sunnuntai 16. kesäkuuta 2024

Puiden laulu

Puissa soi. Pojan askeleet käyvät syvemmälle metsään, mättäät painuvat paljaiden jalkojen alle. Oksat väistävät taipuen, koko metsä elää ja hengittää pojan tahdissa. Askeleet kiihtyvät, kunnes toisen pojan kuunkalpea siluetti piirtyy lehvien takaa.

Niila”, poika kuiskaa toisen pojan nimen. Sävy on enemmän rukous kuin kutsu.

Inje.”

Inje koskettaa Niilan paljasta olkaa, säpsähtää ihon tunnusta omallaan. Niila värisee kosketuksen alla, tulee lähemmäs, painautuu liki, hengittää. Hengittää vain.

Inje… Minä…”

Ssh.”

Niila ottaa Injen kasvot käsiinsä. Pojan posket ovat pisamien ja ruhjeiden peitossa, suu on halkeileva ja kuiva.

Se on syönyt sinua taas.”

Poika vain hymyilee. Niila tietää, että siten Inje pääsee pakoon mitä tahansa.

En minä tunne mitään.”

Inje…”

Niilan käsi jää lepäämään Injen poskelle. Se silittää pitkään, niin lujaa, että se miltei sattuu. Inje ei värähdäkään, ei pelosta. Sen hän on unohtanut kauan sitten. Hän asettuu lähemmäs Niilaa ja tuntee, kuinka luonto heidän ympärillään rauhoittuu. Puiden laulu lakkaa. Luonto antaa heille rauhan toistensa ihoilla.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2024

Nakkikioskilla

Puhelin tuuttaa varattua. Mitkään viestit eivät mene läpi, yksi palkki WhatsAppissa hyppää irvokkaana silmiin. En saa sydämeni sykettä rauhoittumaan, istun sohvannurkassa puhelin kädessä ja avaan ensimmäisen sormeeni osuvan sosiaalisen median aplikaation. Minulta kestää vain muutama sekunti huomata Kajon Instagram-tarina. Kajon, joka ei vastaa puheluihini eikä viesteihini.

Kuvassa Kajo kaulailee itseään merkittävästi vanhemman miehen kanssa. En uskalla tehdä arviota miehen iästä. Ryppyjä ja vetäytyvää hiusrajaa ei ole, mutta yleisilme ei ole kaksissakymmenissä olevan nuorukaisen vaan varttuneemman ja kokeneemman miehen, jolla on asiallinen rannekello ja asuntolaina. Käteni tärisevät, ajattelen vastaamattomia puheluita. Kynteni painautuvat kämmenen pehmeään ihoon, suuni puristuu viivaksi. Siltikään en laita kuvaa pois. Siinä Kajo hymyilee miehelle helmikoru kaulassaan ja valkoinen paita filtteristä kimaltaen. En muista, milloin Kajon hymyistä tuli tyhjiä. Aina, kun hän tulee luokseni hymyilemään minulle muovihymyään, yritän etsiä sitä ihmistä, johon tein kotini, mutta hän on haudattu opiskelijabileiden hehkuun eikä hän tule takaisin.

Puristan kämmentäni jo niin, että sattuu, mutta kipu on vain pinnalla. Se pitää tuntea syvemmällä. Jätän puhelimen sohvalle, en tarvitse sitä. Hädin tuskin jaksan ottaa avaimet, sillä en tiedä, tulenko tällä kertaa takaisin. Koko kehoni tärisee, se yrittää kertoa minulle, että tässä se on, tämä on meidän loppumme. Kajon muovihymy ja vanhemman miehen valkaistut hampaat tanssivat irvokkaina verkkokalvoillani. En tunne varpaitani, käteni tärisevät. Ulkona pyryttää talven viimeiset hiutaleet, on hetki ennen kuin kylmä viima irrottaa otteensa ja sallii kevään tulla. Silti yöllinen ilma kylmästä ja odotuksesta kireä.

Humalaisia liikkuu siellä täällä, kukaan ei herätä minussa ensimmäistäkään ajatusta. Surullista ja väritöntä laumaa kaikki. Ei tarpeeksi sävyjä. Hoipertelen syvemmälle kylää, löydän etsimäni lähiön nakkikioskilta, jonka vakioasiakkailla on yhteensä vähintään kolme vankilatuomiota takataskussa.

