf_OpeG_l0jWX34AL3nIpA/s454/Sade199.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="454" data-original-width="336" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiV2F8H2_mgLPgpKLk_4S3fpVZi3jvu9U1Ew1XbvsgZJpYmHEWRrPjU2xopeo8wacWbZF-G8AqUhY8113KYGsHlYo_tVfL6r-3EpDPp_0d6rgFSU7TBcPkVtzj20_HPMKFC1Iu4Nyee_FIjmDfItX5mBHhENuns6ihdBHNI5Xf_OpeG_l0jWX34AL3nIpA/w296-h400/Sade199.jpg.png" width="296" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJzjOxRa2E6hGAmyMTF9RgxXIDMflm3yvy8RPAkpUbgLYjiljRaw9Ba5FNZ-GDyqS_YGYUgINpLtHWXEjsAKGxgwLn1-rziEXdh8-xcO4hVp1cjAA00Uzx0a4V189Hr53dp5QRJ3v4l6MPRuVk5BEXJmvHQZvzFeYtYm0FbCWP5YgV6Bo3WjFlZ-tAvrs/s465/Sade198.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="465" data-original-width="325" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJzjOxRa2E6hGAmyMTF9RgxXIDMflm3yvy8RPAkpUbgLYjiljRaw9Ba5FNZ-GDyqS_YGYUgINpLtHWXEjsAKGxgwLn1-rziEXdh8-xcO4hVp1cjAA00Uzx0a4V189Hr53dp5QRJ3v4l6MPRuVk5BEXJmvHQZvzFeYtYm0FbCWP5YgV6Bo3WjFlZ-tAvrs/w280-h400/Sade198.jpg.png" width="280" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh1xKdO0sl_2MjZzIXK1Iq9Lm67H6BsuA4Cs7m8Jvlx1oH8-O8_iN168lMCMPliufCpevMNfbQgvAoBOHsFt-gyJ37KpsLPdV0NPmU5UZdi5w_VG0yq9ZyWqscNXAi4DF9cZ0mBdKJ2ec3uqzTzii-_7GKUyiwVKtDvbv7A5mAoaCU7WgHM5fPiqlEELGw/s457/Sade197.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="457" data-original-width="333" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh1xKdO0sl_2MjZzIXK1Iq9Lm67H6BsuA4Cs7m8Jvlx1oH8-O8_iN168lMCMPliufCpevMNfbQgvAoBOHsFt-gyJ37KpsLPdV0NPmU5UZdi5w_VG0yq9ZyWqscNXAi4DF9cZ0mBdKJ2ec3uqzTzii-_7GKUyiwVKtDvbv7A5mAoaCU7WgHM5fPiqlEELGw/w291-h400/Sade197.jpg.png" width="291" /></a></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg8EzOgBJKIIz_Ot1p1o2JrpYbFsalzGK_eZWYPEYbxegREKoISf5xEiKm8hhvG0tyjUfNc4DhOzlJYi3siZmJFK4wEowQu5Qw51-nYBQI1O89gHYlwYkI5yHfx_CJx2cILQJyhz9yIcCIE1dDgsbSysQwagw_rHP1f9aYbL_90S_lP_tdCt4GMXoC8uMFo/s451/Sade200.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="451" data-original-width="334" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg8EzOgBJKIIz_Ot1p1o2JrpYbFsalzGK_eZWYPEYbxegREKoISf5xEiKm8hhvG0tyjUfNc4DhOzlJYi3siZmJFK4wEowQu5Qw51-nYBQI1O89gHYlwYkI5yHfx_CJx2cILQJyhz9yIcCIE1dDgsbSysQwagw_rHP1f9aYbL_90S_lP_tdCt4GMXoC8uMFo/w296-h400/Sade200.jpg.png" width="296" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi8mZXeiIVhcd6tvHWYG4g89-fbTwQEMWHCV-R1vtO1rlWr2sB1CJRb-7zYAgSBSEXBIKo5WEVLMC2TmKaqaW9KO1qL13qDrWiZL_fmXp3z-Fs9AOCfPxPUODFEQXow09AFTAQjYX_fml4C5N0G9UllW87RCm9k2l89sEQgClGMzWnehyphenhyphencRqPcAUWqhSG41/s463/Sade201.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="463" data-original-width="331" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi8mZXeiIVhcd6tvHWYG4g89-fbTwQEMWHCV-R1vtO1rlWr2sB1CJRb-7zYAgSBSEXBIKo5WEVLMC2TmKaqaW9KO1qL13qDrWiZL_fmXp3z-Fs9AOCfPxPUODFEQXow09AFTAQjYX_fml4C5N0G9UllW87RCm9k2l89sEQgClGMzWnehyphenhyphencRqPcAUWqhSG41/w286-h400/Sade201.jpg.png" width="286" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhKZU6MCDD_I8qEWmDOETVsRKSE8Qf3DSzgIW8x7nesi8DXRRG_mXz3wqfSW5pLR3bsUUecsQ5S3x2G-5gEOG6qRdUMgiTUN9vqdbBEbV1om-5ewCC3oDq0mVjuTgqbd0mXmk5yOgc_piQZ0GnSrnq6TNlQ38F8YUOBP2iTZt1TOP7ofPqTwn9go2n9wB8/s463/Sade202.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="463" data-original-width="330" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhKZU6MCDD_I8qEWmDOETVsRKSE8Qf3DSzgIW8x7nesi8DXRRG_mXz3wqfSW5pLR3bsUUecsQ5S3x2G-5gEOG6qRdUMgiTUN9vqdbBEbV1om-5ewCC3oDq0mVjuTgqbd0mXmk5yOgc_piQZ0GnSrnq6TNlQ38F8YUOBP2iTZt1TOP7ofPqTwn9go2n9wB8/w285-h400/Sade202.jpg.png" width="285" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg73rvYi7nooSUntDGl5UXInBnoYUCRwfbapRPw69Ya_q_GwhGRmI8decm1067UAV4HQp97TeV8pR4K3DlACE6Gc6pSqi8ZnkZoEKK_m47b8X257sQ8bmKhhVc4wHb7pfZrtdsUWPHPZBNachjEkdB-_SHnLeUEHHRwBP-GWsb-vC8mOK7lMOvKGTkLeT0/s454/Sade203.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="454" data-original-width="331" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg73rvYi7nooSUntDGl5UXInBnoYUCRwfbapRPw69Ya_q_GwhGRmI8decm1067UAV4HQp97TeV8pR4K3DlACE6Gc6pSqi8ZnkZoEKK_m47b8X257sQ8bmKhhVc4wHb7pfZrtdsUWPHPZBNachjEkdB-_SHnLeUEHHRwBP-GWsb-vC8mOK7lMOvKGTkLeT0/w291-h400/Sade203.jpg.png" width="291" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhF1cS6GGBXCRCqBISmR8lWfdzrwCo3k0eLPqbVIqhnRP5cthmDt9Fc30It85T1E6GeivyNl8WKJDU6jUBrEjX_3Tbo_W4mm1AOryK2KaCV-ScSA-iaM61fAv9PE6ZKlJfCNRbg6foVZX4WwE7QGE4TgxKZoDJZtJCkjGW66dkfKK4SgKzYRlJ2WnFcL5k/s466/Sade204.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="466" data-original-width="342" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhF1cS6GGBXCRCqBISmR8lWfdzrwCo3k0eLPqbVIqhnRP5cthmDt9Fc30It85T1E6GeivyNl8WKJDU6jUBrEjX_3Tbo_W4mm1AOryK2KaCV-ScSA-iaM61fAv9PE6ZKlJfCNRbg6foVZX4WwE7QGE4TgxKZoDJZtJCkjGW66dkfKK4SgKzYRlJ2WnFcL5k/w294-h400/Sade204.jpg.png" width="294" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiUfSl61gJzgvBKGYjdKZFxkKv6530laWgVtpeFvEK18jHLehV5dxgz2uwrHBEzeqSMMN4n_eCKO5ZVfqKx5Y4AjfKfO1C_kh1V_OP24MkvbDosD6IlDDiVzwIs0ez_OXrjEvqpfHn01nEOcH7dueMJQxZxZJsZduuYPQv1DSgQ0dadiB4r3f7raY3dKIs/s451/Sade205.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="451" data-original-width="330" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiUfSl61gJzgvBKGYjdKZFxkKv6530laWgVtpeFvEK18jHLehV5dxgz2uwrHBEzeqSMMN4n_eCKO5ZVfqKx5Y4AjfKfO1C_kh1V_OP24MkvbDosD6IlDDiVzwIs0ez_OXrjEvqpfHn01nEOcH7dueMJQxZxZJsZduuYPQv1DSgQ0dadiB4r3f7raY3dKIs/w293-h400/Sade205.jpg.png" width="293" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGWbYt61tpXddUG3XdVjvelX7bjvepV5YnWWvHlbtlY8x5BoRsPEUbf_rmQ8E5N6vkx14XqtQ0badcLA1Oq62qJGs4oAi7DYnYlsBnLmih-KTr7WU3O3Pp4CeHpxFL-FO_QHLQ3sR66TCTIJXJUe9G0kAH8ZDxzHbOf2qTjz6FR7CxMPG8dAggq43AJgo/s466/Sade206.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="466" data-original-width="322" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGWbYt61tpXddUG3XdVjvelX7bjvepV5YnWWvHlbtlY8x5BoRsPEUbf_rmQ8E5N6vkx14XqtQ0badcLA1Oq62qJGs4oAi7DYnYlsBnLmih-KTr7WU3O3Pp4CeHpxFL-FO_QHLQ3sR66TCTIJXJUe9G0kAH8ZDxzHbOf2qTjz6FR7CxMPG8dAggq43AJgo/w276-h400/Sade206.jpg.png" width="276" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhVrDuP2v8x1bELBkiDfW1TG3WMs4CdD8MS0oo11cfcoq-kcUWyOfizqV87NO5eW1Xdq2MoZyZfp6Xywc30r47l7-sYbh6mAFcuyg0LXoUIBws6e_vSg-SEj2VaeTtWK89uV8NLztaMAAwNlEPNLCic2rsj7k86QETtkrIqkhFcRW2gO5GUk5rLPMrGcow/s457/Sade207.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="457" data-original-width="337" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhVrDuP2v8x1bELBkiDfW1TG3WMs4CdD8MS0oo11cfcoq-kcUWyOfizqV87NO5eW1Xdq2MoZyZfp6Xywc30r47l7-sYbh6mAFcuyg0LXoUIBws6e_vSg-SEj2VaeTtWK89uV8NLztaMAAwNlEPNLCic2rsj7k86QETtkrIqkhFcRW2gO5GUk5rLPMrGcow/w295-h400/Sade207.jpg.png" width="295" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh1x2zVbMxQQtPXU-2zPRX9RXsM276sZqR6phEHfVteN7z8JPVTWiTUm_rAuBfu5wnKGKfXVFXhfn3bRnHfZt7bLjaVLxuvqNR6wGjUxUzrZifOiSBgbWqeFdjLCG9F-7t2PWNHmJon4EM9rO2NdE6saGJTwoYl01xsD6VSsHixVYzRyVjbl9X4b4JQXxs/s460/Sade208.jpg.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="460" data-original-width="342" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh1x2zVbMxQQtPXU-2zPRX9RXsM276sZqR6phEHfVteN7z8JPVTWiTUm_rAuBfu5wnKGKfXVFXhfn3bRnHfZt7bLjaVLxuvqNR6wGjUxUzrZifOiSBgbWqeFdjLCG9F-7t2PWNHmJon4EM9rO2NdE6saGJTwoYl01xsD6VSsHixVYzRyVjbl9X4b4JQXxs/w298-h400/Sade208.jpg.png" width="298" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjhes9Jko8Y5vUNPma2rc3kgVyb73YU9FqmUSae4gyunLifXWm15PxoiZKGcOVr7rmkrACyf7Bq3_YxNyJxRqlWAU0wEJ7D6lge9GM5vBN0K226t7XEhy1B6FRaEbuLlB2M1_Ltl5CU5Hxi1yUnal0tw40Yk7amZTMkvNlmIEgh6S5ZRaRcchrZQNRIwDY/s462/Sade209.jpg.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="462" data-original-width="331" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjhes9Jko8Y5vUNPma2rc3kgVyb73YU9FqmUSae4gyunLifXWm15PxoiZKGcOVr7rmkrACyf7Bq3_YxNyJxRqlWAU0wEJ7D6lge9GM5vBN0K226t7XEhy1B6FRaEbuLlB2M1_Ltl5CU5Hxi1yUnal0tw40Yk7amZTMkvNlmIEgh6S5ZRaRcchrZQNRIwDY/w286-h400/Sade209.jpg.png" width="286" /></a></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div></div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-28691658746369378512023-10-31T13:45:00.003-07:002023-11-01T14:15:09.646-07:00Isäpuoli<div style="text-align: left;">Äidin uusi mies muuttaa kanssamme asumaan kesänä ennen minun viimeistä vuottani yläasteella. Harri on äidin ikäluokkaa, nelissäkymmenissä ja taiteilija. Sen jopa minä näen hänestä. Boheemi ja tyylikäs, juuri sen tyylinen mies, jonka äiti sai istumaan seuraansa hifistelevään pikkubaariin, jossa soitetaan musiikkia, jota vain siellä käyvät kuuntelevat.</div><div><br /></div><div>Minä en aluksi juuri osaa suhtautua Harrin tuloon. Kolmio tuntui ahtaalta jo minulle ja äidille. Harri ei ole ihminen, joka veisi paljon tilaa omalla persoonallaan, mutta yhtäkkiä kaikki, mitä rekisteröin, ovat hänen villapaitansa ja lierihattunsa ja kylpyhuoneen lattialle jätetyt sukkapinonsa. Äiti on juuri niin innoissaan kuten aina, kun on löytänyt uuden egoaan pönkittävän komistuksen käsikynkkäänsä. Harri on taiteilija ainakin äidin silmissä - mies tekee kokeilevia maalauksia. On niissä ideaakin, kaunista värinkäyttöä ja tyyliteltyjä asetelmia, en vain itse ymmärrä sellaisesta mitään. Mies vaikuttaa lempeältä ja huomaavaiselta, mutta hän on silti vieras kodissani.</div><div><br /></div><div>Kesä on kuuma, mutta Harri ja äiti jaksavat olla tiukasti kiinni toisissaan. Halailevat ja suutelevat sellaiseen tahtiin, etten siedä olla samassa huoneessa. Harri tahtoo meidän menevän ”koko perheen voimin” jäätelölle, ja vaikka suhtaudun ilmaukseen varauksella. Harri on liittänyt itsensä osaksi perhettämme, vaikka minulla on vielä isä. Hyvä isä, joka haluaa edelleen katsoa lauantaisin James Bondeja ja juoda kokista ja käydä kerran kesässä Särkänniemessä.</div><div><br /></div><div>Harri maksaa meille kaikille pehmikset.</div><div>”Otitko sä Nina sekoitusta?”</div><div>”Joo.”</div><div>”Suklaa on parasta”, Harri hymähtää.</div><div>”Ainoa oikea pehmis on vanilja”, äitini nauraa.</div><div>”Niinpä tietysti.”</div><div><br /></div><div>Äiti ja Harri katsovat toisiaan niin imelästi, että edes jäätelö purkissani ei enää tunnu yhtä makealta. Tekisi mieleni yökätä, mutta en kehtaa pahoittaa äidin mieltä. Hän pitää tästä miehestä, eikä Harri ole periaatteessa tehnyt mitään väärää. Hän on kunnioitettava aikuinen mies, ja ymmärrän sen karisman päälle, jonka äitini hänestä tavoittaa.</div><div><br /></div><div>”Harrilla on yleisesti ottaen paras maku kaikessa, mutta herkkujen suhteen olis vielä kehittymisen varaa”, äiti nauraa.</div><div>”Sinä tässä olet vanilja vähän kaikessa.”</div><div>”Noh! Harri!” Äiti vie käden suulleen.</div><div><br /></div><div>Miehen kommentti saa minut tyrskähtämään tahtomattanikin. Harri varmasti luulee, etten koskaan ajattele äitiäni intiimissä kanssakäymisessä hänen kanssaan, sillä hänen poskensa lehahtavat heti punaiseksi. Äitini tietää paremmin. Mielessäni vilisevät kaikki ne miehet, joita hän on roudannut kotiin yön pikkutunneilla. Useat eri silmät, jotka olen kohdannut aamiaispöydässä. Äiti ei ole ajatellut, haluaako hänen esiteini-ikäinen tyttärensä nähdä kaikki ne sankarit, jotka saivat hymyn hänen kasvoilleen. Äiti on vain toiminut.</div><div><br /></div><div>”No Nina, milläs ajatuksella sä Nina lähdet vikaan vuoteesi peruskoulussa?”</div><div>”En oikein millään.”</div><div>”Mitenkäs nyt sillä tavalla?”</div><div>”En mä tiiä.”</div><div>”Meidän Nina on aina yhtä tunnollinen koulussa”, äiti sanoo tekopirteää hymyä äänessään. ”Kerros nyt Harrille.”</div><div>”Ei mulla ole mitään kerrottavaa siitä. Käyn koulua, that’s it.”</div><div>”No kun Harri sulta varta vasten kysyi.”</div><div>”Koulu on ihan kivaa. Helppoa.”</div><div>”Haetko sä sitten lukioon tänne vai suunnittelitko jossain muualla käyväsi?”</div><div>”Ihan täällä vaan.”</div><div>”Nina haluaisi kauppatieteitä opiskelemaan sitten lukion jälkeen”, äiti julistaa.</div><div><br /></div><div>Harrin kasvoille leviää häkellys. Sitten mies hymyilee leveästi ja taputtaa minua harteille niin yllättäen, että miltei pudotan jäätelöni.</div><div><br /></div><div>”Ihanaa, että sulla on jo tuollainenkin suunniteltuna. Mä en koskaan suunnitellut mitään, ja tässä sitä ollaan sutimassa pensseleillä ympäriinsä”, Harri nauraa.</div><div>”Olethan sä kulta myös floristi", äiti huikkaa väliin.</div><div>”No toki, muun muassa. Mutta taidetta mä tekisin kaikki päiväni, jos voisin. Voisinpa kannustaa kaikkia nuoriakin siihen. Elämään miten haluavat. Elä sä Nina opiskeluista huolimatta miten sä haluat.”</div><div><br /></div><div>Olen aikeissa kysyä, miten se on mahdollista, mutta äiti ohjaa keskustelun toiselle raiteelle. Aikuisten keskustelu pulppuaa ja pirskahtelee, annan sanojen lipua ohitse. Jäätelöä sulaa niin, että sitä valuu ranteelleni. En pyyhi sitä heti pois.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Isän rappukäytävässä on tuttu aavistuksen ummehtunut haju. Vanhan kerrostalon jo hivenen eltaantunut tuoksu. Isä on avaamassa ovea Kalle jaloissaan haukkuen. Mäyräkoira hyppii jalkojani vasten. Miltei kaadun, kun isä kaappaa minut halaukseen samalla, kun Kalle touhottaa jaloissani.</div><div><br /></div><div>”Mitä iskän kulta tietää!”</div><div>”No hyvää, kiitti! Moi! Ja moi sullekin, Kalle, joo, tajuan, että oot täällä…”</div><div><br /></div><div>Kumarrun ennen ulkovaatteiden riisumista rapsuttamaan Kallea, joka kellistelee lattialla paljastaen vatsansa. Isää naurattaa.</div><div>”Tänne on varmaan aina kiva tulla, kun kaikki perheen miehet vaan rivissä kaipaavat sua.”</div><div>Nauran. Vieno pizzantuoksu leijuu kauempaa.</div><div>”Ootsä iskä tehnyt pizzaa?”</div><div>”Saatoin tilata sitä ennen kuin sä tulit.”</div><div>”Oot paras!”</div><div><br /></div><div>Siirrän tavarani tuttuun tapan isän makuuhuoneeseen, hän itse majoittuu vierailujeni aikaan aina sohvalle. Nauramme aina, että siitä on joka tapauksessa lyhyempi matka vessaan ja jääkaapille.</div><div><br /></div><div>Ilta kuluu nopeasti pizzan äärellä, ulkona hämärtää jo. Kesäyö on utuinen jopa keskellä kaupunkia. Isältä kestää monta tuntia päästä aiheeseen, joka selkeästi polttelee hänen kielellään jo valmiina.</div><div><br /></div><div>”No tuota, mites teillä siellä… tai siis. Niin. Miten kotona menee? Se Arjan uusi mies ja kaikki, mitenkä te ootte eloon sopeutuneet?”</div><div>Isäni tahtoisi tietää kaiken, tiedän sen. Hän ei pidä Harrista. Hän on kertonut alusta asti melko reippain sanankääntein, millaisena hän näkee taiteelliset miehet, joilla on letkeä elämäntyyli ja ylikasvanut tukka.</div><div><br /></div><div>Vedän syvään henkeä. Erolapsen paikka on kahden tien välissä. Ei edes risteyksessä, sillä ne tiet eivät kohtaa, tuskin ovat koskaan kohdanneetkaan.</div><div><br /></div><div>”On se ihan jees.”</div><div>Isä on pitkään hiljaa. Näen kevyestä rypystä silmien välissä, että saarna alkaisi taas.</div><div>”Nuo Arjan statusmiehet eivät koskaan kestä”, putoaa huulilta jo ennen kuin ehdin valmistautua. ”Se on ehkä eka mies, joka muuttaa sen kanssa asumaan, mutta ei vika. Tuollaiset tietää aina. Se haluaa hetken pröystäillä sen vapaalla hifistelyelämäntyylillä ja käydä ilmajoogassa ja leipoa raakakakkuja, mutta ei Arjalla kestä kauaa kyllästyä sellaiseen.”</div><div>En sano mitään. Ei ole mitään, mitä voin sanoa asettumatta seisomaan vain jommalle kummalle teistä.</div><div>”Mun veikkaus on, että tuo on ohi ennen kuin sä pääset peruskoulusta.”</div><div><br /></div><div>Kun pysyttelen yhä hiljaa, isä hymyilee surumielisesti. Hän saa kiinni ilmeestäni ja pudistelee päätään.</div><div>”Sori. Kerro rakas mitä sulla on ollut tänä kesänä. Mulla on hei kans meille kokista!”</div><div>Keskustelu syttyy uudelleen. En enää tuijota ulos ikkunasta utuisena alkavaan kesäyöhön ja toivo, että maailmassa olisi valmiita vastauksia.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Kesän loppuessa Harri ostaa minulle uuden polkupyörän. Ostos on iso enkä koskaan pyytänyt sitä.</div><div>”Täytyyhän sulla nyt uusi olla, meet niin pitkän matkan muuten jalan. Ja se vanha taisi olla jo niin mäsä.”</div><div>”Katso nyt Nina, miten hieno se on! Noin monta vaihdetta!” äiti sanoo. Hänen katseensa ei ole pyörän lumoissa, siitä heijastuu kaikki se uutuudenviehätys, jota äiti tuntee tätä miestä kohtaan. Nyökkäilen kiitollisena. <i>Olen</i> kiitollinen. Pelko lamaannuttaa minut aloilleen, <i>olen nöyrä, minä osaan kyllä</i>. Olen kiitollinen, vaikken ymmärrä, miksei tämä näytelmä jo lopu.</div><div><br /></div><div>Syksy juoksee kovaa vauhtia eteen päin, tulee joululoma ja joulun tuskainen odotus. Pyörä toimii ennen pakkasia, mutta jokainen polkaisu tuntuu syyllisyydeltä. En minä ole siinä asemassa, että voisin ottaa vastaan lahjoja vieraalta mieheltä, joka asuu kanssani samassa asunnossa. En vain ole.</div><div><br /></div><div>Lapsena joulu pelotti, koska isä ja äiti saattoivat riidellä tuntikausia oikeista mausteista ja siitä, että isä oli ostanut vääränlaisen kinkun. Rosolli puuttui, serkkujen lahjat oli vielä hankkimatta. Etukäteen harjoiteltu, kiitollinen hymy, vaikka paketista paljastuisi mitä. Eivät aikuiset koskaan tajunneet sitä, ettei materia ollut se, jolla oli merkitystä.</div><div><br /></div><div>Ennen joulua tunnelma kotona on hilpeähkö. Äiti on pahimman luokan jouluttaja ja hän on saanut aavistuksen vastahakoisen Harrin intoiluunsa mukaan. Miehellä on jopa tummanvihreä joulukuusipaita ja poroläpsyttimet jalassa. Hänen täytyy rakastaa äitiäni tosi paljon, tai ainakin kuvitella rakastavansa. En ole nähnyt todellista äitiäni kuukausiin. En sen jälkeen, kun Harri muutti meille. Se nainen, joka häärää liian korkea nuotti puheessaan joulutavaroita, ei ole sama nainen, joka passitti minut huoneeseeni lapsena voidakseen riidellä isän kanssa rauhassa.</div><div><br /></div><div>Viikkoa ennen joulua saan isältäni viestin.</div><div><br /></div><div><i>Ei kai se äitis gigolo luule, että sä joulun siellä lusit? </i></div><div><br /></div><div>Tunnekuohu valtaa minut täysin yllättäen. Pamautan huoneeni oven kiinni. Kyyneleet seuraavat. Isä ei ole koko vuonna esittänyt toivetta siitä, että olisin joulun tänäkin vuonna hänen kanssaan. Ja nyt tämä. Kyyneleet tuntuvat pelkästään kuumilta ja kirpeiltä.</div><div><br /></div><div>Hädin tuskin huomaan, että huoneeni ovi käy ennen kuin Harri seisoo jo edessäni. Hätkähdän ja pyyhin vaistonomaisesti silmiäni, en tahdo tämän miehen todistavan tätä. Enkä äidin enkä isän, en kenenkään; nämä tunteet ovat vain minun omiani.</div><div><br /></div><div>”Ninni, onko kaikki hyvin?”</div><div>Äidin ikivanha lempinimi. Se tuntuu irvokkaalta Harrin suusta, mutta juuri nyt se saa minut käpertymään kippuraan ja itkemään entistä kovemmin.</div><div>”Saanko tulla siihen sun viereen?”</div><div>Nyökkään itkuni lomasta ja täydeksi yllätyksekseni käperryn miehen kylkeen kiinni. Harri osaa heti ottaa minut syleilyynsä ja silittää päätäni.</div><div>”Sssh, Ninni pieni… Oo siinä vaan. Itke vain. Itku on hyvä.”</div><div><br /></div><div>Kerrankin joku sanoo, että saa itkeä. Ei ainaista mantraa siitä, että olet vahva tyttö, kyllä sinä jaksat, ei hätää, älä itke. Harri vain pitelee ja silittää. Hän ei kysy mitään, hän tietää, että sanon itse, jos tahdon. Hänen minulle suomansa tila tuntuu hetkessä niin turvalliselta, että kiedon molemmat käteni miehen ympärille. Olen itkenyt jonkun sylissä viimeksi lapsena. Isä otti aina syliin. Tiedän, että hän ottaisi yhä, mutta se ei ole sama asia, sillä isä ei ymmärtäisi, miksi itken. Isä ei osaisi enää tarjota sitä täyttä hiljaisuutta ja rauhaa, jossa saa vain olla hajalla toista vasten.</div><div><br /></div><div>”Kiitti”, kuiskaan mönkiessäni kauemmas miehestä. ”Kiitti tosi paljon. Ja… anteeksi.”</div><div>”Mistä?”</div><div>”Kun oon sulle aina niin tökerö.”</div><div>Harrin kasvoille leviää hellä ilme. Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun katson miestä kunnolla. Terävähkö nenä, kapeat leukaperät. Kasvava parransänki. Miehessä on kenties sittenkin jotakin lempeän isällistä, vaikka sen myöntäminen maistuu sapelta suussani.</div><div><br /></div><div>”Se on ihan normaalia. Onhan tämä vaikea tilanne. En mä oleta, että sä hyväksyt vieraan miehen sun kotona ihan noin vain. Saa hämmentyä, saa olla ihmeissään ja vastustaakin. Ei mun läsnäolon täällä tarvitse tuntua susta hyvältä. Oon kiitollinen siitä, että sä olet ollut tosi vastaanottavainen siitä huolimatta.”</div><div>”Oonko?”</div><div>”Oot todellakin. Oot ottanut mut isäpuoleksi tosi hienosti ja kiitän siitä.”</div><div>”Mä kun aattelin, että oon ollut ihan kauhea. En ollut tarpeeks kiitollinen siitä pyörästäkään.”</div><div>”Se oli iso lahja ja yllätys. Ei mitään hätää. Mulle on ollut ilo saada sun kaltainen tyrärpuoli.”</div><div><br /></div><div>Harrin yhtäkkinen avoimuus ja hellyys saa minut niin pieneksi, että minun tekisi mieli käpertyä hänen syliinsä uudelleen. Miehen katse kutsuu yhä, mutta en enää uskalla, hetken lämpö on käytetty ja minua pelottaa tarrautua siihen uudelleen.</div><div><br /></div><div>”Iskä haluais mut sinne jouluksi”, kuiskaan heiveröisellä äänellä. Vihaan sitä, miten heikolta se kuulostaa.</div><div>”Haluaisitko sä mennä sinne?”</div><div>Olen hetken hiljaa.