Kiitos

Vale

Äiti mä toivoin, että sä näkisit mut. Isä mä toivoin, että sä olisit musta edes kerran ylpeä. Mä olen tehnyt itseni näkyväksi, mä olen huutanut kaikella paitsi äänelläni, mutta te ette ole pysähtyneet. Te katsoitte vain sitä, mitä ette halunneet mussa nähdä, kunnes käänsitte päänne. Mä seisoin sukujuhlissa kaikkien ympäröimänä niin pitkään, että tajusin, ettei kukaan todella puhuisi mulle. Opin laittamaan napit korviin ja pakenin sinne, minne kukaan ei mua enää tavoittanut.

Äiti mä halusin vain, että sä rakastaisit mua. Että sä katsoisit ja sanoisit, toi on mun poika, siinä se, sitä kohti mä juoksin. Mä kaaduin ja mä epäröin ja mä ihmettelin, mutta te ette sanoneet mitään, te jatkoitte jouluisin mun Netflix-tilausta ja ostitte mulle uudet kuulokkeet, kun vanhat meni paskaksi. Mun piti olla kiitollinen, ja mä olin, ja mä olin, ja mä olin.

Kunnes mä olin kaksikymmentä ja mä pelkäsin, kun joku halusi jäädä muhun kiinni. Kunnes mä tajusin, että mä en muista, milloin kukaan olisi sanonut mulle rakastan sua, milloin kukaan olisi jäänyt ja halannut ja katsonut ja nähnyt muutakin kuin toiveidensa haalistuneet aaveet.

Äiti mä en halunnut kakkukahveja synttäreinä, mä en halunnut lahjoja, joita olisivat voineet saada kuka vaan. Mä olin silti kiitollinen, mä kiitin, kiitinhän, äiti? Kunnes mä tapasin jonkun, joka otti mua kädestä ja kertoi, että kiitollisuus on kahle. Hän jäi muhun asumaan, vaikka mä en antanut sille mitään. Mä en osannut lempeitä sanoja enkä hymyjä, hädin tuskin osasin katsoa silmiin, kun puhuttiin. Mutta hän jäi siihen ja jossain sisimmässäni mä tiesin, että haluan opetella tän homman alusta; haluan rakastaa.

Mä en enää toivo.

Mulla on mun perhe nyt, mulla on ne, joiden viereen voin illalla käpertyä. En ehkä vieläkään osaa sanoa rakastavani, mutta osaan täyttää jääkaapin kaikkien lempiruoilla ja valita kaikille sopivan leffan. Mä opin, mä muutun, mä elän. Mä olen joka päivä vähän enemmän mä, kun joku katsoo mua ja tietää, että mä olen.

Äiti, isä,

mä olen surullinen mutta en vihainen.

Jos mä jotain vielä toivoisin, niin ehkä sitä, että te edes kerran vielä yrittäisitte. Mä olen tässä, mä olen aina ollut tässä, jos te lakkaisitte katsomasta mun lävitseni. Mä en odota, mutta mä en katoa, mä pysyn, jos te haluatte avata tän oven.

Kiitos,

vielä tän viimeisen kerran.

Käsi kädessä

Pride 2025 🏳️‍⚧️🩵

Hän seisoo peilin edessä ja vertailee hameita. Luomiväri kimaltaa vihreänä, hiukset ovat kahdella palmikolla. En ole pitkään aikaan nähnyt häntä yhtä eloisana. Vaikka tiedän, että hänen pintansa alla kuplii, hän jaksaa silti yrittää hymyillä huulikiillosta kimaltavilla huulillaan.

“Pitäisikö mun kuitenkin laittaa se pitempi hame?” Hän pyörähtää kerran ympäri. Musta hame on lyhyt eikä ylety peittämään polvia. Näen, kuinka hän tarkkailee jokaista senttiä ja pelkää.

“Tuo näyttää ihanalta sulla”, vastaan hymyillen. Se saa hetkeksi hänen hymynsä jäämään, mutta varjo hiipii hänen piirteisiinsä. “Mikä hätänä? Mietitkö sä…”

Hänen suunsa piirtyy viivaksi.

“Jos mutsi tuleekin vastaan. Se ei ole koskaan nähnyt mua hameessa.”

Tartun häntä käsistä. Toiseen peukalonkynteeni olen maalannut sateenkaaren, toiseen pinkkiä, valkoista ja sinistä. Hän ei uskalla vielä liputtaa, vaikka menemmekin ulos ensimmäistä kertaa käsi kädessä. Minä liputan hänenkin puolestaan. Minä voisin huutaa koko maailmalle, että rakastan häntä.

“Ei sun tarvitse miettiä sun äitiä nyt. Mä olen tässä”, kuiskaan ja vedän hänet pitkään halaukseen. Hänen hartiansa vapisevat aavistuksen, mutta hän pitää silti tiukasti minusta kiinni. Hänen parfyyminsa hedelmäinen tuoksu leijaile eteisessä ja sekoittuu omaani. Hän on niin kaunis omana itsenään, kaikki hänessä tuntuu oikealta, kun näen hänet kimalletta huulissaan ja hame yllään. Pian kaikki näkisivät, kuka hän todella on.

“Oletko valmis?” kysyn ovella. Hän vetää syvään henkeä, katsoo itseään peilistä vielä kerran. Avaan oven ja tartun hänestä. Minä en päästäisi irti.

Yönkajo

Ilta Kajosta

En muista, milloin lakkasin vihaamasta sinua. En tiedä, vihasinko sinua koskaan todella, vai tuliko vihasta minulle väline kestää kaikki se, mitä en kyennyt kohtaamaan kaiken alla. Jotain niin väkevää en pystynyt koskettamaan paljain käsin. En koskaan kyennyt antamaan itselleni lupaa siihen, mutta vaikka olisin antanutkin, kaikki se olisi polttanut minut hengiltä. Sen sinä minulle teit; teit minusta vieraan itselleni. Välttelin kohtaamasta sitä, mikä paloi sisällä, koska tiesin aina, että se olisin minä, joka olisi lopussa yksin.

Oletko sinäkin nyt yksin? Kertoisitko minulle siitä? Sillä tiedätkö, minä en tiedä sinun yksinäisyydestäsi mitään. Yritin aina ymmärtää, mitä sinä ajattelit, mutta sinä kajastus yön päässä, sinä juoksit minua pakoon, kun yö hälveni. En koskaan saanut sinua kiinni enkä tiedä, johtuiko se siitä, että et halunnut, vai siitä, että se on mahdotonta.

