Noa
Ikkunassa tanssii kärpänen. Sen liikerata on jotenkin hupsu, se vain pörrää suunnasta toiseen ja tökkii itseään vasten lasia. Missähän se on käynyt ennen tätä? Entä, jos se jää tänne? Se kärventyisi keskipäivän aurinkoon ja palaisi täpläksi ikkunaan. Sävähdän ajatusta.
“Noa, mitä sä siellä ikkunassa tuijotat?”
Pekka seisoo tummansinisessä T-paidassa ja shortseissa keittiön ovensuussa.
“Joko Pirkko meni?”
“Me juteltiin varmaan puoli tuntia tuossa pihalla. Etkö huomannut?”
En ole varma, mihin aika taas luikki mua karkuun. Se tekee niin usein. Pekka vaikuttaa hengästyneeltä, sen hartiat tempoilee. Onko sen noin kuuma? Vilkaisen takaisin ikkunaan ja muistan taas kärpäsen.
“Toi pitää päästää ulos, se kuolee tänne.”
“Pirkko sanoi, että mä olen sulle tosi lempeä. Että me näytetään rakastuneilta.”
“Eikun Pekka se kuolee. Onko sulla tulitikkurasiaa jossain täällä?”
Nousen tonkimaan keittiön kaappeja. Patalappujen ja lastojen välistä ei luonnollisesti löydy tulitikkuja. Pekka huokaa syvään ja katoaa olohuoneeseen. Se palaa sieltä tikkurasian kanssa. Lappaan tikut keittiön pitsipöytäliinalle ja ryhdyn pyydystämään kärpästä rasiaan. Kuvittelen, kuinka survoisin vahingossa sen siivet ja säpsähdän taas.
“Oliko se Pirkko sitä mieltä? Mähän sanoin, ettei sitä kannata jännittää.”
Kärpänen pörrää melkein katonrajassa. Nappaan puisen jakkaran alleni ja kiipeilen.
“Varo, rakas… En halua, että tästä tulee sairaalajuhannus.”
“Pirkko on varmaan tosi onnellinen sun puolesta.”
Kärpänen on vain senttien päässä musta. Hitto! Kaveri, etkö millään halua pelastua? Sä kuolet tänne…
“Mun on niin vaikea uskoa, että se ajattelee meistä niin. Se on hyvä nainen, toivon sille pelkkää hyvää ja kaunista, mutta kyllä mäkin ihmettelisin, jos sillä olisi kaksissakymmenissä oleva uusi mies.”
Ja silloin: kärpänen jää kiinni! Saan rasian suljettua ilman, että sen herkät siivet jäävät väliin. Hoipertelen tuolilta alas. Pekalla on taas tuo tietty ilme, lempeä tavallaan, aavistus moitetta joissain noista lukuisista uurteista.
Yritän kulkea Pekan ohi päästämään kärpästä ulos, kun se nappaa mua vyötäisiltä ja vetää ihan kiinni.
Sen pää painuu mun tukkaan.
“Mä olen susta Noa niin kiitollinen joka päivä, tiesithän sä sen?”
Kohtaan sen auringon hienoisesti punertamat kasvot ja vien vapaan käteni sen poskelle. Silitän karheaa pintaa. Painan pääni Pekkaa vasten ja annan sen pitää mut hetken tiukassa syleilyssä. Ilta-aurinko saa sen ihon tuntumaan kuumalta mun omaani vasten.
Suukotan sen vatsaa ja rimpuilen sitten pois. Tunnen, kuinka kärpänen haluaisi huutaa pienessä rasiassa, jos se vain osaisi.
“Noaseni? Mihin sä nyt?”
Ulkoportailla suljen oven ja avaan tulitikkurasian. Kärpänen räpistelee heti vapauteen. Istun kivisillä portailla tuijottamassa sen lentoa. Pekka ilmestyy taakseni ja istuu viereeni. Se sieppaa mut kainaloonsa ja pörröttää tukkaani.
Taisin unohtaa sanoa sille ääneen, että lähdin kärpäsen takia ulos. Näin käy ainakin sata kertaa päivässä, jutut pysyy mun päässä sekunnin ja sitten ne putoaa mun mielen ulkopuoliseen avaruuteen. Pekka on yleensä hyvä kalastamaan niitä takaisin, ajatuksia suuresta avaruudesta.
“Mitä sä haluat vielä tänään tehdä?”
“Oliko sulla siitä Pirkosta?”
Pekan ilme pehmenee. Se suukottaa mua hellästi. Sen karhea käsi jää asumaan mun poskelle. Koko kropasta ottaa. Tämä on aina samanlaista Pekan kanssa. Syvältä tempovaa vihlontaa.
“Ei kai, voidaan puhua siitä myöhemminkin. Ei mun tarvitse mun entistä vaimoa tässä miettiä, kun sä olet siinä ja näytät tuolta…”
“Ei mua haittaa. Puhu vaan.”
Tietenkin Pekalla on ollut elämä ennen mua, onhan se ehtinyt tehdä vaikka mitä. Kauankohan kärpäset elää? En muista koskaan googlanneeni.
Pekka nostaa mut syliin ja hipsuttelee mun niskaa. Se tekee sitä aina, kun haluaa mun täyden huomion. Ei se malta puhua entisestä vaimostaan. Se suutelee mua siinä vanhan talon kiviportailla. Sen parta kutittaa mun kasvoja ja iho tuntuu lämpöiseltä.
