tiistai 16. elokuuta 2022

Merenranta

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

SV: seksin kuvailua

Tämä on alusta asti ollut minun ideani. Kajo on ollut jo pitkään niin allapäin, että sen katsominen hirvittää. Jopa yhteisinä hetkinämme hänen olemuksessaan on ollut alavireinen nuotti, joka saa hänen hymynsä näyttämään tavanomaistakin melankolisemmalta. Kun hän kaataa minulle muroja, silittelee tukkaani tai kömpii iltaisin sohvalle kainalooni, hän kallistaa päätään ja huokailee.

Tiedän kyllä, mistä se johtuu. Kajon baarireissun jälkeen olemme nivoutuneet toisiimme entistäkin tiukemmin. Vapaa-ajallamme Kajo kiehnää minussa minkä ehtii, nojailee ja suukottelee niskaa ja rystysiä ja kaikkea, mihin ylettää. Kun hän eräänä iltana purskahtaa itkuun minua halatessaan, en voi muuta kuin pidellä kaikkea sitä pientä ja haurasta hänessä. Hänen näkemisensä sellaisena murtaa jotain syvällä sisälläni.

”En kestä tätä enää. Tahdon huutaa koko maailmalle, että rakastan sinua. Onko se niin väärin? En jaksa olla varjoissa, piilotella kaikilta sitä, miten onnelliseksi juuri sinä minut teet. Ainaiset valheet poikaystävästä, jatkuva kuvien ja korujen ja seksilelujen ja ties minkä piilottelu… Olen niin väsynyt. Kokoajan pitää valehdella, jopa niille, joita rakastaa eniten. Tiesitkö, että itkin äidille yksi päivä ihan hillittömästi, että rakastan sinua? Hän luuli, että sinulla on jotain hätänä. Että sitä voikin sanoa ’rakastan häntä’ ilman, että toinen koskaan ymmärtää, millaisia merkityksiä sen takana todella onkaan. Minä tahtoisin naida sinut ja kertoa kaikille, että ei ole mitään poikaystävää, se olet sinä, se olet aina ollut sinä.”

Sen purkauksen jälkeen olen katsonut joka päivä, kuinka hänen silmissään kiiltää. Olkoonkin, että se olin minä, joka tämän kaiken laitoin aluille, olen silti meistä kahdesta enemmän jalat maassa. Olen aina tiennyt, että tämä on jotain, jota maailma ei vain tule ymmärtämään saati hyväksymään. Tämä valo pysyy maailman katseelta piilossa. Kun me rakastamme toisiamme, me rakastamme yksin.

En ole koskaan kuvitellut hetkeäkään, että tästä puhuminen olisi mahdollista. Terapeutille, kenties, siinä Kajo tekee hyvää työtä. Ja siskollemme, pakon sanelemana. En ole antanut itseni haaveilla siitä, miltä tuntuisi kävellä tuttua kotikatua ja suukottaa Kajoa ohimennen. Tarttua häntä bussissa vyötäisiltä. Aina paikalla voi olla tuttu. Tutun tuttu. Kun Kajo puhuu häistä, hän saa minut itkemään. Ei häitä tule meidän kaltaisillemme ja me molemmat tiedämme sen.

Siksi minä ehdotan lomamatkaa. Ihan täysin kahdestaan, jonnekin lämpimään. Siitä tulee jotakin, jota odotamme pitkinä työpäivinämme. Järjestämme meille aikaa, onnistumme taistelemaan vapaata töistä. Odotamme. Kajon koko olemus piristyy oitis, hänestä näkee, että tuleva matka merkitsee hänelle juuri niin paljon kuin toivoinkin. Suukotan häntä iltaisin ja kerron, että ei mene enää kauaa, että pääsemme nauramaan hiekkaa varpaitten välissä ja tuuli hiuksissamme. Kajo kietoo kätensä vyötäisilleni ja painaa päänsä rintaani kuin toivoisi voivansa sulautua siihen, aivan kiinni minuun.

Lähtömme päivänä Kajo ei ole saada unta laisinkaan.
”No kun tämä on niin uutta! Aivan kuten silloin teininä!”

Niin, teini-iässä yksi parhaista muistoistamme yhdessä oli koko perheen lomamatka. Noustessamme koneeseen ajattelen sitä, että edellinen kerta lämpimässä maassa oli totta tosiaan teini-iässä. Miten kauan siitä onkaan, miten paljon sen jälkeen on tapahtunut.

Me olimme silloin tavattoman onnellisia, mutta aivan eri tavalla kuin nyt. Nuoruus ja into eivät ole vieläkään kuolleet Kajossa, hän on yhä sama kiiltäväsilmäinen poika, joka tarraa innoissaan veljensä hihaan. Minä kasvoin jossain välissä aikuiseksi, mutta Kajo on aina ollut Kajo, hän ei ole oikeastaan koskaan elämässään muuttunut vähääkään. 

Teineinä ulkomaanmatka oli yksi ensimmäisistä muistoistamme yhdessä. Emme olleet ehtineet olla pitkään toistemme kanssa sillä tavalla kuin olemme sen jälkeen olleet. Suostuimme dramaattisesti omaan huoneeseen, voi mikä harmi se olikaan, että muu perhe nukkui meistä erillään. Sotkimme lakanat monta, monta kertaa. Toisin kuin kotona, saimme olla rauhassa kahdestaan. Palo, jota tunsimme toisiimme, oli ennennäkemätöntä. Jos olisin yrittänyt laskea, montako kertaa silloin harrastimme seksiä vuoroin ammeessa, vuoroin hotellihuoneen sängyllä, olisin mennyt sekaisin laskuista.