“Minä rakastan sinua aina”, niin sinä jätit minut, sitä minä mietin, kun yöt pitävät minua hereillä. Ne kalvavat edelleen. Olisin itsekäs, jos väittäisin, että vain minä jäin yksin. Enhän minä tiedä, mitä sinä nyt ajattelet, miltä sinusta tuntui menettää veli, jota sinä rakastit. Sinä kätkit kipusi minua taitavammin. Ajattelen sitäkin usein. Toistelen sanomisiasi kuin mantraa, jotta tuntisin sinut vielä lähelläni, jotta tuntuisit todelliselta olennolta, joka joskus hengitti yössä minua vasten. Pelkään, että joskus unohdan sinun naurusi. Pelkään, että unohdan, kuinka tartuit minua kädestä ja piirsit minut tähän maailmaan.

Jos kohtaisit minut nyt, olisitko minusta ylpeä vai kavahtaisitko sitä, mitä näkisit?

Aaveet

Minun ruumiini kantaa paljon aaveita. Ne ovat tarttuneet siihen eri aikoina ja ne huutavat öisin. Särky, jota en osaa nimetä, mutta joka on silti siellä. Se on tullut osaksi minua, koska sillä tavallahan suru on helpoin kestää; se on osa minua ja minä osa sitä, me täydennämme toisiamme. Jos teen siitä osan itseäni, ehkä se silloin sattuu vähemmän.

Syyllisyys

Sait minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, että halusin olla rakastettu. Olin siinä edessäsi, kosketusta vailla; halusin olla joku, jota ajatellaan. Minä annoin kaiken itsestäni, vaikka minua pelotti olla olemassa. Sinä reagoit siihen kuin sairauteen, tarpeeseeni tulla rakastetuksi. Siinä oli jotain väärää, enkä minä ymmärtänyt koskaan, ettei se johtunut minusta. Sinun piti aina seisoa omilla jaloillasi, mutta minä en osannut, minä halusin, että joku kannattelisi minua edes pienen hetken. En osannut olla siitä sinulle vihainen. Ehkä minä nyt osaan.

Minä halusin, että näkisit ihmeitä silmieni pohjassa. Pelkäsin olla haavoittuva ja läsnä, pelkäsin olla ihminen.

Rihmasto

SV: bodyhorror

Rihmasto, joka levittyy tytön suusta korvaan saakka, on iljakas ja pehmeä. Kun sitä koskettaa, se vavahtelee ja liikkuu kuin se olisi jo oma eliöstönsä.

“Kuolenko minä?”

Hänen äänensä on ohut ja kalvomainen, jo aavistuksen muuttunut. Nieleskelen ja tuijotan vihertävää rihmastoa. Hänen vanhempansa odottavat kauempana, miehen käsi on kietoutunut vaimon harteille ja puristaa lujaa. Minä haluaisin sanoa heille, että tiedän, mistä tässä on kyse. Haluaisin olla varma, mutta mitä pitempään katson eliön liikettä tytön poskella, sitä vähemmän olen varma edes omasta ihmisyydestäni. 

Tämä ei ole Jumalasta lähtöisin.

Perhe poistuu tuvastani itkien. Vanhempien kädet ovat tytön harteilla, tyttökin itkee, vaikka en näe sitä. Minä mietin rintamalta palanneita miehiä ja heidän kertomuksiaan. Asioita, jotka olivat menneet pois paikoiltaan. Syljetyt hampaat, uudet pupillit, jotka kieppuivat valkuaista vasten. Kauhutarinoita, jotka vain kuulin, mutta joita silmäni eivät koskaan saaneet todistaa. Minä en aluksi uskonut niihin.

Se piti miehiä öisin hereillä. Hampaita vain lähti, niiden tilalle kasvoi jotain muuta, ei me katsottu, mitä. Me rukoiltiin, mutta siitä ei ollut apua. Yössä vain kuului, kuinka jokin ritisi suussa.

Ja nyt, rihmasto tytön poskella. Minä avasin tytön suun, mutta en kertonut hänen vanhemmilleen irronneista hampaista. Rihmasto peitti puolet hänen ikenistään. En pystynyt katsomaan sitä pitempään kuin mitä piti. Se eli jumalatonta, sielutonta elämäänsä tytön suussa eikä minulla ollut mitään, millä kohdata sen irvaileva elo.

Viikon päästä kuulen huhun siitä, että tyttö on kuollut. Tytön perhe asuu kauempana enkä minä tohdi matkata sinne asti vain antaakseni suruvalitteluni. He pitäisivät sitä minun syynäni, enhän minä osannut kertoa heille, missä oli vika. Minä päätän vain rukoilla tytön sielun puolesta. Mikä ikinä häneen tarttuikin, ei ollut maallinen.

Herään yöllä kirskuntaan, jonka kaltaista en ole koskaan kuullut. Jokin narskuu ja natisee, mutta en osaa paikantaa äänen suuntaa, se kiertelee tupaani kaikkialta. Yritän kuiskata, mutta mitään ei lähde suustani. Ikkunan takaisessa metsässä liikkuu jokin yön edessä kalpea. Liike ei ole nopeaa, mutta siinä on jotain kuumeista, vain etäisesti ihmistä muistuttavaa. Kun kävelen ulos, en pue edes kenkiä jalkaani, kuljen kuin transsissa.

Se on pelkkä valkea täplä yössä. Kuunkalpeaa ihoa vasten risteilee tuhansia kosteantahmeita rihmoja. Ihmisen silmät erottuvat vain vaivoin rihmaston keskeltä, eivätkä ne enää ano armoa.

Vien käden suulleni. Jokin liikkuu. Olento ei käännä katsettaan minusta, se tietää, että minä tunnistan sen, vaikka mikään siinä ei ole enää samaa. Se on jo maailmamme ulkopuolella, toiseksi tullut. Painan sormet hampailleni. Minuun ei satu, kun tunnen, kuinka etuhampaat irtoavat juuristaan. Verisinä ne putoavat kämmenelleni. Olennosta kuuluu matalaa kirskuntaa. Nytkö se tunnistaa minut kaltaisekseen? Jokin vetinen tuntuu sussani.

