SV: väkivalta
Wilhelmin ja Juliuksen menneisyyttä
”Mene pois. Minä en tarvitse sinua enää.”
Huoneen hämärä tekee hänen silmistään mustat kuin petolinnulla. Hän istuu punaisessa nojatuolissa roikottaen kättään tuolin reunan yli. Jokin hänessä on jälleen poissa paikaltaan. Vedän syvään henkeä, seuraavaksi voisi tapahtua mitä tahansa.
”Selvä”, minä sanon ja otan ensimmäiset askeleet kohti ovea. Hänen katseensa kääntyy minuun sekunnissa.
”Sinäkö vain lähdet?”
”Pyysit minua lähtemään.”
”Kuinka sinä kehtaat?”
Hän nousee ylös, mutta hänen olemuksessaan on tänään jotakin niin haurasta, että tiedän, ettei aaltoa tulisi tänään. En silti salli itseni hengähtää. Hän kävelee aivan liki minuun. Enkelinkiharat keinahtavat. Hän ei pysty puristamaan muovista hymyä punatuille huulilleen edes väkisin.
”Sinä”, hän sanoo painaen lakatun, pitkän kyntensä rintakehälleni, ”et saa jättää minua. Minä näen sen sinusta – sen, että tahdot.”
”En minä aio jättää sinua, Wilhelm, sinä itse sanoit –”
”Turpa kiinni ja kuuntele!”
En hätkähdä kauemmas, vaikka hänen silmänsä säkenöivät. Tässä ei ole mitään, mitä en olisi jo kohdannut. Hän tärisee kauttaaltaan. Hetken minun tekisi mieli sulkea hänet syliini ja silittää, mutta tiedän, että hän vihaisi sitä nyt.
”Minä en halua sinun sääliäsi”, hän sihisee eikä enää katso minuun. ”Jos et voi antaa minulle kaikkeasi, saat painua helvettiin. En tahdo sinua tuollaisena. Olet minulle tarpeeton.”
”Tiedät itsekin, ettet tarkoita tuota”, uskallan aloittaa.
Virhe.
Punaista. Se sekoittuu kynttilöiden liekkeihin ja olohuoneen hämärään. Tuttu metallin maku peittää hetkeksi kaikki muut aistihavainnot alleen. Hengitys, ulos, sisään, tämä on tuttua, tämän minä osaan.
”Wilhelm…”
”Pidä se turpasi kiinni, minä vihaan sinua. Sinä et voi antaa minulle kaikkeasi, sinulla on oma elämä, sisko ja kaikki, sinä et koskaan valitsisi minua ja minä vihaan sinua sen vuoksi, vihaan, ymmärrätkö? Vihaan. Sinä kuvotat minua, sinä ja hyveellinen elämäsi, mitä sinä mistään tiedät. Vie se pois minun luotani, en halua nähdä sitä.”
”Wilhelm, minä…”
Lisää punaista. Hän ei anna minun puhua. Kynttilöiden valo piirtää hänelle sädekehän. Haluaisin sanoa, kuinka paljon rakastan häntä, mutta maailmani hukkuu punaiseen eikä tänään olisi se päivä, kun hän haluaa kuulla sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti