maanantai 27. toukokuuta 2024

Järven tuoksu

Iho ja hiukset tuoksuvat vielä järvelle, kun suljemme huoneemme oven. Mökin yläkerrassa on kuuma, mutta emme voi avata parvekkeen ovea, ettei kesä hyönteisineen pääse sisään. Otto jatkaa ulkona kesken jäänyttä juttuaan, vaikka häntä naurattaa jo siihen malliin, että se tarttuu minuunkin. Tökkään Ottoa kevyesti olkaan, ja hänen naurunsa muuttuu tutuksi hörötykseksi.

    ”Lopeta”, nauran häntä vasten.

    ”Lopeta itse.”

    Otto tökkää minua kylkeen, enkä ehdi reagoida, vaan kaadun sängylle selälleni. Ottoa naurattaa yhä, hän seisoo vettä putoilevana pelkissä uimashortseissa edessäni. Nousen istumaan, ja Oton kädet ovat jo niskassani. Kasvoni lepäävät vasten Oton vatsaa. En enää muista, mitä olin sanomassa. Huuleni painavat suudelman ennen kuin ehdin ajatella sitä. Oton iho maistuu järveltä ja joltain, joka lähettää sähköisen signaalin koko kehoni lävitse. Riisun hänen uimashortsinsa, vedän syvään henkeä. En tiedä, kuka olen, kun teen tämän niin vaivattomasti.

    Otosta lähtee vain yksi ynähdys. Katson silmiin, näen toiveen niiden pohjalla. Painaudun vasten, annan ihanan unohduksen tulla. Vasta, kun makaamme kumpikin omilla sängyillämme, ymmärrän, mitä juuri tapahtui.

    Pyyhin suutani, mutta se ei auta. Otto makaa selin minuun päin vaalea tukka pörröllään ja lapaluut törröttävinä. Hän ei sano mitään.

    ”Otto?”

    Hiljaisuus kaikuu mökin yläkerrassa. Otto ei sano enää mitään.

perjantai 24. toukokuuta 2024

Katseissa

Hänen kätensä on kylmä. Sydämeni syke tuntuu kurkussa asti. Kesäillan viimeinen aurinko tanssii vasten junan ikkunaa, kauempana istuu uurrekasvoinen mies palmikkopäinen tyttö vieressään. Isoisä, oletan siitä hymystä, jonka tytön kiihkeä selitys miehen kasvoille kirvoittaa. Kaksikko kääntyy meihin päin, hymy säilyy, säilyykö, ole kiltti ja säily.
    Sydämeni on kylmä ja irrallinen minusta, en tunnista sen rytmiä omakseni, niin kiihkeä se on. En uskalla kääntää katsettani vanhasta miehestä ja tytöstä, vaikka heidän katseensa liimautuu kiinni ihooni. Käsi omassani puristaa lujemmin.
    Vilkuilen ympärilleni. Saan kiinni muutaman muun katseen, suhteellisen viattoman. Keski-ikäinen nainen kesämekossa vilkaisee vain hetken, juuri sen verran, että saan katseen kiinni. On minun vuoroni puristaa kättä omassani tiukemmin. Kauempana istuu mies, meidän ikäisemme. Hänenkin katseensa pyyhältää ylitsemme, eikä muuta tarvita merkitsemään meitä vääräksi.
    Päätepysäkillä uurrekasvoinen mies pikkutytön kanssa pysäyttää meidät hetkeksi.
    ”Hei.”
    Älä katso. Miksi sinä katsot? Käsi omassani tuntuu pelkältä möykyltä, sen ote ei riitä sitomaan minua tähän maailmaan. Tänään kaikki minussa on liian julki, jokaisen otettavissa.
    ”Halusin vain sanoa, että teidän näkemisenne teki minut ja Maisan tosi onnelliseksi.”
    ”Ai?”
    Puhuja en ole minä, minä en osaa. Kaikki minussa jähmettyy tämän edessä. Hän seisoo vierelläni ja hymyilee terävästi, sen hän osaa. Mikään ei koskaan paista hänestä.
    ”Niinkö?” hän hymähtää.
    ”Minun nuoruudessani ei uskallettu. Jatkakaa. Toivottavasti elämä on teille myönteinen.”
    Kumpikaan meistä ei ehdi reagoida. Minun suonissani ritisee jää. Sapen maku suussa tekee puhumisesta mahdotonta. En uskalla katsoa häntä. Hänen kätensä omallani riittää. Hymy vanhan miehen kasvoilla ja ilo lapsen silmissä ovat minulle liikaa. Olen liian näkyvä, mitään ei saa piiloon. En voi katsoa häntä nyt.
    Vasta kotioven sulkeuduttua uskallan hengittää. Päästän hänen kädestään, otan hetkeksi tukea seinästä. Tiedän jo, mitä on tulossa, joten minun on turha peittää enää mitään. Jokin hymynkaltainen nykii kasvoillani, kun ajattelen hetken, että miehelle ja lapselle junassa olimme vain onnellinen, vallankumouksellinen miespari, joka uskalsi pitää toisiaan kädestä.
    Kun kämmen iskeytyy poskelleni, osaan odottaa sitä. Se purkautuu aina näin. Minä annan sen tulla. Ilta-auringon lämpö tuntuu vielä ihollani. Mietin miehen sanoja ja junassa istuneiden katseita. On pahempiakin asioita kuin paheksunta keski-ikäisen naisen ilmeessä. Asioita, joita toisen kädestä pitäminen ei voi koskaan paljastaa. Kun huone alkaa keinua, minä ajattelen miehen ja lapsen hymyjä. Aitoa onnea heidän katseissaan. Kaikkia niitä asioita, jotka kivun tuoma turtumus vie mennessään.

