SV: grooming, hyväksikäyttö
Puhelin tuuttaa vastaajaa. Puhelu katkeaa, painan luuria uudelleen. Neljännen tuuttauksen jälkeen Eetu vastaa.
”Joo? Mutsi en mä kerkee puhua nyt!”
”Odota ihan hetki. Ehtisitkö tulemaan viikonloppuna? Kävin eilen kaupassa ja ostin aineksia pizzaan. Ajattelin, että se olisi kiva. Sähän rakastat kinkku-ananaspizzaa.”
Linja on hetken hiljainen.
”Joo kiva, emmää nyt kerkee. Soitellaan, moi!”
Painan puhelimen hiljaa taskuuni ja suljen hetkeksi silmäni. Pizza maistuu hyvältä myös yksin. Eetu ei vastaisi Whatsapissakaan, tiedän jo ennalta turhaksi edes yrittää. Vilkaisen ulos, aurinko läikehtii pihalla ja piirtää lumipenkkoihin reikiä. Vedän aurinkolasit silmilleni ja lähden ajamaan töihin. Laittaisin entiselle miehelleni illalla viestin ja kysyisin, voisiko hän millään ylipuhua Eetua luokseni viikonlopuksi. Poika viettää kaiken aikansa kaupungilla, mutta isäänsä hän kuuntelee.
Töissä päivän ensimmäinen asiakas on Luukas. Nuori poika, jolla on ahdistuneisuushäiriö ja pahoja ongelmia pysyä perässä koulussa. Poika on saanut jonkin verran tukea kouluterveydenhuollon puolelta, mutta säännölliset sosiaalityöntekijän tapaamiset pyrkivät auttamaan poikaa opintojen ja Kela-asioinnin kanssa. Me käymme yhdessä läpi myös pojan suunnitelmia ja haaveita. Tällainen työ sopii minulle; ahdistuneita ja epävarmoja nuoria, jotka eivät tiedä, mitä elämältään haluavat. Heissä on jotakin suloisen universaalia, jokin sisäänkirjoitettu koodi, joka tekee heistä kaikista ujoja ja hapuilevia elämän edessä.
Luukas on tosin jäänyt mieleeni. Pojalla on häkellyttävän kirkkaat ja tarkat silmät, hän tuntuu aina havainnoivan kaiken. Luukas on vain kaksi vuotta Eetua vanhempi ja selkeän ahdistunut, mutta silti monella tapaa avarakatseisempi ja varttuneemman oloinen nuorukainen. Olen saanut Luukakseen yhteyden heti ensimmäisistä kerroista lähtien. Jotkut nuoret täällä ovat henkilökohtaisesti motivoituneita. Luukaksen ohjaus jatkuu vielä kevään loppuun, sitten hänen hoitokontaktejaan täällä päässä aletaan hiljalleen purkaa.
Poika tulee vastaanotolle reppu selässä ja hymy huulillaan. Hymyillen hän istuutuu tuoliin ja tervehtii reippaasti.
”Hei, Luukas. Millainen olo sulla on tänään?”
”Moii! Hyvä, mä sain ekaa kertaa äikänkokeesta kasin. Mieti! Kasin!”
Pojan koulumenestys on ollut kehnomman puoleista ja hänen vanhempansa ovat huolissaan siitä, ettei poika saa riittävää tukea opintoihinsa. Minun tehtäväni on ollut ohjata poikaa oikeanlaisen avun piiriin.
”Kasin? Mitä, sehän on hieno juttu! Oletko ajatellut juhlistaa hyvää numeroa jollain?”
Pojan ilme vakavoituu.
”Ei mulla taida olla rahaa.”
Jokin pistää rintaani.
”Entä vanhempasi?”
”Ei… Ei niillä oo.”
Tiedän sen kyllä. Ei poika täällä turhan vuoksi käy. Äkkiä hirvittävä hellyys puristaa rintaani, kun tuijotan honteloa pörröpäistä poikaa edessäni. Hän on viimein saanut kahdeksalla alkavan numeron kokeesta. Ensimmäistä kertaa koskaan. Ajattelen Eetua, jonka nykyisistä numeroista en edes tiedä. Poika ei suostu puhumaan minulle koulusta eikä hänen isänsä ole aikoihin ehtinyt puhelimeen. Voin kuvitella lapseni yläkoulun peräpenkkiin näpertämään puhelinta samalla, kun opettaja selittää kaunokirjallisuuden genreistä.
”Olen susta tosi ylpeä, Luukas. Tämä on iso saavutus.”
Poika menee hämilleen ja sipaisee pisamaista nenäänsä. Hymy ei kuitenkaan poistu hänen kasvoiltaan.
”Kiitti.”
”Minähän voisin antaa muutaman euron, jos haluat juhlistaa tätä jotenkin.”
Sanani saavat minut paikalleen. Minulla ei ole tapana mennä asiakkaiden kanssa henkilökohtaisuuksiin. Nielaisen. Ajattelen Eetua, joka ei halunnut pizzaa.
”E-eihän sun todellakaan tartte! Sähän autat mua ihan kaikessa.”
”Se on työtäni, Luukas.”
”Totta kai, mutta siis… Ei sun muhun rahaa kuulu käyttää.”
”Kyllä se sopii. Voin ihan hyvin antaa sulle rahaa johonkin pieneen kivaan, jos et sitä muuten saisi. Mitä sun tekisi mieli?”
Luukas tuijottaa minua pitkään häkeltyneenä.
”Jätskiä.”
Hänen vilpitön toiveensa saa minut miltei purskahtamaan itkuun.
”Kuule, mehän voidaan hakea jätskiä tämän jälkeen. Mitäs siihen sanot? Sitten sun ei tarvitse ottaa rahaa suoraan vastaan. Jos se olisi liian outoa.”
”Saatko sä tehdä niin?”
Irvistän.
”No, tän kerran.”
”Ei sun todellakaan tarvitse.”
”Kyllä meidän täytyy sun kahdeksikkoa juhlia.”
Olen erottavinani punaa pojan pisamaisilla poskilla.
”No okei.”
Keskusteltuamme Luukaksen virallisista asioista alamme pukeutua ulos. Luukas pälyilee minua edelleen ujosti vaalean tukkansa alta. Hän heittää vihreän kevättakkinsa kevyesti päälleen ja sitoo kaulaliinaa tuijottaessaan minua yhä.
”Tämä on oikeasti ihan okei”, sanon hymyillen.
”Sä oot tosi kiltti.”
”Kunhan tahdon tehdä hyvän teon. Ansaitsisit paljon enemmänkin kuin jäätelön.”
”Mä meen ihan hämilleni!” poika nauraa.
”Anteeksi, ei ole tarkoitus hämmentää.”
”Oispa kaikki tollasia kuin sä.”
”Äläs nyt. Pikkujuttu vain.”
”Ei mulle.”
”Tiedän.”
Pojan kiitollinen hymy täyttää minut hetkeksi valolla. Kunpa voisin tallettaa tämän hetken ja muistella sitä silloin, kun Eetu seuraavan kerran painaa luurin korvaani. Istutan Luukaksen autooni ja katson, kun hän laittaa pyöreät aurinkolasit silmilleen. Poika tarkkailee hymyillen kaikkea, mitä näkee autossani. Autoon on jäänyt satunnaista roskaa, mutta hän ei tunnu välittävän siitä.
”Saanks mä kysyä jotain?” Luukas kysyy katsoen minua silmiin. Nyökkään häkeltyneenä. ”Onks sulla itellä lapsia? Sä oot tosi hyvä sun työssä.”
Räpyttelen silmiäni varmasti aivan liian pitkään.
”Ai, sori, tosi tahditon kysymys. Anteeksi.”
”On mulla poika. Eetu.”
”Ai! Okei. Kiva. Minkä ikänen se on?”
”Kolmetoista.”
”Melkein mun ikänen.”
Keskustelu tyssää siihen. Sydän hakkaa niin, että rintaa pistää. En ole valmis keskustelemaan Eetusta Luukaksen kanssa. Jokin siinä tuntuu väärältä, liian intiimiltä. Olen vain viemässä poikaa jäätelölle.
Ostamme jäätelöt kaupasta, Luukas on innoissaan. Päätän ostaa hänelle ekstrana karkkia ja kotiin riisiä ja perunoita. Luukas katsoo minua silmät suurina, kun tulemme kaupasta.
”Hei tota… Mä en tiedä, miten mä selitän nää perunat ja riisin äidille.”
”Anteeksi. Olinpa ajattelematon.”
”En mä ainakaan näitä perunoita voi ottaa. Jos ton riisin sais piilotettua. Ei ne muista, mitä kaikkea meillä on kaapissa.”
”Anteeksi, että asetin sut hankalaan tilanteeseen. Voin ottaa ne perunat.” Nielaisen. Tekisi mieli sanoa vielä jotain muutakin. ”Sähän voit sitten tulla vaikka mun luokse joskus syömään perunaa, haha.”
Hiljaisuus. Luukaksen sirot sormet avaavat jäätelöpakettia ja pysähtyvät.
”Ai. Joo.”
”Anteeksi, nyt menen ihan liian pitkälle.”
”Et sä, tai siis, ei se mitään. En vaan tiiä, mitä mun pitäis sanoa tohon.”
”Anteeksi. Olen liian tungetteleva.”
”Oon vaan vähän yllättynyt, että mun jutut kiinnostaa sua. Tai siis kun. En tiiä. Mun jutut ei kauheesti kiinnosta mun oman ikäsiäkään, saati sit…”
Pojan suu loksahtaa kauhusta auki.
”Siis, ei hitto, anteeks. En mä tarkota, että sä oot vanha, vaan siis –”
Minä purskahdan raikuvaan nauruun. Pudistelen päätäni.
”Ei, ei se haittaa. Oikeasti. Olenhan minä aina vanha. Neljäkymmentäviisi on varmaan ikäloppu verattuna sun ikäseen poikaan”, nauran. Tuntuu hyvältä, kun joku saa minut nauramaan. En muista, milloin edellinen kerta oli. Kenties joskus, kun olen yksin katsellut joutavia saippuasarjoja.
”Sä näytät nuoremmalta”, Luukas sanoo ujo hymy kasvoillaan.
”Voi, älä viitsi. Ei sun tarvitse.”
”Näytät sä. En ois uskonut sua ton ikäseks.”
”No voi kiitos. Tämän ikäisenä saa harvemmin kehuja nuorilta miehiltä.”
Tuijotamme toisiamme hetken silmiin, olen havaitsevani uudenlasista punaa Luukaksen poskilla. Väistämme toistemme katsetta ja keskitymme molemmat jäätelöihimme. Sydäntäni tykyttää. Vasta nyt ymmärrän, että Luukas on todella komea nuori mies. Suloinen, oikeastaan. Lyhyet vaaleat hiukset ja pisamia. Solakka, lyhyt keho. Vanhoja flanellipaitoja ja herttaisia yksityiskohtia pukeutumisessa; sydämenmuotoinen paikka housuissa ja pyöreät aurinkolasit nenällä. Hänen omien sanojensa mukaan hän ei ole koskaan ollut suosittu koulussa, mutta näen jo, kuinka hän kasvaa aikuiseksi ja kääntää katseita opiskelijabileissä. Tajuan ajatukseni täysin sopimattomaksi tilanteeseen nähden ja pudistelen pienesti itselleni päätäni.
”Mä en oo saanut jätskiä pitkään aikaan”, Luukas sanoo hymyillen. ”Tää Classicin triplasuklaa on mun lemppari.”
”Ihanaa, että pidät. Mitä suunnitelmia sulla on tälle illalle?”
Luukas tapittaa minua silmät suurina.
”Siis, että, aiotko tehdä jotain kivaa tänään?”
”Varmaan mantsanläksyjä”, Luukas irvistää.
”No voi hitto.”
”Jep.”
”Sä oot motivoitunut kouluun tosi hyvin. Sussa on tosi paljon kehitystä havaittavissa.”
Poika vain hymyilee. Kävelemme kevätauringon sulattamaa jalkakäytävää autolleni.
”Hei, tota… En mä varmaan voi tulla sun kyydissä kotiin asti. Äiti kysyis kuitenkin jotain.”
”Jos tiputan sut johonkin siihen lähelle?”
Luukas on hetken hiljaa.
”Okei”, hän sanoo hymyillen. ”Sä nyt sitten vaan hemmottelet mua.”
”Eihän tällaista lasketa, ihan arkipäivää. Jos oikeasti hemmottelisin, niin sä kyllä huomaisit sen.”
”Sun poika mahtaa olla onnekas.”
”Mun poika ei puhu mulle.”
Käynnistän auton. Luukas tuijottaa silmät lasittuneena eteenpäin tielle.
”Mä oon tosi pahoillani”, hän sanoo hiljaa.
”Se on teini ja asuu eri kaupungissa isällään. Tunnin ajomatka. Vielä nopeempi junalla. Ostin meille pizza-ainekset täksi viikonlopuksi, ajattelin tänään laittaa.”
”Oliko se tulossa?”
”Ei.”
”Voi hitto.”
”Olen tottunut. Sellaista se on eroperheessä, kun poika alkaa kasvaa.”
”Hah, voisinpa mä tulla.”
”Totta kai sinä voisit.”
”Häh? En kai mä oikeesti.”
”Tule vain. Menee iso määrä ruokaa muuten ihan hukkaan.”
”Oikeesti! Saanko tulla!”
”Tietenkin. Tehdään yhdessä pizzaa.”
”Mä sanon äidille, että meen kaverille.”
”Jos se vain ei aiheuta sulle ongelmia.”
”Nääh, oon mä joskus ennenkin tehnyt niin, jos oon halunnut jäädä kaupungille.”
En todellakaan tiedä, mitä olen tekemässä, kun ajan meidät kevätillassa suoraan kotiini. Luukas vilkuilee minua alituisesti aurinkolasiensa alta. Hän näyttää eksyneeltä, kun kuljetan hänet hissiin ja painan viidennettä kerrosta.
”Cool kerrostalo”, hän hymähtää. ”Tää on aika uusi.”
”On, joo. 2010-luvulla rakennettu.”
”Onko sulla iso koti?”
”Kohta näet. Tyylikäs kolmio.”
”Vau. Sun pojalle oma huone.”
Tarkka poika. Kutsun hänet suoraan sisään. Ovella on vanha ovimatto, joka toivottaa tervetulleeksi sisään kuluneella fontilla. Luukas ei hätkähdä siitä eikä vaatteita väärällään olevaa eteistä. Hän tutkii uteliaasti kaikkea, mutta ei sano mitään. Vasta olohuoneessa, jonka mahonkisessa hyllykössä on valokuvakokoelmani, Luukas avaa suunsa.
”Onko tossa Eetu?”
Luukas osoittaa kuvaa, jossa kaulailen kymmenenvuotiaan Eetun kanssa.
”Joo. Odotas, on tuolla tuoreempiakin kuvia.” Osoitan Eetun koulukuvaa, jossa pojan ruskea tukka on suittu taakse. Olen pakottanut hänet siniseen kauluspaitaan.
”Oho, tosi eri näköinen kuin sä.”
”Eetu on kyllä ihan isänsä kopio”, hymähdän. Minä olen vaalea eikä minulla ole Eetun ja entisen mieheni jykeviä kasvonpiirteitä ja leveitä hartioita.
”Ootko sä tossa?” Luukas osoittaa yhtä vanhimmista kuvista.
Olen pilkullisessa kesämekossa ja nojaan avoautoon entinen mies vierelläni. Poskiani alkaa punoittaa, kun Luukas huomioi juuri tämän kuvan. Minulla on räikeää huulipunaa ja laitettu tukka. Mieheni pitelee minua vyötäisiltä. Olen ainakin viisitoista kiloa hoikempi ja ihoni on sileä. Luukas huomaa kiusaantuneisuuteni ja astuu askeleen lähemmäs.
”Sä oot aina ollut kaunis.”
En osaa tulkita sävyä Luukaksen äänessä. Poskiani kuumottaa.
”Äh, voi kiitos, kylläpä sä nyt imartelet.”
”Puhun vaan totta.”
En saata uskoa hetkeäkään, että olisin viisitoistavuotiaan nuorukaisen mielestä edelleen hyvännäköinen. Nuoruuteni hehkeässä kuvassa kenties, ja omalla mittapuullani nytkin. Mutta tuon ikäiset pojat eivät katsele minun ikäisiäni naisia. Eikä heidän todellakaan pitäisikään.
Mitä minä oikein ajattelen?