</div><div>”No, emmätiiä, olin siellä viime vuonna. Ja sä olet nyt täällä. Äiti on ollut niin innoissaan. En mä enää halua muuttaa suunnitelmia.”</div><div>”Ymmärtääkö isäsi sen?”</div><div><br /></div><div>Olen pitkään hiljaa.</div><div>”Arja on puhunut siitä, että Mika ei tunnu ottavan hänen uutta suhdettaan kovin hyvin. Ymmärrän sen kyllä. Olen koettanut tehdä parhaani.” Harri haroo punertavaa tukkaansa ja huokaa syvään. Hän kohtaa silmäni suurella kunnioituksella. ”Muistathan, Ninni, että sun ei tarvitse olla meidän aikuisten viestinviejä tai kannatella meidän tunteita? Me ollaan niistä itse vastuussa.”</div><div><br /></div><div>En pysty vastaamaan mitään. Sanat jäävät kaikumaan sisälleni.</div><div>”Harri…”</div><div>”Niin?”</div><div>”Kiitos”, kuiskaan ja annan pieneksi hetkeksi itseni nojata miehen olkaan. Se on lämmin ja antaa minun jäädä.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Joulu tulee ja menee, talvi kerää tavaransa nurkistamme. Kevät tuo mukanaan koulukiireet ja lopulta hetken, jota kohti kaikki kurottelevat – peruskoulun päättymisen. Keskiarvoni on yli yhdeksän, äiti haluaa pitää suuret juhlat. Minua todistukseni tiirailu aavistuksen hävettää. En tahdo siitä tehtävän numeroa, ei se tee minusta parempaa ihmistä.</div><div><br /></div><div>Silti juhlissa eniten hermostuttaa isä ja Harri samassa tilassa. Isä on minulle rakkain koskaan, mutta tiedän, että hänen periaatteellinen vihansa Harria kohtaan ei ole laimennut. Harrista minä sen sijaan pidän. Kerran jonkun sylissä itkettyään on mahdotonta kääntyä enää pois. Harri on äidilleni hyvä, aidosti hyvä. Moni mies saa äitini hetkeksi tuntemaan olonsa maailman rakastetuimmaksi naiseksi, mutta se kaikki jää pinnalle, ei tavoita hänen ydintään. Mutta Harri on läsnäoleva ja älykäs, sen nääkee hänen tavastaan olla äitini lähellä. Mies alkaa ansaita kunnioitustani. Hän ei ole perheenrikkoja, joka mielettömästi tunkeutuu keskuuteemme. Hän on aidosti kiinnostunut äidistäni, myös silloin, kun äitini naamio putoaa.</div><div><br /></div><div>Miehet tietävät toistensa läsnäolosta juhlissani. He ovat kumpikin omalla tavallaan boheemisti pukeutuneita ja se huvittaa minua. He kättelevät toisiaan niin jäykästi, että minua ottaa vatsanpohjasta.</div><div><br /></div><div>”Moro moro”, isäni tervehtii tuttuun tapaansa. ”Viimein pääsee näkemään isäntää ihan kunnolla.”</div><div>”Moikka, Mika. Pitkästä aikaa.”</div><div>”Mitenkäs teillä on täällä valmistelut sujuneet?”</div><div>”Tosi hyvin, Nina itse on tehnyt aika paljon. Koitin kyllä kieltää sitä riehumasta, mutta ei tainnut ihan onnistua.”</div><div>”Sellainen toi mun likka on, aina tekemässä osuutensa ja enemmänkin kuin pitäis.”</div><div>”Nina on tosi tunnollinen tyttö.”</div><div><br /></div><div>Olen aistivinani jännitteen ilmassa, joten astelen miesten väliin ja riennän halaamaan isääni tiukasti.</div><div>”No mitäs se kympin tyttö tietää!”</div><div>”Iskä, älä viiti!”</div><div>”Pitäähän sitä nyt kehua.”</div><div>”Joo joo, mutta ei se ole kaikkein tärkeintä!”</div><div>”Oot sä kaikki kehus ansainnut! Äläs nyt karkaa siitä, iskän tyttö.”</div><div><br /></div><div>Isä pörröttää päätäni ja saa minut nauramaan. Huomaan aidon hymyn Harrin kasvoilla hänen katsellessaan meitä.</div><div>”On toi mun likka vaan taitava, englannissakin kymppi. En minä vaan onnistuisi tuossa”, isäni päättää jatkaa. Keskustelu menee suuntaan, joka saa ihoni kihelmöimään. ”Oon kyllä lapsestani niin tavattoman ylpeä.”</div><div>”Me kaikki ollaan. Ja onhan Nina niin ihana tyttö muutenkin, olisi ilman kymppiriviäkin.”</div><div><br /></div><div>Vilkaisen Harriin hymyillen. Mies on alusta asti tehnyt minulle selväksi, ettei elämässä tarvitse olla mitään ollakseen arvokas. Sellaisia sanoja perheeni ei ole minulle kuuluttanut. Isän ilmeestä näkee, että hän kokee Harrin sanat suorana haasteena. Päätän mennä väliin.</div><div><br /></div><div>”Mennäänkö peremmälle? Äiti varmaan kaipaa keittiössä apua, meetkö Harri sä katsomaan sitä?”</div><div>”Tottakai. Palataan vielä, Mika. Mukavaa, kun tulit.”</div><div>Harrin mentyä isäni katse on jäätä.</div><div>”Vai että ’mukavaa’. Oman lapseni juhlat. Sepäs vasta ennenkuulumatonta olisi, jos en olisi tullut…”</div><div>”Älä viitsi, iskä.”</div><div>”Onko tuo susta oikeasti kiva?”</div><div>Olen hetken hiljaa.</div><div>”No siinäs nähtiin", isä sanoo, kun en vastaa heti.</div><div>”On Harri mukava. Ei siinä mitään.”</div><div>”Mutta?”</div><div><br /></div><div><i>En vain kestä nähdä sinun tappelevan siitä, saatko olla isäni</i>. Ei Harri ole minun isäni tai tulossa sellaiseksi. Harri on Harri. Ei hänen tarvitse olla minulle isänkorvike, minulla on oikea isä. Se ei silti tarkoita, että minun tulisi automaattisesti vihata häntä. Olen vasta oppinut ymmärtämään sen kuluneen talven aikana, ja häpeä korventaa sisuksiani armottomasti.</div><div><br /></div><div>”Sä oot iskän tyttö”, isä lausuu kuin viimeiseksi tuomiokseen ja taputtaa minua olalle ennen kuin kaikkoaa ihmisten pariin. Jään tuijottamaan hetkeksi eteeni. Onnentoivotukset kulkevat lävitseni. Vain Harri pysähtyy katsomaan minua kahdesti. Hän ei sano mitään, katsoo vain, ja minä tiedän, että hän näkee kaiken.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Tulee lukio. Uusi elämä, uusi rytmi. Uusia ihmisiä. Lukion toisella vuodella se alkaa. Paukkuvat ovet ja huuto. Syvälle painetut muistot, lapsuuden iltapäivät. Kuulokkeet korville, tietokone auki. Huudot eivät kaikuneet niihin maailmoihin, joihin sallin itseni upota.</div><div><br /></div><div>Ja nyt. Harrin pehmeä ääni kohonneena puolustamaan kantajaansa. Äidin tuttu nuotti, se sama, jonka ajattelemista olen vältellyt vuosia. Kavereilta ja isältä on tullut viestejä. En halua puhua tästä kenellekään.</div><div><br /></div><div>En halua, että he eroavat.</div><div><br /></div><div>En halua, että juuri, kun olen asettanut uomani tähän uuteen, orastavaan arkeen, se viedään minulta hetkessä. Leffaillat äidin ja Harrin kanssa, Harrin hauskat joululahjat ja hänen ja äidin romanttiset pizzakokkailut. Kaikki ne asiat, joihin olen jo tottunut ja tehnyt kotini. </div><div><br /></div><div>Äiti huutaa. Syyttää Harria narsistiseksi ja manipuloivaksi. Harri ei koskaan lähde äidin syyttelyyn mukaan, mutta hänen puolustuksensa jää äidin huudon alle. Käperryn pienemmäksi sängylleni. En tahdo ajatella tätä tänään. Matikankirja jää auki työpöydälle, sammutan kattolampun ja laitan kausivalot päälle. Niiden valossa saan olla juuri niin pieni, kun olen.</div><div><br /></div><div>Hyvin pian huudon loputtua kuulen ulko-ovelta ääniä. Joku poistuu ulos pakkaseen. Sen jälkeen huoneeni oveen koputetaan.</div><div>”Joo?”</div><div>Sisään tulee Harri. Miehen silmissä kiiltää. En muista hänen koskaan itkeneen nähteni. En muista isänkään itkeneen. Minun elämäni miehet eivät itke, ja nyt Harri tulee kyynelsilmin huoneeseeni.</div><div>”Saanko tulla?”</div><div>”Joo.”</div><div><br /></div><div>Yritän näyttää siltä, etten juuri valmistautunut itse itkemään. Harri istuutuu tuttuun tapaan sängylleni pienen etäisyyden päähän minusta.</div><div>”Äitisi ja minä eroamme.”</div><div>Ulkona on pakkasta. Ikkunat ovat huurussa. Kukaan ei sano mitään, maailma on aivan hiljaa.</div><div>”Mä oon pahoillani, Ninni.”</div><div>Käännän katseeni miehestä, nielen kyyneliä. Minun ei pitänyt välittää näin paljon.</div><div><br /></div><div>”Okei.”</div><div>”Me ei voida sille enää mitään. Ollaan yritetty kaikkemme. Oon tosi pahoillani, Ninni. Mä en haluaisi tän menevän näin.”</div><div>”Näänkö mä sua enää ikinä?”</div><div><br /></div><div>Harri ei sano mitään. Ei tätä miestä sido minuun mikään muu kuin rakkaus äitiini, ja sen rakkauden voima on jo hiipunut, se on loppuun kulutettu. Näen Harrin katseesta kaiken. Mitään kysymättä hivuttaudun miehen kainaloon ja rutistan lujaa. Painan pääni hänen kaulalleen ja hän ottaa heti minusta kiinni.</div><div><br /></div><div>”Ninni kulta, ei ole mitään hätää.” Pitkiä silityksiä selässäni. ”Sä oot mulle aina tosi rakas.”</div><div>”En halua, että sä lähdet.”</div><div>”Kulta, kun semmoisille asioille ei aina mahda mitään.”</div><div>Kyllä minä sen tiedän. Raskaat päätökset, jotka on vietävä loppuun. Ja silti: pieni lapsi minussa, joka ei haluaisi ymmärtää, ei jaksaisi miettiä melkein aikuisen aivoilla. Se osa minusta käpertyy pieneksi Harria vasten ja antaa miehen pidellä.</div><div><br /></div><div>Minä tiedän, että vaikka Harri sanoisi mitä, me emme näkisi enää. Vanhempien entisiin puolisoihin kuuluu katkaista välit täysin, ei 17-vuotiaalla tytöllä ole mitään yhteistä aikuisen miehen kanssa enää silloin, kun vale-isyyden harso riisutaan.</div><div><br /></div><div>Kun Harri poistuu huoneestani, hänen kasvoillaan viipyilee pahoitteleva ilme. Katse, joka suodaan lapselle, joka jätetään taa. En syytä häntä mistään. Silti oven sulkeuduttua mietin, mitä kuka tahansa meistä olisi voinut tehdä, jotta hän jäisi.</div><div><br /></div><div>Kun ovi sulkeutuu, se sulkeutuu viimeisen kerran.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div><i>8 vuotta myöhemmin</i></div><div><br /></div><div>Kadulla on ruuhkaa. Mies kukkapuskan kanssa törmää minuun sellaista vauhtia, että kukat lentävät pitkin katua kuin romanttisessa elokuvassa. Kumarrun oitis poimimaan ne kiinnittämättä huomiota siihen, mitä kukkia ne ovat. Ojennan ne paniikissa miehelle, hänen vauhtinsa oli nopeampi kuin minun; hänen täytyy olla meistä se, jolla on kiire.</div><div><br /></div><div>Ojennan pudonneita kukkia miehelle, ja vasta silloin kohtaan hänen katseensa. Tutut kirkkaat silmät kasvoilla, joita aivoni eivät ole rekisteröineet moneen vuoteen. Ajatukset hakevat paikkaansa, mieleni hahmottaa tutut kasvot, mutta vuodet ovat muuttaneet niitä. Kuva mielessäni päivittyy hitaasti tuijottaessani miestä edessäni.</div><div><br /></div><div>Yhä vahvat ja kauniit kasvot, nyt vain enemmän uurteita ja iän mukanaan tuoma väsymys. Mies näyttää siltä kuin vuodet olisivat vetäneet hänet hetkeksi kasaan. Ryhti on yhä moitteeton, mutta jokin olemuksessa soi hiljaisemmalla nuotilla. Hiuksissa on aavistus harmaata, paita kiristää huomattavasti vyötäröltä. Tunnen poskieni punehtuvan, kun katson, kuinka vuodet ovat häntä koskettaneet.</div><div><br /></div><div>”Harri?”</div><div>”Nina? Ootko se sä? Oikeasti?”</div><div>”Se olet tosiaan sä.”</div><div>”Herranjumala… Sä olit semmonen pieni tyttö sängynpäädyssä, apua. Jestas, mitä vuodet ovat sulle tehneet, en kuvitellut ikinä enää näkeväni sua!”</div><div>Alan nauraa. Harri vie käden suulleen.</div><div>”Ai apua, tuo kuulosti siltä, että oisit jotenkin rappiolla, anteeksi. Sä näytät kukoistavalta. Minkä ikäinen sä jo olet?”</div><div>”Kaksikymmentäviisi.”</div><div>”Kaksikymmentäviisi! Ja silloin sä olit vasta tyttö… Huh, miten siitä on aikaa." Harri hymyilee. "Ajasta puheen ollen, onko sulla aikaa? Olisipa mahtavaa jutella vuosien jälkeen. Siis jos haluat.”</div><div><br /></div><div>Vilkaisen aktiivirannekettani.</div><div>”Kävisikö viideltä? Lounasta jossakin?”</div><div>"Tänään?"</div><div>"Niin." </div><div>Harrin kasvoilla lepää hetken hämmennys. Sitten hän puhkeaa hymyilemään.</div><div>”Voit myös tulla mun luokse, asun keskustassa. Siis jos se ei ole liian outoa.”</div><div>”Ei tietenkään! Anna vaan osoite, niin tulen. Anteeksi noista kukista.”</div><div>Harri pudistaa päätään.</div><div>”Floristihommia.”</div><div>”Edelleen? Ihanaa!”</div><div>”Mihinkäs sitä hyvästä vaihtaisi”, Harri hymähtää. ”Ihana nähdä sua. Olen ajatellut sua paljon. Jäit aina vaivaamaan mua.”</div><div>Olen liian häkeltynyt vastaamaan.</div><div>”Haluan kuulla kaiken”, hän jatkaa.</div><div>”Samoin.”</div><div><br /></div><div>Hetken mielijohteesta menen lähemmäs ja kiedon käteni miehen ympärille. Halaan tiukkaan kuten silloin, kun olin vielä pieni ja saatoin käpertyä miehen syliin. Vartalon uusi pehmeys tuntuu turvalliselta, huomaan halaavani liian tiukkaan, aivan kuin olisin vielä lapsi.</div><div><br /></div><div>”Anteeksi.”</div><div>”Ei mitään. Olipa ihana sattuma nähdä taas”, Harri sanoo hymyillen. ”En malta odottaa iltaa.”</div><div>”Niinpä. Hitto, miten on ollut ikävä. Nähdään illalla!”</div><div><br /></div><div>Vilkutan miehelle ja katson, kuinka hän kaikkoaa ihmisten sekaan. Tunne, joka on uinunut rinnassani kaikki nämä vuodet, ei suostu kertomaan nimeään.</div><div><br /></div><div>Harrin asunto on helppo löytää. Alue on minulle entuudestaan tuttu, enkä voi olla kuin miettimättä, kuinka en ole koskaan törmännyt mieheen näiden vuosien aikana. Kaiken aikaa hän on asunut tutussa kerrostalossa B-rapussa. Kolmas kerros, asunto vasemmalta. Kun Harri saapuu avaamaan, asunnosta lehahtaa lempeä mausteisen kanan tuoksu.</div><div><br /></div><div>”Tervetuloa, tuu vaan peremmälle”, Harri toivottaa. Minä halaan miestä heti ovensuussa. Sama tuttu ominaistuoksu on säilynyt hänessä, siihen uppoaminen herättää yhä orastavan tunteen turvasta. Harri taputtaa hellästi selkääni, mutta ele on etäisempi kuin silloin, kun olin lapsi.</div><div><br /></div><div>Asunnossa on sellaista boheemia kotoisuutta, jota äiti ei olisi aikanaan koskaan hyväksynyt miehen muutettua meille. Oranssi jalkalamppu ja sulkakoristeita, tyylikäs antiikkinen tummanruskea sohva. Huonekasveja, joista yhden takana lymyilee värikäs karvainen kissa. Hymyilen tahtomattanikin.</div><div><br /></div><div>”Sulla on kissa”, töksäytän.</div><div>”Afrodite”, Harri sanoo hymyillen. ”Tai ihan vaan Tita. Rakkain asia maailmassa. Tita, tuutko sanomaan Ninalle moi?”</div><div>Kissa pälyilee meitä epäilevästi huonekasvin takaa. Nauran.</div><div>”En ymmärrä kissojen sielunmaisemaa, mutta otaksun, että Tita haluaa nyt olla itsekseen.”</div><div>”Mulla ei paljoa vieraita käy, varsinkaan naisia, niin eihän se käsitä yhtään, mitä nyt tapahtuu.”</div><div><br /></div><div>En tiedä, miten reagoida sanoihin. Ei naisia. Harri ei siis löytänyt äidin jälkeen uutta naista, tai jos löysi, hän ei ole enää kuvioissa. Tuijotan miehen uupunutta olemusta hänen kävellessään keittiöön. Olemuksessa on jotain hellyyttävän huolittelematonta. On kuin Harri olisi tietoisesti päättänyt olla välittämättä iän tuomista merkeistä. Se pukee häntä. </div><div><br /></div><div>”En tiedä, syötkö sä lihaa, mutta mulla olisi kanapataa uunissa. Siinä on myös aurajuustoa.”</div><div>”Kiitos kovasti, syön toki. En osannut yhtään odottaa, että tekisit ruokaa. Kiitos.”</div><div>”Pitäähän mun nyt, ei sitä tyttöpuoltaan ihan kauhean useasti tule tavattua.”</div><div>”Auts.”</div><div>”Sanos muuta. Susta on tullut ihan oikein aikuinen. En pysty käsittämään. Olen miettinyt sua niin monesti, mutta kuten tiedät, suhde äitiisi…” Harri pudistaa päätään. ”En kehdannut enää pitää yhteyttä, vaikka lupasin.”</div><div>”Ymmärrän. Oishan se ollut outoa siihen aikaan. Tai ei outoa, mutta… En tiedä. Ihmiset ei yleensä tee niin. Se on harmi. Mulla oli ihan kamala ikävä sua.”</div><div><br /></div><div>Harri näyttää häkeltyneeltä sanojeni edessä. Hän asettaa kuuman padan uunista keskelle keittiön pöytää ja hymyilee minulle surumielisesti.</div><div>”Mä aina toivoin, että elämä järjestäisi sut hyvään paikkaan ja sulla säilyisi hyvät välit sun äitiin. Se, että mulla ei säilynyt, ei ollut sun vika.”</div><div>”Oon ollut itselleni armollinen. Äiti on äiti. Kyllä me molemmat tiedetään…”</div><div>”Arja on hyvä nainen, en mä sitä moiti. Toivottavasti se on nyt onnellisempi kuin mun kanssa. Mä en pysynyt sen perässä, ei se sen vika ollut.”</div><div>Huokaan syvään.</div><div>”Äiti on sitä tyyppiä, ettei se itsekään pysy itsensä perässä.”</div><div>”Niin se taitaa olla.”</div><div><br /></div><div>Hetken hiljaisuus. Harri ottaa ison lusikan, jolla annostella ruokaa ja ojentaa sen minulle.</div><div>”Mutta hei, puhutaan susta. Sä taisit päästä opiskelemaan.”</div><div>”Kauppikseen, joo.”</div><div>”Oon susta niin tavattoman ylpeä. Susta oli siihen aina.”</div><div>”Valmistuin viime keväänä.”</div><div>”Onneksi olkoon.”</div><div><br /></div><div>Kerron Harrille opiskeluvuosista ja työstäni. Harri kuuntelee kiinnostuneena, mutta hänen katseensa ei ole kuin isällä, joka on ylpeä tyttärestään. Mieleeni muistuvat juhlat, joissa isäni ja Harri kohtasivat. Sen jälkeen he tuskin enää näkivät toisiaan.</div><div><br /></div><div>”Mutta hei, vaikka mä oon ollut vähän tällanen uraohjus, oon silti muistanut rentoutua ja pitää huolta itsestäni. Sä opetit mut siihen tosi hyvin.”</div><div>”Opetinko tosissaan?”</div><div>”Kyllä vaan. Mä aina ihailin sun rentoa elämäntyyliä.”</div><div>”Vaikka monelle oonn ’vaan’ taitelija tai ’vaan’ floristi.”</div><div>”Mutsihan rakasti just tota sussa.”</div><div>Harri haroo niskasta harmaantunutta pitkää tukkaansa.</div><div>”Yhteiskunta on hieman eri mieltä aika ajoin.”</div><div>”Well, fuck that, sun elämäntyyli kiehtoo mua.”</div><div>”Vaikka sun oma on melko erilainen?”</div><div>”Sitä suuremmalla syyllä.”</div><div>”Susta on Nina tullut tosi arvostettava aikuinen nainen. Oon niin iloinen siitä, mihin elämä sut vei.”</div><div><br /></div><div>Harrin ruoka on hyvää, olen ottanut sitä jo toisen lautasellisen. Tuijotan miestä, tämän samoja, silti erilaisia piirteitä. Hienoinen pehmeys on löytänyt tiensä kasvoihinkin, vaikka tutut piirteet ovat säilyneet koskemattomina. Vain hymyssä lepää surumielisyys, joka ei ennen ollut siinä.</div><div><br /></div><div>”Sä olit mulle aina tosi turvallinen”, kuiskaan. ”Mä oon ehkä syntynyt kultalusikka suussa siinä mielessä, että meillä ei ollut taloudellisia vaikeuksia ja elämä oli pääosin aika tasaista. Mutta kyllähän se eroperhehomma rassasi ihan huolella.”</div><div>”Näin sen susta aina. En halunnut korvata sulle isää, en ollut mielestäni siinä asemassa. Halusin silti osoittaa sulle, että sun tunteilla on väliä. Ei aikuiset saa vaan kävellä lasten tunteiden yli.”</div><div>”Olit aina niin hyvä mulle. Arvostan sitä. Kuule, Harri…”</div><div>”Niin?”</div><div>”En haluaisi päästää sua taas lipumaan osaksi ihmismassaa nyt, kun ollaan taas tavattu. Voinko mä tulla uudestaan käymään?”</div><div><br /></div><div>Ilme Harrin kasvoilla on häkeltynyt.</div><div>”Haluaisitko sä oikeasti? Mä kuvittelin, että…”</div><div>”Tottakai. Olisi ihan mahtavaa tutustua suhun uudelleen nyt aikuisena. Nyt, kun tässä ei ole mitään isä-tytär-odotusta.”</div><div>”Mikä ihmeen ihmissuhde tällainen sitten on?”</div><div>”Ystävyyssuhde?” minä yritän. ”Jokin määrittelemätön. Ei kaikilla suhteilla ole nimeä. En ehkä enää ole sun tytärpuoli, mutta mä halusin aina pitää sut mun elämässä ja nyt mulle tarjoitui mahdollisuus.”</div><div>”Jos oikeasti tahdot. En halua, että velvollisuudentunnosta, tai siis… Olenhan jo aika vanha mies ja…”</div><div>”Harri rakas! Vanha muka. Sähän olet parhaassa iässä, oletko muka vielä viittäkymmentä?”</div><div>”Ensi vuonna.”</div><div>”Niin! Ihan nuori vielä.”</div><div><br /></div><div>Harri pudistelee huokaillen päätään. Ilta jatkuu pitkälle, korkkaamme jopa shampanjan yhdessä. Harrin seura tuntuu juuri niin mutkattomalta, kuin muistelinkin. Vielä aiempaakin mutkattomammalta, sillä esteenä ei ole enää teinitytön ällötys siitä, että mies suutelee äitiäni parvekkeella. Voin viimein kohdata hänet omana itsenään, ilman odotuksia.</div><div><br /></div><div>Kello on 00.45, kun olen aikeissa lähteä kotiin. Tita on mennyt omiin oloihinsa eikä saavu sanomaan hyvästejä. Nauraen kiepsahdan Harrin kaulalle, halaan häntä pitkään. Tuttu tuoksu täyttää minut ääriäni myöten, halaan miestä jälleen pitempään kuin kuvittelin. Harrin ilme on jälleen vaikea, huomaan hänen ajattelevan entistä positiotaan minun isäpuolenani.</div><div><br /></div><div>”Kiitos, kun sain tulla. Mulla on ollut ihana ilta.”</div><div>”Voin tulla saattamaan sut, jos tahdot. On jo aika myöhä.”</div><div>”Kiitos, kyllä mä pärjään. Asutaan pelottavan lähellä toisiamme.”</div><div>”Hyvä vaan, jos tulee jotain. Voit aina soittaa mulle. Vaikka onhan sulla varmasti oikeakin isä…”</div><div>Hymähdän.</div><div>”Sä oot eri asia.”</div><div>”Anteeksi. Tietysti.”</div><div>”Ei, kun hyvällä vaan. Sun ei tarvitse olla mulle isä. Sä oot sä.”</div><div><br /></div><div>Enää mies ei tee minulle aamupalaa ja katso, että pääsen kouluun. Nyt hän voi istua pöytään kanssani, siemailla lasillista ja jutella kaikesta siitä, mitä vuodet ovat väliimme kuroneet. Hymyilyttää. Halaan miestä vielä kerran.</div><div><br /></div><div>”Nähdään, Harri. Hyvää yötä. Ja hyvää yötä Titalle, kun se joskus tulee tuolta!”</div><div>”Laita viestiä, kun olet kotona. Numero on se sama.”</div><div><br /></div><div>Kotiin päästyäni huomaan jo saaneeni Harrin numerosta viestin. Kuvassa kissa istuu miehen vierellä sohvalla ja kyhnyttää tyytyväisenä Harrin kylkeä vasten. </div><div><br /></div><div><i>1.04 Tita tuli heti, kun lähdit. Voi näitä kissoja! Kiitos ihanasta illasta. Oli mukava tavata.</i></div><div><br /></div><div>Sydämeni tykyttää lujaa, eikä se johdu pelkästä alkoholista. Hymyilyttää. Sormeni näppäilevät viestin ja lisäävät sen perään ehdotuksen. Nähdäänkö viikonloppuna? Suljen silmäni ennen kuin avaan Harrin vastauksen. Kuvittelen miehen, joka piteli minua sylissään, kun itken. Ja sitten miehen, jolla oli jo harmaata hiuksissaan. Saan väristyksiä.