Tervaa siivissä

 Odile

Minä en ole persikanpehmoinen vaniljantuoksuinen, minä en ole sitä, mitä te haluatte. Olen keuhkot täyttävää tervaa, joka valuu joka huoneeseen. Olen kaikkea sitä, mistä ette halunneet kahvipöydissä keskustella, olen vaietut suut ja laskenut esirippu. En tanssi teidän vuoksenne. En koskaan tanssinut.

Tämä maailma kuului kerran minulle, tanssitin sitä sormieni päissä ja hymyilin. Parrasvalojen sokaiseva valo piti minua loisteessaan, kimaltelin yhdessä sen kanssa. Omistin koko maailman enkä silti kelvannut teille. Maalasin silmäni yönmustiksi ja puin suuni vereen ja ruusunpunaan, esiinnyin siivet korkealle taitettuina. Niiden kärjet eivät koskaan viistäneet maata, niin korkealla minä olin.

Vaikka en koskaan enää olisi muuta kuin tukehduttavaa pimeää, en taivu teidän tahtoonne. Te ette nähneet minua, kun valo taittui siipisulistani, ettekä te näe minua nyt, kun se maailma on jo himmunut pelkäksi tummaksi läikäksi kaukaisuuteen. En saa sitä sellaisena kiinni enää koskaan. Haluaisin sanoa, että sekin on teidän vikanne, mutta tunnen oman pimeyteni enkä syytä teitä siitä. Silti – en seiso tässä teidän vuoksenne, olen tässä, koska olen päättänyt niin.

Haudallasi

Tiedätkö, miltä tuntuu
kasvaa vanhaksi ja
yli sinusta?
Kuin suru olisi viimein
kuluttanut minut loppuun
pinnan alla
ei läiky enää mikään
istun haudallasi ja
olen vähemmän kuin vuosiin
silti enemmän kaltaisesi kuin silloin
kun punoimme tukkiimme kevättä
ja nauroimme samaa naurua

Kaipuusta
voin laulaa vain yhden syksyn
sitten lumi vie äänet mennessään
ja haudallasi läikehtivät tuhannet valonpisarat
Olen vanhempi kuin koskaan olit
ja minun on
ikävä
ikävä
ikävä
mutta ei sinua
vaan sitä

keitä me olimme
kun taivaan täyttivät revontulet ja illassa soi sini

Uneton

Helmi

Pelkään puhua terapeutille unista. Valvetilassa voin vakuuttaa itselleni, että ajatukseni ovat pakonomaisia enkä halua niitä, mutta unissani unelmat näyttävät itsensä rehellisesti ja peittelemättä. Minun on mahdotonta tunnistaa itseäni niistä, ne tuntuvat raskailta. Ne ovat kuin todiste. On päiviä, kun olen vakuuttunut siitä, että joku jossain katselee uniani, ehkä Jumala, ehkä joku muu. Joku näkee ne ja vaatii minua tilille. Hyi helvetti, miten sä voit. Olen varma, että joku näkee sen minusta, kun kävelen kaduilla tai palvelen asiakkaita kahvilassa. Se on painettu otsaani, siinä lukee, että minut kuuluu tuomita ja se on täysin oikein. Ansaitsisin tulla kivitetyksi, niin minä ajattelen.

Terapeutti pyytää minua usein kertomaan unistani. Hänestä ne ovat avainasemassa ongelmassani. En tahtoisi kertoa niistä, vaikka terapeutti tietää, mitä ajattelen, miten tahraantuneita unelmani ovat. Kerron unistani vain pakotettuna ja jätän niistä silti kertomatta kaikkein olennaisimmat yksityiskohdat. Numerot puuttuvat. Numeroita säilytän mieleni siinä lokerossa, joka säätelee syyllisyyttäni. Joinain öinä ennen nukahtamista toistelen niitä: kaksitoista, kymmenen, yhdeksän, yhdeksän taas, vihaan sitä numeroa, kuusi, hyvä Jumala auta minua auta.

Aloitan uuden päivän tyhjästä. Ei unia. Painan ne syvemmälle, vieläkin syvemmälle. Piirrän ristinmerkin – pakonomainen ele, ei uskonharjoitusta, vaikka kuka minä olen piirtämään sille rajaa – ja vedän kuulokkeet korville. Uusi päivä alkaa eikä minulla ole unia, olen uneton ja leikin olevani kuten kuka tahansa muukin. 