Silti rakkain muistoni siltä matkalta on merenrannalla. Me uimme paljon, vietimme aikaa koko perheen kanssa. Rannalla Kajoon tarrasi jokin suuri hyönteinen, niitä oli alueella jonkin verran. Kajo meni täydelliseen paniikkiin, hän oli jo silloin valtavan herkkä. Minä olen aina ollut ennen kaikkea hänen isoveljensä. Muistan, kuinka rennoin ottein irrotin hyönteisen hänen olaltaan ja vein sen mahdollisimman kauas hänestä. Pitelin häntä pitkään sylissä, silittelin ja kuiskin, ettei hätää ollut. Kun hänen itkunsa viimein lakkasi ja silittelin hänen kyynelten kastelemia poskiaan, me menimme yhdessä uimaan. Olimme löytäneet rannalta jo aikaisemmin pienen luolan, joka oli kuin sadusta. Sinne saattoi uida hetkeksi katseilta piiloon. Vein Kajon sinne, huolehdin, että hänellä on kaikki hyvin. Hän oli raukea ja hellä paniikkinsa jäljiltä ja hän kävi kuumempana kuin aikoihin. Muistan, millaisella intohimolla hän painautui minua vasten, suuteli niin ahnaasti, että miltei hukuin. Merivesi oli lämmintä, Kajo oli kiihkeä ja hamusi kaulaani ahneesti.

Me saavumme perille yöllä. Aikaero on vain muutaman tunnin, mutta meitä väsyttää ja pääsemme taksilla suoraan hotellille. Suurkaupungin kirkkaat valot piirtävät neonvärisiä raitoja Kajon kasvoihin, ja hetkessä tunnen, kuinka vatsaani vihloo. Kajolla on kaunis, pitkä nenä ja pitkät, valkeat ripset. En voi lakata tuijottamasta häntä, hän näyttää niin herkältä, että tämä hetki voisi olla unta.

Hotellihuoneessa kaadan Kajon oitis sänkyyn. Emme ehdi edes riisua ulkotakkeja, kun olen jo suutelemassa häntä. Matkaväsymys tekee liikkeistäni hieman huolimattomia, kosken häntä nopeasti ja kiihkeästi kuin meiltä loppuisi kaikki aika maailmassa.

”Mmhh…” Kajo kiemurtelee ja henkäilee allani, hän on aina yhtä luonnollinen. Kun hän kokee nautintoa, hän antautuu sille täysin. Se muuttaa hänen jo ennestään herkän ja hauraan olemuksensa joksikin niin toismaalliseksi, etten saata uskoa hänen olevan todella olemassa siinä minun allani. Punoittavat posket, raollaan oleva suu ja raukeat silmät. Erektioni tykyttää niin kovana ja vaativana hänen reittään vasten, että miltei halkean.

”Kajo…”
”Pane minua.”

Hänellä on aivan liikaa vaatteita. Riisun takin, liivin ja pitsipaidan sellaisella kiihkolla, että napit miltei repeävät. Miten jonkun iho voi polttaa minua näin, miten voin haluta jotakuta tällaisella vimmalla. Hän on jo kovana, kun kiskon hänen housunsa pois. Henkäisten hän painaa kaluaan kättäni vasten suukottaen samalla kaulaani, janoten minua koskemaan itseään. 

”Ah… hei, rakas, haluatko, että menen sisääsi?”
”Ei tänään”, Kajo kuiskaa ja suukottaa poskeani, ”kiitos baby.”
Nyökkään lempeästi ja painan huuleni hänen kaulalleen. Tiedän, mitä tehdä saadakseni hänet huutamaan. Tänään en tahdo olla hellä, minussa liekehtii, en pysy nahoissani, tahdon vain panna häntä niin kovaa kuin koko kehoni pystyy. Kosken häneen sellaisella vimmalla, että hikipisarat putoilevat otsaltani. Kajo on aina luonnollinen, hän ei peittele mitään. Kun häntä rakastelee, hän on se, joka sisimmässään on. Pohjattoman intohimoinen ja heittäytyvä.

Kajo on aina kovaääninen tullessaan. Ja muutenkin. Se saa minusta irti jotakin eläimellistä, en pysty peittelemään sitä, niin vastustamaton hän on. Hän huohottaa raskaasti minua vasten ja nykii tukkaani kuin palauttaakseen itsensä tähän maailmaan. Hän kurottaa suukottamaan minua useasti, hän on niin pieni ja herkkä ja kiitollinen. Voi rakas. Painun kovana häntä vasten ja suutelen.

”Sinun vuorosi”, hän kuiskaa vasten niskaani.
”Mennäänkö suihkuun? Tarvitsemme pesun, ja…” Puren huultani. ”Otatko minut suuhusi?”
”Baby, ei sinun tarvitse kysyä”, hän sanoo ja suutelee minua kovaa, paljon aiempaa ahneemmin, kuin ei malttaisi millään irrottaa. Nälkäinen pieni eläin. Olen niin kovana, että miltei sattuu.