Kun katson olentoa edessäni, minä tiedän, että jossain on paikka, jonne kuulemattomat rukoukset hukkuvat.

Sauna

Odilella on musta kokouimapuku ja tukka nutturalla. Hän on kietonut pyyhkeen vyötäisilleen ja seisoo siemailemassa lattea purkista. Henri näyttää hänelle puhelimestaan jotain ja hän hymyilee. Olemme Henrin isän mökillä, jolla kukaan meistä ei ole koskaan käynyt, mutta jonka Varis on uhannut jo vuokrata meille vastedes joka viikonlopuksi.

Tunnen samaan aikaan hätää ja kiitollisuutta, kun näen siskoni tekemässä niin arkisia asioita. Hän nauraa mille ikinä Henrin puhelimessa onkaan. Henri asettaa kätensä hänen vyötäisilleen. En ole koskaan nähnyt Odilen olevan niin mutkattomasti kenenkään koskettavissa. Hänen tumma päänsä painuu hetkeksi Henrin olalle. Olen aikeissa katsoa pois, sillä tämä hetki ei kuulu minulle, kun Varis saapuu möykäten saunalta ja rikkoo hetken.

“Heyy guys, sauna olisi nyt valmis! Voitteko ottaa hetken sille, että osasin lämmittää puusaunan ihan itse”, Varis ilmoittaa.

“Sä kyllä ansaitset jonkin mitalin tuosta”, naurahdan. “Kuulitteko, tytöt? Mun idiootti mieheni osaa sittenkin jotain käytännön juttuja!”

“Musta on uskomatonta, että Henri antoi Variksen hoitaa saunan. Eniten Henri meistä se käytännön tyyppi on”, Odile sanoo.

“Säkin olet kyllä”, huomautan. Saan vastaukseksi pelkkää pään pudistelua.

Olemme kaikki enemmän tai vähemmän valmiita saunaan. Minua hermostuttaa paljaus perheeni edessä. En ole tottunut siihen enkä tiedä, miten Odile suhtautuu itseensä ja minuun. Odilen hymy ja rento kehonkieli kertovat minulle, että hätää ei olisi, mutta en koskaan voi olla liian varma.

Henrin jokaisesta katseesta näkee, että hän rakastaa kaikkea siskossani. Yllätän hänet aina vilkuilemasta Odilen suuntaan, kun Odile ei huomaa. Pakkaudumme kaikki vieretysten lauteille, minä ja Odile kaikkein kauimmas toisistamme.

“Jätitte sitten oikein hajuraon”, Varis vieressäni nauraa. Hän ja Henri kilisyttävät juomiaan.

“Joo, pitää sitä”, mutisen. “Äläkä sitten vittu heitä löylyä niin paljon kuin heittäisit kotona.”

“Mitä! Onko teillä sauna?” Henri puuttuu. “Mä haluan tulla sinne joka viikko! Miksei mua ole kutsuttu?”

“Variksella on, mutta me ei käytetä sitä kovin usein”, sanon. Samalla sekunnilla Varis on ehtinyt heittää kokonaisen kuupallisen. “Hei, vittu, yritä edes!”

“Mä rakastan saunomista, mua ei haittaa”, Henri nauraa. “Ja Odile tässä on niin kilpailuhenkinen, että odotas vain…”

Se saa minut hätkähtämään. Tietenkin Henri tuntee siskostani paljon sellaisia puolia, joita minä en tunne enkä haluaisikaan tuntea. Tuskin minun kuuluisi yllättyä, että tanssijasiskoni on kilpailuhenkinen, mutta tuijotan silti suu auki, kun Odile tarttuu kuuppaan ja heittää tuplasti Variksen kaataman vesimäärän kiukaaseen.

Minä joudun kävelemään ulos viilentymään jo muutaman minuutin jälkeen. Ovi käy uudestaan ja erotan vaalean hiuskuontalon viereltäni. Henri nojaa saunarakennuksen parvekkeen kaiteeseen ja katsoo järvelle. Ilta on hämärtymässä, mutta kesä on silti kirkkaimmillaan. Sudenkorento tanssii ilmassa hetken ennen kuin pyrähtää kauemmas meistä.

“Tämä oli mun äidin lempipaikka”, Henri sanoo ja nyökkää järvelle. “Se vihasi iskän grillaussekoiluja, mutta niillä oli aina niin kivaa täällä.”

“Olen pahoillani.” Tajuan, että tämä on ensimmäinen kerta, kun puhun Henrin kanssa hänen äidistään.

“Ei hätää, olen ollut tosi fine nyt taas pitkästä aikaa. Se johtuu sun siskosta. Kiitos, kun saan pölliä sen.”

“Vie kuule vaikka mennessäsi.”

Olen kiitollinen, että Odilella on nyt joku, joka pitää hänestä aina huolta. Henriin minä voin luottaa. Katson hänen löylyn punertamia kasvojaan ja hymyilen. Olen vähällä kiittää häntä kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt siskoni eteen. Henri ehtii kuitenkin jo kääntyä takaisin saunaan päin.

“Mitä sanot, pitäisikö nuo pelastaa jo tuolta?”

“Nah, ainakin Variksen voi jättää sinne…”

Samalla ovi aukeaa. Höyry täyttää kesäyön. Tumma välähdys sinkoutuu näkökenttäni halki suoraan järveen. Olen tunnistavinani sen poikaystäväkseni. Odile juoksee maltillisemmin perässä. Henri purskahtaa nauruun, kun näkee Variksen ja Odilen sukeltamassa vuoron perään järveen. Odile painuu saman tien uppeluksiin. Varis ryhtyy tuttuun tapaansa oitis riehumaan ja roiskii siskoani vedellä kuin olisi vielä ala-asteikäinen.

Henri syöksyy hetkessä perään. Hänen juomansa jää kuistin pöydälle, kun hän heittää pyyhkeensä ja pulahtaa muiden perässä järveen. Minut saa korkeintaan rantaveteen kahlaamaan, edes kuumimmilla helteillä vesi ei ole elementtini ja alati viilenevä kesäilta ei houkuttele minua kastautumaan.

“Vale! Mukaan sieltä!” Varis kiljuu. “Nössö! Et uskalla!”

“En pidä, se on eri asia!”

“Nössöööö!”