</div><div><br /></div><div><i>Nähdään vaan. <3</i></div><div><br /></div><div>Me näemme kerran. Toisen kerran. Kolmannen. Niin monta kertaa, että katoan laskuista. Tulee talvi, vuosi vaihtuu, Harri pysyy yhä vain tiiviimpänä osana elämääni. En anna miehen irrottautua, vaikka hänen menneisyytensä isäpuolenani saa hänet hermostumaan uudesta ystävyydestämme. Samalla näen miehestä, miten hyvää yhteinen aikamme hänelle tekee. Ajan myötä hän rentoutuu silmin nähden. Me jaamme kuvia arjestamme, vietämme iltoja yhdessä. Olemme toisillemme se osa omaa sosiaalista piiriä, jota ei voi selittää. Ei isä ja tytär, mutta ei selkeästi mitään muutakaan.</div><div><br /></div><div>Olen isälläni kylässä ja makaan sohvalla vanhuuspäiviään viettävä Kalle sylissäni, kun puhelimeni ilmoittaa viesteistä keittiössä.</div><div>”Iskä! Viitsitkö tuoda sen?”</div><div>Isäni nappaa luurin keittiöstä ja lähtee tuomaan sitä minulle olohuoneen sohvalle. Vasta, kun hän on minun kohdallani, hänen ilmeensä muuttuu.</div><div>”’Harri’?”</div><div>Pongahdan ylös niin, että Kalle raukka hyppää lattialle. Nappaan puhelimen isän kädestä.</div><div><br /></div><div>”Mitä mitä, onko mun likalla joku mies?”</div><div>”Iskä hei, toi on mun puhelin!”</div><div>”Sori nyt, satuin näkemään, kun pyysit sitä tuomaan! Kenenkäs Harrin kanssa sä siellä oikein viestittelet? Hehheh, Harri, onpas pitkä aika tuon nimen lausumisesta… Millainenkos jätkä tämä Harri nyt sitten on?”</div><div>”Iskä rakas, mä en ole enää viisitoista.”</div><div>”Mulle sä olet aina mun pieni likka. Kerros nyt isälles. Ei vaan, ei oo pakko.”</div><div><br /></div><div>Katse viestittää, että todellakin on.</div><div>”Siis, tää on nimenomaan se Harri.”</div><div>Järkytys isän kasvoilla on käsinkosketeltava.</div><div>”Siis. Tai siis. Ollaan tekemisissä.”</div><div>”Mistä lähtien?”</div><div>”Melkein koko vuoden.”</div><div>”Mitä!”</div><div>”Joo.”</div><div>”Onko tämä siis… onko se…”</div><div><br /></div><div>Näen, kuinka isäni yrittää löytää sopivia sanoja, mutta järkytys sulkee suun.</div><div>”Ei tämä ole mitään sellaista”, soperran. En tiedä, miksi sanat kieltäytyvät juuri nyt tottelemasta. Poskiani kuumottaa.</div><div>”Siis miksi sä sitten olet sen kanssa tekemisissä? Sekö sut etsi käsiinsä?”</div><div>”Me törmättiin kadulla. Halusin nähdä sitä, ja sitten näimme uudestaan, ja…”</div><div>”Ja tuoko ei sitten ole seurustelua?”</div><div>”E-ei me olla… Siis. Iskä. Älä.”</div><div>”Tietääkö Arja?”</div><div>”No ei!”</div><div>”Se ei varmaan tykkäisi tuosta.”</div><div>”Joo ei todellakaan. Äiti ei halua kuulla mitään Harrista. Mutta on mun asiani, jos haluan pitää siihen yhteyttä.”</div><div>”Tuo on vähän outoa.”</div><div>”Ei musta. Mä asuin sen kanssa kolme vuotta.”</div><div>”Ajatteleeko se susta tyttärenään?”</div><div>”Ei se koskaan ajatellut.”</div><div>”Eli se on jonkin muun perässä.”</div><div>”Ei tietenkään ole!”</div><div><br /></div><div>Isä havaitsee huomattavan kiihtymykseni, istuu nojatuoliin ja vaihtaa kanavaa. Kalle sylissäni mönkii, höristelee korviaan kiivastuneelle puheelleni. Rapsutan koiraa niskasta, se tasoittaa sykettäni hetkessä.</div><div><br /></div><div>”No mitäs sille sitten kuuluu nykyään? Mitä se tekee?”</div><div>”Sitä samaa kuin ennekin. Floristin hommia ja taidetta.”</div><div>”Ei silläkään kunnianhimoa ole.”</div><div>”En nyt noin sanoisi.”</div><div>”Mitä te ootte sen kanssa oikein puuhailleet, kun noin riittää asiaa? Perjantai-iltana viestiä…”</div><div>”Kahvittelua, leipomista ja ruoanlaittoa… Ollaan käyty teatterissa ja monesti elokuvissa ja sitten ihan vaan kävelyillä. Harri tuli joskus jopa saliseuraksi, vaikkei se itse salilla käykään. Kaikenlaista arkista pientä.”</div><div><br /></div><div>Minulta kestää hetki rekisteröidä, miten isäni on jäätynyt tuijottamaan minua räpäyttämättä silmiään lainkaan.</div><div>”No? Mikä tuli?”</div><div>”Eikö tuo muka ole seurustelua?”</div><div>”E-ei, eihän me… siis. Tiedäthän. Niin. Ollaan vaan yhdessä, kun se on mukavaa, voisinhan mä tehdä tuollaisia asioita sunkin kanssa.”</div><div>”Miksi sitten teet niitä sen miehen kanssa?”</div><div>”Koska se on mukava, ja mulla oli sitä ikävä! Iskä rakas, et sä voi melkein kymmenen vuoden jälkeenkin yhä olla sitä mieltä, että se oli paska vaan, koska se deittaili äitiä. Ei Harri ole mulle mikään isänkorvike, en tarvitse sellaista. Se on ihana ihminen ja tykkään nähdä sitä ja olla sen kanssa.”</div><div><br /></div><div>Tajuan sanoneeni liian lujasti, sillä isän katse siirtyy televisioon eikä palaa enää minuun.</div><div>”Sori. En mä… Siis ymmärräthän sä, että mä rakastan sua tosi paljon? Ja äitiä. Teitä molempia. Ei tää ole nyt mikään sellainen juttu.”</div><div>”Joo.”</div><div>”Iskä hei. Me ollaan aikuisia ihmisiä molemmat.”</div><div>”Kato totakin ukkoa tuossa, kylläpä se on vanhentunut”, isä kommentoi miestä televisiossa. Yhteys pätkii, en saa isästä enää kiinni. Otan mukavamman asennon, silitän Kallea ja toivon, etten yhä joutuisi olemaan se lapsi, joka saa kannatella vanhempiensa tunteet läpi kaikesta.</div><div><br /></div><div>Ajan kuluessa alan huomata, että minä vietän suurimman ajan vapaa-ajastani Harrin kanssa. Olemme yhdessä miltei joka ilta. Tiedän, että ihmissuhteeni ovat jääneet vähäisiksi, sillä olen keskittynyt opintoihin ja uraani, mutta Harrin kanssa olemisessa on muutakin. Se, miten koko olemukseni tuntuu keveältä miehen seurassa. Miten mikään hänessä ei tunnu vieraalta.</div><div><br /></div><div>Minun syntymäpäiväni on tammikuussa ja osuu viikonlopulle. Harri yllättää minut viemällä minut ulos syömään. Päivällistämme pitkään, juomme viinipullon, Harri tarjoaa kaiken. Miehen silmistä hehkuu lämpö. Juon aavistuksen liikaa, sillä minulla on niin hyvä olla, ja jo kotimatkalla painaudun kiinni Harrin kylkeen. Mies nauraa, kertoo juttujaan. Meidän ilomme värittää yön.</div><div><br /></div><div>Kotona, kun istumme sohvalle, alkoholi saa tajuntani keinumaan. Huomaan tuijottavani Harria kiinteästi. Miten ikä onkaan häntä parantanut. Lapsena sellaiseen ei tietenkään kiinnitä mitään huomiota. Ikä on tehnyt hänen piirteistään rosoisemmat. Haluaisin kietoa sormeni hänen harmaantuvien niskasuortuviensa ympärille, painaa suudelman hänen sänkiselle poskelleen. Silittää sormellani pehmennyttä vatsaa. Hän on niin kaunis. Luoja, miten tahtoisin nyt suudella häntä.</div><div><br /></div><div>Ajatukseni eivät kulje. Alkoholi puurouttaa ne, huomaan nauravani.</div><div>”Nina? Mitä nyt? Mikä tuli?”</div><div>Menen lähemmäs, asetan käteni hänen reidelleen.</div><div>”Sun pitäisi suudella mua jo.”</div><div>”Nina?”</div><div><br /></div><div>Harri kavahtaa aavistuksen taaemmas sohvalla. Pelko täyttää hänen silmänsä.</div><div>”Nina, olet humalassa.”</div><div>”Ja <i>sä</i> olet vitun kuuma”, sammallan. ”Mikset sä jo ota mua? Oon oottanu niin kauan…”</div><div>Hiprakkainen muminani päästää ulos jotakin, jota olen hädin tuskin edes tajunnut ajatella kuukausien kuluessa. Haarojani kuumottaa, kaikki minussa on valmis tälle miehelle. Ajattelen, mitä isäni sanoi seurustelusta ja tunnen hienoista huvitusta. <i>Tätä</i> en ole itselleni myöntänyt. Poltetta syvällä sisälläni, kun katson Harria.</div><div><br /></div><div>Ja muutakin. Polte on pientä verrattuna siihen sisäiseen rauhaan, jota hänen katseensa minussa synnyttää. Minä olen kotonani tässä miehessä. Sydämeni on valinnut hänet jo ajat sitten, tiedän sen nyt, kun olen hänen rinnallaan.</div><div><br /></div><div>”Haluan sut”, kuiskaan ja menen lähemmäs. ”Hitto, en kestä enää, haluan sut niin vitun kovaa.”</div><div>Harri hätkähtää, hän on tuskin koskaan kuullut minun kiroilevan.</div><div>”Nina… Nina rakas…”</div><div>Istuudun hänen syliinsä, tartun molemmilla käsillä häntä kasvoista.</div><div>”Sä olet upea ja mä haluan sua nyt.”</div><div>”Nina kulta, mä olen sun… sun…”</div><div>”Niin. Sä olet mun.”</div><div><br /></div><div>Jokin sanoissani saa Harrin tarttumaan minua tiukasti ja silti hellästi vyötäisiltä. Hän vetää minut syliinsä, asettaa kätensä niskaani ja painaa minut pehmeään suudelmaan. Hänen koko kehonsa tuntuu vastaanottavaiselta, sulan häntä vasten ja suutelen häntä kaikella palollani. Kehomme sulavat toisiaan vasten, käteni sivelevät jo Harrin paidannappeja.</div><div><br /></div><div>Harri irrottautuu suudelmasta ja tarttuu hellästi käteeni.</div><div>”Nina kulta. Hidastetaan vähän.”</div><div>”Mä rakastan sua”, henkäisen, ”rakastan sua ihan hirveästi…”</div><div>Harri sulkee silmänsä kuin tieto häikäisisi häntä. Hän painaa päänsä kaulalleni ja huohottaa.</div><div>”Nina…”</div><div>”Olen tosissani.”</div><div>”Olen taistellut sitä vastaan niin paljon.”</div><div>”Mitä?”</div><div>”Suhun rakastumista. Koska sä olet… tai minä olen…”</div><div>”Et ole mun isä. Et ees isäpuoli enää. Ja mä rakastuin suhun ihan omin päin.”</div><div>”Nina… Nina rakas. Sä olet niin, niin kaunis ja mä en voi uskoa, että sä… tai me…” Harri painaa päänsä kaulaani vasten. ”Rakastan sua niin paljon, että menetän järkeni.”</div><div><br /></div><div>Koko kehoni sykkii valmiuttaan, asetan itseni tiukemmin Harrin syliin, mutta mies pitää minut lempeästi etäämmälle. Tuijotan hänen kasvojaan, imen itseeni jokaisen piirteen. Hän on niin kaunis, on aina ollut. Painan kokeilevan suukon hänen huulilleen, ja hän sallii minun tehdä niin.</div><div><br /></div><div>”Meidän täytyy jutella”, Harri sanoo.</div><div>”Tiedän.”</div><div>”En torju sua. En todellakaan. Mä…” Harrin ääni madaltuu. ”Mäkin tahdon sua. Sä olet niin…”</div><div>Hän ei saa viimeisteltyä lausetta.</div><div>”Mutta ensin meidän pitää keskustella nämä asiat läpi”, hän sanoo ja ottaa reippaasti itselleen tilaa sohvalla. Hän pitää yhä kiinni kädestäni, etten hetkeksikään unohda hänen haluavan minut.</div><div><br /></div><div>”Mistä lähtien olet… Tai siis.” Harri ei katso minua suoraan.</div><div>”En tiedä.” Nielaisen. ”Kai alusta asti. Sä näytit niin…”</div><div>Muistelen hetkeä, jona katseeni päivitti hänen kuvansa kahdeksan vuoden takaisesta nykyiseen. Miten uskomattoman paljon pidin siitä, mitä silloin näin. </div><div>”En tiedä”, toistan.</div><div>”Minä en voinut hyväksyä omia tunteitani. Siitä ei tullut mitään. Tajusin vähän ajan päästä siitä, kun tapasimme, etten voinut lakata ajattelemasta sua ja niitä hetkiä, kun oltiin yhdessä. En viitsinyt edes katsoa sua pitkään, koska mä vaan…” Harri pudistelee päätään. ”Sä olet Nina ihan tolkuttoman kaunis.”</div><div><br /></div><div>Hymyilen tahtomattanikin. Minulle kauneus ei tarkoita mitään, mutta pidän siitä, miltä näytän. Ruskeat suorat hiukset ja siro, mutta vahva olemus. Viihdyn itsessäni ja se on minulle tärkeintä. Silitän Harrin kämmentä.</div><div><br /></div><div>”Mä vaan rakastan olla sun kanssa”, kuiskaan. ”En ole edes ajatellut tätä isäpuolijuttua. Mun isähän kysyi siitä yhdessä kohtaa, että hetkinen, ootteko te yhdessä, ja kielsin sen tosi lujaa. Kai osittain siksi, etten voinut myöntää itselleni, miten paljon sitä haluan.”</div><div>Olen yllättynyt siitä, miten hyvin kykenen hiprakaltani artikuloimaan.</div><div>”Rakastan sua”, sanon vielä. ”Aikaa sun kanssa. Meidän viestejä ja iltalenkkejä. Ruokaa, taidetta, teatteria… Sulla on niin kaunis mieli, ihana tapa ajatella asioista. Ja sä olet ihan helvetin kuuma.”</div><div>Harri alkaa nauraa.</div><div>”En voi olla sun mielestä. Tämän ikäinen mies.” Harri taputtaa vatsaansa. ”En näytä enää siltä nuorukaiselta, joka hengaili sun äidin kanssa.”</div><div>”Et niin, vaan paremmalta.”</div><div>”Onko sulla joku daddy-juttu?” Harri nauraa.</div><div>”Mitä sä sellaisista tiedät?” kikatan. ”Ei. Oot vaan kuuma.”</div><div>”Ihan uskomatonta, että sanot noin. Ei tässä kropassa mitään, mutta ajattelin vaan, kun olet niin paljon nuorempi ja onhan tämä muuttunut aika lailla. Ei mulla siis muuten ole huono itsetunto, jos sitä mietit.”</div><div>”Mä mietin vaan sitä, miten paljon haluan panna sua just nyt.”</div><div><br /></div><div>Harri on kauttaaltaan punainen. En osannut kuvitella hänen nolostuvan.</div><div>”Ootko sä ihan varma tästä?”</div><div>”Täysin varma. Mun pää ei kestä enää. En pysty ajattelemaan tai keskustelemaan, haluan vaan…”</div><div>Harri vetää minut syliinsä ja suutelee niin, että kaikki ajatukseni kuolevat. Mies on niin hellä ja taitava ihollani, että sulan häntä vasten.</div><div>”Nina… Haluatko sä… Voin hyväillä sua. Ihan vaan…” Hän painaa sormensa suulleni. Hymyilen. Harva mies tahtoo antaa nautintoa pelkästään minulle. Nyökkään, annan hänelle luvan.</div><div><br /></div><div>Harri tunnustelee vartaloani ensin ujosti, etsien tietä sormilleen kulkea. Hengitän raskaasti hänen kaulaansa vasten, kun hänen tunnustelunsa etenee alemmas ja raottaa housujani. Nyökkäilen, annan miehelle luvan kulkea vartalollani miten hän tahtoo.</div><div><br /></div><div>Minä, joka en koskaan ole ollut suhdeihminen, tunnen värisevää nautintoa vääntyillessäni Harrin syleilyssä. Ymmärrän ensi kertaa eläessäni, miltä tuntuu olla sellaisen miehen kanssa, jota todella rakastan. Harri tietää, mitä tehdä kehollani. Suljen silmäni ja ajattelen hänen sormiaan ja suutaan, kuinka ne osaavat juuri sen, mitä tahdon.</div><div><br /></div><div>Pian makaan hänen kyljessään kiinni hikisenä ja huohottavana. Harri silittelee olkaani ja minä vain tasaan hengitystäni ja ajattelen, kuinka hyvältä minusta tuntuu.</div><div>”Haluaisitko sä…?” kuiskaan ja silitän hänen reittään hellästi. Harri pudistaa päätään.</div><div>”Joku toinen kerta”, hän sanoo ja painaa suukon ohimolleni. ”Kiitos. Tuntui hyvältä keskittyä vain suhun.”</div><div>”Hassu…”</div><div>”Nina. Nina… Miten me etenemme nyt?”</div><div>”Mä haluan olla sun kanssa”, henkäisen ja painun tiukemmin miehen syleilyyn. ”Haluan vaan olla sun kanssa. No matter what.”</div><div>”Entä vanhempasi? Ja tämä meidän historiamme? Vaikuttaako se yhtään? Mun on rehellisesti pakko käsitellä tätä jonkin aikaa ihan rauhassa. Tuntuu, kuin olisin tekemässä jotain rikollista.”</div><div>”Sä et ole mun isäni etkä enää edes isäpuoleni. En ole elänyt koskaan sellaista vaihetta, että olisin pitänyt sua mun isänä. Olit hetken aikaa äitini miesystävä, ja nyt mä haluan, että sä olet mun.”</div><div><br /></div><div>Harri silittää alastonta kylkeäni ja kohtaa katseeni.</div><div>”Sä todella haluat mut”, hän kuiskaa, ”tällaisen vanhan miehen?” Tiedän, että äänessä ei ole itsesääliä. Hän on realisti, on monelta osin aina ollut. Silitän Harria niskasta, painan suudelman kaulalle. Minä olen valintani tehnyt.</div><div><br /></div><div>”Haluan vain sut.”</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Sen illan jälkeen minä käytännössä asun Harrilla. Käyn omassa kodissani vain kääntymässä, mutta tosiasiassa vietän kaiken vapaa-aikani Harrin luona. Me syömme, juomme ja olemme enemmän kiinni toisissamme kuin koskaan. Meidän tapamme olla parisuhteessa muodostuu aivan itsestään niihin raameihin, joita ihmissuhteemme jo muodostaa.</div><div><br /></div><div>Joskus Harrin on vaikeaa ymmärtää, että voin mennä hänen viereensä, halata häntä takaa päin ja suudella hänen niskaansa. Tunnen hänen kehonsa jännittyvän, jolloin hieron hänen hartioitaan ja suukotan uudelleen niskaa. Joka kerta, kun olen hänen lähellään, minussa säkenöi. Hän on minun mieheni ja minä tahdon vain hänet.</div><div><br /></div><div>Vaikeimpia ovat vanhempani. Isälle kertominen menee omalla painollaan. Isä on kuten aina. Istumme sohvalla pakastepizzan äärellä ja pudotan pommin kerralla.</div><div>”Mä ja Harri seurustellaan.”</div><div>Isä katsoo minua vain hetken ihmeissään.</div><div>”No enkös mä sanonut.” Hetken tauko. Olen erottavinaan hymynkareen, mutten uskalla tulkita sitä kannustavaksi. ”Onnea hei. Johan te kaiken tän ajan olette nysvänneet keskenänne.”</div><div>Naurahdan.</div><div>”Niin no. Joo, olemmehan me.”</div><div>”Näytä nyt kuvaa siitä sitten. En oo nähnyt sen naamaa kohta kymmeneen vuoteen. Vieläkö se on sellainen hippiperse?”</div><div><br /></div><div>Pudistelen sanavalinnalle päätäni. Etsin puhelimesta kuvan, jossa olen aivan kiinni Harrissa ja me molemmat hymyilemme kameralle. Harrilla on avonainen rento kauluspaita ja pitkä pontsomainen villatakki. Isä pudistelee vuorostaan päätään ja hymähtää.</div><div><br /></div><div>”On siitäkin tullut vanha. Kaljamaha ja kaikkea.”</div><div>En kykene sanomaan mitään, käännän katseeni pois. Silitän unista Kallea ja huomaan, että silmissäni on kyyneliä.</div><div>”Hei… Ninni. Ääh, sori, sun isäukkos ei vaan oikein nyt osaa reagoida. Anna anteeks. Tää on vaan tosi kummallinen tilanne. Ihan hyvinhän se on säilynyt, sata kertaa paremmin kuin minä, kateellinenhan mä vaan oon. Hei, Ninni kulta, älä itke…”</div><div><br /></div><div>Kaikki purkautuu kerralla. Itken isän kainalossa, Kalle tulee nuolemaan poskiani. Kyyneleet ovat kuumat, sanat ryöppyävät suustani.</div><div><br /></div><div>”Mä vaan… Se on mulle niin rakas. En oo koskaan ollut näin onnellinen kenenkään rinnalla. Meidän arki on ihanaa. En mä halua, että kukaan kommentoi sitä noin, varsinkaan, kun sä ja äiti takuulla muutenkin vihaatte tätä… Oh god, en pysty edes ajattelemaan, mitä äiti sanoo.”</div><div>”Älä mieti sitä nyt. Anteeksi, Ninni, en mä halunnut sun mieltä loukata. Se on varmasti hyvä mies. Ethän sä ois siihen noin lääpälläsi, jos ei olisi. Iskän fiksu likka. Kyllä sä tiiät.”</div><div>”Rakastan Harria.”</div><div>”Totta kai. Kyllä mä uskon.”</div><div>”Haluan mennä sen kanssa naimisiin.”</div><div><br /></div><div>Hetken hiljaisuus.</div><div>”Aiotko sä kertoa äidille?”</div><div>”Aion. Pakkohan mun on.”</div><div>”Tarvitset kyllä onnea matkaan siinä hommassa.” Isä silittelee minua vielä hetken ennen kuin nousee. Hän viipyy pitkän aikaa makuuhuoneessaan ja palaa kädessään jokin kimaltava.</div><div>”Muistatko vielä tämän?”</div><div><br /></div><div>Kimaltava esine on koru, jonka muistan lapsuudesta. Isäni antoi sen minulle aina, kun tiesi, että olin itkenyt. Pieni onnenamuletti. Minulle ele on liikaa, itkuni voimistuu, kun isä ojentaa sen minulle.</div><div><br /></div><div>”En tiennyt, että se on vielä tallessa”, nyyhkäisen.</div><div>”Tottakai se on. Tärkeä osa sun lapsuutta. Se on nyt sun taas.”</div><div>Nyyhkin ja halaan isää. Hän yrittää niin kovin.</div><div>”Kiitos”, kuiskaan, ja todella tarkoitan sitä.</div><div>”Anteeksi siitä, mitä sanoin. Kateelliset ulisee. Kyllä mä oikeasti uskon, että totun teidän suhteeseenne, oonhan mä sitä tässä jo pitkään pohtinut.”</div><div>”Kiitos, iskä.”</div><div>”Oot aina mun likkani. Ihanaa, että oot onnellinen.”</div><div><br /></div><div>Jään siihen isän ja Kallen viereen ja tiedän, että selviäisin kyllä.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Minä teen tunnustuksen äidille puhelimessa. Sivulauseessa, ohimennen. Juuri niin kevyesti kuin vain suinkin osaan. Istun omassa kodissani sohvalla. En ole aikoihin ollut kotona yksin, Harri on aina ollut täällä tai minä hänen luonaan, mutta tämä minun täytyy tehdä yksin.</div><div><br /></div><div>Linja on pitkään täysin ääneti.</div><div>”Vai niin.”</div><div>Äidin ääni on jäätävä. Sormissani ei ole tuntoa.</div><div>”Äiti”, kuiskaan. Huomaan puristavani isän antamaa korua molemmin käsin.</div><div>”Kaikista miehistä sitten just se paskin mahdollinen. Onnittelut.”</div><div>”Äiti, pyydän.”</div><div>”Mä en todellakaan Nina tiennyt, että sulla on tuollainen isäkompleksi.”</div><div>”Mulla ei todellakaan ole isäongelmia.”</div><div>”Tietääkö isäs? Mahtaa vetää raivarit.”</div><div>”Tietää.”</div><div><br /></div><div>Pitkä hiljaisuus. Tiedän, ettei äiti voi hyväksyä sitä, että kerroin isälle ensin. Se ei ole minun murheeni murehdittavaksi.</div><div>”Me muutamme yhteen ensi kuussa.”</div><div>”Jaaha. Ihan uuteen kämppään?”</div><div>”Muutan Harrin luo.”</div><div>”Olen nähnyt sitä kaupungilla paristi. On siitäkin tullut vihdoin ihan ukon näköinen. Sellaisen sitten huolit. Minä sentään olin sen kanssa vielä, kun sen ulkonäössä oli jotain kehumista.”</div><div><br /></div><div>Kyyneleet valuvat äänettöminä poskilleni.</div><div>”No? Loukkaannuitko? Kyllä sun pitäisi tietää, millainen se on, sä olit siellä silloin. Mikä siinä tarkalleen ottaen sua viehätti niin paljon, että piti siitä huolimatta ryhtyä tuollaiseen?”</div><div>”Mä välitin Harrista jo silloin.”</div><div>”Ai sillä tavalla? Ei kai se hyväksikäyttänyt sua? Herranjumala. En ois uskonut.”</div><div>”Ei! Ei tietenkään. En mä sitä silloin osannut niin ajatella, olin teini.”</div><div>”Ja se ei siis koskaan koskenut suhun? Tai vihjaillut mitään?”</div><div>”Ei todellakaan. Ei mitään siihen viittaavaakaan. Me löydettiin toisemme aikuisiällä, sitä ennen asia ei edes käynyt kummankaan mielessä. Harri ei olisi muutenkaan uskaltanut ryhtyä mihinkään entisen tytärpuolensa kanssa, sillä tuli moraalit vastaan. Mä olin se, joka laittoi aloitetta pitemmälle.”</div><div><br /></div><div>En tiedä, mistä tarve selitellä tilannetta äidille kumpuaa. Pystyn ajattelemaan vain Harrin lämmintä hymyä ja hänen tapaansa sipaista aina hiuksensa korvan taakse. Minut täyttää lempeä lämpö, kun vain ajattelenkin häntä. Minun ei tarvitse selitellä itseäni sen enempää.</div><div>”No. Omapahan on valintasi.”