torstai 18. tammikuuta 2024

Kuukaudet

Jääkaappi unohtuu auki, kun Kajo viimein koputtaa oveen. Koputus on sama rasittava vanha, vuodet eivät ole muuttaneet lapsellista rytmiä miksikään. Se on joka kerralla toistanto itsestään. Halaus on parfyymintuoksuinen, vieras ja muovinen. Hymy hänen kasvoillaan on uuden elämän sille asettama, en tunnista siitä mitään, mikä muistuttaisi minua kodista.

”Moiii!”
Nuotti soi liian korkeana, liian innokkaana. Kajo parkkeeraa tavaransa suoraan makuuhuoneeseeni ja syöksyy hakemaan vettä lasista, jonka löytää yhä samasta kaapista kuin puoli vuotta sitten. Puoli vuotta. Kuusi kuukautta. Tuttu ja vieras Kajossa risteilevät, minun on mahdotonta saada otetta kummastakaan.

”Sä oot jättänyt sun jääkaapinkin auki. Ei kai se koko päivää oo ollut?”
Kajo kurkkaa kaappiin, käännän katseeni pois, sillä en tahdo lukea hänen ajatuksiaan mutristuvasta suusta ja lempeän tuomitsevasta katseesta.
”Jaa, vai näin sulla menee”, hän sanoo sulkiessaan kaapin. Ei ole sanottavaa, joten en sano mitään.

”Onneks mun juna oli ajoissa, muuten ois jäänyt ihan naurettavan vähän aikaa olla täällä.”
”Ai jaa?” Nieleskelen. Tietysti. Kolme päivää, joista hyvällä tuurilla kaksi tuntia on varattu siihen, että minulle voi käydä hymyilemässä tuota vieraan ihmisen hymyä. Säteet ovat poissa, mutta en suostu uskomaan, että ne olisivat tukahtuneet kuoliaaksi.
”Lupasin mennä huomenna Valven kanssa kahville, ja mä käyn katsomassa porukoita myös. Oon lauantaiyön siellä.”
”Aaa.”

”Mutta hei, oon mä tän yön täällä.”
Kaunis lohtu, Kajo, minäkin olen täällä yöt, päivätkin, joskus niin, ettei niiden välille piirry rajaa. On vain samaa, itseensä sekoittuvaa massaa. Hento päivän kajo suljettujen ikkunoiden takana, mutta monina päivinä en jaksa uskoa siihenkään.
”No mutta. Recappia vähän, right? Anna mulle kaikki.”
Hymähdän. Tekisi mieli olla lapsi jälleen ja kiukutella, että mikä kaikki, mitä hän olettaa minulla vielä olevan.

Tämä on peliä. Keksin kuulumisen, ehkä kaksi, ja Kajo löytää heti anekdootteja omasta elämästään. Kajo uppoaa niihin, kertoo ystävistä ja opinnoista ja voi, miten hauskaa on, opiskeluelämä suorastaan säkenöi. Hän on niin täynnä kaikkea ja kaikkia, minulta menevät Annat ja Annit sekaisin, samaa epämääräisen välkehtivää massaa kaikki.

Joskus mietin, haluaako Kajo edes kuulla, vai tahtooko hän olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että hänen jälkeensä ei tullut mitään. Esirippu meni kiinni, estradi hiljeni. Kenties hänen on helpompi täyttää se tila uudella säkenöivällä elämällään kuin kohdata tyhjyys, jota ei voi läpäistä.

Se tapahtuu aina yllättäen. Kesken arkisen, Kajolle mukavan ja tavanomaisen rupattelun hän tulee lähelleni, kokeilee, olenko vielä se versio itsestäni, jonka vierellä hän varttui. Tällä kertaa hän asettaa kätensä kaulalleni, jatkaa kertomustaan kuin tämä olisi avioparin rauhallinen hetki aamiaisen äärellä ja painaa huulensa hellästi poskelleni.

”Iltaa…”
”No?”

Käsi hakeutuu paitani alle, silittää vatsaa. Kajosta lähtee tuttu lempeä puronauru, keväinen linnunluritus. Minä, jonka pitäisi jo osata sanoa ei ja vetää poikki tämä kaikki, annan itseni keväälle hänen naurussaan. Suljettujen verhojeni takana ei ole mitään muuta kuin tämä.

Usein jälkikäteen Kajo lähtee heti keittiöön tai olohuoneeseen, avaa television, tilaa ruokaa. Mitä tahansa lipuakseen hiljalleen pois kevyen nostalgian lämmittämistä tunteistaan, jotka ovat hiipuneet vuosien varrella pelkäksi velvollisuudeksi. Tänään hän jää viereeni, silittelee selkääni ja pyörittelee hiussuortuviani kuten ennen. Suljen silmäni, sillä tämän lähemmäksi kotia en enää pääse. Päätän pitää tämän kaiken itselläni tämän häviävän hetken. Kajo on lämmin eikä lähde pois, ja tiedän muistelevani hänen tuoksuaan seuraavat kuukaudet, jotka Kajo viettäisi jossain muualla jonkun toisen lakanoissa.

”Woltataanko ruokaa vielä?” Kajo kysyy ja ponnahtaa ylös.
Hän ajattelee ruokaa ja minä ajattelen hänen pehmeitä kämmeniään, hänen selkänsä kaarta ja poskiani kutittavia pitkiä suortuvia. Minä ajattelen, millainen ihminen olisin, jos saisin pitää hänet edes tämän yön.
”Joo vaikka.”
”Hitto mun tekee mieli tacoja. Miks mun tekee aina seksin jälkeen mieli jotain tosi suolasta?”

Kajo pukee löyhästi päälleen, en uskalla enää katsoa hänen valkeaa lantiotaan ja kapeaa joutsenen kaulaansa. Silkkiset hiukset ovat aavistuksen pöyhöllään, mutta hetki on jo ohitse, roolini on sammunut. En saa enää palata hänen iholleen, koska en ole kuten kuka tahansa rakastaja. En tiedä, mitä minä enää olen. Minä otan sen, mitä saan, olen halpa, olen läpinäkyvä, eikä Kajo ymmärrä sitä enkä minä kerro.

Kajo syö kaiken antaumuksella ja jatkaa kertomuksiaan. Minä olen hyvä, olen mukana. Ainahan minä olen. Esitän roolini niin taitavasti, ettei hän arvaa mitään. Syötyään Kajo viittoo minut vierelleen sohvalle ja näyttää minulle kourallisen kuvia ja videoita. Toivon nauravani oikeissa kohdissa. Kajo katsoo minua pitkään kuin todella tarvitsisi mielipiteitäni ja reaktioitani johonkin, vaikka hänellä on jo kaikki.