Peräännyn ja ryhdyn kasaamaan keittiön pöydälle pizza-aineksia. Poskiani punottaa edelleen. Luukas tarkastelee olohuoneen kuvia tarkasti ennen kuin tulee keittiöön avukseni. Hän huomaa poskieni punotuksen heti ja hymyilee leveästi.
”Sainko mä sut nolostumaan katselemalla noita kuvia?”
”No, onhan se kieltämättä hieman hassua, että yhtäkkiä olet siinä ja näet tuollaisia ikivanhoja perhereliikkejä.”
”Kivoja kuvia. Näkee eletyn elämän.”
”Tykkäätkö sä olla valokuvattavana?”
”Joo.”
Luukas tarttuu omatoimisesti pizza-aineksiin ja ryhtyy raastamaan juustoa. Joskus on niin vaikeaa muistaa, että tällä nuorella on monenlaisia vaikeuksia. Seurassani hän on aina reipas ja viitseliäs. Se vain todistaa minulle sen, kuinka eri tavoin ongelmat voivat ilmetä.
”Mähän tykkään itse valokuvata, muistatko? Voisin joskus esitellä sulle mun taideprojekteja.”
”Muistan, toki! Sulla oli huikean kuuloisia ideoita. Taiteellisia. Tahtoisin nähdä niitä.”
”Kiinnostaako sua oikeesti?”
”Tietenkin. Näytä ihmeessä vaikka heti, aloitan taikinan sillä välin.”
Innostus syttyy pojan silmissä välittömästi. Hän kaivaa puhelimen taskustaan ja ryhtyy selaamaan. Pian hän esittelee ääni innosta täristen monipuolista kuvagalleriaansa. Dramaattisia kankaita, herkkiä valoja. Sisäkuvia, ulkokuvia. Joissain kuvissa on hän itse. Pysähdyn tuijottamaan erityisen pitkään kuvaa, jossa hänen ylävartalonsa on paljas, pelkkä harsomainen kangas peittää hänen kehoaan. Valo putoaa dramaattisesti ikkunasta, kuva on sinertävä ja koskettava. Hiljainen. Pysähtynyt.
Ja miltä hän näyttääkään. Kuvassa Luukas ei katso kameraan. Hän näyttää sulkeutuneen sisäänpäin, hän on täydellisen saavuttamaton. Herkkä. Pitkät ripset ja pörröinen tukka. En voi olla katsomatta hetken pitempään myös hänen harson koristelemaa kehoaan kuvassa. Selän kaari ja ohuet kädet. Yllätyksekseni navan seudulta pyöristyvä vatsa. Hän on todella kaunis, kuin sulautunut kuvaan.
”Tämä on käsittämättömän hieno”, sanon kädet taikinassa. ”Sulla on lahjoja. Ihan työnikin puolesta kehotan sua hyödyntämään niitä. Sussa olisi potentiaalia vaikka mihin.”
”Nämä omakuvat ovat mun suosikkeja! Ihanaa, jos tää on susta onnistunut. Näitä on paras ottaa!”
”Näytät ihanalta tässä.”
Luukas räpyttelee silmiään.
”Siis. Apua. Susta olisi malliksi, sitä tarkoitan. Olet luonnollinen.”
Luukaksella on hurmaava tapa vilkuilla minua sivusilmällä ja hymyillä kuin hän tietäisi jotakin.
”Tosi hieno kuva. Näytä ihmeessä joskus lisää.”
”Joo, mulla on kotona albumeita! Voinko tuoda ne seuraavalle tapaamiskerralle mukaan?”
”Voithan sä tulla täälläkin uudestaan käymään.”
Luukas pysähtyy. Puhelin jää pöydänkulmalle.
”E-eikö sun poikaa haittaa, jos joku toinen teini ravaa täällä hengaamassa sen äidin kanssa?”
”Voin taata, että Eetua ei juuri nyt kiinnosta ’hengata’ äitinsä kanssa. Sillä on omien sanojensa mukaan parempaa tekemistä.”
”Voi itku. No, jos pojankorvike kelpaa, niin mulla on aikaa.”
”Et sä mikään korvike olisi.”
”Ai?”
”Meillähän on ollut nytkin niin mukavaa. Minulla ainakin. Sä olet todella eloisa ja kiinnostava nuorimies.”
Näen, että Luukaksen olo käy vaikeaksi. Olen laittamassa pizzataikinaa turpoamaan ja pesen käsiä. Luukas on pitkään hiljaa.
”Ei sun tietenkään ole pakko. Onhan tämä vähän kummallinen ehdotus tästä asemasta.”
”E-ei, siis, ei se sitä ole.”
”Oi. Okei.”
”Oon vaan hämilläni, siinä kaikki. Sä oot tosi kiva.”
”Niin olet säkin.”
Hetken hiljaisuus.
”Laitetaanko täytteet valmiiksi?” hymähdän.
”Joo. Oisko sulla oliiveja?”
”Oliiveja! Tykkäätkö sinä nuori mies oliiveista!”
”Ja säkö et?”
”En missään nimessä.”
”Yleensä sun ikäset tykkää, ei mun. Ei millään pahalla.”
Purskahdan nauruun. Sillä tavalla loppuiltamme menee. Teemme pizzan, ikävä kyllä ilman oliiveja. Juttelemme kaikesta. Minulle paljastuu, että Luukaksella on paljon ajatuksia ja hänessä kuplii jotakin syvän taiteellista. Mielenterveysongelmien takana on eloisa ja säkenöivä poika.
Pakkaan Luukakselle yli jääneet pizzanpalat muovikelmuun mukaan ja laitan samaan pussiin myös muutaman yli jääneen leivän. Kaikkea sellaista, jota hän voi piilottaa huoneeseensa. Kello on lähempänä yhdeksää. Olen pidätellyt alaikäistä poikaa menemästä kotiinsa jo tunteja. Huokaan syvään.
Luukas pukee vaatetta ylleen eikä malta lakata hymyilemästä. Olemme syöneet ja juoneet antaumuksella monta tuntia. Pitelen turvonnutta vatsaani ja pudistelen päätäni.
”Hei, älä huoli, mullakin maha ihan kipeä tuosta. Kerrankin sain syödä niin paljon kun teki mieli”, Luukas nauraa eleeni huomattuaan. ”Kotona se on niin tuurissaan.”
Sydäntäni vihlaisee. Tämä poika ei saa kotona riittävästi syödäkseen, ja minun poikani viilettää ties missä eikä tule äitinsä luo syömään sitä, mitä tarjoaisin. Hetken mielijohteesta menen Luukaksen luo ja halaan huiviaan sitovaa poikaa tiukasti.
Poika hätkähtää, mutta antautuu pian halaukselle. Tunnen, kuinka Luukas tarttuu minuun tiukemmin. Hän painaa päänsä hellästi olalleni, lepuuttaa sitä siinä. Hellyys läikehtii koko kehossani.
”Voit aina tulla mun luo syömään”, kuiskaan. ”Ja muutenkin.”
”Kiitti kaikesta. Tää oli ihana ilta. Sä olet hiton maaginen.”
”Maaginen!” minä nauran.
”Joo, eka sana, joka tuli mieleen. Oon niin häkeltynyt. Ihanaa, kiitos. Nää jutut merkkaa mulle enemmän kuin osaan edes kuvailla.”
Luukas heiluttaa hänen mukaansa pakkaamaani kassia hymyillen.
”Oletko varma, ettet tarvitse kyytiä kotiin?”
”Joo, ehdottoman varma. Sä olet tehnyt mun eteen jo tosi paljon. Kiitos, Anette.”
Jokin kulkee koko ruumiini halki, kun hän sanoo nimeni. Yllättäen minua tärisyttää ja kylmät väreet juoksevat kaikkialla. Taputan poikaa vielä kerran olalle peittääkseni reaktioni.
”Nähdään taas.”
”Nähdään! Ja kiitti vielä.”
”Kiitos itsellesi.”
Olen jo sulkemassa ovea.
”Anette. Oota.”
Taas hän tekee sen. Väristyksiä koko kehossa.
”Mullahan on sun numero. Saako sulle laittaa viestiä?”
En pysty peittämään riemuani.
”Saa”, kuiskaan ennen kuin suljen oven.
Sydämeni hakkaa. En ole pysyä pystyssä, minun on pakko käydä hetkeksi istumaan ovea vasten, vaikka en ole enää yhtä vetreä kuin ennen. Heikottaa. Avaan Whatsapin ja tarkistan, milloin Eetu on viimeksi ollut paikalla. Päivällä kello 11.03. Entinen mieheni vielä sitäkin aikaisemmin. Yksinäisyys kaikuu koko talossani.
Kun menen keittiöön siivoamaan tavaroita, tärisen edelleen. Pojan kehon lämmin tuntu elää yhä vartalossani. Hikoiluttaa ja on silti kylmä. En pysty keskittymään mihinkään koko iltana. Säpsähdän, kun puhelimeeni kilahtaa viesti. Ajattelen sen olevan entiseltä mieheltäni, mutta kun Luukaksen kokonimi ilmestyy näytölle, sydämeni ei ole pysyä rinnassa.
23.37 Kiitos vielä kaikesta! Hyvää yötä <3
Suljen puhelimeni ja painun pieneksi keräksi sohvalle. Juuri nyt se on ainoa asia, jonka sallin itselleni tehdä.
*
Luukas tulee kotiini vielä monta kertaa, ennen kuin se alkaa. Lasken, että organisoitujen tapaamisten ohella hän ehtii käydä noin viidesti. Sinä aikana Eetu on luonani vain yhden viikonlopun. Syö tekemiäni ruokia, pelaa videopelejä ja soittelee kavereilleen Discordissa. Käymme kaksi ja puoli kokonaista keskustelua. Mieheni kertoo, että Eetulla on mennyt koulussa huonommin. Yritän puhua siitä pojan kanssa, mutta saan vastaukseksi haistattelua ja paiskottuja ovia. Tilanne on kuin suoraan käsikirjasta. En tahdo luovuttaa, mutta energiani ovat vähissä. Työt vievät paljon energiaa.
Ja minulla on Luukas. Ihana, avarakatseinen ja rohkea Luukas. Mitä enemmän vietän aikaa pojan seurassa, sitä vakuuttuneempi olen hänestä. Emme virallisilla tapaamiskerroillakaan keskustele enää siitä, mistä pitäisi, vaan hänen valokuvausprojekteistaan ja matkustushaaveistaan ja hyvistä lukemistamme kirjoista. Politiikasta. Taloudesta. Mielenterveydestä. Viisitoistavuotias poika keskustelee kanssani enemmän kuin melkein kaksikymmentä vuotta kanssani naimisissa ollut mies. Kunnioitan entistä miestäni, mutta Luukakselta saatu huomio saa pääni täysin pyörälle. Hän on aina yhtä vilpitön ja kohtelias.
Ennen pitkää tunnistan, mitä minussa on heräämässä. Luukas ei ole oma lapseni. Ei todellakaan.
Se tapahtuu meidän katsoessamme elokuvaa sipsikulho edessämme. Istumme lähekkäin, mutta kehomme eivät kosketa. Kurotan lähemmäs Luukasta ottaakseni sipsiä. Poika tarjoaa kulhoa minuun päin, lasken sen välillemme ja jäten käteni pojan reidelle. Silitän sitä vain hivenen, juuri niin vähän, että hän säpsähtää. Kohtaan hänen katseensa. Emme sano mitään. Lopun elokuvan ajan Luukas on hiljaa.
Ovella poika on silminnähden vaivaantunut. En uskalla sanoa mitään. Hän ei halaa minua, kun lähtee kotiin.
Sydämeni jyskyttää. Laitan pojalle saman tien viestiä.
00.12 Onhan kaikki ok?
Luukas ei vastaa. Näen pojan seuraavan kerran töissä. Ehdin ajatella viikonlopun yli vain kättäni pojan reidellä. Heikottaa. Tiedän, että se suunta, mihin olen menossa, ei anna minun palata enää takaisin.
Vastaanotolla Luukas ei katso minua silmiin.
”Hei, mikä nyt on? Puhutaan.”
Luukas ei sano mitään. Hän näpertää villapaitansa hihaa. Menen toiselle puolelle pöytää, ja silloin, silloin se tapahtuu jälleen. On kuin minussa olisi joku muu, ja silti olen täysin läsnä itsessäni. Vien käteni Luukaksen harteille, silitän. Kiedon käteni pojan ympärille, silitän kylkeä.
”Heei… Tässä olen. Ihan sama kuin tähänkin asti.”
Luukas on aivan jäykkä.
”Luukas hei. Puhutaan.”
Painan pääni pojan olalle. Hetken hellyys saa minut tunnustelemaan huulillani hänen kaulaansa, ihan hetkeksi vain. Annan pienen suukon pojan poskelle.
”Sä olet Luukas niin uskomattoman kaunis”, kuiskaan äänellä, jonka hellyys pelottaa minua itseänikin. ”Mä voisin näyttää sulle.”
”’Näyttää’?”
”Tule käymään illalla.”
”Anette, mä…”
”Oot niin ihana. Sun kaltainen komea poika saa varmasti tyttöjä jonoksi asti.”
”Mistä sä nyt puhut?”
”Mä pidän susta tosi paljon, Luukas.”
”M-mäkin susta, mut –”
”Pidätkö?”
Huomaamattani olen valunut lattialle ja pidän ylävartaloani hänen sylissään. Puristan tiukasti poikaa kädestä. Luukaksen kasvot punottavat jälleen. Aina niin eloisa poika riisutaan kaikesta aurinkoisuudestaan hetkessä.
”J-joo”, hän kuiskaa. ”Mä tykkään susta myös. Paljon.”
Ilmeeni hellenee. Kurotan ylemmäs tietoisena siitä, että kyynärpääni osuu miltei hänen haaroihinsa.
”Ihana kuulla. Meillä on ollut arvokasta yhteistä aikaa.”
”Joo. Niin. Niinpä.”
”Tulisitko tänään mun luokse? Haluaisin näyttää sulle lisää, kuinka paljon mä tykkään susta.”
”E-… aa. Joo. Mun isällä tais tota olla tänään yks juttu, jossa se tarvis mua.”
”Kultapieni, pelotanko mä sua?”
Otan hetkessä etäisyyttä. Luukas palaa nykimään hihojaan ja ristii jalkansa tiukasti.
”Tahdon sulle vaan parasta. Sä olet uskomattoman ihana.”
Luukaksen ilme käy vaikeaksi.
”K-kyllä mä…”
”Niin?”
”Kyllä mä tuun. Sä olet aina niin… sä annat mulle niin paljon.”
”En minä pieni sen takia sulle asioita osta ja anna, että sä olisit mulle jotain velkaa. Mä haluan tänäänkin antaa sulle vain enemmän. Sun ei koskaan tarvitse mun kanssa tehdä mitään, mihin sä et ole valmis.”
Luukas ponnahtaa ylös.
”J-joo. Nähdään tota. Illalla.”
”Luukas, oota.”
Halaan jäykkää poikaa tiukasti. Annan poskelle suudelman. Luukas onnistuu hymyilemään varoen.
”Sä oot ihanin”, kuiskaan ennen kuin poika poistuu ja sulkee oven perässään.
Illalla Luukaksella on musta t-paita ja rennot collarit. Hyvin erilainen asu kuin yleensä. Hän istuutuu kippuraan sohvalle ja vilkuilee minua jatkuvasti kuin odottaisi asioita tapahtuvaksi.
”Tuu pieni lähemmäs…” Taputan tyhjää tilaa sohvalla. Luukas ei liiku, mutta hymyilee ujosti. Taputan uudestaan ja avaan käsivarteni. Luukas käpertyy syleilyyni ja painaa päänsä olalleni. Hetken vain pörrötän pojan vaaleaa tukkaa. Kun Luukas kohottaa päätään ja tapittaa minua suurilla silmillään kuin odottava pieni eläin, hellyys minussa lyö yli. Tartun poikaa leuasta ja painan huuleni vasten hänen omiaan. Poika kiepsahtaa syliini ja painuu minua vasten. Hänen suudelmansa on vaisu, mutta tunnen, kuinka jokin kovenee hänen collareissaan.
Mitään ajattelematta tartun Luukaksen paitaan ja otan sen hänen päältään. Poskiani kuumottaa. Hän on ihan yhtä kaunis kuin ottamassaan valokuvassa. Toisaalta siro ja hentonen, toisaalta vatsanseudultaan ja vyötäröltään häkellyttävän pehmeä. Hänen kehonsa on juuri niin kaunis kuten hänen ikäisellään pojalla vain voi olla.