Kello lähenee yhtä, ensimmäiset laskuhumalaiset eivät ole vielä saapuneet. Kioskilla norkoilee nuori nainen pienessä pantterihameessa rööki suussa. Opiskelija, päättelen olkalaukun pinsseistä.

”Sä olet vitun ruma.”

Naisen ensimmäinen reaktio ei ole kiljua takaisin. Hän tuijottaa minua valkaistut kulmat kurtussa ja yrittää päätellä, olenko tosissani.

”Etkö sä kuule? Sä olet vitun ruma.”

”Ja sä kerrot tän mulle, koska…?”

”No teki vittu mieli.”

”Okei.”

Nainen kääntyy pois päin minusta ja nojaa kioskin seinään. Odottamani reaktio ei tule. Kauempana kävelee miesjoukkio. Hymyilyttää. Juuri se, mitä odotin. Korotan ääntäni aiempaa kovemmaksi.

”Sä olet VITUN RUMA, etkö sä kuule!”

Kauempana yksi miehistä tarttuu syöttiin. Astun lähemmäs naista, leikin uhkaavaa, vaikka käteni tärisevät. Vasta silloin nainenkin ymmärtää reagoida. Hän vie käsilaukkunsa selkänsä taakse ja asettaa kätensä epämääräisesti kehonsa suojaksi.

”Hei, kuka sä luulet olevasi!” kuuluu kauempaa.

”Kenen naista sä sanot rumaksi, häh!”

Minä tahdon, että minuun sattuu. Hetken ajattelen, että olisi pitänyt jäädä kotiin. Humalan löyhkä iskee vasten kasvoja, kun miehet tulevat lähemmäs, mutta minä osaan tämän, minä en luovuta. Menen lähemmäs, leikin mukana. Olen lyövinäni.

Kun näen ensimmäisen nyrkin kohoavan, ajattelen Kajon käsiä miehen kaulalla. Miestä, jonka kasvojen juonteet saavat minut voimaan pahoin. Omistava hymy ja tiukka ote Kajon vyötäisistä.

Isku.

Monellakohan työnnöllä se mies laukeaa Kajon sisään? Miltä Kajo kuulostaa hänen allaan, nauttiiko hän? Ehkä mies on hyvä, täytyyhän hänen olla. En tiedä Kajon miesmausta mitään. Minua ei lasketa. En ole samassa lokerossa, mutta en ole omassanikaan. Minulle ei ole lokeroa, ei meidän kaltaisillemme koskaan.

Verta on silmässä. Naurattaa.

Kajo on varmasti jo unessa. Hän nukahtaa aina saman tien lopetettuaan.

Kioski on jo sulkeutunut, kun seuraavan kerran ymmärrän, missä olen. Kesäyö on hyhmäinen ja hämärä, verta on joka puolella. Sitä on kuivunut ripsiini, räpytteleminen sattuu. Pahin kipu on vatsassa ja lonkassa, päähän ei satu. Etsin puhelinta, ja kaikesta huolimatta se on selviytynyt ehjänä. Kello näyttää aamuneljää. Jossain haisee virtsa.

”Kajo”, kuiskaan painaessani hänen nimeään luettelossa. ”Kajo…”

Hän vastaa sekunneissa.

”Ilta? Miksi sä soitat tähän aikaan? Kaikki kunnossa?”

”Miksi sä olet hereillä tähän aikaan?”

”Missä sä olet? Onko kaikki ok?”

”Mä…” Yskin. Teatraalisuus kuuluu asiaan.

”Ilta? Missä sä olet?”

”Reiskan nakkikiskalla.”

”Eihän se ole enää auki.”

”Joo, ei olekaan. Sammuin tänne.”

”Oletko sä juonut?”

”Mä taisin saada turpiini.”

”Mitä!”