“Tule nyt!” Odilekin kannustaa. Hänen mustat suortuvansa valahtavat kampaukselta. Meikittömillä kasvoilla on leveä hymy. Hän on niin avoin ja onnellinen, että vatsanpohjastani ottaa. Juoksen sittenkin veteen. Varis yrittää hypätä päälleni, mutta ehdin ennen häntä siepata hänet vyötäisiltä syliini. Vedessä pystyn kannattelemaan häntä helposti. Viileys saa minut kiristelemään hampaitani, mutta Variksen ilme pakottaa minut ajattelemaan muuta. Äkillinen hellyyteni riisuu hänet kaikista suojuksista. Nostan hänet ylös vain painaakseni nopean suukon hänen suullen.

Vaihdamme Odilen kanssa nopeita katseita. Henri on jo aloittanut selittämään hänelle jotakin hymy huulillaan. Odilen katse kertoo minulle tarpeeksi.

Meidän ei tarvitse sanoa toisillemme, miten ylpeitä olemme siitä, missä olemme nyt.

Kesäsade

SV: seksin kuvaus

Odile kävelee alastomana pyyhe olallaan suoraan olohuoneeseen. Hän istuutuu tyynesti sohvalle kampaamaan pitkiä mustia hiuksiaan. Minun katseeni risteilee hänen jänteikkäillä, mutta siroilla käsivarsillaan ja pitkillä sormillaan. Hän istuu sinä niin häpeilemättömän alasti, että en voi olla katsomatta kaikkea hänessä. Odilea hymyilyttää.

“Sä kiusaat mua”, sanon ja kävelen sohvalle. Odilen silmissä säkenöi.

“En tarkoituksella, mutta kiva, kun kerroit”, hän vastaa niin pehmeästi, että vatsanpohjastani ottaa. Odile tarttuu minua vyötäisiltä ja painaa päänsä vyötäröäni vasten. “Haluaisitko sä…?”

“Aivan helvetisti.”

Odile tarttuu minuun tiukasti kiinni ja sysää selälleni sohvalle. Hän painuu päälleni vaativana ja lujana, mikään hänessä ei koskaan emmi tällaisina hetkinä. Hän on viimeiseen asti tanssija, hän kantaa itsensä vuosia vanhalla ylpeydellä.

Mustat, märät suortuvat putoilevat kasvoilleni. Odile on niin kaunis, etten saa henkeä. Epäsymmetriset pisamat. Loputon kartasto hänen ihollaan. Hengitän häntä syvälle sisälleni. Tänään hänen huulensa eivät kysy, hän on ihollani kuin se olisi aina hänen otettavissaan. Hän suutelee kaikkea minussa, ja minä olen joka kerralla varmempi, että tämä on se, joka Odile sisimmässään on. Tämä kaikki tuli kumpuaa samasta palosta, joka piti hänet lavoilla kaikki vuodet. Nyt se tuli on minun suudeltavissani.

Kun hän avaa minut hellästi ja silti niin varmana, minä olen jo valmis hänelle. Hän sykkii lämpöään minuun ja minä otan sen vastaan; kaikki hänessä on kaunista, ja minä sanon sen hänelle uudelleen ja uudelleen. Tällaisena hänessä ei ole häivähdystäkään siitä naisesta, joka joskus säpsähti kosketustani. Hän on tulta, hän on aina ollutkin.

Odile ei ehdi olla minussa kauaa, kun olemme molemmat valmiita ja hengitämme samaa raskasta hengitystä toisiimme. Ääremme sekoittuvat, suutelen häntä lujaa; en tahdo saada henkeä. Odile pysyy päälläni. Tartun hänen kasvoihinsa, vedän ne aivan lähelle. Luoja, sinä olet kaunis.

“Olinpa nopea”, huohotan ja meitä molempia naurattaa.

“Mäkin.” Hän suukottaa sormeani. “Sellaista se on. Sun kanssa.”

Niin. Hänen kanssaan. Annan hänen märkien suortuviensa pisaroida kasvoilleni. Lempeä kesäsade. Helllyys hänen hymyssään. Joskus minun on vaikeaa käsittää sitä. On uskomatonta, kuinka voin saada hänen tulensa ja sateensa, kaiken hänessä, kaiken sen palavan ja polttavan ja myös hellän. En irrota katsettani eikä hän otettaan. 

Rangaistus

SV: dubious consent, seksuaalinen sisältö, mainintoja väkivallasta

Iltan ja Kajon modernin AU:n "bad era", ei nykyaikaa tämä

Kajon katse on pyörinyt miehessä koko illan. Kuumeisia tanssiliikkeitä ja epämääräisen humalaista liikehdintää, mutta minä näen kyllä, miten hän katsoo raamikasta miestä typerissä valkoisissa haalareissa. Vappuilta on ollut railakas, kumotut juomat alkavat hiljalleen näkyä Kajon kuplivassa olemuksessa. Kun se sitten tapahtuu, kaikki illassa on valmistanut minua siihen, mutta en ole silti valmis.

Kajo painaa huulensa miehen omille tai kenties mies hänen, en katso heihin päin, en kykene, vaikka minun pitäisi. Nousen baarin pöydästä, joku takanani hoipertelee ja miltei kaatuu, kun en vaivaudu väistämään häntä. Mietin, minne Kajo laittaisi seuraavaksi kätensä, miten hän nauraisi, kun mies silittäisi häntä poskesta. Vastustan impulssia lyödä nyrkkini vessan peiliin niin lujaa, että jotain murtuisi. Peili tai käteni, en välittäisi.

Tapan sen huoran saatana.

“Ilta?”

Kajon ääni saa minut säpsähtämään. Hän seisoo takanani ja kallistaa päätään. Bilemeikki on ropissut hänen poskelleen glitterikyyneleiksi. Hän näyttää niin kauniilta, että minua korventaa joka paikasta. Toimin ennen kuin ehdin ajatella. Nappaan häntä kauluksista ja painan lujaa vasten seinää. Toivon, että häneen sattuu, kun teen niin.

