sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Kosketus

(Sinelmän jälkeisiä tapahtumia)

En koskaan kyllästy auringon lempeään tuntuun ihollani. Voisin kylpeä siinä joka päivä. Gael odottaa minua kaunis keltainen kaapu yllään. Hän on kietonut läpinäkyvän huivin harteilleen ja lakannut kyntensä ruosteenpunaisiksi. Gaelilla on yhä yhtä paljon koruja kuin vanhassa maailmassa, ja se hymyilyttää minua aina, kun näen hänet. Korut eivät olleetkaan verho hänen ja maailman välillä, keino alleviivata korkeaa asemaa. Se tekee minut iloiseksi.

Heilutan kättäni ja hymyilen. Gael on tilannut meille lämmintä juotavaa, hän osaa suosikkini jo ulkoa, niin usein me täällä olemme. Istuudun kahvilan tuolille ja ristin jalkani.
”Hei, Nori”, Gael sanoo hymyillen.
Huokaisen syvään.
”Jassoo, vai sellaista sinulle kuuluu”, Gael nauraa, ja minuakin alkaa naurattaa. Minusta on joka kerralla yhtä ihanaa kuulla hänen nauravan nyt, kun hän viimein osaa.
”Arki takkuaa pahemman kerran”, huokaan, ”tuntuu, etten pääse rentoutumaan hetkeksikään.” Gaelin kanssa ei tarvitse kierrellä ja kaarrella. Rakastan, että minulla on ystäviä, joille voi puhua suoraan.

Gael nyökkää.
”Mikä sinua yleensä helpottaa?”
”Ei juuri mikään tässä maailmassa, ei sillä tavalla”, sanon hiljaa.
Gael räpyttelee ripsiään. Ilme on aidon järkyttynyt.
”Nori… Tuo ei kuulosta nyt yhtään hyvältä.”
”Ilman Koraa en…” Ei. Nielen loput. ”Tai ei. En tarkoita sitä. Kora on kanssani. Kaikki valo on yhteydessä. Me tapaamme vielä joskus. Mutta… Äh. Kai minulla on vain yksinäinen olo.”

Gael tuijottaa minua hetken kykenemättä sanomaan mitään. Miehen hätä on aitoa, hän jos kuka tietää, miltä tuntuu tuijottaa pimeään ilman ketään.
”Minuun ei ole koskettu hänen kuolemansa jälkeen”, kuiskaan. ”En uskonut kaipaavani sitä, mutta… mutta minä kaipaan. En uskalla puhua tästä kotona, ellemme ole Ranin kanssa kaksin. En tahdo Bethin ajattelevan, että syytän häntä.”
”Minulle voi aina puhua.”
”Tiedän, siksi olen tässä. Rakastan meidän juorukerhoamme.”
”Hah, sanopa muuta”, Gael hymähtää. ”Mutta rakas, kai sinä muistat, että olet minulle ja Isaiakselle kallis? Ihan aina.”
Hymyilen niin, että suupieliin sattuu.
”Niin tekin minulle”, sanon.
”Nori. Haluaisitko sinä uudelleen suhteeseen?”

Pudistan päätäni.
”En”, sanon. ”En usko, että koskaan haluaisinkaan. Eikä seksikään tule kysymykseen, koska tarvitsen intiimin suhteen, jotta nauttisin siitä. Ei satunnainen kosketus tunnu miltään. En välttämättä vihaisi sitä, mutta en pitäisikään. Kora sai minut tuntemaan oloni rakastetuksi. En suostuisi olemaan kenenkään muun kuuprinsessa. Tiedätkö, Gael, hän sai minut tuntemaan itseni niin pieneksi ja hauraaksi, ja minä rakastin sitä, kuvittele, minä. Hänen kanssaan minua ei haitannut olla jonkun oma.”
Gael hymyilee surumielisesti ja sekoittaa juomaansa. Hänen korunsa kiiltävät auringossa. Hetken hiljaisuus ei ole raskas, se on ymmärtävä ja lempeä.

”Tiedän hyvin, mistä puhut”, Gael sanoo hiljaa. ”En tahtoisi sinun olevan koko loppuelämääsi irrallaan siitä lempeydestä, jota voi antaa vain joku, joka rakastaa sinua sellaisena kuin olet. Tiedän, miten sellainen rakkaus voi muuttaa…”
Onnistun hymyilemään. Gaelin silmissä kiiltää, näen, että hän ajattelee Isaiasta.
”Nori. Älä nyt hutkaise minua millään, mutta minulla on ehdotus. Tämä ei nyt sitten kumpua mistään sairaasta, pois se minusta. Äh, hitto, voinko edes sanoa mitään tällaista…”
”Sano vaan, en minä ylläty mistään, kun on meistä kyse.”
Gael nauraa.
”Ehkä niin. Okei, hitto sentään, olkoon. Jos se tuntuisi sinusta turvalliselta, voisithan sinä olla minun ja Isaiaksen kanssa aina joskus. Voisin ehdottaa sitä hänelle.”

Tuijotan Gaelia niin pitkään, että opin ulkoa luomet hänen kasvoissaan. En saa sanaa suustani.
”Siis… minäkö…”
”Vain, jos se olisi sinusta turvallista. Me kaksi rakastamme sinua kovin paljon ja voisimme sopia asioista etukäteen. Tahtoisin, että sinua koskettaisi joku, joka todella välittää sinusta.”
”Gael… se…” Vien kädet kasvoilleni, kyyneleet putoilevat jo valtoimenaan.
”Hei? Nori rakas? Ei mitään hätää.”
”Se… se vain, kun… kun minä kuvittelin, että se ovi olisi minulta ikuisesti suljettu.”
Gaelin ilme on lähes lohduton. Hän hapuilee kädellään kuin kysyäkseen lupaa, ja annan sen hänelle, tartun häntä kädestä ja puristan kovaa.
”Ei tietenkään ole. Jos vain haluat sitä.”

En muista, mistä lähtien Gael on osannut ottaa kopin, kun putoan. Niin pitkään siinä on ollut vain Rani. Nyt Gael on tässä, niin lähellä, ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä luonnollisemmalta se tuntuu. Kehot ovat vain kehoja. Rakkaus voi kiertää niin monella tavalla, enkä minä tahdo kenenkään sellaisen syleiltäväksi, joka ei tunne sydäntäni. Kaikki täällä näkevät minut vain ajattelijana, kuutyttönä, mutta Gael ja Isaias ovat ystäviäni.

”Saat ajatella sitä ihan rauhassa”, Gael sanoo silittäen kämmenselkääni. Mies on pitänyt hellyyttään piilossa kaikki nämä vuodet, ja nyt se vuotaa ylitse. Otan sen kaiken vastaan.
”Ei minun tarvitse”, sanon kyynelteni lomasta. ”Kysy vain Isaiakselta.”
”Minä kysyn. Sinulla ei ole mitään hätää, puhutaan ja sovitaan kaikesta rauhassa. Olethan sinä nukkunutkin meidän kanssamme, joten tämä ei ole täydellisen vierasta.”
Nyökkään.
”Tämä ei sitten oikeasti kumpua mistään menneisyyspaskasta”, Gael huokaa.
”Ei ei, en minä sellaista ajatellutkaan.”
”En harrasta teinijuttuja enää, ja sinä tiedät sen. Vaikka en minä sinua minään teininä näe…” Gael vie käden poskelleni, pyyhkii kyyneliäni, ja minä nojaan häneen, en tahdo mennä vielä pois. Jään tähän, ystäväni lämpöön, ja tiedän, että voin luottaa siihen.