”Sä oot ihana”, henkäisen koskettaessani häntä rintakehästä. ”Tosi, tosi ihana.”
Luukas jännittää hartioitaan eikä katso minua silmiin. Huulipunaani on sotkeutunut hänen poskilleen ja suupieliinsä. Hymähdän ja silitän hänen untuvaista poskeaan.
”Ei ole mitään hätää. Jännittääkö sua?”
Luukas puree huulta.
”Sulla ei ole hätää mun kanssa. Mä pidän susta huolen. Oot niin ihana. Eikö tytöt koskaan kerro sulle, miten komea poika sä olet?”
Puristan Luukaksen reittä ja hapuilen toisella kädelläni pojan vyötä.
”Ei ne”, Luukas onnistuu naurahtamaan.
”Anna mä.”
Poika hymyilee, vaikka ei katso minua silmiin. Avaan hänen vyönsä ja tunnustelen kohollaan olevaa etumusta. Luukas värähtää. Etsin pojan kämmenen ja silitän sen selkää.
”Hei, ei hätää… Tääkin kaveri tuntuu innostuneen.”
Luukaksesta lähtee pehmeä ynähdys.
”Voidaan ottaa ihan rauhassa. Olemme vain kaksi ihmistä, jotka kiinnostavat toisiaan. Haluaisitko sä koskettaa mua jostakin?”
Ensimmäistä kertaa pelon vihlaus käväisee rintakehässäni. Poika reagoi jähmeästi ja kääntyy lopulta tuijottamaan minua kuin yrittäisi etsiä pakoreittiä tilanteesta. Jätän pojan kovan etumuksen rauhaan ja tartun poikaa käsistä.
Kuljetan toisen käden paitani rinnukselle ja Luukasesta pakenee jälleen jokin pehmeä ääni. Käsi jää lepäämään rinnalleni, silitän poikaa leuasta.
”Koske vaan.”
”M –”
”Niin, Luukas?”
”Mä en osaa.”
”Ei hätää, pieni. Saanko näyttää?”
Poika tuijottaa minua avuttomana. Olen erottavinani pikkuisen nyökkäyksen hänen eleissään.
Puristan pojan kädet rinnoilleni, tuon lantiotani lähemmäs hänen erektiotaan. Tunnen, kuinka kova hän on. Luukas puristaa ujosti rintojani, niin ujosti, että tuskin tunnen sitä. Ele on niin hurmaava, että kostun hetkessä.
”Luukas, oota, haluaisitko sä… Tai että. Ajattelin.”
Luukas temppuilee itsensä ulos housuistaan.
”Oi, oh, okei, tämä tarkoittaa varmaan, että haluat?”
Poika näyttää yhä silminnähden kiusaantuneelta seistessään sohvan edessä boksereissaan. Nappaan hänet takamuksesta lähemmäs ja painan punatut huuleni hänen pehmoiselle vatsalleen. Suutelen sitä niin, että siihen jää jälkiä.
”Saanko?” kuiskaan ja pitelen kättäni hänen bokseriensa resorilla. Luukas ei sano mitään, tuijottaa vain posket punaisina.
”Ei mitään hätää, oot maailman ihanin poika.”
Minusta pääsee ihastunut henkäys, kun vedän pojan alushousut alas ja katson hänen kalleuksiaan näin läheltä. Edellinen kalu, jonka kanssa olen ollut tekemisissä, oli aviomieheni aikuisen miehen vehje. Vasta Luukaksen pienen kalun edessä ymmärrän, minkä ikäisen kanssa olen tähän ryhtymässä. Luukas on helakan punainen ja puree huuliaan. Silitän pojan lantiota ja yritän houkutella pojan vastaamaan katseeseeni.
”Oot ihana. Ei ole mitään hävettävää.”
Ryhdyn riisuutumaan jakustani ja tiukasta hameestani. Luukas näkee, kuinka temppuilen vyötärön vetoketjun kanssa ja hän istuutuu alastomana vierelleni ja auttaa minut pois vaatteistani. Pojan avulias ele saa minut käymään entistä kuumempana häneen.
Istun alusvaatteisillani hänen edessään ja tiedostan, etten ole näyttänyt valokuvamallilta enää vuosiin. Ihoni on muhkurainen ja raskaus sai vatsani kukkimaan syviä punaisia arpia. Olin itsevarma aviomieheni rinnalla ja olen itsevarma kauniissa istuvissa jakuissa huulipuna huulissani, mutta Luukaksen ujous ja varautuneisuus riisuu minut varmuudestani.
Luukaksen on vaikea keskittyä. Hän pureskelee kynsiään. Käyn makuulle sohvalle, tunnen koko kehoni kauttaaltaan löysäksi, se on antanut painovoimalle periksi jo ajat sitten. Luukas ei näytä inhoavan kehoani, mutta hän tuntuu yhä jäykältä käydessään päälleni. Erektio häviää, tunnen pojan tärisevän hienoisesti.
Rinnasta vihlaisee. En varmastikaan ole nuorukaisen mielestä viehättävä. Tällainen määrä löysää, rypistynyttä ihoa ja iso, haavojen peittämä maha. Kokoon kuivuneet rinnat.
”Anteeksi”, kuiskaan enkä tiedä, miksi.
”O-oota, mä otin kortsuja.”
”Ei tarvitse, en voi tulla enää raskaaksi. Tule vain tänne. Pelottaako sua?”
Luukas hymyilee ujosti. Poika istuu reippaasti päälleni ja silittää kylkeäni. Hänen silmänsä ovat sirrillään, kalu ei vieläkään seiso. Vedän pojan pehmeään suudelmaan ja yllätyksekseni hän vastaa siihen ja painautuu tiukemmin minua vasten.
Kaikki on ujoa ja hapuilevaa, ja ymmärrän, että tämä on todennäköisesti Luukaksen ensikosketus naisvartaloon. Kun viimein asettelemme Luukasta sisälleni, ajattelen, että vielä minunkin ikäisenä hänellä olisi tämä kokemus kaiken pohjana. Kaikki ne kauniit naiset, jotka hän ottaisi vielä syleilyynsä, vertautuvat varttuneeseen kehooni ja huulipunasuudelmiini. Ajatus saa minut värähtämään. Luukas on viisitoista. Mitä minä oikein olen tekemässä?
Ja silti.
On kuin olisin tullut kotiin. Luukas on kaikkea, mitä olen jossakin mieleni tiedostamattomassa sopukassa kaivannut. Koko kehoni värisee nautinnosta, kun hän on päälläni. Suljen silmäni ja annan hyvän olon tulla. En ole tuntenut tällaista sitten aviomieheni. Tuskin edes silloin. Ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun Luukas nauraa keittiössäni. Kun hän kertoo hauskan tarinan elämästään. Kun hän antaa tiukkoja huomioita elokuvista. Kun hän spontaanisti halaa minua ja jättää pörröisen päänsä olalleni.
Olen hyvin lähellä kliimaksia, kun kilkattava ääni havahduttaa minut hetkeen. Silmäni rävähtävät auki. Puhelin.
”Voi ei, anteeksi”, henkäisen, kun hän vetäytyy sisältäni ja jää pieneksi mytyksi sohvannurkkaan. Nappaan puhelimen sohvapöydältä ja kävelen makuuhuoneeseen puhumaan. Eetun nimi loistaa näytöltä. Hätkähdän. Mitä asiaa pojallani on?
”Moi.”
”Moro, mutsi, onks paha hetki?”
Todellisuus rävähtää silmilleni hetkessä. Olin harrastamassa seksiä kaksi vuotta poikaani vanhemman nuorukaisen kanssa. Apua.
”A –”
”Joo niin, iskä käski soittaa. Kun me puhuttiin sun kanssa kai siitä pääsiäisviikonlopusta, että oltas siellä. Niin iskä varas meille loman Tukholmassa sillon. Että en sitten pääse tulemaan.”
”Tukholmassa? Pääsiäisenä? Siis, miksi ihmeessä?”
”Emmätiiä. Mut en sitten pääse tuleen.”
”Olisin kyllä kovin halunnut sut tänne pääsiäiseksi.”
”Joo. Sori. No ei mulla nyt muuta. Heippa!”
”Eetu, odota –”
Heitän puhelimen sängylle. Alastomana ja täristen kävelein takaisin olohuoneeseen. Luukas on pukenut päälleen aikaisemmin luokseni unohtamansa vihreän flanellin ja bokserit. Hän näyttää sohvalla kyhjöttäessään pelkästään siltä, mitä hän onkin. Nuorelta, eksyneeltä pojalta, jonka olen juuri pakottanut seksuaaliseen tekoon.
Luukaksen silmissä kiiltää. Silti minun tullessani huoneeseen hän hymyilee minulle urheasti, yrittää peittää tunnetilansa. Häpeä hulmahtaa koko kehoni läpi. Istun sohvalle ja nappaan Luukaksen tiukasti syliini. Poika takertuu minuun lujaa.
”Hei, katsotaanko joku leffa ja syödään popkornia? Voin tehdä sulle kaakaota.”
”Se olis musta tosi kivaa…” Luukas kuiskaa.
”Ihanaa. Ei hätää, pieni.”
”Anette. Tykkäätkö sä musta vielä?”
Luukas katsoo minua tiukasti silmiin, vaikka olen alaston. Jokin pojassa tuntuu uskomattoman hauraalta juuri nyt.
”Totta kai. Tykkään susta Luukas tosi paljon.”
Aurinkoinen hymy kirkastaa Luukaksen kasvot. Poika kapsahtaa kaulaani ja yllätyksekseni painaa suudelman huulilleni. Lempeän ja hellän. Hymyillen hän käpertyy syliini. Heti, kun seksuaalinen lataus on poissa, Luukas on kuten aina ennenkin.
”Laitetaanko niitä poppareita yhdessä? Ja mun pitää kai pukea.”
”Joo!”
Asioista ei enää puhuta.
*
Pääsiäisviikonlopuksi minä varaan Helsingistä hotellin minulle ja Luukakselle. Jos poikani ei kerran ole tulossa pääsiäislounaalle, vaan viettää isänsä kanssa kahdestaan aikaa, minun on turha jäädä paikoilleni murehtimaan sitä. Luukakselle viikonloppu käy, hänen kaverinsa lupaa suojata hänen selustansa. Hävettää, että poika joutuu valehtelemaan vanhemmilleen tapaamisestani, mutta mikään tästä ei koskaan saisi tulla päivänvaloon. Ei nyt, ei tällaisena.
Junassa pojan silmät ovat jälleen täynnä ihmetystä. Tajuan, että se lienee ensimmäisiä asioita, joihin rakastuin hänessä. Sitä minä olen, rakastunut, en saa sitä enää puhutuksi muuksi. Kun tuijotan hänen kihartuvia hiuksiaan ja sitä, kuinka vilpittömän innoissaan hän katsoo maisemia junasta, minut täyttää jokin samaan aikaan kipinöivän polttava ja silti levollinen. Sipaisen Luukaksen poskea vain todistaakseni itselleni, että tämä poika on todellinen ja siinä, minun koskettavissani. On kuin hänet olisi lähetetty tänne minua varten.
”Mitä?” poika kysyy hymyillen. Hän kääntyy minuun päin.
”Ei mitään, näytit vaan vähän samalta kuin siinä sun maalauksessa. Herkältä. Keskittyneeltä. Sulla on Luukas jokin tosi kaunis sisäinen maailma, johon mä en pääse käsiksi. Rakastan sitä.”
”Ai rakastat, kun mussa on jokin sulkeutunut puoli?” Luukas nauraa.
”En meinannut sitä, höpsö, tiedät kyllä.”
”Tiedän mä.”
Luukaksen ääni pehmenee. Hän tulee lähemmäs ja painaa päänsä olalleni. Vilkuilen ympärillemme. Emme saa näyttää pariskunnalta, mutta äiti ja poikakin voisivat tehdä näin. Tai poika ja täti. Ketkä tahansa muut kuin me kaksi saisivat tehdä näin. Suljen hetkeksi silmäni. Saisin tänään ovien sulkeuduttua suudella Luukasta juuri niin paljon kuin tahdon.
Kirjaamme itsemme sisään hotelliin ja siirrymme ihmettelemään huonettamme, jossa on suuri parivuode ja syvennetty ikkuna. Luukas potkii kengät jaloistaan ja hyppää sängylle niin innoissaan, että miltei putoaa. Me nauramme molemmat.
”Aaa! Täällä on IHANAA! Tällainen iso sänky! Mä nukun tässä koko sängyssä.”
”Ai niinkö meinasit? Mihinkäs minä sitten menen?” nauran.
”Ehkä me laitetaan sulle jokin kiva pesä tuohon ovensuuhun.”
”Armeliasta, kiitos.”
”Oikeesti en ehkä KESTÄ! Ihana huone! Toi ikkunakin! Istun tossa ja tuijotan, montako humalaista juoksee ikkunan takana.”
Luukas intoilee aikansa ja hyppii suunnasta toiseen, kunnes jättäytyy sängylle ja tuijottaa minua onnellinen hymy kasvoillaan.
”Mä en voi uskoa, että sä halusit tuoda mut tänne. En voi ikinä maksaa tätä sulle takas.”
”Ei sun tarvitse. Ei tässä ole sellaisesta kyse.”
”Sä olet alusta asti auttanut mua hirveästi kaikessa. Muutenkin kuin töissä.”
Koska rakastan sinua. Koska sinä sytytit minussa valon, joka ei ole himmennyt hetkeäkään tulosi jälkeen.
En sano sitä ääneen.
”Sä ansaitset kaiken hyvän, Luukas.”
”Sä oot mulle tosi hyvä.”
Istuudun sängylle, puristan jalat yhteen ja tunnen, kuinka niiden välissä kuumottaa. Ei vielä. Luukaksen täytyy saada ensin viettää ihana päivä. Tahtoisin silti jo painaa pojan vasten hotellintuoksuisia peitteitä ja suudella tätä joka paikasta. Luukaksen täytyy aistia, mitä ajattelen, kun hän hivuttautuu lähemmäs ja kietoo kädet kaulalleni.
”Mitä me tehdään tänään?” Pojan äänessä on häivähdys pelkoa.
”Ihan mitä sun tekee mieli.”
”Oikeesti?”
”Joo. Sanot mitä vaan.”
”Voidaanko mennä Luonnontieteelliseen museoon? Ja jäätelölle?”
”Museoon? Ihana, tottakai. Onpa hurmaavaa, että sun ikäinen nuorimies haluaa museoon.”
”Kävin siellä kerran pienenä äidin ja isin kanssa.”
Isi. Miten suloista. Yksi pieni sana, ja silti se kihelmöi koko kehossani. Hetkessä Luukas tuntuu niin nuorelta, että kauhistun, mitä olen tekemässä. Tämä pieni herttainen poika on innoissaan kaikesta, mitä ei ole vielä saanut kokea. Kuin lapsi. Tunne jalkojeni välissä ei ole koskaan ollut yhtä syyllinen.
”No totta kai vien sinut sitten sinne. Mitäs muuta haluaisit? Kahville? Kuplateelle? Vohvelille? Jotain tällaista.”
”Vohvelia! Äää! Joooo! Ja voidaan käydä kaupoissa, vaikka ei mulla ole rahaa mitään ostaa.”
”Tokihan mä sulle ostan, jos jotain hienoa löytyy.”
”Ei todellakaan tarvitse, sulla menee niin paljon rahaa muhun.”
”Ei mulla ole muutakaan, mihin sitä käyttää. Ja mä tahdon olla sun kanssa. Sä olet mulle prioriteetti, Luukas.”
Katsomme toisiamme pitkään silmiin täydessä hiljaisuudessa. Luukas on aivan lähellä, me molemmat selvästi ajattelemme samaa. Kumpikaan ei tee elettäkään. Lopulta työnnän pojan hellästi sylistäni ja totean, että voisimme lähteä.
Päivä kaupungilla kuluu nopeasti. Keväinen aurinko leikittelee vielä taivaalla, kun kävelemme kauppakassit herkkuja ja iltapalaa täynnä hotellille. En malta olla tarttumatta Luukasta kädestä. Hän hätkähtää ja hymyilee leveästi. Luukas on ollut koko päivän valtavan onnellinen. Hänestä huokuu rentous ja vapautuneisuus, jonka vieras uusi ympäristö hänessä synnyttää. Rakastun häneen joka hetki vain lisää, kun näen, miten kiitolliseksi hän tulee pienimmistäkin asioista.