Suihku on tilavampi ja tyylikkäämpi kuin kotonamme, ja silti Kajo painautuu aivan minua vasten kuin tila loppuisi kesken. Hän jatkaa suutelemistani niin, etten ole saada henkeä. Tartun häntä leuasta, kohotan hänen päätään hivenen. Hymyilen.

”Mmh, kuka on minun hyvä poikani? Olet niin taitava…”
Kajosta pääsee henkäys. Hän kohtaa katseeni ja työntää lantiotaan omaani vasten. Suihku on jo kastellut meidät, Kajo sipaisee märkiä suortuviani.
”Minä olen”, hän kuiskaa. Tartun häntä hiuksista. ”Olen ihan mitä vain sinulle.”
Ohjaan hänen päänsä haaroihini.

Tämä ei koskaan lakkaa tuntumasta siltä kuin sukeltaisin syvälle veteen. Tiedän, että olen uppoamassa, annan itseni tehdä niin, ja silti nykäisy pinnan alle hätkähdyttää minua joka kerta. Kaiken tämän intiimiys pelottaa minua edelleen. Olen hänen suussaan. Hänen, jota rakastan enemmän kuin rakastan koko maailmaa. Minun likainen olemukseni hänen pideltävissään. Jokin siinä raastaa minua niin, että nautinnolla kestää hetki asettua kehooni.

Mutta kun se saapuu, se ei kysy lupaa. Hän todella on taitavin koskaan, kaikki muu katoaa ympäriltä, kun hän pitää minua suussaan. En kuule suihkua, en käytävästä kaikuvia ääniä, hädin tuskin edes ymmärrän olevani kastunut. On vain Kajo, hänen pehmeät huulensa kalullani ja kaikki se, mitä hän saa minut tuntemaan.

Tulen tällä kertaa hänen suuhunsa, ja nielee kaiken huoletta. Hän jopa nuolee kaluni päätä, puhdistaa minutkin. Hän katsoo minua samalla silmiin. Olen täysissä tuskissa joka kerta, kun hän tekee minulle näin. Hän nousee ylös pyyhkien suupieliään ja nuolee sitten jokaisen sormen huolellisesti siinä minun katsoessani.

”Teet tuon aivan tahallasi.”
Kajo nauraa kevyesti kuin nuori tyttö.
”Mmhm, aijaa, niinkö?”
Läimäisen häntä kevyesti takapuolelle.
”Lutka.”

Kajo kietoutuu minua vasten ja laittaa suihkun päälle. Seisomme siinä pitkään ja vain pitelemme toisiamme, annamme hengityksen tasaantua.

Jopa toistemme kuivaaminen on nautinnollista hänen kanssaan. Minun tukkani on aina yhtä mahdoton ja massiivinen, ja hän pörröttää sitä saamatta sitä kokonaan kuivaksi. Minulle tällaiset hetket, kun voimme vain arkisesti koskea toisiimme valtavan mielihyvän yhä asuessa kehoissamme, ovat jotakin korvaamatonta.

Hotellihuoneen sänky on suuri ja lakanat juuri niin pehmeät ja puhtaat kuin toivoinkin. Kajo on suihkunraikas ja lämmin minun kaapatessani hänet kainaloon. Suukottelen häntä pitkään. Hän vetää peiton päällemme ja hengittää rauhassa rintaani vasten.

”No, mitä haluat tehdä huomenna?” kysyn.
”Rakastella?”
”Höpsö, mitä muuta kuin sitä?”
Kajo nauraa. Minua ottaa vatsanpohjasta asti.
”Kierrelläänkö vain ympäriinsä? Tutkitaan paikkoja. Ja mennään illalla sinne merenrannalle, jossa minä tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, että minä ihan oikeasti rakastan sinua enemmän kuin mitään.”
”Mitä!”
”Niin! Olinhan minä ihan umpirakastunut jo ennenkin, mutta se oli erityinen reissu. Jotenkin se, miten hellä olit, kun otit sen ötökän pois hiuksistani ja veit minut rauhassa kahdestaan syrjempään… Ah, sinussa oli jotain tosi TOSI isovelimäistä silloin. Silloinkin. Ainahan sinussa on.”
”Onneksi kukaan ei ole kuulemassa tätä keskustelua.”
Kajo kikattaa jälleen.
”Ehkä niin!”
”Olen niin onnellinen, että sanoit noin. Se reissu oli… se tuntui niin tärkeältä. Me saimme ensi kertaa olla aivan rauhassa kahdestaan, pääsimme livahtamaan perheen katseen alta monesti.”
”Ja sinä olit NIIN kuuma aurinkolaseissa ja shortseissa!”
”Ääh, pitäisikö ottaa se look uusiksi…”
”Kysytkin vielä! Reissu-Ilta. Voiii minun isoveljeäni. Olet niin söpö.”
”Äh lopeta, alan itkeä kohta.”
”Itke vain, rakastan sinun kyyneliäsikin.”

Kajo kiepsahtaa nauraen päälleni ja suukottelee minua joka paikkaan, johon ylettää.
”Miten me maltamme nukkua?”
”Hyvin maltamme. Etkö tunne, kuinka raajasi alkavat painaaaa… väsyttääää niin kovinnn…”
”Yritätkö hypnotisoida minua?”
”Ehkä.”
”Eikö veli halua, että kiepun tässä päälläsi!”
”Veli haluaa, että sinä nukut yösi hyvin, niin jaksamme huomenna kiertää koko kaupungin.”
”Mutta kun panettaa vielä.”
”Ei muru, nyt unille.”
”Äääää!”
”Olet ihan mahdoton tiedätkös!”
”Tiedän!”
”Höpsö.”