tiistai 21. toukokuuta 2024

Lohtu: epilogi

SV koko tarinalle: lapseen kohdistuva s*ksuaalinen hyväksikäyttö, p*dofi*ia

Epilogi: Auringon maalaamat


Elio istuu isänsä polvella ja hakkaa kahta puupalikkaa yhteen. Aurinko on jo aikeissa laskea, sen viimeiset säikeet jäävät tanssimaan keittiön ikkunaan. Veljeni kutittaa Eliota niskasta, poika kiljuu ja kikattaa niin kovaa, että nauru jää asumaan joka nurkkaan.

Joseeee! Jose!”

Elio on oppinut puhumaan sulle ennen kuin se oppi sanomaan ’isi’”, veljeni nauraa ja viittoo minua lähemmäs. Kävelen keittiöstä olohuoneeseen, jossa valo vielä kylpee. Kävelen todellisuudesta toiseen. Valo lämmittää vasten ihoa, ja silti minun on kylmä. Elio vääntelehtii isänsä sylissä. Hänen lapsenkikatuksensa hankaa vasten ihoani, ja niin puhdas ja vilpitön kuin se onkin, minun on hankalaa hengittää sen edessä.

Kumarrun lattialle ja ojennan pörrömatolle tippunutta palikkaa takaisin Eliolle, jonka kikatuksessa ja kiljunnassa on jo vaativa nuotti. Elio päästää korkeamman äänen, kun saa palikan takaisin käteensä.

Joseee!” hänen huutonsa jatkuu. Aurinko kimmeltää vielä ikkunassa, valo tanssii ihollani. Tuijotan pientä lasta, jonka hiukset aurinko kehystää. Kaikki sisälläni laulaa, kun saan vain olla tässä. Säilyttää tämän etäisyyden, pitää itseni kaukana tästä pienestä ihmisestä. Hymyilen, ja hymy tarttuu lapseen.

Tällaisiksi ilta-aurinko meidät maalaa. Tähän kuvaan minä jään.

Lohtu: luku 27

SV koko tarinalle: lapseen kohdistuva s*ksuaalinen hyväksikäyttö, p*dofi*ia

Luku 27: Rakas


Kun näen Josen ensimmäistä kertaa tuomion jälkeen, saan sekä erektion että puolittaisen paniikkikohtauksen. Kyyneleet tempovat esiin, suussa maistuu sappineste, ja silti housuissani tykyttää niin kovaa, että epäilen olenko koskaan saanut sellaista erektiota.

Setäni näyttää pienemmältä kuin oikeudenkäynneissä. Hänen silmänsä verestävät ja kasvoillaan kukkii jokin uusi tuttavuus, joka peittää silmännurkat ja posket. Ihottumaa. Ryhti on lysähtänyt eikä vankilan puku istu hänelle laisinkaan.

Jose istuu pöydän toisella puolella kiinni sidottuna ja tuijottaa valkoista pöytää edessämme. Tiedän, etten voi tehdä elettäkään lähestyäkseni häntä. Mitä vartijat sanoisivat, jos painautuisin häntä vasten ja suutelisin häntä lujaa? En saa koskea Joseen, vierailijoilla ei ole lupaa siihen. Yritän saada hänet katsomaan minuun, mutta hän ei nosta katsettaan pöydästä.

Jose.”

En vieläkään osaa kutsua häntä kunnolla etunimeltä. En tiedä, olenko enää oikeutettu mihinkään aidon hellään ja lämpimään välillämme, sillä minä tein tämän hänelle. Ristin käteni pöydälle. Huomaan Josen katseen siirtyvän niihin, mutta ei vieläkään silmiini.

Jose, pliis.”

Syvänruskeat silmät. Ne lävistävät kaiken. Kaikki aika on tässä, tärisen sen edessä. Näen itseni lapsena hänen sylissään, tunnen, kuinka hän silittää minua niskasta. Kehoni tärisee muiston voimasta. Jose painuneena päälleni. Hänen huulensa reisieni pehmeällä sisäpinnalla. Josen kiduttavat, hellät kuiskaukset hiuksiini yön pikkutunteina. Kaikki se on tässä, ja silti minusta ei ole jäljellä enää mitään.

Käteni värisevät. En ajattele oikeudenkäyntejä, en ajattele sitä, mitä kaikki tämä on tehnyt Joselle. Tiedän, mitä hänen kaltaisilleen käy tällaisissa paikoissa. En erota Josessa ruhjeita, punoitus hänen kasvoillaan on ihottumaa. Tapan impulssin, joka käskee mennä lähemmäs ja silittää hänen poskeaan.

Elio.”

Jose.”

Sen enempää meillä ei toisillemme ole. Hajoaminen tapahtuu hetkessä. Tärinä yltyy joksikin muuksi, sisälläni mylvii, mutta en kuule mitään, en edes omaa huutoani. Erotan ääreni vasta, kun vartijat keräävät minut pöydältä. Olen romahtanut pöydälle tajuamattani. Hahmotan kehoni vasta, kun olen kaukana tapaamistilasta.