Hotellihuoneessa sullomme tavaraa pieneen jääkaappiin. Kun kaikki on hoidettu ja olemme riisuneet päällysvaatteet, eletty päivä alkaa tuntua raajoissa. Villapaitaan kääriytynyt Luukas nököttää sängyllä odottavana. Pojan ilme ei ole toiveikas, se on sellainen kuin lapsella, joka pelkää hammaslääkäriin menoa, mutta tietää, että sen jälkeen saa karkkia.
”Luukas… Haluaisin… tai siis.”
”Joo. Niin aattelinkin.” Poika nykii hihaansa. ”Jep.”
”Eihän sun tietenkään mikään pakko ole. Jos et tahdo.”
”Eei kun… tottakai.” Luukas hymyilee. Aiempi reipas ja säkenöivä poika on taas tiessään.
Ryhdyn riisumaan vaatteitani. Olen ostanut uuden parin alusvaatteita, tummanpunaisen. Punainen pitsi nuolee elämää nähneitä rintojani. Tunnen oloni kauniiksi, kun seison uudessa alusvaatesetissä Luukaksen edessä. En ole vuosiin pitänyt vastaavia hepeneitä, miehen kanssa riittivät tavanomaiset käytännöllisetkin. Meillä oli hyvää seksiä, vaikka en vuosiin panostanut ulkonäkööni.
Luukaksen edessä tahdon olla kaunis. Huulipunani on samaa sävyä alusvaatteiden kanssa. Istuudun sängynreunalle ja yritän hymyillä pojalle kannustavasti, mutta hän näyttää niin jäykältä, että itsevarmuuteni karisee saman tien.
”Luukas?”
Poika tulee hetkessä lähemmäs, tarttuu minua kömpelösti selästä ja vetää mitään katsomatta tai mihinkään koskematta minut suudelmaan. On kuin hän juoksisi suoraan maaliin katsomatta ympärilleen. Annan suudelman syventyä, otan Luukaksen syliini ja hieron hellästi hänen takamustaan. Koko päivän hän on saanut minut tuntemaan syvempää onnea kuin missään koskaan.
”Mmh… Luukas, mä…”
Painan pojan vasten sänkyä, ahmin punatuilla huulillani hänen vartaloaan. Nuolen nänniä, painan suudelmia kylkiluille ja navalle ja aivan housujen reunaankin. Tahdon koskea häntä joka paikasta. Käyn läpi kaiken ennen kuin riisun pojan housuistaan ja hyväilen vielä velttoa elintä. Luukaksesta pääsee hienoisia hengähdyksiä, jotka tahdon tulkita nautinnon ääniksi. Me teemme tämän yhdessä. Poika, jota rakastan, ja minä.
En ole millään saada poikaa kovaksi.
”Onko kaikki hyvin, pieni? Ei mitään hätää. Sä teet tosi hyvin. Oot niin nätti. Nautithan sä? Onhan sulla mukavaa? Onko susta kivaa, kun suutelen sua?”
Poika on hetken hiljaa.
”Joo, tietty, sori. Sori. On.”
”Söpöläinen…”
Suutelen pojan kaulaa ja näykkäisen tätä korvasta, mutta mikään ei saa Luukasta kovenemaan. Silitän hänen poskeaan ja painan huuleni hänen omilleen. Olen ruma. Olen vanha, kimmoisuuteni menettänyt, lihonut ja rypistynyt. Sellainen minä olen hänen silmissään. Vaikka kuinka pitäisin peilikuvastani.
Ajatukseni katkeavat, kun tunnen kovenevan erektion suudellesamme. Suutelen Luukasta lisää, suudelman päätteeksi hän hymyilee ujosti ja ensi kertaa koskettaa minua itse. Poskesta, mutta silti. Hän tekee sen itse.
Asetan itseni hänen päälleen, hänen kalunsa on juuri sopiva minuun. Tällä kertaa kukaan ei häiritsisi. Minusta ei ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Sysään ajatuksen siitä, ettei Luukas pidä tästä eikä varmaan minustakaan; en ole hänelle kaunis. Juuri nyt hän on sisässäni ja minä olen enemmän läsnä itsessäni kuin koskaan.
Saan orgasmin nopeammin kuin vuosiin. Viimevuosina sen saaminen on tuntunut toissijaiselta, mutta nyt kaikki kiteytyy tähän hetkeen. En ole varma, kuinka äänekäs olen ja huudanko hänen nimeään samalla, tunnen vain, kuinka joka osa minusta sulautuu tähän hetkeen.
Kun kaikki on ohi, Luukas nappaa äkkiä paidan ja puhtaat bokserit ja kävelee vessaan.
”Sori, mun pitää… joo.”
Ehdin erottaa, että pojan keho on kauttaaltaan huulipunajälkien peittämä.
Luukas on vessassa pitkään. Niin pitkään, että ehdin tuijottaa kehoani peilistä. Orgasmin jälkeinen rauha on poissa. Luukas ei tule takaisin. Mittailen vyötäröäni sormilla, tuijotan takamukseni löysää, selluliittista ihoa ja vatsani helakoita arpia. En päässyt edes riisumaan uusia rintaliivejä. Poskiani kuumottaa. Itkettää. Näytin kaupassa niin kauniilta ne päällä. Haaveilin, kuinka Luukas punastuisi ja koskettaisi ujosti rintojani, kenties uskaltautuisi jopa suutelemaan niitä. Unelmoin siitä, miten hän reagoisi, ja tunsin itseni kauniiksi ajatellessani sitä. Pakotan kyyneleet pysymään sisälläni. Poika on ujo ja vielä kuoressaan. Hän tarvitsee aikaa.
Kun Luukas tulee kylpyhuoneesta, hän on pukenut pehmoisen flanellin päälleen ja hymyilee kuin kaikki olisi hyvin. Minäkin hymyilen, vaikka olen yhä uusissa alusvaatteissa ja minua pelottaa, että aikuisen naisen vartaloni kuvottaa häntä.
”Syödäänkö iltapalaa? En malta oottaa niitä leivoksia”, Luukas sanoo hymyillen. Entä minä? Muru, entä minä? Etkö sinä tahdo lainkaan sanoa mitään minusta? Pystyn peittämään pettymykseni vain hädin tuskin. Riisun rintaliivit ja etsin matkalaukustani valkoisen löysän paidan. Luukas ei vilkaisekaan paljaan yläruumiini puoleen.
Muistutan itseäni siitä, että poika on yhä lukossa. Istuudun lattalle pientä jääkaappia tonkivan Luukaksen viereen ja halaan häntä hellästi. Luukas hymyilee jo reippaammin. Hän pinoaa herkkuja pahvilautaselle ja kikattaa onnessaan. En voisi pilata tätä häneltä. Otan itsellenikin ruokaa ja asetun hänen viereensä sängylle. Annan illan mennä omalla painollaan.
Luukas tahtoo oman puolensa sängystä. Halailen häntä pitkään, suukottelen pehmoista päätä. Hän tuntuu uniselta ja raukealta enkä voi muuta kuin antaa hänen nukkua. Öisessä hotellihuoneessa kuuluu yöraitiovaunujen vaimea ääni. Joku huutaa humalassa käytävällä. Itkettää. Tahtoisin käpertyä Luukaksen syliin.
En tiedä, kauanko olen valvonut, kun Luukas yllättäen hiipii täysin hiljaa vessaan. Teeskentelen nukkuvani ja nostan päätäni. Kuulen vaimean itkun oven läpi. En uskalla avata sitä. Luukas luulee, etten kuule. Poika itkee. Me harrastimme seksiä ihanan päivän päätteeksi, ja hän itkee. Minun on turha kuvitella, etten tietäisi, mistä on kyse. Olen vain halunnut sulkea sen mielestäni.
En mene vessaan hänen luokseen. Rakastan tätä poikaa, enkä mene hänen luokseen, sulje häntä syliini ja sano, ettei meidän tarvitse harrastaa seksiä enää ikinä. Että kaikki on hyvin enkä jätä häntä, vaikka emme harrastaisikaan seksiä. En tee niin enkä ymmärrä, miten voin elää itseni kanssa.
Vasta aamulla, kun päivän ensimmäiset säteet pyristelevät verhojen takaa sisään, minä herätän Luukaksen suukottamalla pojan poskea.
”Herätys, Luukas.”
Poika näyttää hetken niin uniselta ja suloiselta, että miltei painan suudelman hänen pehmeille huulilleen. Maltan kuitenkin itseni vielä.
”Anette?”
”Huomenta.”
Suukotan pojan poskea.
”Anette, mä…”
Luukas kömpii aivan liki minua ja painaa päänsä kaulaani vasten. Hän kietoo kätensä tiukasti ympärilleni.
”Anteeks… Mulla oli niin kiva päivä eilen. Ihan hirveän kiva, ihanin pitkään aikaan. Sä oot mulle niin hyvä. Anteeks.”
”Kulta pieni, ei sun tarvitse pahoitella. Itse asiassa…” Nielaisen. ”Mä kuulin eilen yöllä, kun sä itkit. Kyllä sä olisit voinut mulle sanoa, jos jokin ahdisti.”
”Anna mulle anteeks…”
”Luukas. Ahdistaako seksi sua?”
Poika purskahtaa itkemään rintaani vasten. Puristan häntä tiukemmin, suukottelen ja silitän. Tulen ajatelleeksi sitä, miten Eetu lapsena itki minua vasten. Hän ei ole tehnyt sitä vuosiin. Outoa, että se tulee mieleeni nyt.
”Ei sun tarvitse hävetä sitä. On okei, että sä et vielä pidä siitä tai ymmärrä sitä.”
”Sä olit mulle niin ihana koko päivän…”
”Kulta, et kai sä velvollisuudesta? En mä tahdo sun kanssa sellaista seksiä harrastaa. Tahdon olla sun kanssa, koska sä olet musta uskomattoman viehättävä. Ihan kaikkinesi. En mä tahdo sua painostaa, en tietenkään, kulta.”
”Toivottavasti sä et aattele, että mä ajattelisin… tai siis.”
”Kyllä kieltämättä tuli vähän paha mieli, kun ostin uudet alusvaatteetkin.”
”Oliko ne uudet?” poika parahtaa.
Hävettää muistella, kuinka haaveilin hänen innostuneesta reaktiostaan. Itkettää itseänikin. Luukas nyyhkyttää yhä minua vasten.
”Joo.”
”Mä olin vaan… häkeltynyt. Kyllä sä… sä näytit tosi kauniilta.” Luukas kohtaa ujosti katseeni. ”Sä oot tosi kaunis.”
Hänen sanansa saavat minut kipristelemään niin, että vedän hänet suoraan suudelmaan. Luukas vastaa lempeästi suudelmaan ja hymyilee.
”Mitä sä pieni haluisit tehdä tänään? Meidän ei tarvitse jutella tästä nyt. Eikä sun tarvitse tehdä mitään, mistä et pidä. Voit vaikka valkata meille seuraavan museon.”
”Jooo! Ihanaa! Ja lisää herkkuja.”
”Tietysti.”
Taaskaan emme puhu asiasta enempää.
*
Eetu tulee luokseni koko viikonlopuksi lomamme jälkeisellä viikolla. Juna-asemalla huomaan heti, että poika on kasvanut aavistuksen pituutta. Kaappaan poikani tiukkaan halaukseen ja pörrötän hänen tyylitellysti leikattua tukkaansa.
”Mitä, ei pipoa päässä, vaikka on vielä vähän kylmä?”
”Mutsi come on, on kevät! Eikä ole pipoa sullakaan.”
Nauran ja otan pojan urheilukassin olalleni. Eetu istuu takapenkille ja ryhtyy heti pelaamaan kovaäänistä kännykkäpeliä.
”Hei, nuorimies, laitatko sen siksi aikaa pois, että ollaan perillä?”
”Täs menee joku kaks minuuttia!”
”No selvä.”
Eetulla on uudet farkut. Isänsä piti siis sanansa ja hankki pojalle uusia vaatteita reissusta. Vatsaani vihloo, kun ajattelen, mitä olin tekemässä silloin. En voi ajatella sitä nyt. Sekoan, jos ajattelen sitä nyt.
”Miten se teidän reissu meni?”
”Ihan ok.”
”No kerro nyt jotain.”
”Ööh.”
”Mitä te isän kanssa teitte? Söittekö jotain hyvää?”
”Joo no käytiin me Burger Kingissä.”
Purskahdan nauruun.
”Menittekö te sinne asti käymään Burger Kingissä?”
”No vittuku siellä on hyvää ruokaa.”
”Jaksanko edes sanoa tuosta sun ainaisesta kiroilusta?”
”Et eikä se auttais.”
”Vai niin.”
Eetusta ei saa juuri mitään irti. Poika kertoo kuivasti koulusta, kun ilmaisen huoleni. Häntä ei kiinnosta avautua minulle laskevista arvosanoistaan ja kaikista niistä merkinnöistä, joita opettajat jättävät minun ja hänen isänsä kuitattavaksi. Eetu innostuu kunnolla vasta, kun tilaan meille Woltilla illaksi wingsejä. Poika on pitänyt niistä lapsesta saakka, ja olen iloinen, että tiedän edelleen yhden asian, josta hän edelleen täysin varmasti pitää. Muuten oma lapseni on alkanut tuntua rakkaan sarjan kolmoskaudelta, jonka juonta viedään täysin odottamattomaan suuntaan.
Syömme kaikessa rauhassa wingsejä ja juttelemme satunnaisia, kun Eetu yhtäkkiä tuijottaa todella kiinteästi puhelimeni ruutua.
”Mutsi, kuka on Luukas?”
Sekunnin sadasosassa sieppaan puhelimen omalle puolelleni pöytää ja tuijotan lastani täysin paljastettuna. En kykene peittämään sitä, kaiken näkee naamastani hetkessä.
”Joku Luukas laitto sulle viestiä. Mikä toi sun reaktio nyt on olevinaan? Mutsi, onks sulla joku mies täällä?”
En yksinkertaisesti kykene sanomaan mitään. Kerrankin Eetun kasvoille ilmestyy valo, kun hän katsoo minuun. Leveä virnistys on poikamaisen ilkikurinen. Eetu nojautuu taaksepäin penkillään ja räkättää.
”Ei oo totta! Onks sulla mies!”
”E-ei ole.”
”Joo eipä! Muuten vaan hyppäsit kattoon, kun sanoin sen tyypin nimen!”
En pysty sanomaan mitään. Eetu tietää jo, ja poikaa kiinnostaa. Tahdon pitää siitä kiinni.
”Älä sitten sano isällesi.”
”Sulla ON joku mies? Mutsi, mitä! Nyt kerrot kaiken!!”
Ajattelen pienimmistäkin asioista innostuvaa Luukasta, hänen untuvaista päätään. Muistot hotellihuoneesta ovat vielä liian tuoreita. Hänen pieni kalunsa ja punaiset poskensa. Vien käden suulleni.
”Mutsi hei, mitä hittoo, oot ihan punanen! Sä et ikinä oo tollanen! Mitä vittuu?”
En edes jaksa puuttua Eetun kiroiluun. Hymyilen vaisusti.
”No, tuota…”
”Missä te tapasitte? Onkse yhtään iskän näkönen? Ja iskäkö ei tiiä! Mitä maksat mulle mutsi, että en kerro tästä iskälle? Kauan ootte tapailleet? Onkse komee sun mielestä? Kai sillä on paljon rahaa!”
”Apua, kulta, nyt tulee liikaa kysymyksiä!”
Luukas voisi olla aivan samanlainen. Innostunut ja nuori. Ei luoja. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä Eetu sanoisi, jos tietäisi Luukaksesta. Eetu tuskin haluaisi enää ikinä nähdä minua sen jälkeen.
”No kerro nyt JOTAIN!”
”Tämä on vielä aika tuore juttu. Ei sitä tiedä, tuleeko siitä mitään.”
”Mutta sä haluisit?”
”Joo. Ehdottomasti.”
”No mitä se sulle nyt laitto? Jonkun dickpicin?”
”EETU!”
”Ei mut oikeesti!”
Vilkaisen Luukaksen viestiä. Se on valokuva kukkasommitelmasta.
”Se on taideteos”, mumisen katsomatta poikaani.
”Ai häh, deittaatsä mutsi jotain taitelijaa?”
”Luukas valokuvaa.”
”Oho, no näytä nyt joku sen kuva sitten.”
En olisi ikinä uskonut, että Eetua kiinnostaisi jokin minun asiani näin paljon. Olen aivan kylmänhiessä, kun räpellän kuvia näytölle. Minun pitää varoa ottamasta edes vahingossa esille sellaisia, joissa Luukas itse näkyy.
