Kiitos

Vale

Äiti mä toivoin, että sä näkisit mut. Isä mä toivoin, että sä olisit musta edes kerran ylpeä. Mä olen tehnyt itseni näkyväksi, mä olen huutanut kaikella paitsi äänelläni, mutta te ette ole pysähtyneet. Te katsoitte vain sitä, mitä ette halunneet mussa nähdä, kunnes käänsitte päänne. Mä seisoin sukujuhlissa kaikkien ympäröimänä niin pitkään, että tajusin, ettei kukaan todella puhuisi mulle. Opin laittamaan napit korviin ja pakenin sinne, minne kukaan ei mua enää tavoittanut.

Äiti mä halusin vain, että sä rakastaisit mua. Että sä katsoisit ja sanoisit, toi on mun poika, siinä se, sitä kohti mä juoksin. Mä kaaduin ja mä epäröin ja mä ihmettelin, mutta te ette sanoneet mitään, te jatkoitte jouluisin mun Netflix-tilausta ja ostitte mulle uudet kuulokkeet, kun vanhat meni paskaksi. Mun piti olla kiitollinen, ja mä olin, ja mä olin, ja mä olin.

Kunnes mä olin kaksikymmentä ja mä pelkäsin, kun joku halusi jäädä muhun kiinni. Kunnes mä tajusin, että mä en muista, milloin kukaan olisi sanonut mulle rakastan sua, milloin kukaan olisi jäänyt ja halannut ja katsonut ja nähnyt muutakin kuin toiveidensa haalistuneet aaveet.

Äiti mä en halunnut kakkukahveja synttäreinä, mä en halunnut lahjoja, joita olisivat voineet saada kuka vaan. Mä olin silti kiitollinen, mä kiitin, kiitinhän, äiti? Kunnes mä tapasin jonkun, joka otti mua kädestä ja kertoi, että kiitollisuus on kahle. Hän jäi muhun asumaan, vaikka mä en antanut sille mitään. Mä en osannut lempeitä sanoja enkä hymyjä, hädin tuskin osasin katsoa silmiin, kun puhuttiin. Mutta hän jäi siihen ja jossain sisimmässäni mä tiesin, että haluan opetella tän homman alusta; haluan rakastaa.

Mä en enää toivo.

Mulla on mun perhe nyt, mulla on ne, joiden viereen voin illalla käpertyä. En ehkä vieläkään osaa sanoa rakastavani, mutta osaan täyttää jääkaapin kaikkien lempiruoilla ja valita kaikille sopivan leffan. Mä opin, mä muutun, mä elän. Mä olen joka päivä vähän enemmän mä, kun joku katsoo mua ja tietää, että mä olen.

Äiti, isä,

mä olen surullinen mutta en vihainen.

Jos mä jotain vielä toivoisin, niin ehkä sitä, että te edes kerran vielä yrittäisitte. Mä olen tässä, mä olen aina ollut tässä, jos te lakkaisitte katsomasta mun lävitseni. Mä en odota, mutta mä en katoa, mä pysyn, jos te haluatte avata tän oven.

Kiitos,

vielä tän viimeisen kerran.