Henkilökunnan puhe on pelkkää kauas jäävää kakofoniaa. En saa siitä mitään otetta. Olen yrittänyt käydä terapiassa, se kuuluu asiaan. Osaksi toipumisprosessia, kuten minulle usein sanotaan. Se tuntuu samalta kuin tämä kaikki. Epämääräiseltä mössöltä, johon minulla ei ole mitään todellista yhteyttä. Se Elio, josta sellaisissa tilaisuuksissa puhutaan, on yhtä kaukainen olento minulle kuin henkilöhahmot perjantai-iltojen TV-sarjoissa. Poika, joka on oikeastaan jo mies, ja mies, joka ei koskaan ole ollut mitään muuta kuin poika. Epämääräinen kalpea sotku, johon en osaa koskea, vaikka minut talutettaisiin kädestä pitäen sen luo.

Traumakohtaus. Post-traumaattinen stressihäiriö. Tyypillistä seksuaalisen hyväksikäytön uhrille.

Ajattelen Josen syviä ruskeita silmiä. Hänen karheita, silti niin lempeitä käsiään. En ole varma, mitä äsken tapahtui. Kosketinko häntä? Se ei ole sallittua tapaamisissa. Uskoakseni tämä on ensimmäinen kerta, kun näen hänet sitten oikeudenkäyntejen.

Kotona haistan vain vankilan teollisen hajun enkä osaa yhdistää sitä mihinkään. En enää tiedä, miltä kodin pitäisi tuoksua. En muista, miltä Jose tuoksuu, ja se kaihertaa joka paikassa. Muistan sen vain niissä unissa, joissa hän on vierelläni, ja kun herään, kaikki se pehmeä pirstaloituu tunnistamattomaksi.

Istun keittiön tuolissa. Vankila haisee edelleen, vaikken ole enää siellä. Isä puhuu, mutta en kuule sanaakaan. Jotain tapahtuu, mutta en tiedä, mitä. Muistan yllättäen puhelimen, jota en koskaan avannut. En ole varma, tietääkö isä Marikasta ja lapsesta. En ole kertonut, mutta en tässä vaiheessa enää tiedä, mitä kaikkea minusta on kaivettu esiin. Siitä on niin kauan, kun olen ollut viimeksi läsnä tässä ruumiissa. Terapia ei auta. Josen tuomio ei auta. Hän on niin kaukana. Minä en ole koskaan elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa, jossa Jose olisi täysin tavoittamattomissani. Mutta nyt hän on, enkä saata vain avata hänen talonsa ovea ja painautua hänen syliinsä milloin mielin.

Kello raksuttaa. Kohotan katseeni, huomaan isän katsovan minua. Hän pitää paperinivaskaa käsissään. En tiedä, mikä se on, enkä tahdo kysyä. On niin paljon kaikkea virallista, jossa en pysy enää kiinni.

Elio… Yhtä juttua mä olen miettinyt.”

Minäkin, isä. Monia asioita. Me molemmat olemme, mutta emme puhu niistä, tai jos puhumme, en koskaan muista sitä jälkikäteen.

No?” kysyn silti vailla sävyä äänessäni.

Miksi?”

Mitä miksi? En ole varma, kysynkö sitä ääneen. Tuskin. On monta asiaa, josta voisin kysyä miksi, mutta tiedän, etten tahdo yhteenkään niistä vastausta.

Epäonnistuinko minä isänä? Veljenä? Sitäkö se on? Mä en saata uskoa, että kaikki ne vuodet… Joka kerta, kun…”

Minä vain hymyilen. Ei, isä, ei se ollut sinun vikasi. Tällaisissa tapauksissa läheiset rakastavat aina kysyä sitä ensimmäisenä. Ei se ollut isä sinun vikasi, sinä et olisi koskaan voinut estää mitään siitä tapahtumasta.

Ei se ollut sun vikasi.” En tiedä, monesko kerta tämä on, kun sanon sen.

Mutta… Miksi? Mikset sä koskaan kertonut siitä aikaisemmin? Mä olisin järjestänyt kaiken toisin, olisin ollut sun luona. Olisin…”

Konditionaali on aina huvittanut minua. Se ei mahda millekään enää mitään. Kohtaan hymyillen isän katseen. Minulla on hänelle vain yksi vastaus.

Koska mä rakastan Josea.”

Lohtu: luku 26

SV koko tarinalle: lapseen kohdistuva s*ksuaalinen hyväksikäyttö, p*dofi*ia

Luku 26: Kylmä


Kevätsade vihmoo pisaroita keittiön ikkunaan. Sateen rankkuudessa on vielä aavistus talven armottomuutta, vaikka kevät on jo antanut vehreytensä täyttää tienpientareet ja päivät ovat illasta valoisia.

Kahvi on seissyt pannussa tunnin. Istun tuijottamassa sadetta näkemättä silti kunnolla mitään. Kellon tasainen rytmi hakkaa taustalla, sadepisaroiden keväinen tanssi luo tunnelmaa. Painan pääni vasten keittiön pöytää ja toivon, että joku tulisi pian kotiin, kuka tahansa. Olen enemmän lapsi kuin koskaan, vaikka en koskaan lakannut olemasta sitä. Olen yhä se Elio, joka istuu jalat suorina ja odottaa, että joku sanoo jotakin, ihan mitä vain.