Nappaan Kajon tiukasti kainaloon ja suukotan hänen märkää päätään.
”Otan vielä yhden kuvan Valvelle, sitten mennään nukkumaan!”
”Laita sitten perhechattiinkin, että ollaan hengissä ja huomenna valloitetaan kaupunki.”
”Hehe, laitanko tämän kuvankin sinne…”
”No älä nyt hitossa. Tai no. On tuo aika söpö. Mutta silti”, mutisen.
Kajoa vain naurattaa.
”Hyvää yötä, rakas.”
”Kauniita unia.”

Seuraava päivä alkaa niin idyllisesti kuin toivoimmekin. Syömme hotelliaamiaista kaikessa rauhassa, näytämme pariskunnalta kaikkien muiden silmissä. Puemme mahdollisimman fiinisti päällemme ennen kuin lähdemme kaupungille, Kajo on jälleen niin kaunis, että sattuu. Saamme aurinkoisen päivän, jonka käytämme turistikohteiden ja ostoskadun kiertelemiseen. Otamme polaroidilla yhteiskuvia ja kuvia toisistamme suurten patsaiden edessä, koristeellisella sillalla ja kävelykadulla. Vanhempi mies vislaa meille, kun pysähdymme sillankaiteelle suutelemaan ja katsomaan maisemia. Me vain villiinnymme siitä enemmän. Suuri joki ja silta unohtuvat, kun maistan Kajon huulia.

Käymme pitkällä kaavalla syömässä. Jo yhdessä päivässä näen muutoksen Kajon olemuksessa. Hän hymyilee eri tavalla. Kun Kajo lusikoi pestopastaansa, hän hymyilee joka väliin. Kaikki hänessä säkenöi aivan eri tavalla kuin kotona. Hän saattaa aivan yllättäen sipaista minua poskesta, ottaa minua kädestä tai suudella minua keskellä katua. Täällä olemme muille vain kaksi miestä, jotka ovat polttavan rakastuneita toisiinsa.

Hyvä. Tätä minä hänelle halusinkin. Hetken hengähdystä ainaisesta piilottelusta ja uupumuksesta. Kajo on onnellinen ja pirskahteleva kuin lapsi, joka pääsee huvipuistoon. Rakastan katsella häntä sellaisena.

Auringon laskiessa menemme vihdoin rannalle, jossa vietimme lähes koko loman teini-iässä. Samat tuulen pieksämät dyynit, samat vedestä kohoavat kalliot ja vaativana, mutta lempeänä lyövät laineet. Yö alkaa saapua, rannalla ei ole enää useaa ihmistä. Yksi pariskunta ja yksi lapsiperhe. Kajo riisuu ongelmitta ja juoksee nauraen veteen.

Minä en enää vanhemmiten välitä uimisesta samalla tavalla, mutta riisun silti vain, jotta saisin nostaa Kajon vedessä syliini ja pidellä häntä. Kajo kietoo kätensä kaulalleni ja nauraa yhä.

”Olen niin onnellinen!”
”Niin minäkin. Sinun näkemisesi noin onnellisena tekee minutkin iloiseksi.”
”Uidaanko meidän lapsuutemme salaiseen luolaan?”
”Salainen luola, oi jessus mikä klisee.”
Kajo mätkäisee minua olkaan.
”Anna minun romantisoida elämäämme!”
”Tyhmä. Tyhmä rakas.”
”Itse olet.” Kajo näyttää minulle kieltä ja hyppää sylistäni veteen. Hän on edelleen nopeampi uimari, vaikka minä olen fyysisesti häntä vahvempi. Pärskin hänen perässään kahden kallion väliin.

On hätkähdyttävää, miten samanlaisena pieni luola kallioiden välissä on pysynyt kaikki nämä vuodet. Yli kymmenen vuotta, ja yhä kalliot tiputtavat pieniä pisaroita veteen. Veden raja on pysynyt samana, vesi ulottuu vyötäisille. Kallioon pääsee nojaamaan, ja hämärässäkin erotan, kuinka Kajo hymyilee minulle kutsuvasti. 

Yli kymmenen vuotta.
Mikään ei ole muuttunut.
Minä rakastan häntä edelleen eniten koko maailmassa.

Hetkemme luolassa on yhtä täynnä latausta kuin nuorempanakin. Kajon iho tuoksuu merivedeltä, hänen huulensa ovat pehmeät ja kosteat ja kaikki hänessä tihkuu silkkaa janoa. Minä en välitä, että tavaramme jäivät vartioimatta, en välitä, vaikka joka ikinen ihminen näkisi ja kuulisi.