Sädekehä

Helmi

Sädekehäni on kulunut. Kun olin pieni, meillä luettiin vielä iltarukous. Muistin sen ulkoa, levolle lasken luojani, minulla ei ollut koskaan sisaruksia, joten luin sen yksin äidille ja isälle. Joskus luin sen yksin pimeässä. Siltä se tuntuu nyt, kun muistelen sitä, pimeässä kaikuvalta rukousta, johon ei koskaan vastattu.

Kävin joskus kirkossakin, mutta se tuntui samalta kuin kaupassa käyminen. Kai me olimme jo niin maallisia. Rukoilin pitkään, iltarukous vain muuttui, kun kasvoin. Kun unelmat ensimmäistä kertaa asettuivat minuun ja kavahdin sitä, kuka olen, lopetin rukoilemisen. Jumalan nimen ajatteleminenkin pelotti minua, se sopinut jatkoksi ajatuksilleni, jotka polttivat kaiken hyvän pois. En halunnut tahria sitä.

En tiedä, uskoinko koskaan todella. Kun elämästä tuli jatkuvaa selviytymistä, en osannut ajatella sellaisia asioita. Taivas pysyi korkealla, en uskaltanut katsoa sinne liian pitkään. Pahimpina päivinä olin varma, että jos oli olemassa Jumala, en tahtonut hänen näkevän tällaisia ajatuksia. En tahtonut kenenkään koskaan näkevän, koska jos joku näkisi ne, en voisi enää elää. Syyllisyys toimi vain yhteen suuntaan – kuten painovoima se veti minua alemmas ja alemmas kunnes helvetti oli jokainen kauppareissu tai hetki rauhallisessa kahvilassa. Mikään ei auttanut. Unelmani asettuivat minuun joka päivä vain tiiviimmin, vajosin syvemmälle ja pelkäsin koko maailmaa. Toisina päivinä unohdin rukoukset ja Jumalan ja itseni, toisina taas rukoilin pimeässä ketä tahansa ottamaan unelmat pois minulta. Ne tekivät kipeää. Etsin sädekehääni, mutta se oli kulunut ja likainen eikä se halunnut enää kuulua minulle.

Aavetiloja

 Helmi

Rakastamisesi on kipeää. Se sattuu paikoissa, joita minussa ei pitänyt olla. Aavesärky aavekohdissa; sellainen tämä maailmakin minulle kai on, aavetila, jossa kaikki ihmiset lipuvat ohitseni kuin unessa. En ole todellinen heille eivätkä he minulle. Olit minulle ainoa asia, joka elämääni ohjasi vuosia ja vuosia ja vuosia.

Etsin oikeaa terapeuttia pitkään, sellaista, jolle voin puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta siitä ei tule mitään, sanat tuntuvat ontoilta. En tahdo nähdä niitä paperilla. Tekojani. Ajatuksiani. Sittenkin tekojani? Minulla on tyhjiä muistoja kohdissa, joissa naurusi vielä soi. Sen muistan; sinut sylissäni ja naurun. Kaikki muu on tyhjää. Joskus muistan asioita, joita ei ole ehkä tapahtunut, aavemuistoja, katson itseäni ulkopuolelta. Muistoissa on reikiä. Näen sinut ja minut, mutta kuva on kesinyt, se hajoilee.

Terapeutti, johon päädyin lukuisien yritysten jälkeen, tietää jo sinun nimesi. Minua pelottaa lausua se kaikkien näiden vuosien jälkeen. Olen säpsähdellyt jokaista kertaa, kun jollakulla on sama nimi. Asiakkaalla. Joskus koiralla. Hassua, sinullako koiran nimi, ehkä sitten niin.

Rakastan sinua edelleen samalla tavalla kuin silloin. Vaikka sinä olisit jo eri, minä olen yhä sama eikä mikään ole muuttunut. Kipu seuraa minua huoneesta huoneeseen. Tilasta tilaan. Aavetiloja. Aukkoja, joita terapeutille puhumani sanat eivät täytä.

