maanantai 16. tammikuuta 2023

Ensiaskeleet

(Kajon ja Iltan ihmis-AU)


Minun isoveljeni on maailman ihanin veli. Koko ikäni olen ollut lapsi, joka on kompastunut jokaiseen tielleni tulevaan esteeseen ja polveani on saanut laastaroida ja suukottaa. Ilta on puolustanut minua, kertonut minulle elämäni ensimmäiset härskit vitsit ja lainaillut kuluneita t-paitojaan. Ilta on se, jolle olen voinut kertoa kaiken, jota en ole äidin ja isän kuullen koskaan saanut sanotuksi. Iltan kylkeen olen jäänyt kiinni, hän on ollut se, jonka tekemisiä ja ajatuksia olen katsonut silmät sädehtien kauempaa.

Ilta vihaa tiettyjä värikkäitä lasten muroja.
Ilta huutaa tosi-tv-ohjelmille.
Ilta tykkää käyttää aina samoja polvista kuluneita farkkuja.
Ilta osaa soittaa akustista kitaraa, hän harjoittelee usein öisin, kuulen sen seinän läpi.

Ja Ilta on palavasti rakastunut minuun.

Kun tajusin sen, koko lapsuutemme meni uusiksi. Ei sillä tavalla, jolla hän varmasti pelkäisi sen menevän, jos tietäisi, että tiedän. On helpompi ajatella kaikkia niitä hetkiä, kun olemme maanneet kylki kyljessä ja Ilta on suukottanut minua jonnekin. Vihdoin näen, mitä se tarkoitti, kun hän suukotti minua suoraan suulle ja kertoi pitävänsä tosi, tosi paljon. Olimme alle kymmenenvuotiaita, tuskin hänkään silloin tiesi kaiken sen merkitystä, mutta me molemmat tiedämme nyt. Minä olen alusta asti merkinnyt Iltalle paljon muutakin kuin pikkuveljeä.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän minussa kihelmöi. Ymmärrän, että hänen katseensa on aina seurannut minua. Lapsuuden ja nuoruuden saunat eivät enää merkitse samaa. Olen viisitoista ja tiedän, että hänen katseensa ei ole kuten kenen tahansa veljen katse. Hän on minun isoveljeni. Ainoa veljeni. Rakkain ihminen koko pienessä maailmassa.

Luulin hämmentyväni, mutta jokin siinä kaikessa tekee asioista paljon, paljon helpompia minulle ymmärtää. Kaikki se viha ja raivo ja purkaukset. Jokin niin syvä, etten koskaan saanut siitä kiinni. Vaikka sitä ei ole enää, tiedän, että sama kipu kytee Iltassa. Hänen silmänsä ovat muuttuneet. Niiden katse ei koskaan ennen ollut noin samea.

Vaikka olemme voineet lähentyä uudelleen, ottaa varovaisia askelia veljinä, tiedän, että on asioita, joita hän ei kerro. Joskus, kun istun hiljaa huoneessani, muistelen kaikkea sanomaani ja itken.

Se tyttö oli niin hyvä pussailemaan! Siis, Ilta, ootko kuullut, että kieltä pitää käyttää sillee, että…

Minä puhuin hänelle sellaisia. Intoilin tytöistä veljelle, jonka sisällä kaikki hajosi pieniksi palasiksi. Jos hän ei ollut sitä ennen ymmärtänyt, mitä tunsi minua kohtaan, tiedän, että se selvisi hänelle silloin. Minun typerien juttujeni myötä. Minuun sattuu ajatella, että hän saattoi ymmärtää tunteensa sillä tavalla. Hajoamalla.

Vihdoin minä näen hänet kokonaisena. Ymmärrän jokaisen katseen, jokaisen hellän eleen. Kaikki ne verukkeet, joita hän käytti päästäkseen lähelleni, ja silti se silkka paniikki hänen eleissään, kun hän pääsi. Kuin ihoni polttaisi häntä. Sen minä hänelle teen. Veljelle, jota olen aina rakastanut enemmän kuin ketään. 

En ole varma, milloin se alkaa. Minä alan katsella häntä eri silmin. Tai kenties olen aina kantanut tätä liekkiä sisälläni ja vasta nyt ymmärrän, mitä se tarkoittaa. Ehkä olen kuten hän ja tarvitsen vain pienen sysäyksen ymmärtääkseni, mitä toinen minulle merkitsee. En enää pelkästään vello siinä, että rakkaaseen isoveljeeni sattuu ja vaatisi minulta isoja askelia helpottaa hänen kärsimystään. Olen alkanut kikattaa peiton alla yksikseni, kosketella itseäni varoen ja miettiä sitä, että kenties Iltakin tekee samoin ajatellessaan minua. Ajattelen sitä, että minulle tärkein ihminen rakastaa minua. Haluaa minua. Se on liian suuri ajatus. Poskeni kuumenevat ja hengitän raskaasti. Käperryn aivan pieneksi ja hihitän, hymyilen peiton alla ajatellen hänen selkänsä kaarta ja tummia kulmiaan. Miltä tuntuisikaan, jos hän koskettaisi minua kuten haluaisi.

Tai kuten minä haluan?

Kun näen ensimmäisen eroottisen unen Iltasta, herään hikisenä ja kiihkeänä erektio alushousuissani. Uni oli kuten mikä tahansa arkinen tilanne; me istuimme Iltan huoneessa ja hän näpytteli kitaraansa. Silittelin ajatuksissani hänen ponnarilta karannutta suortuvaansa ja nojauduin vasten hänen olkaansa. Koko kehossani säkenöi. Veljen lähellä oleminen ei ollut vielä koskaan tuntunut samalta. Sormeni kulkivat pitkin tummia kiharoita aina selkään saakka. Ilta lakkasi soittamasta, laski kitaran lattialle. Kuljetin sormiani selältä vyötäisille, asetin molemmat käteni vyölle. Tunsin, kuinka isoveljeni tärisi, kun avasin housujen vyön hitaasti ja sujautin käteni sisään.

En ymmärrä. Erektioni on kova, kehoni salamoi kuin ei olisi koskaan tuntenut mitään tällaista. Ei se olekaan. Kun ajattelen itseäni unessa, tärisen kauttaaltani. Miten varmasti kosketin ja menin lähelle. Miten ihana ja lämmin Ilta oli. Ja hänen... Voi. En kestä. Minua kiihottaa niin, etten saa henkeä. Autan itseni loppuun, mutta minun tuskin tarvitsee koskea itseeni ennen kuin tulen jo.

Makaan keskellä sänkyä hikisenä ja jalat täristen ja ajattelen isoveljeäni. Olen vähällä nousta sängystä, kävellä orgasminhuuruisena hänen luokseen ja painautua päälle, mutta jokin minussa estelee. Vavisuttaa. Minua ei hävetä tippaakaan. En ajattele sitä, että Ilta on veljeni. Se tuntuu täysin luonnolliselta. Olen yllättynyt, mutta en järkyttynyt. Reaktio ei yllätä minua siksi, miltä se tuntuu. Kaikki tässä tuntuu täysin minulta. Ilta on aina ollut kallein. Kenties hämmennyn siitä, miten lujana ja kuumana aalto juoksee ylitseni. En ole koskaan elämäni aikana tiennyt, että halu voi tuntua myös tältä.

Sen jälkeen minusta tulee se, joka etsii verukkeita päästä lähelle. Kömmin sohvalle viereen, kun katsomme koko perheen voimin elokuvia. Se ei riitä. Haluan lähemmäs. Niin lähelle, että voin niellä hänet kokonaan. Kun annan kerran janolleni luvan tulla, se tulee vaativana ja voimakkaana.  Ymmärrän olevani kirjaimellisesti ihastunut teinipoika hänen lähellään. Hihittelen omiani ja rakastan erityisesti niitä hetkiä, kun hän opettaa tai näyttää minulle jotakin. On se sitten läksyjä tai uusi biisi yhteisiltä suosikkiartisteiltamme, se kaikki on minulle arvokasta, koska se tulee häneltä.