Seksin jälkeen Kajo roikkuu kiinni kaulassani ja huohottaa. Hänellä riittää aina virtaa mihin tahansa.
”Veli… Kiitos, kun toit minut tänne.” Kajon ilme on tavanomaista vakavampi. Hänen koko olemuksessaan on aina tiettyä melankoliaa, joka saa minut näkemään hänet vain entistäkin kauniimpana.
”Olen tosi onnellinen siitä, että saamme olla täällä kahdestaan ihan kokonaisen viikon”, sanon hiljaa ja silitän Kajoa poskesta. ”Me ansaitsemme pienen hengähdystauon.”
”On ollut tosi kiva päivä. Ja lämmin.”
”Huomenna minä ostan sinulle kivoja asioita.”
”Minun sugardaddyni…”
”LOPETA olen sinun veljesi!”
Kajo vain nauraa vasten kaulaani.
”Aivan”, hän sanoo hellästi ja suutelee minua.
”Ei mutta ihan oikeasti. Lellin sinut niin piloille, että koko muu perhe voi sitten taas valittaa kuinka käytän koko palkkani sinuun.”
”Voimmehan me leikkiä, että se oli minun niin sanottu ’poikaystäväni’.”
”Minä tahdon kaiken kunnian. Ei mitään mielikuvitusleikkejä, me olemme täällä unohtamassa sen, miten paljon meidän täytyy valehdella joka päivä. Minä rakastan sinua kaikkein eniten. Anna minä näytän sen. Hemmottelen sinut pilalle.”

Hetken minä vain pitelen Kajoa sylissäni ennen kuin uimme takaisin rantaan. Kaikki tavaramme ovat tallella, ranta on tyhjä ja märkä hiekka jalkojemme alla jo hivenen kylmää. Auringosta on jäljellä pelkkä oranssi aavistus taivaanrannassa. Tunnen, kuinka yö alkaa laskea helmojaan yllemme. Kauempaa erottuu muutama kitulias puu ja hotellien hehkuvat valot. Kiedon kauluspaitani Kajon harteille ja suukotan hänen vielä märkää kaulaansa. Kajo nojaa minuun luottavaisesti, pitää käsiään vyötäisilläni.

”Arvaa mitä minä nyt aion”, Kajo kuiskaa kohdaten katseeni.
”No? Jos työnnät minut veteen ja aloitat vesisodan, niin tiedätpähän häviäväsi.”
”En! Odotas.”

Kajo juoksee vasten aaltoja ja hetken kuvittelen, että hän sukeltaa vielä niiden sekaan. Sen sijaan hän pysähtyy aivan rantaan ja kääntää katseensa horisonttiin.

”Minä rakastan tätä miestä!” hän huutaa merelle. ”Rakastan häntä! Ja haluan, että koko maailma tietää sen!”
Kajo kääntyy katsomaan minuun päin ja virnistää. Minua itkettää.
”Minä rakastan minun veljeäni!”

Kajo nauraa yhdessä aaltojen kanssa, enkä kykene katsomaan häntä pitempään ilman kyyneliä poskillani. Yöhön taittuvassa illassa hän näyttää juuri niin utuisen kauniilta ja tavoittelemattomalta kuin on aina ollutkin. Kahlaan rannalla hänen viereensä, tartun häntä vyötäisiltä ja annan hänen sulaa syleilyyni. Suutelemme, kun meri nielaisee auringon viimeisen oranssinhohtoisen kaistaleen. Meillä ei ole kiire minnekään.

sunnuntai 7. elokuuta 2022

Huoli

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Kaksi tuntia, eikä Kajosta ole kuulunut sanaakaan. Ravaan eteisen ja olohuoneen väliä ja haron hiuksiani niin, että niitä sinkoilee joka puolelle. En saa henkeä, en saa henkeä, miksi hitossa hän ei vastaa? Kaksi tuntia. Hän lupasi ilmoittavansa tasatunnein.

Toisaalta. Onhan hän voinut uppoutua hauskanpitoon niin, ettei ole ymmärtänyt katsoa kelloa. Sitähän minä nimenomaan haluan; että hän nauttii olostaan ja tekee kaikkea sellaista, joka saa hänet nauramaan onnesta.

Ja sitten. Toisaalta. Joku on saattanut houkutella hänet mukaansa, kehunut ja silitellyt ja ollut niin lähellä, ettei hän ole osannut kieltäytyä. Kenties joku on juuri nyt tekemässä hänelle pahaa, enkä voi auttaa täältä käsin. Puristan tukkaani niin, että sattuu.

Tämä on meidän pieni kokeemme. Yritämme opettaa Kajolle, kuinka kieltäytyä ja pitää puolensa. Hänen työkaverinsa tahtoivat lähteä viettämään perjantai-iltaa yhdessä, ja minä kannustin häntä menemään mukaan. Tahdon, että hän oppii pitämään hauskaa niin, että hän osaa pitää puolensa. Jättäydyin tarkoituksella pois, jotta Kajo ei aina vain turvautuisi minuun vaan oppisi puolustautumaan itse.

Olen vasta viimeaikoina alkanut ymmärtää, miten syvällä Kajon miellyttämisenhalu on hänessä. Hän on kertonut minulle, kuinka erossa viettäminämme vuosina hän on päätynyt ties kenen mukaan muistamatta mistään mitään. Hän on löytänyt kehostaan jälkiä, joiden syntyperästä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Kyllä minä tiedän. Olen nähnyt, mitä se tekee hänelle. Kohtaukset. Muljahtelevat silmät ja tärisevät raajat. Kajo on täydellisen irti tästä maailmasta, hän nauraa ja itkee kuin lapsi ja tuntuu suurimman osan ajasta elävän vain päänsä sisällä. Hän katselee minua ja kikattelee, ei tunnu ymmärtävän mitään mistään muusta, mitä tapahtuu. Hän on lähes maaninen, ja minä en voi antaa tämän jatkua näin. Siksi hän on tänään baarissa. Jotta hän oppisi vetämään rajoja kaikkialle pirskahtelevaan olemukseensa.