”Tiedätkö mitä?”
”Joo?”
”Mun tekis mieli ottaa uusintakierros.”
”Ai häh?”
”No come on.”

Käsi jää poskelleni. Merkitsee. Kun hän nousee, jään paikoilleni kuin käsi vielä olisi siinä pitämässä minusta kiinni. Kajo siirtyy pesemään hampaita, hän pyörii ja tanssii ympäriinsä.
”Älä huido sen harjan kanssa”, mumisen sohvalta. En nouse ylös hänen peräänsä, en tiedä, oliko hän tosissaan, enkä uskalla ottaa siitä selvää.
”Valivali”, Kajo nauraa. ”Tuu tänne sieltä äläkä vaan mökötä siellä sohvalla. Sä tiedät, mitä mä haluan.”
Käännän kylkeäni niin, etten näe hänen kalpeita olkapäitään ja huoletonta, arkista kehonkieltään. Hän tulee tökkimään minua selkään, ja silloin hän on se Kajo, johon rakastuin niin kovin, kovin kauan sitten. Vaikka maailma olisi tehnyt hänestä toisen, minuun sopimattoman, hän ei ole väärä. Hän on aina ollut vain yksi ja sama, ja kaikki se muu vain pelkojeni heijastumaa.

Kajo kömpii väkisin viereeni, tökkii lisää, ja olen vähällä ärähtää, mutta sitten näen nuo silmät, voi, nuo silmät.

Käsi.
Viileät, jo valmiiksi mytätyt lakanat, jotka eivät kysele eivätkä mieti, joten en minäkään. Miksi minun pitäisi. Kajo ei ole tässä enää huomenna, kuukaudet muodostuvat jälleen köydeksi kaulalleni, mutta juuri nyt hän hengittää vasten minua.

En anna itseni upota, vaikka hän jää viereeni ja kietoutuu minuun nauraen. Tahtoo nukkua aivan minussa liki, painaa päänsä kaulakuoppaani ja näyttää puhelimestaan videoita, joista en ymmärrä mitään, mutta se ei haittaa, koska se on hän, joka ne näyttää. En tiedä, missä hän olisi aamulla, heräisinkö yksin näissä lakanoissa ja muistaisin vain koko kehoa määrittävän häpeän. Olen aina valmis maksamaan minkä tahansa hinnan siitä, että hän jättää minuun muistijälkiään; tuon keveän naurahduksen, nuo ripsien poskille piirtämät varjot, tämä hikeemme sekoittuva lempeä tuoksu. Loputon määrä odotusta, ja silti, ei mitään.

Minä jään tähän, lämmittelen repaleisessa armossa ja toivon, että se riittää pitämään minut hengissä ne kuukaudet, jotka ihomme olisivat jälleen erossa.

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Syntymäpäivä

Syntymäpäivävieraat ovat ehtineet piirittää Kajon jo muutamissa minuuteissa. Sosiaalinen perhonen räpyttelee sulavasti heidän keskuudessaan ja tuikkii valoa, joka ei ole minun häneen asettama. Valo on lähtöisin niistä ihmisistä, jotka hänet ympäröivät, enkä voi valehdella itselleni etteikö se tuntuisi pistelyltä nahan alla.

Kajo ei huomaa, kuinka katson häntä joka tilanteessa. Kun lahjat jaetaan ja paikalle saapuneet lapset saavat hänet nauramaan. Päivä säteilee hänestä koko huoneeseen, enkä minä mahda sille mitään. Minä olen yö huoneen nurkassa ja tiedän, etten kuulu tänne.

Kahvipöydässä menee limsaa ja herkkuja, kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä. Istun pöydännurkassa ja näperrän villatakkini hihaa. Lasken minuutteja siihen, että vieraat lähtevät. Kello on yksi. Jokainen minuutti lyö minua uudelleen vasten kasvoja.

Kajo saa toinen toistaan hienompia lahjoja, koska kaikki rakastavat häntä. Lahjat kielivät alueen perheiden varallisuustasosta enemmän kuin ymmärryksestä Kajoa kohtaan. Ei hän tarvitse hienoa vyötä tai kirjoitussettiä niin paljon kuin sitä, että hän saa käpertyä kanssani sunnuntaiaamuna viltin alle juomaan kaakaota ja katsomaan uusimpia Youtube-videoita. Vaikka mistä minä tiedän. Minä haluan vain edes hetken uskotella, että en olisi ulkopuolinen.

Miten hän voikaan hehkua tuolla tavalla. Ihmiset eivät hehku noin, he eivät heijasta sisäistä valoa. Muut saavat sen hänessä aikaan, mutta se on vain hänestä itsestään lähtöisin. Kukaan muu maailmassa ei ole samanlainen, vain Kajosta kuultaa läpi sisimmän valoa.

Kun vieraat viimein lähtevät, huomaan, etten ole puhunut heistä kenellekään. Tuskin tiedän, ovatko he edes huomanneet minun olevan täällä. Reippaat lastenkemut ovat pitäneet tilanteen virkeänä, ei kukaan kiinnitä kahta vuotta vanhempaan jöröön isoveljeen huomiota. Etenkään, jos tämä ei itse niin halua. 

Kajo intoilee uusista lahjoistaan. Typeriä kuulokkeita ja sarjakuvapokkareita, en sano mihinkään mitään, ei Kajo tee mitään kaikella tuolla määrällä tavaraa. En voisi koskettaa esineitä, jotka joku muu on ostanut ja ajatellut Kajoa. Mitä he hänestä ajattelivat? Nuo beiget kuulokkeet, tuo rannekoru, mitä niiden ostajat miettivät, millaista versiota Kajosta he pitivät kämmenellään? Kuvittelivatko he, että se on koko totuus?

Kajo ei tajua lähes tuntiin, mikä on pielessä. Hän jatkaa intoiluaan ja tarjoaa minulle sipsiä ja karkkia, mutta vasta pitkän ajan päästä hän ymmärtää, etten reagoi saati aio reagoida.
”Ilta? Mikä sulla on? Heii…”
Kajo yrittää tökkiä minua kylkien alle, mikä saa minut yleensä reagoimaan.
”Lopeta. Toi on ärsyttävää.”
Kajo ei lopeta.
”ÄLÄ!”

Läimäytän Kajon käden kauemmas. Veljen silmissä kiiltää.
”Ilta…? Mikä tuli?”
”No mikähän tässä on ollut.”
”En mä tajuu!”