Käymme yhä koko perheen tai vain miesten kesken saunassa. Sellaisina hetkinä Ilta pitää tiukasti katseensa kiukaassa. Olemme harvoin kahdestaan alasti. Tiedän, mitä ajattelisin, jos saisin olla niin pitkään hänen lähellään paljaana. Alan tehdä asioita ihan vain tarkistaakseni, olenko varma hänen tunteistaan. Kumartelen ja nojailen. Keinahtelen, olen ujo ja silti vapautunut ja nauravainen. Tiedän, miten kuumana hän siihen käy. Tulen siitä jatkuvasti tietoisemmaksi.

Kerran pyydän häntä laittamaan selkääni rasvaa.
”Häh, eikö äiti voi?”
”No ei kun sä olet nyt siinä. Voisitko millään?”
”Olikse tää sininen puteli?”
”Joo, se iso.”
”Ookoo.”

Riisun paitani keveästi, olen kuin se ei tarkoittaisi mitään. Katson Iltaa olkani yli. Hän ei katso minua silmiin. Hän rasvaa selkääni aivan tavanomaisesti. Korostetun tavanomaisesti. Rakastan hänen karheita sormiaan. Hän on soittanut kitaraa viimeaikoina, se tuntee kovettuneista sormenpäistä. Haluan hänen sormensa sisääni. Kaikkialle minussa. Täytä minut.

Iltan sormet pysähtyvät vain hetkeksi alaselälleni. Hengitän raskaasti, raskaammin kuin toivoisin. Jännite ei laukea, keskityn lujaa, että pysyn housuissani.
”Sulla on joku haava täällä.”
”Ai?”
”Tällanen hankauma. Ihottumaa ehkä?”

Käännähdän yllättäen ympäri ja silloin erotan sen. Vaikeuden isoveljeni kasvoilla. Hän ei pysty peittämään sitä heti, näen, millaisella ilmeellä hän on katsonut selkääni. On kuin joku sytyttäisi jotain sisälläni tuleen. Rakas minä haluan sinua niin paljon että sekoan.

Mistä lähtien olen kutsunut Iltaa rakkaaksi?

”Mm? Niin mikä ihottuma?”
”A-… emmätiiä, jos se on hangannu johkin.”
”Olitko sä jo valmis?”
”Joo.”

Hän kokoaa itsensä yllättävän nopeasti. En pue paitaa päälleni. Annan hiljaisuuden asettua välillemme kuin kalvon, joka odottaa puhkeamista. Ilta tuijottaa hetken lamaantuneena minua silmiin ja nousee sitten ylös.

”Ilta, oota. Katotaanko me illalla jotain yhessä vai olitko menossa johonkin?”
Ei Ilta koskaan käy missään. Minulla on aina ollut laajempi sosiaalinen piiri. Hän tuijottaa minua pitkään tummien kulmiensa alta.
”Äiti halus kattoo jotain. Ja me kai leivotaan.”
”Aaa kiva! Mut… haluutsä jäädä vielä? Mun kanssa. Tänne.”
”Miks?”
”Muuten vaa.”

Ilta ottaa askeleen pois päin. Pysähtyy. Kääntyy ja sulkee oven. Olen edelleen ilman paitaa. Sylissäni oleva peitto peittää sen, että minulla seisoo. On valtava riski, että hän huomaa sen nyt. Miksi se ei haittaa minua lainkaan? Päin vastoin. Kiihottaa vain lisää.

Ilta istuu sängylle kauemmas minusta. Möngin lähemmäs. Muistelen unta, jossa nojasin häneen. Yhtäkkiä en keksi, mitä sanoa. Haluaisin vain suudella häntä. Mistä me keskustelimme ennen kuin hän löi minua ensimmäisen kerran? Musiikista. Peleistä. Hän ei enää juuri jaksa pelata. Elokuvista, sarjoista, kaikesta tavallisesta. Haluaisin kertoa hänelle, että hän näyttää kuumalta valkoisessa t-paidassa ja kuluneissa farkuissaan. Nuo jumalaiset pitkät kapeat jalat. Pörröinen tukka. Miten en koskaan ennen tajunnut, että isoveljeni on maailman kuumin ihminen?

”Ilta.”
”Joo?”
”Ei mitään.”
”Aha? Halusitsä tehdä jotain tai puhua jostain?”
”Ollaan oltu aika vähän kahestaan. On vaan ikävä sitä.”
Ilta on pitkään hiljaa.
”Mullakin.”
Näen, että häpeä painaa häntä kasaan. Tahtoisin suudella sen pois.

Hetki väreilee. Hiipuu. Tunnen, kuinka hänen häpeänsä ja jännityksensä saavat hänet piiloutumaan. Hän haroo tukkaansa. Minä istun yhä paidatta hänen vieressään.

”Eiks sulla oo kylmä?”
”Ai. Joo. No ei kauheen. Ootan, että se rasva kuivuu.”
”Miks sä ees halusit laittaa sitä? Onks se selän juttu joku ihottuma?”
”Ai, en mä tiedä.”
”Miks sä sit halusit rasvaa?”

En sano mitään. Katson Iltaa silmiin. Suora katsekontakti saa kehoni sykkimään. Ilta näyttää pelkästään hämmentyneeltä, aavistuksen vihaiselta. Hän on äärimmäisen kireä liikkeissään noustessaan ylös.

”Joo mä meen tästä.”
”Aha.”
”Joo.”

Ilta sulkee oven perässään. Minä lysähdän selälleni sängylle ja masturboin. Se on ainoa, mitä keksin tehdä tämän jälkeen. Penikseni suorastaan huutaa tulla kosketetuksi. Mietin Iltan käsiä selässäni. Hänen tuimia kulmiaan. Miten upea. Minun oma veljeni. Tuli mitä tahansa, hän olisi aina veljeni. Se saa minut kliimaksiin.

Kun huohotan lakanoissa hikisenä ja märkänä, tiedän, että minun on tehtävä tälle jotakin ja pian.

Aika kuluu. Tiedän, että tämä on Iltalle yhtä tuskallista kuin minullekin. Koetan muistella sitä isoveljeä, joka tuli aina tarttumaan isoja poikia kauluksista, kun he työnsivät minut ala-asteella lumipenkkaan. Mietin isoveljeä, joka otti minut aina syliin, kun panikoin suuren ötökän nähdessäni tai sitä isoveljeä, joka osti minulle joululahjaksi omilla rahoillaan kaikkein hienoimmat lelut ja pelit. Nyt välillämme on kaikki se odotus ja lataus, joka ei vain suostu purkautumaan. Vaikka olemme läheisempiä kuin silloin, kun Ilta alkoi lyödä minua, jotain puuttuu.

Läheltä piti -tilanteita tulee paljon. On useita hetkiä, kun olemme lähellä toisiamme ja erotan, kuinka vaikeaa hänen on olla. Tiedän kiduttavani häntä testailemalla ja yrittämällä. Alan ymmärtää, ettei Ilta koskaan paljasta tunteitaan minulle itse. Sen olisi oltava minä. 

Se, miten kovasti Ilta yrittää tukahduttaa tunteensa, saa minut tuntemaan yhä vain lujemmin. Hän pidättäytyy niin kurinalaisesti. En voi edes kuvitella, paljonko se sattuu. Minun on yhä helppoa olla hänen lähellään, mutta minä tiedän hänen tunteistaan. Se antaa minulle luvan. Iltalla ei ole aavistustakaan, mistä kaikesta olen ehtinyt unelmoida. 

Joten kun viimein saan hänet suutelemaan minua peiton alla, koko maailmani tuntuu täydeltä. Oma veljeni suutelee minua. Hetki kipinöi joka ruumiinosassani. Ilta on niin pieni ja pelokas ja haluaa minua niin kovin.

