Ilta istuu sohvalla polvet ylös nostettuina ja selaa kännykkäänsä. Puhelimen ruudun vilkkuvat kuvat heijastuvat hänen silmistään eikä hän käänny minuun päin, vaikka heitän kauppakassit pöydälle ja ryhdyn lappamaan niiden sisältöä jääkaappiin.
”Olit pessyt taas mun paitoja”, sanon pehmittelemättä. Ilta ynähtää eikä vieläkään vilkaise minuun. ”Kuulitko? Älä pese niitä paitoja, peset ne aina väärässä lämpötilassa. Ne ei kestä sitä.”
”Mmh.”
”No mikä nyt on?”
Ilta vilkaisee minuun. Katseessa on lataus. Hätkähdän.
”Rakas, mikä hätänä?”
Kännykän valo heijastuu yhä Iltan silmiin. Kuva ei liiku. Ilta tuijottaa staattista ruutua eikä sano mitään. Hänen lamaannuksensa antaa kaiken ilmi. En pääse käsiksi mihinkään hänessä, kaikki seisoo paikallaan.
”Onko se se mun työpaikan reissu, joka sua mietityttää?”
Kuvat silmissä liikkuvat jälleen. Sormi selaa puhelimen ruutua. Ilta ei sano mitään.
”Kyllä sä voit sanoa.”
”Ei siinä ole mitään puhuttavaa. Kyllä sä voit mennä sinne.”
”Ei tämä mene niin kuin silloin, kun –”
”Mistä vitusta sä sen tiedät!” Satutetun eläimen katse. Staattisuus murtuu. Hänen äänensä kohoaa ensimmäistä kertaa kuukausiin. ”Tiesit niin hyvin edelliselläkin kerralla, hhm! Vittu, mistä mä voin ikinä tietää, milloin sun suussa on jälleen uusi kyrpä, mä en kestä enää yhtäkään yllätystä, mä…”
Puhelimen näyttö sulkeutuu. Silmät täyttyvät kyynelistä.
”Mä en kestä enää yhtäkään sellaista. En enää ikinä.” Ilta ei vaivaudu peittämään kyyneliä, hänen ei tarvitse. ”En voi jakaa sua kenenkään kanssa.”
Ehkä se on väärin pesty pyykki. Ehkä olen väsynyt. Tavallisesti olisin hellä ja pehmeä, ottaisin lähelle.
”Mä en ole jättämässä sua, okei? Montako kertaa sulle pitää sanoa, että mulla on vittu traumoja, mä en ole kunnossa, se kerta oli järkyttävä eikä todellakaan tule toistumaan! En mä halunnut pettää sua, ei se ollut pettämistä, se –”
”Kyllä vittu kulli suussa on pettämistä.”
”Pitääkö sun yhä olla mulle siitä niin hiton ankara!”
”En mä ole siitä ankara sulle, vaan itselleni!” Iltan hartiat tärisevät. ”Mä olen vihainen, että annoin sun edes päätyä sellaiseen tilanteeseen… Etkö sä ymmärrä? Mun vikahan se on, että sä aina haluat miellyttää kaikkia…”
Istuudun ruokapöydän äärelle ja painan pääni lysyyn. Emme lohduta toisiamme; emme osaa.
”Sä olet joskus ihan vitun ärsyttävä, kun et puhu mulle mistään, mitä koet. Hilloat noita juttuja kuukausia.”
”Ja sä olet tosi turhauttava, kun eka asia, mitä sanot, kun tulet kotiin, on joku tollanen typerä arjen juttu. Ihan niin kuin sillä olisi mitään väliä.”
”Olet joskus niin mies.”
”Hah. Ihan todella typerä argumentti.”
”Me riidellään niin kuin lapsena.”
”Tule tänne sieltä…”
Iltan viha sulaa pehmeydeksi välillemme. Hän vetää minut ranteesta syliinsä, emmekä vieläkään keskustele. Hänen huulensa ovat ahnaina kaulallani.
”Sua pitää nussia kuin eläintä.”
”Sen sä parhaiten tiedät.”