”Siis täähän on tosi tällanen taiteellinen. Aika makeet värit näissä.”
Olen yllättynyt, että Eetu, jota taide ei kiinnosta vähääkään, innostuu Luukaksen kuvista. Ylpeys kouristaa rintaani. Rakastan Luukasta. Ja rakastan poikaani. Tämä koko tilanne tuntuu niin hälyttävältä, että sattuu. Miten voisin koskaan tuoda vakavin kasvoin Luukaksen poikani eteen?
”Niin että semmonen taiteilija sitten mutsilla. Aiotko näyttää mulle sen kuvan, vai saanko vaan arvailla, millanen herra sulla nyt sit on pyörityksessä?”
”En kyllä millään voi…”
”Arvasin. Hah. Se on varmaan ruma.”
”Eetu hei.”
”No camoon, näyttääks ton ikäset miehet muka enää miltään!”
”Isäsikin on niin komea mies, äläs nyt yhtään siinä arvostele ikääntyneitä ihmisiä! Oonko mä susta ruma?”
”No oot sä varmaan sen sun äijän mielestä ihan jees. Mistä mää tiedän, mä oon kolmetoista ja sun lapses, jestas.”
En voi olla punastelematta. Mietin kiusallista hotelliyötä ja keikistelyäni uusissa alusvaatteissa. Muisto on vielä liian tuore ja käsittelemättä. Eetu pyörittelee silmiään ja jatkaa wingsien urakointia. Loppuillan olen vääntyilevä ja punastelen pienimmästäkin asiasta. Saan Eetun katsomaan kanssani televisiosta tulevaa romanttista elokuvaa. En ymmärrä, mikä poikaan hetkessä tulee, kun hän jaksaakin istua kanssani TV:n äärelle. Se lämmittää minua enemmän kuin mikään aikoihin. Oma rakas poikani, josta tulee ihan liian pian nuorukainen.
”Tekeekse sun mies kans tollee?” Eetu kysyy, kun elokuvassa mies tuo naiselle ruusuja.
”No ei itse asiassa ole tehnyt.”
”Mikä mies se sitten on?”
”Ai oletko sä, poikani, kukkia naiselle -tyyppinen mies?”
”Totta kai! Pitää sitä nyt! Ja mä oon mutsi edelleen kolmetoista, hyi, lopeta.”
”Niin, niin, mutta sitten joskus.”
”Toivottavasti ei pitkään aikaan.”
”Minä kyllä otan mielelläni sitten niitä neitosia tänne kylään. Mutta en ihan vielä.”
”Joo älä huoli.”
Sitten joskus. Mieleeni tulvii kuvia. Vain kaksi vuotta Eetua vanhempi Luukas hätä silmissään. Itku hotellihuoneen vessassa. Ja aamulla sylissäni. Minun pitää lopettaa. On aivan pakko. Luukas on lapsi ja asiakkaani. Olen antanut itseni vajota paikkoihin, jonne kukaan ei saa mennä. Ei Eetu ole lipeämässä otteestani; poika on tässä näin, hän on vain nuori ja tarvitsee aikaa ja tilaa.
”Eetu”, kuiskaan. ”Mulla on ollut ihan hirveä ikävä sua, kulta.”
Eetu tuijottaa minua pitkään ja tuhahtaa.
”Aha.”
Se on kauneinta, mitä minulle on kuukausiin sanottu.
*
Luukas istuu sohvanpohjalla sipsikulho kädessään ja heiluttelee jalkojaan. Tämän täytyy loppua. Minä kertoisin tänään pojalle hellästi, että olen rakastunut häneen ja tahdon viettää lopun elämäni hänen kanssaan, mutta en voi antaa suhteemme kieroutua enempää kuin se on jo kieroutunut. Olen jo antanut tunteideni kehittyä valtavan suuriksi. Tietysti ne pelottavat Luukasta, vaikkei niistä ole puhuttu ääneen.
”Anetteee!” Luukas hihkaisee sohvalta. Haen limsapullon väliimme ja istahdan pojan viereen, mutta en kosketa tätä.
”No?”
”Kato!”
Poika ojentaa puhelintaan, jonka ruudulla on tummanpunainen pitsinen yöasu. Tuijotan kuvaa ymmärtämättä mitään.
”Mä ajattelin, että… Tota.” Poika takeltelee suloisesti. ”Mulla oli valokuvaidea.”
”M-mitä?”
”Älä nyt loukkaannu, tai et, tää voi kuulostaa vähän oudolta… Mutta musta ne sun vatsan arvet on tosi kuvauksellisia. Niin mä ajattelin, että jos valokuvaisin sua tässä asussa niin, että tää kangas laskeutuu kauniisti alas ja sun vatsan arvet ois siinä kuvan etualalla. Toivottavasti tää ei oo susta too weird. Ne oli musta vaan niin kauniit ja sain heti tän idean.”
Pitkään vain tuijotan poikaa. Tätä ihmeellistä, upeaa poikaa, jonka mieli on maailman kaunein. En ikinä voisi luopua meistä. Kaikki suunnitelmat karisevat hetkessä. Tartun Luukasta niskasta ja vedän suudelmaan. Luukas on lämmin ja hellä ja tuntuu haluavan suudelmaa yhtä paljon kuin minäkin. Luukas oikein kietoo kätensä ympärilleni ja hamuaa suutani, ja minä haluan häntä niin paljon, että tukehdun.
”Anette, oliko toi kyllä?” Luukas nauraa suutani vasten.
”Oli”, kuiskaan ja suutelen uudelleen, ”oli se, ja mä oon… ah, Luukas.”
Pojan haarat ovat omiani vasten. Minussa tykyttää laittoman lujaa.
”En kestä, että sä sait taideidean musta. Musta!”
”Sä olet kauneinta, mitä mä olen nähnyt. Totta kai haluan ikuistaa sut. Ja ne sun arvet oli tosi siistit.”
”En voi uskoa, että sanot noin.”
”Oon tosissani! Oon niin huono sanoon sitä ääneen, mut sä oot… sä oot.”
Vedän Luukaksen päälleni, annan kaikille aisteilleni vallan. En ajattele mitään muuta kuin pojan lämmintä kehoa omaani vasten. Hivutan käden paidan sisään, silitän selän siroa kaarta ja pehmeitä kylkiä. Annan itselleni tämän hetken hänen kehollaan. Käyn niin kuumana, että melkein sattuu. Hivelen pojan reisiä, tahdon hänet lähemmäs, paljon lähemmäs.
”Mm, Anette, hei…” Luukaksen kiihkeys on poissa, poika tuntuu jälleen jäykältä sylissäni.
”Mikä on, pikkuinen? Etkö tahdo?”
Luukas puree huuliaan.
”Kultanen? Etkö sinä tykkää seksistä?”
”E –”
”Se on ihan okei.” Nieleskelen kyyneliäni ja vetäydyn kauemmas sohvalla. ”Katsotaan vain elokuvaa.”
”J-joo.”
Luukas halaa jalkojaan ja painaa päänsä polviinsa. Pieni rakas. Tilanne menee aina tähän, jos teen aloitteen. Yritän unohtaa tykytyksen haaroissani ja keskittyä siihen, että poika on kanssani. Hänen taideprojektinsa saa minut häkeltyneeksi. Olen uskomattoman otettu. En saa olla pettynyt.
”Tuu tänne”, kuiskaan ja avaan syliäni pojalle. Itku silmässä Luukas käpertyy syliini aivan pieneksi.
”Anette…”
”Niin?”
”Vihaatko sä mua?”
”En tietenkään. En voisi ikinä vihata sua.”
”Mut kun mä en… Äää.”
”Ei hätää, rakas. Mä tykkään susta ihan kamalasti.”
”Vaikka en…”
”Pitäisikö meidän keskustella siitä? Mitä sä Luukas ajattelet seksistä? Onko se susta pelkästään epämukavaa?”
”E-ei ole, ja sä olet musta tosi kaunis”, Luukas sopertaa.
”Tahdotko sä harrastaa sitä?”
”Äää, ei meidän tarvii puhua tästä. Tai katsoa leffaa.”
”Höh, mitä sä nyt?”
Luukas kömpii punastellen päälleni ja avaa housunsa.
”Kato, kyllä mä…”
”Voi kulta.”
Luukas suutelee minua. Minun pitäisi sanoa ei. Hän ei halua tätä. Mikä tahansa hänen syynsä onkaan tehdä tämä, se ei johdu siitä, että hän tahtoisi sitä. Hänen liikkeensä ovat korostetun intensiivisiä ja hän suutelee kuin pyrkisi unohtumaan suudelmaamme.
En tee mitään estääkseni tilannetta etenemästä.
*
Minua hävettää.
Meidän suhteemme etenee kovaa vauhtia, Eetukin kyselee meistä säännöllisesti. Luukas on ainoa yhteys, joka minulla on lapseeni, itseeni ja tähän maailmaan. Rakastan häntä. Tahdon olla hänen kanssaan joka sekunti. En voi päästää häntä pois, vaikka tiedän, että kaikki tässä on kieroutunutta ja vääntynyttä eikä meidän kuuluisi olla yhdessä; ei tällä tavalla. Minun äidillisen hellät tuntemukseni vastaanotollani käynyttä poikaa kohtaan syvenivät joksikin aivan muuksi, ja nyt kesän tullen ne rehottavat joka paikassa. En pääse niitä pakoon. Luukas jäi vaille kesätöitä ja kaikki, mitä hän haluaa vapaapäivinään tehdä, on tehdä taidetta ja olla kanssani.
Rakastan häntä syvästi. En voi sanoa sitä hänelle. Nähtävästi voin harrastaa hänen kanssaan seksiä täysin hänen tahtonsa vastaisesti, mutta en uskalla kertoa rakastavani häntä. Entä, jos se pelottaisi hänet pois? Vaikka näen, miten paljon poika minusta välittää. Silti.
Luukas tahtoo toteuttaa valokuvausprojektin kesällä. Ajan meidät perintömetsääni, jonka omistamme entisen mieheni kanssa puoliksi. Täällä on Eetun lapsuudessa tehty monia piknikretkiä. Ympyrä sulkeutuu pelottavalla tavalla, kun tuon Luukaksen tänne toteuttamaan valokuvausprojektinsa minä mallinaan.
Meidän seksielämämme on ollut yhtä nykivää kuin tähänkin saakka. Luukas on pelokas ja pidättäytyvä. Olen alkanut vihata sitä, että moraalissani on aukko, joka sallii tämän. Joskus Luukas tekee aloitteen itse, koska tietää, miten paha mieli minulle tulee, jos hän ei tahdo minua lainkaan lähelleen. Uskon hänen tekevän niin silloinkin, kun hän ei itse tahdo seksiä.
Tänään emme kuitenkaan mieti seksiä. Luukas on laittanut minut aivan kuten on tahtonut. Minulla on viininpunaista huulipunaa ja hänen valitsemansa yöasu tavallisten vaatteideni alla. En ole pitänyt tällaisia hepeneitä aikoihin, tuskin edes nuorena. Joskus mieheni kanssa, mutta siitä on jo aikaa enkä näyttänyt silloin tältä.
Keskellä metsää me riisumme minut alusvaatteisilleni. Luukas on taiteilijamoodissa, hänen koko olemuksensa on aivan erilainen kuin ennen. Pojalla on shortsit ja t-paita ja harteille kasvanut vaalea tukka, jonka saa jo pienelle ponnarille. Olen aina silittelemässä sitä ja laittamassa sitä ponnarille. Se saa Luukaksen hymyilemään. Haluan hänen hymyilevän seurassani.
”Mä en riisuudu edes kotosalla tällä lailla, saati sitten, että metsässä”, nauran istuutuessani mättäälle pelkissä alusvaatteissa ja yöasussa.
”Tää on maailman luonnollisin tilanne. Ootas… mees vähän alemmas.” Luukas alkaa nauraa. ”No niin, mä asettelen vähän aikaa sua ku jotain Barbia. Venaas. Joo, jalka just noin. Rentoudu. Sun vatsan pitää näkyä, älä laita tota kangasta sen eteen.”
”Et kai sä oikeasti aio kuvata mun vatsaa?”
”Sen täytyy päästä etualelle! Upea. Noi valonsäteet putoo just oikein… Ja sitten asetellaan sun tukka noin. Jooo. Täydellinen. Ihana. Ai että sä olet kaunis. Anette, aa, en kestä! Näistä tulee ihania! Mun lempikuvat ikinä! Ihana kaunis. Oikeesti mä en kestä sua. Jumalatar.”
”Luukas!! Punastun!”
”Näytät ihanalta!”
”Miten sä nyt yhtäkkiä noin!”
”Oon niin onnellinen, että saan kuvata sua. Kaunotar.”
Luukas silittää poskeani.
”Nooin… Rentoudu. Ei hätää, sun vatsa on tosi kaunis. Hengität vaan. Älä vedä sisään, näistä tulee upeita.”
Hän on kuin toinen ihminen valokuvatessaan.
”Nosta sun päätä vähän… Joo, just noin! Hyvä, Anette. Oot niin hyvä malli! Vau, kaunotar, joo, hei nyt sun käsi on hyvin, älä liiku…”
Kuvaussessio kestää melkein tunnin. En ole koskaan nähnyt Luukasta yhtä innoissaan. Tajuan, että tämä on se, kuka hän sisimmässään on. Tämä maailma on hänen. Luukas kehuu minua aivan eri tavalla kuin ennen. Välillä hän istuutuu sammaleiselle kivelle katselemaan kuvia isosta kamerastaan ja hymyilee niin autuasta hymyä, että minun tekisi mieli nousta ylös ja suudella häntä. Luukas kieltää minua tekemästä niin, ettei asetelma mene pilalle. Viimein, kun poika on valmis projektissaan, hän tulee viereeni mättäälle ja kietoo kätensä ympärilleni.
”Anette”, hän kuiskaa aivan lähellä niskaani ja painaa huulensa hellästi ihooni.
”Niin, Luukas?”
”Mä rakastan sua.”
Minä purskahdan itkuun. Niin vain. Ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun olen käytännössä pakottanut nuorukaisen seksiin kanssani. Ajattelen helliä hetkiä sohvalla ja tämän kaltaisia tilanteita, joissa Luukas on täysin oma rentoutunut itsensä.
”Anette? Mikä tuli?”
”Minäkin”, nyyhkytän.
”Hei?”
”Mäkin rakastan sua.”
En ole koskaan aikaisemmin nähnyt sellaista ilmettä Luukaksen kasvoilla. Poika kiepsahtaa päälleni, tarttuu käsiini ja suutelee minua niin rajusti, että hätkähdän. Luukas tuntuu olevan täysin läsnä, mikään hänessä ei epäröi.
”Rakastuin suhun heti. Olen kaiken tämän aikaa halunnut sanoa sen, mutta…” Nielaisen. ”En uskaltanut, etten säikäytä sua pois. Olet niin nuori ja…”
Ja minä olen jo tehnyt niin paljon pahaa.
”Mäkään en uskaltanut. Tiedän, että sun erosta on joku vuosi ja sit sulla on sun tilanne sun pojan kanssa, ja mä oon vaan tämmönen… en tiiä, nuori, kokematon. Pelottaa. Oon vaan niin… Mä vaan rakastan sua ihan sikana.”
”Voi, Luukas, en mä oo mitään niin paljon toivonutkaan kuin että säkin tuntisit samoin ja haluaisit jatkaa tätä meidän… tätä.”
”Haluun olla sulle vielä joskus hyvä mies. Sanoit mulle joskus, että tytöt jonottaa mua vielä tulevaisuudessa rivissä, mutta en mä halua tyttöjä, vaan…”
”Sossutädin? Ymmärrettävä valinta, tietenkin, miksi sitä ottaa nuorta ja –”
”Hei, nyt!” Luukas mätkäisee minua nauraen olkaan. ”Kuvasin just mun parhaan projektin ikinä. Sä inspiroit mua niin paljon. Sun keho.”
”Ihanaa, jos pidät siitä.”
”Mä rakastan sitä.”
Luukas vie hellästi kätensä kylkeeni ja suukottelee kasvojani ja kaulaani. Luukas ei ole koskaan ollut näin vapautunut kehollani. Olen niin onnellinen, että sattuu.
”Luukas… Rakas.”
”Mä tahdon olla sun mies. Musta tulee sulle paras mies ikinä.”
”Kulta”, henkäisen, ”en mä tahdo miestä.”
Hetken ajan kauhu kiiltää pojan silmissä. Jokin minussa nauttii siitä, miten poika välittää.