Kun kello alkaa lyödä kaksitoista, Kajo on ollut neljä tuntia vastaamatta puhelimeen. En pysty enää. Soitan siskollemme ja yritän vetää syvään henkeä. Olen purrut kaikki kynnet rikki ja repinyt hiuksiani, mutta Kajo ei vastaa.

”Valve! Kajo… Kajo on…”
”Onko jotain sattunut?” Siskon ääni on hädästä kankea.
”En tiedä! Apua, hän… Hän lähti baariin. Ja hän ei vastaa. Minua pelottaa. Voitko tulla tänne, en pysty olemaan, ahdistaa, voi helvetti mitä jos hänelle on sattunut jotain…”
”Ilta. Hei. Odotas. Missä hän on?”
”En tiedä!”
”Eikö hän kertonut?”
”No ei!”
”Voi perkele. Odota. Viisitoista minuuttia ja olen siellä.”

Kun Valve saapuu, minä osaan enää vain itkeä sohvalla. Valve keittää meille teetä ja kietoo harteilleni viltin.

”Ilta hei, sinun pitää rauhoittua. Tästä ei tule muuten mitään.”
”Olen antanut tämän tilanteen riistäytyä ihan käsistä… Jos häneen sattuu, en anna ikinä itselleni anteeksi.”
”Hei, nyt oikeasti. Olen myös ihan helvetin huolissani, mutta tämä ei ole sinun vikasi. Et voi syyttää itseäsi siitä, ettei meidän veljemme osaa puolustaa itseään.”
”Olen hakannut häntä!”
”Jep, ja se oli vitun perseestä, mutta juttu on nyt se, että sille ei voi enää mitään. Nyt sinun täytyy vain keskittyä siihen, että olet hänelle hyvä ja pistät hänet ruotuun.”
”Valve. Sinuakin hermostuttaa ihan yhtä lailla.”
”Mmmhhm!!”
”Rupeat aina huutamaan ja kiroilemaan, kun sinua ahdistaa.”
”No hitto vähemmästäkin, veljemme on varmaan jossain saatanan ojanpohjalla juuri nyt.”

Hetken me vain hengitämme syvään. Itkettää edelleen, kyyneliä putoilee poskilleni yrittäessäni siemailla Valven keittämää teetä. En maista mitään, huoli vääntää minut kasaan.

”Miten teillä oikeasti meni siellä terapeutilla?” Valve kysyy hiljaa.
”En tiedä. Hänen mielestään Kajo on täysin mukautuvissa ja hänen tunteensa minua kohtaan ovat käytännössä harhaa. Hän on niin mukautuva, että sekoitti teini-iässä minua kohtaan tuntemansa ihailun romanttiseen rakkauteen, koska minä janosin häntä. Pelottaa niin helvetisti. Tiedätkö, Valve…” Ääneni hiipuu tuskin kuuluvaksi. ”Tämä kaikki on sitten kuitenkin aina vaan minun päässäni.”
”Ilta… hei…”

Valve hivuttautuu aavistuksen lähemmäs sohvalla, laskee mukinsa pöydälle ja avaa syliään.
”Tänne.”
”Oikeastiko?”
Reipasta nyökyttelyä. Kiemurtelen varoen Valven syliin, sisko kietoo kätensä ympärilleni ja rutistaa.
”Senkin idiootti, kai sinä tiedät, että rakastan sinua?”

Purskahdan uudelleen itkuun. Kyyneleet ovat kuumia eivätkä anna armoa.
”Ei, en tiedä”, nyyhkytän. ”Vaikka kuinka keskustelimme ja olemme voineet lähentyä uudelleen, en minä tiedä sitä…”
”I mean, olethan sinä ihan perseestä suurimman osan ajasta kuten sisaruksilla on tapana olla. Mutta olet myös välittävin ihminen, jonka tiedän. Kannat niin hirmuisesti huolta ja rakkautta tuossa sydämessäsi, vaikket aina ihan osaa näyttää sitä. Arvostan sitä tosi paljon, ja niin arvostaa Kajokin. Toivon, että tiedät sen. Sinun perheesi ihan tosi rakastaa sinua, Ilta. Ei sinussa ole mitään vikaa. Tänne sieltä, anna minä paijaan tuota takkutukkaasi kun kerrankin huvittaa. Ei sitten tule toistumaan.”

Painun Valven yhtäkkisestä rakkaudenpuuskasta kerälle, annan hänen pörröttää tukkaani ja pidellä minua. En muista meidän koskaan olleen fyysisesti läheisiä pientä painimista ja tönimistä lukuun ottamatta. Olen kankea ja vaikeasti siinä hänen pideltävänään, mutta se ei haittaa häntä, hän painaa päänsä omaani vasten.

Minä vain itken siinä ja annan siskoni silittää tukkaani. Jokin hänen hellyydessään on minulle liikaa. Kajo on kadoksissa ja hajalla, ja kaikkien näiden vuosien jälkeen oma siskoni sanoo rakastavansa minua. Olen aina rakastanut Valvea, ihan aina. Hänen lyhyttä pinnaansa ja viiltävää kieltään. Hänen teräviä huomioitaan ja pitkiä, älykkäitä saarnojaan. Rakastan häntä ja olen kaiken tämän aikaa pelännyt menettäväni hänet sille, että rakastan veljeämme toisella tavalla. Valve on kantanut salaisuutta puolestamme, ja olen siitä hänelle valtavan kiitollinen.