“Sä olet vain mun. Ymmärrätkö, saatana? Vain mun…”

En ole koskaan sanonut sitä hänelle, en näin. En tiedä, johtuuko se tuntuvasta humalasta vai onko minuun sattunut jo niin pitkään, että en enää välitä. Hänen ei kuulu nähdä tätä, hänen ei kuulu koskettaa epätoivoani läheltä. Olen polttanut itseäni molemmista päistä, kaikki minussa alkaa olla kenellekään koskemattomissa. Ehkä minä en enää välitä. Ainoa asia, jonka koskaan halusin, ei pysy siipirikkona pesässään vaan karkaa minulta aina, kun vain voi. Hän ei tiedä, koska en kerro, mutta minä haluan silti rankaista jokaista osaa hänessä.

Kajo innostuu sanoistani silmin nähden. Hän puree huuliaan yhteen ja vetää minut hihasta yhteen kopeista; hän on kuumeinen, hän haluaa tätä yhtä paljon kuin minäkin. En anna itselleni tilaa hämmentyä hänen yhtäkkisestä innostaan, haluan hänet kaikkialta ja minä haluan hänet nyt. Vyöryn hänen päälleen, otan hänet, hän on minun, minun, minun, ei kenenkään nimettömän kasvottoman opiskelijanuorukaisen, joka ei osaa mitään, ei mitäänmitäänmitään. Minä repisin kynnet irti sellaisilta. Nyt minun ei tarvitse. Tällaisina hetkinä Kajo on vain minun. Hän tuskin muistaisi muuta kuin höyryisen huumansa seuraavana aamuna, mutta juuri nyt hän hengittää minua vasten enkä anna hänen livetä otteestani.

Ystävät

(Wilhelm)

Minä pelkään ystäviä. Pelkään olla tärkeä. Mitä tärkeämpi olen, sitä enemmän minä pelkään. En teitä, vaan itseäni. Te olette niin lämpimiä, mutta minä en ole koskaan ollut hyvä erottamaan, milloin minua polttaa liikaa. Minä rakastan sitä, kun katsotte minuun ja hymyilette, mutta minä pelkään, että katseenne riisuu minut liian paljaaksi ettekä enää pidä siitä, mitä näette. Kun sanotte, että olen teille tärkeä, minä mietin, että mitä sitten, kun haluan repiä teidän kyntenne irti, kun ette sano riittävän usein rakastavanne minua, mitä sitten, kun olen tarvitseva. Mikään ei ole koskaan pelottanut minua niin paljon kuin näyttäytyä tarvitsevana. Se paljaus, se suojaamattomuus. Minä en ole kestää sitä.

Minä olen pohjimmiltani väärä, olen aina tiennyt sen. Minun kynsieni alla ei ole enää verta. Olen opetellut hoitamaan puutarhaa, osaan pitää huolta jostakin niin hauraasta kuin kukkaset, mutta en silti osaa hymyillä teille oikeissa kohdissa. Jätättekö minut, jos en koskaan opi, pidättekö minusta vielä, jos olen kesken?

Minä pelkään verta kynsieni alla. Voin pestä sitä hyvillä sanoilla, voin tulla joksikuksi uudeksi, mutta en ole lempeä, en ole koskaan ollut. Lempeys valuu sormieni välistä. Pelkään, että katsotte liian pitkään ja tajuatte, että en ole koskaan osannut rakastaa. Julius sanoo aina, että olen väärässä, että olen aina rakastanut omalla tavallani, mutta hän ei ole koskaan osannut arvioida minua. Hän osaa vain rakastaa. Tai sitten minä olen kyynistynyt liikaa, ehkä se on niin. En tiedä, kumpaa haluan uskoa.

Te olette liian lähellä pääsemättä koskaan ytimeen, ja se pelottaa minua. Jos alan rakastaa teitä, haluan teiltä kaiken, ja sitä minä en voi sallia. En voi olla enää koskaan se ihminen. Joten minä pidän teidät etäällä. Ihailkaa sädekehääni, sen te osaatte. Muunlaisena en osaa rakkauttanne koskettaa ilman, että palan.

Syntipukki

SV: väkivallan kuvailua, varsin graafista

(Wilhelm ja Julius)

Matelet lattialla kuin hakattu eläin. Jokin näyssä on minulle liikaa, sinä olet liian säälittävä. Et edes yritä enää minun mielikseni peitellä sitä, että sinuun sattuu. Minä en jaksa sinun valitustasi, en jaksa sitä, että olet niin hyvä ja vahva ja kaunis eikä minussa ole mitään hyvää sinulle tartuttavaksi. Joinain hetkinä vihaan sinua niin, että kaikki muu sumenee. Haluan vain irrottaa sinusta osia yksi kerrallaan. Olet niin raukka, että tuskin osaisit edes kaivata niitä. Kiittäisit, koska se olin minä, joka ne irrotti. Kerää itsesi, rakki.

Ja silti.

Hellät kätesi. Hymysi, kun näet minut ensimmäistä kertaa aamulla.

Vihaan sinua. Vihaansinuavihaansinuavihaansinua. Mikset koskaan ole sitä, mitä kaikki aina ovat, tyhjiä kuvia, joihin ei voi tarttua? Sinä tiedät, että en minä vihaa sinua, vaan ihmisiä, vihaan jokaista, joka ei katsonut, jokaista, joka ei kääntynyt.

Minä pidän mielessäni kirjaa jokaisesta kerrasta, kun minut sivuutetaan. Minä muistan ne kaikki. En anna teidän unohtaa, saastat, teistä ei ole mihinkään. Löydätte ne edestänne. Odottakaa vain.

Sille on syynsä, että te hylkäsitte minut.

Kaikki paitsi sinä.

Sinua pitää rankaista moisesta hellyydestä. Miten kehtaat kaataa sitä osakseni kuin ansaitsisin sen? Tiedät, että se ei pidä paikkaansa. Minussa täytyy olla jotain vikaa, kun olen tällainen. Et koskaan tee siitä syytäni, et edes silloin, kun moitit minua lempeästi. Moitit minua aina vääristä asioista, et koskaan verestäsi kynsieni alla. Ehkä se tekee sinusta kieroutuneemman kuin minusta, mitä mieltä sinä olet, rakkaani?

Katson, kun ryömit lattialla ja ajattelen jokaista ihmistä, joka käänsi minulle katseensa. Heitäkö minä rankaisen, kun laitan sinut polvillesi? Kärsit heidän rangaistuksensa tuhansittain. Olet tietämättäsi marttyyri. En kerro sinulle sellaisia asioita, etkä sinä osaa arvata. Luet minua paremmin kuin kukaan etkä silti tiedä, montako ihmistä tapan öisin unissani. Haluan repiä ripsiä irti, kunnes silmä verestää. Ajattelen silloin jokaista kertaa, kun sanoin jotakin ja te kaikki keskustelitte jostakin muusta, puhuitte toistenne päälle. Lakkasinko silloin olemasta? Kenties. Te ette enää koskaan katsoneet minuun.