Käännyn kannoillani, lampsin huoneeseeni, mutten ehdi paiskata ovea kiinni.
”Ilta hei!”
Menen sängylleni, mutta Kajo tulee itsepintaisesti perässä ja yrittää napata minua käsistä. En anna hänen tulla lähemmäs, kehoni on graniittia, mutta kaikki hänessä tulee lähemmäs ja silittää.
”Mikä on?”
Jännitän hartioitani niin, että päässä humisee. Kajo silittelee selkääni ja killittää minua pienen eläimen silmillään.

Kajon sormet piirtävät kuviota selkääni.
”Hei… Anteeks, Ilta.”
”Mistä?” kivahdan.
”Mä en oo keskittynyt suhun tarpeeks tänään.” Kajo painaa päänsä varoen olalleni kuin testatakseen, kavahdanko kauemmas. Veljen lämpö kipristelee varpaissani asti.

Nielaisen. Voisin sanoa, että ei se mitään, vika ei ole hänessä vaan minussa. Kajon sormet kipittävät selkanikamiani pitkin niskaan ja pysähtyvät päähän. Kajo upottaa sormensa kiharoihini ja pörröttää.

”Heiii… Iltaaa… Tehdäänkö jotain yhdessä?”
Nieleskelen yhä. Yö sisälläni velloo.
”Oonko mä sun viimeinen vaihtoehto?”
Kajo kiepsahtaa eteeni niin, että hän on miltei sylissäni. En voi kavahtaa sitä, sillä se olisi vihje, enkä voisi sallia sitä. Kajo ei saa vajota kanssani pohjaan. Kajon pitää saada elää, kantaa sädettään, vaikka en olisi se, joka sen hänessä sytyttäisi.

”Anteeks”, Kajo kuiskaa, ”mä en ikinä tajua. Mä luulin, että sä olit ihan okei vieraiden kanssa.”
Huuleni puristuvat napakaksi viivaksi. Enhän minä koskaan ole. En minä saisi siitä häntä syyttää.
”Syödäänkö jätskiä peiton alla?”
En vieläkään sano mitään.
”Pliiiis”, Kajo maanittelee ja hyppii pienesti päälläni. Ele on minulle aivan liikaa ja väistän polttavan ajatuksen nappaamalla veljeni halaukseen. Näin. Normaalit isoveljet toimivat tällä tavalla.

Kajon kikatus täyttää koko huoneen, koko ruumiini, kaiken. Annan sen resonoida kehoni jokaisessa ääressä. Veli halaa minua niin viattoman hellästi.
”Mulla oli sulle lahja”, kuiskaan nyt, kun en näe hänen kasvojaan. Veli kiepsahtaa takaisin eteeni ja tuijottaa minua suu auki.
”Ai mulle!”
”Höhlä, sun synttärithän tässä on. Oota.”

Pienessä kirjekuoressa yöpöytäni laatikossa on vaalean laventelin sävyinen koru. Olen nikkaroinut yksityiskohdat itse, se on melko kepoisen näköinen tekele, mutta se sytyttää Kajon silmiin tähdet. Minun tähteni. Ne, jotka tiedän sinne asettaneeni jo kauan sitten. Vain minulle tuikkivat, vaikka en saisi ajatella niin.

”Se on IHANA!”
On Kajon vuoro halata minua. Hymy saa laineet sisälläni liplattamaan. Rannassa kuohuu.
”Mulla oli yksi toinenkin juttu.”
”Mitääää!”

Kaivan akustisen kitarani nurkastaan. Kajo alkaa heiluttaa jalkojaan.
”Eikä! Etkä! Iltaaa!”
”No tää on tämmönen vaan.”
”Mitä ihmettä!”
”Susta vaan tulee kaikenlaisia melodioita päähän. Ihan tällainen hassu nopea.”

Kaikki ne illat Kajon ollessa ties missä, jotka käytin harjoitteluun. En minä tarvitse tähän ajatusta, ajatus on Kajo itse. Kaikki hänessä soi minulle maailman kauneimmalla melodialla. Haluan vain olla pilaamatta sitä keskeneräisillä kitaristintaidoillani.

Kun lopetan kitarani rääkkäämisen, kohtaan kyyneleet Kajon tähtisilmissä.
”Kajo?”
”Oot maailman siistein isoveli. Mitä ihmettä.”
Kajo syöksyy halaamaan minua tiukasti.
”Aaa! Kajo!”
”Oot ihan paras! Ei kenenkään muun isoveli tee niille biisejä!”
”E-enhän mä tätä tehnyt, kunhan rämpyttelin…”

Sinä sen teet. Jokaisen laulun, joka sydäntäni on koskaan koskettanut. Et vain tiedä sitä itse, koska sinun silmäsi näkevät kaiken maailman kauneuden, mutta eivät omaansa.

”Haetaanko jätskiä!”
”Joo.”

Kajo on jo ovella. Hänen tukkansa keinahtaa, huulillaan kareilee se sama hymy, joka räjäyttää värit ja valot kehoni äärissä. Suljen silmäni, hänen läikkeensä on minulle liikaa. Juuri nyt se ei korvenna minua elävältä, se vain viipyilee ja tanssii, tietää jäävänsä.

sunnuntai 7. tammikuuta 2024

Kukkanen

 SV: seksin kuvaus

Lilika lepää sängyn kuluneella patjalla pelkkä silkkinen yöasu yllään. Käsi pyörittelee muka hajamielisesti valkoista suortuvaa, vaikka tiedän, että hän tietää minun katselevan. Lilikan sinisten silmien katse saavuttaa minut. Hymyn voi nähdä jo tuikkeesta niiden katseessa.

”Lilika… Kuningattareni…”
Hänestä lähtee tyytyväinen hymähdys, kun käyn patjalle hänen viereensä. En aseta itseäni suoraan hänen ylleen, vaikka näen katseesta, että hänen koko olemuksensa suorastaan vaatii sitä. Tuijotan hetken kohotettua polvea ja valahtaneen yöasun paljaaksi jättämää reittä. Lilika ei ole enää pieni tyttö, tämä keho kuuluu aikuiselle naiselle. Reiden iho on pehmeä ja sileä sormieni alla. Kuljetan sormiani pitkin rakkaimpani jalkaa, se on kuin veistos, juuri sellainen kuin maalauksissa. Lilika on kuin silkkiä itsekin, hän sulaa kosketuksessani.