”Ilta. Kajolla on varmasti kaikki kunnossa. Ehkä hänen puhelimensa on jäätynyt.”
”Kajo lataa luurinsa aina, kun lähtee jonnekin.”
”Mutta kyllähän noille nyt sattuu kaikenlaista." Valve pudistelee päätään. "Kajo on kehittynyt viimeaikoina. Aina, kun näemme, hän on tuntunut olevan täynnä virtaa. Hän on toki ihan pihalla ja rikki edelleen, mutta näen tietynlaista voimistumista hänen olemuksessaan. Vihaan sanoa näin, mutta te teette hyvää toisillenne. Keep it up. Noin. Nyt se on sanottu eikä minun tarvitse sanoa sitä enää koskaan.”
”Valve, nyt sinä ihan oikeasti vain itketät minua kokoajan lisää.”
”En ajatellut ottaa tavaksi.”
”Rakastan sinua. Idioottisisko.”
”Idioottiveli.”

Valve pörröttää tukkaani vielä kerran ennen kuin vetäydyn omalle puolelleni sohvasta ja nappaan teemukin jälleen käteeni. Kyyneliä olisi vielä itkettäväksi. Vilkaisen puhelimeni näyttöä. Ei mitään uutta.

”Ei jumalauta, minä tulen kohta hulluksi. Miksi hän ei vastaa? En anna ikinä itselleni anteeksi, jos jotain käy.”
”Tälle on jokin luonnollinen selitys, ihan varmasti on. Nyt istut siihen ja puhut kanssani. Jutellaan ihan mistä vaan.”
”Se terapeutti oli oikeassa.”
”Niin missä asiassa?”
”Kajon tunteista. Kaikki tosiaan on varmasti vain sen ansiota, että minä rakastan häntä. Hän halusi olla minulle hyvä ja nyt hän on omaksunut sen koko identiteetikseen.”
”Sinä ammut itseäsi nilkkaan, jos rupeat miettimään tuota. Sinuna en ajattelisi sitä. Hän on kanssasi. Eikö se riitä?”
”Se riittää. Se on kaikki, mitä koskaan halusin. Minua vain pelottaa, että tämä on jonkin manipulaationi tulosta ja oikeasti hän haluaisi olla jossain missä tahansa muualla. Opiskelemassa. Pitämässä hauskaa. Ei panemassa veljeään ja pesemässä tämän hikisiä sukkia.”

Hetken Valven ilme on täynnä jotakin niin raskasta, etten saa siitä kiinni. Sisko huokaisee, ristii jalkansa. Hänellä on metsänvihreät villasukat, samaa sävyä kuin hänen tukkansa.

”Kuulehan. Sinä tarvitset terapeutin.”
”Ai, sori, hei, ei ollut tarkoitus vain kaataa kaikkea paskaa niskaasi. Anteeksi. Voidaan puhua jostain muusta.”
”En minä sillä. Sitä vaan, että murehdit asioita sillä mitalla, ettei se ole yhtään tervettä. Ja muutenkin. Olet aina ollut ihan hiton repressoitunut.”
”Yeeaah, I know. Mutta olen tullut kyllä paremmaksi asioiden käsittelyssä. Voitko uskoa, että Kajon terapeutti totesi minun itsereflektioni pelaavan.”

Valve purskauttaa teetä leualleen.
”Että MITÄ! Olikohan se ihan kunnossa?”
Nauramme molemmat.
”No sitä minäkin. Että kai tämä sitten jotenkin on alkanut toimia, hah.”
”Mitähän sinä sille sanoit, että se sai sinusta tuon käsityksen…”
”Osoitin ymmärrystä Kajon tilannetta kohtaan. Ja itseäni ja omaa rooliani tässä kaikessa. Olen kyllä hyvin tietoinen siitä, mitä teini-iässä pahoinpiteleminen aiheuttaa toiselle.”
”Aa, te puhuitte siitä.” Valven ääni madaltuu kuten aina meidän puhuessamme siitä.
”Siitäkin.”
”Ei mutta. Olet sinä ihan oikeasti kehittynyt ihan hirveästi. Muistan, kun paiskoit ovia, huusit ja käskit kaikkien painua helvettiin suurin piirtein joka päivä. Olit ihan kamalan vihainen. Tajuanhan minä nyt, mistä se johtui.”
”Olen siitä ihan hirveän pahoillani myös sinun, isän ja äidin takia.”
”Me tiedämme sen kyllä. Äiti ja isä rakastavat sinua.”
”Tiedän. Ja minä heitä.” Niiskaisen. ”Olen tainnut aiheuttaa tosi paljon huolta.”

Tuijotan käsiäni. Aiempaa kapeampia ranteita, jälkiä, jotka jäävät niiden sisäsyrjään piiloon. Olen pelännyt elää, mutten ole uskaltanut kuollakaan. Kaikkein vähiten olen kyennyt kohtaamaan itseäni.