Suhteemme alku on kipinöivä, mutta myös kipeä. Minä tiedän, miten suurta heittäytymistä kaikki tämä vaatii minulta. Minun on oltava varma. Ei enää tyttöjen suutelua koulun käytävillä, ei avointa flirttailua ostoskeskuksen sohvilla. Minä kuulun nyt veljelleni. Haluan kuulua. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä selkeämmältä se tuntuu. Ihminen, jota olen aina ihaillut kaikkein eniten, on yhtäkkiä se, jota saan koskettaa ja suukotella.

Iltalle kaikki on kamalasti vaikeampaa. Kun hän tulee huoneeseeni yöllä, minun pitää silitellä ja rauhoitella häntä pitkään. Emme ole harrastaneet vielä seksiä, koska tiedän, ettei hän kykene siihen. Se hukuttaisi hänet. On vielä niin paljon pelkoa, jonka yli kävellä.

”Rakas…”
Ilta istuu jäykkänä sänkyni reunalla eikä katso minuun. Kiedon käteni hänen kaulalleen ja suukotan poskea. Säkenöin onnesta, kun saan viimeinkin tehdä niin. Minulla on lupa olla lähellä ja helliä.
”Onks kaikki hyvin?”
”Tykkätkö sä musta ihan oikeasti?”
”Mä rakastan sua.” Suukotan poskea uudelleen. Ilta katsoo minua jälleen kulmiensa alta.
”Mä olen koko ikäni…” Ilta ei uskalla tulla lähemmäs. Kapuan hänen syliinsä. Hänen silmissään on kyyneliä, otan hänen kasvonsa käsiini.
”Söpöliini, ei mitään hätää. Mä olen aivan hullaantunut.”
”Entä, jos se menee ohi? Jos tämä antaa sulle dopamiiniboosteja vähän aikaa ja sitten kyllästyt ja sua alkaa hävettää, että oot lopun ikääsi ihminen, joka on suudellut omaa veljeään?”

Nielaisen. Tietysti olen harkinnut. Pitkään ja paljon. Tällaisia päätöksiä ei voi tehdä hetken huumassa.

”Mä haluan paljon enemmänkin kuin suudella sua.”
Liikutan haarojani lähemmäs hänen omiaan. Ilta parahtaa, on vähällä sysätä minut sylistään.
”Kajo, mä en kestä enää. Mä en kestä menettää sua.”
”Tiedän, siksi olen tässä näin. Oon sun oma. Aina sun oma. En mene minnekään.”
”Kuka vittu runkkaa vuosia omalle veljelleen?”
”Well, meitä on kaksi…”
”Mun on vieläkin vaikea uskoa sitä.”
”Puhuisko tää omasta puolestaan?” Työnnän erektiotani kovemmin häntä vasten.

Ilta sulkee silmänsä vetäessään minut lähemmäs. Hän hengittää raskaana kaulaani. Tunnen, kuinka jokin kovenee haarojani vasten. Päästän hienoisen äännähdyksen.
”Ilta… haluisitsä…”
Ilta kohtaa silmäni. Elämän mittainen häpeä erottuu hänen kasvoiltaan. Silitän poskea. En ole koskaan halunnut mitään näin paljon. Ilta nyökkää pienesti. Tartun häntä kasvoista ja suutelen.

Asetun sängylle selälleni ja puren toista etusormeani. Ilta pudistelee kiihkeänä päätään.
”Teet ton tahallas.”
Kikatan. Kiemurtelen.
”Ehkä.”
”Senkin.”

Ilta kiskaisee t-paidan päältään ja asettuu voimakkaana päälleni. Ihailen jokaista yksityiskohtaa hänen paljaassa ylävartalossaan. Hän on kiinteä ja solakka, hänellä on kapea lantio ja karheat sormet. Kuljetan käteni vatsalle, jonka karvoitus kulkee aina haaroihin saakka. Ilta värähtää. En ole koskaan koskettanut häntä tästä, vaikka olen vuosia tuijottanut, kuinka hänen kehonsa muuttuu ja kehittyy ja tekee hänestä aiempaa miehekkäämmän. 

Ujosti ja haparoiden Ilta kiskoo minut ulos paidastani. Kun olen yläruumis paljaana hänen edessään, hänen täytyy hetki vetää henkeä ennen kuin hän painautuu suutelemaan kehoani. Hänen huulensa tapailevat kosketuspintaa ennen kuin löytävät oikean rytmin. Puristan käteni lakanoihin ja haukon henkeäni.

Iltan kiharat kutittavat ihoani hänen suudellessaan rintakehääni. Hänen liikkeensä ovat vielä hapuilevia, hän etsii tietään iholleni. Hänen huulensa pysähtyvät lanneluulleni ja hän joutuu jälleen vetämään pitkään henkeä.

Vien käteni vyölleni, Ilta nostaa katseensa. Hänen poskensa punoittavat. Ilta näykkäisee vyötäni kevyesti saaden minut hymähtämään. Avaan vyön hänen puolestaan, potkin housut pois. Annan hänen lepuuttaa päätään kalsareillani.

”Kajo… mä en voi, mä…”
”Voit. Ja saat.”

Tartun häntä tukasta, otan ison nipun hiuksia ja pitelen. Ilta henkäisee.
”Tahdotko koskea muhun?”
”Mmhhh…”
”Ota mun kalsarit pois.”

Iltasta lähtee älähdys. Vedämme yhdessä alushousuni pois, Ilta jää avuttomana tuijottamaan kaluani, johon hän ei ole koskaan tutustunut tällä tavalla. Veljet tekevät keskenään kaikenlaista, muistan kymmeniä kertoja lapsuudesta, kun olemme leikkineet itsellämme ja toisillamme. Lapsien leikkejä. Silloin täysin viattomia. Aivan kuten saunahetketkin. Kunnes.

Ilta koskettaa ujosti sormenpäällään. Hän päästää jatkuvasti pehmeitä ääniä. Hänen suunsa tapailee kaluni päätä, kunnes hän painaa päänsä lantiolleni ja jää siihen vetämään henkeä.

”Ei hätää. Ihan rauhassa. Ei sun multa suihin tartte ottaa.”
”Haluaisin… voitaisko me…”
”Saat panna mua. Ihan koska vaan, rakas.”

Nousen istumaan, otan Iltan kädet omiini. Ne tärisevät aavistuksen. Olemme suukotelleet ja silitelleet toisiamme paljon, ja sekin on tuntunut omalta maailmaltaan. Ilta istuu häpeän kalterien takana eikä pääse eteenpäin, ellen auta häntä itse. Silittelen hänen rystysiään.

”Ihan rauhassa. Ei ole pakko, jos et nyt vielä pysty.”
”Kajo… saanko mä itkeä sitten jälkikäteen?”
Iltan ilme on kaikesta tyhjä. Suutelen häntä lempeästi, silitän niskaa samalla.
”Saat. Ei ole mitään hätää. Mä olen tässä. Et ole tekemässä mitään väärää. Mä rakastan sua. Sun ei tarvitse hävetä sitä, että sä rakastat mua ja oot mun kanssa. Me molemmat halutaan tätä.”
Suukotan häntä uudelleen. Hän tarttuu minua niskasta ja vetää alastoman kehoni itseään vasten. Hän suutelee kaulaani, etenee aina nänneihin saakka. Suudeltuaan riittävästi hän ottaa minut viimein käteensä. Olen pakahtua, kun hän katsoo minua samalla silmiin. Tässä katseessa ei ole häpeää, ainoastaan syvää janoa ja rakkautta.