Kun ovi käy, olen ehtinyt unohtaa jo ajat sitten, mitä odotan. Isän tumma tukka pisaroi vettä kylmälle laattalattialle. Hänen takkinsa on litimärkä eikä hänen katseestaan voi lukea toivoa.

Sun ei tarvitse mennä lähelle sitä miestä enää koskaan”, isä sanoo.

Sitä miestä. Miten nopeasti ihmisistä tulee puheessamme jotakin muuta kuin todellisia olentoja.

Mitä?”

Se asia on nyt viety eteenpäin. Sä et mene lähelle sitä miestä enää ikinä. Se on ohi, Elio.”

Mistä sä oikein puhut?”

Sun ei tarvitse nähdä Josefia enää koskaan meidän arjessa.”

Isä sanoo veljensä nimen kuin se polttaisi hänen suutaan. Sana, joka sanotaan enää vain täysin pakollisissa asiayhteyksissä. Hän olettaa sen sattuvan minuun, vaikka meistä vain toinen ajattelee siitä mitään.

Isä, mitä sä olet tehnyt?”

Hänen kutsumisensa isäksi toimii. Isä hätkähtää ja painaa katseensa hetkeksi mattoon.

Mä en anna sun enää ikinä mennä lähelle sitä miestä. Tämä asia on nyt viety eteenpäin ja se tullaan käsittelemään perinpohjaisesti. Sen jälkeen sun ei enää ikinä tarvitse nähdä sitä.”

”’Sitä miestä’? Me puhutaan nyt sun veljestäsi.”

Mulla ei ole veljeä, jos mun ainoa vaihtoehtoni on hyväksyä veljekseni ihminen, joka on kaikki nämä vuodet tehnyt väkivaltaa mun ainoaa lastani kohtaan.”

Näen kauas, ettei isällä ole sanoja sille, mitä Jose ja minä olemme kaikki nämä vuodet olleet. Ei ole minullakaan, eikä mikään sellainen sana, jota yleensä käytetään, tarkoita minulle meitä. Ei minua ole hyväksikäytetty. Minua ei ole käytetty hyväksi, en ole uhri, olen yhtä lailla osallinen. Tiedän, että Josen kaltaisille on olemassa sanoja, joita itsekin käyttäisin, mutta ne typistävät kaiken sen, mitä me olemme toisillemme.

Miksi kutsua sitä, kun toinen on valmis tappamaan ihmisen vuokseni? Entä sitä, kun toisen hengitysrytmi on ainoa asia, johon pystyn nukahtamaan silmät täysin suljettuina? Tai sitä, kun hänen kosketuksensa samaan aikaan tekee minusta todellisen ja silti pelkän kuvajaisen?

Meille ei ole sanoja. Ei ainakaan sellaisia, joita isäni voisi pudottaa keveästi syliini ymmärtämättä, miten ne painavat.

En tajua, mistä sä puhut. Ei tässä ole mitään hätää.”

Ja silti. Kytevä toive, jota en uskaltanut sanoa ääneen. Ajatus siitä, että isäni tekisi sen, johon en itse pystyisi. En koskaan. Minussa ei ole enää riittävästi ihmistä tämän kaiken lopettamiseksi. En ikinä voisi irrottaa Josesta.

Tämä ei tule olemaan helppo prosessi. Sun lausuntoja tarvitaan, sulla on enemmän todisteita kuin minulla. Mä en nähnyt mitään… Mä en koskaan nähnyt mitään.”

Ei se ole sun vikasi”, huomaan sanovani.

Silloin isäni katsoo minua ensimmäistä kertaa silmiin niin, että tunnen sen koko kehossani. Hän näkee kaiken, mikään ei ole enää peitossa. Pienikin tunnustus riittää tekemään tästä hänelle helpompaa. Ei se ole sinun vikasi, vaikka enhän minä tiedä, onko. Olisinko viettänyt koko lapsuuttani Josen kanssa, jos isä olisi ollut joskus kotona?

Sillä ei ole enää merkitystä. Aika on jo pysähtynyt.

Sä olet siis vienyt asian poliisille”, sanon rauhassa, aivan kuin tilanne olisi täysin arkinen. Isä nyökkää häpeillen. Hän on niin hauras, että miltei näen hänen lävitseen.

Ja nyt kaikki tämä on menossa eteenpäin.”

Niin.”

Missään vaiheessa isä ei ole itkenyt omaa syyllisyyttään minulle. Joko hän on oppinut hienotunteiseksi tai sitten hän on liian ylpeä tekemään niin. Näen kauas, että hän on täysin oman syyllisyytensä lamaannuttama. Se kahlitsee hänet aloilleen.

Mitä seuraavaksi tapahtuu?”

Me menemme poliisiasemalle huomenna.”

Poliisiasema. Kuulustelut. Rikos. Huvittaa, että meidän lemmenkesillemme on olemassa rikosnimike. Keksin paljon muutakin, mitä Jose on tehnyt, mutta sitä en kertoisi, en isälle, en poliisille enkä kenellekään. Tomin kuolemasta ei ole pienintäkään todistetta kenellekään, ei edes minulla. Jose on kärsimyksensä kärsinyt. En saata uskoa, että sydämeni on yhä täynnä sääliä häntä kohtaan.