Olen jumaloinut kaikkea hänessä varmasti siitä lähtien, kun näin hänet ensimmäistä kertaa. Jokin hänen olemuksessaan noitui minut niille sijoilleni, enkä ole koskaan päässyt pois. Se tyttö, joka takertui minuun kykenemättä antamaan minulle sydäntään, on nyt todellinen kuningatar. Valtaistuinsali ei ole enää liian suuri hänelle täyttää.

”Rakas…”
”Niin?” Äänessä on lupaus lempeistä kosketuksista, pehmeistä huulista kaulallani.
”Olen sinusta niin ylpeä.”
Rakastan nähdä Lilikan hymyilevän aidosti. Sellaista melankolisen lämmintä hymyä, jonka kaltainen voi olla vain naisella, joka on selvinnyt.
”Tule tänne”, Lilika kuiskaa.
”Saisinko…?”
Lilika hymähtää ja kallistaa päätään. Hänen vartalonsa on jo nautinnon tilassa, näen sen raottuneista huulista ja kuulen sen hänen äänensä pehmeästä kiihkeydestä.
”Vai kysyt sinä vielä lupaa. Tule… se on kaikki sinun”, Lilika sanoo avatessaan jalkansa ja kuljettaessaan sormiaan pikkuhousujensa yli. Erotan kostean läikän välissä ja joudun vetämään syvään henkeä.
”Rakas, ajat minut hulluksi…”
”Tule sitten jo.”

Nappaan Lilikaa reisistä, painan helliä suudelmia niiden sisäpintaan. Niiden pehmeys toivottaa minut tervetulleeksi, suutelen yhä vain ahnaammin. En vielä suukota hänen kukkaansa, painan pikkuhousujen pitsireunalle lempeän suudelman ennen kuin etenen hänen navalleen.

Riisun yöasua samalla, kun etenen hänen vartalollaan. Yksikään kohta hänen vartalostaan ei jää minulta huomaamatta. Ei ole senttiäkään, jota en Lilikassa jumaloisi. Hän kikattaa, kun rytistän silkkiyöasun työntämällä sen ylöspäin. Rintojen pyöreät kaaret paljastuvat yöasun alta ja saavat minut heikoksi.

”Lilika…”
”Mmh…”
”Olet jumalainen…”

Hänen vartalonsa on paljon aiempaa naisellisempi, ja sen uusiin, lempeisiin taitteisiin tutustuminen on saanut koko olemukseni kiitolliseksi. Olen saanut olla hänen rinnallaan niin pitkään, nähdä hänen varttuvan. Hän kietoo kapeat kätensä ympärilleni minun antaessani rakkautta hänen pehmeille rinnoilleen. Pian hänen jalkansakin ovat ympärilläni, ja annan hänen puristaa minut aivan liki, imeä minut osaksi itseään.

Käteni silittää reisien sisäpintoja ja hapuilee hellästi aarretta niiden välissä.
”Saanko?”
”Älä kysy lupaa. Ota.”
Hymähdän ja painan suukkoja hänen alavatsalleen, ennen kuin annan itseni vajota hänen pehmeyteensä. Annan hänen nautintonsa viedä minut eteenpäin, johdattaa sinne, mistä noita lempeitä huokauksia ohjataan.

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Kirjat 2023

 Tammikuu

⏩️ Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
⏩️ J. S. Meresmaa: Dodo
⏩️ Tiina Tuppurainen: Sinä olet perheeni
⏩️ J. S. Meresmaa: Kerberos
⏩️ Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika
⏩️ Siiri Enoranta: Gisellen kuolema
Yhteensä: 6

Helmikuu
⏩️ Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille
⏩️ Marika Uskali: Hopeanorsu
⏩️ Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä
⏩️ Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi
⏩️ Marika Uskali: Veli ilves
⏩️ Ella Laurikkala: Isä, poika ja pojan vaimo
⏩️ Soili Pohjalainen: Ihon alla
Yhteensä: 7

Maaliskuu
⏩️ Martta Kaukonen: Sinun varjossasi
⏩️ Mila Teräs: Amiraali
⏩️ Anja Lampela: Älä koske ope
⏩️ Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet
⏩️ Uma Karma: Kaiken se kestää
Yhteensä: 5

Huhtikuu
⏩️ Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
⏩️ Siiri Helminen: Sysi
⏩️ Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika
⏩️ Fiona 'Elone: Tulit luokseni kutsumatta
Yhteensä: 4

Toukokuu
⏩️ Vladimir Nabokov: Lolita
⏩️ Sara Valta: Maailmanlopun tarinoita
⏩️ Pauli Kallio: Mutta suurin on rakkaus
⏩️ Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä
⏩️ Aarno Malinen: Pimeyden ytimeen: Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen
⏩️ Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito
Yhteensä: 6

Kesäkuu
⏩️ Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa
⏩️ Laura Manninen: Sitten tapasin pehmeän miehen
⏩️ Anne Salovaara: Näin piirretään kuu
⏩️ Marguerite Youcenar: Anna, sisaresi...
⏩️ Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä
Yhteensä: 5

Heinäkuu
⏩️ Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo
⏩️ Hanna Päivärinta: Pidä minua vielä
⏩️ Lillian Fishman: Halun säännöt
Yhteensä: 3

Elokuu
⏩️ J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit
⏩️ Merit Riihonen: Mitä ikinä haluat
Yhteensä: 2

Syyskuu
⏩️ Unni Drougge: Hella H:n tunnustukset
⏩️ Marko Hautala: Musta kieli
⏩️ Marko Hautala: Kuokkkamummo
⏩️ Marko Hautala: Itsevalaisevat
⏩️ Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä
⏩️ Marko Hautala: Leväluhta
Yhteensä: 6

Lokakuu
⏩️ Marko Hautala: Kuolleiden valssi
⏩️ Leena Leskinen: Huhtikuun puutarha
Yhteensä: 2

Marraskuu
⏩️ Johanna Sinisalo: Vieraat
⏩️ Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
⏩️ Sari Sariola: Tiedän olevani lihava
⏩️ Sayaka Murata: Maan asukit
⏩️ Rasmus Arikka: Homoromaani
Yhteensä: 5

Joulukuu
⏩️ Suzanne Collins: Nälkäpeli
⏩️ Suzanne Collins: Vihan liekit
⏩️ Suzanne Collins: Matkijanärhi
Yhteensä: 3

Yhteensä: 54

perjantai 29. joulukuuta 2023

Vuosi 2023

Täällä jälleen.

Vuosi 2023 on ollut kaunis. Kipeä ja kaunis. En tiedä, mitä sanoa; on niin paljon sanottavaa, että se kaikki ei mahdu pieneen ihmisen kehoon. Päällimmäisenä mietin sitä pientä ihmistä, joka vuosi sitten näihin aikoihin oli peloissaan eikä tiennyt, mitä odottaa tulevalta vuodelta.