*

Muutama viikko myöhemmin

Huone on sopivan hämärä, Gael ja Isaias juttelevat yhdessä ja näyttävät niin kauniilta, että koko kehoani kihelmöi. Sisälläni on niin paljon valoa, että uskon hukkuvani siihen. Kaikesta on sovittu, tiedän, että jokainen on vapaaehtoisesti mukana. Gael ei ole koskaan ollut paljas kenenkään muun kuin Isaiaksen kanssa, enkä minä kenenkään muun Koran, en tällä tavalla. Kylpeminen ei ole sama asia. Uiminen ei ole sama asia. Mutta sisälläni leiskuva rakkaus ja himo, ne ovat samoja, ne ylittävät kaikki rajani ja jättävät minut vapisemaan. Ne ovat minulle tuttuja, ne eivät ole vanhenneet päivääkään.

He ovat niin kauniita. Voisin vain katsella heitä, sitä, miten he liikkuvat toistensa kehoilla, se on kaikki niin sulavaa ja lempeää, he tuntevat jokaisen kulman toisistaan. Muistan, kun kerran yllätin heidät toistensa ihoilta, ja tuntuu, että se tyttö, joka heidät löysi, oli joku muu. Hän ei ollut vielä kannatellut koko maailman valoa. Enää en käännä päätäni, enää Gael ei piilota itseään katseilta. Me olemme kulkeneet kohti valoa, ja kaikki tuntuu oikealta.

En ajattele Koraa, kun istun Gaelin syliin ja silitän hänen hiuksiaan. Kuljetan kättäni rinnalta vatsalle ja reisille, tunnen, kuinka kehoni lämpenee. Kora ymmärtäisi, Kora elää minussa ja tässä hetkessä. Kaikki rakkaus tässä maailmassa on niin kaunista, ja tahdon tuntea sen juuri nyt, juuri tässä, en kenenkään muun kanssa.

”Gael… sinä olet niin kaunis”, kuiskaan. Hän vetää minut lähemmäs, Isaias on sängyllä vierellämme.
”Paraskin puhuja…”
Gael suutelee kaulaani ensin varovasti, sitten kovemmin, ja kehoni reagoi. Annan hänen vetää minut aivan liki. Isaias koskee Gaeliin ja Gael minuun, me olemme yhtä. Annan ajatuksen kaikua kaikkialla kehossani. Olen elossa. Elossa elossa elossa. 

Kaiken jälkeen makaan hikisenä ja raukeana heidän välissään. Siihen olen jäänyt ennenkin, moni illanvietto on päättynyt siihen, että nukun heissä kiinni. Nyt koko kehoni vapisee ja tunnen, kuinka Gael silittää selkääni. 

”Nori, onko kaikki hyvin?”
”On”, sanon, ja kun avaan suuni, tunnen, kuinka kyyneliä puskee jälleen silmäkulmiin. ”On, on, kiitos…”
”Voi muru.”
”Tule tänne.”

He vetävät minut tiukkaan syleilyyn, ja rakastan sitä. Rakastan olla niin pieni ja lähellä. Voin sulkea silmäni vailla pelkoa. Tunnen niin paljon, että joudun vetämään syvään henkeä.

”Kiitos… En tiennyt tarvitsevani tätä”, kuiskaan. Gael painaa suukon ohimolleni. Hän on niin hellä, että saan väristyksiä.
”Me olemme aina täällä.”
”Millähän minä selitän tämän Ranille…” Minua alkaa naurattaa. ”Meille kolmelle tämä taitaa olla vähän eri juttu.”
”Kutsutaan Rani ja Beth mukaan”, Isaias hymähtää.
”Kuun nimissä, älä edes ajattele sitä!” kikatan. ”Ei ikinä!”
”Ei todellakaan!” Gael vahvistaa. ”He saavat pitää kivaa keskenään.”
”Minäkin saan siitä osani… vähän väärällä tavalla vain…” mumisen. ”Näen heitä milloin missäkin… ja kuulen…”
He molemmat nauravat. Rakastan tätä. Rakastan heitä. Ja itseäni.

”No mutta, auringolle ja kuulle kiitos heistä kahdesta. Ja teistä”, sanon. ”Olen kotona. Minusta tuntuu viimein siltä.”
He katselevat toisiaan ja sitten minua. Isaias vetää peittoa tiukemmin meidän kaikkien ylle. Minulla ei ole kiire mihinkään. Rakas kuu valvoo yötämme, voin nukkua heidän tuoksussaan ja tuntea oloni turvalliseksi. Gael vetää minut kainaloonsa, Isaias kuljettaa kätensä meidän molempien yli. Kaikki on hyvin. Kaikki tässä maailmassa on niin hyvin.

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Kaikki anteeksi

 (Ajalta ennen Valosta annettua)

SV: väkivalta


Juliuksella on leveät hartiat ja kapea vyötärö. Katselen, kuinka hän makaa sängyllä vailla peittoa ylävartalonsa päällä ja nukkuu niin syvää unta, että rinta kohoilee. Hän on yöpynyt luonani vain muutamia kertoja, ja se tuntuu yhä yhtä suurelta, sillä kukaan ennen häntä ei ole tehnyt niin. Kukaan ennen häntä ei ole saanut kietoa käsiään ympärilleni ja suukottaa päälakeani ennen nukahtamista. Hän ei tiedä sitä. En ole kertonut sitä hänelle, mutta uskon, että hän on jo arvannut. En halua hänen ajattelevan, että tämä on erityistä. Totuus on, että minäkään en tiedä, mitä tämä on. Hän on niin kovin lämmin. Niin lämmin, että siihen voi hukkua.

Aina, kun Julius herää, hän näyttää eksyneeltä linnunpoikaselta ennen kuin näkee minut. Sitten hänen kasvoilleen leviää sama hölmö, suloinen hymy. Hän näyttää aivan liian onnelliselta herätessään vierestäni.

”Huomenta”, Julius sanoo unen pehmentämällä äänellä. ”Olitkin jo hereillä.”
Hän vetää peittoa päälleen kuin ei olisi aikeissakaan nousta vielä.
”Haluat minut varmaan taas pois nurkistasi.”
Niin minä yleensä toimin. Kukaan ei saa koskaan jäädä. Mutta nyt raotan peittoa, kömmin Juliuksen viereen ja sipaisen hänen pehmeitä hiuksiaan. Hän hymyilee entistä leveämmin.

”Wilhelm…”
”Mmh?”
”Sinä olet niin kaunis.”

En koskaan osaa vastata tällaisiin sanoihin. Joskus sanon hänelle, että tiedän, ja huiskautan hiuksiani, mutta se ei tunnu enää oikealta, Julius on nähnyt jo liikaa. Sen sijaan menen lähemmäs, annan hänen suudella minua. Hän tekee sen hellästi, niin hellästi, että pelko läikähtää rinnassani ja miltei riuhtaisen itseni irti. Kukaan ei koskaan ole kanssani näin lempeä. Pitäisi juosta. Pitäisi paeta ennen kuin uppoan.

Emme syö yhdessä, siihen vedän rajan. Julius pukee päällensä ja löydämme itsemme jälleen eteisestä. Hän vetää pitkän takkinsa ylleen ja valtava aalto juoksee ylitseni. Hän menisi pois, veisi lämpönsä kauas minusta. Ei, älä mene. Tahdon sinut.

Julius katsoo minua pitkään ovelta. Tahtoisin huutaa, että älä mene, älä mene vielä, mutta en tiedä, mitä tekisin, jos hän jäisi. Miten reagoisin, jos hän nyt istuutuisi ruokapöytään, nauraisi ja katsoisi minua kuin olisin hänelle joku, jolla on merkitys? Pelottaa. Se on liikaa. Aivan liikaa, en kestäisi sitä.

”Nähdään taas, herra Alden”, Julius hymähtää.
Jään tuijottamaan häntä. En pysty hymyilemään. En tahdo, että hän menee.
”Hmm?”
Julius tulee takaisin eteiseen, kallistaa päätään. 
Jumalauta. Älä mene. Tahdon juoda sinut kuiviin.
Julius tulee iholle, sipaisee varovasti poskeani. Värähdän. Kohotan päätäni, raotan huuliani, katson häntä kuin odottaisin armoniskua. Hän vie kätensä vyötäisilleni ja suutelee pitkään. Kiedon käteni hänen kaulalleen, roikun hänessä kuin rakastettu. Julius on niin lämmin minua vasten, en tahdo hänen lopettavan, haluan pitää hänet siinä ja hengittää häntä sisääni.

