Kiri seisoo vasten karmiininpunaista valoa ja suoristaa selkänsä venytykseen. Vetäydyn kauemmas ikkunalaudalla ja nostan polvet ylös. En halua vaikuttaa siltä, että tirkistelen hänen venytyshetkeään, joten painan pääni polviin ja yritän vaikuttaa uneksuvalta. Hehkuva kohdistinvalo piirtää Kirin siluetin esiin. Pieni nöpönenä ja siro leuka, tukassa niin paljon koruja ja höyheniä, että Kiri on kuin Taikapuoti ihmismuodossa. Hän on pukenut ylleen ohuen yöasunsa, jossa on Ihmemaan Liisan kuva. Asu on tyypillistä Kiriä, hän haluaa edustaa kaikkea, mistä pitää.
Olen tuntenut Kirin vasta muutamia viikkoja ja tiedän jo kaikki hänen lempiasiansa: kristallit ja Tarot-kortit, tukkaan laitettavat koristeet, Liisa Ihmemaassa, tiukat politiikkakeskustelut ja laventeli värinä, miksei tuoksunakin. Majapaikkamme puodin yläkerrassa on täynnä seinille ripustettuja kankaita ja erilaisia kattokoukkuihin kiinnitettyjä koruja. Tähtikuvioita ja aurinkoja, yksi suuri hymyilevä puolikuu. Punainen valo osuu niihin ja saa ne heittämään vastakkaiselle seinälle kimaltavia pyörteitä. Koko huone on kuin unta, niin epätodellisilta kaikki toisiinsa kietoutuvat valot ja värit näyttävät.
Silti kaikkein kauneinta huoneessa on Kiri. Hän liikkuu niin vaivattomasti taipuessaan ylhäältä alas ja sieltä taas ylös. Kun Kiri lopettelee venyttelysarjaansa, hänestä pääsee kissamainen matala ääni, mrrp, aivan kuin Pörröstä vain hetki sitten. En tiedä huomaako hän sitä itse.
“Mitä luulet, onko hyvä idea jäädä tänne yöksi?” kysyn, kun Kiri tekee itselleen tilaa tähden- ja kuunmuotoisten tyynyjen sekaan.
“On! Tämä paikkahan on ihan mahtava. Kaamos vaikuttaa pähkähullulta, mikä on tietty hyvä juttu. Ehkä se tietää Rikosta jotain.”
“Mua vähän hermostuttaa, kun se on niin outo. Tämä koko paikka on.”
Kiri heilauttaa rannettaan sen merkiksi, että huolehdin turhia. Hän on unohtanut ranteisiin vielä kilisevät korunsa, jotka helkkyvät liikkuessaan toisiaan vasten. Katseeni jumittuu jonnekin Kirin pisamaisen nenänpään tienoille. Roikkuvien korujen heijastukset piirtävät kultaisia juovia Kirin kasvoille. Ne ovat kuin kultasäikeiden tanssia hänen ihollaan. Kaamos on todella tiennyt, mitä tehdä tällä paikalla.
“Hei. Ota rauhassa, mennään nukkumaan. Etsinnät jatkuvat huomenna.”
Kiri puristaa molempia käsiäni niin sanoessaan.
Sammutamme valot, mutta pimeässäkin erotan vielä kultaiset juovat Kirissä. Miltei henkäisen, kun tajuan niiden olevan hänen säikeensä; ne tanssahtelevat hetken hänen rinnassaan, kunnes välke himmuu ja piiloutuu jälleen katseeltani. Säikeet kieppuivat villiin, rauhattomaan rytmiin kuin levottomassa tanssissa. Päätän olla sanomatta siitä mitään Kirille.
Yhtä levoton on myös oma sydämeni, kun käyn Kirin viereen makaamaan. Kuulen hänen hengityksensä hidastuvan rytmin vielä pitkään ennen kuin oma tajuntani alkaa hämärtyä. Värit ja valot kieppuvat mielessäni yhä hetken, kunnes uni tempaisee minut peittoonsa.