Ole rauhassa, ei hätää. Me olemme tässä. Elossa edelleen.

Se pieni ihminen ei tiennyt, missä nyt on, eikä olisi uskaltanut edes arvata. Kaikki on kauniimpaa kuin koskaan. Kaikki se pelko, joka on aina jumittanut aloilleen, on alkanut väistyä. Tämä uusi varmuus, joka on tullut ja vallannut pelolta pinta-alaa, tuntuu vielä aristavalta ja vieraalta. Olen antanut sille tilaa kasvaa. Olen raivannut tilaa, mutta suurin osa siitä on tullut kuin itsestään. Askeleet ovat vieneet eteenpäin, tuoneet tähän. Sinä tiedät kyllä. Sinä tiesit jo silloin.

Ja minä tiedän myös sen, että rakastin aina teitä kaikkia. Pieniä ihmisiä, vähän eksyneitä, mutta aina valon puolella. Te ette jaksaneet toivoa, mutta minä toivoin aina teidän puolestanne.

Olemme alussa, mutta minä pidän teistä kaikista nyt huolen. Olen viimein tässä, vahvempi kuin koskaan. Avoimempi kuin koskaan. Ja te kaikki olette niin lähellä, että tunnen sen jokaisella hengenvedolla.

Loppuvuosi on tehnyt kiitollisemmaksi kuin mikään. En ole ollut vuosiin tässä, en näin lähellä itse itseäni. Olen aina ollut muualla, elänyt ajassa, jota ei enää sellaisenaan ole. Nyt se kaikki on tässä. Lähellä. Mennyt ja tuleva, se kaikki on tässä nyt. Elämä on kaunista ja hyvää. Tämä maailma on aina ollut hyvä ja rakastan sitä. Suru leikkaa joskus läpi niin, etten ole saada henkeä, mutta sekin kaikki on tässä, osa sitä, mitä minulla on nyt. Olen viimein tässä.

On niin paljon hyvää. On niin paljon kaikkea, josta olla kiitollinen.
Olen jonkin alussa, ja se tuntuu oikealta.

Kiitos kaikesta.

S, 2023

torstai 28. joulukuuta 2023

Lapsuuden aurinko

(Liittyy tarinaani Kuningas ja ruusu. Muutamia vuosia tarinan aikajanan jälkeen.)


Yläkerran ikkunoissa on huurretta. Kiekurat piirtyvät ikkunan reunoihin, hetken tuijotan niitä kuin etsiäkseni niistä vastauksia. Vedän syvään henkeä. Ilmassa tanssii pölyhahtuvia, yläkerran haju on kuin kaikki ne linnan hylätyt huoneet, joihin ei olisi lapsena saanut mennä. Ne, joihin kurkimme salaa ja riitelimme siitä, kuka ottaa luodin muiden puolesta ja käy katsomassa, mitä niissä on.

Nyt veli istuu ikkunoiden edessä nuhjuisessa nojatuolissa viltti sylissään kuin kuka tahansa kansalainen. Vain ryhdistä ja kohotetusta kaulasta erottaa entisen kuninkaan kunnian, jota ei saisi hänestä kalutuksi edes veistämällä.

”Endelion.”
Veljen katse on yhtä ylpeä kuten aina. Hänen huulillaan karehtii hymy, joka ei ole muuttunut hetkeäkään.
”Tervehdys, pikkusisko. Miten tuoreella hallitsijalla menee?”
Kysymyksessä ei ole hiventäkään lämpöä. Hymyilen silti kuivasti, tavalla, joka on ollut minulle ominainen koko ikäni.
”Erinomaisesti, kiitos kysymästä.”

Vedän alleni tuolin. Vartijat ovat sulkemani oven takana, hätää ei ole. Jos Endelion päättää puukottaa minua nyt, tiedostan riskin, jonka olen ottanut. Ei veljeni nousisi takaisin hallitsijaksi puukotettuaan minut hengiltä. Liikehdintä on jo alkanut koko Krielissä, eikä sitä voi enää pysäyttää. Valkomerkkisten ylivaltaan ei ole enää koskaan paluuta.

Me katselemme toisiamme pitkään, isoveli ja pikkusisko. Hallitsijat. Valkoinen kuningas ja hänen aseensa. Aika ei ole kirinyt välillemme, koska meidän välillämme ei ole koskaan ollut mitään. Olemme tuntemattomat toisillemme kaiken sen alla, jota olemme näytelleet kaikki nämä vuodet. Kumpikin meistä on vain äitimme luomus.

”Me emme taida edes osata puhua toisillemme ilman häntä”, hymähdän. Lapsuuden kesien aurinko välkkyy luomieni takana. Muistoissani se on aina korkealla ja sirottuu lempeästi ruusupensaiden väliin.
Endelionkin naurahtaa.
”Meistä ei kummastakaan ole ylipäätään mihinkään ilman häntä.”
”Minusta oli.”
”Hänen synnyttämäänsä kapinaan? Veit vain loppuun sen, minkä hän aloitti. Sillä ei ollut mitään tekemistä sinun kanssasi.”
”Mutta minä silti tein sen.”
”Vain, koska häntä ei enää ole.”

Ajattelen ruumiiden peittämää katua. Räjähdyksiä yössä. Ystävieni revenneitä rintoja ja auenneita kalloja. Kaikkia niitä henkiä, jotka piti uhrata, jotta veljeni saatiin vallasta. Sävähdän. Minä en ole kapinajohtaja kuten Remi oli. Minä olen kuninkaanlinnan kasvatti, sivutuote, ylimääräinen. Tyttö, jonka ei pitänyt syntyä, ja joka syntyi väärällä merkillä. Vielä aikuisenakaan se leima ei hakkaudu irti ihostani, se on ja pysyy. Se minä olen.

Remi oli parempi johtaja, siinä Endelion on oikeassa. Mutta minä en ole uhrannut kymmenittäin ihmisiä sen vuoksi, että hän saisi nauraa sille. Sen taakan olen päättänyt kantaa eikä veljeni voisi koskaan ottaa pois sitä merkitystä, mikä kapinallisilla on ollut tälle maalle.

”Kaipaatko sinä häntä?”
Hätkähdän kysymykselle. Suljen hetkeksi silmäni. Kuvittelen Remin eteeni sellaisena, jona hänet muistan. Ei veren tahrimana maassa. Hontelo nuori mies mustine vaatteineen.
”Aina.”
Muunlaista vastausta minulla ei ole antaa.