Mutta en tee niin. Saatan hänet ovelle, suljen oven enkä ajattele enää mitään.

*

Sitä jatkuu pitkään. Sellaisia me olemme toisillemme. Julius ei riko rajaa välillämme, hänen täytyy aistia, etten tahdo jäädä, en osaa, en pysty, vaikka hän on niin upea ja lempeä. Hän jää vielä moneksi yöksi. Hän käy porteillani, näkee sen jonkin vellovan ja mustan, joka sisälläni riehuu. Hän on niin lähellä, että tiedän kaiken vyöryvän yli. Minä tulen vielä iskemään tämän pojan lattiaan, näen sen, pystyn hädin tuskin karkoittamaan ajatuksen päästäni. Se pelottaa minua vähemmän kuin kuvittelin. Sellainen minun maailmani on. En voi paeta. Ajatus asuu sisälläni, ja joskus se käy toteen. Julius on niin lempeä, miltei rakastava. En kestä sellaista ilman, että pelko vyöryy yli laitojensa.

Kun eräänä iltana Julius tekee lähtöä ilman, että silittelee ja hyväilee minua, jokin sisälläni luiskahtaa pois paikaltaan. En kestä katsoa hänen pukevan takkiaan ja solmivan kengännauhojaan. Ei tänään, ei nyt, kun pelkoni täyttää joka huoneen.

”Julius. Jää.”
”Anteeksi, mutta en oikeasti voi jäädä tänään. Frida hermostuu.”
”Minä olen tosissani. Jää.” Äänessäni on sävy, joka saa minut säpsähtämään. ”Julius, älä mene tänään. Mene minä tahansa muuna päivänä, mutta älä mene tänään.”
”Wilhelm…” Juliuksen ääni pehmenee. ”Hei, onko kaikki hyvin?”
”Jää. Julius, pyydän, jää tänään.” 

Tarvitsen sinua. En selviä yöstä hengissä yksin.

Hän on polvillaan sitomassa kenkiään. Kehoni huutaa. Tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, enkä tahdo sen tapahtuvan, en voi hukuttaa häntäkin. Olen hukkunut jo niin monen kanssa. Ei Juliusta, Julius on puhdas, hänen kanssaan on erilaista kuin monen muun.

Mutta hän pudistelee päätään. Helvetti. Tästä ei enää nousta.
”Olen pahoillani, mutta tänään en oikeasti voi. Seuraavalla kerralla olen koko yön.”
”Nyt ei ole seuraava kerta. Minä tahdon sinun jäävän juuri nyt. Kuuntele minua. Julius… ole kiltti. Älä mene tänään. Ei tänään…”
”En voi, anteeksi, olen oikeasti pahoillani. Ei ole kyse siitä, etten tahtoisi.”
Et vain tahdo tarpeeksi.

Punaista. Näin se siis tapahtuu. Se vain kuohuu yli, hukuttaa minut alleen. Ja minä annan sille vallan. Verta vuotaa jo ensimmäisestä potkusta. Kaikki hajoaa. Ne hetket, joina Julius pitää minua sylissään, suukottaa ja sanoo, että olen kaunis. Ne, joina hän vetää minut lähemmäs ja painaa pääni rintaansa vasten ennen kuin nukahtaa. Poissa. Poissa. Poissa. Hakkaan sen kaiken pois. Hän hylkää minut. Hän ei tahdo olla kanssani, tiedän sen, enkä minä pysty koskettamaan hänen lämpöään kärventymättä hengiltä. En ymmärrä hänen hellyyttään, en ymmärrä, miksi hän tahtoo pidellä minua niin lempeästi, vaikka ei rakasta minua.

En rakasta sinua, mutta en tahdo sinua lähelleni, jos et voi elää minulle. Elä minulle. Elä.

Kaiken jälkeen vapisen lattialla Juliuksen verta käsissäni ja jaloissani. Tärisen niin voimakkaasti, etten pysty menemään lähemmäs ja tarkistamaan, että hän on hengissä. Kaikki on ohi. Kaiken tärinäni keskeltä erotan huojennuksen. Vihdoin tämä on ohi. Minun ei tarvitse pelätä hänen helliä katseitaan ja pitkiä suudelmiaan. Hän ei jää, tietenkään hän ei jää.

Ynähdys. Hän päästää ääntä. Hän elää. Helvetti. Minulla on kauttaaltaan kylmä. Menen lähemmäs, vaikka hädin tuskin tunnen raajojani.
”Julius… hei…”
Käännän hänet ympäri. Kasvot lainehtivat. Onneksi en ehtinyt hakea mitään kättä pitempää, siinä mielentilassa olisin saanut hänet hengiltä.
”Julius… meidän täytyy puhdistaa nuo…”
Hän yskii. En uskalla katsoa häntä silmiin. Tahdon kuolla. Kuolla kuolla kuolla. Älä katso minuun, jos et voi antaa kaikkeasi minulle.
”Wil...helm...”

Julius tarttuu minua olkapäästä ja kampeaa itsensä istumaan. Iskin häntä myös rintaan, näen, kuinka hänen ihonsa punertuu. Itkettää. Kyyneliä tulee jo, en pysty rauhoittuman, kaikki on pilalla, minä tuhoan jälleen kaiken.

Julius katsoo minua silmiin. Hän ei pelkää. Hänen katseessa ei ole vähäistäkään pelkoa tai suuttumusta, on kuin saisin kaiken anteeksi jo nyt. Hän sipaisee toisella kädellään poskeani, piirtää verisen janan iholleni, ja silloin murrun lopullisesti. Miltei painun sykkyrälle hänen syliinsä, menen turvaan kuten tähänkin saakka. En kuitenkaan tee niin.

Sen sijaan pysyn siinä, vain senttien päässä hänestä, enkä kosketa, en voisi, en tämän jälkeen. Hän jää siihen, vierelleni, eikä sano mitään. Me molemmat tiedämme, että tämä ei ole loppu. Tästä kaikki vasta alkaa.

maanantai 4. lokakuuta 2021

Terapia

Terapeutillani on läpäisemättömän ruskeat silmät. Kun niihin katsoo, tuntuu, että niitä ei voi lukea, ne ovat kuin muuri niiden takana olevan ihmisen ja maailman välillä. Hän istuu selkä suorassa eikä käännä katsettaan minusta. Olen käynyt täällä jo viikkoja, puhunut lapsuudestani sekä suhteestani Wilhelmiin. Ei mitään sellaista, mistä olisi mitään hyötyä. En tahdo tämän ihmisen katsovan minuun tyhjillä silmillään ja ymmärtävän.

”Kerro minulle, miksi sinä olet Wilhelmin kanssa.”
Yksinkertainen kysymys. Silti se saa minut jäykistymään tuolilla. Miksi hän kysyy tätä nyt? Mihin hän pyrkii? Kartoittaako hän jokaisen osan minusta ja kääntää ne sitten minua vastaan? Olen viimein siinä elämässä, jonka halusin. Antakaa minun olla. Sitten muistelen, kuinka Wilhelm itki minua vasten ja vaati minua aloittamaan terapian. Omaksi parhaakseni. Kaikki se lämpö ja välitys oli niin aitoa, etten lopulta halunnut kieltäytyä. Kyllä minä sisimmässäni tiedän, että hän on oikeassa. Me olemme antaneet tämän mennä liian pitkälle, ja minä tarvitsen apua.