”Mä tahdon vaan sut.”
*
Luukaksesta tulee minun omani. Vain minun. Poika todella jää vierelleni ja jakaa kanssani kaiken. Työsuhteemme päättyy, mutta sillä ei ole merkitystä, osaan auttaa rakastani edelleen aina, jos hän apuani tarvitsee. Luukas saa petrattua niin, että pääsee varasijalta hakemaansa lukioon. Olen pojasta niin ylpeä, ja ylpeys rinnassani muistuttaa aavistuksen sitä tunnetta, joka minussa syttyy, kun Eetu menestyy jalkapallossa tai saa opettajilta tunnustusta. En aio ajatella sitä sen pitemmälle.
Minun yhteyteni lapseeni pätkii edelleen, kuulen hänen elämästään enemmän entiseltä mieheltäni. Eetun kiinnostus asioihin vaihtelee viikottain, mutta onnistun painamaan sitä surua syvemmälle. Voin elää sen kanssa, että poikani on nyt teini-ikäinen, syyttää minua mieheni ja minun erosta ja tahtoo olla mahdollisimman kaukana keski-ikäisestä äidistään.
Luukaksen silmissä minä olen kiinnostava. Poika alkaa lämmetä hiljalleen, kesä ja syksy menevät, talvi koittaa, ja hän pysyy yhä rinnallani. Luukas yrittää aluksi liikaa, hän ostaa ruusuja ja kaulakoruja ja käsken häntä säästämään rahansa lukioon. Hänestä tulee jopa seksuaalisesti aloitteellisempi. Joskus hän halaa minua keittiössä takaa päin ja unohtaa kädet rinnoilleni. Niinä hetkinä en tahtoisi olla missään muualla.
Rakastan Luukasta. Mitä pitempään olen hänen kanssaan, sitä selkeämmin tajuan, että tulisin aina rakastamaan häntä. Vaikka mitä tapahtuisi, minä olen löytänyt hänestä jotakin sellaista, jota en ole kokenut missään muualla. Aikaa kuluu, kuukausista tulee vuosia, ja me pysymme toisissamme.
Me olemme seurustelleet kaksi vuotta, kun me Luukaksen kanssa vietämme rauhassa iltaa. Emme huomaa mitään, olemme kuten aina siihenkin saakka. Poika, jonka tukka ulottuu taas niskaan niin, että sitä pystyy pyörittelemään, istuu sylissäni ja kaulailee minua. Emme malta vielä aloittaa elokuvaa, Luukas tekee aloitteen suutelemalla kaulaani.
Luukas painaa minut sohvalle ja on jo reippaasti kimpussani, kun eteisestä kuuluu kolinaa. Rekisteröin sen vain vaivoin. Huulipunaani on jo Luukaksen naamalla, poika istuu hajareisin sylissäni.
”Mutsiiiii, ylläri!” kuuluu eteisestä.
Olen miltei töytäistä Luukaksen lattialle. Lamaannun. Hänkin lamaantuu. Istumme siinä sylitysten Luukas minun huulipunassani, kun poikani, jonka tulosta en tiennyt mitään, kävelee sisälle.
”Haloo mutsi, mä –”
Luukas saa peräännyttyä kauemmas, mutta hän näyttää yllätetyltä bambilta raajat sojollaan ja tukka pörrössä.
”Mutsi?”
Eetun epäuskoinen ääni lamaannuttaa minut täysin. Tilanne on liian irvokas. Kaksi vuotta sitten olisin voinut vaikka maksaa siitä, että poikani tulee yllätyskäynnille luokseni. Eetu on nyt sen ikäinen kuin Luukas oli meidän suhteemme alkaessa. Maailmani keinuu.
”E-Eetu, moi, mä en tiennyt, että sä olit tulossa.”
”Kuka toi on?”
”Tuota… Eetu, istu alas, mä –”
”KUKA toi on ja mitä te olitte tekemässä? Mutsi? Onko toi mun ikänen? Mitä vittua!”
”E-ei ole, rakas, ei ole. Ei hätää. Tässä on Luukas. Kulta ota ihan rauhassa. Luukas, tässä on mun poika Eetu.”
”Luukas? Ai se sun MIES, josta sä oot puhunut nyt varmaan viissataa vuotta?”
Emme kukaan sano mitään. Asunnossani ei ole koskaan ollut näin hiljaista. Eetu paiskaa urheilukassinsa nurkkaan ja alkaa huutaa.
”Eetu rakas rauhoitu! Me ollaan kerrostalossa! Rauhoitu, kulta, ei ole hätää.”
”Ootsä joku pedofiili!!” poika karjuu.
”Rakas nyt –”
”VASTAA MULLE!! Ootsä vittu joku pedofiili!! Mikä vittu toi on ja miks se on täällä!”
”Kulta älä.”
”Sä et oo enää mun äiti! Vittu mä soitan iskälle et hakee mut helvettiin täältä! Sä et kuule musta enää ikinä vitun sairas pedofiili!”
Juoksen itkien poikani perään, kun tämä pakenee kasseineen eteiseen.
”Eetu odota, jutellaan, tämä ei ole yhtään sitä, mitä luulet!”
”Älä KOSKE muhun painu vittuun! Sä oot koskenut noilla käsillä tohon tyyppiin! Hyi saatana!”
”Eetu kiltti!”
”Sä et ole enää mun mutsi, kuulitsä! Painu vittuun!”
Eetu sulkee oven pamahtaen. Yritän mennä rappukäytävään pojan perään, mutta Luukas ottaa minua ranteesta ja vetää syleilyynsä.
”Ei mä en voi… Mun täytyy.”
”Sä et voi tehdä nyt mitään, mikä auttais. Tuu rakas sohvalle. Tule mun kanssa.”
Koko ilta menee itkiessä Luukaksen sylissä. Kun puhelimeni viimein soi, tiedän jo, kuka siellä on. Entinen mieheni tilittää raivopäissään vartin, kuinka poikamme oli varta vasten tullut luokseni ja ollut niin järkyttynyt, että meinasi soittaa poliisit.
”Et kai sä ihan tosissasi ole siellä jonkun nuoren klopin kanssa? Anette, pitääkö mun olla huolissaan?”
”Voin selittää tämän kaiken ihan rauhassa. Tule käymään täällä tai minä siellä, voin puhua teille molemmille.”
”Mä en anna sun tavata mun poikaa, jos sä ihan tosissasi olet jonkun teinin kanssa siellä. Kyllähän sä tiiät, että Eetu kertoo mulle kaiken, se on puhunu siitä sun miehestä jo varmaan kaksi vuotta.”
”Ai on?”
”On on!”
”Me erottiin. Tää on eri asia. Anteeksi, etten kertonut. Mä en tiedä, miksen uskaltanut. Se oli niin pian meidän eron jälkeen.”
”Ai sulla on jo toinen saman niminen sitten pyörityksessä, vai?”
Vaikenen. Linja on hiljaa. Poskiani punottaa, valehtelu ei auta.
”Mä en tiedä, mitä sulle on tapahtunut, mutta me pidetään Eetun kanssa suhun etäisyyttä nyt. Älä laita Eetulle viestejä, mä kerron sulle, jos tapahtuu jotain niin tärkeää, että katson sen mainitsemisen arvoiseksi. Mä en vielä tiedä, mitä mä teen tämän asian kanssa.”
”Mitä tarkoitat sillä, että et tiedä?”
”Jos se poika on alaikäinen, tämä on poliisiasia.”
”Kyllä sä tiedät, että en ikinä satuttaisi –”
”Ei, Anette, mä en enää tiedä. Luulin tietäväni.”
”Voin selittää.”
”Ehkä on nyt parempi, että et selitä mitään. Laitan sulle kyllä sitten viestiä. Juuri nyt mä toivoisin sun hakeutuvan jonkin vakavamman avun piiriin, mä en sua voi auttaa.”
”Ole kiltti…”
”Mä olen todella pettynyt suhun, Anette.”
Puhelu päättyy.
Hädin tuskin ymmärrän, että Luukas on yhä vieressäni. Hän on kuullut kaiken, ja suru hänen silmissään muistuttaa minua siitä pienestä pojasta, johon rakastuin kaksi vuotta sitten niin kovin. Siitä ujosta ja hauraasta pojasta, jonka viettelin ja pakotin sänkyyn kanssani. Luukaksen ote minusta on kevyt. Hän painaa päänsä olalleni ja on kanssani, kun maailmamme repeää.
*
Ei ole mitään, millä tekoni voisi selittää ulkopuolisille. Olen alusta asti vannottanut Luukasta, ettei kertoisi edes ystävilleen, mitä me teemme yhdessä. Muu maailma ei ymmärrä meitä. Kaksi vuotta me olemme hautoneet salaisuutta, ja nyt se on maksanut luottamuksen perheeseeni.
Luukas ehdottaa, että pitäisimme etäisyyttä toisiimme nyt, kun tilanne on jo levinnyt. En suostu siihen. Minulle ei jää ketään, jos Luukaskin alkaa vältellä minua. Koeviikkonsa kanssa kipuileva poika istuu vuoroin laskemassa matematiikkaa, vuoroin terveystietoa. Tuijotan tukkaansa pyörittelevää ja harovaa poikaa ja ajattelen, että hän voisi olla lapseni. Mieheni ja poikani ovat oikeassa, tässä on jotakin perverssiä, minun ei kuuluisi tuntea vetoa poikaan, jonka lapsenomaiset piirteet muistuttavat minua omasta lapsestani. Minussa täytyy olla jotain vialla.
”Muru”, kuiskaan pojalle ja halaan tätä takaa päin. Luukas mutisee ja kääntää kirjan sivua. ”Häiritsenkö mä sua?”
Luukas on pitkään hiljaa. Ehdin säikähtää.
”Tiedätsä mitä on grooming?”
”Mitä?”
Hätkähdän kauemmas pöytään nojailevasta pojasta.
”Mistä sä nyt puhut?”
”Puhuttiin siitä terveystiedossa. Netissä tapahtuvaa häirintää. Aikuinen pyrkii saamaan yhteyden ja herättämään nuoren luottamuksen käyttääkseen tätä seksuaalisesti hyväksi. Voihan sitä tapahtua myös muuallakin kuin netissä.”
”Sä pelotat mua nyt.”
”Muakin pelotti.”
”Mitä?”
”Muakin pelotti silloin, kun sä ekaa kertaa laitoit käden mun reidelle.”
Olen yllättäen niin suojaton, etten tiedä, miltä näytän siinä hänen edessään. Luukas läimäisee terveystiedon kirjan kiinni ja seisoo suorana ja lujana edessäni.
”Luukas, mitä tämä on?”
”Ehkä sun poika ja entinen mies ei oo kovin paljoa väärässä.”
”Mistä tämä tulee yllättäen?”
”Mä rakastan sua.” Luukaksen ääni on samea. Pojan silmissä on kyyneliä. ”Mä rakastan sua, mutta kun mä kävelen kadulla ja näen jollain samanlaista huulipunaa kuin sulla, mua alkaa vapisuttaa ja mun silmiin nousee kyyneliä. Jos jossain sarjassa tai leffassa joku harrastaa seksiä, mulle tulee hirveä olo ja laitan sen äkkiä pois. En halua edes kuulla sitä sanaa.”
Tuijotan Luukasta kauhuissani.
”Mä olen kuvitellut, että se menee ohi, kunhan vaan ollaan yhdessä. Mutta ei se mennyt. Mä rakastan sua ihan uskomattoman paljon, mutta se fiilis, joka mulla oli, kun koskit sillon mun reittä, ei koskaan mennyt ohi.”
”Rakas…”
”Eikä se tietenkään johtunut mistään terkantunnista, että mä tätä aloin taas miettiä. Sun pojan reaktio oli… En mä tiiä, se laitto jotain perspektiiviin.”
”Toki tämä tilanne on Eetulle vaikea, ja –”
”Ajattelitko sä koskaan, että sä oot tekemässä jotain väärää?”
Olen pitkään hiljaa.
”Ajattelin. Ihan kokoajan.”
”Ja teit silti? Mä olen nyt seitsemäntoista eikä mulla ole hajuakaan, millainen mun seksuaalisuus on. Mä olen kompensoinut kaikkea sulle yrittämällä olla sulle mies, mutta en mä oo mies, mä oon vielä lapsi enkä mä ymmärrä itseäni. Rakastuin suhun ja sun hellyyteen ja siihen miltä musta tuntui sun seurassa. Sä näit mut kauniimmin kuin kukaan. Mutta se ei poista sitä, että mä en koskaan oikeasti halunnut seksiä.” Luukas vetää syvään henkeä. ”Mä oon saanut sulta kauneimmat hetket koskaan. Mä rakastan sua ihan uskomattoman paljon, enemmän kuin aattelin, että osaisin tän ikäsenä ketään rakastaa. Ennen sua en edes ajatellut tällaisia asioita. Mutta nyt mä ajattelen vähän liikaakin, ja sellaisella tavalla, joka tappaa mua sisältä.”
Luukas tulee lähemmäs, mutta emme kosketa toisiamme.
”Tahdotko sä erota? Sitäkö tämä on?”
”Mä en taida pystyä tähän enää. Anette, sä…”
”Sanotko sä mulle, että kaiken tämän aikaa olet vihannut meidän seksiä ja ajatellut, että hyväksikäytän sua? Ja sä sanot sen mulle nyt, tässä kohdassa? Kun mun poika on hylännyt mut lopullisesti ja entinen mies inhoaa mua lopun ikäänsä.”
”Syyllistätkö sä mua?”
”E-en, vaan –”
”Oon vasta nyt oppinut tajuamaan, että sä itse asiassa teet sitä aika paljon. Anette… Mä taidan tarvita taukoa susta. Haluan nyt olla omillani vähän aikaa.”
”Voidaanko me keskustella tästä vielä?”
”En tiedä.”
Luukas kerää tavaransa ja astelee eteiseen. Tilanne on aivan kuten aina tähänkin saakka, hän pakkaa ja lähtee. Olen liian lamaantunut tehdäkseni mitään. Luukas ei ole osoittanut pienintäkään merkkiä näistä tuntemuksista aikaisemmin.
Ja silti sisimmässäni tiedän, että on. Olen alusta asti aistinut, ettei Luukas ole mukavasti seksin aikana eikä mikään fyysiseen kanssakäymiseen tunnu pojasta täysin mukavalta. On kuin katsoisin filmiä ulkopuolelta – näen kaikki ne kerrat, kun laitan pojan käden housuihini tai kun suutelen hänen kaulaansa, vaikka hän on jo valitsemassa elokuvaa Netflixistä.
”Anna minulle anteeksi”, soperran, kun Luukas on vetämässä farkkutakkia ylleen.
Luukas tulee hiljaa itkien halaamaan minua. Hän rutistaa minua kovaa.
”Mä oon pahoillani, jos sun poika ei puhu sulle enää koskaan. Mä aina toivoin, että te löytäisitte yhteyden toisiinne.”
”Luukas, ovatko nämä hyvästit?”
”En tiedä.”
”Mä rakastan sua. Kaikesta siitä huolimatta, mitä oon tehnyt, mä… Mä rakastan sua syvästi.”
”Niin mäkin sua.” Luukas halaa minua tiukkaan.
Hänen lämpönsä on poissa sylistäni niin nopeasti, etten kykene sisäistämään sitä. Samalla ymmärrän, että Luukaksesta on häviävän vähän mitään merkkejä kotonani. Olemme ottaneet jokusen yhteiskuvan puhelimeeni ja Luukaksella on hammasharja luonani, mutta ne eivät ole mitään riittävän konkreettista. Kaksi vuotta elämääni pyyhitään hiljalleen pois ja ymmärrän, että olen seisonut paikallani ja metsästänyt varjoja.
Kuukauden päästä postiluukustani ilmestyy paksu kirje. Avaan sen ja lattialle putoilee useita kuvia minusta kesäisen vihreässä metsässä punainen alusasu ylläni. Vatsani arvet helottavat yhtä punaisina. Olen nähnyt kuvat viimeksi kaksi vuotta sitten, ne olivat upeita, mutta minua hävetti liikaa katsella niitä pitkään. Luukas sanoi aina, että ne olivat hänen mieluisin projektinsa. Tuijotan kuvia, joissa harso kiertää minut kauttaaltaan ja valkeat kiharani sulautuvat luontoon. Näytän kauniilta. Kuin luontoäiti.
Välissä on lappu.
Anna mulle anteeksi. Mä tulen rakastamaan sua aina. -L
Minä osaan lukea kaiken jo kuvista. Kaikki on viimein tässä; lopussa, pois annettu. Putoan kuvat käsissäni lattialle ja itken.