”Tiedätkö, minä en koskaan ajatellut, että sinusta olisi siihen”, Endelion sanoo.
”Kapinaan?”
Hän nyökkää ja katsoo jälleen minua pitkään. Tiedän katseen arvioivan jokaista senttiä. En ole enää peuranraajainen pikkusisko, jonka voi jättää vahtimaan kuningaskuntaa kuusitoistavuotiaana. Olen jotakin muuta. Olento, jota veli ei enää tunne, ei edes kuorta.

”Näytät kauniilta”, Endelion hymähtää. ”Käytät nykyään mustia hansikkaita.”
”Niin käytän.”
Minut on kasvatettu valkoiseksi, vaikka merkkini on musta. En tule koskaan kokemaan mustaa väriä omakseni, olen kasvanut kiinni niihin kulisseihin, jotka minulle syntymässä annettiin. Mutta jotain minä voin viimein näyttää. Kansa tietää, millainen kuningatar heillä on. 

”Sinä jätit sitten Solasin sänkyäsi lämmittämään. Se on yllättänyt minut.”
”Yllättänyt? Sinä kirjaimellisesti olit miltei tappaa miehen, kun hän hyppäsi puolustamaan minua.”
”Minun tuntemani Solas ei ollut aivan noin ritarillinen, katsos.”
”Jätit miehen suojelemaan minua ja yllätyit, kun hän aidosti teki niin.”

On Endelionin vuoro nauraa.
”Kuvitteletko sinä olevasi rakastunut? Minun on vaikea uskoa sitä sinusta. En uskonut sinussa olevan sellaisia tunteita jäljellä. Olen yllättynyt.”
”Sinä et taida tuntea minua kovin hyvin, Endelion.”
”Äänetön ja väritön ase ei tunne rakkautta.”
”En ole ollut sellainen vuosiin.”
”Et niin. Sinä olet mustamerkkinen. Olet oikeassa, en koskaan tuntenut sinua. Mutta tiedätkö, on eräs asia, jota minä aina mietin.”

Veljeni olemuksessa on aina ollut jotakin pistävää. Levoton ja häilyvä olemus, joka odottaa kuhisevana räjähdystä. Häntä on vaikeaa katsoa silmiin hetkeä pidempää.

”Meidän rakas äitimme”, Endelion sanoo. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana minä jäädyn. Äiti. Äidin kuolevat silmät, kun iskin miekan hänen rintaansa. Ei. Happi pakenee keuhkoistani, tunnen, kuinka ne likistyvät kasaan. ”Meidän rakas äitimme tiesi, että sinä olet mustamerkkinen, eikä hän koskaan kertonut siitä minulle.”
Endelion ei sittenkään tarkoita sitä. Ei veli tiedä. Kukaan ei tiedä. Tässä maailmassa ei ole ensimmäistäkään ihmistä, jolle olisin kertonut. En edes Remille. Vain minä ja äiti tiedämme, mitä tapahtui tornissa sinä yönä. Saan jälleen happea. Käteni tärisevät, ja vihaan, että veljen täytyy nähdä se.

”Miksi? Jos äiti halusi sinusta minulle täydellisen aseen, miksi hän jätti kertomatta, että sinulla on musta merkki? Mitä hyötyä siitä oli? Teillä kahdella oli salaisuus, jota minä en saanut tietää. Sen salaisuuden vuoksi sinä olet nyt siinä ja minä tässä.”
Veljen katkeruus ei hätkähdytä minua. Hän on yhtä lailla äitimme luomus kuten minäkin, hän vielä enemmän. Valkoinen imperiumi oli äidin ajatus. Endelionin päässä on tuskin ainuttakaan ajatusta, joka ei olisi äitimme sinne istuttama. En voi syyttää häntä siitä. Jos olisimme syntyneet toisin päin, minä olisin kuten hän.

Silti minua hymyilyttää. Äitimme pikku salaisuus oli ase Endelionia vastaan. Äiti ei koskaan tarkoittanut sitä niin. Hän petasi kaiken tässä maailmassa erityiselle lapselleen, jopa minut. Ei äiti jättänyt kertomatta merkistäni siksi, että olisi halunnut pitää mitään rakkaalta lapseltaan. Hän teki sen ylpeydestä, ja siinä he kaksi ovat täysin samanlaisia.

”Etkö todella arvaa?”
”Olen miettinyt sitä kaikki nämä vuodet.”
”Ei äiti olisi koskaan tunnustanut sellaista lasta. Minusta kasvatettiin valkomerkkinen. Minä olin valkomerkkinen. Ei ollut olemassakaan mustamerkkistä tytärtä. Äidin silmissä se lapsi kuoli jo ensimetreillä, hän piti siitä huolen.”
”Hän kielsi potentiaalisen uhan? Ei kuulosta äidiltä.”
Naurahdan. Meidän äitimme kuvitteli aina olevansa niskan päällä kaikessa.
”Ei, ei uhkaa. Vain häpeän, jota hän ei voinut ottaa harteilleen. Siksi minä olin sitä, mitä hän minusta halusi.”
”Paitsi, kun et enää ollut.”

Niin. Huomaan tuijottavani mustia hansikkaitani. Ne ovat ensimmäiset mustat vaatekappaleet, jotka olen koskaan omistanut. Yhtäkkiä minun tekee mieli palata linnaan ja käpertyä pieneksi Solasin syliin. Olla ajattelematta tätä kaikkea.

”Minun on ollut vaikeaa ymmärtää sellaista valintaa äidiltä.”
”Hän luotti koulutukseeni. Minun ei pitänyt olla mitään hänen tahtonsa ulkopuolelta.”
”Niin minäkin kieltämättä luulin. Sinulla ei ollut persoonaa. Et ollut kukaan. Olit suloinen pikku aseeni, enkä koskaan ajatellut, että sen takana olisi mitään. Miten väärässä olinkaan.”
”En minäkään ajatellut.”
”Mitä?”
”Että olin joku jo silloin. Minä uskoin siihen kuten tekin. Tunteettomuuteeni, persoonattomuuteeni. Mutta minä olin aina joku. Jopa silloin, kun en tiennyt olevani.”

Painan hetkeksi silmäni kiinni vain tunteakseni lapsuuden auringon läikehtivän vielä hetken. Remin nauru, joka kaikui puutarhassa. Kaikki ne hetket olivat siellä. Mikään määrä lyöntejä ja miekaniskuja ei voisi ottaa niitä pois. Aurinko välkkyy vielä hetken, annan sen lainehtia. Muistot, jotka pitävät minut elossa. Ruusut, jotka kukkivat yhä.