</div><div>Sen jälkeen äiti ohjaa keskustelun muualle. Aiheeseen ei enää palata, se jää ontoksi. Tuijotan hölmistyneenä eteeni ja laitan Harrille viestin.</div><div><i><br /></i></div><div><i>Onko kaikki hyvin?</i></div><div><br /></div><div>Pyydän häntä tulemaan tänne, en kykene menemään ulos kaikkien pällisteltäväksi tässä mielentilassa. Kyyneleet valuvat yhä, mutta niillä ei ole enää minulle asiaa. Ne jäävät hiljaisiksi ja ontoiksi kuten keskustelummekin.</div><div><br /></div><div>Harri tulee paikalle nopeasti. Hän on napannut mukaan suklaata ja aiemmin viikolla tekemäänsä mehua.</div><div>”Kulta rakas”, hän kuiskaa ja nappaa minut tiukasti kainaloonsa, kun huomaa minun itkeneen. ”Se ei siis mennyt ihan putkeen.”</div><div>”Paremmin kuin oletin, mutta silti…”</div><div>”Arja ei tule hyväksymään mua uudelleen elämäänsä, onhan se selvää.”</div><div>”Se puhui susta tosi rumasti.”</div><div>”No toki. Voin vain kuvitella. On se mua tullut vastaan, kyllä se tietää, ettei sen eksä ole enää samanlainen komea taidehippimies kuin mistä se silloin haaveili.”</div><div>”Sä olet ihan hiton ihana, en anna sen puhua mun rakkaasta noin.”</div><div>”Emme mahda sille nyt mitään. Kyllä se ajan kanssa ymmärtää.”</div><div>”Entä, jos ei?”</div><div>”Kyllä se ymmärtää. Mutta olen pahoillani, jos se vaikuttaa siihen, miten Arja on sun kanssa.”</div><div>”Vaikeaa meillä on jo valmiiksi, ei sillä.”</div><div><br /></div><div>Harri pitelee minua tiukasti. Napsin paloja suklaasta ja syön niitä kaikessa hiljaisuudessa. Harri painaa suukkoja tukkaani, menen yhä vain pienemmäksi hänen syliinsä.</div><div>”Mä rakastan sua”, kuiskaan kietoessani käteni hänen kaulalleen. Harri nostaa minut tiukemmin syliinsä ja katsoo minua kuin kasvoistani loistaisi koko avaruus.</div><div>”En voi uskoa, että oot siinä”, hän kuiskaa ja suukottaa minua hellästi. ”Maailman ihanin nainen.”</div><div>Tahtomattanikin hymyilen hänen sanoilleen ja menen pienemmäksi hänen syliinsä. Siihen minun on hyvä jäädä.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Täydeksi yllätyksekseni isä tulee auttamaan muutossa. Hän kohtaa Harrin reippaasti, taputtaa miehekkäästi tätä selkään meidän väistellessämme muuttolaatikoita.</div><div><br /></div><div>”No mitä äijä, hitto, siitä on kauan!” Isästäni huokuu hienoinen vierastus, mutta Harri on isäni kanssa kuten aikaisemminkin. Tilanne tuntuu absurdilta. Äidistä tyttäreen. Yritän olla ajattelematta sitä siten.</div><div>”Tosi hyvää, moro, onpa ihana nähdä pitkästä aikaa.”</div><div>”Te ootte Ninnin kanssa vaan päättäneet lyöttäytyä yhteen. Aikamoista.”</div><div>”Niin pääsi käymään. Ei suunniteltu, tosin.”</div><div>”Joo-o… Melkoista. Mähän arvelin tätä jo silloin, kun Ninni kertoi, että te olette tavanneet uudestaan.”</div><div>”Meillä ei tainnut itsellämme olla silloin käsitystä. Ei ainakaan kunnolla.”</div><div>”Sellaiset asiat vaan vaistoaa.”</div><div>”Niinpä. Sitten lopulta.”</div><div><br /></div><div>Menen lähemmäs Harria, mies tarttuu minua vyötäisiltä.</div><div>”Noniin, ruvetaanko hommiin, en ehkä pysty tähän siirapin määrään”, isä nauraa.</div><div>”Come on, iskä, eihän tässä ole vielä tapahtunut mitään!”</div><div>”Teistä oikein vaistoaa, miten vastarakastunutta menoa on…”</div><div>”Iskä hei.”</div><div>”Kunhan kiusaan. Jatkakaa. Mä alan nyt viedä näitä muuttolaatikoita.”</div><div><br /></div><div>Vilkaisen Harria hymyillen. Mies näyttää tyytyväiseltä. Sipaisen nopeasti hänen poskeaan ja näen, että hän on jo täysin rentoutunut isäni seurassa. Päivä sujuu loppuun rennosti, muutettavaa ei lopulta ole paljon. Syömme pizzaa Harrin sohvalla, kun kaikki tavarani on saatu kasaan. Laitan jalkani Harrin syliin ja ymmärrän, että vastedes aina, kun teen niin täällä, teen niin kodissani. Minä kuulun nyt tähän, tämän miehen rinnalle.</div><div><br /></div><div>Isän lähdettyä tyytyväisenä kotiin Harri kaappaa minut tiukasti syleilyynsä.</div><div>”Miten meni?”</div><div>”Miten susta?”</div><div>”Ei se ainakaan repinyt silmiä päästä. Vähän kiusaantunut, mutta niin olisin minäkin.”</div><div>”Joo, iskä oli iskä. Hyvin tyypillinen itsensä. Se suhtautui tosi hyvin suhun.”</div><div><br /></div><div>Harri hymähtää ja pitelee minua tiukemmin.</div><div>”Uskotko, että Arja voi koskaan kyetä samaan?”</div><div>Olen hetken hiljaa.</div><div>”Ajan kanssa. Ehkä sitten, kun mennään naimisiin.”</div><div>Harri alkaa nauraa.</div><div>”Jaa sellaistako olit suunnitellut?”</div><div>”Kenenkä muunkaan kanssa mä voisin haluta naimisiin?”</div><div>”Maailma on täynnä miehiä. Nuoria ja komeita.”</div><div>”Kuvitteletko sä höpsö, että sä olet mulle pelkkä vaihe?”</div><div><br /></div><div>Kauhistun hiljaisuutta Harrissa. Käsi, joka silittää hiuksiani, pysähtyy. Kiepsautan itseni miehen syliin, tartun häntä kasvoista ja tuijotan.</div><div>”Siis. Oletko sä tosissasi? Täysin tosissasi? Harri rakas, mä en halua muita. Mä en ole koskaan erityisemmin osannut seurustella, mutta sun kanssa sellaista ei tarvinnut edes miettiä. Sä vaan tulit ja lomituit osaksi mua.”</div><div>Silitän miehen leukaa hellästi, saan hänet sulkemaan silmänsä. Näen, kuinka pieneksi Harri menee edessäni. Hän painaa päänsä rintakehälleni ja hengittää syvään.</div><div>”Kulta”, kuiskaan ja painan suudelman hänen päälleen. ”Me ollaan nyt kotona.”</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Puolen vuoden yhdessäasumisen jälkeen minä päätän kosia Harria. Päätös syntyy yhtä helposti kuin kaikki muukin meidän välillämme. Se tuntuu täysin luonnolliselta. Miehen suloiset pienet viestit aamuisin ja kaappiin valmiiksi tehdyt aamupalat. Hierontahetket, pitkät kävelyt ulkona. Nauru, joka täyttää koko asunnon ja kaiken minussa. Minä haluan tämän miehen.</div><div><br /></div><div>Sormukset ovat yksinkertaiset ja koruttomat, juuri sellaiset, joista tiedän meidän molempien pitävän. Vaikka Harrin tyyli on rönsyilevämpi ja kirjavampi kuin minun, tiedän, että hän arvostaisi yksinkertaista sormusta.</div><div><br /></div><div>Haluan tehdä sen kotona. Meidän turvapaikassamme. Ei näyttävästi keskellä katua, ei fanfaarien saattelemana. Meidän rakkautemme kuuluu osaksi tätä arkea, ja sellaisena sitä rakastan. Harri on laittamassa pastaa, kun halaan häntä takaa päin ja suukotan niskaan.</div><div><br /></div><div>”Hei, rakas. Millainen työpäivä oli? Laitan pastaan paprikaa, aattelin, että se piristäisi.”</div><div>”Rakastan sua”, kuiskaan hänen niskaansa.</div><div>Harri kääntyy ympäri ja hymyilee tuttua hämmentynyttä hymyä. Hän ei ehdi kysyä ennen kuin vedän hänet kauluksesta suudelmaan. Suutelen häntä pitkään, kiedon kädet hetkeksi hänen harteilleen.</div><div>”Rakastan sua”, kuiskaan, ”ja haluan olla aina sun kanssa. Oon sanonut sen sata kertaa, mutta mä tarkoitan sitä.”</div><div>”Mistäs nyt tuulee?”</div><div><br /></div><div>Hymyilen hetken, annan hänelle nämä sekunnit. Polvistun, kaivan takataskuani. Harrin ilme jähmettyy, kun ojennan sormusta häntä kohti.</div><div><br /></div><div>”Mä ihan tosi haluan olla sun kanssa aina. Tule mun miehekseni.”</div><div><br /></div><div>Hetken hiljaisuus raastaa korviani. Sitten Harrin nauru täyttää keittiön. Hän kumartuu nojaamaan keittiötasoon.</div><div>”Nina rakas… Mitä?”</div><div>”Olen tosissani!”</div><div>”Nina…”</div><div>Hän kutsuu minua usein etunimeltä silloin, kun on vakavissaan.</div><div>”Mä haluan sut. Tule mun miehekseni”, toistan.</div><div><br /></div><div>Kun kyyneleet löytävät Harrin silmäkulmiin. Hän ymmärtää, että olen tosissani.</div><div>”Oletko sä oikeasti tosissasi?”</div><div>Nyökkään ja hymyilen. Ojennan sormusta kohti häntä. Harri laskeutuu lattialle vierelleni ja ottaa sormuksen itkien vastaan. Mies luhistuu halaamaan minua, ja me olemme lattialla pienenä myttynä toisiamme vasten.</div><div>”En koskaan ajatellut…” Harri ei ole ikinä itkenyt näin. ”Kuvittelin, että olen vain… Jokin vaihe. Vaikka tiedänhän mä, että sinä tahdot olla tässä…”</div><div><br /></div><div>Liikutus vetää minut aivan kiinni häneen. Silitän hetken hänen poskeaan, suukotan kyyneliä silmäkulmissa. Emme tarvitse sanoja pitkään aikaan, olemme vain ja hengitämme toistemme rakkautta.</div><div><br /></div><div>”En lähde minnekään”, kuiskaan ja pujotan sormuksen hänen sormeensa. ”Oon tässä nyt.”</div><div>”Nina pieni, sä teet mut niin onnelliseksi. Kaikella sillä, mitä mussa on, mä tahdon, että sä…” Harrin ääni pettää. Pitelen hänen kasvojaan hellästi. ”Että sä.”</div><div>”Olen uskomattoman onnellinen. Haluan naimisiin ja lapsia.”</div><div>”Lapsia!”</div><div>Hymyilen.</div><div>”Mäkin… jos vaan…” Harri miltei punastuu. ”En ole ajatellut asiaa. Mutta sun kanssa voisin tehdä mitä vaan.”</div><div><br /></div><div>Niin. Siitä ajatukseni hänestä loppuu. Tapahtui mitä tahansa, muuttui elämä mihin vain suuntaan, minä voisin tehdä hänen kanssaan mitä vain. Vanhempani tottuisivat, elämämme asettuisi uomiinsa. Kissa maukaisee olohuoneessa, me molemmat purskahdamme nauruun. Painan pääni Harrin rinnalle, lomitan sormeni hänen omiinsa.</div><div><br /></div><div>Olen valmis siihen elämään, jonka valitsin.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-56096083978378652522023-10-14T08:03:00.001-07:002023-10-14T08:03:10.778-07:00Sinä<div style="text-align: left;">Suljetut silmät, unen utua silmäkulmissa. Pehmeinä rinnoille laskeutuvat hiukset kuin pellavasta punotut. Kesän vahvemmin esiin maalaamat pisamat ja raolleen jäänyt suu. Persikanpehmeät huulet. Kevät joka henkäyksessä.</div><div><br /></div><div>Avaat silmäsi, totuttelet kevääseen, joka pyrkii ikkunasta sisään. Valoon, joka häikäisee vain hetken. Hymyilet, tunnistat minut. Nouset ylös, kysyt kauanko olet nukkunut, enkä minä tiedä vastausta, sillä olen uponnut sinun kauneuteesi, uinunut kaikessa, mitä olet.</div><div><br /></div><div>Naurat ja painut vasten rintakehääni. Sanot rakastavasi minua ja ymmärrän, ettei maailmassa ole sanoja sille, mikä sinä minulle olet. Olet kaikki, olet aina ollut, eikä yksikään sana voi koskaan kuvata sitä minulle. Painan sinut itseäni vasten, hengitän kevättä sinussa ja tiedän, että tapahtui mitä tahansa, rakastan sinua aina.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-55222162307038378902023-10-14T00:55:00.002-07:002023-10-14T00:55:28.207-07:00Gosulookkeja<div style="text-align: center;"><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhe79w3cT2esiwrvRoiCN-CsfHx_Vhsoun04KMz_bqeST1sT02uPA-pLXt02x7nXFWSSdu4VZePFQmFRIMzsns_8ee-PFyW8BSR-U1JbuaWC8YlirSIbPGFFLDfwZItc3OBqiXyowMin2lMsFP0_mR58s1QnSPlV9oKYJg4jjBhLamAkYyeUSM0wjKLaJmc/s460/Sade160.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="460" data-original-width="327" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhe79w3cT2esiwrvRoiCN-CsfHx_Vhsoun04KMz_bqeST1sT02uPA-pLXt02x7nXFWSSdu4VZePFQmFRIMzsns_8ee-PFyW8BSR-U1JbuaWC8YlirSIbPGFFLDfwZItc3OBqiXyowMin2lMsFP0_mR58s1QnSPlV9oKYJg4jjBhLamAkYyeUSM0wjKLaJmc/w284-h400/Sade160.png" width="284" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhLPMv9gsREJpUzvq615OMtOrBjzCcUXItSNQOPjI8cgE6EiqPK7Zp9L5lwSo6YI1oJcoucUlEz1xeqP2g0D3HpMJOKuePXvJRai8s_WY3t15oSBQrk_RXkgi5g69kQ1zp4ME06WzGEV2XvWnZZW3K5KqN5xK0chyqh7qOEmIls3VN8Z0Cqiw2OtPps7aoO/s451/Sade161.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="451" data-original-width="337" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhLPMv9gsREJpUzvq615OMtOrBjzCcUXItSNQOPjI8cgE6EiqPK7Zp9L5lwSo6YI1oJcoucUlEz1xeqP2g0D3HpMJOKuePXvJRai8s_WY3t15oSBQrk_RXkgi5g69kQ1zp4ME06WzGEV2XvWnZZW3K5KqN5xK0chyqh7qOEmIls3VN8Z0Cqiw2OtPps7aoO/w299-h400/Sade161.png" width="299" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhbdMY4XSGWgDJ51Wuux1OmtlqSRVLZRe6BN432F2v5JqCTgmUcFunxK6-yZ2bZztG8QFpf4f4b4pVclOW0y3iDSkfE7STNfEAahPHy7Fg_LpVzas3DJdnQrxLXjCTrle849fnkQdEuXIGJGvawzJlAH9kBypZAgTo-YAbsF7dFeWLv0OCk_hXA8W_nX1Tz/s450/Sade162.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="450" data-original-width="346" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhbdMY4XSGWgDJ51Wuux1OmtlqSRVLZRe6BN432F2v5JqCTgmUcFunxK6-yZ2bZztG8QFpf4f4b4pVclOW0y3iDSkfE7STNfEAahPHy7Fg_LpVzas3DJdnQrxLXjCTrle849fnkQdEuXIGJGvawzJlAH9kBypZAgTo-YAbsF7dFeWLv0OCk_hXA8W_nX1Tz/w308-h400/Sade162.png" width="308" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcsWTBwz5d1fZoavir648elhFMAud6JyVKj3vc5idN_gwZi9Evw4cwfBc7c6hoSqhUpel1B1uEz4gCtPzGwGi-qX-RGydjRsS8ILZfhcqFbMeeCmyyazLwzUi5itWH8-w2kr-2JyYI6E7vZsixc-C7fOAGKRraS6C1FthKMvSryv4D4EhG4fyteBACBD7P/s469/Sade164.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="469" data-original-width="324" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcsWTBwz5d1fZoavir648elhFMAud6JyVKj3vc5idN_gwZi9Evw4cwfBc7c6hoSqhUpel1B1uEz4gCtPzGwGi-qX-RGydjRsS8ILZfhcqFbMeeCmyyazLwzUi5itWH8-w2kr-2JyYI6E7vZsixc-C7fOAGKRraS6C1FthKMvSryv4D4EhG4fyteBACBD7P/w276-h400/Sade164.png" width="276" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgO-3NZslkzydao3IsrLnoi0AQMnm8E6jYH_zKGnqqzvo9WoRUyz8eqk2wLM3Ft8UgkurS4f-CuEUlVGEOM8wvegHGopp_7f4EP5y5glrOOS18yJf5PQ19PTTtNl4icSGc_jHLLWynP9C6oE7sI12AsuCSmED2r6JSPZSjCtpd-te0Z6Qwlo2lEWqg0XQYt/s465/Sade165.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="465" data-original-width="334" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgO-3NZslkzydao3IsrLnoi0AQMnm8E6jYH_zKGnqqzvo9WoRUyz8eqk2wLM3Ft8UgkurS4f-CuEUlVGEOM8wvegHGopp_7f4EP5y5glrOOS18yJf5PQ19PTTtNl4icSGc_jHLLWynP9C6oE7sI12AsuCSmED2r6JSPZSjCtpd-te0Z6Qwlo2lEWqg0XQYt/w288-h400/Sade165.png" width="288" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEinwUUhKZLaQZ7Th2pbVEWBs6Be8CnQWJR_o22_6yx83TFz7ZwQfpWTgPdxohTSTJWxEaBfi6MTw6dRH-yAAZkBVdJYfmbWOZ0P-QWBi8m6vF22s8vrCUZWW5gtBRn9bjuW4VW-y7VVtSYO5duUM6m7LzdwJZWIItABAyT7hb1XoGirFB2uLJQairawYeIe/s466/Sade166.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="466" data-original-width="336" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEinwUUhKZLaQZ7Th2pbVEWBs6Be8CnQWJR_o22_6yx83TFz7ZwQfpWTgPdxohTSTJWxEaBfi6MTw6dRH-yAAZkBVdJYfmbWOZ0P-QWBi8m6vF22s8vrCUZWW5gtBRn9bjuW4VW-y7VVtSYO5duUM6m7LzdwJZWIItABAyT7hb1XoGirFB2uLJQairawYeIe/w289-h400/Sade166.png" width="289" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhVlS89obELjodSHsYjh-arkCnuC-rvu_34fqalQjK0SZcKQdDCXqLfgYq9_3aqA8ixhc52999Dq1KPhKq296fgj7MKpUl0JwKrVKF5u-ywFlf3VrENUp5MO33PV-WNUKyz7JwKgj6z_gnx-F9b9v2YQs9oqwyTcrjUUABkixQ5k89yOtcgAwWq9E0Q69It/s460/Sade167.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="460" data-original-width="340" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhVlS89obELjodSHsYjh-arkCnuC-rvu_34fqalQjK0SZcKQdDCXqLfgYq9_3aqA8ixhc52999Dq1KPhKq296fgj7MKpUl0JwKrVKF5u-ywFlf3VrENUp5MO33PV-WNUKyz7JwKgj6z_gnx-F9b9v2YQs9oqwyTcrjUUABkixQ5k89yOtcgAwWq9E0Q69It/w296-h400/Sade167.png" width="296" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgBkVuVkHmTAz3-MQyFqWG2Knn-RTamNqBpLer-XpsbJoxz2ryndsYe-Bp0LpQzEHLx5IdVPo3_tM_iBSGpPAzXrnNr_Z041LEQR-A9Kt1V7-oq4QM7HiFuaZxfn7mTcLoo5v77IxJRtQ1zNNHkML4-ZJhwLyfyST2iUmaSehwYQ0foxTtaOtp3g3WwewJ5/s459/Sade168.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="459" data-original-width="337" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgBkVuVkHmTAz3-MQyFqWG2Knn-RTamNqBpLer-XpsbJoxz2ryndsYe-Bp0LpQzEHLx5IdVPo3_tM_iBSGpPAzXrnNr_Z041LEQR-A9Kt1V7-oq4QM7HiFuaZxfn7mTcLoo5v77IxJRtQ1zNNHkML4-ZJhwLyfyST2iUmaSehwYQ0foxTtaOtp3g3WwewJ5/w294-h400/Sade168.png" width="294" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhla1nVEuFhKjeLMVy4lAP4RJCUzywhasOcNqsUIJkG_ULyS_4UF3QsWwIBVbHKeuJXT59sNwwrPh6k3W3zWckNhMjYg3AxycmgY7VFOpqGSFDJPgXKbbXU4rRmwxPbYeSERgP5KhjqhoyM8oIdxTKEs7Bd4I3tF7qef7G40d6h4nCZJMN4_DN_iS_6K5tY/s466/Sade169.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="466" data-original-width="349" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhla1nVEuFhKjeLMVy4lAP4RJCUzywhasOcNqsUIJkG_ULyS_4UF3QsWwIBVbHKeuJXT59sNwwrPh6k3W3zWckNhMjYg3AxycmgY7VFOpqGSFDJPgXKbbXU4rRmwxPbYeSERgP5KhjqhoyM8oIdxTKEs7Bd4I3tF7qef7G40d6h4nCZJMN4_DN_iS_6K5tY/w300-h400/Sade169.png" width="300" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi26aShEN0wGTKbziiTBvFB0l57pTQR4pd8lO58Cv-gPfjwGPe4UMLU_gTxbDY-84SM6qJHapcfm54DxMJfUiAM-tut1OSGJYK1C601kZza7A5yFrHF9dNau5q1HUhDeAIX2pokox8YYvzXmqf9HDVYE2cbpL6gMo4QOvBkvjr7jFSTeOiIyXByw5J_Rq5q/s456/Sade170.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="456" data-original-width="333" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi26aShEN0wGTKbziiTBvFB0l57pTQR4pd8lO58Cv-gPfjwGPe4UMLU_gTxbDY-84SM6qJHapcfm54DxMJfUiAM-tut1OSGJYK1C601kZza7A5yFrHF9dNau5q1HUhDeAIX2pokox8YYvzXmqf9HDVYE2cbpL6gMo4QOvBkvjr7jFSTeOiIyXByw5J_Rq5q/w293-h400/Sade170.png" width="293" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhHSEdK7RgkWRJr96MDQFVYXK7fFLhGlArmh0vDdbgpedhaIER2yMS_1DNhGWlE-MXM_OoRfcRwTLRFxf3iKR5QO42nGgVZ03AAxiUE7RjKQiFhdLBY8O0i4Hs1Cw3eslTPEjCHsa0N1BvKo_ScWCIPpge0hTwAC4qsLyN_FwcN9LJpxaYZXQn9M1ruZkst/s463/Sade171.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="463" data-original-width="345" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhHSEdK7RgkWRJr96MDQFVYXK7fFLhGlArmh0vDdbgpedhaIER2yMS_1DNhGWlE-MXM_OoRfcRwTLRFxf3iKR5QO42nGgVZ03AAxiUE7RjKQiFhdLBY8O0i4Hs1Cw3eslTPEjCHsa0N1BvKo_ScWCIPpge0hTwAC4qsLyN_FwcN9LJpxaYZXQn9M1ruZkst/w298-h400/Sade171.png" width="298" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzp1m0HbCAqsPEnoyjRa2SMJT0DXndAaJatu5n-FFZNM5fxd0_Vkil2-PK1HAaVaoHBYsFsX2U8OeyJFUMuy59c3vgyp-bdHgLn8YzRQbNvYtiavY_yl-MZmf7ueSU_c4ThAsSTWiUgLVhOi5Rh5eF88VkMsS3_VzAylPCUXBevPzu3dwKdpCZ2PCbwhPg/s463/Sade172.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="463" data-original-width="325" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzp1m0HbCAqsPEnoyjRa2SMJT0DXndAaJatu5n-FFZNM5fxd0_Vkil2-PK1HAaVaoHBYsFsX2U8OeyJFUMuy59c3vgyp-bdHgLn8YzRQbNvYtiavY_yl-MZmf7ueSU_c4ThAsSTWiUgLVhOi5Rh5eF88VkMsS3_VzAylPCUXBevPzu3dwKdpCZ2PCbwhPg/w281-h400/Sade172.png" width="281" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiYleYbO329Y-Won4KR_sZ0_kOgBr3bmUVIQP1FnFYvoooVjx-g2c6VA3tTzm1TeV7rPxlJvzWO3pEP6hDbEuV1mVD_3YU0KRPk_jdjv4S9nXsT4mGU5hY0Bdy8LeE_uQoo3h0o-7FpP-2yVYj2Xn_0Cit9Uc7pizg493wfNJCRCmurSLllvOjj-GTNyOG7/s459/Sade173.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="459" data-original-width="348" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiYleYbO329Y-Won4KR_sZ0_kOgBr3bmUVIQP1FnFYvoooVjx-g2c6VA3tTzm1TeV7rPxlJvzWO3pEP6hDbEuV1mVD_3YU0KRPk_jdjv4S9nXsT4mGU5hY0Bdy8LeE_uQoo3h0o-7FpP-2yVYj2Xn_0Cit9Uc7pizg493wfNJCRCmurSLllvOjj-GTNyOG7/w304-h400/Sade173.png" width="304" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjIudl6-BNnuc4ADqZibxjOOglOBOChDT1Wu9BfxhJocJVdkNo6BE2xSc4aXXrgm-Bhc6J8YO2F88v7dP66E2WRDf3lEwHcdpWzEb9_PCsytBA3OLwgKMiMbiQDkyzWPMDlMQlrE_bdoSFFcS03JJe4LOb0vNZw9OPnn9Qp5-PooHQ9FpLDekC9XaeTPNJK/s466/Sade174.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="466" data-original-width="337" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjIudl6-BNnuc4ADqZibxjOOglOBOChDT1Wu9BfxhJocJVdkNo6BE2xSc4aXXrgm-Bhc6J8YO2F88v7dP66E2WRDf3lEwHcdpWzEb9_PCsytBA3OLwgKMiMbiQDkyzWPMDlMQlrE_bdoSFFcS03JJe4LOb0vNZw9OPnn9Qp5-PooHQ9FpLDekC9XaeTPNJK/w289-h400/Sade174.png" width="289" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9f93WAKYvLt82N5QNwDrRrkLD4K9jAiSg3qeE4AEvFWOVoM05qQXGvn3qH8OJr8G6goFvWATItgkHyhO4ULDwK3N2JekaXZWfVoLfsJdQIWisH-rlWNILirHd5t8LxK-jKwfIBYbdXbyXpAziSv2rp2b2Jd1uErtoZEOs0aXDgstWGrK_zxvbQN1kq9W_/s450/Sade175.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="450" data-original-width="339" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9f93WAKYvLt82N5QNwDrRrkLD4K9jAiSg3qeE4AEvFWOVoM05qQXGvn3qH8OJr8G6goFvWATItgkHyhO4ULDwK3N2JekaXZWfVoLfsJdQIWisH-rlWNILirHd5t8LxK-jKwfIBYbdXbyXpAziSv2rp2b2Jd1uErtoZEOs0aXDgstWGrK_zxvbQN1kq9W_/w301-h400/Sade175.png" width="301" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgnul7d5rq-8sMVazPTiK5QLgxw6A-EvcWW7sULKUYq52-T_8Blfdi5rPq9MnAAN3GkIsVqjnkjj3G2wTOJXB73oYIckZ8DIN0n6NvWep4ry90H4rN1aKpOz7soS3j5yxlfKF_H8mD5kDOmILR-ruvkt6S4BRPNW-kZNs6OwO85vgI3N7ua0aG5Aw4uJQ1H/s460/Sade176.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="460" data-original-width="340" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgnul7d5rq-8sMVazPTiK5QLgxw6A-EvcWW7sULKUYq52-T_8Blfdi5rPq9MnAAN3GkIsVqjnkjj3G2wTOJXB73oYIckZ8DIN0n6NvWep4ry90H4rN1aKpOz7soS3j5yxlfKF_H8mD5kDOmILR-ruvkt6S4BRPNW-kZNs6OwO85vgI3N7ua0aG5Aw4uJQ1H/w296-h400/Sade176.png" width="296" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhbf3CBgHqxGGTNpds9SgF5gOfMtQiuBdHxZCsmlAgy5Cb1svCxoKIFTbVulDMVpQDoXl-skYEfoNSxeTByNgMK8KwvnLrTCKp1rqO2g-o2Gsq420qkD3Jkb-mTiZ8mqJ_On95SaV6v1NC8SbE7UyEX1zFlr_VRdg2Reme3qWZBDPoV7I5Evbz4FqX2t3y2/s460/Sade177.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="460" data-original-width="340" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhbf3CBgHqxGGTNpds9SgF5gOfMtQiuBdHxZCsmlAgy5Cb1svCxoKIFTbVulDMVpQDoXl-skYEfoNSxeTByNgMK8KwvnLrTCKp1rqO2g-o2Gsq420qkD3Jkb-mTiZ8mqJ_On95SaV6v1NC8SbE7UyEX1zFlr_VRdg2Reme3qWZBDPoV7I5Evbz4FqX2t3y2/w296-h400/Sade177.png" width="296" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhtNfEbbtD55plEajDs3-nFZPnscOL9mYfb5-Duy0YKF_dBajx7CN5XhmTifyaQ36Mktx46J-9E1WJeXLga3MlqMa6vpjy1_cG02VDw1J3cbWUVDCxjlIx-o7hlMzLTBQJT8UBgqmDE8JHHZzAqNXZRzC8s-KHI-26ZdC5Ouf6PXVst59BZUbGYNEMLQMWR/s444/Sade178.