Ilta painaa minut lakanoita vasten ja nostaa jalkani ylös. Hänen kätensä sivelevät sisäreisiäni pitkään, yritän rentouttaa lihaksiani ja hengittää syvään. Kun hän menee sisään, voihkaisen tahtomattanikin. Puristan jälleen lakanoita sormieni väliin. Tiedän, että Ilta tietää, mitä on tekemässä. Ajatus siitä, että hän on ensimmäiseni, kiihottaa minua entisestään. Rakas isoveljeni on se, joka opettaa minullle, kuinka nautitaan.

Kaikesta häpeästään huolimatta Ilta on kiihkeä ja innokas kehollani. Hän nipistelee nännejäni ja nai minua sellaisessa rytmissä, etten voi muuta kuin täristä. Minä tulen ennen häntä. Voihkin äänekkäästi lakanoissa, kun hän vielä viimeistelee itseään. Ilta on häikäisevän luonnollinen, vaikka tiedän, että häntä jännittää hurjasti. Hivelen hänen lantiotaan, kuljetan kättäni hänen vatsallaan, ja hän päästää raskaan hengähdyksen ja sulkee silmänsä. Tunnen jonkin kostean sisälläni.

Ilta vetää itsensä sisältäni ja lysähtää tukka hiestä märkänä päälleni. Hän tärisee kauttaaltaan. Kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja suukotan pörröistä päätä.

”Rakastan sua”, kuiskaan, ”rakastan sua…”
Ilta hengittää raskaasti. Kestää hetki, että ymmärrän, että hänen hengityksessään on myös itkua. Kehoni on nautinnosta lämmin. Otan hänet tiukasti syliin ja suukotan.
”Ilta, mä rakastan sua. Ei hätää. Sshh, rakas…”
Hän ei ole vieläkään tottunut siihen, miten helposti pystyn kutsumaan häntä rakkaaksi ja pieneksi ja kullaksi. Hän ei ole tottunut mihinkään tässä, ja nyt hän on tullut sisälleni. Elämän mittainen häpeä vääntää hänet pieneksi, ja minä voin vain pidellä ja suukotella. Miten epäreilua onkaan, että hän joutuu kokemaan kaiken tämän siinä, missä minä vain nautin siitä, että saamme rakastaa toisiamme näin.

”Rakas… ei ole hätää.”
Ilta vain itkee pitkään siinä minua vasten. Hän on lämpöinen ja turta. Silittelen pehmeää, hien kastelemaa tukkaa, pyörittelen sitä sormiini.
”Kajo, mä…”
Ilta nostaa päätään, en kestä katsoa hänen itkuisia kasvojaan. Suutelen häntä. Toinen käteni lepää hänen tukassaan.
”Mä rakastan sua”, Ilta itkee.
”Mäkin rakastan sua. Olit aivan ihana. Ei mitään hätää. Oon tässä ja tuun aina olemaan.”

Ilta ei kykene puhumaan. Hän suutelee minua pitkään, rakastan tuntea hänen koko kehonsa omaani vasten. Tahtomattanikin pidän lanteeni mahdollisimman lähellä häntä. On niin lämmin. Tuntuu kauttaaltaan ihanalta.

”Oon tosi onnellinen”, kuiskaan. Ilta painaa päänsä rintakehääni vasten. Tiedän, että saisin pidellä häntä vielä pitkään. ”Rakastan sua.” Sanon sen niin monta kertaa, että hän sisäistää sen. Toistelen sitä vaikka vuosia.

Rakas isoveljeni on viimein siinä, antamassa minulle onnea, jonka kaltaista en ole koskaan kokenut. Vedän peiton päällemme ja jatkan hänen päänsä silittelyä. Ensimmäiset yhteiset askeleemme saavat oloni tuntumaan lämpimältä. On kuin elämäni alkaisi tästä.

sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Kevätaamu

Kastetta pellolla. Aamun ensimmäiset säteet, ujot ja varovaiset. Ne värjäävät kastepisarat hehkullaan. Ilma on raikasta, kaikki on vielä uutta, heräämätöntä. Maailma nukkuu vielä tämän pienen hetken.

Ei tuulta, ei ihmisen kosketusta. Kastepisaroita kukkasten hennoilla terälehdillä. Puu, joka seisoo tyynesti paikoillaan, antaa ajan piirtää juonteita vahvaan runkoonsa. 

Askeleesi ovat kevätaamun varhaiset säteet, jotka piirtävät valollaan utuiseen hämärään. Olet hetki ennen kuin maailma virkoaa. Värjäät maailman valoosi, askellat niityn poikki puulle, painat pääsi sen ikuista pintaa vasten ja maailma tietää, että kaikki on hyvin, kun olet siinä. Tuot mukanasi lempeän tuulen, joka keinuttaa kevään uusia kukkasia. Hymysi valaisee aukean, saa sen kukoistamaan. Linnut heräävät unestaan, niiden laulu soi naurusi tahtiin.

Silität joka kasvavaa versoa, annat lintujen laskostaa siipensä ja levähtää sylissäsi. Maailma herää henkiin, sinä tuot tullessasi keväisen aamun.

Gosulookkeja

 Gosupermodel-lookkeja talteen tänne just for myself 💛

2022:











2023:

















perjantai 13. tammikuuta 2023

Niska

Elion niskassa on kohta, josta hiukset lähtevät pyörteinä kasvamaan. Pieni tumma kiehkura, jonka syntykohdassa on untuvaista ohutta hiusta. Se erottuu erityisen selkeänä silloin, kun hänen kiharansa ovat lyhyemmäksi leikatut. Yksi pieni kohta niskassa. Siihen kiteytyy elämän verran hellyyttä.

Elio tiskaa kaikessa rauhassa. Hänellä on yhä essu yllään. Tuijotan häntä takaa päin, katson niskaa, jota olen silitellyt halki hänen elämänsä. Miten helläksi se oloni tekeekään. Se, että on olemassa tämä poika, jonka niskaa voin suukottaa.

Kiedon käteni Elion vyötäisille ja painan pehmeän suukon hänen niskaansa. Hän keskeyttää hetkeksi tiskaamisen ja hymähtää.
”No?” Hänen äänessään on pehmeyttä.
”Rakastan sinua.”
”Aww, mistä se nyt sun mieleen tuli?”
”Olet rakkainta koko maailmassa.”
”Höpsö, mitä sä nyt mietit? Onko jokin huonosti?”
”Ei. Kaikki on tosi hyvin. Kaikki on vihdoin tosi hyvin.”

En voi uskoa, että olen todella pisteessä, jossa saan painaa pääni Elion olalle ja olla lähellä häntä. Ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun hän on heilutellut pieniä jalkojaan ja kikattanut. Niitä hetkiä, kun hän katosi minulta ja turrutin kaipuuni kaikella, millä pystyin. Alkoholin tuoma lämmin polte vei kaiken pois.

Silitän toisella kädellä niskaa, joka kuuluu nyt aikuiselle nuorukaiselle. Pojalle, joka on kaikkeni. Suukotan häntä kerran. Hellyys ja lämpö vellovat syvällä sisälläni. Suukotan niskaa vielä uudestaan ja taas uudestaan.

Elio kiepsahtaa ympäri ja kallistaa päätään. Hänen kätensä ovat tiskivedessä.
”Ootpas sä nyt söpö, ootko jotain vailla? Pitääkö suudella?”
”En ole mitään vailla, olen vain kiitollinen siitä, että olet siinä.”
Elion ilme heltyy.
”Onko murulla jokin epävarmuus?”
”Olen ihan kunnossa. Kuten sanoin, olen vain niin kiitollinen sinusta.”

Hymy pyyhkiytyy pois, hetken Elio näyttää surumieliseltä kuten aina silloin, kun hän miettii. Hän kietoo kätensä ympärilleni niin hyvin kuin märillä käsillään voi. Hän vain jää siihen ja painaa päänsä rinnalleni.