”Minä olen aina ollut joku”, toistan, enkä tiedä, teenkö sen enemmän itselleni kuin veljelleni. Endelion katsoo minua yhä pitkään.
”Haluatko tietää erään asian, sisko pieni?”
”Niin?”
Veli ymmärtää, että tilanteen hallinta ei ole pitkään aikaan ollut enää hänellä. Hän sohii miekalla pimeään. Ensimmäistä kertaa aikoihin tunnen surua sen pojan puolesta, jonka kanssa leikin lapsena. Millaiseksi hän olisi saanut kasvaa, jos tämä maailma ei olisi ollut sellainen kuin se oli? Jos äitimme ei olisi tehnyt hänestä tätä ailahtelevaista, julmaa nuorukaista, joka istuu edessäni yrittäen vankinanikin päästä niskani päälle.

”Minä yritin Solasia ennen kuin päätin iskeä Lyran.”
Päätti iskeä. Huokaisen syvään sanoille. Ajattelen Solasin siskoa, joka tanssi pimeässä. Naista, joka särkyi. Solas puhuu Lyrasta usein.
”Tiesin sen.”
”Tiesit? Vai arvasit?”
”Solas on kertonut siitä.”

Endelion irvistää. Tällä kertaa hän ei ehdi piilottaa raivoaan maireisiin sanoihin ja opeteltuihin hymyihin.
”Se mies siis todella välittää sinusta. Yhä.”
Viimeinen sana on ratkaiseva. Ajattelen kuusitoistavuotiasta itseäni. Linnunluista vartaloa, jonka sisällä oli tyttö, joka ei ollut koskaan ehtinyt olemaan kunnolla lapsi.
”Niin. Ajatella. Yllätyin siitä itsekin.”
Se saa Endelionin nauramaan.
”Olet epätoivoisempi kuin kuvittelin. Jos tiesit itsekin, millaisista tytöistä hän pitää, miksi suostuit hänelle?”
”Ehkä minä tosiaan osaan rakastaa.”

Veljen silmät ovat suuret. Hän pudistelee päätään ja nauraa.
”Ei, Lilika, minun on vaikeaa uskoa sitä. Mutta en myöskään usko sinun olevan niin epätoivoinen, että suostuisit miehelle, jonka tiesit suosivan vain nuoria tyttöjä. Ehkä minä todella tein virhearvion Solasista, myönnän sen. Hän todella rakastaa sinua. Onnittelut. En tiedä, mitä kaltaisesi tekee sellaisella palvonnalla.”
Tiedän, että Endelionia järkyttää, kun hän menetti otteen luotetuimmasta miehestään pikkusiskolleen. Solas on silti vain mies, joka rakastui. Olen itsekin viimein ymmärtänyt sen.

”Minäkin voin paljastaa erään asian.”
”Kerro toki, kun sen makuun päästiin”, Endelion rohkaisee. Hymy hänen kasvoillaan on miltei aito.
”Minä olin se, joka vietteli Solasin. Ei hän minua.”
Hetken on aivan hiljaista. Pakkanen piirtää kukkia ikkunaan. Sitten Endelionin korkea nauru täyttää tilan. Hän taputtaa minulle käsiään.
”Mahtavaa, Lilika. Olet aplodisi ansainnut. Sinä todella kuulut tähän sukuun. Me olemme ihan samanlaisia. Meissä ei ole mitään aitoa jäljellä.”

Nielaisen. Ajattelen Solasia, joka kietoo suuret kätensä ympärilleni ja suukottaa hellästi niskaani. Hänen tapaansa nukkua niin kiinni minussa, etten pääse yöllä nousemaan. Hänen valkeaa suortuvaansa mustien hiusten joukossa, geneettistä pientä oikkua, jota olen aina rakastanut pyöritellä sormieni ympärillä.

”Rakastan häntä”, sanon äänellä, joka voisi olla vielä lapsen. Se saa veljeni täysin hiljaiseksi. Hän pudistelee jälleen päätään ja hymyilee.
”En ymmärrä teitä.”
Ei hänen tarvitsekaan. Meillä on nyt oma elämä. Se on eri elämä kuin Endelionilla. Silti en voi lakata ajattelemasta Remiä, joka vielä kuolemansa hetkelläkin luotti tähän mieheen. Miten paljon hyvää Remi jaksoikaan kantaa, ja miten kaikki se veti hänet paikkaan, jonne en voi häntä vielä seurata.

On kuin Endelion näkisi, mitä ajattelen, sillä hän sanoo: ”Minä rakastan häntä edelleen.”
Me kaikki rakastamme. Kaikki laulut, jotka laulan, laulan hänelle. Ei ole mitään, mitä en tekisi ilman ajatusta Remistä. Hän on tuulessa, hän on jokaisessa keinuvassa kortteessa. Lapsen naurussa ja puron solinassa. Minä elän, koska Remi eli, ja joka hetkessä tahdon kunnioittaa sitä työtä, jonka hän teki.
”Hän rakasti sinua myös.”

Asia, jota en tahtoisi myöntää itselleni. Remi rakasti veljeäni vielä viime hetkinäänkin. En tiedä, tunnustiko hän sitä itsekään itselleen, mutta hän rakasti. Olen oppinut hyväksymään sen, että meistä kolmesta he kaksi olivat aina nivoutuneet toisiinsa.

Minä hätkähdän, kun näen kyyneleet veljeni poskilla. Jokin hänen olemuksessaan käpertyy aivan pieneksi ja hauraaksi. En muista koskaan nähneeni häntä tällaisena, en edes lapsena. Hetkessä tajuan, että tämä se on. Tätä Endelionia Remi rakasti.

Tärisen, kun ymmärrän, että tätä minä en koskaan tavoittanut. Sitä rakkautta ja herkkyyttä, joka heidän välillään kipinöi. Suljen silmäni. Tiedän olleeni ulkopuolinen siinä mielessä. Minulla on ollut koko elämä aikaa sisäistää se.

En voi sanoa mitään. Endelionkaan ei voi. Voisin sanoa, että Endelion itse tappoi hänet, hänen vuokseen Remi ei enää koskaan naura kanssamme. Mutta tiedän itsekin, ettei se olisi mennyt niin. Lapsuuden aurinko on palanut loppuun. Se säilyy vain meidän kahden sydämissä, emmekä me voi enää koskaan puhua siitä. Se on ohi meidän osaltamme. Endelion ei tule koskaan pyytämään anteeksi tai kiittämään, se on liian myöhäistä. Me olemme aina sisarukset, mutta me olemme rikki jo syntymässä. Emme voisi koskaan löytää toisiamme niin kuin me molemmat löysimme Remin. Hän on oikeassa. Meistä ei ole enää ehjiksi ilman häntä.