Veri käsissäni on teidän syytänne.

Mitä sanottavaa teillä on siihen?

Välke

 (Kajon tuumia Iltasta)

Istun syliisi odottamatta. Kirja jää väliimme, sen sivu rypistyy, mutta minä en välitä, painan nopeita suukkoja kaikkialle tummiin kiharoihisi. Kysyt, mikä minuun on iskenyt, kun sulan kikattamaan kaulaasi vasten. Sinä, minä vastaan, mutta ei se riitä.

Minun pitäisi sanoa, että ajattelen jokaista kertaa, kun nostat minut ilmaan. Niitä hetkiä, kun popcornit rätisevät mikrossa ja valitset jo kymmenettä minuuttia elokuvaa, etkä siltikään päädy mihinkään. Työvalituksiasi, jotka kestävät tuplasti elokuvan valitsemisen verran. Polvista kuluneita farkkujasi. Sormiasi, jotka upotat hiuksiini. Minä ajattelen sinua ja sitä, että sain jäädä. Kaikkea sitä, mikä sen jälkeen tuli.

Nauran ja kiusaan sinua, kerron sinulle typeriä asioita sinusta itsestäsi etkä tunnu ymmärtävän, miksi olen niin iloinen. Onko kaikki hyvin, kysyt, ja minä toistelen, on, on. Tietenkin on. Minä olen iloinen, koska saan rakastaa sinua. Unohdan, kuinka hauras olet vielä, kuinka ohuella lasilla kävelemme. Kun itket, tartun sinua molemmista poskista. Annan nauruni sinulle, ja sinä otat sen. Hymyilemme toisiimme, kyyneleesi kastelevat poskeni ja kaikki meissä sekoittuu yhdeksi tunteiden välkkeeksi.

Ehjä

(Kajon ajatelmia Iltasta)

Kumman vika se on, jos meistä ei tullutkaan ehjiä? Olinko se minä, joka rikoin sinut, kun en kyennyt kieltäytymään katseestasi? Olen miettinyt sitä kymmeniä kertoja; sinun kaipuutasi, sinun kipuasi. Pitkät katseet, jotka naamioit huoleksi, kunnes et enää pystynyt katsomaan minuun ollenkaan. Minä en ollut riittävän vahva antamaan sinulle sitä, mitä todella tarvitsit. Annoin sinulle välittömän ratkaisun, itseni. Oliko se minun vikani? Se, että halusin?

Se, mitä et tiennyt, tuskin tiedät vieläkään, on se, että minä rakastan sinua. Minä rakastuin siihen mieheen, joka olit, kun hymyilin sinulle. Sinun hymysi muuttui, kun aloin kutsumaan sinua omakseni. Kun sidoin sinut sanoilla itseeni, sinä rentouduit, katsoit minua kevään läike silmiesi pohjassa. Uskalsit päästää irti kaikesta ja upota minuun, kun lupasin olla sinun. Se surettaa minua. Miten pienestä se oli kiinni. Sinun turvasi. Välke kasvoillasi, joka pysyi, kun vain hengitin sinuun.

Sinä varmasti ajattelet, että vika on sinussa. Sinä olit meistä se, joka syntyi sen katseen kanssa. Et voinut kääntää sitä minusta. Olitko se sinä, joka opetti minut katsomaan sinua samoin? En usko. Minä halusin sinut, valitsin haluta, enkä syytä sinua mistään. Minä mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta en halunnut, joten en tekisi. Tämä ikävä leikkaa koko ruumiini läpi; joinain päivinä en saa henkeä siltä. Tulisitko ehjäksi, jos palaisin? Minä en tiedä. En ole varma, sopisiko se meille – ehjänä oleminen. Tiedän, mitä sinä vastaisit. En voi olla niin itsekäs, että hengittäisin sinuun ja nykisin sinut yhteiseen hämärään. Ja silti minä löydän itseni haaveilemassa siitä niinä öinä, joina muistot eivät salli minun hengittää.

Huomiohuora™

Miksi meidän kulttuurissamme samaan aikaan kannustetaan kaikkia individualistiseen oman edun tavoitteluun että samanaikaisesti tuomitaan ihmiset, jotka niin toimivat? Länsimainen yhteiskunta kannustaa kaikkia yksilöllisyyteen; nykyään kaikessa tuntuu tavalla tai toisella olevan kyse itsensä brändäämisestä. Kaikkiallahan sitä toitotetaan. Työelämässä pitää erottua, harrastuksissa pitää erottua, kulutustottumuksemmekin rakentavat identiteettiä. Kaikesta tehdään äärimmäisen subjektiivista, ja silti huomion “hakemista” pidetään monessa asiayhteydessä epäsuotavana. Olen aina irvistellyt jo ala-asteelta tutulle “huomiohuoraamisen” konseptille.

Breaking news: minä haluan huomiota. Noin, nyt se on sanottu, jatketaan. Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään, miksi huomion haluamista ja hakemista oikeastaan pidetään paheksuttavana? Samaan aikaan joka tuutista tuupataan identiteettipolitiikkaa ja uniikkiuden tavoittelemista. Huomiota pitää saada, mutta sitä ei saa haluta. Sitä ilmeisesti pitäisi vain maagisesti ilmestyä. Aidosti taitavienhan ei ilmeisesti tarvitse tehdä mitään sen eteen, niinkö? Tähdet oikeassa asennossa, “jotkut ne vaan osaa”? Bullshit.

Tiedättekö, minä olen erittäin mielelläni sitten vaikka se huomiohuora. Ihan jo siksikin, että sanassa on minulle herttainen ala-astehenkinen rekisteri. Ostan sen mielelläni omakseni, mennään sillä. Haluanko provosoida tämän kaltaisilla teksteillä? I sure as hell do! Tällaiset tekstit tuntuvat paluulta jonnekin perimmäisiin ytimiin; muistan, että olen nuorempana halunnut nimenomaan kirjoittaa suoraan. Minun mielenkiintoni miellyttämiseen on palamassa loppuun ja katson kiinnostuneena, mitä kaikkea se poikiikaan.