”Mäkin olen kiitollinen susta, rakas”, Elio kuiskaa hiljaa. Hän painaa leukansa rintaani kuin pieni poika ja katsoo minua silmiin. Pörrötän hänen tummia kiharoitaan. Käteni jää jälleen hänen niskaansa.
”Tahtoisin viedä sinut illalliselle”, sanon.
”Taasko? Et nyt käytä kaikkea sun omaisuutta muhun.”
”Edellisestä on viikko.”
”Viikko, hitto rakas! Vaan viikko!”
”Ansaitset sen.”
”Idiootti olet.”

Elio kurottaa suukottamaan minua. Hän heiluttaa märkiä käsiään edessäni ja kääntyy nauraen takaisin tiskaamaan. Jään jälleen tuijottamaan hänen niskaansa. Istuudun alas. Elio on ripeä tiskeissään. On maagista voida vain katsoa hänen tekevän mitä tahansa arkiaskaretta. Tuo kapea lantio, tuo selän kaari. Ohuet, silti vahvat kädet. Mietin, miten istuisimme jälleen vakioravintolassani ja hän hymyilisi sädehtivää hymyään ja siemailisi shampanjaa lasistaan.

Kun Elio saa tiskattua, hän alkaa nauraa nähdessään minut yhä tuijottamassa häntä.
”No voi jestas olet ihana”, hän kikattaa. Hän istuu hymyillen syliini ja kietoo molemmat kätensä kaulalleni. Hän antaa suukon poskelleni ja hymyilee hellästi. Tätä puolta Eliosta tuskin näkee kukaan muu. Miten hellä hän osaakaan olla. En vieläkään saata uskoa, että olen se, joka saa nähdä tämän hänestä. Tuijotan hänen tummanruskeita silmiään ja tummia kihartuvia hiuksiaan ja jätän käden hänen poskelleen. Kaikkien vuosien jälkeen hän on edelleen kauneinta, mitä tiedän. Hänen ilmeensä käy raukeaksi ja hän kurottaa eteenpäin painamaan suudelman huulilleni.

Minä rakastan sinua.

Annan ajatuksen hukuttaa minut. Se on lämmin ja kaunis ja täynnä hyvää. Hän suutelee minua pitkään eikä nouse sylistäni.
”Mitä ajattelit laittaa päälle illalliselle?”
”Minä rakastan sinua.”
”Jose…” Hän suukottaa uudelleen. ”Oot taas ihan jossain rakkaushuuruissas. Ei ole hätää. Mä oon tässä.”
”Tiedän. Kiitos, että olet.”
”Mäkin rakastan sua. Eniten koko maailmassa.”

Koko kehoni kihelmöi hänen sanoessaan niin. Suutelemme vielä kerran ennen kuin Elio nousee ylös. Hän silittää niskaani ja siirtyy kohti makuuhuonetta.
”Mä laitan jotain kermanvaaleaa tänään! Meidän pitää mätsätä. Sulle kans joku samanhenkinen.”
”Et sinä minusta yhtä tyylikästä saa…”
”Ja taas ollaan niin epävarmaa että! Sä olet hemmetin komea.”
”Ja vanha.”
”Even better, baby.”
”Sinä ja sinun ikäongelmasi…”
”Daaaddyyyy…”
”Pikemminkin uncle…”

Eliosta pääsee pitkä naurunremakka. Se on aina yhtä aurinkoinen. Hän palaa takaisin v-aukkoisella vaalealla takilla, jonka alla ei ole mitään. Housut ovat suorat ja samaa tyyliä. Kaulassa on kultainen ketju. En voi lakata tuijottamasta häntä. Hän pyörähtää edessäni ja nousen halaamaan häntä. En pysty ymmärtämään, miten ihana hän voi olla.

Pitelen poikaa vyötäisiltä, hänen niskansa on jälleen edessäni. Ajattelen sitä, miten tämä yksi kohta sitoo kaikki ajat yhteen. Kaiken sen ajan, kun olen rakastanut vain häntä. Painan huuleni niskaan ja suljen silmäni.

maanantai 9. tammikuuta 2023

Ruoanlaittoa

”Mitä sä teet?”

Keittiöstä kuuluu epämääräistä ähinää. Elias seisoo keittiötason edessä ja pihisee.
”Jumavitunlauta. Saaaaatana.”
”Hyvä lausunto, mutta mitä sä niinku tarkalleen teet?”
”Avaan tonnikalapurkkia. Siis tällasta, jossa ei ole sitä SAATANAN avaajaa, like, kuka nää paskat on keksinyt aaaa!”
”Varmaan mä, kuulostaa joltain mun mestari-idealta.”
”Mikael, tämä on paholaisen luomus. Paholaisen.”

Menen hänen viereensä, nappaan purnukan hänen kädestään ja survaisen metallisen terän sen läpi. Viillän yhdellä reippaalla vedolla kannen auki. Tonnikalamössöä purskahtaa käsilleni, pesen ne tyynesti Eliaksen tuijottaessa minua kuin olisin tuonut hänelle auringon taivaalta.

”Miten sä ton teit! Siis mun piti olla meistä se käytännön ihminen!”
”Mistä lähtien sä oot ollut käytännön ihminen?”
”Mä oon elänyt sitä fantasiaa, että oon sun semmonen käytännön jamppa, joka aina vaihtaa sun lamput ja tekee muita insinööritemppuja.”
”Insinööritemppuja…”
”You know!”
”No tässä sulle insinööritemppuja. Tonnikalaa, ole hyvä. Mihinkä sä nyt sitä olet tunkemassa, eiks meidän pitänyt tilata pizzaa?”
”Katos tonne.”

Uuni on päällä. Kuinka pitkät päiväunet olen oikein nukkunut? Pää tuntuu utuiselta. Helkkari. Elias laskee tonnikalan pöydälle ja nappaa minut tiukkaan halaukseen. Hän pörröttää tukkaani ja antaa poskelle suukon.

”Nukuitsä hyvin?”
”Joo. Kauanko mä…?”
”Tarpeeks selkeesti.” Hän suukottaa toistakin poskea.
”Paljon kello on?”
”Viis. Ehin hyvin laittaa meille sitä pizzaa. Päätin yllättää sut, luulin et nukkuisit vielä.”
”Kaikella rakkaudella, mutta ei oo suakaan aivoilla siunattu. Miten kukaan voi nukkua, kun toinen äheltää täällä?”
”That was not part of the plan…”
”Enskerralla mä ostan sun tonnikalat. Miten sulla ees on tonnikalaa?”

Rakastan sitä, että Elias ei tee numeroa nukkumisestani. Olen nukkunut viisi ja puoli tuntia keskellä päivää. Elias vain halaa minua pitkään ja silittelee niskaani. Otan häntä leuasta ja painan huulille nopean suudelman. On päiviä, jolloin en vieläkään pysty käsittämään, että saan vain mennä ja suudella häntä. Elias innostuu kosketuksesta ja nappaa minut aivan lantiotaan vasten. Tunnen, kuinka koko kehoni kuumenee.

”Oho mikäs se siinä… Haluutko jonkun paskan vitsin asioista housuntaskuissa…”
”En, tyhmä, me laitetaan nyt sitä ruokaa”, nauran ja hutkaisen Eliasta olkaan. ”Later…”
”Ai jaksaisitsä panna vai?”
”Säkö et?” hihitän ja vedän keittiön epämukavan tuolin alleni.
”Ainahan mä.”
”Ei saa panokunto loppua kesken… Sanon mä, jonka penis värähtää ehkä kahdesti vuodessa…”
”Haluutko että heitän sua jollain.”
”Joo. Sun kyrvällä. Mun naamaan.”
”Hirveä eläin, lopeta!”
”Haaaa eii Elias ei saaaaaaa!”

Elias kutittaa minua kyljistä ja saa minut rimpuilemaan ja kiljumaan. Miltei tipun kiikkerältä tuolilta alas.
”Eeeliaaasss mitä sä teet!”
”112, murhan yritys…”
”Senkin paska! VARO ettet kaada tota sun taikinapurkkia tossa pöydällä!”