Emme sano enää mitään. Minä nyökkään, Endelion nyökkää. Jään ajattelemaan hänen kauniita kasvojaan, jotka kyyneleet kastelevat. Vasta ulkona huomaan itsekin itkeväni. En tiedä, itkinkö sisälläkin, veljen nähden. Tämän taidon olen oppinut vasta aikuisena. Kenenkään ase ei vuodata kyyneliä, ei edes yksin tähtien alla.

Päivä on vielä kirkas. Vartijat tulevat heti luokseni, kysyvät, pitävät huolta. Vakuutan kaiken olevan hyvin. Vedän väristen henkeä enkä pyyhi kyyneliäni, en ole kenellekään mitään velkaa. Kyyneleet saavat tulla. Annan ne auringonsäteile ilmassa, puuterimaiselle lumelle, joka leijailee verkkaisena maahan.

lauantai 23. joulukuuta 2023

Joulunviettoa

Julius on kääntänyt selkänsä dramaattisesti, jotta en pääse kurkkimaan, miten piparien koristelu sujuu.
”Vaimot pois keittiöstä! Me teemme kerrankin kaiken”, Julius mutisee samalla, kun Dorian purskahtaa nauramaan hänen vieressään. ”Dorian eeei, sinä et voi tehdä niistä… Victoria tappaa sinut.”
”Veljen oikeuksilla.”
”Ei et todellakaan.”
”Fridakin tappaa minut.”
”Siskot ovat kestäviä.”

Pudistelen päätäni ja päätän siirtyä tyttöjen seuraan olohuoneeseen. Maria pyyhkii vielä viimeisiä pölyjä.
”Maria, tule nyt sinäkin istumaan aloillesi. Annetaan noiden nyt riehua. Joulu on huomenna, tänä iltana istutaan vain rauhassa”, sanon Marialle, joka hinkkaa kynttelikköä. Maria hinkkaa kynttelikön loppuun vilkaisemattakaan meitä muita, siirtyy hetkeksi kylpytiloihin ja tulee lopulta takaisin kuin olisi ollut pienikin homma kuurata koko kartano.

Maria istuutuu Victorian viereen hellästi. Naiset, jotka harvemmin osoittavat hellyyttä julkisesti, käpertyvät toistensa kainaloihin. Victoria silittää Marian kylkeä. Minua hymyilyttää. Keittiöstä kuuluu ryskettä, mei kaikki päätämme kollektiivisesti olla puuttumatta poikien riehumiseen.

”Niinköhän saamme ensimmäistäkään syömiskelpoista ruokaa huomenna”, Victoria hymähtää. ”Tuon veljeni tuntien…”
”Minä luotan tuohon idioottikaksoseeni”, Frida hymähtää. ”Se ruokkii sentään Wilhelmiä usein.”
”Totta, hän pitää minut ruoassa”, pistän väliin. ”Eiköhän sieltä ruokaa tule. En tosin luota siihen, että pipareista tulee erityisen… muotovalioita.”
”Ette arvostele yhtäkään piparia!” kuuluu keittiöstä.

Me pudistamme päitämme.
”Nuo kaksi tekevät meille aivan varmasti genitaalipipareita”, Frida huokaa. ”Aivan kuin tietäisivät niistä mitään…”
”Ettepäs tiedäkään, mitä kaikkea me olemme kokeilleet!” kaikuu protesti.
”No aijaha”, Frida kiljuu takaisin, ”en kyllä haluakaan tietää!”
”Eikä varmaan halua Wilhelmkään”, Victoria kikattaa.
”Me itse asiassa keskustelemme usein iltaisin kaikista niistä tyypeistä, joiden kanssa Julius oli silloin, kun olimme erossa. Julius kertoo minulle iltasatuja.”
”Oho, oikeasti?” Victoria kysyy.
”Minä ihan uskon”, Maria vastaa. ”Kuulostaa heiltä.”

Nauran.
”Niin, luulisi, etten kestäisi kuulla, mutta ne ovat olleet parhaita tarinoita”, hymähdän. Vuotemme erossa tuntuvat tänä jouluna pelkältä kepeältä iltasadulta. Kaikki se kipu on yhä tallessa, mutta sen päälle on kasvanut muuta. Se ei tule heti pintaan, kun muistelen aikaa, jolloin emme olleet toistemme syleilyssä.
”Wilhelm, onko kaikki okei?” Maria kysyy huomaamattomasti, kun Victoria ja Frida ryhtyvät juttelemaan muuta.
”On”, sanon ja huomaan vasta silloin silmieni olevan kyynelissä. Räpyttelen, en ymmärrä kyynelten putoilevan. ”On… Kaikki on tosi hyvin.”

En pyyhi silmiä, hymy nykii suupielilläni.
”On vain kiitollinen olo”, sanon ja painan kädet sydämelleni. ”Kaikki on hyvin.”
Frida ja Victoriakin huomaavat kyyneleeni. Pudistelen päätäni, ei ole hätää. Juliuksen täytyy aistia kyyneleeni, sillä hän on yllättäen ponnahtanut vierelleni ja kietonut piparitaikinaiset kätensä ympärilleni.
”Rakas?”
”Hassut, ei ole mitään hätää. Olen vain onnellinen. Jatketaan. Kaikki hyvin. Tosi hyvin.”

Julius suukottaa poskeani. Hän osaa lukea jokaisen eleeni, ne puhuvat hänen kieltään.
”Olen sinusta ylpeä”, Julius kuiskaa ja painaa päänsä hetkeksi olalleni. ”Huomenna on joulu. Rakastan sinua.”
”Kulta.”
Julius istuu hetkeksi sohvalle viereeni ja tunkee piparintuoksuiset kädet naamalleni.
”Noniin, eläin, ja rauhoitutaanpas.”
”Eii! Piristän. Katsos. Piparisormet.”
”Kulta rakas nyt seis.”
”Maista tästä!”
”Saat sen kuulostamaan pahemmalta kuin piparitaikinalta!”

Jäämme vieretysten mytyksi. Lämpö läikehtii rinnassani, nuolaisen Juliuksen piparinmakuisia sormia. Hän jää viereeni pehmeäksi keräksi. Upotan sormeni hänen tukkaansa ja suljen silmäni.