”Minä rakastan häntä”, vastaan terapeutille. Sanat tuntuvat valolta rintaani vasten, mutta kun ne päästää ulos, niiden merkitys katoaa terapeutin eleettömiin silmiin ja hiljaiseen olemukseen. Näen, että hänen mielestään se ei riitä. Rakkaus ei riitä. Sen on pakko. Se on kaikki, mitä minulla on.

”Hän tuntee minut kauttaaltaan”, jatkan. ”Olen jakanut hänen kanssaan kaiken, olemme nivoutuneet toisiimme kaikkien yhteisten vuosien saatossa. Minä tunnen häntä kohtaan sellaista hellyyttä, jota kukaan muu ei minussa herätä. Tahdon suojella häntä kaikelta, tahdon pidellä häntä, kun hän itkee ja nauraa. Haluan nähdä sen päivän, kun hän on niin onnellinen, että hän säkenöi.”
Pidän tauon. Vedän henkeä. Terapeutti ei sano mitään, hän tietää, etten ole lopettanut. Syitä olisi loputtomiin, voisin istua tässä koko illan ja huomisenkin, ja minulla riittäisi silti sanottavaa.
”Hän on kauneinta, mitä tässä maailmassa on. Me olemme tasavertaiset. Lomittuneet.”

Terapeutti kirjoittaa jotakin vihkoonsa. On minun vuoroni olla hiljaa, vetää henkeä ennen seuraavaa kysymystä.
”Ajatteleeko hän samoin?”
Nyökkään.
”Ajattelee. Hän osaa sanoa ja näyttää sen.”
”Entä miksi sinä rakastat häntä? Miksi juuri hän on sinulle kaikkein rakkain?”
”Johan minä sanoin. Me tunnemme toisemme. Olen nähnyt hänestä aivan kaiken. Hän on niin hauras ja pieni. Hän pelkää armottoman paljon, enkä tahdo hänen olevan yksin tässä maailmassa.”
”Sinäkin siis pelkäät.”

Räpyttelen hetken silmiäni.
”Niin”, sanon ymmärtämättä, mihin terapeutti pyrkii, ”niin pelkäänkin. Hänestä on tullut paljon vahvempi, mutta on yhä paljon asioita, joihin hän ei voi vaikuttaa. Me molemmat pelkäämme.”
”Pitääkö pelko sinut kiinni hänessä?”
”Ei! Ei pelkästään pelko.”
”Mutta se on yksi syistä, joiden vuoksi olet hänen kanssaan. Mitä epäilet, että tapahtuisi, jos sinä yhtäkkiä lähtisit?”
”En minä lähtisi. Ei pelko sillä tavalla minua syö! Minä pelkään, että hänen sairautensa – niin fyysinen kuin sekin, joka on hänen mielessään – vie hänet minulta.”

Terapeutti ei sano mitään. Tiedän hänen odottavan vastaustani. Vedän syvään henkeä.
”Hän kuolisi. Aivan varmasti. Wilhelm ei… hän ei enää selviäisi yksin tässä maailmassa.”
Terapeutti ristii kätensä vihkonsa päälle ja katsoo minuun merkitsevästi.
”Mutta en minä tahdo lähteä. En, vaikka hän ei pelkäisikään.”
”Miksi?”
”Hitto, koska rakastan häntä!”

Vihaan tätä. Kiemurtelen tuolilla, en enää pysty pysymään rauhallisena hänen edessään. Pyristelen kyyneliä vastaan, en anna niiden tulla, en tahdo antaa niitä ihmiselle edessäni. Vaikka hän on täällä vain auttaakseen minua. Minä tässä olen se, joka en tahdo kohdata totuuksia.
”En tiedä, kuka olisin, jos menettäisin hänet”, sanon lopulta niin ohuella äänellä, että tuskin itsekään kuulen. ”En osaisi jatkaa elämääni ilman häntä. Minulla ei ole toiveita eikä unelmia, jotka eivät jollain tavalla olisi sidoksissa häneen. Tahdon tältä elämältä vain olla hänen kanssaan sen loppuun saakka. Olla rauhassa ja elää tavallista arkea… Sitä minä tahdon. Sitä minulla ei koskaan ennen häntä ollut.”
”Vielä yksi kysymys, ennen kuin lopettelemme tältä erää. Kun sinä ajattelet häntä, millainen kuva mieleesi tulee ensimmäisenä?”

Välähdys tulee heti. Wilhelm liian suureen paitaan kiedottuna, luiseva rinta paljaana ja silmät itkemisestä punaiset. Hän katsoo minuun, anoo väsyneillä silmillään minua jäämään ja on niin kaunis, että koko kehooni sattuu.

Säpsähdän. En tiennyt näkeväni häntä sellaisena. Kyyneleet kastelevat poskeni ilman lupaa. Terapeutti katsoo minua ensimmäistä kertaa lämpöä silmissään. Tai kenties lämpö on aina ollut siellä, en ole muureiltani kyennyt näkemään sitä. Itken siinä hänen edessään kykenemättä nousemaan heti ylös. Ilta on jo pimennyt, kun pääsen ulos.

Kotoa loistaa valo. Haistan ruoan jo ovelta, Wilhelm on yrittänyt kunnolla. Hän ei tällä kertaa ryntää minua vastaan, vaan odottaa silkkinen alusasu yllään olohuoneen sohvalla ja on kuin ei huomaisikaan minua. Vasta, kun hän näkee itkusta punertavat kasvoni, hänen ilmeensä murtuu ja hän vetää minut hellästi syliinsä.

”Voi rakas. Olen tässä.”
”Saanko vain… saanko vain olla sylissäsi? Ihan hetken. Aivan hiljaa.”
”Vaikka koko yön, kulta, meillä ei ole mikään kiire minnekään.”

Painan pääni hänen rintaansa vasten, käperryn syliin kuin pieni lapsi. Hän kuljettaa sormiaan hiuksissani, silittää juuri sillä tavalla, mitä tarvitsen. Juuri nyt en pysty muuhun kuin kuuntelemaan, kuinka hänen sydämensä sykkii rinnassa. Se riittää nyt.

perjantai 1. lokakuuta 2021

Katso minua

Kaikki tuntuu turvalliselta yhden kauniin hetken. Sukat eivät kutita eivätkä kiristä, korsetti myötäilee kehoani ja saa minut tuntemaan itseni kauniiksi. Katson itseäni peilistä, puuteroin poskiani, lisään kiiltoa huulilleni. Ei vielä merkkiäkään epätoivosta ja pelosta.

”Vau, Gael, oletpa sinä kaunis”, kuulen Bethin pehmeän äänen takaani. Käännyn ympäri, ja sillä sekunnilla, kun näen Bethin alusasussaan, en tahdo enää vilkaistakaan peiliin päin. Beth on eteerinen ja upea kuin kuunvalo.
En saa sanaa suustani. Suuta kuivaa, tahdon juosta pois, älä katso minua, älä, minussa ei ole mitään katsottavaa.
”Ollaankos täällä jo valmiita?” kuuluu Ranin ääni eteisestä. Myöhäistä. En ehdi juosta pakoon.

Rani kävelee olohuoneeseen, katsoo minusta Bethiin ja Bethistä minuun ja henkäisee. Hän näkee saman kuin minäkin. Korkokenkiin ja korsettiin sonnustautunut Beth on lähes kaksi metriä pitkä. Hänen silkkiset hiuksensa valuvat suorina selkään, enkä ole koskaan nähnyt ketään yhtä kaunista. Uusi, hapuileva itsevarmuus pukee häntä.

”Oho”, Ranin suusta putoaa. ”Vau, en tiedä, mitä sanoa…”
Beth hymyilee kuten sellaiset, jotka eivät vielä tiedä olevansa kauniita. Hän näyttää edelleen yhtä ujolta ja varovaiselta, kuin pelko määrittäisi vielä kaiken hänestä.
”Kulta”, Rani kuiskaa ja vetää Bethin lähemmäs. Yritän kääntää päätäni, kun he suutelevat ja syleilevät toisiaan, mutta en saa päätäni käännettyä, seison heidän vierellään lamaantuneena, vaikka tahtoisin juosta pois, huutaa ja paeta. He hymyilevät toistensa suihin, vetäytyvät muutamiksi sekunneiksi omaan maailmaansa. Heidän onnensa on hehkuvaa ja kirkasta, tunnen sokaistuvani sen edessä.