En huomaa katkaisevani puhelua. Sammutan koko puhelimen, Kajolla ei voisi olla asiaa minulle. Aika on vellovaa massaa, joka asettuu raskaana rinnalleni. Halusin tuntea kipua, mutta en vieläkään tunne mitään. Ajattelen vain, kuinka mies tälläkin hetkellä seisoo Kajon vieressä. Hämmentyy puhelusta, kysyy ehkä jotakin. En tahdo tietää, mitä Kajo vastaa. En halua olla se, joksi hän minut nimeää.

Näkökentässäni spiraloi. Naurattaa, mutta ulos ei tule mitään. Kukaan ei ole tullut noukkimaan minua ylös, ei kukaan eksy tänne saati välitä. Tämän kioskin vakioasiakkaita ei kukaan pysähtyisi noukkimaan, ja verisenä minä olen näky, jonka kuka tahansa kiertäisi tähän aikaan kaukaa.

”Ilta.”

Tuttu ääni saa minut nostamaan päätäni.

”Ilta, rakas, mitä sulle on tehty?”

”Mä vaan vähän yllytin.”

”Mitä sä olet mennyt tekemään?”

Näen unta. Jopa hänen torunsa ovat niin lempeitä, että ne tekevät kipeämpää kuin yksikään miesten minulle antama isku. Ne sattuvat, koska tälläkin hetkellä Kajo kuuluu enemmän satunnaisille miehille kuvissa kuin koskaan minulle.

”Mun rakas idiootti, mä ihan tosissani säikähdin”, Kajo itkee nostaessaan minua ylös. Mun. Hänen. Olen sinun, Kajo, mutta sinä et ole koskaan minun. Tiesitkö sinä sen? Sellainen ajaa tähän. Vaikka en minä sinua siitä syytä. Sinä et mahda mitään sille itsetuhomekanismille, joka minussa aktivoituu, kun näen toisen miehen kädet vyötäisilläsi.

Mennään pesemään sut. Hitto, ootko varma, että et tarvitse reissua akuuttiin?”

En. Olen ihan kunnossa.”

Ootko varma?”

Olen.”

Mitä tapahtui?”

Puhutaan siitä… joskus toiste.”

Kajo pitelee minua lujaa. Pakotan kyyneleet pois, ne paljastaisivat kaiken. Kajo tekisi näin muillekin. Hänen rakkaudellaan ei ole rajoja.

Luulin, että sä et ole maisemissa.”

Mun opiskelukavereita on täällä. Sori, unohdin soittaa sulle. Ajattelin, että jos viikonloppuna.”

Joo.”

Mutta mä oon nyt tässä. En jätä sua yksin. Hitto, miten mä säikähdin. Sä näytät tosi pahalta.”

Eikö kelpaa?”

Tyhmä, en mä sitä.”

Kajo pysähtyy, ottaa minut halaukseen. Hänen kehonsa on lämmin ja kaikki siinä pyytää minua jäämään. Itku tulee sittenkin. Kajon kädet sukeltavat hiuksiini, hänen hengityksensä kiihtyy.

Älä tee enää näin”, Kajo sanoo, ja vasta silloin minä uskallan epäillä, että hän tietää sittenkin.

Anteeksi.”

Kajo kietoutuu tiukasti minua vasten, ja minä tiedän, että tekisin tämän loputtomia kertoja, jos saisin edes hetken pidellä hänen lämpöään sylissäni.

Kesä

Voikukkien kutitteleva meri vasten poskia. Sinä lepäät siinä, kylki kyljessäni, ja naurusi täyttää koko avoimen taivaan. Sinulla on kesää ihollasi, pisamien lempeä joki ylittää nenäsi ja laskeutuu poskillesi. Huulesi ovat raollaan, kunnes katseesi kohtaa omani ja naurusi katkeaa.

Katse.

Pysähdys.

Sinussa on kaikki. Kesän ensimmäiset ujot kukat, jotka kurottelevat nuoria varsiaan kohti pilviä. Sinä sipaiset poskeani, huokaat minuun, ja minä tiedän, miltä tuntuu rakastaa ihmistä niin kuin kesää rakastetaan.

torstai 6. kesäkuuta 2024

Ukkosella

Ukkonen tekee tuloaan, sähkö säkenöi ilmassa näkemättäkin. Ingid tanssii lammen ympärillä kesä tarttuneena hiuksiinsa. Peloton Ingrid, väsymätön Ingrid.