Nappaan Eliasta vyötäisiltä ja painan pääni hänen vatsaansa.
”Uudet päikkärit siinä”, Elias nauraa.
”Houkuttavaa, mut mulla on kyllä nälkä.”
”Oot ihan hiton söpö, suututtaa melkee. Näytät vieläkin tosi uniselta.”
”Ite oot ihanin.”
”Hnnggghh ollaan liian söpöjä, siirappia tihkuu, ällöttää”, Elias nauraa.
”Pitääkö kompensoida jollain pieruvitsillä?”
”Ei, oot tosi söpö just nyt.”
”Vois keventää tätä ällösöpötunnelmaa.”
”No haista paska nyt.”
”Indeed!”
”Mikael, sä olet mahdoton.”

Lepään vielä hetken Eliaksen vatsaa vasten ja pidän silmiäni kiinni. Elias silittää tukkaani hellästi. Kun jaksan viimein nousta, palaan Eliaksen kylkeen ja jatkan hänessä roikkumista.

”Pystysitsää laittaan ruokaa, jos mä vaan olen tässä takiaisena…”
”Tottakai.”
”Eiku for real?”
”Siis joo! Tottakai.”

Painaudun tiukemmin kiinni häneen, siirrymme yhdessä tonnikalan luo. Elias tietää, että rakastan kalaruokia kaikkein eniten. Etenkin hänen kokkaamanaan. Elias on mestarikokki, vaikka onkin valinnut olla käyttämättä taitoaan. Hän on ehtinyt pyöräyttää pizzataikinan sillä välin, kun nukuin.

”Ostin oliiveitakin.”
”Täh? Oikeesti?”
Elias vihaa oliiveita.
”Anything for you, babe.”
”Vau, toi on niinku parempi ku kosinta. Uhraudut mun puolesta.”
Elias vaan nauraa ja kaivaa oliivit kaapista. Ennen kuin hän ehtii tehdä mitään, kiedon käteni hänen ympärilleen ja halaan häntä pitkään.
”Kiitos”, kuiskaan aivan hiljaa. Elias puristaa minut tiukasti itseään vasten.
”Rakastan sua.”
”Mäkin rakastan sua. Ihan hirveästi.”

Hän puristaa lujempaa. Tässä minulla ei ole hätää.

sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Kyyneleet

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Mies on koetellut rajoja jo monesti. Nojaillut eteenpäin, tarjonnut Kajolle drinkkejä, antanut pitkiä katseita. Ei mitään, mikä satuttaisi. Pieniä, joskus suuriakin mustasukkaisuuden pistoja. Sen kaltaisista olemme puhuneet terapiassa paljon. Kajo on hyvännäköinen ja tyylikäs, hän kerää huomiota minne meneekin. Se on täysin luonnollista. Minun ei tarvitse hermostua joka kerta, kun joku lähestyy häntä.

Hänen työkaverinsa on kuitenkin eri asia. Mies on ollut läheinen hänen seurassaan, naurattanut, tehnyt itseään tykö. Kertaakaan mies ei kuitenkaan ole koskettanut Kajoa. Se raja on nyt ylittymässä, kun mies nojaa baaritiskiä vasten ja tuijottelee Kajoa niin kiinteästi, että minussa kipinöi.

Olen puhunut miehestä terapeutilleni. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli se, miksi koen juuri tämän miehen suuremmaksi uhaksi kuin muut. Olen saanut vuosien varrella mustasukkaisuuteni kasaan, tiedän, että Kajo rakastaa minua. Siitä ei ole epäilystäkään. Silti hänen työkaverinsa, mies, joka näyttää siltä, mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta ”mies”, tuntuu piikiltä ihossani.

Niin. Kenties se on juuri siinä. Hän näyttää miehekkäältä. Tumma, siistitty tukka, pienellä nutturalla. Jykevät kasvot ja trimmattu parta. Voimakkaat, treenatut kädet ja kookas vartalo. Tuollaisista miehistä pitävät kaikki sukupuoleen katsomatta.

En vihaa sitä, miltä näytän, en ole koskaan vihannut. Tiedostan silti, miten kapealta ja huonovointiselta näytän tuon miehen rinnalla. Mutta ei se ole pelkästään sitä, että olen nykyiselläni niin pieni, se on myös sitä, että tuo mies näkee Kajon lähes joka päivä. Hän on ilmiselvästi ihastunut. Ei minua haittaa enää, jos satunnaiset ihmiset iskevät silmänsä häneen baarissa. Mutta tuo mies on saanut tietää, miten uskomaton ja säkenöivä persoona veljeni on. Tietysti hän kuvittelee Kajon olevan vapaa. Ei Kajo voi vain mennä ja kertoa, että hän on ikuisesti minun.

Miehen eleistä näkee kauas, että hän on kiinnostunut Kajosta. Kenties jopa ihastunut. Katsellut häntä pitkään, kenties haaveillut omiaan. Minussa kihisee, kun ajattelen toista miestä haaveilemassa siitä, mitä hän Kajolle tekisi. Hetken näen pelkkää punaista, kun ajattelen vahvan miehen kädet Kajon kapealle vyötärölle. Kenties hän on ajatellut mielessään, kuinka Kajo henkäilisi ja ja kutsuisi häntä daddykseen.

Ilta, sinulla on todella kivulias mielikuvitus. Satutat itseäsi tuollaisella.

Terapeutti sanoo minulle siitä usein. Kuvittelen liikaa asioita, jotka ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta ja sivallan niillä itseäni. Ei ole syytä paniikkiin, lietson itseni siihen monesti täysin itse. Vedän syvään henkeä. Kun seuraavan kerran käännän katseeni Kajoon ja mieheen, miehen käsi on Kajon vyötäisillä. Silmissä sumenee. Päässä suhisee. Mitä?

Mies painautuu vasten Kajoa käsi tämän vyötäisillä. Toinen käsi tapailee Kajon poskea. Näen kauas, miten jäykkänä Kajo seisoo, hän on täysin lamaantunut. Tiedän, ettei Kajo pysty torjumaan tuttua ihmistä, hän ei ole vielä riittävän terve sellaiseen. Päässäni suhisee. Voisin antaa kaiken tapahtua. Kajo panisi miestä kiltteyttään. Näen, kuinka jäykkä ja ahdistunut pikkuveljeni on. Hän ei näytä koskaan tuolta, kun silitän hänen poskeaan ja vedän hänet minua vasten.

Toimin ennen kuin ehdin ajatella, mitä toimintani oikeastaan voisi saada aikaan. Sillä ei ole mitään merkitystä. Kajo ei tahdo tätä. Hän ei osaa puolustautua. Ja minä olen sittenkin vielä liian mustasukkainen.

”Hei, mitä vittua täällä tapahtuu?”
Tiedostan, että Kajo saa kuulla tästä vielä. Voin kuvitella, millaisena minua pidetään hänen työpaikallaan tämän jälkeen. Päässäni suhisee. Ohimoita tykyttää. Minun pieni pikkuveljeni. Älä koske häneen.

Mies irrottaa otteensa Kajosta, Kajo kääntää katseensa minuun kuin satutettu peura. Näen, kuinka hän haluaisi juosta syliini, mutta hillitsee itsensä viime hetkellä.
”Siis, mitä sä teet?”
”Hei mikä sun ongelma on? Ootko sä se Kajon veli?”
”Joo, olen Kajon veli ja arvostaisin, jos jättäisit mun veljeni rauhaan.”
”Mikä holhoaja sä sun aikuiselle veljelles olet?”