”Gael, hitto vieköön, sinä myös”, Rani hengähtää. ”Vaaleanpunainen pukee sinua täydellisesti. Missä Isaias on?”
”Töissä”, sanon värittömällä äänellä. Tietenkin hän on töissä. Se on hyvä. Vaikka haluaisin hänen olevan täällä. Vaikka haluaisin, että hän katsoisi minua kuten Rani katsoo Bethiä. Vaikka tahtoisin hänen rakastavan minua niin paljon, että hän laittaisi minut ensimmäiseksi kaikessa.
”Ah, voi ei”, Rani huokaa. ”Sinä voit yllättää hänet, kun hän tulee. Olen varma, että hän ilahtuu tästä.”
”En minä ole mikään kotivaimo!” Se tulee suustani kovempaa kuin ajattelin. Rani ja Beth näyttävät hämmästyneiltä. ”Anteeksi, en tarkoittanut sitä niin… Minä vain, minä…”

Tunnen kyynelten kutittavan silmäkulmiani. Olen naurettava. Minussa ei ole mitään katsottavaa, tunnen oloni kauttaaltaan typeräksi. Miksi laittauduin näin? Miksi kuvittelin, että se johtaisi mihinkään?

”Gael, ei mitään hätää.” Puhuja on Beth. Hän tarkoittaa hyvää, hän on lempeä ja ihana, mutta minä saan väristyksiä enkä pysty päästämään häntä lähelleni. Bethillä ja Ranilla on jotain, jota en voi koskaan saada, ja kävelen kauemmas heistä, jotta he eivät tuo lämpöään lähelleni. Minä myrkytän kaiken kauniin ja aidon.
”Anteeksi… minä…”

Kävelen pois, vedän oven kiinni perässäni ja lyhistyn sängylle. Kyyneleet tulevat kuumina ja armottomina. Ne tuntuvat yhä samalta kuin vuosia sitten. Tuijotan paljaita reisiäni, jotka ovat viiltämieni jälkien peitossa, ja maistan kuvotuksen suussani. En muista aikaa, jolloin olisin tuntenut itseni mukavaksi tässä ihossa, joten kuritin sitä. Kuritan edelleen. Kierrettä on joskus mahdoton katkaista.

Kuulen, kuinka Isaias tulee kotiin. Puheensorinaa. Beth ja Rani kenties selittävät tilanteen aviomiehelleni. Häpeä kuumottaa poskiani. Aina minä järjestän kohtauksen. En osaa olla. Ei Isaias tällaista kauaa jaksa. Nyt, eläessään kanssani, hän saa ymmärtää, että tällainen minä pohjimmiltani olen. Ja silti minä takerrun häneen kuin pieni poika.

Kun ovi raottuu, en kykene vetämään hymyä kasvoilleni ja leikkimään, että kaikki menee ohi. Kyyneleet purkautuvat minusta aaltona, kun näen Isaiaksen surunsekaiset kasvot.
”Voi, rakas… Hei…” Isaias vetää oven kiinni perässään ja istuu vierelleni. ”Saanko koskea?”
”Saatko! Totta kai saat, sitä minä haluan! Tahdon sinun haluavan minua niin paljon, ettet voi pitää käsiäsi erossa minusta… Että pidät vapaapäivän kaikkien muiden auttamisesta ja olisit kerrankin minun kanssani koko päivän…”
”Gael kulta, sinä tiedät, että tahdon kunnioittaa sinun rajojasi. Siksi minä kysyn.”
”Voisitko edes kerran vain työntää minut seinää vasten ja näyttää, miten paljon tahdot minua…”
”Mutta kyllähän minä teen niin.”
”Kysymättä lupaa! Yllättäen! Koska et voi kontrolloida itseäsi…”
”Voi muru…”

Isaias tarttuu minua kädestä ja silittää hellästi. Eikö hän ymmärrä?
”Minulla on niin ruma olo… Niin uskomattoman ruma. Me näemme asiat ihan eri tavalla. Sinä haluat aina olla niin huolehtiva ja kohtelias, ja minä tahdon, että olisit minuun niin hulluna, että et voisi hillitä itseäsi ja tahtoisit olla kanssani niin paljon, että kaikki muu jäisi taakse. Toivon kaikkea sellaista, vaikka ei minulla ole mitään oikeutta, kun olen tällainen. En ole erityisen ihana enkä kaunis, anna anteeksi typerät unelmani…”
”Gael, ihan oikeasti.”
”Anna anteeksi…”
”Ei, kun katso minua silmiin. Katso.”

Hän puristaa kättäni lujempaa, kunnes uskallan kohdata kylmänsiniset silmät.
”Sinulla on mennyt hienosti. Olet ollut niin urhea. Minusta on ihanaa, että vietät aikaa Bethin ja Ranin kanssa ja piristät itseäsi pukeutumalla kauniisiin alusvaatteisiin. Mitä tapahtui?”
”Minä… minä en kokenut itseäni kauniiksi näissä.”
”Miksi?”
”Koska…”
Hän tietää kyllä. Hän haluaa minun sanovan sen.
”Koska Beth on paljon minua kauniimpi. Koska Rani on häneen ihan hulluna. Ja sinä olit töissä… Mutta ei se ole sinun syysi, minusta on ihanaa, että elät kuten ennenkin. Minä vaadin ihan liikoja. Minä vain… minä tahtoisin sinun katsovan vain minua.”
”Minähän katson. Koko ajan.”

Isaias tulee lähemmäs, vie kädet reisilleni, silittää jokaista aiheuttamaani haavaa. Tunnen kehoni kihelmöivän.
”Minä haluan sinua jatkuvasti, ja sinä tiedät sen. Anna anteeksi, rakas, etten ole ollut paljon kotona viimeaikoina. Pukeuduitko sinä näin nätisti ihan minua varten?”
En sano mitään. Alahuuleni värisee.
”Voi muru. Anteeksi. Sinä olet kaunis.” Isaiaksen kädet pysähtyvät vyötäisilleni. ”Niin uskomattoman kaunis.”
Kehoni tuntee niin paljon. Kaiken samanaikaisesti.
”Toivoisin, että tekisit tämän kaiken ihan itsellesi. Jotta tuntisit itse itsesi upeaksi.”
”Minä tahdon ilahduttaa sinua!
”Minä ilahdun joka tapauksessa. Älä ymmärrä väärin, olen erittäin onnellinen siitä, että tahdot piristää minua töiden jälkeen, mutta tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”

Painan pääni hänen olalleen. Ajattelen Rania, joka hädin tuskin pysyi nahoissaan nähdessään Bethin korsetissa. Minä en ole joku, joka saa sellaisia reaktioita ulos toisista.
”Muru… Minä ihan tosi toivoisin sinun voivan paremmin. Teen kaikkeni, jotta kykenisit itse näkemään, miten kaunis olet.”
”En minä näe. Ja…” Vilkaisen oveen päin. Beth ja Rani ovat vielä täällä. Kylässä.
”Kulta, muistuttaisin sinua, että minä valitsin sinut. En ole ikinä tuntenut vetoa kehenkään ennen kuin kävelit elämääni. Se olit sinä. Aina. Rakastan sinua. En ehkä ole täynnä nuorta intoa kuten Rani enkä kenties osaa aina sanoittaa tuntemuksiani, mutta Gael, rakastan sinua aivan hirvittävästi. Ole kiltti ja usko se.”
”N-… näytä minulle.” Raotan huuliani. Isaias katsoo minua pitkään ja työntyy sitten voimakkaana päälleni, painaa minut vasten patjaa ja suutelee minua niin kovaa, että hädin tuskin saan henkeä. Hukuta minut. Hukuta. Rakastan sinua.