*
2 vuoden päästä
Kevät on jo ilmassa, maailma odottaa lämpimiä aurinkoisia iltapäiviä ja teiden varrella solisevia vesivirtoja. Se on aivan oven takana, aurinko paistaa jo ja on lämmin, mutta talven kylmyys hohkaa silti maasta. Kuljen aurinkolasit nenällä kohti kauppakeskusta, kun kuulen tutun äänen kaukaa.
”Anette? Anette!”
Ääni on muuttunut, en yhdistä sitä kasvoihin, jotka kohtaan. Pisamia on edelleen, mutta poikamainen pehmeys on tasoittunut. Tukka on pörröisempi ja pitempi ja pienellä suloisella ponnarilla. Hänellä on yllään pitkä vaaleanvihreä villakangastakki ja rennot, lahkeista levenevät farkut. Hän on sata kertaa kauniimpi kuin olisin muistanut.
”Anette? Olethan se sä?”
”Luukas?”
”Moi! Apua, en voi uskoa, että tää on totta. Moi, ää! Saanko mä halata sua?”
Avaan käsivarteni kömpelösti. Luukas tuoksuu ihanalta. Ei täysin samalta kuin ennen, mutta hyvältä. Keväältä. Uudelta alulta. Olen niin häkeltynyt, etten pysty sanomaan mitään. Kaksi edellistä vuotta ovat olleet elämäni haastavimmat. Saan kiittää poikaani ja miestäni paljosta. Vuoden radiohiljaisuuden jälkeen Eetu viimein suostui puhumaan minulle. Ihmissuhteemme on silti yhä lasinohut.
”Tota, ootko miten liikkeessä nyt? Ehtisitsä vaikka kahville?”
”Am… Ei mulla ole mitään nyt.” En kehtaa sanoa, että pyörin ostoskeskuksissa tuntikausia saadakseni yksinäisyyteni unohtumaan. Kenties joskus törmään vanhoihin koulukavereihin, joita tapaan kerran vuodessa. Hyvää tuuria.
”Hei, ihanaa! Mä voin maksaa. Kerrankin”, Luukas nauraa.
Tuijotan Luukasta kuin aavetta. Hän on yhä poikamainen, mutta hän on kasvanut hivenen pituutta. Hän näyttää hontelolta nuorelta peuralta. Luukas on yhä minua lyhyempi ja se saa minut edelleen yhtä helläksi.
Ei ole kulunut päivääkään eromme jälkeen, etten olisi miettinyt häntä. Olen käynyt ajatuksissani läpi kaiken niistä kahdesta vuodesta, jotka vietimme yhdessä. Emme me olleet onnellinen pariskunta. Minä olin yksinäinen keski-ikäinen nainen, joka heijasteli pelkojaan nuoreen poikaan. Luukas oli innokas ja kiinnostunut, ja minä rikoin hänet.
Vaikka ei hän näytä rikkinäiseltä. Onneksi. En tiedä, mitä odotin. Sitäkö, että Luukas hiipuisi olemattomiin ja itkisi minun perääni? Ei, olen onnellinen, että poika näyttää sädehtivän. Hän näyttää uskomattoman hyvältä.
Luukas tilaa tottumuksesta meille tutut bagelit ja kahvit. Istuudumme valoisaan ikkunanviereiseen sohvapöytään.
”En tiennyt, oisitko halunnut syötävää, tuli ihan automaattisesti”, Luukas nauraa. ”Sori.”
”Kiitos hirveästi, ei sun olisi tarvinnut maksaa.”
”Viimein mun vuoro!” Luukaksen äänessä on sama aurinko, joka siinä asui, kun tapasimme ensimmäisiä kertoja.
”Luukas, kuule… Mä en ajatellut, että tapaisimme enää kasvotusten. Ajattelin korkeintaan törmääväni sun taidenäyttelyihin Helsingissä.”
”No sitäkin on suunnitteilla!”
”Mitä, oikeasti? Onneksi olkoon!”
”Joo. Vähän sellaista on puhuttu. Ei varmaa vielä. Mulla on parikin työkokoelmaa ehdolla sinne.”
”Hei, vau, ihan mieletöntä. Ansaitset sen.”
Juuri hänen taiteensa sai minut rakastumaan häneen syvemmin. Nyt, kun katselen häntä, hän näyttää siltä, miltä aina ajattelin hänen joskus näyttävän: tyrmäävän upealta ja taiteelliselta. Pitkähkö tukka ja asenteikkaan värinen takki. Rannekoruja ja keväänvihreää kynsilakkaa.
”Luukas…” Ääneni madaltuu. ”Mä olen todella pahoillani.”
”Tiedän sen. Mä olen itse asiassa ollut varmaan puoli vuotta aikeissa ottaa suhun yhteyttä. Olen halunnut keskustella sun kanssa kaikessa rauhassa.”
”Oikeastiko?”
Luukas nyökkää.
”Mä olen käynyt nyt vuoden Kelan takaamassa terapiassa. Olen saanut paljon näkökulmaa asioihin.”
”Hei mutta sehän on hieno juttu.”
”Mä en syytä sua mistään”, Luukas sanoo hellästi. ”Oon päässyt puhumaan asioista paljon. Kyllähän mä olin aluksi ihan todella vihanen. Nää taitaa olla sellaisia juttuja, jotka me voitaisiin puhua jossain vähemmän julkisessa paikassa. Tahtoisitko sä?”
”Nytkö?”
”Ei, ei, mulla lähtee tunnin päästä bussi. Mutta joskus toiste? Vaikka sun luona.”
”Asut nykyään omillasi?”
”Joo, ihme kyllä. On toiminut hyvin.”
”Vau, ihana kuulla. Meneekö sulla muuten hyvin?”
”No, joo. Oikeastaan.”
”Hyvä. Sitä toivoin sulle.”
”Entä…”
Yritän hymyillä.
”Anteeksi, Anette. Mä jätin sut ihan hirvittävään aikaan, ja oon tuntenut siitä syyllisyyttä. Mun oli pakko. Mä oisin tukehtunut muuten.”
”Ymmärrän sen. Se ei ollut tervettä. Se koko juttu meidän välillä.”
”Voi että musta on ihanaa tavata sut nyt uudelleen. Oon miettinyt kaikkea niin paljon. Oon ajatellut myös, miltä sä näytät nykyään.” Luukas hymyilee ja sipaisee ujosti hiuksiaan. Hän tekee sitä siis edelleen. Ele on säilynyt. Tuttuus raastaa kehoani. Rakastan häntä. ”Sä olet edelleen kaunein nainen, jonka olen koskaan tavannut.”
Punastun niin, etten tiedä mitä sanoa.
”En seurustele, jos sitä mietit”, Luukas sanoo hymyillen yhä.
”En minäkään.”
Luukas miettii hetken.
”Ei, hitto, tota. Fuck se bussi. Voinko mä tulla sun luo?”
En ole koskaan nyökännyt yhtä nopeasti. Aurinkoinen hymy valaisee Luukaksen kasvot. Me kävelemme yhdessä kevyesti rupattaen tuttuun asuntoon. Oven sulkeutuessa perässämme Luukas katsoo minua hetken pitkään. Sitten poika syöksyy halaamaan minua niin lujaa, että hätkähdän. Poika rutistaa minua tiukasti ja painaa päänsä rinnalleni.
”Anteeks”, poika kuiskaa. ”Mulla on ollut niin kova ikävä sua.”
”Niin mullakin sua.” Ääneni on ontto. Rakastan tätä poikaa. Yhä edelleen.
Olemme siinä pitkään, rutistamme toisiamme kaiken tämän kipeän keskellä. Kun Luukas päästää irti, hänen silmänsä ovat kyynelissä.
”Haluaisitko kahvia tai teetä? Tai kaakaota?”
”Kaakaota”, Luukas nyyhkäisee. ”Voinko mä istua sun sohvalle?”
”Totta kai.”
Olohuoneeni sisustus on yhä samanlainen kuin kaksi vuotta sitten. Mahonkisen lipaston kuvien joukossa on vain yksi uusi kuva. Siinä Luukas halaa minua takaa päin, kun istumme metsäretkellä. Aurinko paistaa viistosti, Luukas ei olisi ikinä kehdannut itse ottaa noin huonoa kuvaa. Minut se teki aina onnelliseksi. Hassu kuvakulma ja kaunis rakkaani kesäpäivässä.
Teen Luukakselle kaakaota ja itselleni teetä. Istuudun eri päätyyn sohvaa kuin Luukas ja vedän syvään henkeä. Me sukeltaisimme yhdessä.
”Sä käyt siis terapiassa nykyään.” Enemmän toteamus kuin kysymys.
”Joo. Mä tota… Voi hitto. Kuulostaa, että tulin tänne vain syyttelemään sua.”
”Ei, anna tulla vaan.”
”Mä yritin sen meidän eron jälkeen seurustella. Itse asiassa kahdestikin. Mun ikäisten tyttöjen kanssa.”
”Oho, okei.”
”Kummallakin kerralla mä purskahdin itkuun, kun ne otti paidan pois. You know, sellanen ei ole kovin hyvä ensireaktio kumppaniehdokkaalta. Ne jutut kariutui siihen.”
Nieleskelen.
”Luukas, mä olen niin pahoillani.”
”Tajusin, että mulla on traumoja. Tajusin sen itse ja koska mulla oli vielä hoitokontakteja, osasin hakea apua ajoissa. Mä olen käynyt Kelan terapiassa nyt vuoden. Se on ollut tosi hyvä juttu.”
Ajattelen haurasta ja pientä Luukasta purskahtamassa itkuun teinityttöjen rintojen edessä. Nieleskelen kyyneliäni. Tiesin aina, että tulevaisuudessa hänen ainut mielikuvansa seksistä ja vartaloista olisi hänen vaivalloinen ja kiusallinen seksinsä minun kanssani. Suonikohjut ja löysä iho.
”Mä suutuin ja järkytyin, kun kerroin meidän tarinaa terapeutille auki, ja se sanoi mulle, että sä olet hyväksikäyttänyt mua. Itkin sille, etten mä koskaan sanonut sulle ei ja olin monesti jopa aloitteellinen. Se sanoi, että sä olit aina aikuinen nainen ja tiesit, mitä tapahtuu. Sulla oli valta niistä tilanteista ja sun olisi pitänyt tietää.”
”Hän oli oikeassa. Mä menin täysin omat halut ja tarpeet edellä. Annoin moraalieni hämärtyä.”
”Mä järkytyin siitä aluksi. Sä olit mun hyväntekijä ja pelastaja ja aina niin hellä mulle, mua satutti tajuta, että sä olit satuttanut mua tietoisesti.”
”Tiedostan sen itsekin nyt paremmin. Olen valmis kantamaan vastuuni.”
”Mä olin aina niin rakastunut suhun. Halusin uskoa susta hyvää. Aattelin, että sä teit mulle niin paljon hyvää, että mä olin sulle velkaa. Mun täytyi suostua, vaikka se tuntui kummalta. Et sä sitä pahalla tehnyt. Mutta… niin. Sehän meni sitten päin helvettiä. Terapeutin mukaan mun tunteet oli tyypillisiä hyväksikäytetylle, ja ymmärrän sen nyt itsekin. Oon onnekas, kun mulle osui noin hyvä terapeutti.”
Muistelen kaikkia niitä kertoja, kun Luukas tuntui vastentahtoiselta ja aralta ja minä vain jatkoin hänen hivelemistään. Oikeutin paljon itselleni sillä, että pojalla seisoi. Aivan kuin hän olisi voinut päättää kehonsa reaktioista.
”Mulla on kans tosi paljon yksittäisiä triggereitä, mutta huulipuna on pahin. Se tuottaa vieläkin vaikeuksia, vaikka oon koittanut poisoppia siitä.”
Olen hetkessä onnellinen, etten meikannut tänään.
”Ja samalla mulla on nää tunteet. Mä olin nuori enkä ollut edes ajatellut mitään seurustelua. Ja sitten sä tulit ja olit mulle niin hyvä ja ihana ja niiiin kaunis…”
Huomaan hymyileväni väsyneesti.
”Rakastuin suhun niin paljon. En silloin osannut vielä sanoittaa mun tuntemuksia kauheesti, oisin halunnut kehua sua paljon enemmän.”
”Ei, Luukas, sä olit nuori ja mä käytin sun nuoruutta ja ymmätämättömyyttä hyväkseni. Se ei ehkä ollut mun tarkoitus sun kanssasi, mutta mä tein niin silti ja kannan siitä täyden vastuun.”
Luukas on pitkään hiljaa ja siemailee kaakaotaan.
”Kiitos”, hän kuiskaa.
”Olin ammatillisessa suhteessa suhun. Jo se oli riittävän vakavaa. Mun aikomus sun kanssa…” Huokaan syvään. ”Mä en todellakaan lähtenyt lähentämään meidän suhdettamme siksi, että olisin tahtonut sitä, mihin me sitten päädyimme. Mä rakastuin suhun omin päin.”
”Sä taisit kiintyä muhun siksi, että sulla takkusi sun pojan kanssa.”
Nyökkään.
”En kyennyt lukemaan normaalin murrosiän tuomia muutoksia pojassani. Erokin oli liian tuore. Olin yhtäkkiä ihan yksin, ja se alkoi sitten oireilla noin. Olisi pitänyt vain reflektoida tuntemuksiani ja odottaa. Ei Eetu minua inhonnut. Se vain kasvoi.”
”Mä arvostan sitä, että sä näit mut ja tahdoit auttaa mua.”
”Mua vaan harmitti niin paljon silloin, että mä olin valmis antamaan Eetulle kaiken, eikä se ottanut mitään vastaan. Ja samaan aikaan maailmassa oli sun kaltaisia poikia, jotka eivät saaneet edes jäätelöä.”
Luukas laskee tyhjän kupin sohvapöydälle ja hivuttautuu lähemmäs.
”Anette… Saanko tulla sun kainaloon?”
”Mun kainaloon? Tahtoisitko sä?”
”Joo.”
Avaan syliäni pojalle. Luukas kömpii ihan liki minuun ja on juuri niin pieni kuin aina ennenkin.
”Saako sua silitellä ja hipsuttaa? Tykkäisitkö siitä?”
”Rakastaisin sitä”, Luukas kuiskaa onnellisena. ”Paijaa mua. Kiitos, kun kysyit luvan.”
Minä upotan käteni pojan kasvaneeseen tukkaan ja pörrötän sitä.
”Mun tunteet suhun syveni mulle tuntemattomasta syystä”, selitän. ”Kaikki sussa puhui mulle.” Puhuu edelleen. Poika sylissäni on kauneinta maailmassa.
”Kyllä mä sen ymmärrän. Meidän pitäis puhua niiiin monesta jutusta. Ihan rauhassa.”
”Me ehditään kyllä. Jos vain haluat.”
”Haluan.” Luukas pitää tauon. ”Ja Anette… Miten sulla ja Eetulla menee?”
Nieleskelen.
”Eetu puhuu mulle nykyään.”
Luukas kohottaa päätään. Hänen vihreissä silmissään kiiltää myötätunto.
”Se jopa suostuu näkemään aina silloin tällöin.”
”Keskustelitteko te… tästä?”
”Ei kauheasti. Hänen isänsä kanssa kyllä. Hän on sitten yrittänyt selittää tilannetta myös Eetulle. On tämä vielä vähän tulenarkaa.”
”Mutta ei niin täysin mahdotonta kuin silloin kaksi vuotta sitten?”
”No, vuoteen Eetu ei puhunut mulle sanaakaan. En nähnyt sitä juurikaan. Mutta tämä alkaa hiljalleen jo sujua.”
”Oon niin pahoillani.”
”Älä ole. Vastuu meidän suhteesta oli aina mulla. Mä tiesin riskit.”
”Voi, Anette…”
Luukas on jo miltei sylissäni. Tiedän, etten antaisi tilanteen mennä seksuaaliseksi. Tällä kertaa olisin hänelle se aikuinen, jonka hän tarvitsisi. Emme me ole tulleet tänne palaamaan yhteen vaan keskustelemaan siitä, mitä minä hänelle aiheutin.
”Mun tekisi hirvittävästi mieli suudella sua, mutta jos teen niin, mun alkaa tehdä mieli seksiä. Enkä mä ole valmis siihen vielä”, Luukas sanoo katsoen minua aivan läheltä.
”Suudella? Mä luulin, että me…”
”Niin mäkin. Mutta mä en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sua.”