Olen itse törmännyt koko elämäni ajan siihen, että kaikkia huomion ja validaation hakemisen muotoja tuomitaan tavalla tai toisella. Montako kertaa oikein olenkaan kuullut sukulaisten ja muiden toimesta, että joku nainen on “taas” lehdessä hakemassa huomiota, tai montako kertaa jonkun ulkomuotoa kommentoidaan huomion hakemisen näkökulmasta. Ja ylläri ylläri, kyse on lähes aina naisista. Miehet ovat aina esillä tavalla tai toisella, mutta nainen on halpa, nainen on huora, jos hän kehtaa haluta huomiota. Kiinnostavaa, miten huomion hakeminen nähdään usein säälittävänä. Älä nyt missään nimessä näytä tissejä, kaikkea sitä porukka tekeekin saadakseen TV-aikaa. Aina sama loru. Itsensä pitäisi brändätä (kuvitelkaa tähän glitteriemojit) tyylikkäästi. Ei mitään HALPAA ja MAUTONTA. Miten ikinä tämä nyt sitten halutaankin määrittää.

Harrastan lähinnä luovia asioita. Niissä se itsensä brändääminen vasta hauskaa onkin. Kaikki maailman asiat on jo kertaalleen luotu ja keksitty. Minä en ole ikuisuuksiin jaksanut kontribuutata uniikkiusharhaan enää vähääkään. Voin luoda onnellisen geneerisiä konsepteja ja liittää tuotokseni osaksi jo hyväksi todettua kaanonia. Jos jotain olevinaan uniikkia syntyy, niin hieno juttu, mutta mielestäni luomisen ja itseilmaisun vapaus on huomattavasti hauskempaa kuin se, olenko nyt Ainut Maailmassa, jolla on vaikkapa tietynlainen tarina tai kuva.

Ulkonäkö- ja pukeutumisasioissa en ole koskaan oikeastaan edes ajatellut, että joku voisi tulkita alternativemman pukeutumisen jonkinlaisena huomiohätähuutona. Olkoonkin, että pienen kylän kasvattina omasta ulkonäöstä on aina saanut kuulla. Minulle se on vain yksi itseilmaisun muoto. Ulkonäöllä ja pukeutumisella kun voi tehdä kaikenlaisia temppuja.

Palatakseni alkuperäiseen pointtiini: minusta huomion haluamisessa ei ole mitään väärää. Toki on aina hyvä reflektoida, mitä siltä haluaa ja miksi, mutta yhtä kaikki katsotuksi tulemisen tarve on meillä verissä. Me kaikki ansaitsemme hetkemme parrasvaloissa, ansaitsemme tulla nähdyiksi sellaisina kuin todella olemme. Toki huomiokeskeisyydessä ja äärimmäisessä individualismissa on aina se ongelma, että sitä ei riitä kaikille tasapuolisesti, ei tietenkään. On hyvä lähteä siitä, että tykkää siitä, mitä tekee, no matter what, mutta olisi tekopyhää kieltää, ettemme saisi toivoa katseita sille, missä olemme hyviä. Kukapa ei haluaisi validaatiota? Jos sanot, että pärjäät ilman, eikö se kuitenkin ole defenssi?

Aina pitäisi olla niin hemmetin nöyrä ja hiljainen. Tämä aikamme äärimmäinen individualismi on mielestäni erillinen keskustelu siitä, saako huomiota hakea vai ei. Sanonpahan vain, että syntyy vallan ristiriitainen tunnelma, kun toisaalta yhteiskunta odottaa itsensä brändäämistä ja toisaalta etenkin naisten pitäisi olla mahdollisimman hiljaa itsestään. No, en ole. En enää. Olen tottunut pienentämään itseni lasipurkkiin, mutta nyt on enemmän sellainen olo, että otan megafonin ja huudan.

Mitä haluan sanoa tällä on kenties se, että pitäkää ääntä. Älkää pienentäkö itseänne tai hävetkö sitä, mitä teette, vaan huutakaa se koko maailmalle. Ansaitsette olla olemassa, ansaitsette näkyä.

All eyes on me, babe, minulla ei ole mitään menetettävää.

Laavaa

Istut pöydän äärellä tuijottamassa leipälautasta edessäsi. Keittiössä palavat vain pienimmät valot.

”Ilta?”

Sinä olet aina ollut samanlainen. Lempiasiasi eivät koskaan muutu. Samat kuivat ruisleivät, sama hajuvesi ja deodorantti. Ja tuo katse, joka silmiisi syttyy, kun kutsun nimeäsi. Kaikki sinussa herää eloon, aivan kuin todellinen olemuksesi uinuisi piilossa ja vain minun äänelläni olisi voima tuoda se maailmaan.

Silitän sinua niskasta, ja nojaat käteeni kuin kissa, jota kukaan ei ole rapsuttanut viikkoihin. Se saa minut hymyilemään. Kaikki sinussa on aina ollut hauraampaa kuin annat olettaa.

”Mulla oli ikävä sua.”

Sanot sen joka päivä, mutta en koskaan kyllästy kuulemaan sitä. Joskus toivon, että toteuttaisit uhkauksesi ja nappaisit minut mukaasi jonnekin, jonne kukaan ei seuraisi meitä. Tiedämme, että emme voisi tehdä perheellemme niin, mutta minä tiedän myös, että ei ole mitään, mitä en vuoksesi tekisi.

Sinä sanoit joskus kauan sitten, että et tahdo olla minulle kädenlämpöinen ihmissuhde, satunnainen pano, jonka luo palata silloin, kun sattuu muistamaan. Kerroit, kuinka kaikilla on niitä tuttavia, joiden viesteihin ei halua vastata muuten kuin pakon edessä; etkä sinä halunnut olla minulle sellainen sänky, johon palaisin pelkästä velvollisuudesta. En silloin tajunnut riittävän hyvin, mitä tarkoitit.

Et ole koskaan ymmärtänyt, että minäkin jumaloin sinua. Siroja sormiasi kitaran kielillä, ujoa hymyäsi, kaikkia niitä juttuja, joita kerroit. Ihailin ja rakastin sinua aina. Et ollut koskaan minulle mitään kädenlämpöistä, sinä sykit minuun polttavaa laavaa.