Isaias koskee minuun kaikkialta, täyttää minut lujilla, mutta pehmeillä suudelmilla. Hetken olen täynnä valoa. En ajattele ketään tai mitään muuta, pelkästään sitä, että rakastamani mies koskettaa minua kaikkialta, tekee minusta kauniin.

Kaiken jälkeen Isaias makaa hengästyneenä vierelläni ja silittää kylkeäni. Hänen kätensä ovat lämpimät ja rakastan häntä kamalan paljon.
”Pukeuduit vaivalla, ja minä tulin tänne vain riisumaan sinut…” Isaias naurahtaa.
”Paha, paha mies…” Hymyilyttää.
Isaias kääntyy suutelemaan minua.
”Onko olosi yhtään parempi?”
”Vähän”, kuiskaan hänen kaulaansa vasten.
”Rakas…”
”Niin?”
”Olen ikuisesti huolissani sinusta. Jaksamisestasi.”
”Kyllä minä pärjään, olen aikuinen mies.”
”Sinä olet niin kovin hauras.”
”Pärjään minä.”
”Minä olen kanssasi koko huomisen. Tehdään jotain rauhallista yhdessä.”
”Ei sinun tarvitse vain sen takia, että sanoin niin.”
”Ei niin. Mutta minä haluan.”

Isaias kiepsauttaa minut päälleen. Hän tekee sen niin vaivattomasti, että tunnen oloni nuoreksi jälleen. Hänen kätensä kiertävät reisilläni ja vyötäisilläni kuin aarteilla.
”Ei tekisi mieli nosta tästä nyt, kun sain sinut kokonaan itselleni…”
”Oi, minusta tuntuu, että Rani ja Beth odottavat meitä”, hymähdän. ”Ehkä he ovat jo tehneet illallista. Norikin on tulossa.”
”Ja te meinasitte Bethin kanssa olla alusvaatteisillanne? Kuinka minun ja Ranin on tarkoitus olla rauhallisia ja syödä, kun te… näytätte tuolta?”
”Hassu, sinä saat jälkiruokasi myöhemmin. Ole kiltisti.” Suukotan häntä nenänpäälle ja nousen ylös. Kiskon korsetin takaisin ylleni, Isaias jää kiristämään sitä ja painaa samalla suudelmia niskaani.
”Olet ihanin. Älä unohda sitä.”
”Yritän parhaani…”

Käännyn ja painun vielä hetkeksi Isaiaksen syliin ennen kuin palaamme muiden luo. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun en kykene näkemään arvoani yksin. En anna pelon lamauttaa minua vaan silitän rauhassa Isaiaksen selkää ja tiedän, että hän pysyy siinä, sydän sydäntäni vasten.

maanantai 27. syyskuuta 2021

Häät

(Sinelmän jälkeisiä tapahtumia)

Isaias lepää sohvalla niin rentona, että minua hymyilyttää. Hän on raatanut koko päivän rakennustyömaalla, sellainen hän on, tarjoutuu auttamaan milloin ketäkin. Tämä maailma on vielä kesken ja Isaias on kaikkialla siellä, missä häntä tarvitaan. Silti hän palaa iltaisin tänne, meidän pieneen kotiimme, yhteiselle sohvallemme. Hänen leveä rintakehänsä kohoilee ja silmänsä ovat kiinnittyneet kirjaan, jota en tunnista.

Hetki on täysin arkinen ja tyyni. Kenties juuri siksi päätän, että hetkeni on nyt. Tällaisina minä meitä rakastan. Arkisina. Mikään ei ole niin ihanaa kuin käpertyä Isaiaksen kainaloon pitkän päivän jälkeen ja tuntea hänen sydämensä sykkivän korvaani vasten.

”Hei, rakas, oliko pitkä päivä?” hymähdän ja istuudun sohvalle. Nostan Isaiaksen jalat syliini.
”Ah, oli”, hän huokaa, ”mutta minulla on hyvä olo. Ihanaa saada tehdä jotain.”
”Ja olla hyödyksi…”
”Niin, sitäkin.”
”Olet aina niin ahkera…”
”Gael.”
”Niin?”
”Tiedän tuon äänensävyn. Uskallakin aloittaa itsesi parjaaminen tai vertaileminen.”
”Ei, en minä sitä. En yhtään.”

Isaias kohottaa tummia kulmiaan. Hän näkee aina lävitseni, hän on kehittynyt viimeaikoina. Hän nostaa jalkansa sylistäni, hilautuu kylkeeni kiinni ja vie kätensä niskaani. Silloin minä tartun häntä toisesta kädestä ja katson häntä syvälle jäänsinisiin silmiin.

”Isaias.”
Hän kallistaa päätään.
”Tiedätkö sinä, miten kallisarvoinen sinä olet?”
Hän räpyttelee silmiään. Suu raottuu, hän näyttää nuorelta pojalta, joka ei ymmärrä, miksi häntä kehutaan.
”Ymmärrätkö laisinkaan, mikä merkitys sillä on, että olet valinnut minut vierellesi? Isaias… minä olen tahtonut kuolla ja sinä tiedät sen. En koskaan nähnyt tänne asti. En nähnyt maailmaa, jossa valo välkkyy kaikkialla ja saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Ei minulla pitänyt olla mahdollisuuksia.”
”Gael…”
”Sinä olit se, joka rakasti minua silloin, kun en ansainnut sitä. Et katsonut tekojeni läpi, et sysännyt niitä pois sokeristen unelmien tieltä, vaan näit minut sellaisena kuin olin ja rakastit minua. Tiedätkö, miten sellainen koskettaa?”

Isaias katsoo minua silmät suurina, liikutus tekee hänen kasvoistaan entistäkin kauniimmat katsoa. Sivelen hellästi hänen kämmentään.
”En sattuneesta syystä usko pelastajiin”, hymähdän, ”mutta minä arvostan koko olemuksellani sitä, millainen olet. Sinä todella välität tästä maailmasta ja sen asukkaista. Sinussa on hyvyyttä, jonka kaltaista en ole koskaan ennen sinua kohdannut, ja se koskettaa minua syvästi. Isaias… En ehkä ole erityisen kaunopuheinen tai romanttinen, mutta minä rakastan sinua.”
Isaias vetää syvään henkeä.
”Rakastan sinua, ja elämä sinun kanssasi tuntuu oikeammalta kuin mikään koskaan ennen sitä. Tahdon katsella tätä maailmaa sinun rinnaltasi, jos vain sallit sen. Mennään naimisiin, Isaias.”

Isaiaksen piirteet murtuvat. Kun erotan kyyneleet silmäkulmissa, ymmärrän, että olen nähnyt Isaiaksen itkevän vain kerran. Silloin, kun minä miltei päätin elämäni. Mies, joka on opettanut minut itkemään ja nauramaan, itkee edessäni avointa, äänetöntä itkua, ja sydämeni heltyy sen kaiken edessä, niin paljon minä häntä rakastan.

”Mennään”, hän sanoo hiljaa ja kuljettaa molemmat kätensä poskilleni. Hän silittää hiuksia pois kasvoiltani ja katsoo minua kyyneltensä läpi. Valo minussa läikkyy yli laitojensa. Sisälläni on tuntunut tältä viimeksi lapsena, kun kannoin vielä valoa ja tunsin sen koko maailmassa. Nyt onni täyttää minut kauttaaltaan.
”Mennään”, toistan ja painan huuleni Isaiaksen omille. Hän suutelee minua kaikella hellyydellään, ja me kylvemme lempeässä valossa.