Tule jo takaisin, pian alkaa salamoida”, minä kuiskaan, mutta ääneni hukkuu tuuleen ja Ingrid tanssii vain. Hänen naurunsa laulaa kilpaa tuulen kanssa, ja minä katson häntä sähköä suonissani kykenemättä liikkumaan.

Ingrid. Olen tosissani. Ukkonen.”

Hän kastaa jalkansa veteen, ensin varpaat, sitten sääret. Hänen olemuksensa on keveä kuin pikkulinnulla.

Ingrid.”

Vaikka toistaisin hänen nimeään, hän ei vastaanota sanojani. Hän jatkaa tanssiaan kuin yö olisi lumonnut hänet. Metsän hyönteiset sirittävät, Ingridin hame kastuu vyötäisiä myöten. Pelko ei kulje hänen kanssaan, kun hän tanssii lammen rannassa ja sulautuu luontoon kuin olisi aina ollut osa sitä.

perjantai 31. toukokuuta 2024

Ennen aamua

Alma istuu jo aamiaispöydässä pitkät jalat ristissä. Hänen musta tukkansa on kietaistu kevyelle nutturalle, muutama suortuva valuu niskaan. Alma nojaa pöytään silmäillen keskittyneesti eteensä levittämäänsä sanomalehteä.

Otan tämän hetken vain itselleni. En sano mitään, seison ovensuussa ja katson, kuinka rakastamani nainen istuu kaikessa rauhassa lukemassa aamun ensimmäistä sanomalehteä. Kaikki Alman kehonkielessä kertoo rauhasta. Hän kuvittelee olevansa täysin yksin ja istuu kerrankin selkä lysyssä ilman, että pitää käsiä sylissään. Hän ei ylläpidä sitä kiiltokuvaa, jota hän elää totena joka ikinen päivä. Voisin seistä ovenpielessä tuijottamassa häntä koko päivän, mutta katkaisen hetken rykäisemällä kurkkuani.

Huomenta.”

Alman koko olemus muuttuu. Selkä suoristuu, jalat oikenevat. Kasvoille ilmestyy tuttu kireys, joka määrittää niiden piirteitä päivästä toiseen. Menen hänen vierelleen, tartun harteista. Hieron napakasti, testaan, toimiiko tuttu temppu. Riittäisikö tämä sulattamaan kireyden kalvakoilta kasvoilta. Alma tuntuu kovalta minua vasten, mutta pysyn lähellä, painan muutaman kevyen suukon hänen poskelleen.

Huomenta.”

Keititkö jo kahvia?” kysyn, vaikka tiedän täysin, ettei Alma ole tehnyt vielä mitään aamupalan eteen. En tee siitä numeroa. Hän tarvitsee tällaisia hetkiä.

En vielä.”

Mä keitän.” Suukotan Alman niskaa hellästi, jätän käteni silittelemään hänen harteitaan. Alma pehmenee hiljalleen. Hänen meikkaamattomat silmänsä räpyttelevät ja painuvat hetkeksi kiinni. Annan hänen levätä minussa ennen kuin aamu avautuu.

torstai 30. toukokuuta 2024

Merenpohja

Meriheinää hiuksissasi, joita tuuli soljuttaa kuin liplattavia laineita. Me olemme meren pohjalla, vaikka kävelemme paljasjaloin mättäällä. Tämä upottava, samalla leijuva, painoton tunne ei voi syntyä muualla kuin meressä. Sinun katseessasi koralleita ja helmiäistä, tuoksussasi kaikki meren tuulet. Olet kauneinta, mitä on.

Mätäs painautuu allemme, se väistää huokaustesi tieltä. Aurinko leikittelee kasvojesi pinnalla, se suutelee sinua jo ennen kuin ehdin painaa huuleni omillesi. Kikatat, ja hetken odotan, että peittyisimme kupliin. Viet kätesi niskaani, vedät minut lähemmäs. Sukellan vetämättä henkeä.

Vanha merenpohja on hiljaa, kun me rakastamme toisiamme.

Gosulookkeja