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="444" data-original-width="334" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhtNfEbbtD55plEajDs3-nFZPnscOL9mYfb5-Duy0YKF_dBajx7CN5XhmTifyaQ36Mktx46J-9E1WJeXLga3MlqMa6vpjy1_cG02VDw1J3cbWUVDCxjlIx-o7hlMzLTBQJT8UBgqmDE8JHHZzAqNXZRzC8s-KHI-26ZdC5Ouf6PXVst59BZUbGYNEMLQMWR/w301-h400/Sade178.png" width="301" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEis0PuB4QsMqlpwsuGkpZmqXyV-kM5iHQ_Sj3HErEOBDMLjjEiujfPo9LGmKonZPnYGznsQw8h1OcYDtNeRvyZXjOTRW9gEmvxsQ64nHL9HpD9r5c2N8rWTXWphlRHlHkDw9Ii2dndVjVE_RYzg4M6OmMMAwZ_n73GrvAOyprsarJbqEXBKymwZVEvJJpyt/s447/Sade179.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="447" data-original-width="310" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEis0PuB4QsMqlpwsuGkpZmqXyV-kM5iHQ_Sj3HErEOBDMLjjEiujfPo9LGmKonZPnYGznsQw8h1OcYDtNeRvyZXjOTRW9gEmvxsQ64nHL9HpD9r5c2N8rWTXWphlRHlHkDw9Ii2dndVjVE_RYzg4M6OmMMAwZ_n73GrvAOyprsarJbqEXBKymwZVEvJJpyt/w278-h400/Sade179.png" width="278" /></a></div><div style="text-align: center;"><br /></div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQQrjtA5enTNBr5tAM-FWCE31xMZhC2xTT47XgJcaZj5MV7bxAbkHT3VHmgIJLMluhEfPWdMsPn4UptG3bMCQYffa5IylsNIJgyQFZvkNJ27oXhxwAptv8yEQ77zE15akCcVeR_eHXdBpbFCQwLRnDW0-cUT5Fown04JIua-yKx7MxAWJMQR6ILORJyJlp/s468/Sade190.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="468" data-original-width="339" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQQrjtA5enTNBr5tAM-FWCE31xMZhC2xTT47XgJcaZj5MV7bxAbkHT3VHmgIJLMluhEfPWdMsPn4UptG3bMCQYffa5IylsNIJgyQFZvkNJ27oXhxwAptv8yEQ77zE15akCcVeR_eHXdBpbFCQwLRnDW0-cUT5Fown04JIua-yKx7MxAWJMQR6ILORJyJlp/w290-h400/Sade190.jpg.png" width="290" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgNpLO581FVB-IZmnNeG_bKxKxvaXzDbrbLPYSrTQoa1mwIoGJWYgz059Z8Sc_GDE0FBnLyP0uz1jl5bqNHP-nttV7ft_5bj4E6D9nFUkYZ3noxENyfjZqAxhkFHoJMPX2Ea30e8r-IQRKyVBHfLlcMz1bV0stxDGm6zQZe-y5hFkvMHErLBrNz624uEEWG/s459/Sade189.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="459" data-original-width="328" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgNpLO581FVB-IZmnNeG_bKxKxvaXzDbrbLPYSrTQoa1mwIoGJWYgz059Z8Sc_GDE0FBnLyP0uz1jl5bqNHP-nttV7ft_5bj4E6D9nFUkYZ3noxENyfjZqAxhkFHoJMPX2Ea30e8r-IQRKyVBHfLlcMz1bV0stxDGm6zQZe-y5hFkvMHErLBrNz624uEEWG/w286-h400/Sade189.jpg.png" width="286" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh4WpRrzOVQ4iQorZV96_T_3OoQQWYa9eTgoRUE1rB17dA0SvhpVQRpTAhn8-nnRyVyr2Bdkq31wvsfIPVc9v_TZe4yeNtq6p-1uy1dWougbkmRdvXHviUBq_7LEHolVlWt8gOoYW8zu1RtkKeplTOE8N96ZI9LYeA2HzlUvkl3EkhVL1e0vxbH7m2_pQ4t/s457/Sade188.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="457" data-original-width="331" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh4WpRrzOVQ4iQorZV96_T_3OoQQWYa9eTgoRUE1rB17dA0SvhpVQRpTAhn8-nnRyVyr2Bdkq31wvsfIPVc9v_TZe4yeNtq6p-1uy1dWougbkmRdvXHviUBq_7LEHolVlWt8gOoYW8zu1RtkKeplTOE8N96ZI9LYeA2HzlUvkl3EkhVL1e0vxbH7m2_pQ4t/w290-h400/Sade188.jpg.png" width="290" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiM-Ir2lxjZCFmF6W2T9GfV5tWbEdfG2otdYTD-_c1MKryn100cHFRxVguUozcCRzjzketascyMSVRrO2J_Se9-6_d0hCAvylNx9tq_sKYCzjpp67PmfWIaW5KigZ9kDGAD1Q9DaDYF0UOc1ED8OqxxBCV1JG3R_YnjGvjRIe584B1XoA9JRGgbZteL1L_G/s451/Sade187.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="451" data-original-width="334" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiM-Ir2lxjZCFmF6W2T9GfV5tWbEdfG2otdYTD-_c1MKryn100cHFRxVguUozcCRzjzketascyMSVRrO2J_Se9-6_d0hCAvylNx9tq_sKYCzjpp67PmfWIaW5KigZ9kDGAD1Q9DaDYF0UOc1ED8OqxxBCV1JG3R_YnjGvjRIe584B1XoA9JRGgbZteL1L_G/w296-h400/Sade187.jpg.png" width="296" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiFhRK7GpVYA7xprQAT3TewOMVIrzCJo0It_8etTOv2DiWoxwTPjkUgxXhvwMVG1jpMpQagrEGmZTTYGJiJvqcblu1ns1y1yceHCK44DCEkdsKxZblhN45Qiy5z5fx6PsahoQGTsO0RjIfucZnH4ST-hknkdXPI4hULGB5i50M2kWk12bWKpZEbW_IeeTS0/s462/Sade186.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="462" data-original-width="340" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiFhRK7GpVYA7xprQAT3TewOMVIrzCJo0It_8etTOv2DiWoxwTPjkUgxXhvwMVG1jpMpQagrEGmZTTYGJiJvqcblu1ns1y1yceHCK44DCEkdsKxZblhN45Qiy5z5fx6PsahoQGTsO0RjIfucZnH4ST-hknkdXPI4hULGB5i50M2kWk12bWKpZEbW_IeeTS0/w294-h400/Sade186.jpg.png" width="294" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhiT1RFMnKvUGRBBeT8hkgZMUbJCxgkIoYRU-jZAidoBmqJHi-IKNRWfRei1JkaWKk_lzze11hduUfrOxf8uqWW-7oVGlmU5Q2uAbZD04voMeOJg0aIbU5gCQWWbDDketqi9xDJ_Oti28_8u6Q6AgVDNroD0UtN5EqPZl4YNu3LZJIdvkMj8bwPPWGjjNkn/s465/Sade185.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="465" data-original-width="328" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhiT1RFMnKvUGRBBeT8hkgZMUbJCxgkIoYRU-jZAidoBmqJHi-IKNRWfRei1JkaWKk_lzze11hduUfrOxf8uqWW-7oVGlmU5Q2uAbZD04voMeOJg0aIbU5gCQWWbDDketqi9xDJ_Oti28_8u6Q6AgVDNroD0UtN5EqPZl4YNu3LZJIdvkMj8bwPPWGjjNkn/w283-h400/Sade185.jpg.png" width="283" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiloQCGkFSgsE4DfRb3_nBm-WrsFmuGXRvkHBP33OR7YdS0HgjEbdQw_QOnDSfvXJcY4hwtdwmqrLMVwRV07gpZngq--7QxVx5CQAIBoma6UUpydHW8noKiaWDcrf8ziuLp2b1R7OEbETnYJk-OIXFbTw52fGL9y8JeKd03P6uUd-ABbQJXVClROCyJMMTn/s450/Sade184.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="450" data-original-width="324" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiloQCGkFSgsE4DfRb3_nBm-WrsFmuGXRvkHBP33OR7YdS0HgjEbdQw_QOnDSfvXJcY4hwtdwmqrLMVwRV07gpZngq--7QxVx5CQAIBoma6UUpydHW8noKiaWDcrf8ziuLp2b1R7OEbETnYJk-OIXFbTw52fGL9y8JeKd03P6uUd-ABbQJXVClROCyJMMTn/w288-h400/Sade184.jpg.png" width="288" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjSuTHDWVs7FLqs91Ce9Ieq-waHhg9LBZUoGTZFkweCnU5irxUf9V-dDLM9PWwJrrWRKMRPG5DrMuCyv29Dh10qRzN8cEEr1dWyNQt_jMm2LR1AGL6vbiKEmYM-Ye_Z5cQy5pZGaMN8pk3Ruw8DmvwE85azoqG70VGIsvZ61uDn0wF2PP-HsriBnFLnoP72/s466/Sade183.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="466" data-original-width="336" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjSuTHDWVs7FLqs91Ce9Ieq-waHhg9LBZUoGTZFkweCnU5irxUf9V-dDLM9PWwJrrWRKMRPG5DrMuCyv29Dh10qRzN8cEEr1dWyNQt_jMm2LR1AGL6vbiKEmYM-Ye_Z5cQy5pZGaMN8pk3Ruw8DmvwE85azoqG70VGIsvZ61uDn0wF2PP-HsriBnFLnoP72/w289-h400/Sade183.jpg.png" width="289" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjW-pqmGHHrSUQR4uqs_E8qntdieOUYjlgvybh1LgIs4fVolz0_u6qlMKk_xdxVfEofPZmQ1qGwRDR4op_GQJswl4n5DSgmgL-1iEmjVpvOyFjZ16exbo6yVxV6TWePjvoripFliIbHQg5kaNjad3o88zn_Av-tyMBllc-MN5Byz2m3cCuxvtjE5gQtEJ79/s456/Sade182.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="456" data-original-width="337" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjW-pqmGHHrSUQR4uqs_E8qntdieOUYjlgvybh1LgIs4fVolz0_u6qlMKk_xdxVfEofPZmQ1qGwRDR4op_GQJswl4n5DSgmgL-1iEmjVpvOyFjZ16exbo6yVxV6TWePjvoripFliIbHQg5kaNjad3o88zn_Av-tyMBllc-MN5Byz2m3cCuxvtjE5gQtEJ79/w295-h400/Sade182.jpg.png" width="295" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqkr-E6MabcC0XzX_h-0U6RqJU1ndtlDZTAKBD_JO8GfUEA1urohkDsNYkCHkfu6moIiRsQB9tozsIGMoI5Th0UFX6S72ioA-IumX9gYIuEwFyj4itI2p3wKRqCq_8ncb0hFYEqOnOmbBYLjySCWugIltJaz392Prg1HX6zmwk-o9PWeAaB8aAGpUj4lAb/s460/Sade181.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="460" data-original-width="333" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqkr-E6MabcC0XzX_h-0U6RqJU1ndtlDZTAKBD_JO8GfUEA1urohkDsNYkCHkfu6moIiRsQB9tozsIGMoI5Th0UFX6S72ioA-IumX9gYIuEwFyj4itI2p3wKRqCq_8ncb0hFYEqOnOmbBYLjySCWugIltJaz392Prg1HX6zmwk-o9PWeAaB8aAGpUj4lAb/w290-h400/Sade181.jpg.png" width="290" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjfQdZ9LXF3PXYm-hsXktCFSbCqkJNESGa5H6NblOFh5I5gVu68R0zd-DnJLBnXoiN5WF0No-zRj9dpvlZnCl6UHlesm9SOmtgdkqpbq8WbwOIGVp59Q4bO0uS7slG3FPClYxThpe1KcHM4p4gzSVaImjo1hPyW9-nIlqWfTo7lw3b-hziXnLCfecmFJaMN/s463/Sade180.jpg.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="463" data-original-width="324" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjfQdZ9LXF3PXYm-hsXktCFSbCqkJNESGa5H6NblOFh5I5gVu68R0zd-DnJLBnXoiN5WF0No-zRj9dpvlZnCl6UHlesm9SOmtgdkqpbq8WbwOIGVp59Q4bO0uS7slG3FPClYxThpe1KcHM4p4gzSVaImjo1hPyW9-nIlqWfTo7lw3b-hziXnLCfecmFJaMN/w280-h400/Sade180.jpg.png" width="280" /></a></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhxAFavHhEBR1sHeIYHvg4QtDBODW1LCnKKXpKAbR6CSEiKHlKnmaow31l6_4Yv4wvYp1MjsbS5JWr_VKUj5dVg7u06Ry9XOaiETCPlRLeTkZIA49YQ0w2PI41XM9O-DcPDtpaSD8YBnzUNz0TaiOfIKw5osn9cNq3lOLwYvv8Gfj0-EvYG6fhmseVp5wJo/s454/Sade191.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="454" data-original-width="330" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhxAFavHhEBR1sHeIYHvg4QtDBODW1LCnKKXpKAbR6CSEiKHlKnmaow31l6_4Yv4wvYp1MjsbS5JWr_VKUj5dVg7u06Ry9XOaiETCPlRLeTkZIA49YQ0w2PI41XM9O-DcPDtpaSD8YBnzUNz0TaiOfIKw5osn9cNq3lOLwYvv8Gfj0-EvYG6fhmseVp5wJo/w291-h400/Sade191.jpg" width="291" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi2Se2-Dy6mvut5WXxs0R1frFZZfY1kqkIvNNjzdIk-dZp33KmlZz9XySeP0WVvbD9l3h9yc9ZpKTqJke8J4AAft1pI92MlhWRHPHXtzYmvmc3wjUvoxnTzk3h7oKP4BBwByNTZQSAPPzfe2eRIdyzroqH7aiNlgdULUmmpMjJwD4vjRsyE54ceQ6QrWfnq/s457/Sade191.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="457" data-original-width="346" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi2Se2-Dy6mvut5WXxs0R1frFZZfY1kqkIvNNjzdIk-dZp33KmlZz9XySeP0WVvbD9l3h9yc9ZpKTqJke8J4AAft1pI92MlhWRHPHXtzYmvmc3wjUvoxnTzk3h7oKP4BBwByNTZQSAPPzfe2eRIdyzroqH7aiNlgdULUmmpMjJwD4vjRsyE54ceQ6QrWfnq/w303-h400/Sade191.png" width="303" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9qzOmcrePgW2FHU03CFM0VJXUx6HFLRpkD8Y_9vRwekdNKaq5-YV-79x3pfDycSfqVdYBc-U9HzBn1dpRsS7JruT7TuCUcqo3GX1bCu3cd3ETv2w_VMhoXcT3GxQK0U74yQB8ClQ4Ng0UdIYfpNU_8rvIsL32uEeIRuF8ag5_j01ZE2qeuUiHqb9NzIp7/s457/Sade192.jpg.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="457" data-original-width="208" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9qzOmcrePgW2FHU03CFM0VJXUx6HFLRpkD8Y_9vRwekdNKaq5-YV-79x3pfDycSfqVdYBc-U9HzBn1dpRsS7JruT7TuCUcqo3GX1bCu3cd3ETv2w_VMhoXcT3GxQK0U74yQB8ClQ4Ng0UdIYfpNU_8rvIsL32uEeIRuF8ag5_j01ZE2qeuUiHqb9NzIp7/w183-h400/Sade192.jpg.png" width="183" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhSpUNoEpoMYt63xyOTxvNGJZJ2Mn0-kJSsFVviw0xv279yxXXMFIlwjolQrgH9eEYe-BDesyUhhpD63ItQ_gNZAWpRfEsurZHcd33EvMBMy_m7H7ZhKyfso0_oqvs53f_V-jTGp5QgtUlRckjrTpMsE9G15crxcZemQMFEN_dXzvnO5ouv_4CVVPyZ4ZI5/s457/Sade193.jpg.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="457" data-original-width="328" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhSpUNoEpoMYt63xyOTxvNGJZJ2Mn0-kJSsFVviw0xv279yxXXMFIlwjolQrgH9eEYe-BDesyUhhpD63ItQ_gNZAWpRfEsurZHcd33EvMBMy_m7H7ZhKyfso0_oqvs53f_V-jTGp5QgtUlRckjrTpMsE9G15crxcZemQMFEN_dXzvnO5ouv_4CVVPyZ4ZI5/w288-h400/Sade193.jpg.png" width="288" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjwHvxIWglZCZvD5yfhW2I8W0EQXg7UR1te036qGeFwJoTdjzYOGoHdgMgXv1OEsU5_GP_Kvpop6HdMPFOKDIjwhzPKZLjSTsD9loAPsq7Frl3PIfMTmvSMhjrv6BUhABu2bIFbTNprVmPTcbtLFGWNwJmkVtuDOajm4N8SRUYRR_omUYjsK9YgYgmnQceD/s460/Sade194.jpg.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="460" data-original-width="331" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjwHvxIWglZCZvD5yfhW2I8W0EQXg7UR1te036qGeFwJoTdjzYOGoHdgMgXv1OEsU5_GP_Kvpop6HdMPFOKDIjwhzPKZLjSTsD9loAPsq7Frl3PIfMTmvSMhjrv6BUhABu2bIFbTNprVmPTcbtLFGWNwJmkVtuDOajm4N8SRUYRR_omUYjsK9YgYgmnQceD/w288-h400/Sade194.jpg.jpg" width="288" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiY4wMOzVf-nBDG-77QEYI1ZVS82FKcXOw7_Ir3k71uUyUWtcE8hBWjfLBR4s-gfZq8ZY_kffQEtEPfRgUJMb8qnjY_z6PcxYj6EUOyFa0XbKmYj9-dkfrzybL1lm0NwqE2fwFi4aRWB0v0ZU7vUMl7B0nofcg1diIp1zSu72FdyQhcncPp-WpOHAejEDAS/s462/Sade195.jpg.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="462" data-original-width="334" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiY4wMOzVf-nBDG-77QEYI1ZVS82FKcXOw7_Ir3k71uUyUWtcE8hBWjfLBR4s-gfZq8ZY_kffQEtEPfRgUJMb8qnjY_z6PcxYj6EUOyFa0XbKmYj9-dkfrzybL1lm0NwqE2fwFi4aRWB0v0ZU7vUMl7B0nofcg1diIp1zSu72FdyQhcncPp-WpOHAejEDAS/w289-h400/Sade195.jpg.png" width="289" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjiyUod-zoDmt6Z0GZU9g9Fi7eO1QVo1aZwvDRK3UGYi52K4Z-U9ZRYQ-pPlzcoe-6afLiZIxHQYzBi8dLqPteUdnzKwZURLR447AxtEXqCmJFNPAfzeH0iahjKq1bFHlTgCQHt5ezps5huPZOxBkkbuZ8HkI2udcEcvNVXpGY07ckyFfnvmtRqdcvaTbWM/s459/Sade196.jpg.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="459" data-original-width="325" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjiyUod-zoDmt6Z0GZU9g9Fi7eO1QVo1aZwvDRK3UGYi52K4Z-U9ZRYQ-pPlzcoe-6afLiZIxHQYzBi8dLqPteUdnzKwZURLR447AxtEXqCmJFNPAfzeH0iahjKq1bFHlTgCQHt5ezps5huPZOxBkkbuZ8HkI2udcEcvNVXpGY07ckyFfnvmtRqdcvaTbWM/w284-h400/Sade196.jpg.png" width="284" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br />Sadehttp://www.blogger.com/profile/08809596061041342647noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-75143924567288630282023-10-08T11:08:00.001-07:002023-10-08T11:08:03.335-07:00Luhistuvat maailmat<div style="text-align: left;">Taivas helottaa punaisena ja armottomana, tunnen sen sykkeen rinnassani. Maailman sydämensyke. Galaksit leimuavat kaikessa raivossaan, mutta niiden hengitys ei pelota minua pois niiden luota. Kurotan käteni ylös, puristan sen kiinni. Suljen hetkeksi silmäni ja kuuntelen.</div><div><br /></div><div>Galaksien kaukainen pauhu. Liikkuvat maailmat, jotka laulavat liikuessaan. Joku voisi kutsua sitä kehtolauluksi niille maailmoille, jotka jo sammuivat. Täällä minä tiedän, miltä kuulostaa luhistuvien maailmojen itku.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/10897438151657162911noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-38943814575728914892023-09-16T10:25:00.002-07:002023-09-16T10:25:14.761-07:00Sinun silmissäsi<div style="text-align: left;">Sinun silmissäsi on aamun ensimmäinen aurinko. Lupaus lempeistä illoista takkatulen ääressä, tieto siitä, että rikkinäisenäkin saisin jäädä. Yöllisen pellon lempeä usva ja aamuinen aurinko, joka kurkistaa taivaanrannasta. Se kaikki on sinussa, kun sipaiset poskeasi ja hymyilet niin, että kasvoillesi piirtyy uurteita. Jokainen jälki, jokainen elämän piirtämä juova kertomassa siitä, kuinka paljon olet tätä maailmaa rakastanut. Minä rakastan kesää hymyssäsi ja jokaista pehmeää taitetta, jonka kehosi maalaa, kun istut tai kumarrut, kun olet niin oma itsesi, että minua huimaa.</div><div><br /></div><div>Jos on olemassa useita maailmoja, sinun silmiesi pohjassa on välke niistä kaikista.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/08809596061041342647noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-91854009323114243672023-09-16T09:52:00.003-07:002023-09-16T09:52:41.482-07:00Suo<div style="text-align: left;">Maa hengittää. Suo kuplii kuin se olisi niellyt juuri jotakin, joka ei enää koskaan näkisi päivänvaloa. Sen hyhmäinen sisus kätkee sisälleen kaiken sen, jonka kuvittelee jo unohtuneen. On elämiä, jotka eivät maksa mitään. Henkiä, jotka saavat unohtua suonsilmään, sulautua osaksi kosteaa pimeyttä.</div><div><br /></div><div>Luonto ei ota mitään, mikä ei ole jo antanut itseään. Sille pitää antautua. Aistit peittävälle mustuudelle, joka tulee sisään nenästä ja korvista, täyttää suun ja kaihertaa kurkkua. Armoton pimeys on kaikessa vääjäämättömyydessään lempeä. Sen pohjalla ei odota mitään. Se on sulautumista maailmaan, samaan multaan, johon ruumis lasketaan.</div><div><br /></div><div>Jossain kuuluu linnun huuto. Suo on hiljaa. Se on ollut täällä aina, katsonut vuosikymmenten sammaltuvan vuosisadoiksi. Kaikki, mitä se on sisuksiinsa niellyt, on jo osa sitä iänkaikkista laulua, jota maisema laulaa.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/08809596061041342647noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-1534764077519511832023-09-16T06:18:00.002-07:002023-09-16T06:18:41.861-07:00Punainen taivas<div style="text-align: left;">Taivas peittyy purppuraan. Yö on pimein lintujen hiljetessä. Metsä pidättää hengitystään, lehvät ja oksat pysyvät paikoillaan, ilma on sakeanaan odotuksesta. Henkäys, toinen. Taivas halkeaa. Huuto halkaisee sen kahtia. Taivas vuotaa kuiviin, peittää koko metsän purppuraansa.</div><div><br /></div><div>Lintujen siipien kahina peittää kaiken alleen. Äänet kietoutuvat toisiinsa, muuttuvat yhdeksi, kunnes on mahdotonta erottaa niitä toisistaan. Maailma on pelkkää huutoa ja sulkia. Hapeton tila ilman ulospääsyä. </div><div><br /></div><div>Sydämen syke rummuttaa rytmiä rinnassa. Siivet kestävät, niiden olisi pakko kestää. Yötä ja päivää ei enää ole, niiden tilalla on sykkivä puna, joka liikkuu ja väreilee, ei anna tilaa hengittää. Syvä hengenveto. Toinen. Olisi lennettävä, luotettava siihen, että siivet kantavat. Tuuli on paennut taivaan katseelta, ilma on odotuksesta raskas. </div><div><br /></div><div>Ensimmäiset siiveniskut sekoittuvat lintujen sulkien piinaavaan kahinaan. Sydän tempoo yhä, ruumis virittyy äärimmilleen. Siivet kantavat.</div>Sarahttp://www.blogger.com/profile/06371661468107792936noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-32329751711384977432023-09-02T01:16:00.005-07:002023-09-02T01:16:25.276-07:00Hetki kahdestaan<div style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">SV: seksuaalinen sisältö</span></div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Helen makoilee selällään sohvalla ja katselee tiktokkeja. Tytön silmissä kiiltää ja varpaat piirtävät janaa ilmaan. Hymyilyttää nähdä hänet niin rentoja. Tytöllä on yllään pelkkä vaaleanpunainen toppi ja pikkuhousut, vaikka tyttäreni on kotona. Heleniä ei enää häiritse lapseni läheisyys, hän on tottunut siihen, että olemme usein kolmistaan. Ellan laulu kaikuu suihkussa ja popkornit tekeytyvät mikrossa. Taustahälyjä on riittävästi, joten sukellan sohvalle ja nostan Helenin jalat syliini.</div><div><br /></div><div>”Hei, kaunis nainen, saisinko huomionne?” hymähdän.</div><div>”Mitä nyt taas”, Helen nauraa. ”Höhlä. Kato tätä tiktokkia. Tää nainen osaa tehdä…”</div><div>Helen selittää minulle pitkästi näkemistään videoista. Hän tulee lähemmäs minua ja selittää aivan innoissaan. Hän ja Ella ovat molemmat innostuneita kaikenlaisista videoista enkä varmasti koskaan kuulisi ainoastakaan ”trendistä” ilman heitä. Pitää minut virkeänä koulussa oppilaiden kanssa.</div><div><br /></div><div>Helen on niin kaunis. Nuo täyteläiset huulet ja pieni, pisamainen nenä. Saatan pelkästään katsomalla häntä maistaa mansikkahuulikiillon ja tuntea, kuinka hänen pehmeä vartalonsa asettuu minua vasten.</div><div><br /></div><div>”Heei, sun tekee mieli jotain.”</div><div>Näpäytän tyttöä hellästi nenälle.</div><div>”Mistäs niin päättelet?”</div><div>”Sun silmistä. Moniko tuijottaa tissejä tuolla tavalla haluamatta jotain?”</div><div>”Noh, Ella on vielä suihkussa…”</div><div>”Ehkä kaksi minuuttia.”</div><div>”Ainakin kymmenen.”</div><div>”Muru, me EI pikapanna sun tyttären ollessa suihkussa. Mä en absoluuttisesti kestä, jos se näkee mut pikkarit kintuissa.”</div><div>”Iiihan nopeasti?”</div><div>”Se on sun lapsesi! Silvia!”</div><div>”Okei. Ei pikapanoa, mutta suudellaanko?”</div><div>”Hassu rakas, ei sun tarvitse kysyä, tuu tänne. Luoja sä olet kaunis, kun sun tukka on auki…”</div><div><br /></div><div>Pidän harmaata tukkaani usein löysillä nutturoilla, mutta perjantai-iltana olen antanut sen valua valtoimenaan olkapäilleni. Helen suukottelee poskiani ja kaulaani, ja tunnen rakastavani jokaista ryppyä ja uupunutta taitetta kehossani, kun hän tekee niin. En ole meikattu enkä laitettu, eikä ole hänkään. Silti hän on kuin metsännymfi edessäni, niin luonnonkaunis tummine kiharoine hiuksineen ja pisamaisine poskineen.</div><div><br /></div><div>Joka kerta, kun vain katsonkin Heleniin, koko kehoni värisee. Miten kukaan voi olla noin kaunis? Tiedän paljon ihmisiä, jotka ovat kauniita, mutta silti yksikään ihminen ei ole niin sanoinkuvaamattoman kaunis sillä tavalla, jolla Helen on. Jokainen sentti hänestä on täydellinen.</div><div><br /></div><div>Suudellessani Heleniä painan käteni hänen pehmeälle rinnalleen, annan käteni etsiytyä vaaleanpunaisen topin sisään. Tunnustelen nännipihaa, saan Helenin painautumaan tiukemmin minua vasten. Hän kietoo kätensä tiukasti ympärilleni ja suutelee yhä vain intohimoisemmin. Annan käteni tapailla hänen kehonsa muotoja, eksyä topin paljaaksi jättämälle pyöreälle vatsalle ja lanteen kauniille kaarille. Tiedän, että himo ei saa syttyä juuri nyt, ja silti se iskee voimakkaana minua vasten.</div><div><br /></div><div>”Silvia… Mmh, Silvia. Hei. Ella taisi lopettaa suihkussa.”</div><div>”Mmh… Se hieroo jotain shampoota vielä…”</div><div>”Hei! Senkin. Hitto sä oot kaunis.”</div><div><br /></div><div>Jatkan tytön suutelemista kunnes suihkun ovelta kuuluu voimakas rykäisy.</div><div>”Pakkoko on heti alkaa lääppimään, kun on jonkun kaksi minuuttia poissa?”</div><div>”Ainakin kaksitoista”, huomautan.</div><div>”Joo, joo, mutsi, vesi on kallista, tiedetään.”</div><div>Tällä kertaa en aio valittaa siitä. Tuijotan posket hehkuen puolialastonta Heleniä. Tytön toinen nänni on vaarassa paljastua, oikaisen paitaa hieman. Koko kehoni säkenöi, kun saan vielä koskettaa häntä näin.</div><div><br /></div><div>”Joko me valkattiin leffa?” Ella jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Juuri tätä olen aina toivonut. Arkea rakastamieni ihmisten seurassa ilman, että he kävisivät toistensa kurkkuun kiinni. Ella on omaksunut Helenin osaksi meitä. Helen pudistelee minulle päätään ja nappaan tytön hellästi kiinni itseeni. Painan hänen tukkaansa kymmeniä suudelmia. Minut täyttää lämpö, jollaista en koskaan uskaltanut toivoa tuntevani.