Elio, poikani, mä…”

Miten ylevä puheenparsi. Minua naurattaa tällaisena hetkenä. Jotain minussa täytyy olla lopullisesti vialla.

Mä en jätä sua enää ikinä yksin tän asian kanssa. Okei?”

Tiedän, mitä hän haluaa kuulla. Hymyilen. Olen lämmin, melkein lähestyttävä, jos ei katso liian pitkään tai ajattele mitään itse.

Okei”, sanon hymyillen.

*

Kun setäni tuomitaan neljäksi vuodeksi vankeuteen lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, minä en tunne mitään. Paikassa, jota minun kaikkien odotusten mukaisesti pitäisi osata kutsua kodiksi, on hiljaista. Edelliset kuukaudet ovat yhtä sumuisia kuin kaikki ne vuodet, jotka vietin kaukana täältä. En osaa nimetä ainuttakaan tapahtumaa selkeästi. Kuulusteluja. Oikeudenkäyntejä. Paljon puhetta, kovin vähän mitään, mistä saisin otetta.

Ihminen, jota olen rakastanut koko kipeällä olemuksellani seisoi siellä niin hentona ja pienenä, ettei hänessä ollut enää häivähdystäkään minun kauan sitten tuntemastani miehestä. Minä katsoin Josea aina silmiin, mutta hän ei enää nähnyt minua. Olin mennyt häneltä piiloon.

Halusin Josen tietävän, että en se ollut minä, se oli isä, mutta se olisi ollut paitsi lapsellista, myös vale. Minä en kenties ollut se, joka asian laittoi aluille, mutta minä tiesin, mitä tein, kun kerroin isälle olohuoneen kellon tikittäessä kovaäänisesti. Tarvitsin viimeisen riuhtaisun. Jonkun muun tekemään sen puolestani.

Minulla on useampi puhelin. Tuijotan sitä, joka on ollut kuukausia suljettuna. Tiedän, mitä sen sisuksista löytyisi, jos sen avaisi nyt. Istun hiljaa alas ja huomaan ajattelevani, että lapseni jossakin tuolla on jo yli yhden vuoden ikäinen. Isäni ei edes tiedä olevansa isoisä. Ja tässä minä istun, kaukana velvollisuuksistani, joita en vieläkään kykene katsomaan silmiin. Mitä tapahtuisi, jos avaisin piilottamani puhelimen? Mahtaako Marika ajatella minun kuolleen vai tietääkö hän?

Jokin osa minusta haluaisi uskoa, ettei Marika kanna kaunaa. Sama osa tietää, että sellaisia ihmiset ovat, kun heihin sattuu tarpeeksi kovaa. Se, ettei Jose koskaan kyennyt vihaamaan minua hylättyäni hänet, ei riitä yleistykseksi. Jose ei ole kuten ihmiset ovat.

Jose on aina ollut vähintään puhelun päässä minusta. Yksi puhelu, ja hän olisi rientänyt hakemaan minut kotiin silloinkin, kun istuin häntä vanhempien tahmaisten miesten sylissä. Koska tahansa hän olisi ollut valmis siihen. Syliini putoilee jotain kosteaa. En tunnista niitä kyyneliksi, sillä ei tämä ole surua, en minä osaa surra.

En voisi soittaa Joselle. Jose ei ole täällä. Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana värisevä yhteys välillämme on täysin kylmä. En saa häneen yhteyttä silloin, kun haluan. Istun yksin tyhjässä olohuoneessa ja ymmärrän, etten koskaan tehnyt tätä itseni vuoksi. Tuskin hänenkään. Impulssi päässäni ajoi minut tähän ja nyt kaikki täällä huutaa. Hiljaisuudella on raaka ääni, se ei jätä minua rauhaan. Jokainen esine kaiuttaa turvattomuutta, kiljuu niin kovaa, että päässäni soi.

Tuijotan syliäni, johon kyyneleet putoilevat.

Minä tein tämän itse itselleni.

Lohtu: luku 25

SV koko tarinalle: lapseen kohdistuva s*ksuaalinen hyväksikäyttö, p*dofi*ia

Luku 25: Isä ja poika


Olohuoneen vanha kello ei ole koskaan tikittänyt yhtä kuuluvasti. Matonreuna repsottaa, pöydänkulmalla on pölyä paikassa, jossa aina ennen nojui sanomalehtipino. Nyt pinot peittävät vanhan huoneeni.

Sohvankulmassa istuu pieneksi käynyt mies, jonka kapeilta kasvoilta näkyy enää vain menneiden vuosien väsymys.

Isä.”

Joo?”

Tiedätkö sä, minkä vuoksi Mark jätti Josen?”

”’Jose’. Tuo lempinimi on kyllä aina yhtä sua.”

Tiedätkö?”

Isä pudistaa päätään, kuuntelee vain puoliksi. On asioita, joita ei ole tarvinnut ajatella vuosiin.

Muistat varmaan, millaisen show’n se mies järjesti. Sitähän se. Joku oma ongelmahan sillä oli pakko olla”, isä mumisee.

Josella oli pornoa sen koneella.”

Nytkähdys. Ensimmäinen merkki aidosta elämästä isäni sameiden silmien takana. Ajatella, että naiset joskus tapasivat riidellä siitä, kuka saa mennä hänen autonsa etupenkille ja laittaa radion volyymin kaakkoon.