Näen, kuinka vaikeaksi tilanne käy Kajolle. Hänen huulensa värisee.
”Kajo, onko kaikki ok?”
”O-on, ei mitään hätää, Ilta.”
”Ei ole. Nään kauas, että ei ole. Hei sä, tuutko vähän tonne.”
”Mikä vittu sun ongelmas on? Tässä ei kirjaimellisesti ole tapahtumassa mitään hämärää. Voitko nyt ystävällisesti mennä ja antaa meidän jatkaa?”
”Mä en ole menossa mihinkään. Tää ei ole okei.”
”Mitä sä nyt selität, mikä tää ongelma tässä on?”
”I-Ilta, ei sun tarvitse –”
”Tässä ei ole mitään ongelmaa. Voitko nyt hyvä mies jättää sun veljen rauhaan? Tapaatko sä päättää kaikesta muustakin Kajon puolesta?”
”Tuutko tonne niin puhutaan.”
”Ja tässäkö ei voida?”
”No vittu okei. Tiedätkö sä, miten perseestä veljenä on todistaa tätä samaa joka kerta? Kajo ei pysty sanomaan ei. Se ei ikinä, koskaan pysty sanomaan ei. Mä oon nähnyt niin liian monta äijää, jotka satuttaa sitä. Antakaa sen olla, se ei osaa puolustaa itseään, siksi oon vitun hullu veli roikkumassa sen perässä ja vahtimassa sitä.”

Miehen otsa on kurtussa. Hän on vanhempi kuin minä näin läheltä katsottuna. Ehkä kolmekymmentäviisi. Perheenperustamis-iässä. Mitä hän oikein haluaa Kajosta?

”Siis, eikö Kajo ole puhunut musta? En mä oo mikään limanen baariäijä, vaikka siltä näyttäisin.”
”En mä siis sitä, kyllä mä sut tiiän. Moi vaan ja anteeks tällanen sisääntulo, mutta ihan oikeasti, Kajo ei ole ok.”
”Sä puhut kuin omistaisit sen. Tää on nyt vitun outoa. Kajo? Kajo, mitä tää nyt on? Voitko puhua sun hämärälle veljelle, että mä en oo mikään ahdistelija? Tää ei ole nyt sellainen juttu.”

Kun käännymme molemmat Kajon puoleen, erotan kasvojen nykimisestä, että paniikkikohtaus on jo alkanut.
”Kajo.”
Kajo painautuu aivan kiinni minuun. Tunnen nyyhkäykset ja vavahdukset ja pitelen häntä kuin olisimme kahden kotona. Kunpa voisin vain sanoa miehelle, että Kajo on minun, sinä sörkit minun miestäni. Sen sijaan tyydyn kontrolloivan isoveljen rooliin ja hyssyttelen rakastani siinä miehen tuijottamassa tätä kummallista näytelmää.

Itkevä Kajo on minun heikoin kohtani. Tahtoisin suukotella häntä joka paikkaan, mutta hillitsen itseni ja vain silitän hänen selkäänsä.
”Ilta… Ilta…”
”Ei hätää. Kaikki on hyvin. Mitään pahaa ei tapahtunut.”
”Iltaaa…”

Kajo kokoaa itsensä häikäisevän nopeasti. Miten paljon rakas veljeni onkaan kehittynyt. Hän pyyhkii kyyneliä kauniilta kasvoiltaan ja kääntyy mieheen päin.
”Mikä sulle tuli?”
”K-kaikki okei, anteeksi.”
”Siis mitä tässä nyt tapahtui? Ja voitko sä nyt oikeasti mennä pois?”

Mies katsoo suoraan minuun. Haaste. Nostan leukaani. Käteni jännittyvät. Onko tämä haaste? Tämä mies ei tiedä mitään. Vain Kajon vuoksi hillitsen itseni enkä tartu miestä saman tien kauluksista.

”Mä ihan tosi luulin, että meillä oli juttu menossa”, mies sanoo kääntäen itsensä niin, että hänen vahva ruumiinsa jättää minut syrjään. Hän koskettaa jälleen Kajoa. Näen punaista. Nyt vittu irti. Irti irti IRTI.
”Se hetki siellä risteilyllä silloin, siis mä luulin… että…”
Hetki risteilyllä. Hetki risteilyllä?

”Mikä? Siis anteeksi mikä vittu?”
”Mikä sua ihan oikeasti vaivaa, toi ei ole ihan tervettä enää.”
”Mikä VITUN hetki risteilyllä!”

En pysty enää pidättelemään itseäni, lyön molemmat nyrkkini pöytään. Ei tunnu tarpeeksi, lyön uudestaan niin, että rystysistä vuotaa verta. Kajo alkaa uudelleen itkeä.

”Vitun saatanan vittu!” Suljen hetkeksi silmäni, voin jo hyvin kuvitella, mitä risteilyllä on tapahtunut. Siitä on jo yli puoli vuotta. Olin iloinen, että Kajo meni sinne, se osoitti valtavaa itsenäistymistä ja viihtymistä muidenkin seurassa. Ja nyt. Ei jumalauta. Ei saatana. Lyön pöytää vielä kerran niin, että juomat läikkyvät pöydille. Kajo yrittää tulla lähelleni, mutta kaikki minussa on liian arkaa ja vaarallista, että päästäisin.

”Pysty kaukana mun veljestä. Okei? Älä vittu KOSKE mun veljeen enää ikinä”, sanon miehelle. Pysyttelen aivan lähellä häntä, niin lähellä, että tunnen hänen hengityksensä vasten kasvojani. Tärisen kauttaaltani, mutta katseeni on kova, annan sen polttaa häntä. Sitten käännyn kannoillani ja ravaan suoraan vessaan. 

Painan pääni suoraan lavuaariin ja annan kylmän veden valua niskaani. Minua ei haittaa sotkea. Minua ei kiinnosta vähääkään, että ihmiset näkevät. Jumalauta. Ei ei ei. Ei enää. Itkuni ei ole surua, se on jotakin suurempaa, olen raivoissani ja minuun sattuu, tunnen oloni eläimeksi, johon on isketty nuoli.

”Ilta… Ilta rakas…”
”Oletko sä ollut sen miehen kanssa?”
”Me suudeltiin.”
Suutelivat.
”Ja… ja se halus mun ottavan…”

Kajo painuu kaksin kerroin. Kaikki muut tajuavat lähteä miesten WC-tiloista.
”Otitko sä siltä suihin?”
Kajo on polvillaan likaisella lattialla ja itkee. Kumarrun.
”Rakas… otitko sä suihin siltä mieheltä?”
”Anteeksi anteeksi anteeksi… lyö mua rakas, lyö mua, anteeksi, mä olen niin pahoillani, mä en ansaitse elää… rakas en ansaitse elää. Haluan kuolla.”

Mietin miehen painamassa vahvalla kädellään rakkaani pään suurelle kyrvälleen. Kyyneleet eivät ole vuosiin kirvelleet näin. Istun likaiselle lattialle Kajon viereen, yritän koskea häntä, mutta hän räpiköi ja vääntelehtii.

”Anteeksi anteeksi…”
Tajuan, että jos en saa omaa reaktiotani laantumaan, Kajokaan ei koskaan rauhoitu. Joudun vetämään syvään henkeä. Kajo tärisee hallitsemattomasti.
”Äääää anteeksi rakas…”
Hän on pettänyt minua. Tuon miehen kanssa. Tuo mies on tuntenut hänen huulensa kalullaan. Hän on suudellut veljeä, jota rakastan enemmän kuin koko maailmaa. On kuin minua olisi ammuttu jokaiseen raajaan, en jaksa nostaa itseäni, en pysty.

Silti tartun Kajoa harteista, otan hänet syliin ja hyssyttelen. Suukotan hänen päätään. Hän näyttää itkiessään pieneltä lapselta. Silitän poskea ja suutelen nenänpäätä. Sivuutan sen, että koko ruumiini huutaa kipuaan.