</div>Sarahttp://www.blogger.com/profile/06371661468107792936noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-272708551682575762023-08-16T14:23:00.000-07:002023-08-16T14:23:11.195-07:00Korkealla<div style="text-align: left;">Neonvalokyltit hehkuvat yössä, kaupunki ei koskaan nuku. Vestalla on yllään pelkkä paksu liivi, jonka taskuihin näin hänen sullovan suunnilleen puolet omaisuudestaan ennen kuin lähdimme. Olemme niin korkealla, että tuuli keinuttaa hänen pitkää kaksiväristä lettiään. Vesta on meikannut sinimustat huulet ja hopealla pienet pallokulmat. Hän sanoi ennen lähtöämme, että nämä ovat deitit ja niillä pitää näyttää hyvältä, vaikka menisi riehumaan. Minulle hän näyttää aina hyvältä. Kaupungin sykkeessä laittautuneena ja hurjana, mutta myös ummehtuneella patjalla aamulla täysin paljaana. Niinä hetkinä, kun hän avaa silmänsä ja on hetken autuaan hämmentynyt siitä, että hän todella herää minun vierestäni. Silloin suukotan hänen luomiaan ja annan hänen herätä uuteen aamuun.</div><div><br /></div><div>”Joko sä kerrot mulle, mitä me ollaan tekemässä?” päätän kysyä, kun Vesta raahaa minua yhä korkeammalle vanhassa rakennuksessa. Tila on hylätty jo ajat sitten, kuljemme auki revennyttä talonreunaa ylös tikapuilla.</div><div>”Näät sitten.”</div><div>”Vesta!”</div><div>”You gonna like it, babe.”</div><div>”No aha, toi autto, kiitti.”</div><div>”You’re welcome.”</div><div><br /></div><div>Viimeinen kerros häämöttää. Ylimmän kerroksen parvekkeen on täytynyt olla entinen kahvila tai ruokapaikka. Puolet sen tiloista on lohkaistu pois, seinä on rikki kuten talon sen puolen koko kylki, jota pitkin nousimme. Sisukset paistavat ulos.</div><div><br /></div><div>Kauempana erotan systeemin, joka saa minut hätkähtämään. Jonkun on täytynyt jälkikäteen kiinnittää se tänne. Vaijerit, jotka valuvat alas kohti kaupunkia ja katoavat neonvalojen sotkuun. Henkäisen ja tuijotan Vestaa.</div><div><br /></div><div>”Eeei hitto!”</div><div>”Muistan, kun porukka asensi tuon tänne. Siitä pääsee laskeutumaan toiseen tällaiseen paskoontuneeseen kerrostaloon sisälle. Siellä on kunnon patjasysteemit sun muut.”</div><div>”Ihan crazy.”</div><div>”Turvasysteemit on mitä on, mutta trust me, kukaan ei ole vielä koskaan kuollut.”</div><div>”Ihanaa, jes, kyllä toi helpotti…”</div><div>”Beib…”</div><div><br /></div><div>Vesta tulee lähemmäs ja kahmaisee minut tiukasti kainaloonsa. Hän silittää niskaani ja painaa pusuja poskelleni.</div><div>”Ei sun tietenkään pakko ole.”</div><div>”En mä pelkää korkeita paikkoja. Varsinkaan sun kanssa.”</div><div>”Niinkö? Mun hurja tyttö.”</div><div>”No enkä oo.”</div><div>”Hurja vai mun?”</div><div>”No mitäs luulet?” hymähdän ja kurotan voidakseni suudella häntä. Vesta kumartuu ja tarttuu minua poskista, ja se saa minut unohtamaan ajan ja paikan. Maistan hänen huulipunansa, mutta en välitä siitä, annan hänen tahria koko suuni, jos se tarkoittaa sitä, että hän ei irrota minusta vielä.</div><div><br /></div><div>Vestan silmissä on nälkää.</div><div>”Vittu, Lea, mä…”</div><div>Henkäisen.</div><div>”Mä rakastan sua.”</div><div>Hän suutelee minua uudelleen. Annan itseni upota. Kädet hapuilevat niskaani, huulet painautuvat yhä vain lujemmin omilleni.</div><div>”Mä en koskaan kyllästy sanomaan sitä.”</div><div>”Vesta rakas, mä en todellakaan tiedä, miten mun pitäisi vastata tohon. Senkin…”</div><div>”Varmaan, että rakastat mua ylitsevuotavasti?” Vesta virnistää.</div><div>”LOPETA olet ihan tyhmä!”</div><div><br /></div><div>Mätkäisen häntä vatsaan. Hän nauraa ja kaappaa minut tiukemmin syleilyynsä.</div><div>”Näkisitpä sun naaman nyt. Hehe. Sotkua tuli.”</div><div>”Vittu lopeta sä olet aivan kauhea.”</div><div>”Sotkenko vähän lisää? Näkevät kaikki, että oli Lea vähän deiteillä.”</div><div>”Eiiii! En mä oo menossa mihkään tänään!”</div><div>”Et niin, kun en anna. Saat olla maksimissaan metrin päässä musta. Muuten rupean kiljumaan.”</div><div>”Kiljumaan?”</div><div>”Usko pois.”</div><div>”Testataanko?”</div><div>”Sä et halua ottaa sitä riskiä.”</div><div><br /></div><div>Hymyillen painaudun tiukasti häntä vasten, silitän hänen selkäänsä ja menen hetkeksi piiloon hänen suuren liivinsä alle. Sen alla hänellä on pelkästään verkkopaita. Hetken tuijotan paljasta rintakehää ja sen tatuointeja, kuljetan kättäni hänen ihollaan ja hymyilen.</div><div><br /></div><div>”Ootko valmis?”</div><div>”Lentämään katujen yli jollain itse kyhätyllä vehkeellä ilman minkäänlaista kontekstia kyseiselle mööpelille?” kysyn ja nauran. ”Yeah, kyllä mä taidan olla. Mennään.”</div><div>”Hurjapää.”</div><div>”Joo onneks sä et oo.”</div><div>”Tuus kattoon.”</div><div><br /></div><div>Vesta esittelee laskusysteemin minulle. Minut sidotaan tiukasti ja tuetusti istuimeen, jolla vaijeria lasketaan. Vesta auttaa ja näyttää napit, joista voin painaa tuet auki perillä.</div><div>”Eikö sua yhtään pelota?”</div><div>”Saat tän kuulostaan siltä, että pitäis pelätä.”</div><div>Vesta katsoo minua pitkään. Ehdin tuijottaa hänen kalpeita kasvojaan ja sitä, miten uskomattoman kaunis hän minusta on. Minun upea rakkaani.</div><div>”Hei, mitä sä nyt?”</div><div>”Katselin sua vaan.”</div><div>Vesta pudistelee päätään häkeltyneenä kuten aina, kun sanon hänestä jotakin kaunista.</div><div><br /></div><div>”Ootko valmis?”</div><div>”Joo.”</div><div>”Tuun heti perässä.”</div><div>”Jos sun vaijerit katkee niin mä tapan sut.”</div><div>”Sovitaan niin.”</div><div>”Am serious.”</div><div>”Joo joo, rakas.”</div><div><br /></div><div>Vesta painaa pitkän suudelman huulilleni ja virnistää.</div><div>”Ready?”</div><div>Jalkani ovat aivan reunalla. Alhaalla kadut vilisevät kapeina. Tennarini ovat huonosti kiinni, hymähdän ja sidon ne tiukemmin. Vilkaisen Vestaa.</div><div>”Jep.”</div><div>Ilmavirta ottaa minut vastaan. Aluksi minusta pääsee keveä huudahdus, kun valot alkavat välkkyä allani ja adrenaliini sykkii suonissa. Ilma nappaa minut kiinni, työnnyn maailman halki ja annan painovoiman viedä. Korvissa suhisee, silmät vuotavat, mutta kun vauhti saa minusta kiinni, ymmärrän, että juuri tätä vapaus on. Irtipäästöä omasta tahdostaan. En sulje silmiäni, pidän ne täysin auki. Tahdon nähdä jokaisen alle jäävän valon ja edessäni välkkyvän todellisuuden.</div><div><br /></div><div>Olen perillä yhdessä nopeassa tömähdyksessä. Vaijeri nytkähtää, sydämeni sykkii. Olen elossa. Koko kehoni tärisee, kun irrottaudun kiinnikkeistä ja tuijotan tennareitani. Toisen naru on irronnut kokonaan. Vedän syvään henkeä, kehoani pistelee, rakastan tätä tunnetta.</div><div><br /></div><div>En ehdi edes rekisteröidä Vestan tuloa ennen kuin hän rysähtää patjalle taakseni. Vestasta lähtee hysteeristä korkeaa naurua. Hän jää likaiselle patjalle raajat levällään ja räkättää niin, että pelkään hänen menneen rikki.</div><div><br /></div><div>Ryömin hänen päälleen ja tökkään häntä kylkeen. Nauru jatkuu, mutta eri nuorilla.</div><div>”Noinko kivaa oli?”</div><div>”Hysterical, babe.”</div><div>”Joo selkeesti.”</div><div>”Toi tuntuu samalta ku ekat tripit.”</div><div>”Joo hei kiva!” Mätkäisen häntä.</div><div>”No for real, rakastan adrenaliiniryöppyjä. Tuntuu ihan vitun hyvältä.”</div><div>”Se oli ihanaa.” Käperryn Vestan kylkeen kiinni. ”Rakastan tehdä extreme juttuja sun kanssa.”</div><div>”Kunhan ei liian extreme.” Vesta käy yhtäkkiä vakavaksi ja katsoo minua pitkään. Hänen kätensä ovat tiukasti ympärilläni. ”En koskaan anna sulle käydä mitään. Okay, love? En koskaan.”</div><div><br /></div><div>Hän sanoo sen niin voimakkaasti, että painaudun tiukemmin häntä vasten ja otan hänen kasvonsa käsiini.</div><div>”Muru…”</div><div>”Älä koskaan lähde pois”, Vesta kuiskaa ja suukottaa minua hellästi. ”Mä rakastan sua.”</div><div>”Ja mä sua… En mee. Oon sun. Kiitos, kun toit mut tänne, tää tuntu helvetin hyvältä.”</div><div>”Rakastan sua”, Vesta sanoo vielä kerran ennen kuin nappaa minut pitkään, hellään suudelmaan. Se ottaa vatsanpohjasta aivan kuten pudotuskin.</div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/08809596061041342647noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-52124954157650980532023-08-12T14:45:00.004-07:002023-08-12T14:45:25.914-07:00Muutto<div style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">(Ihmis-AU, aikajanalla ensimmäisen AU-novellin jälkeen)</span></div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;"><div><br /></div><div>Ilta nojaa huonekalubarrikadiin ja näen hänen ilmeestään, kuinka hän nieleskelee paniikkia. Äiti ja isä säätävät keittiön lampun ja astioiden kanssa, ja Ilta vetää syvään henkeä. Menen hänen lähelleen, vien kevyesti käden olalle, puristan. Merkki hänelle. Ilta kohottaa katseensa ja tiedän heti, että hän ymmärtää. Vedän hänet hetkeksi käytävään. Muuttoauto on pihassa, tavaroitani on vielä paljon laittamatta, mutta otan Iltan hetkeksi sivuun ja tartun tiukasti harteista. Sen enempää en voi tehdä tässä kaikkien katseiden alla.</div><div><br /></div><div>”Haluun vetää hermosauhut. Voi vittu.”</div><div>”Älä jooko, en tykkää, kun poltat.”</div><div>”Pliis ees yks.”</div><div>”Jutellaanko eka? Jos haluut vielä sen jälkeen, niin sure.”</div><div>”Mua ahdistaa.”</div><div>”Tiedän. Kerro siitä.”</div><div>”Ei muuten, mutta kun porukat hösää ihan kaikkea ja tuntuu vaan, että tää oli ihan paska idea. Entä, jos tästä ei tule mitään? Ei me olla asuttu yhdessä.”</div><div>”Yeah, mitä nyt koko lapsuus, mutta ei toki…”</div><div>”Kahdestaan.”</div><div><br /></div><div>Aistin pienuuden Iltan eleissä.</div><div>”Hei…”</div><div>Hän katsoo minua silmiin samalla tavalla, kun katsoo joka kerta, kun puhumme nuoruusvuosistamme ja ensimmäisistä hetkistämme yhdessä. Menen lähemmäs, otan hänet kainaloon kuten veljet ottavat toisensa. Osaan tämänkin yhä, vaikka osaan paljon muutakin. Asioita, joita en voi ajatella täällä.</div><div>”Iltanen, hei… Tottakai me osataan asua kahdestaan. Tämä menee hyvin. Muuttohan on sujunut tosi ripeästi, ja mä osaan sun kämpän ulkoa. Saat viimein sun pyykitkin pestyä, senkin idiootti.”</div><div>Yritän rapsuttaa Iltaa selästä, mutta hän tuntuu yhä jäykältä.</div><div>”Beibi…” </div><div><br /></div><div>Kuiskaukseni on aivan hiljainen, pelkkä aavistus, mutta se saa hänen päänsä kohoamaan ja katseensa kirkastumaan. Pienen hetken ajan joudun vastustamaan haluani suudella häntä niin kovaa, että se miltei sattuu.</div><div><br /></div><div>”Me selvitään. Ei ole mitään hätää.”</div><div>Rapsutan Iltan selkää, hivelen olkaa hellästi, niin hellästi, että hän saa siitä voimaa. Katsomme toisiamme silmiin niin pitkään, että tunnen säkenöinnin joka raajassa.</div><div>”Hei murut, tuutteko sisään? Olisi mustikkapiirakkaa ja kahvia!” äiti huutaa yllättäen parvekkeelta. Me irrotamme toisistamme ja huikkaan äidille myöntävästi.</div><div><br /></div><div>Ilta näyttää yhä jäykältä ja äidin yhtäkkinen ilmestyminen saa hänet ujoksi, mutta pukkaan häntä veljellisesti olkaan ja pörrötän hänen tummaa päätään.</div><div><br /></div><div>”Meneekö hyvin, pojat? Otetaan pieni tauko ja roudataan sitten ne loputkin huonekalut ennen kuin ruvetaan kasaamaan. Iltalla on täällä kyllä semmoinen poikamiesboksi ennestään, että kyllä tänne parit Kajon vitriinit menee ihan kevyesti…” isä nauraa.</div><div>”Mitenkäs tuo sänkyhomma? Te meinasitte jakaa makkarin vai meneekö Ilta sohvalle?”</div><div>”Ilta sohvalle”, hymähdän. Me tarvitsemme isomman sängyn. Iltan kapea sänky ei meitä auta. Näen jo, kuinka potkin hänet vahingossa alas.</div><div>”Meinaako Ilta jaksaa? Ja mitäs, jos jompi kumpi tuo kotiin vieraita?”</div><div>”Ei tuo”, Ilta sanoo happamasti.</div><div>”Pojat, pojat…”</div><div>”Trust me, ei tähän kotiin”, nauran vuorostani.</div><div><br /></div><div>Vilkaisemme mustikkapiirakkalautasten takaa varoen toisiamme ja huomaan hymyileväni. Iltakin hymyilee jo. Me ajattelemme samaa, ja se tekee minut onnelliseksi. Tämä olisi meidän ensimmäinen todella oma yhteinen kotimme.</div><div><br /></div><div>Päivä kuluu loppuun nopeasti, hyvästelemme vanhempamme ovensuussa. Tehtävää olisi vielä, mutta pärjäämme kahdestaan loppuun.</div><div>”Ette jätkät sitten riehu nyt, kun ootte vaan kahdestaan.”</div><div>”Katsotaan montko päivää menee, että jompi kumpi soittaa meille…”</div><div>”Noh älkääs nyt, mehän pärjätään aina hienosti”, sanon naurahtaen. ”Sanokaa Valvelle moikka, kun se tulee kotiin. Harmi, ettei se päässyt. Tupareihin sitten.”</div><div>”Se tulee sitten myöhemmin arvostelemaan teidän sotkuja”, äiti nauraa.</div><div>”Joo no tietysti.”</div><div><br /></div><div>Kiittelemme vanhempiamme pitkään ennen kuin he lähtevät. Oven kolahtaessa Ilta painaa päänsä olalleni niin uupuneena, että vain kaappaan hänet syliini ja pörrötän hänen päätään. Ilta on aivan puhki, eikä se johdu pelkästä muutosta. Vanhempiemme edessä esittäminen ei enää pitkään aikaan ole ollut hänestä hauskaa ja kokeilunhaluista, vuodet ovat kuluttaneet hänen kuorestaan ohuen ja hauraan.</div><div><br /></div><div>”Me ollaan viimein tässä”, kuiskaan hänelle ja painan hänet tiukasti itseäni vasten. ”Olen ihan sun omasi.”</div><div>Näen, kuinka Iltassa läikkyy. Hänen itkuinen ilmeensä käy hellemmäksi ja hän ottaa minut tiukasti syleilyynsä. Hänen kätensä jäävät vyötäsilleni.</div><div>”Meidän elämä on meidän oma”, sanon ja kiedon käteni hänen kaulalleen. Ilta ei kestä enää, hän vetää minut pehmeään suudelmaan. Upotan käteni hänen tukkaansa, suutelen ja suutelen.</div><div><br /></div><div>”Me ollaan kahdestaan nyt”, kuiskaan ja suukotan Iltaa vielä nopeasti. Hän hymyilee sitä samaa ujoa pientä hymyä, jonka vaan minä saan. ”Mä avaan meille lonkerot ja laitan jotain pikkupurtavaa. Mennään sohvalle, oikeesti, me ollaan nyt kotona.”</div><div>”Kajo…”</div><div>”Yes, baby?”</div><div>”Oon niin uskomattoman… mä vaan… Sä oot todella siinä. Tulit tänne mun luo. Kaikkien vuosien jälkeen.”</div><div><br /></div><div>Hän pyyhkii kyyneliä silmistään.</div><div>”Oon aina tässä. Kotona.”</div><div>Ilta nappaa minut tiukkaan halaukseen, enkä tiedä, kumpi meistä pitelee kumpaa. Kenties me kummatkin pitelemme toisiamme tämän uuden alun edessä. Nojaamme yhdessä kaikkeen siihen kauniiseen, mitä olemme rakentaneet.</div></div>Sarahttp://www.blogger.com/profile/06371661468107792936noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-21699476718481317932023-08-03T13:23:00.002-07:002023-08-03T13:23:09.833-07:00Kuunvalossa<div style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">(Vanhemmasta tarinastani Musteenkantaja, lopun jälkeen)</span></div><div style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;"><br /></span></div><div style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">SV: seksin kuvaus</span></div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Korvakoru Enharin korvassa kiiltää kuunvalossa. Hän on ristinyt pitkät jalkansa sängynreunalle ja istuu siinä kuin meillä olisi kaikki maailman aika käytössämme. Aina yhtä huoleton ja rento liikkeissään. Haavat hänen kehollaan ovat jo parantuneet, vain kaulassa on yhä punainen, pitkä viilto. </div><div><br /></div><div>Kaikki meidän välillämme on jo sanottu, Valkoinen Varis tietää. Jumalan katse ei ole meitä tuominnut, ja silti istumme yhä tässä, vailla sanoja toisillemme. Hiljaisuus on laskeutunut koko maan ylle, ja minä tiedän viimein, etten ole koskaan ajatellut ketään muuta, en ketään. Kaiken muuttuessa tajusin, että on vain yksi, jolla on merkitystä. Ja silti en pysty kohtaamaan hänen katsettaan.</div><div><br /></div><div>”Nadiha.”</div><div>”Enhar.”</div><div><br /></div><div>Kaikki ne vuodet, jotka vietin äidin kuolemaa selvittäen. Aave, jonka en voinut antaa kuolla vain, koska äiti oli tiennyt meistä. Nyt kaikki se on poissa; jumalan jälkeen ei ole enää mitään. Kaikki tapahtunut ei jätä mitään arvailujen varaan, jäljellä on vain kipeä ydin. Aaveet ovat poissa. Olemme jäljellä vain minä ja hän, jonka aina halusin.</div><div><br /></div><div>”Eikö meidän pitäisi…”</div><div>Puhua siitä kaikesta? Vuosista välillämme. Naisista hänen sängyssään ja kaikkialla yhteisessä kodissamme, jonka pitäisi olla perheen rauhan tyyssija eikä hänen ilotalonsa. Viha tuntuu laimealta nyt, kun on katsonut jumalaa silmiin. Maailma ei ole enää samanlainen. Maailma tietää minun rakastavan häntä, eikä se tuominnut minua. Joten ketä minä enää pelkään? Omaa kuvajaistani hänen silmissään, naista, jota en enää tunnista?</div><div><br /></div><div>”Nadiha…” Enhar tulee lähemmäs, tarttuu molemmilla käsillään poskiini. Hän on riisunut hansikkaansa, hänen kätensä ovat kylmät ihoani vasten. ”Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?”</div><div>Hän sanoo sen niin hellästi, että suojaukseni pettää. Enhar nappaa minut kiinni, vetää tiukasti syleilyynsä. Hänen tuoksunsa täyttää minut, maailman tutuin tuoksu, ja yhtäkkiä huomaan itkeväni hänen sylissään.</div><div>”Enhar… Enhar…”</div><div><br /></div><div>”Minä olen kohdellut sinua hirvittävästi, ja sinä tiedät sen. En ole ollut reilu sinulle. Olen tuonut tyttöjä kotiin, vaikka olen tiennyt, että…”</div><div>”Oletko sinä todella tiennyt?”</div><div>Vaikka kaikki on jo sanottu, sydämeni takoo. Enhar tietää. On aina tiennyt. Silti en ole koskaan sanonut sitä suoraan.</div><div>”Olen”, Enhar kuiskaa aivan hiljaa ja ottaa jälleen kasvoni käsiinsä. Hellyys huokuu hänen ilmeestään, kuunvalo pehmentää hänen sirot piirteensä. Hukun niihin. Haluan, että hän hukuttaa minut niin syvälle, etten näe pintaa enää koskaan.</div><div><br /></div><div>”Nadiha… Ajattelitko sinä, että olet yksin? Että kaikki ne kerrat, kun…” Hän katsoo hetkeksi pois, erotan epäröintiä hopeanhohtoisissa silmissä. ”Olin aina tässä. Olin aina…”</div><div>Kaikki ne tytöt. Kaikki ne kerrat, kun hän iski suoraan sinne, missä haava ei koskaan ehtinyt parantua.</div><div>”Rakastin sinua aina.”</div><div><br /></div><div>Kyyneliä putoilee poskilleni. Kuu hehkuu, rinnassani tuntuu tyhjältä.</div><div>”Rakastan sinua, Nadiha. Olen aina rakastanut. Olen pahoillani, että tekoni ovat kielineet jostakin aivan muusta. Se olit aina sinä… Ihan aina.”</div><div>Sanat putoilevat välillemme, en kykene ymmärtämään, että hän todella on tässä, sanomassa ne minulle. Itken vain häntä vasten, annan hänen silittää poskiani. Ajatus suudelmasta täyttää koko mieleni, ja viimein, kun annan sen tulla, ymmärrän, miten paljon se minua pelottaa. Olen aina sysännyt kaikki sellaiset ajatukset niin kauas, etten tiennyt, miten paljon ne ravistelevat koko kehoani. En huomaa täriseväni ennen kuin Enhar nostaa minut syleilyynsä. Hän on niin lämmin ja pitelee minua kaikkialta.</div><div><br /></div><div>”Ei ole enää hätää”, Enhar kuiskaa. ”Olet aina ollut minulle kallein kaikista. Me saamme tehdä näin. Mikään ei enää estä meitä.”</div><div><div>Enharin kädet liukuvat pitkin selkääni, ja vaikka välissämme on vaatekerros, tunnen oloni paljaammaksi kuin koskaan. Miten yllättäen tilanne, jota en uskaltanut edes kuvitella, on nyt tässä.</div><div>”Ei ole hätää. Ei ole kiire minnekään.”</div><div>”Enhar, sinä et ymmärrä, minä…”</div><div>Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt hänen vuokseen. Haukon henkeä hänen sylissään, hän on siinä ja pitelee minua hellästi eikä mikään minussa kykene käsittämään sitä.</div><div><br /></div><div>”Ra-…”</div><div>Enhar katsoo minua silmiin. Kuu loistaa ikkunasta, maailma on vapaa.</div><div>”Rakastan sinua.”</div><div>Ääni on pelkän tytön, muuta minussa ei ole hänen edessään.</div><div>”Olen viimein tässä”, hän kuiskaa ja vie toisen kätensä niskaani. Ele, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja hänen tekevän vieraille tytöille. ”Saanko minä…”</div><div>Nyökkään, vaikken tiedosta tekeväni niin. Enhar katsoo minua silmiin vetäessään minut niskasta lähemmäs. Raotan vaistomaisesti huuliani, kun hänen huulensa hakeutuvat omilleni, maistavat niitä hellästi. Suljen silmäni. Koko kehoni värisee häntä vasten, kun hän vetää minut suudelmaan. Kokenut Enhar. Taitava Enhar. Ja silti hän on niin ujo siinä minun ihollani. Hän hamuaa huuliani hellästi, silittää niskaani, antaa käsiensä upota hopeisiin hiuksiini.</div><div><br /></div><div>Suudelma ei ole pitkä, enkä pysty ajattelemaan siitä mitään. Enhar painaa päänsä kaulakuoppaani ja hengittää raskaasti. Mielessäni käy välähdyksiä kaikista niistä vuosista, jotka kuvittelin olevani yksin likainen ja rikki. Ja nyt hän on tässä, hengittämässä minua kuin ilmaa.</div><div><br /></div><div>Täydestä mielijohteesta avaan paitani napit ja paljastan yksinkertaiset valkoiset rintaliivit. Enhar henkäisee ja katsoo paljastettuja rintaliivejäni hienoinen puna kasvoillaan. Hän on niin kalpea, että hänen kasvonsa antavat hänet heti ilmi.</div><div><br /></div><div>”Saako sinua katsella? Pidätkö siitä? Siitä on hetki, kun olen viimeksi nähnyt ne…”</div><div>Ajattelen meitä kahta lapsina ja punastun niin rajusti, että painan pääni.</div><div>”Saa katsella. Ja… ja.”</div><div>”Koskettaa?” Enhar kysyy varovasti, nostaen kättään lähemmäs. Nyökkään, en pysty puhumaan, sanat kuolevat tämän tieltä.</div><div><br /></div><div>Enharin ohuet, pitkät sormet hapuilevat ensin kylkeäni ja pysähtyvät sitten rintani kupeeseen. En uskalla katsoa häntä silmiin, katson hänen sormensa hidasta matkaa rintaliivien yksinkertaiselta kankaalta niiden sisään, suoraan nännilleni. Henkäisen, en voi muutakaan; pidätän hengitystä kuin en olisi täällä. Kuin tämä tapahtuisi jollekulle toiselle.