Mistä sä oikein puhut?”

Siitä itsestään.”

Siis mitä?”

Elo isän silmien takana on liian hataraa. Väritöntä. Se ei saa enää kiinni siitä, mitä joskus oli, vaikka se räpistelee säilyäkseen hengissä.

Jose koski muhun ensimmäistä kertaa, kun mä olin ehkä kolme.”

Jotain palaa silmien takana. Elotonta ja samalla niin kipeästi eloon pyrkivää. Tuijotan isää niin kiinteästi, että hänen kasvonsa lakkaavat näyttämästä kasvoilta.

Ei se ollut vakavaa vielä silloin, vaikka se sai bonereita pidellessään mua sylissään. Sentään se aina laski mut pois. Jokin alkeellinen taju sillä oli siitä, mikä on sopivaa.”

Näin tapetaan ihminen. Tällä tavoin se käy. Isä ei katso enää minuun, hän katsoo maton rispaantunutta reunaa. Kellon ääni täyttää koko tilan, enkä minä ajattele mitään. Pöydällä on pölyä. Se on saanut kertyä sille, maailma on hiljainen eikä se liiku.

Isän käsi puristaa keväänvihreää vilttiä. Se on ainoa elonmerkki, sillä hehku silmissä häviää taistelun ja hiipuu pois. Tapan hänet, ja silti pystyn yhä katsomaan häntä silmiin.

Tajusin sen vasta koulussa, kun asioista puhuttiinkin jotain.” Hymähdän. ”Onhan se kieltämättä erikoista, että sedän housuissa tapahtuu jotain joka kerta, kun vähääkään kiemursin. En mä siitä kenellekään puhunut, tietenkään. Sellainen Jose oli.”

Jokainen kellon viisarin lyömä isku on kuin sivallus isäni kasvoihin.

Vanhempana olin tietoisempi siitä. Osasin odottaa sitä. Ehkä jollain lailla jopa toivoin sitä. Jose ei ollut Jose ilman pikku twistiä.”

Kun isä ei sano mitään, alan ymmärtää, ettei isää enää ole. Hänkin on pelkkä kuvajainen, sellaiseksi me olemme kaikki tulleet. Hymyilyttää. On turvallista ajatella, että me kaikki jäimme jonnekin, kukaan meistä ei ole enää tässä.

Mietitkö, milloin se tapahtui kunnolla ensimmäisen kerran?”

Isä ei mieti mitään, hän on lasinen patsas, joka ei liiku. Ja maton reuna sen kun repsottaa.

Mä annoin sen tapahtua. Jopa pyysin sitä.”

Isän kyynelillä ei ole ääntä. Ne eivät kerro itsestään mitään valuessaan.

Ei Mark jättänyt Josea siksi, että se olisi ollut itse kusipää. Se vain näki materiaalia, jota kukaan ei halua puolisonsa koneella nähdä.”

Se olisi ilmoittanut poliisille.”

Ensimmäiset todelliset sanat. Ne eivät tunnu minulle konkreettisilta, en saa niistä mitään otetta. Hädin tuskin pystyn ymmärtämään, että isä todella puhuu. Ei tämän jälkeen pitänyt olla mitään.

Olisitko sä ilmoittanut?”

Jokin isässä käpertyy yhä vain pienemmäksi.

Niin. Ei meistä kukaan olisi.”

Onko Josef…” Isän ääni hajoaa veljensä nimen kohdalla. Sen merkitys ei ole enää koskaan sama. ”Onko tätä tapahtunut kaiken aikaa? Kokoajan?”

En osaa pudistaa päätäni saati nyökätä. En tiedä, mikä on ’kaiken aikaa’. Ei Jose ole koskaan ollut mitään muuta kuin sitä, mitä hän on. Sellaisena minä tämän elämän tiedän.

Me katsomme isän kanssa avuttomina toisiamme. Sanat ovat jälleen kuluneet meiltä pois. Ei ole mitään, mitä tämän jälkeen voivat sanoa toisilleen isä ja poika, joiden välissä vuosien hiljaisuus huutaa itseään olevaksi.

Lohtu: luku 24

SV koko tarinalle: lapseen kohdistuva s*ksuaalinen hyväksikäyttö, p*dofi*ia

Luku 24: Rajat


Tunnistan kyllästymisen merkit itsessäni vaivihkaa. Ne tulevat kysymättä lupaa, asettuvat iltapäiviin ja hidastempoisiin aamuisiin kuin olisivat aina olleet siellä. En muista tarkkaa hetkeä, jolloin hänen haukotuksensa käyvät pitkäveteisiksi ja pitkät katseensa pelkästään surulliseksi. Joudun kohtaamaan tosiasian, jonka olen tiennyt aina – minun rakkauteni häneen on pelkkää sääliä.

On vain pienen lapsen tarve jäädä kiinni mihin tahansa, mihin voi. Iso, turvallinen aikuinen, jonka turva syntyi huokauksista ja hikisestä ihosta. En tiedä, pystynkö ajattelemaan niitä asioita sittenkään. Onko rakastamista, jos toisen olemus herättää epämääräisen halun käpertyä kasaan? Millä tavalla tahansa.

Josessa ei ole tarttumapintaa. Hän ei ole enää ihminen, en tiedä, onko hän koskaan ollut. Näen aavistuksen todellisesta hänestä vain niissä isäni puheissa, joissa he olivat vielä nuoria, tuskin edes päihtyneet ensimmäistä kertaa.