*

Hääpäivän aurinko polttaa ainoaa näkevää silmääni, joudun vetämään verhot tiukemmin kiinni. Käännyn kohti peiliä, viimeistelen kampaukseni lettejä. On vaikeaa tunnistaa itseni siitä miehestä, joka minua katsoo peilistä. Koristeellinen keltainen kaapu, monimutkainen kampaus. Nämä ovat kansamme ensimmäiset häät tässä maailmassa.

”Oletko varma, ettet tahdo apua tuon kampauksen kanssa?” kuuluu Bethin pehmeä ääni takaani.
”Olen”, vastaan oitis. ”Kukaan muu ei osaa operoida tällaisen tukkamäärän kanssa.”
”Tuo näyttää hankalalta.”
”Se tulee olemaan sen arvoista! Kaikki katsovat minua. Panikoin jo nyt. En varmasti näytä riittävän hyvältä.”
”Gael…”
”Joo, tiedetään. Tiedän myös, mitä Isaias sanoisi.”
”Gael, sinä olet kaunis.”

Paraskin puhuja. Kun saan letin kiinnitettyä oikeaan paikkaan, käännyn katsomaan juhlavaatteisiin sonnustautunutta Bethiä. Hän on jättänyt kaulansa avoimeksi. Tummansininen lenninki hivelee hänen ihoaan ja saa hänet näyttämään entistäkin kapeammalta. Maan alla Beth ei olisi koskaan valinnut sellasta asua ylleen eikä puhunut minulle niin vaivattomaksi. Läheisyys entiseen mestariin lämmittää rintaani.

”Sinä tässä upea olet”, sihahdan hampaitteni välistä.
”Kilpailuko tämä on? Gael, tämä on sinun hääpäiväsi!”
”Anteeksi, olen hyvin hermostunut.”
”Näytät aivan ihanalta, älä huoli siitä. Vedä syvään henkeä. Katso, näin.”
”En usko, että tuo auttaa…”
”Sisään. Ulos. Tee perässä.”

Olen aikeissa protestoida, mutta nykyään Bethin äänessä on sävyjä, joille en osaa laittaa vastaan. Aluksi hengitän rauhassa vain, koska pidän hänestä ja siitä, että hän on viimein oppinut elämään itselleen. Kun happi kulkee kaikkialle kehooni, tunnen, kuinka raajani rauhoittuvat ja hermostus antaa hiljalleen periksi.

”Oletko valmis?” Beth kysyy hymyä äänessään. Nyökkään ja annan hänen tarttua minua kädestä. Hän kuljettaa minut valoon, ja annan hänen tehdä sen.

*

Seremonia alkaa vasta tähtien sytyttyä taivaalle. Kuu loistaa täytenä tähtien keskeltä, saatan miltei tuntea, kuinka sen voima juoksee koko maailmassa. Nämä ovat ensimmäiset häät tämän taivaan alla. Maailma on uusi. Tunnen itseni vielä nuoreksi, kun kierrän katseellani kaikkea tätä ihmeellistä, joka meitä ympäröi. Seremonia pidetän ulkona, halusimme sen kauas temppelistä. Tällä ei ole mitään tekemistä sellaisten asioiden kanssa. Tämä on vain kahden olennon lupaus toisilleen.

Kaikki on silmiähivelevän kaunista. Yönsininen matto, joka kulkee tuolirykelmien välistä. Sen päässä on hopeinen portti, johon on punottu valkeita kukkasia. Kuu maalaa kaiken hehkuunsa. Paikalla on enemmän kuin läheisemme, kaikki ovat halunneet tulla todistamaan uuden maailman ensimmäisiä häitä, emmekä me estäneet heitä. Sydämeni hakkaa rinnassa, kun ymmärrän, että osa kansasta ei ole koskaan nähnyt muuta virallista kuin oman riittinsä aikanaan. Värähdän. Se kaikki on menneisyyttä nyt. En ole enää siellä, en ole ajattelija, joka elää valheesta. Olen oma itseni.

Hermostus täyttää minut kauttaaltaan, kun kävelen kohti portin alla odottavaa Isaiasta. Nori ja Rani ovat siellä myös, valo on heissä, joten he vihkivät meidät. En tunne ruumiini laitoja, en osaa olla katsottavana, en tällä tavalla, en näin pienenä ja hauraana. Tämä osa minusta kuuluu vain Isaiakselle.

Hän odottaa minua. Hän on niin upea, niin rakas, että alan miltei itkeä. Hänen siniset silmänsä tuikkivat tähtien valossa, eikä minulla ole mitään hätää. Hermostus kuolee, kun pääsen hänen vierelleen, lomitan sormeni hänen omiinsa ja katson häntä syvälle silmiin.

Minä en lapsena kuullut satuja rakkaudesta ja siitä, miten kaunista on tulla nähdyksi omana itsenään. Minä ja kaikki kaltaiseni kuulimme vain varoittavia tarinoita valonkantajista ja vastuusta. Aurinko ja kuu, joiden valo välkkyy nyt kaikessa, oli pelkkä harhakuva, ei mikään, mihin uskoa. Sellaisilla asioilla kuin toisesta välittäminen ei pitänyt koskaan olla merkitystä minulle. Minä olin tyhjä kuori, minä olin joku, joka ei nähnyt merkitystä missään. Nyt maailma on täynnä valoa ja minulla on joku, joka katsoo minua kuin kaikki se valo heijastuisi minusta. 

Seremonia on lyhyt. Nori ja Rani vihkivät meidät valon läsnäollessa, ja vaikka en ole tuntenut valoa vuosikausiin, tiedän sen olevan läsnä. Minun ja Isaiaksen valot limittyvät, tulevat yhdeksi. Kunpa olisin silloin, kun tahdoin ensimmäistä kertaa päättää elämäni, nähnyt tämän. Maailman, jossa nuoret ystävämme kulkevat valo mukanaan ja vihkivät meidät toisillemme.

”Valon läsnäollessa julistamme teidät aviopuolisoiksi. Voitte suudella.”
Sanat putoavat väliimme, Isaias katsoo minua pitkään ja tarttuu sitten minua leukaperistä ja suutelee. Painaudun tiiviisti häntä vasten, enkä tunne enää kenenkään katsetta kehollani. On vain Isaias, hänen suuret, lempeät kätensä ja pehmeät huulensa omillani.

*

Juhlat kestävät pitkälle yöhön, ja kun viimein olemme kahden, en tiedä, mitä sanoa. Olemme syöneet, juoneet ja tanssineet, vaikka kumpikaan meistä ei osaa tanssia. Olemme vain keinuneet toisiamme vasten ja toivoneet, että se riittää muiden silmissä. Keskustelimme muiden kanssa, kerroimme suhteestamme, olimme yhtä ymmällämme kuin kaikki muutkin. Meistä kukaan ei vielä osaa toimia häissä, mutta minä olen niin onnellinen, että onni minussa läikkyy yli laitojen. Ei minun tarvitse osata mitään. Minä olen valolla tähän mieheen yhdistetty, ja se riittää minulle.

”Rakas…” Isaias sanoo tavallista pehmeämmällä äänellä ja istuutuu sängynkulmalle. Emme tiedä, mitä tehdä nyt, kun juhlahumu on lakannut ja kaikki ovat menneet koteihinsa. Meidän maailmassamme häille ei ole käsikirjoituksia. Rakkaus on aina ollut toissijaista. En voi uskoa, että joskus minäkin ajattelin niin.

Menen lähemmäs, riisun vaatteita yksi kerros kerrallaan. Kirkkaankeltainen hääasu valahtaa lattialle. Isaias on jo avannut paitansa kauluksen ja riisunut mustat hansikkaansa. Koko kehoani pakottaa. Avaan korsettini nyörit, olen lähes alasti hänen edessään, enkä muista, milloin olen tuntenut oloni niin turvalliseksi paljaana. Haavat risteilevät reisilläni, niitä on niin paljon, että osa niistä peittävät ihon kokonaan alleen. Korsetti on jättänyt painaumiaan vatsalleni ja lanteilleni, mutta en käänny nyt, annan itseni Isaiakselle kokonaan. Hän tuntee tämän kehon, sen jokaisen kaarteen ja jokaisen vihani siihen iskemän haavan.