Minä

Vale

Minä ja minä ja minun jälkeeni vielä uusi minä, ihon kalvon alta läpikuultava minä, vereslihalla. Kesken, mutta en osaa kertoa miksi. Niillä on kaikilla eri kasvot, erilaiset jokaisen tarpeisiin. Nuo sille, joka halusi vuodattaa ongelmiaan, nuo sille, joka kysyi kassajonossa kahdenkympin seteliä, ja nuo äidille, nuo isälle, vielä nuo toisetkin äidille, se ei koskaan halua nähdä oikeita kasvojani. Sinä haluat, sinun ei tarvitse valita kymmenistä minuista. Sinä kävelet luokseni ja istut sohvalleni kuin kotiisi, kysyt kysymyksiä joihin minun on pakko vastata “ei”, koska haluat minun oppivan. Sinulle uskallan sanoa, sinulle uskallan olla kuka olen tuhansien minujen alla.

Sohvalla

SV: seksin kuvaus

Noa

Makaan Pekan sylissä ja tuijotan TV:n ruudulla pyöriviä mainoksia. Pekka silittelee mun vatsaa ja kylkeä. Käsi tekee satunnaisia pyörteitä mun paljaalla iholla. Pekan parta kutittelee mun päätä, kun nojaan siihen. Me ei koskaan osata päättää, mitä katsotaan, joten ollaan vaan jätetty ensimmäinen siedettävältä tuntuva leffa pyörimään telkkariin. Ensin luulen, että Pekan sormien liikkeissä ei ole logiikkaa, mutta sitten ne eksyvät mun navan alle yhä vain useammin.

“No?”

“Mitä no?”

Kiepsahdan niin, että Pekan tutut turvalliset isot miehenkasvot ovat ihan mun nenän edessä. Se on näyttänyt koko meidän seurustelun ajan täysin samalta. Harmaa parta ja tukka, uurteet tuossa ja tuossa, mun peukalo piirtää niiden päältä ja muhun tarttuu hymyä kun vaan katsonkin mun miestä.

Vien mun lantiota lähemmäs, en osaa vihjailla, asetan aina vaan itseni valmiiksi, jos Pekankin sattuisi tekemään mieli silloin kun munkin. Aina sen tekee mieli. Ikäisekseen mieheksi se on kyltymätön sängyssä. Mitähän Pirkko mahtaa ajatella siitä, että sen entinen aviomies tulee hulluksi mun ihosta? Jaa-a. Pirkko vaikuttaa kyllä mukavalta naiselta, ehkä se ei mieti siitä mitään.

Pekka tarttuu mua lujaa takapuolesta. Tunnen sen erektion jo nyt, hitto se on nopea, mä vasta lämmittelen mun ajatuksia. Tunnustelen sen pehmeää kylkeä, josko se hieman auttaisi, mä taidan olla aika heikkona sen pehmoiseen kroppaan. Pekka näyttää mieheltä, ei sellaisella nololla hunks-tavalla vaan ihan normaalilta mieheltä. Siltä, että se käy kaupassa ostamassa makkaraa ja katsoo jotain mukavaa ohjelmaa. Ja näemmä haaveilee mun munasta. Sen käsi haahuilee mun alavatsalla uhkaavasti. Nyökkään. Pekka antaa kätensä hivuttautua mun housuihin. Taidan olla mäkin ihan valmis jo, kun ei vaadita kuin yksi hipaisu ja mun mieli liukuu jo galakseihin.

Huohotan sen kaulaa vasten. Tämä olisi nopeasti ohi, Pekan rytmi on nopea ja mä en todellakaan pysty tähän, musta lähtee samanlaista vinkunaa kuin aina, oon kuin joku tyhmä hassu lelu. Pekka tietää tismalleen, millä mut saa singottua stratosfääriin. Painun sen kaulaa vasten ja näykkäisen nopeasti sen korvaa, ja hitto mikä reaktio siitä seuraa, mies on itsekin ihan finaalissa, voi luoja. Me ollaan aina just tällaisia.

Pekka etsii vapaalla kädellään mun poskea, se on vähän vaikeaa koska sen hengitys on kuumeista ja naama ihan punainen. Se löytää mun posken, silittää ja kiskoo mut lähemmäs ja me suudellaan ja suudellaan ja vooooi hitto mun on niin hyvä tässä. Mä rakastan mun miestä. Jos tää hetki olisi viestiketju, tässä kohdassa olisi vaan epämääräinen kasa sydämiä. Jään hengästyneenä värjöttelemään Pekkaa vasten. Taustalla telkkarissa pauhaa jokin action-leffa. Meitä hymyilyttää ja meidän hymy on samaa ainetta.