Sitä Josea minä en tunne, minun on vain tämä väsynyt virttynyt mies vailla suuntaa. Enkä minä mahda mitään sille, että minun kiinnostukseni on jo kulunut. Siitä ei saa enää uutta. Kun istun sängynpäädyllä reidet märkinä ja tärisevinä, en tunne mitään, mitä en jo olisi tuntenut. Olen väsynyt ajattelemaan tätä. Olen väsynyt olemaan kuvajainen.

Elio”, Jose sanoo makuuhuoneen ovenkarmiin nojaten pelkkä kylpytakki lanteillaan. Hänen vartalonsa tiputtelee pisaroita suihkun jäljiltä. En enää muista, miltä tuntuu himoita noita honteloita jalkoja ja käsiä, jotka muistuttavat enemmän nuoren pojan raajoja. Tuota pullottavaa vatsaa ja karvaista rintakehää.

Jose”, sanon, enkä ole enää kukaan, kaikkein vähiten se, joksi hän minua kutsuu. Tälle en suostu itseäni menettämään, ja samalla tiedän, etten voi enää muuta, minä olen jo hänelle mitä ikinä hän minusta haluaakaan. En silti voi enää olla se, mitä hän eniten janoaa, enkä tiedä kenen puolesta sitä suren, hänen vai itseni.

Olenko taas tylsä, jos kysyn, mitä sä haluaisit tänään tehdä? Mennäänkö illalliselle? Viinille?”

Jose, ei sulla ole rahaa elättää mua noin.”

Kyllä me sulle töitä löydetään.”

Me. Hän todella elää siinä kuvitelmassa, että tällaisia me olemme; avioparin irvikuva. Ajattelen Marikan punaisia suortuvia ja nyyttiä, joka on jo varmasti kasvanut olennoksi, jolla on omat piirteet. Värähdän.

Onko sulla kylmä, rakas?”

Usein Jose välttää käyttämästä sellaisia ilmaisuja. Ne eivät sovi meille. Minä en ole kenenkään ”rakas”, se sana ei tarkoita mitään.

Ei oo.”

Olen oppinut, että Josella ei ole sanoja minulle annettavaksi. On vain vähän sellaisia aiheita, joista voimme puhua toisillemme ilman, että tunnelma on naurettavan teeskennelty. Joskus se huvittaa minua. Jose on mies, joka oli valmis aiheuttamaan toisen ihmisen kuoleman vuokseni, mutta hänellä ei ole mitään sanottavaa minulle nyt, kun istun puolipukeissa hänen sänkynsä laidalla. Täällä ei ole elämää panojen välissä. Meillä on vain seksiä, sitä se on, ei mitään muuta.

Elio, rakkaani…”

Niin?”

Mitä sä haluaisit tänään?”

Joka päivä sama kysymys. En tunne enää mitään. Epämääräinen hellyys leikkii rinnassani, kun Josen karheat, suihkusta kosteat kädet silittävät harteitani. Kosketuksessa on tänään jotakin, jota mikään minussa ei osaa ottaa vastaan. Säpsähdän kauemmas ja hän huomaa sen.

Mikä on?”

Mä en pysty.”

Mihin?”

No vittu mihinkään tästä!”

Elio?”

On hänen vuoronsa säpsähtää. Minussa ei ole patoja, minä kuohun yli, olen rajaton, sillä kukaan ei koskaan piirtänyt minulle rajoja, kaikkein vähiten minä itse. Vyöryn hänen ylitseen lapsen raivolla. Sen lapsen, jonka en tiennyt säilyneen.

Mikä vitun paikka tämä on mulle olla? Mikä olet mulle?”

Elio kulta, rauhoitutaan…”

Ei rauhoituta! En ole mikään kulta, etkö sä ymmärrä? Kuinka vitun harhainen pitää olla?”

Elio…”

Tiedän satuttavani, ja vaikka välitän, en lopeta.

Kerro mulle, mitä mä teen täällä! Miksi sä haluat mun pyörivän sun nurkissa nussittavana? Oonko mä tosissaan sulle vain sitä?”

E-et tietenkään, sähän olet, sä…”

Ei ole mun vika, jos sä et kyennyt koskaan toipumaan mun lähdöstä! Mä en voi järjestellä sun elämää sun puolesta, en voi.”

Enhän minä sellaista pyydäkään. Kunhan vain… olet.”

Äänessä on jotakin niin haurasta, etten pysty kuuntelemaan sitä. Käyn hänen päällensä, en tiedä aionko lyödä vai suudella. Hän on niin hauras allani, että minussa kuohuu yli. Purskahdan kyyneliin hänen rintaansa vasten, puristan käteni niin tiukasti nyrkkiin, että niihin sattuu.

Elio… Hei. Ei hätää. Shhh, rakas. Olen tässä.”

Niin olet, enkä minä saa happea. En näe selkeästi. Minä putoan, enkä tiedä, mitä tapahtuu. Kaikkialla on hämärää ja hyhmäistä, Jose hengittää yhtä raskaasti kuin minäkin, vai olenko se vain minä, en tiedä, ääret sekoittuvat toisiinsa kunnes on lämmintä jälleen.

Josen kädet lepäävät tiukasti ympärilläni, silittävät. Omistavat. En koskaan osaa vetää rajaa.