</div><div><br /></div><div>”Saanko?”</div><div>Tahdon sanoa, että hän saisi tehdä mitä vaan, hän saisi ottaa minut kuten ne tytöt meidän keittiössämme, mutta kehoni on jähmeä eikä minussa ole ainuttakaan sanaa sille, mitä hän minulle merkitsee. Minä rakastan häntä yli kaiken, mutta ajatus on vielä liian suuri ajateltavaksi, ja siinä hän jo on, käsi rintaliivieni sisässä. Minun on täytynyt nyökytellä, sillä Enhar jatkaa. Hän avaa tottuneesti rintaliivieni hakaset ja siinä minä olen, puoliksi mekko yhä ylläni, rinnat paljaana kuunvalossa. Kuu loistaa pyöreästä ikkunasta sängylle ja paljastaa vaatimattomat, pienet rintani. Enhar katsoo niitä niin pitkään, että minä olen miltei pyörtyä korventavasta tunteesta. </div><div><br /></div><div>”Olet niin…” Enhar pudistelee päätään ja tuijottaa hetken lakanoihin kykenemättä nostamaan katsettaan enää rintoihini. ”Minut vain valtaa tarve ottaa sinut nyt heti, mutta enhän minä, tai siis… En voi sanoa noin, se kuulostaa kuin… En tahdo esineellistää sinua. Et ole mikään lihanpala. Olet minun…”</div><div>Hän nieleskelee.</div><div>”Olet minun…”</div><div>”Olen sinun.”</div><div>”Ole aina minun.”</div><div>”Tahdon olla.”</div><div>”Rakastan sinua.”</div><div>”Rakastan sinua. Ota minut nyt.”</div><div><br /></div><div>Ujous karisee Enharin eleistä, kun hän vetää minut syliinsä, kiskoo minut mekostani ja painaa huulensa paljaille rinnoilleni. Hän on kiihkeä ja pitelemätön, kuin kaikki välillämme vallinnut unohtuisi hetkeksi ja olisimme vain jotakin, joka on alussa maalattu risteämään tässä maailmassa. Ääriviivamme sotkeutuvat toisiinsa, ja se on pelkästään kaunista.</div><div><br /></div><div>Enhar työntää minut selälleen vasten sänkyä ja täyttää kehoni rakkaudella. Olen niin täynnä häntä, etten pysty sanomaan mitään, ääriviivani huutavat enkä voi enää edes puhua. En tiedä, miltä kuulostan, kaikki ääneni sekoittuvat toisiinsa ja tiedän vain, että hän on tässä, tässä, tässä. Hän, jota en voinut edes ajatella.</div><div><br /></div><div>Jokin lämmin valuu sisälleni, ja minä huomaan itkeväni. Enhar suukottelee minua hellästi joka paikasta, ja minä vain itken, minusta lähtee syvää, uikuttavaa valitusta.</div><div>”Kulta… Nadiha rakas.”</div><div>”Älä… älä…”</div><div>Enhar on vetämässä itseään sisältäni, mutta tartun häntä takamuksesta ja pidän hänet tiukasti minun sisälläni, en pysty irrottamaan vielä, kun tajuntani on tulessa. Käteni kulkevat hänen kehollaan kuin unessa, en tarkoin tiedä, mitä teen, kunhan vain saan koskettaa häntä ja itkeä pois tätä kaikkea, joka kehostani purkautuu.</div><div><br /></div><div>Enhar on sisälläni vielä pitkään. Hän pitelee minun itkuani, hän on lämmin enkä epäile enää mitään. Rakastan sitä, miten hellästi hän minua pitelee, vaikka tämä on ensimmäinen kerta ja olemme olleet toisillemme niin kylmiä. Minusta lähtee vaimeaa valitusta ja itkua, eikä hän vetäydy sisältäni ennen kuin teen selkeästi ilmi, että hän voi tehdä niin. Käperryn hänen kainaloonsa, kuljetan kättäni hänen paljaalla vartalollaan kuin piirtääkseni sen rajoja itselleni. Yritän ymmärtää, että se sama nuori mies, jota en ole koskaan voinut katsoa hetkeä pitempään tuntematta räjähtävää poltetta, on nyt tässä ja kaikki hänessä on minun koskettavissani. Eleissäni on jotakin hysteeristä ja säikähtänyttä, mutta Enhar on hellä, niin hellä, että se pelottaa. En tiedä, onko minusta ottamaan sitä vastaan näin nopeasti. Kylmät katseet ja äidin hautajaiset. Suudelma suoraan suulle jo lapsina. Vuosien hiljaisuus ja nyt tämä.</div><div><br /></div><div>”Nadiha.”</div><div>”Mm?”</div><div>”Ei hätää.”</div><div>Minusta lähtee vain vaimeaa uikutusta.</div><div>”Olen nyt tässä.”</div><div><br /></div><div>Kuu piirtää juovia hänen hopeisille hiuksilleen. Korvakoru keinahtaa ja kimaltaa yössä. Kun katson häntä silmiin, en enää käännä katsettani.</div></div>Sadehttp://www.blogger.com/profile/08809596061041342647noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5087641596886640866.post-9520127388460365592023-07-19T00:41:00.000-07:002023-07-19T00:41:20.712-07:00Ester<div style="text-align: left;">Esterillä on kesää ihollaan. Lempeitä merkkejä joka puolella kehoa. Kesä suutelee ne tarkemmin esiin, saa hänen pisamansa loistamaan kuulaalta iholta. Se on ensimmäinen asia, johon kiinnitän huomiota, kun hänestä tulee piikamme. Ester hymyilee aina säädyllisesti, juuri kuten piian kuuluu; ei maireasti kuten jotkut talon emännät eikä liian tuttavallisesti. Esterillä on piian hymy.</div><div><br /></div><div>Minun isäni tietää kertoa, että Ester on minua vain kaksi vuotta vanhempi. Silti ne kaksi vuotta näkyvät kaikessa, mitä Ester meillä tekee. Hänen hiljainen, kypsä ymmärryksensä siitä, miten asiat tehdään, että ne tulevat tehdyksi. Ne kerrat, kun pääsen juttelemaan hänelle, hänen puheessaan on nuotti, joka kertoo toisesta puolesta Suomea. Hän kertoo tarinoita isoäidistään, naisesta, joka nukkui metsässä susien kanssa ja tiesi, kuinka kyy karkotetaan. Ester kuiskii noituudesta, rohdoista, isoäidin perinnöistä ja kikattaa tietäen, että on asioita, joita isännät eivät voi meiltä viedä. Naiseuteen kirjoitettu laulu, jota laulamme sanatta toisillemme, kun kohtaamme.</div><div><br /></div><div>Esterillä on pitkät punaiset hiukset, jotka hän pitää palmikolla selässä. Hän pitää yksinkertaisia pellavaisia vaatteita ja huomioi minut silloinkin, kun ei sano minulle mitään. Hänen työssään näkyy rakkaus ihmisiin. Jokainen pedattu peti ja ajatuksella pöytään katettu kukkamaljakko hehkuu lämpöä. Ester sopeutuu perheeseemme hyvin. Renkiä meillä ei vielä ole, Ester vain, ja hän riittää, ainakin minulle, sillä hänellä on pisamia ihossaan ja kesäyö silmissään. </div><div><br /></div><div>Kun kesä levittää lämpimimmän peittonsa yllemme, minä löydän Esterin pellonreunasta. Mitään hänellä ei ole mukanaan, on vain tyttö heinähatussa kaatuneena. Käännän hänet selälleen, kosketan rintakehää ja tunnen sydämen sykkivän eloa häneen.</div><div><br /></div><div>”Ester! Ester! Kuuletko sinä?”</div><div>En saa yksin häntä nostettua, mutta lamaannun paikalleni, en pysty nousemaan.</div><div>”Ester…”</div><div>Sekunnit ovat armottomia.</div><div><br /></div><div>Kun Esterin silmät avautuvat räpsien, minä huomaan kyyneleet poskillani. Ester, jonka silmien katse harittaa, onnistuu kurottamaan kätensä ja silittämään kyyneliä poskellani.</div><div><br /></div><div>”Ei teidän… minulle tarvitse itkeä. Älkää itkekö.”</div><div>”Mitä tapahtui?”</div><div>”E-… en tiedä. Huimasi. On kuuma. En saisi… Älkää kertoko isännälle. Olkaa kiltti. En saisi pyytää tätä teiltä. Älkää kertoko, että olin näin heikko. Tahdon olla täällä vielä. Tämä on itsekäs pyyntö, mutta…”</div><div><br /></div><div>Tartun Esterin käteen poskellani.</div><div>”En tietenkään kerro isälle. Olet turvassa kanssani. Mennäänkö sinun aittaasi, haen sinulle syötävää ja juotavaa, niin pysyt voimissasi.”</div><div>”En voisi millään ottaa teiltä vastaan ruokaa.”</div><div>”Milloin olet syönyt viimeksi?”</div><div>”Eilen iltapäivällä.”</div><div>”Eilen! Silloinhan siitä on jo miltei vuorokausi!”</div><div>”Olkaa kiltti älkääkä –”</div><div>”Ester. Mennään aittaan. Haen sinulle ruokaa. Saan sen kyllä huomaamatta.”</div><div>”Teidän ei tarvitse nähdä sellaista vaivaa…”</div><div>”Ei siitä ole vaivaa. En jää kiinni. Olen nopea. Tule, mennään rauhassa.”</div><div><br /></div><div>Saamme kammettua Esterin ylös ja hoiperreltua kesäaamussa hohkaavaa pellonreunaa pitkin takaisin pihamaalle. Pihalla Ester kävelee jo omin jaloin. Kun palaan kakkusia helmassani aittaan, Ester on istuutunut vaatimattomalle sängylleen. Hetken huomaan vain tuijottavani hänen kehonsa terveitä, pehmeitä muotoja ja eloisia, pisamien koristelemia kasvoja. Ester kohottaa kasvonsa, häkellys loistaa hänen piirteistään.</div><div><br /></div><div>”Toitteko te todella minulle syötävää? Teidän perheenne varannoista…”</div><div>”Sinulla on selkeästi nälkä.”</div><div>”Minä selviän kyllä lounaaseen saakka.”</div><div>”Ole kiltti. Ota vähän, en kestä löytää sinua tuolla tavalla enää uudelleen.”</div><div>”Te olette niin hyvä.”</div><div>”En ole. On täysin tavanomaista huolehtia toisesta silloin, kun tämä sitä tarvitsee. Saanko tulla sinne?”</div><div><br /></div><div>Ester tuijottaa minua kuin kysymys olisi absurdi.</div><div>”Tietenkin te saatte, tehän…”</div><div>Istuudun sängylle hänen viereensä. Peitteet tuntuvat viileältä allani. Esterillä on niin kauniit silmät. Vihreät ja kirkkaat. Ojennan helmaani häntä kohti, naurahdan sille, miten murusina kakkuset ovat.</div><div>”Voimme hakea kaivolta vettä.”</div><div>”Teidän ei tarvitse…”</div><div>”Se on vettä, Ester.”</div><div>”Teidän vettänne.”</div><div>”Sinä pyörryit.”</div><div>”Mutta –”</div><div>”Söisitkö nyt vain?”</div><div><br /></div><div>Ojennan kakkusenmurusia kämmenelläni kohti Esteriä. Hän tulee lähemmäs ja sen sijaan, että ottaisi kakkuset omaan käteensä, hän hamuaa suullaan muruset kämmeneltäni ja nuolaisee jopa pienimmätkin murenemat kämmenkupistani. Hänen suunsa jää hetkeksi sormiani vasten, ja jokin kylmä valahtaa vatsanpohjaani.</div><div><br /></div><div>”Ester…”</div><div>Samalla minä otan loputkin kakkusista ja syötän ne hänelle kädestäni. Ester nuolee sormeni puhtaaksi, emme sano mitään. Miten kehossa voi polttaa ja jäätää samaan aikaan?</div><div>”Mennäänkö juomaan vettä kaivosta?”</div><div>”Tiesittekö te, että juhannuksena kaivosta voi nähdä tulevan puolisonsa?”</div><div>”Tiesin. Vielä ei ole juhannus. Pidätkö sinä juhannustaioista?”</div><div>Ester nyökkää ja hymyilee sellaista pientä, sisään päin kääntynyttä hymyä, jonka hän suo vain harvoin.</div><div><br /></div><div>”Olen tehnyt ne monesti, mutta en ole koskaan nähnyt kaivossa ketään”, Ester nauraa. ”Ainoastaan itseni.”</div><div>”Ehkä tänä vuonna se onnistuisi.”</div><div>”Tehdäänkö yhdessä?”</div><div>”Mutta emmekö silloin näkisi toisemme?”</div><div><br /></div><div>Tunnen kuumotuksen nousevan poskilleni. Ester nauraa, enkä käsitä, kuinka hän saattaa sanoa jotakin sellaista niin kevyesti. Sipaisen hiuksiani enkä tiedä lainkaan, mitä hän odottaa minun vastaavan.</div><div><br /></div><div>”Taisin saada teidät kiusaantumaan”, Ester hymähtää. ”Anteeksi.”</div><div>”E-ei, et ole tehnyt mitään väärää.”</div><div>”Kiitos, kun autoitte minua. Te olette kovin hyvä. Olen arvostanut teidän seuraanne joka tilanteessa, jossa olette sen minulle suoneet.”</div><div>”Pyydän, älä teitittele minua, me olemme lähes saman ikäiset ja olet minulle kuin ystävä.”</div><div>”Niinkö todella? Mitä isänne siihen sanoisi?”</div><div>”Tokihan se on suotavaa, että tulen juttuun perheemme piian kanssa.”</div><div>”Minäkin pidän teistä kovasti.”</div><div>”Voisitko mitenkään sinutella? Tahdon tuntea… tuntea oloni tuttavallisemmaksi kanssasi.”</div><div><br /></div><div>Ester hymyilee niin, että siisti hammasrivistö paljastuu.</div><div>”Ihana kuulla. Tietysti. Yritän parhaani.”</div><div>Hän on aina niin korostuneen kohtelias.</div><div>”Rakastan sitä, että olen saanut puhua kanssasi juhannustaioista ja mummosi opeista”, hymähdän. ”Isänihän pitäisi vahtia meidän molempien kristillistä kasvatusta, mutta jos supatan kanssasi sanan tai toisen noituudesta, hänen ei tarvitse koskaan tietää…”</div><div>”Mikä syntyy naisten välillä, pysyy naisten välillä.” Esterin sanoissa on uudenlaista pehmeyttä. Hymyilen hänelle.</div><div><br /></div><div>”Onko sinulla jo parempi olla?”</div><div>”On. Kiitos sinulle.”</div><div>”Opithan sinä.”</div><div>”Keskityin. Ensi kerralla teitittelen jälleen.”</div><div>”Ester.”</div><div>”Niin?”</div><div>”Tahdotko tulla yöllä uimaan?”</div><div>”Yöllä?”</div><div><br /></div><div>Hymy levenee entisestään.</div><div>”Tahdon.”</div><div>”Yöhön, siis.”</div><div>”Yöhön.”</div><div><br /></div><div>Sydämeni on perhonen. Sen lepatus rinnassani valaa minuun uskoa. Kuuma päivä kuluu nopeasti loppuun. Illalla erotan isän pellonreunassa, samassa kohdassa, josta löysin tajuttoman Esterin aamulla. Hänen seurassaan on naapuritilusten isäntä, isää hieman vanhempi mies, jonka lähelle en lapsenakaan uskaltanut mennä. Hän oli jo silloin kuten kaikki miehet; hänen olemuksensa soi jykevämmällä nuotilla. </div><div><br /></div><div>Koivikko piilottaa minut, annan nuorten oksien toimia turvaajinani. Isä ja mies puhuvat kovaan ääneen.</div><div><br /></div><div>”Miten et ole vielä kokeillut! Meidän Annikilla kesti viikko, se antoi niin suopeasti, kun sille vähän lirkutteli. Ei niitä kauaa tarvitse lämmitellä. Se teidän tyttöhän on niin nuorikin vielä.”</div><div>”No kun se on meidän Ailin ikää, rupeaa hirvittämään... kuin omaa tytärtään kosiskelisi…”</div><div>”Miehiähän me vain olemme. Ja se likkahan on niin mehukas kaiken lisäksi.”</div><div><br /></div><div>Naurua. En ole koskaan kuullut isän nauravan noin, kun jokin vieras sävel asettuisi häneen ja vääristäisi kaiken, mitä hän on.</div><div><br /></div><div>”Se teidän Esterhän on aika muodokas tyttö, näyttää hyvin syöneeltä.”</div><div>”Niin pyöreä ja köyhistä oloista, irvokasta…”</div><div><br /></div><div>Kämmeneni hikoavat. Suutani kuivaa. Ester. Minun Esterini. Hän, jonka kehoa kesä on suudellut. Yllättäen minua oksettaa niin paljon, että joudun menemään takaisin pihamaalle. En pysty ajattelemaan mitään muuta ennen yötä. En voi katsoa isääni, hänen piirteensä kääntyvät häntä vastaan, kun kuulen vain hänen naurun täyttämän äänensä enkä osaa enää nähdä hänessä hyvää.</div><div><br /></div><div>Yöt ennen juhannusta ovat yöttömiä, ilma seisoo ja ötökät löytävät iholle. Nurmi kastelee jalkapohjat, varpaiden väliin jää vihreää. Viileys ottaa minut vastaan, yöllä saa kunnolla hengittää.</div><div><br /></div><div>Ester istuu jo rantakivellä ja hymyilee. Hänen olemuksensa on vapaa, hiusten puna peittää pisamaiset olkapäät. Asu on kepeä ja huulilla on hymy kuin valmiina.</div><div>”Aili.”</div><div>”Ester.”</div><div><br /></div><div>Menen lähemmäs, mutten saa riisuuduttua. Kahlaan helma laahaten vedessä ja totean sen lämpimäksi. Ranta on puitten suojaama, kukaan ei näkisi meitä täältä. En tiedä, miksi se saa ihoni kihelmöimään.</div><div><br /></div><div>”Onko sinun kylmä? Sen pitäisi olla lämmintä.”</div><div>Pudistan päätäni.</div><div>”E-ei, minä vain…” Nielaisen loput.</div><div>Ester nauraa. Linnun liverrys yössä. Saan lisää kylmiä väreitä.</div><div><br /></div><div>”Mennäänkö?”</div><div>En ole varma, mitä hän tarkoittaa, mutta kun hän vetäisee mekon pois päältään ja paljastaa täysin alastoman vartalonsa sen alla, henkäisen enkä voi sille mitään. Ester naurahtaa ja katsoo minua silmiin keho täysin paljaana. Hänessä ei näy merkkiäkään häpeästä, jota olen aina kantanut. Naisen keho on vaiettu aihe. Vuosisatojen hiljentämä.</div><div><br /></div><div>Katseeni pettää minut. En voi olla antamatta katseeni levätä vatsan pehmeällä kaarella ja lempeästi laskeutuvilla rinnoilla. Isäni sanat löytävät heti mieleeni, ruoskivat katsettani. Ester ei saa kunnolla syödäkseen, tiedän sen. Ester tekee töitä kaiken päivää eikä huolehdi itsestään, koska sellainen hän on, hän suo aurinkoaan kaikille muille. Sanat herättävät minussa palon, kipeän ja vihaisen. Naisen vartalo on vaiettu, mutta miehillä on sanat, heillä on aina ollut.</div><div><br /></div><div>”Sinun ei ole pakko riisua seurassani, jos koet sen epämukavana”, Ester sanoo, ja kun hän sanoo sen, ymmärrän, että alastomuus on vain alastomuutta, millään kehoni osalla ei ole vielä tarinaa kerrottavaksi. Riisuudun nopeasti ja seison hänen edessään täynnä odotusta, joka ei voi täyttyä. Minulla ei ole sille sanoja eikä ymmärrystä. Olen paljaana hänen edessään, vain yö tietää, mitä minä ajattelen. Pisamia on kaikkialla Esterin kehossa. Minun ajatukseni alkavat ja loppuvat samaan.</div><div><br /></div><div><div>Ester kahlaa veteen edelleni ja keinahteee yössä, kaikki hänessä kertoo minulle vapaudesta. Jostain kuuluu linnun kujerrusta. Kuu on suuri ja tietävä valkealla taivaalla. Kun vesi koskettaa vartaloani, unohdan häpeän, annan luonnon ottaa minut helmaansa ja sukellan. Vesi täyttää ääreni, ja minä annan sen. Pinnan alla huomaan ajattelevani vain sitä, että me olemme tässä Esterin kanssa, ja luonto on kanssamme, se olisi aina. Puiden siluetit piirtyvät rantaan, me uimme syvemmälle ja Ester nauraa. Nauru sekoittuu lintujen kujerrukseen, yhtäkkiä olemme niin yhtä maan kanssa kuin voimme.</div><div><br /></div><div>Esterin punaisista suortuvista putoilee vettä, hän ravistelee niitä uidessaan rantaan. Tuo selän kaari. Putoilevat pisarat pisamaisella vartalolla. Ester kääntyy ja hymyilee. Hän sulautuu luontoon ja hetken huomaan ajattelevani, onko hän todellinen ollenkaan. Onko hän yksi niistä olennoista, joista mummon tarinat kertoivat. Luonnon olentoja, jotka elävät keskuudessamme. Sitten Ester horjahtaa, miltei kaatuu ja lysähtää kikattaen maahan. Lumous haihtuu, Ester nauraa minkä ehtii. Minä juoksen hänen vierelleen enkä enää muista, että olemme molemmat paljaita ja kesäyön kastelemia.</div><div><br /></div><div>”Mitä kävi?”</div><div>”Iskin varpaani johonkin. Tuohon kiveen varmaan.” Ester osoittaa ja kikattaa. Nauru piirtää juonteita hänen kasvoilleen, huomaan vaan tuijottavani häntä.</div><div>”Tuohonko? Heitän sen järveen, kun kehtasi satuttaa sinua.”</div><div>”Ei! Älä!” </div><div><br /></div><div>Ester nappaa kiven ja silittää sitä. Tuijotan häntä niin kiinteästi, että hän purskahtaa uudelleen nauramaan.</div><div>”Mitä? Mehän tässä osuimme tänne, nämä luonnonkappaleet ovat olleet täällä kauan ennen meitä. Olemme täällä metsien ja taivaan armosta, niiden ehdoilla. Tämä kivi ei tehnyt mitään väärää.”</div><div>”Olet ihan hassu…”</div><div>”Älä nyt, olen tosissani!”</div><div>”Tiedän, että olet, ja se…”</div><div><br /></div><div>Ja se mitä? Saa minut tällaiseksi. Kipristää koko kehoni äärimmilleen, saa pienten säkeneiden tanssin yltymään joka ääressä.</div><div><br /></div><div>”Jätetään se tänne. Se on kaunis kivi. Ehkä me uimme yhdessä vielä monesti tänä kesänä.”</div><div>Ester asettaa pyöreän kiven aivan vesirajan viereen siten, ettei kukaan kompastu siihen. Hän silittää sen graniittipintaa ja palaa takaisin luokseni. Hän on yhä paljas, ja olen jälleen tuskaisen tietoinen siitä.</div><div>”Se odottaa meitä täällä. Aili, kuuletko?”</div><div>”Kuulen. Anteeksi.”</div><div>”Mennäänkö takaisin?”</div><div>”Aiotko sinä…”</div><div>”Pukea? Tosiaan.”</div><div><br /></div><div>Hän nauraa kuin seikka olisi vain unohtunut häneltä. Hän tiristää vettä kosteista suortuvistaan ja heiluttaa hiekkaa jaloistaan. Sitten hän sujahtaa valkeaan mekkoonsa, joka kastuu niin, että hänen kehonsa muodot piirtyvät valkeaa kangasta vasten. En yksinkertaisesti voi katsoa häntä pitempään.</div><div><br /></div><div>Kesäyö saattaa meidät kotiin. Ester on matkalla aittaansa ja vilkuttaa minulle iloisesti.</div><div>”Otetaan uusiksi jossain kohdassa! Nukkukaa hyvin.”</div><div>”Sinä teitittelet taas.”</div><div>Ester hieroo niskaansa ja naurahtaa.</div><div>”Tottumus. Heti, kun pääsimme takaisin tänne. Kiitos seikkailusta, Aili.”</div><div>”Kiitos itsellesi.” Ester. Nielaisen hänen nimensä, yllättäen se on liian suuri mahtuakseen lausuttavakseni.</div><div><br /></div><div>Vielä Esterin mentyäkin seison pihamaalla ja tuijotan hiljaista kesäyötä pihamaallamme. Vielä Esterin mentyäänkin tunnen, kuinka hänen naurunsa keinuu kehossani. Suljen silmäni ja ajattelen pinnan alle uppoamista. Tunne on sama. Upottava, silti lempeä, keinuva. En tahdo avata silmiäni, en vielä.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Kesäkuu antaa tilaa heinäkuulle, kelit käyvät yhä vain kuumemmiksi. Ukkosetkin jyrisevät, pyyhältävät ylitsemme ja vievät helteiden korkeimman piikin mennessään. Minä ja Ester emme käy enää uimassa, mutta me istumme sateisia iltoja aitassa ja nauramme. Esterin läsnäolo tuntuu päivä päivältä tutummalta, en enää seiso selkä suorana kuten päivällispöydässä vaan makaan jalat hänen sängyllään ja nauran hänen mukanaan.</div><div><br /></div><div>Joinakin hetkinä olemme niin lähekkäin, että Ester silittää päätäni. Hän tekee sen huomaamatta, kuin ohimennen, ja se saa sen tuntumaan entistä intiimimmältä. Se, että hän voi vain tehdä niin ilman, että tunnelma välillämme muuttuu, kihelmöi koko kehossani. Pystyn vain sulkemaan silmäni, kuuntelemaan hänen kertomuksiaan ja tuntemaan, kuinka hellyys säkenöi välillämme.</div><div><br /></div><div>”Emme sitten koskaan tehneet juhannustaikoja”, hymähdän.</div><div>”Olisitko halunnut?”</div><div>”Isäni olisi tappanut minut, jos olisi nähnyt.”</div><div>”Liian pakanallista…”</div><div>”Tismalleen.”</div><div><br /></div><div>Ester kääntää punaista päätään minuun päin, ja yllättäen en kykene enää irrottamaan katsettani hänen kasvoistaan. Hän lumoaa minut jälleen, eikä siihen tarvita juhannustaikoja. Huomaan sipaisevani hänen poskeaan, ja se saa hänet hymyilemään niin, että hampaat näkyvät.