”Voi, Luukas rakas, nämä ovat niin vakavia asioita. En voisi elää itseni kanssa, jos me…”
”Voitko sä sitten vain halitella mua koko ensi yön?”
”Haluatko sä jäädä yöksi?”
”Jos saan.”
”Nyt on perjantai. Huomenna ei ole töitä.”
”Saanko olla sun luona koko viikonlopun?”
”Luukas, tahdotko sä olla mun kanssa tekemisissä kaiken sen jälkeen?”
”Mä tahtoisin vielä jonain päivänä laittaa sormuksen sun sormeen.”
”Luukas!”
Poika painaa hellän suukon poskelleni ja palaa takaisin rapsuteltavakseni syliin.
”Oletko sä tosissasi? Mitä sun terapeuttikin sanoisi, jos palaisit sut traumatisoineen naisen kanssa yhteen?”
”Trust me, mä en ikinä tule haluamaan ketään muuta. Eikä tässä puhu nyt mikään trauma, vaan minä itse. Mä rakastuin suhun ja mä rakastan sua edelleen.”
”Mäkin rakastan sua, Luukas.”
Luukas hymyilee minulle lempeästi.
”Tahdon olla sun kanssa.”
”Pystyisitkö sä siihen?”
”Jos otetaan rauhassa ja oikeasti keskustellaan asioista. Ja mä tahtoisin esitellä sut myös mun perheelle.”
”Oikeastiko?”
”Joo. Olen susta täysin varma ja pystyn vihdoin käsittelemään asioita.”
Sallin itselleni tämän säkenöivän onnentunteen rinnassani. Suukotan Luukasta poskelle ja saan pojan istumaan suoraan syliini.
”Mä kuvittelin, että me varovasti otettaisiin asioita puheeksi ja jatkettaisiin omia elämiämme”, sanon hiljaa.
”Pelkäsin, että sä olisit löytänyt toisen. Aluksi yritin päästä susta yli, mutta ei siitä tullut mitään. En mä sitten enää edes yrittänyt. Tiedostin, että me saatettas jatkaa erillään, mutta tunsin silti yhä lämpimiä tunteita sua kohtaan.”
”Ja mä taas ajattelin, että en ikimaailmassa olisi niin vastuuton, että edes etsisin sua käsiini. Halusin antaa sun toipua ja toivoin sisimmässäni, että susta kasvaisi onnellinen nuori mies. Mä olin varma, että rikoin sut.”
”Onhan mulla traumoja ja kaikki se, josta alun perin sun luoksesi edes päädyin, mutta kuule. Mä olen silti tasapainoisempi ja onnellisempi kuin ennen. Voin nyt ottaa vastuun siitä, mitä tunnen sua kohtaan.”
”Pelkään vain, että tämä tilanne ajautuisi uudelleen sellaiseksi kuin kaksi vuotta sitten.”
”Mä olen nyt täysi-ikäinen ja pystyn ottamaan vastuuta tunteistani.”
”Olet silti niin kovin nuori. Tästä tulee väkisinkin haasteellista. Entä, jos haluat joskus lapsia?”
”Rakas, luuletko, etten ole pohtinut tätä kaikkea jo?”
”Olisinko mä sulle pettymys? Vanhenisin ja musta tulis huonokuntoisempi kokoajan.”
”Mä olisin sun kanssa. Etkä sä ole vielä noin vanha.”
”Luukas kulta, nämä on isoja juttuja.”
”Tiedän. Voidaan edetä ihan rauhassa. Just nyt tahdon vain nukkua sun kainalossa.”
”Mä olen suhun ihan uskomattoman rakastunut”, parahdan.
Luukas suukottaa minua poskille ja suupieliin.
”Me saadaan tää toimimaan. Me ollaan molemmat halukkaita. Mä uskon meihin.”
”Niin minäkin”, kuiskaan. Niin minäkin.
*
Luukaksesta tulee minun miesystäväni. Vastoin kaikkia odotuksia hän jää vierelleni ja viettää koko kevään kanssani. Me emme ylitä hänen rajojaan emmekä tee mitään, mihin hän ei ole valmis. Käymme paljon keskusteluja, hyvin vakaviakin, ja itkemme yhdessä kaikelle sille, mitä olemme kokeneet. Luukas ei päästä minua helpolla ja lopulta alamme etsiä myös minulle terapeuttia.
Joka kerta, kun Luukas suutelee minua, minusta tuntuu, että olen herännyt uudelleen eloon. Poika kurottaa asettamaan kädet kaulalleni ja suutelee minua joka kerralla kuin suudelma olisi ensimmäisemme.
Minä aloitan terapian samoihin aikoihin, kun Luukas kertoo minusta vanhemmilleen ja terapeutilleen. Pelkään kuolettavasti koko yhtälöä. Terapeuttini on minun ikäiseni nainen, joka ei tuomitse tekojani vaan tarttuu niihin ammattimaisella lujuudella. Voin kertoa hänelle rehellisesti kaikesta Luukaksen kanssa tekemästäni ja kokemasta, ja hän osaa tarttua juuri oikeisiin asioihin. Se on ensimmäinen kerta koskaan, kun pääsen käsittelemään poikani etääntymistä ja pitkän suhteen päättymistä. Hän on ensimmäinen, joka kertoo minulle, millaisia seurauksia yksinäisyydellä voi olla.
Toisin kuin kuvittelin, Luukaksen vanhemmat eivät hypi seinille ikäisestäni kumppanista. Luukas tietää kertoa, että hänen tädillään on itseään kaksikymmentä vuotta nuorempi mies, joten joku muu suvussa on pudottanut ensimmäisen pommin. Hänen vanhempansa tahtoisivat tavata minut ja tutustua paremmin. Luukaksen vanhemmat vaikuttavat boheemeilta, ja ymmärrän, miksi heidän pojastaan on kasvanut rento ja taiteellinen nuorukainen. Terapeutin reaktio pelottaa minua eniten. Luukas sanoo, ettei terapeutti ole mielissään ja pelkää, että suhteemme kariuttaa pojassa tapahtuneen orastavan kehityksen. Hän näkee minut systemaattisen vaarallisena ihmisenä, enkä voi syyttää häntä siitä. Sellaiselta toimintani vaikuttaa. Saalistajalta. Ehdotan Luukakselle, että tapaisin hänen terapeuttinsa. Hän lupaa yrittää ehdottaa sitä.
Kaikista ulkopuolisista pelkään eniten Eetun reaktiota. Vaikka ammattilaiset tai jopa Luukaksen perhe kieltäisivät meidät, en selviäisi, jos hauras siteeni Eetuun murtuisi nyt. Odottelemme pitkään, pohdimme asiaa niin terapiassa kuin Luukaksenkin kanssa. Kerron jopa entiselle miehelleni kahvilla.
”Mitä mieltä olet? Miten Eetu on musta puhunut, oisko ihan liian vaarallista kertoa sille nyt?”
Entinen mieheni näyttää epäilevältä, mutta nyökkäilee.
”Parempi heti alussa kuin että se tulisi sille ihan yllätyksenä. Tiedät kyllä, mitä mieltä me Eetun kanssa tästä ollaan, mutta poika tarvitsee äidin. Sano se sille nyt, se loukkaantuu vielä enemmän, jos siltä pimitetään tätä.”
Sovimme viikonlopun, jolloin Eetu on luonani. Poika loikoilee sohvalla puhelintaan selaten, kun istun vakavana sohvan toiseen päähän ja nostan pojan jalat syliini.
”Eetu, kulta, mulla olisi sulle yksi uutinen.”
Poika ei reagoi.
”Tämä saattaa tuntua susta epämiellyttävältä ja ikävältä, ja ymmärrän, jos tämä järkyttää sua, mutta…”
Eetu nostaa päätään.
”Ette kai te oo iskän kanssa palaamassa yhteen?”
Kysymys on niin vilpitön, että alan nauraa.
”Ei, emme ole”, nauran. ”Mutta mä… Me ollaan. Tuota.”
”Ai. AAA, ai! Se on se poju?”
Eetu arvaa heti. Rinnassani läikehtii.
”Me olemme Luukaksen kanssa jälleen yhdessä.”
”Mähän siis itse asiassa luulin, että te ette missään vaiheessa eronneetkaan. Iskä sano siitä yhessä kohassa. Niin että ei tää oo silleen mikään uutinen.” Eetu on hetken hiljaa. ”Haluisitsä kutsuu sen tänne nyt?”
”Nytkö?”
”Nii. Haluisin nähä sen.”
Joudun varmistelemaan pitkään ennen kuin soitan Luukakselle. Eetun spontaanius yllättää minut täysin.
”Eetu rakas, mikä sut sai tällä tavalla ajattelemaan?”
”No, emmätiiä. Ei mun tarvii sun valintoja approovata, mutta kyllä mä sen jätkän haluun nähdä. Mistä mä tiiän millanen se on ennen kuin sen tapaa. Et sä nähtävästi oo siitä luopumassakaan.”
”Mutta entä… tämä minun juttuni?”
Eetu nousee istumaan ja vetää jalkansa sylistäni. Poika tuijottaa minua pitkään. Olen kiitollinen siitä, että hän katsoo minua silmiin juuri nyt. Hän pystyy siihen edelleen.
”Sä oot yhä mun äiti.”
Kyyneleet putoilevat poskilleni.
”Mutsi hei älä viiti.”
Hän ei voi sanoa enää mitään, mikä ottaisi tämän kokemuksen minulta pois. Viimein hän sanoo sanat, jotka olen tiedostamattani tahtonut kuulla kaiken tämän aikaa.
”Oikeesti. Kattoo nyt miten tää menee. Kyl iskä on siitä puhunut sillon.”
”Rakas kulta.”
”Mut sano nyt vielä itse… Et sä ole pedofiili. Ei mun mutsi oo pedofiili.”
”En ole, rakas. En mä Luukaksesta sen takia…”
Terapeutin ääni kaikuu päässäni. Tiedän kyllä projisoineeni tuntemuksiani Eetusta Luukakseen. Tiedostan sen, mutta en anna ajatuksen ohjata nyt.
”Joo.” Eetu nyökkää. ”Se on… se on hyvä juttu.”
Kahdenkymmenen minuutin sisään ovisummeri soi. Yllätyksekseni Eetu ponnahtaa avaamaan. Poika on ovella kärkkymässä ennen minua. Kehossani kihelmöi, olen kauttaaltani kylmänhiessä. Kun Eetu päästää Luukaksen sisään, Luukaksen kasvoille leviää yllättynyt hymy.
”Oho, moi! Eetu?”
”Moro jätkälle!”
Luukaksella on olkalaukku, jota hän ei ehdi heittää syrjään, kun Eetu on jo taputtamassa häntä selkään.
”Sähän oot staili”, Eetu tokaisee. ”Cool fleda.”
”Moi vaan, Eetu. Kiva tavata viimein. Kiitti, taitaa olla pitempi tukka kuin silloin viime kerralla.”
”Joo ei ehkä muistella sitä.”
”Musta on tosi kiva juttu, että sä halusit tavata mut.”
”Tulkaa nyt pojat sisälle sieltä eteisestä”, hymähdän.
”’Pojat’, mutsi, toi kuulostaa ihan siltä ku oltas molemmat sun lapsia. Mieti, kun mentäs jossain kolmistaan ja porukka luulis meitä molempia sun lapsiks…”
”Eetu! Ei! Ihan hirveä ajatus!”
Nauraen pojat tulevat sisälle, Luukas saa takkinsa riisuttua. Hänellä on jälleen samat leveälahkeiset farkut ja vihreä villapaita. Luukas tulee reippaasti halaamaan minua ja painaa nopean suukon huulilleni. Minä olen vielä puoli tuntia sitten ollut siinä uskossa, että poikani ei tulisi koskaan täysin hyväksymään parisuhdettani, joten seison jäykkänä Luukaksen hellyyden edessä.
”Hyyyi ette nyt pussaile! En pysty!!” Eetu protestoi. ”Toi on mun MUTSI!”
”Anette on ihana”, Luukas nauraa poikani reaktiolle ja kietoo kätensä vyötäisilleni.
”Hei nyt seis, hyi että!”
”Oli ikävä sua kulta, ihana kun kutsuit yllättäen. Oli tuuria bussien kanssa.”
”Sun pitää vaan muuttaa mun luo oikeasti…”
”No jep.”
”NO NIIN voidaanko olla kuten normaalit ihmiset! Tuu sä nyt Luukas ees sieltä tänne. Pelaatsä mitään pelejä?”
”En oikeastaan.”
”Ethän sä sit oo mikään teinipoika!”
”Noh!”
”Olitsä yhdeksäntoista?”
”Oon joo. En oo ikinä pelannut mitään, sori nyt. En myöskään harrasta liikuntaa, eli oon varmaan ihan tylsä.”
”No MITÄ sä sitten teet?”
”Valokuvaan.” Luukas vilkaisee minuun. ”Ja oon Aneten kanssa.”
Eetu vie sormet kurkkuunsa.
”Oishan tää pitänyt tietää.”
”Kyllä Luukas on myös opiskellut ahkerasti”, lisään keskusteluun.
”Nii sä olit lukiossa?”
”Joo.”
”Respectit äijälle. Mä en pystyis.”
”Mulla oli pitkään ihan hiton huonoja numeroita enkä oo vieläkään kauheen hyvä koulussa, mutta Aneten kanssa sillon opeteltiin aika paljon.”
”Oi, älä viitsi, tein vain työtäni.”
”Sä teit enemmän töitä mun kanssa kuin kukaan koulussa koskaan.”
”Punastelen.”
”Muru se on kirjaimellisesti sun työtäs.”
”Nyt perseeseen ne murut, mä en kestä.”
Istun nauraen sohvalle poikien kanssa. Luukas nojaa minuun ja asettaa päänsä rintakehälleni. Ilta kuluu soljuvasti rupatellen loppuunsa, Luukas päättää jäädä yöksi luokseni. Petaamme yhdessä Eetulle sängyn sohvasta ja minä huomaan, että pojat tulevat juttuun keskenään jo nyt. He eivät voisi olla enempää erilaisia keskenään, mutta silti kaikki heissä tuntuu sama nuoren iän tuoma viattomuus. Eetu ottaa miesystäväni kuten veljen, näen sen hänestä. Poika tuntuu olevan jopa innoissaan, en ole nähnyt häntä tällaisena aikoihin.
”Luukas!” Eetu huutaa sohvalta meidän peräämme, kun olemme jo siirtymässä makuuhuoneen puolelle kahdestaan. ”Pääset jatkoon.”
Luukas purskahtaa nauruun.
”Ai niinkö? Saanko jatkaa tän kanssa vielä?” Luukas ottaa minut käsikynkkään.
Eetu nyrpistää nenäänsä.
”Joo, jos mun ei tarvitse todistaa tota… tota.”
”Sovitaan niin! Kiitti, hei. Sä oot hauska tyyppi.”
”Öitä!”
”Öitä.”
”Nuku hyvin, rakas”, sanon Eetulle.
Makuuhuonen oven sulkeuduttua Luukas vetää minut välittömästi suudelmaan.
”Oon susta niin ylpeä”, hän kuiskaa suutani vasten. ”Kaikki meni hyvin.”
”Menikö? Pitikö Eetu susta sun omasta mielestä?”
Luukas nauraa pehmeästi.
”Rakas hei. Se oli selkeesti kasvanut tässä ajassa. Siitä näki, että se oli aidosti pohtinut meitä.”
”Niinkö? On niin vaikea sanoa…”
”Kyllä, rakas. Ihan varmasti.”
Luukas vetää minut sängylle viereensä ja suukottelee niskaani ja kaulaani hellästi.
”Anette, tiedätkö mitä?”
”Niin?”
”Meistä tulee vielä tosi onnellisia.”
Kasvoilleni leviää tahtomattakin leveä hymy.
”Niinkö uskot?”
”Tiedän”, Luukas sanoo ja kiepsahtaa päälleni suutelemaan minua.
Annan lämmön tulla. Tiedän, että Luukas on oikeassa. Me olemme saaneet aikaa ja nyt osaamme myös antaa sitä toisillemme. Meillä ei ole mikään kiire. Tiedän olevani aivan alussa, mutta juuri nyt se ei haittaa. Minun poikani on kyennyt kohtaamaan meidän suhteemme ja minä olen kyennyt kohtaamaan itseni ja virheeni.
Otan Luukaksen tiukemmin kainalooni ja painan suudelman pojan ohimoon.
Hän on oikeassa. Meistä tulisi vielä hyvin onnellisia.