Rakkaani…”

Nyyhkytys, jonka kuulen, on omaani, mutta en tunnista sitä, en ole sille mitään velkaa. Jose painaa suudelmia tukkaani. Se on ensimmäinen asia, josta ymmärrän, että olen yhä tässä. Puolipukeisena lähes alastonta setääni vasten. Raajani tärisevät, mutta olen liian voimaton noustakseni.

Voitaisiin mennä meidän vakioravintolaan. Eikö niin?”

Mmh.”

Rauhoitutaan ja pidetään oikein kivaa. Juodaan viiniä pitkällä kaavalla.”

Joo.”

Voi kulta. Olet niin vahva. Anna mä pitelen sua nyt.”

Enkä minä sano ei, enhän minä koskaan.

*

Se putoaa suustani miltei kuin vahingossa. Varovainen lipsahdus, melkein suunniteltu.

Mulla on tylsää.”

Jose istuu samalla penkillä, jolla hän tarjosi minulle aikanaan jäätelöä minun ollessa aivan pieni. Kaikki tuntuu tismalleen samalta, mikään Josessa ei ole muuttunut. Hän on yhä minun setäni, jolla on vain yksi ajatus.

Tylsää?”

Heiluttelen jalkojani, koska tiedän, mitä se saa hänet ajattelemaan. Pidän siitä, että minulla on sellainen valta häneen. Hänen koko olemuksensa muuttuu hetkessä. Kaikki hänessä etsii minusta mitä tahansa, joka kumoaisi äskeiset sanani. Kun mitään ei löydy, hän käpertyy silminnähden pieneksi. Koko olemus ruristuu kasaan. Vihaan itseäni, koska en tunne sääliä.

Niin. Mulla on ihan hiton tylsää.”

Mutta Elio rakas, mikset sä ole sanonut aiemmin?”

Kohautaun harteitani. Pakotan naurun sisälle, sillä en voi hallita sitä, jos päästän sen nyt ulos.

Kai sun olisi pitänyt jo ajat sitten tajuta, että ei tämä ole mitään lopullista.”

Mistä sinä Elio nyt oikein puhut?”

Tämä koko sotku! Tietenkään mä en jää tähän, kuvittelitko sä, että mä tyytyisin tähän loppuelämäkseni?”

Aikaisempi kuohu minussa ei koskaan rauhoittunut, enkä enää tiedä, kuinka sitä tulee ohjata. Ponnahdan pystyyn, seuraava aalto tulee ja vetää minut mukanaan.

Vittu, Jose, ethän sä edes tiedä mun edellisistä vuosista mitään!” kuulen suustani sylkeytyvän, vaikka tiedän, ettei Jose voikaan tietää mitään, mitä en ole kertonut. ”Tiesitkö edes, mitä mä jätin sinne, mistä mä lähdin?”

Elio kiltti, enhän mä –”

Mun perheen.”

Hiljaisuus. Kaukana merellä huutaa lokki. Kesä on vasta aluillaan ja minua kylmää luista saakka.

Kuulit kyllä. Mun perheen.”

Jose katsoo minua silmiin katsomatta minua silmiin. Hän hiipuu pois, on hänen vuoronsa olla pelkkä kuvajainen.

Mitä…?”

Mulla on perhe siellä, mistä mä lähdin.”

Mutta sähän olet…”

En.” Pudistan päätäni rajusti. ”En ole, en ole koskaan ollut enkä tule olemaan.”

En ymmärrä. Kuinka sulla voi olla perhe, sähän olet Elio vasta kaksissakymmenissä. En käsitä. Yritätkö huijata vanhaa setääsi?”

Älä yritäkään käyttää tuota korttia, vitun pervo.”

Olen tosissani!”

Hätä kuultaa hänen äänestään niin vahvana, että maistan oksennuksen suussani. Sylkäisen asfaltille.

Painu helvettiin”, minä sihisen.

Elio!”

Juoksuaskelia. Jose pysyy perässäni, en tiedä miten. Käsi tarraa käteen, rimpuilen hetken ja todistan kehoni petturuutta jälleen kerran. Se ei anna minun paeta, se tahtoo Josen lämpöä vasten.

Älä koske muhun”, yritän, mutta kehoni antaa periksi ja käpertyy häneen. Laskeva aurinko ilkkuu minulle; muistuttaa, että tämä on ainut, mitä minulla tulee koskaan olemaan.

Hei, ei ole mitään hätää… Tule, mennään takaisin penkille. Kaikki on hyvin.”

Yritän pudistaa päätäni, mutta ele on ponneton eikä siksi tarkoita mitään.

Mistä perheestä sä Elio oikein puhuit?” Jose kysyy, kun on saanut minut istumaan takaisin penkille. On jo kylmä, aurinko on vetänyt lämpönsä yltämme ja huomaan täriseväni.

Perheestä. Mulla on vaimo ja lapsi.”

Nauran, mutta ääni on pelkkä kaiku.

Niin”, hekotan, ”mulla on kaiken tämän ajan ollut nainen ja lapsi odottamassa. Mietipä sitä. Jätin heidät sinne, mistä lähdin.”

Jose nousee sanomatta mitään. Hän katsoo laskevaan aurinkoon, vaikka sekään ei ole täällä enää. Se on hiipunut ulottumattomiin aivan kuten minäkin.