</div><div><br /></div><div>”Olet tosi…”</div><div>Nielaisen loput. Ester tuntuu kuulevan sen silti. Sen, mitä sydämeni on laulanut siitä lähtien, kun hänen pisamaiset kasvonsa ensi kertaa ilmestyivät eteeni. Hän hymyilee pehmeästi, raottaa huuliaan. Ester tulee lähemmäs, antaa kätensä eksyä kasvoilleni ja etsiä. Se etsii ja etsii, kunnes pysähtyy huulilleni. Raotan niitä vaistomaisesti. Esterin sormi löytää suuhuni, painan huuleni hellästi sen ympärille.</div><div><br /></div><div>”Ester…”</div><div>On hetkiä, kun en pysty lausumaan hänen nimeään, ja hetkiä, kun hänen nimensä täyttää ääreni. Annan sen tulla, ja kun se tulee, en voi muuta kuin antautua sille, mitä se minussa aiheuttaa. Esterin käsi siirtyy lepäämään niskaani, silittää, kutsuu.</div><div><br /></div><div>Kun hänen huulensa painautuvat omilleni, ajattelen rannassa keinuvia nuoria puunoksia. Kuuta, joka piirtyi tyynen järven ylle kesäyössä. Hiekkaa varpaissa. Lämmön aalto juoksee ylitseni, kun Ester painautuu lähemmäs ja tuo vartalonsa hehkun omalleni. Hänen rintansa ovat pehmeät minua vasten, ulkona kukkuu vielä käki, on kesä ja tämä lämpö on kauneinta, mitä on.</div><div><br /></div><div>Ester vetää mekkoaan alemmas, paljastaa rintojen kaaret. Hänen rintakehänsä on pisamien peitossa, ja pisamat yltävät rinnoillekin. Tunnen poskiani kuumottavan. Esterin hymyssä on kesä ja hänen kehonsa taitteissa piilossa kaikki ne kuiskaukset, joita minun kosketukseni hänessä kirvoittavat.</div><div><br /></div><div>Hänen kätensä liikkuvat kuin koreografioituina, jokainen kosketus kuuluu keholleni. Huokailen häntä vasten, ja huokaukseni ovat turvassa hänen ihollaan. Hänen silmänsä säkenöivät, kun hän painaa päänsä pientä rintaani vasten ja suutelee nupullaan olevaa nänniä kuin vanhaa rakastettua.</div><div><br /></div><div>Olen kaikkialla ja silti en missään, ja kuitenkin kehossani, niin tiiviisti, että jokainen hengenveto säkenöi koko kehossani. Esterin hiukset ovat hiestä märät ja kutittelevat poskiani, hän huokailee ylläni ja hänessä on kaikki, kaikki.</div><div><br /></div><div>”Sinä täytit kehoni kukkasilla”, minä henkäisen hänen hiuksiinsa ja painan pehmeän suudelman ohimolle. Maistan hien hänen ihollaan, enkä tiedä nimeä sille tunteelle, joka sisälläni lepää, kun hän painautuu aivan minua vasten hengästyneenä.</div><div>”Ja sinä minut valolla”, hän kikattaa. ”Aili…”</div><div>”Sssh. Odota. Saanko minä vain…”</div><div><br /></div><div>Hän nostaa punaista päätään ja hänen kauneutensa häikäisee minut niin, etten hetkeen kykene sanomaan mitään. Näin hän riisuu minut sanoista, hän, jonka keho laulaa kesää.</div><div><br /></div><div>”Minä en…”</div><div>”Onko kaikki hyvin?” Hänen kätensä lepää poskellani.</div><div>”On… Minä en vain…”</div><div><br /></div><div>Mikä nimi tälle on? Meille? Sille, mitä juuri teimme. Vaikka ei se ollut alku. Tällainen hän on ollut minun sydämessäni alusta alkaen. Lähellä. Lomittunut. Kiinni kaikessa siinä, mitä olen.</div><div><br /></div><div>”En ole koskaan tehnyt tällaista. En ymmärrä, mitä…”</div><div>Esterin hymy pyyhkii kaikki ajatukset päästäni. Painan hennon suudelman hänen huulilleen, hapuilevan, olen jo eksynyt, en löydä sanoja.</div><div>”Olen kuten mies, mutta…”</div><div>”Ei.” Ester pudistaa päätään. ”Minä en koske sinuun kuten mies koskee naiseen. Minä kosken sinuun, kuten nainen koskee naiseen, ja minä rakastan sinua samoin.”</div><div><br /></div><div>Räpyttelen silmiäni. Sydämeni läpättää rinnassa.</div><div><i>Rakastan –</i></div><div><br /></div><div>Menen aivan kiinni Esteriin, hengitän häntä sisääni. Hän hymyilee.</div><div>”Rakastatko sinä minua?”</div><div>”Jos annat minun.”</div><div>”Ester, minä rakastan sinua. Rakastan rakastan rakastan…”</div><div><br /></div><div>Hymyillen hän kiepsauttaa minut päälleen. Lämpö sykkii haaroista koko kehoon.</div><div>”Millaista se on, kun nainen rakastaa naista kuten aviomies?”</div><div>”Tällaista”, Ester kuiskaa. ”Se on tällaista. Eikä siinä ole mitään väärää.”</div><div>”Mutta…”</div><div>”Me emme tee mitään pahaa.”</div><div>”Jumala on luonut miehen olemaan naisen kanssa.”</div><div>”Tuomitsisiko hän rakkauden sen nähdessään?”</div><div><br /></div><div>Olen aivan hiljaa. Käki on lakannut kukkumasta.</div><div>”Minä en nimittäin usko, että tuomitsisi”, Ester kuiskaa. Hän lomittaa sormensa omiini. ”Minä uskon, että meillä on kaikki hyvin juuri näin.”</div><div>”Ester.” Jälleen hänen nimensä täyttää kaikki ääreni. ”Sinä olet niin kaunis.”</div><div>Ester hymähtää ja painaa hennon suudelman nenälleni.</div><div>”Sinäkin.”</div><div><br /></div><div>Painan pääni hänen rintaansa vasten, kuuntelen sydämen kiihtynyttä sykettä. Suljen silmät ja ajattelen, miten hyvä minun on olla.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Samana viikonloppuna löydän Esterin heti aamutuimasta polvillaan pihamaamme syrjässä kasvavassa pensaikossa. Juoksen hänen luokseen, tartun harteista ja haistan välittömästi oksennuksen pistävän hajun.</div><div><br /></div><div>”Ester? Mikä on?”</div><div>”E-ei mikään, se taitaa olla kuumuus.”</div><div>”Oletko varma?” Tuijotan maahan ja hän pudistelee häpeillen päätään. Se on ensimmäinen kerta kenties koskaan, kun erotan häpeää hänen kasvoiltaan.</div><div>”Olen pahoillani. Siivoan sen kyllä. Älä kerro isännälle, ole niin kiltti. Tämä ei toistu. On vain niin lämmin, mutta en minä valita.”</div><div>”Ester rakas…”</div><div><br /></div><div>Silitän hänen olkaansa, hän hivuttautuu aavistuksen lähemmäs, miltei kuin syliini. Yllättäen Ester, joka aina huokuu elinvoimaa, tuntuu pieneltä ja hauraalta minua vasten.</div><div><br /></div><div>”Onko kaikki todella hyvin?”</div><div>”On. Tietenkin. Kuumuus on selvästi ottanut koville, mutta ei se mitään. En anna sen näkyä enää tämän jälkeen.”</div><div>Tuijotan Esteriä pitkään. Hänen pisamaiset kasvonsa näyttävät uupuneemmilta kuin aikaisemmin. Silitän hänen poskeaan. Hymy hänen kasvoillaan yrittää olla reipas, mutta näen tunteen sen takana ja säikähdän.</div><div>”Kai tiedät, että jos jotain on hätänä, voit aina kertoa minulle?”</div><div><br /></div><div>Ester nousee ylös. Huomaan hänen olevan paljasjaloin nurmella. Hän hymyilee.</div><div>”Tietysti. Kiitos, Aili. Tiedän sen. Olet niin rakas.”</div><div>Hymyillen hän kävelee kohti pihamaan reunalta avautuvaa metsää ja katoaa lempeään vihreyteen kuin sulautuisi osaksi sitä. Tuijotan häkeltyneenä hänen peräänsä, en tiedä mitä sanoa tai tehdä.</div><div><br /></div><div>Tiedän, että en saisi, mutta mikään ei pidättele minua mennessäni hänen peräänsä. Olen aikeissa seurata häntä vain hetken ja yllättää hänet sitten, kun erotan hänet alasti istumalla mättäällä. Ester on riisuutunut täysin paljaaksi ja tunnustelee vartaloaan joka puolelta. Tunnustelussa on jotakin hysteeristä ja intiimiä, minun ei pitäisi todistaa sitä.</div><div><br /></div><div>Silloin huomaan sen. Pienen kivikehän hänen ympärillään. Hän seisoo sievästi sen sisällä. Ilmassa lepattaa perhosia, useampi kuin yksi. On kuin olisin unessa. Minun ihmissilmäni eivät ole koskaan nähneet tällaista. Perhoset kiertelevät Esteriä ja asettuvat lopulta hänen vatsansa päälle. Esterin ilme pitää sisällään niin suuren tunteen, etten yksinkertaisesti tunnista sitä. Hän tuijottaa hetken perhosia vatsallaan ja sulkee sitten silmänsä. Näen, kuinka ajatukset kulkevat hänen mielessään. Perhoset lepattelevat vain hetken hänen vatsallaan ennen kuin pyrähtävät lentoon. Ester avaa silmänsä. Lumous on haihtunut.</div><div><br /></div><div>Minä pelkään liikkua, etten vahingossakaan rasauta risuja metsän pohjalla tai kahisuta lehviä. Minä vakoilen naista, jota rakastan, eikä minun mielessäni ole ainuttakaan selitystä sille, mitä sain juuri todistaa.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Viikkoja kuluu. Kesä lähenee loppuaan, ilmassa saattaa jo haistaa syksyn. Ester ja minä jaamme yhä öitämme, olemme toistemme salaisuus. Joskus pohdin, voisiko sen havaita minusta jollakin tavalla. Sen, mitä kaikkea lämmintä ja puhdasta kannan häntä kohtaan. Antavatko katseeni minut ilmi, vai se tuoksu, joka iholleni jää hänen ihostaan. Kaikki ne henkäykset, jotka hän minusta kutsuu, kertoisivatko ne kaikille tarinan siitä, kuinka rakastuin häneen?</div><div><br /></div><div>Heinäkuun viimeisillä viikoilla se vain lipsahtaa isäni huulilta. Vahingossa, puolikkaassa lauseessa. Ester ei jää. Ester lähtee. Hän ei jää pysyväksi piiaksemme. Yritän tivata isältä syytä, menen reippaasti yli rajojen, mutta en saa vastausta. Aiheutan pelkkää suuttumusta ja hämmennystä, eikä yksikään katse tai ele paljasta minulle, mikä rakkaimmassani saa muut sysäämään hänet pois.</div><div><br /></div><div>Heinäkuisena iltana istun tutussa aitassa ja haistan ilmassa sateen. Ester saapuu iltatöiltään kaikessa rauhassa ja hätkähtää minut nähdessään.</div><div>”Aili?”</div><div>”Ester.”</div><div>”Mitä sinä täällä?”</div><div>Hymähdän.</div><div>”Mitä minä yleensä täällä?”</div><div>Kujeileva hymy leviää hänen kasvoilleen. Hän istuutuu viereeni ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hän tekee sen aina niin hellästi.</div><div>”Mitä minun tyttöni tietää?”</div><div><br /></div><div>Hän kysyy sitä aina. Onnellisena hymyillen painan suudelman hänen huulilleen. En tiedä, kuinka voin koskaan ottaa hänen lähtönsä puheeksi. En voisi. Miksi hän ei sano siitä mitään? Antaa minun vain suudella häntä kuin mikään ei olisi muuttunut.</div><div><br /></div><div>En ymmärrä itsekään, kuinka saatan olla niin tyyni. Jokin kylmä ja hämärä velloo sisälläni, mutta se on aina vellonut. Kenties olen alusta asti tiedostanut, että meillä ei ole tulevaisuutta. Nainen ei voi jäädä naisen rinnalle kuten mies. Maailma veisi hänet minulta joka tapauksessa, minun kesäni. Syksyssä hänen kukkansa lakastuvat enkä saa enää haistaa kesää hänen iholtaan.</div><div><br /></div><div>”Ester… On ollut niin ikävä. Sinua. Ja…” Annan käteni hetken levätä hänen mekkonsa rintamuksella. Ester hymyilee.</div><div>”Tahdotko?”</div><div>”Aina.”</div><div>Tavanomaista ripeämmin Ester painaa minut vasten kovaa patjaa.</div><div>”O-odota, minä…”</div><div>Olen erottavinani hätää hänen kasvoillaan. Ei, ei se voi olla.</div><div>”Mikä nyt? Tahdon nähdä sinut kokonaan.”</div><div><br /></div><div>Kauhua. Se on silkkaa kauhua.</div><div>”Ester rakas?”</div><div>Ääneni on ontto. Ester ei vastaa.</div><div>”Mikä hätänä?”</div><div><br /></div><div>Ester ei katso minuun. Hänen katseensa lepää lattialaudoissa ja tiedän, etten tavoittaisi sen kohdetta, vaikka katsoisin. Pian Ester nousee seisaalleen ja riisuu essunsa ja mekkonsa. Tuijotan häntä pitkään ymmärtämättä, mitä ele yrittää minulle kertoa. Katson kaikkea sitä, mitä olen valinnut rakastaa. Hetkeen en ymmärrä laisinkaan. Jokainen pisamien koristama uoma on minulle tuttu ja rakas. Sitten katseeni pysähtyy hänen vatsalleen. Sen kumpu on aiempaa ulkonevampi. En ole kiinnittänyt siihen huomiota, olen aina rakastanut hänen kehonsa pehmeitä taitteita.</div><div><br /></div><div>Mutta nyt. Hetkeen pyöristynyt vatsanseutu ei soita kelloja päässäni, mutta yllättäen muistan Esterin aamupahoinvoinnin ja heikentyneen olon. Isän tiukat sanat. Hänen täytyy lähteä. Käännän pääni kuin lyötynä.</div><div><br /></div><div>”S-se on…”</div><div>”Ei Jumalan tähden. Ei.”</div><div><br /></div><div>Ester kohtaa katseeni, ja ensimmäistä kertaa näen sen. Naisen kauhun. Vain nainen voi tunnistaa sen toisesta. Jokin raaka ja alkukantainen kytee välillämme. Se on pelkoa. Vuosisatoja vanhaa, naiselta naiselle kulkevaa. </div><div><br /></div><div>Ajattelen perhosia Esterin vatsalla. Kuiskivaa metsää, joka tiesi salaisuuden ennen minua. Koko kehoni on kylmä tämän edessä, en kykene sanomaan mitään.</div><div><br /></div><div>”Se on kolmannella kuulla.”</div><div>Ajattelen isäni ja naapurin sanoja. Oksennus maistuu suussani, joudun peittämään suuni ja taipumaan kaksin kerroin, etten anna ylen. Tekisi mieli huutaa, mutta joka kohtaan sattuu, en pysty, en voi, kaikki minussa antaa periksi tämän tiedon edessä. Ester. Rakas Ester. Ja… </div><div><br /></div><div>”Se on suuri häpeä.”</div><div>”Rakas, sinä olet…” En pysty nielemään kyyneliä, ne tulevat kaikki kerralla. ”Se ei ole oikein. Sinä et ole tehnyt mitään väärää.”</div><div>”Jokin minussa vietteli hänet tähän. En syytä isäntää.”</div><div><br /></div><div><div>Ajatus isäni karvaisista käsistä Esterin vartalolla. En pysty pysymään paikallani, käperryn kasaan, painan pään polviini. Ajatukset tulevat luvatta ja saavat koko sisukseni vellomaan.</div><div><br /></div><div>”Siksi sinä lähdet. Häpeän vuoksi.”</div><div>”Ei kukaan voi pitää talossa piikaa, joka on raskaana isännälle. Emäntä on elossa, mitä hän sanoisi, mitä koko kylä sanoisi…”</div><div>”Ei hän voi häätää sinua noin vain.”</div><div>”Hän on isäsi, etkö ota hänen puoltaan? Sinun pitäisi. Minä ottaisin.”</div><div>”Et voi lannistua taistelutta.”</div><div><br /></div><div>Ester istuu sängyllä punaiset hiukset vartaloaan nuollen ja näyttää pienemmältä kuin koskaan. Äitiys saa hänen poskensa helottamaan, hän on samaan aikaan niin heiveröinen ja niin vahva.</div><div><br /></div><div>”En anna heidän häätää sinua.”</div><div>”Minne me voisimme mennä? Tässä maailmassa ei ole paikkaa kaltaisillemme.”</div><div>”Mistä sinä sen tiedät?”</div><div>”Minä olen kokenut saman aiemminkin.”</div><div>”Saman?”</div><div><br /></div><div>Ester tulee lähemmäs, painaa käden kupiksi rinnalleni.</div><div>”Tämän.”</div><div>”Naisen?”</div><div>”Rakkauden. Naisen yhteyden naiseen.”</div><div><br /></div><div>Vaikka en ole yllättynyt, hätkähdän silti. Hänen läheisyytensä on paljastanut sen minulle, antanut ilmi, että nämä huulet ovat oppineet antamaan nautintoa jonkun toisen keholla. Se kirpaisee vain hetken. Saan kiittää maailmaa siitä, että Ester on nyt tässä, minun lähelläni. Minä saan rakastaa häntä, siinä kaikki; yksikään ihminen ei ole toisen oma.</div><div><br /></div><div>”Mitä hänelle tapahtui?”</div><div>”Hän oli kuten sinäkin. Hyvästä suvusta. Hän meni naimisiin. En tiedä, kuinka monen lapsen äiti hän jo on. Minä toivon hänelle ja hänen perheelleen hyvää.”</div><div>”Etkö olisi halunnut…”</div><div>Ester pudistaa hymyillen päätään. Hänestä huokuu syvä tyyneys. Hän on hyväksynyt kaiken jo ajat sitten.</div><div>”Sain pidellä häntä sen kauniin hetken. Sellaista rakkaus minulle on. Otan sen, mitä maailma minulle antaa, ja olen siitä kiitollinen.”</div><div>”Entä minä? Entä, jos haluaisin…”</div><div><br /></div><div>Hymy Esterin suupielillä käy surumielisemmäksi kuin koskaan. Hän vie kätensä vatsalleen ja silittää.</div><div>”Meidän rakkautemme on perhonen. Tiedät sen itsekin. Hetken päästä se on jo kohdannut loppunsa. Olen ollut onnellinen sinun kanssasi, ihan todella. Ja olen edelleen. Meillä on vielä aikaa.”</div><div>”Mihin sinä lähdet?”</div><div>”Kotiin. Häpeäksi vanhemmilleni. He eivät tiedä. Emäntäkään ei tiedä, isäntä ei koskaan kertoisi.”</div><div>”En voi sallia tätä. Ei vika ole sinun, se on…”</div><div><br /></div><div>Ajattelen miestä, jonka katseen alla olen elänyt koko elämäni. Tunnen hänen tapansa ja tahtonsa, mutta en häntä, en koskaan häntä. Ajattelen naista hänen rinnallaan, äitiäni, joka kasvatti minut kaulin toisessa kädessä ja Raamattu toisessa. Äitini ei ansaitse tätä petosta.</div><div><br /></div><div>”Minä tulen sinun mukaasi.”</div><div>”Minne me menisimme? Kaksi naista.”</div><div>”Luonto tietää.”</div><div>”Kunpa se olisikin niin helppoa.”</div><div>”Minä näin sinut.”</div><div>”Näit?”</div><div>”Kun perhoset…”</div><div><br /></div><div>Ester hätkähtää.</div><div>”Sinä katselit minua?”</div><div>”Anteeksi.”</div><div>Hetken Ester on jossakin kaukana.</div><div>”Ei. Ei se… Se oli vain hyvä. Että näit sen.”</div><div>”Mitä se oikein oli?”</div><div>”Vanhoja taikoja.”</div><div>”Luonto oli kanssasi.”</div><div>”Se aina on. Ja siksi päätökseni sattuu minuun.”</div><div>”Päätöksesi…?”</div><div>”Lasta kohtaan.”</div><div><br /></div><div>Esterin sormet menevät ristiin vatsan päälle.</div><div>”En voi viedä sitä kotiin häpeäksi. En pysty siihen. Minun on pakko päästää se pois. Raskaus on jo liian pitkällä, jotta sen voisi keskeyttää. Minulta kesti niin kauan ymmärtää, mistä on kyse. Sen voi antaa pois. Kylässämme on vanhempia naisia, jotka voivat huolehtia siitä. Tai…”</div><div>Nielaisen.</div><div>”Tai voin pakoilla synnytykseen saakka ja…”</div><div>Henkäys. Ester ei pysty kohtaamaan katsettani enkä minä voi tehdä mitään peittääkseni reaktiotani.</div><div>”Se olisi varmin tapa säästää perheeni häpeältä. Vaikka näkisihän sen minun kehostani. Mutta… Voisin piiloutua kyläläisiltä. Kenenkään ei tarvitsisi yhdistää sitä vanhempiini ja sisaruksiini.”</div><div>”Ester rakas…”</div><div>”Tai sitten voisin riistää itseltäni hengen, olla kuin se olisi vahinko.”</div><div><br /></div><div>Kyyneleet poskillani minä istun hänen syliinsä, painan hänen päänsä rintaani vasten ja puristan.</div><div>”Älä sano noin. Älä enää ikinä sano noin.”</div><div>”Ei naisella ole useaa ulospääsyä, ja me molemmat tiedämme sen.”</div><div>”En anna sinun. En ikinä…”</div><div>”Aili rakas sinä et voi. Meistä kumpikaan ei voi.”</div><div>”Etkö sinä jaksa taistella? Sinä, joka kannat kaikkea maailman valoa…”</div><div>”Minulla ei ole keinoja.”</div><div>”Emmekö voisi vain paeta?”</div><div>”Miten se kävisi?”</div><div><br /></div><div>Tiedän itsekin, että ulospääsyä ei ole. On vain huonoja vaihtoehtoja piialle, joka kantaa isäntänsä lasta. Olemme sylitysten, hengitämme toistemme ihoa ja tiedämme, että mitään ei olisi tehtävissä. Lapsi, jota rakkaani kantaa, olisi biologinen siskopuoleni. Kyyneleet kuivuvat poskilleni. Ulkona ilta taittuu yöksi. Käen kukunta on vaiennut jo kauan sitten.</div><div><br /></div><div>*</div><div><br /></div><div>Esterin lähdön päivänä me emme löydä häntä mistään. Ei tavaran tavaraa. Pedattu vuode, viikattu mekko ja essu ja liina. Aitan ikkunasta kajastavassa valossa leijailee pöly. On kuin hänen täällä viettämänsä aika olisi pyyhitty tyystin pois. Lähes mitään merkkiä siitä, että hän koskaan olikaan täällä, ei ole. Tuijotan sängynreunaa hiljaa. Muistelen kaikkia niitä kertoja, kun yö oli ainoa todistajamme.</div><div><br /></div><div>Kuluu viikko. Kuluu toinen. Kesä kuluu loppuunsa, syksy levittää peitteensä maan ylle. Ruskan loistossa minä kaipaan rakkaimpani hymyä ja helliä katseita. Tulee talvi, tulee routa, tulevat kevään ensimmäiset purot, ja rakkaimpani nauru on pelkkä aavistus, joka kutitti ihollani kerran. En saa enää otetta.</div><div><br /></div><div>Kukaan ei muistele Esteriä. Emme saa kirjettä hänen vanhemmiltaan. On kuin koko tyttöä ei olisi koskaan ollutkaan. Hiljaisuus laskeutuu, kunnes kevät saapuu tuoden värit ja metsän oman konsertin. Elämän äänet. Kevät kuroo rihmojaan kaikkialle, annan sen täyttää minut toivolla.</div><div><br /></div><div>Huomaan usein ajattelevani, että jos Ester on yhä tuolla jossain, hänen lapsensa on täytynyt jo syntyä. Pieni ihminen, jonka tulo tähän maailmaan synnytti railon koko elämääni. Ja silti minulla on ajatuksissani pelkkää rakkautta lapselle, joka on kasvanut rakkaimpani sisällä. Jospa hän vain on elossa. Jos.</div><div><br /></div><div>Tuttu metsäpolku johdattaa minut syvemmälle. Linnut laulavat puissa, maa on alkanut vihertää. Ensimmäiset silmut ovat ujoilla nupuilla. Olen juuri aikeissa kääntyä takaisin kotiin, kun kuulen sen. Vauvan itku. Aivan selvä vauvan itku.</div><div><br /></div><div>Kun juoksen, en ajattele kuin yhtä asiaa.</div><div><br /></div><div>Puiden takana, syvällä metsässä, kuin kehdossa, he lepäävät. Nainen valkeassa mekossa paljain jaloin, metsää hiuksissaan. Lapsi lepää sylissä ja itkee, nainen painaa suudelmia sen untuvaiselle päälle. Perhonen tanssii naisen hiuksissa kunnes lepattelee pois minun tultuani.</div><div><br /></div><div>Katseemme kohtaavat, eikä kulunutta aikaa ole olemassa. Hän on tässä. Avautuvassa keväässä lapsi sylissään. Mikään ei ole muuttunut, ja silti kaikki hänessä on; en tiedä, miten hän voi olla siinä. Paljasjaloin ja niin vapaana. Talvi on mennyt, minun pitäisi kyseenalaistaa kaikki, ja silti tiedän, että minun ei tarvitse. Näen vastauksen jo.</div><div><br /></div><div>”Minä tiesin, että luonto hoitaisi”, huomaan kuiskaavani asettuessani maahan hänen viereensä. Ester tuntuu lämpimältä minua vasten, tämä ei ole aave, hän todella on tässä, elossa ja hyvinvoivana. Hänen ihonsa on kuulas. Poskensa punoittavat. Hän hymyilee minulle hellästi.</div><div><br /></div><div>”Te olette nyt siinä”, minä kuiskaan.</div><div>Ester vetää minut niskasta suudelmaan. En kysy kysymyksiä. Niille ei ole nyt sijaa. Ester on tässä, yhtä luonnon kanssa. En sipaise havuja hänen hiuksistaan. Hän painautuu onnellisena minua vasten, lapsi hänen sylissään rentoutuu, kun otan heidät molemmat syleilyyni.</div><div><br /></div><div>”Me olemme nyt tässä. Kotona.”</div><div><br /></div><div>Perhonen lepattelee takaisin luoksemme, asettuu lapsen otsalle. Lapsi ei ala itkeä, se katsoo perhosta kiinnostuneena ja sulkee sitten silmänsä. Perhonen rauhottuu. Hetkessä huomaan, että niitä parveilee lisää. Ester hymyilee tietävää hymyä.</div><div><br /></div><div>Luonto huolehtii omistaan.</div></div><div><br /></div></div>Sarahttp://www.blogger.com/profile/06371661468107792936noreply@blogger.com0