”Mulla on ollut sua ikävä koko mun elämäni”, kuiskaan ja istun syliisi. On tavallinen arkipäivä, menisimme pian kauppaan, etkä sinä ymmärrä, miksi istun siihen ja katson sinua kuin sinussa olisi koko maailma.

”Onko kaikki hyvin?”

”On.” Painan pehmeän suukon suullesi, joka on vielä hämmennyksestä raollaan. Silitän yhä niskaasi ja suljet silmäsi. Jään ihollesi ja mietin, että en koskaan antaisi sinua pois.

Laina-ajalla

Minä rakastan aina asioita, joita en saa pitää. Kaikelle rakkaudelleni annetaan viimeinen käyttöpäivä, ja kun minä tiedän sen ennalta, en osaa jäädä, en osaa tehdä kotiani. Jään irralleni enkä osaa kiinnittyä, koska tiedän, että tulee päivä, kun minut hyvästellään. Se olen aina minä, jolle jäävät suru ja kipu; jos ne kuuluvat jollekulle toiselle, en tiedä siitä mitään.

Rakastan tienkulmia. Rakastan lähikauppoja, liikennekylttejä, graffiteja tietyissä pinnoissa, tuttuja ikkunakasveja. Rakastan sitä, että saan tehdä kotini pieniin asioihin. Niistä tulee minun omiani. Ajatuksissani ne kuuluvat minulle; ne ovat minun omat pienet kotikulmani, minun oma juttuni. Rakastan elämääni täällä kaikella sillä, mitä minulla on.

Kaikkeen rakastamaani liittyy aina ajatus luopumisesta. Kun minulle annetaan raamit, joista käsin elämääni elän, en uskalla jäädä, en kykene luomaan kotia. Ja silti olen tehnyt niin. Olen jättänyt jälkiäni tähän kaupunkiin, olen ollut elossa yön katulamppujen valossa ja kirkkaassa kevätauringossa. Elän uudelleen ihmisten nauruja, ensimmäisiä katsekontakteja ruokaloissa ja hämmennystä uusien kurssien alussa. Olen rakastanut itseni rikki, olen ollut onnellisempi kuin koskaan.

Aloitin yliopiston lapsena. Olin hajalla ja vieras itselleni, kiinni edellisessä elämässä. Halusin elää uudelleen ja uudelleen niitä vuosia, joista jouduin luopumaan. Olin aave omassa elämässäni. Tein taidetta siitä, että unelmissani on jotakin vialla, koska kun ne toteutuivat, en osannut ottaa niitä vastaan. Ne eivät tuntuneet omiltani. Nyt, kun ajattelen sitä, sain kaiken, mitä koskaan halusin. En vain tajunnut sitä varhain.

Olen monella tapaa käsittämättömän onnekas. Minulla on paljon läheisiä ihmisiä; minulla on tukiverkosto, joka ei ole hylännyt minua, vaikka traumatisoitunut pääni niin minulle väittäisikin. Törmään lempeyteen, joka korventaa minua kaikkialta. Minusta pidetään huolta; ja minä pidän muista. Minulla on todella onnekas ja kiitollinen olo siitä. Olen löytänyt ihmiset lopuksi elämääni, tässä on hyvä, tähän minä jään.

En tahtoisi luopua kaikesta siitä, joka on tuntunut minulle kodilta. Minun elämässäni on kaiken muutoksenkin keskellä enemmän pysyvyyttä kuin koskaan. Yliopiston alussa olin vielä keskellä lapsuustraumaa ja sen seurauksia. Sittemmin maailma on avautunut. Terapia, ystävät, oma koti, oma elämä. Omat kadut ja kulmat; jutut, joita kannan mukanani silloin, kun en enää ole täällä.

Huomaan miettiväni näinä hetkinä paljon Nalle Puhin sitaattia: "How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard." Se on resonoinut paljon. Olen rakastanut niin paljon, että en pysty edes käsittämään sitä. Olen sillä tavalla erittäin onnekas. Viimeaikoina olen keskittynyt siihen. En surkuttele itseäni enää läheskään niin paljon kuin nuorempana, olen oikeastaan aika hemmetin etuoikeutettu ja olen tiedostanut sen todella hyvin viimeaikoina. Olen kiitollinen.

Olen uskomattoman rikki siitä, että en saa pitää sitä, jonka olen kokenut kenties eniten omakseni koskaan, mutta samalla tiedän, että elämä täällä ei jatkuisi samanlaisena. Maailma menee eteenpäin ja minulla on jo koti ihmisissä, jotka olen valinnut.

Annan itseni tuulelle siipieni alla ja tiedän, että se riittää.

Lasipurkkiin

 Iltan tuumia Kajosta

Joskus minä katson sinua ja mietin, että varastan sinut itselleni. Otan kiinni enkä koskaan anna sinua kenellekään muulle. Vien sinut jonnekin, jossa kukaan ei enää koskaan kysy peräämme, jonnekin, jossa voimme mennä naimisiin eikä kukaan kyselisi papereita. Maailmassa on paikkoja, jonne voisimme kadota, ja rakas, sinä tiedät, että jättäisin kaiken, jos sinä kysyisit.

On pelottavaa olla niin hauras. On pelottavaa olla kiinni toisessa joka solulla ja luottaa, että se riittää. Minä en ole koskaan ollut riittävä itselleni, mutta et ole sinäkään, joten meitä on kaksi, eikö niin? Minä tiedän, että sain sinut kerran ajattelemaan, että vika on sinussa. Sinä olet aina ollut täydellinen. Kaikki, joka sattui, oli lähtöisin minusta. Haluan, että tiedät sen etkä koskaan unohda sitä.

Joinain päivinä sinun olemassaolosi on liikaa. Se korventaa minua joka paikasta enkä pysy itseni perässä. Sinun ei tarvitse tehdä mitään saadaksesi sitä minussa aikaan, riittää, kun vain nojailet keittiön pöytään ja kirjoitat kauppalappua puhelimesi muistioon. Kauneuttasi ei voi laittaa lasipurkkiin, mutta joskus haluaisin tehdä niin; vangita sinut pieneen häkkiin ja pitää sinut siellä vain minun katseltavanani. Mutta sinä olet vapaa ja niin sinun kuuluukin olla. Minun on vain luotettava, että sinä haluat valita minut vielä huomennakin ja pitää valosi minun nurkissani niin kauan, kun vain päätät.