Vaikka sama viha täyttää minut yhä joskus, Isaias on siinä, koskemassa minuun kaikkialta.
”Kulta, älä pelkää”, hän sanoo ja vetää minut hellästi syliinsä. Sallin itseni mennä, me olemme nyt aviomiehiä, eikä ole mitään, mitä en Isaiakselta peittäisi.
”Rakastan sinua”, kuiskaan hänen korvaansa, ja ajattelen sitä, kun hän kuljettaa kätensä keholleni.

Rakastan sinua.

perjantai 24. syyskuuta 2021

Paniikki

Veri maistuu koko suussa, nuori nainen yskii kuin jokin pyrkisi ulos hänen sisältään. Ei täällä. Väärä paikka. Kuningatar on salissa, kuningattarella on eläimen kuulo ja kaiken läpäisevät silmät. Jos nainen menettää itsensä nyt, kuningatar aistii sen, haistaa hänen verensä ja tulee tuijottamaan häntä kuin haaskalintu saalistaan.

Lopeta. Lopeta. Kerää itsesi.

Mikään manaus ei saa pahaa oloa menemään pois, naista kuvottaa, jokin hänen sisällään huutaa ja tahtoo päästä ulos. Nainen ei ajattele sitä täällä. Kuningatar haistaisi hänen pelkonsa. Kuningatar ei ole inhimillinen, hänellä olisi keinonsa kaivaa tieto ulos naisesta. Nainen ei voi kertoa. Hänen täytyy niellä kuvotuksensa, piilottaa kipunsa, suurin salaisuutensa, joka sykkii hänen sisällään.

”Sisko. Ei kai sinun kehosi ole vain alkanut hylkiä sitä?”
Veli seisoo naisen yläpuolella. Vasta silloin nainen ymmärtää olevansa polvillaan. Kipu on pakottanut hänet maahan.
”Sisko kulta, tämä ei ole hyvä aika näyttää heikkoutesi. Nouse ylös.”
”Painu nussimaan kuningastasi”, nainen sylkäisee suustaan. Verta purskahtaa leualle. Helvetti. Tämä on huono, tosi huono.

Hymy veljen kasvoilla osoittaa veljen olevan askeleen edellä. Solvaus ei mene perille, mikään naisessa ei kykene satuttamaan veljeään. Veli on niin olevinaan. Näin se on aina ollut. He kantavat samaa salaisuutta, mutta vain nainen on se, joka saa maksaa siitä.

”Kerää itsesi, sinua on surkeaa katsella”, veli sihahtaa jättäen naisen polvilleen käytävälle. Nainen kuulee, kuinka veli tervehtii kuningatarta ja vaihtaa tämän kanssa turhia kuulumisia. Veli pelaa hänelle aikaa, mutta ei kiltteyttään. Nainen tietää löytävänsä tämän vielä edestään. Hän inhoaa sitä, ettei voi muutakaan, sillä se hänen sisällään sattuu ja kaihertaa. Hän vetää syvään henkeä, nieleskelee, vaikka kaikki sattuu.

Nainen pyyhkii veren lattialta helmaansa ja kasvonsa huiviinsa. Veren haju täytyisi pestä pois ennen kuin kuningatar haistaisi sen. Nainen suoristaa ryhtinsä ja pakottaa itsensä kävelemään pois paikalta, vaikka tajunta keinuu ja suussa maistuu veri.

Kaikki hyvin. Olisi pakko jaksaa eteenpäin.

torstai 16. syyskuuta 2021

Sinelmä: epilogi

Epilogi: Lupaus


Maailma on kaunis sinä yönä. Vuodet ovat vierineet, jättäneet merkkejään maailmaan. Temppeli on tyhjentynyt, tavallinen kansa on jo käynyt kastautumassa valosuihkuun. Rani ja Nori ovat opastaneet heitä, antaneet heidän vastaanottaa auringon ja kuun hehkun. Se on heidän tapansa pysyä yhteydessä valoon yhä edelleen. Silti Rani ja Nori ovat ainoat, jotka tuntevat valon kaikkialla, näkevät välähdyksiä ja tuntevat kuvion otsassaan hehkuvan.

Rani istuu temppelin portailla ja katsoo kuuta, jonka säteet loistavat alas maailmaan. Nori suorastaan säkenöi, tyttö imee yötä itseensä ja hymyilee. Kaikki on mennyt viimeaikoina hyvin, heidän työnsä on rutinoitunut eikä kukaan enää kysy, miksi valokivi on poissa ja aurinko ja kuu jälleen täällä. Ranilla ja Norilla ei ole siihen vastauksia, he ovat kaksin ihmeen kanssa. Vain he ovat syntyneet yhteys maailmaan rinnassaan, eikä heillä silti ole sen enempää vastauksia kuin muillakaan.

Kun Rani erottaa tutun, pitkän hahmon kauempaa tieltä, hymy kiirii hänen kasvoilleen. Bethillä on musta, laahaava asu ja korsetti. Asu on ylhäältä läpinäkyvä, eikä mies olisi koskaan pitänyt sellaista vuosia sitten. Silloin Beth piilotti kaiken itsestään. Nyt Rani katsoo, kuinka hänen rakkaansa astelee kiire jaloissaan hänen luokseen eikä tällä ole enää tarvetta peittää itseään maailmalta. Beth ei ole enää aikoihin ollut joku, joka pelkää.

Silti miehen keltaisissa silmissä kiiltää huoli.

Tulkaa katsomaan, jotakin ihmeellistä on tapahtunut”, Beth henkäisee.

Rani ja Nori vaihtavat katseita. Rani nousee ylös ja tarttuu Bethiä kädestä.

Onko kaikki kunnossa?”

On, kaikki on hyvin”, Beth sanoo. ”Tulkaa katsomaan, tämä… tämä on uskomatonta.”

Rani ja Nori seuraavat Bethiä halki katujen. Lyhtyjä on sytytetty ympäriinsä, kaikki ovat tehneet kotinsa tähän maailmaan. Taloja on ehostettu, kauppoja perustettu, kaikki asettuu hiljalleen uomiinsa. Beth johdattaa heidät tavalliseen, kiviseinäiseen taloon, jonka portaille on asetettu lyhty loistamaan.

Sisällä on väkeä. Rani erottaa Gaelin ja Isaiaksen kehdon ääreltä. Paikalla seisoo myös muita entisiä ajattelijoita. Rani kävelee lähemmäs Nori kannoillaan. Kehdon kyljessä istuu nuori nainen, joka silittää tarkoin peiteltyä lasta.

Ranin sydän hakkaa, valo hänen sisällään tietää jo.

Ajattelijat, tulkaa katsomaan”, nainen sanoo, ja viimein Rani muistaa, että nykyään sanalla tarkoitetaan heitä. He ovat ainoat.

Rani kumartuu kohti kehtoa. Kirkas hehku paljastaa jo, mitä on tapahtunut. Vauva on pieni, aivan pieni ja uusi tähän maailmaan. Silti tämän otsaan on piirtynyt kuvio, joka hehkuu. Uusi ajattelija. Valonkantaja. Lapsi kurottaa pikkuisia käsiään kohti Rania ja Noria kuin aistisi heidät ainoiksi kaltaisikseen.

Kaikki tilassa katsovat heitä. Rani tuntee kyynelten kohoavan silmiinsä. Norin reaktio on identtinen. He molemmat tietävät, mitä tämä merkitsee. He eivät ole enää ainoat. Syntyy lisää kansaa, joka tuntee yhteyttä valoon kuten hekin. Rani tarttuu Noria kädestä ja jää tuijottamaan kehdossa lepäävää pientä ihmettä, lupausta huomisesta.