”Kulta. Mitä tapahtui? Kerro mulle.”
”Mä… mä olin tosi humalassa. Anteeks.”
”Ssh, ei hätää. Kerro vain ihan rauhassa. Isoveli on tässä.” Suukotan häntä uudelleen nenänpäähän. ”En jätä sua. Olen tässä.”
Tiedän, mitä hänelle pitää sanoa, että hän rauhoittuu. Sattuu. Sattuu niin paljon.
”Se eristi mut muista ja me… ja me juotiin paljon. En laskenut yhtään. Ja sitten yhtäkkiä oltiin sen hotellihuoneessa ja se… Se oli mun vika. En kieltäytynyt. Ei se ollut raiskaus.”
”Sanoitko sä sille ei? Rakas, ei ole hätää. En suutu. Sano vaan rehellisesti.”
”E-… Anteeksi.”
”Ei hätää.” Sattuu.
”En sanonut. Tai… siis. En muista. En kai. Se suuteli mua jo siellä baarin puolella ja mä lamaannuin tosi pahasti ja olin ihan sekaisin ja ajattelin vaan että ei ei en halua ei tätä, mutta sä tiedät mut ja…”

Eli tilanne on ollut se tavallisin. Silti koko kehoni on kuin se oltaisiin hakattu. Silittelen Kajoa, vaikka oikeasti minä tahtoisin olla se, joka käpertyy huutoitkemään hänen syliinsä. Haluan hajota, tunnen koko kehossani, etten jaksa enää kauaa. Mutta minä jaksaisin. Koska rakkauteni häneen on suurempi kuin tämä kipu.

”Rakas. Puhutaan tästä kotona. Kaikki on hyvin.”
”Mä olen yrittänyt kertoa. Ihan koko tämän ajan. Mä lupaan, että tää ei ollut mikään tietoinen päätös tai edes tilanne, jossa oisin täysin hallinnut itseäni. Se ei silti oikeuta mitään. Mä tiedän kyllä…”
”Rakastan sua.” Painan pääni ja itken. ”Rakastan sua…”
”Ilta… Sä olet mun kaikkeni. Olen torjunut ton miehen töissä, en ole antanut sille selvin päin ikinä vihreää valoa. Mä en… mä en enää mee noihin työjuttuihin.”
Me molemmat tiedämme, että ei se auta. Välttely ei ikinä auta. En minä epäile sitä, etteikö Kajo olisi pahoillaan tai etteikö tilanne olisi ollut ahdistava ja epämääräinen. En myöskään usko, että Kajoa kiinnostaa tämä mies vähääkään. Osaan kyllä tunnistaa tilanteen.

Ja silti minuun sattuu.

”Ilta…”
”Saanko hetken vain olla tässä?”

Valun hänen syliinsä. Kehoni on hervoton. Kajon kyyneleet putoilevat kasvoilleni kuin pisarat. Suljen silmäni. Annan kaiken lipua hetkeksi pois. Hengitän syvään.

Minä rakastan tätä miestä. Se ylittää kaiken. Silti minuun saa sattua. Silitän omaa olkaani, annan kyynelten putoilla.

lauantai 7. tammikuuta 2023

Yhteys

Rani istuu sohvalla niin pehmeässä käärössä, että minua alkaa itkettää. Hän on nostanut polvensa ylös ja kietonut kätensä niiden ympärille. Hän tuijottaa televisiota kiinteästi. Ranilla on pörröinen vaalea villatakki, toppi ja alushousut, ei mitään muuta. Minussa herää tunne, joka ei salli tulla sivuutetuksi. Nori ei olisi kotona vielä pitkään aikaan.

”Muru, mitä seisot siinä?” Rani hymähtää.
Huomaan jääneeni jäykkään asentoon vain nököttämään keittiön ja olohuoneen väliin. Käteni ovat jäätyneet vaikeaan kulmaan. Rani nousee ylös, oikaisee käteni ja suukottaa nenänpäätäni. Tunnen, kuinka sormeni ovat aivan jäässä.
”Onko kaikki hyvin?”
”On”, hymähdän. ”Näytit tosi… tosi…”
”Mhhm?”
”Haluan sinua.”
”Voi rakas.”

Rani tarttuu minua vyötäisistä. Näen hänen ilmeestään hänen huomaavan heti, että minulla seisoo jo. Innokkuuteni ei ole aikoihin enää hävettänyt minua. Hänen ilmeensä pehmenee ennen kuin hän vetää minut suudelmaan. Tarraudun hänen kaulaansa, annan suudelman täyttää koko kehoni. Tunnen, kuinka aistini heräävät, kaikki minussa laulaa. 

”Rani…”
Vien käteni Ranin vyötärölle. Rani on kauttaaltaan kova ja kiinteä, hänellä on kapea, kaunis vyötärö ja silti hän tuntuu voimakkaalta. Joinain päivinä vain katselen, kuinka hänen selkänsä lihakset liikkuvat. Istun ja tuijotan hänen sisätilakuntoiluaan, katselen, kuinka jokainen lihas kiinnittyy toiseen ja liikkuu hänen selässään. Ihonalainen tanssi. En koskaan kyllästy tuijottamaan Rania, ihastelemaan jokaista yksityiskohtaa hänessä.

Istutan Ranin sohvalle, painan hänet vasten tyynyjä. Olen kerrankin läsnä itsessäni. En dissosioi kesken liikeratojen. Käteni tärisevät, tunnen niin kovaa, että pitää hengittää välissä. Kiskon Ranin alushousut alas, ja hänen kalunsa katsominen saa minussa niin voimakkaan tunnereaktion aikaan, että joudun hetkeksi nipistämään silmäni kiinni ja painamaan pääni hänen polvelleen. Rani silittää tukkaani, hän tietää, miten toimin eikä koskaan syytä minua siitä. Pääni nytkähtää muutaman kerran. Vedän syvään henkeä.

Avaan silmäni, tartun toisella kädellä Ranin kaluun. Painan huuleni kevyesti sen päähän. Katson Rania silmiin, hän hymyilee ja huokaa hennosti. Rani on aina yhtä rennosti. Hän kuljettaa kätensä hiuksiini ja nappaa tupon niitä otteeseensa. Hän puristaa siitä kevyesti, kun otan hänet suuhuni.

Ranin nautinto on minun nautintoni, se tanssii koko kehossani. Aina, kun hän nauttii, minussa säkenöi. Tunnen hänen tunteensa aivan kuin ne olisivat omani. Jokainen vavahdus hänen kehossaan on tarina. Ymmärrän niistä jokaista.

Haluan, että Rani tulee suuhuni. Nielen kaiken. Toimituksen intiimiys saa koko kehoni tärisemään, värisen yhtä paljon kuin Rani, vaikka minä en ole se, johon kosketaan. Ei tarvitsekaan koskea, tunnen kaiken, mitä Ranikin. Hetken me vain värisemme, minä siinä Ranin reittä vasten, Rani pehmeillä tyynyillä.

”Mmm, Beth, rakas…”
Nousen varovasti ylös, koko kehoni tärisee edelleen. Maistan Ranin yhä suussani. Se saa minut hymyilemään. En pysty hallitsemaan kasvojani, hymy nykii kasvoillani ja saa minut käpertymään kiinni Raniin.
”Olit… suussani…” Se on joka kerta minulle niin suuri ajatus. Ummistan jälleen silmäni tiukasti kiinni. Rani silittää poskeani.
”Kiitos, rakas. Ainahan minä olen.”
Hän saa minut kikattamaan.
”Asun siellä. Muodostan sinne kohta yhteiskunnan. Paremman kuin se, joka meillä oli maan alla, toivoakseni.”
”Rakas!” nauran.

Ryömin hänen päälleen, koko kehoni värisee sen auringon voimasta, joka Ranissa on. Rani vetää minut aivan itseään vasten ja halaa minua tiukasti. Tämä on maailman paras paikka olla.