”Porukat ovat sellaisia. He varmaan hautaan asti katsovat, että sinä nukut ja syöt ja juot ja niin edelleen. Isä kyselee sinusta kokoajan.”
”Äh, voi isäpappa, pitää tulla moikkaamaan taas.”
”Tulkaa molemmat.”
”Oijoi, siitä tulee kivaa.”
”Voi perse.”
”Jepjep.” Huokaisen. ”Valve. Hei. Kiitos.”
”Mistä?”
”Tästä. Ja siitä, että tulit.”

Olemme juuri aikeissa avata uutta keskustelua, kun ovi kolahtaa. Jätän teen ja viltin sikseen ja harpon eteiseen. Kyyneliä putoilee poskilleni, sydän hakkaa niin, että kaikuu. Kajo kävelee sisään kimaltavassa mustassa paidassaan ja korkeavyötäröisissä housuissaan. Hänen kasvonsa kiiltävät vain aavistuksen. Minä syöksyn halaamaan häntä niin, että jalkani miltei pettävät. Itken hänen olkaansa hillittömästi.

”Kulta rakas missä sinä olit… Olin varma, että… että sinä…”
”Voi ei Ilta, hei, mikä on? Mikä on? Olinko liian kauan poissa?”
”Ei kun sinä et vastannut ja minä pelkäsin että sinä –”
”Rakas, vedä henkeä, nyt en saa mitään selvää.”
”Sinä et… vastannut. Pelotti. Että jotain on sattunut.”
”Minun puhelimeni meni pimeäksi, akku loppui. Unohdin ladata sen, kun oli niin paljon tekemistä päivällä.”

En pysy enää pystyssä, nyyhkytän siinä häntä vasten enkä saa henkeä. Kajo ohjaa minut sohvalle riisumatta edes kenkiään ja huomaa Valven.
”Huh, onneksi sinulla oli kaikki okei. Meillä oli täällä kriisikokous, moi vaan. Voinkin tästä lähteä. Ilta tarvitsee sinua nyt”, Valve sanoo. ”Hän on ollut huolesta suunniltaan. Hän oli ihan varma, että sinä olet ojanpohjassa.”
”Voi ei rakas”, Kajo sopertaa. Hän kietoutuu koko vartalollaan minua vasten ja silittelee, mutta en millään saa kyyneliä loppumaan. ”Olet tosi kultainen. Hei. Minulla ei ole mitään hätää. Tällä kertaa osasin jopa sanoa ei parille miehelle, ja he kunnioittivat sitä, voitko uskoa! Muru kuuletko sinä?”
”Hei, tuota. Minä tästä lähden. Pitäkää huolta toisistanne, okei?”
”Kiitos kaikesta, Valve! Nähdään”, Kajo huikkaa Valven perään ennen kuin ovi kolahtaa.

Kajo nostaa minut istumaan ja silittelee kyyneliäni, jotka vain virtaavat puroina hänen sormilleen.
”Olet ihan paniikissa, voi pieni”, Kajo kuiskaa ja vetää minut lähemmäs. Hän suukottelee kyyneliäni, hän on niin lämmin ja läsnä ja rakastan häntä koko pienen olemukseni palolla. Hän on todellinen. Ja hengissä.
”Olitko oikeasti noin huolissasi?”
”Totta kai!”
”Kuulitko, mitä sanoin? Onnistuin sanomaan ei! Eikä mitään pahaa käynyt! Ainahan se ei mene niin nätisti, mutta… Mutta minulla on nyt kokemus siitä, että ihmiset voivat hyväksyä minulta kieltävän vastauksen.”
”Rakas…”

Haluaisin sanoa, että olen hänestä tavattoman ylpeä. Että hän taistelee niin urheasti joka päivä. Huoli purkautuu minusta voimakkaina kouristuksina, Kajo vain pitelee ja suukottelee minua pitkään. Me molemmat tiedämme, että kertoisin hänelle vielä tuhat kertaa, miten ylpeä olen hänestä ja miten paljon häntä rakastan.

”Olen tosi iloinen tästä reaktiosta, olet niin ihana. Miten olen koskaan ansainnut jonkun, joka välittää minusta näin kovin…”
”Ssh, älä sano noin.”
Kajo naurahtaa ja vie kätensä hellästi poskilleni. Tuntuu niin uskomattomalta, että hän on siinä. Elossa.
”Ei enää mitään hätää, olen tässä”, Kajo kuiskaa ja suukottaa minua. Kaikki minussa hajoaa siihen paikkaan. Vedän häntä lempeästi niskasta lähemmäs ja suutelen kovemmin.
”Nyt sinä tarvitset unta. Nukun niin kiinni sinussa, ettet pääse hetkeksikään unohtamaan, että olen tässä sinun kanssasi.”
Minusta pääsee itkunsekainen naurahdus.
”Hassu.”
”Rakastan sinua. Kiitos, kun huolehdit. Olet tosi rakas.”

Kajo kiskoo minut mukanaan makuuhuoneeseen. Hän koskee minua yhtä kuumeisesti kuin aina, mutta hänen liikkeissään on sellaista pehmeyttä, jonka vain alkoholi hänessä aiheuttaa. Hän tuntuu selvältä, puhe ei sammalla eikä hän haise alkoholilta, joten hänen on täytynyt juoda vain aivan vähän. Olen hänestä hirmuisen ylpeä senkin vuoksi. Hänen sormensa kiertävät kuumina kehollani, hetken lataus on aivan sietämätön. Kaikkia tunteita on liikaa, ne pirskahtelevat ympäriinsä. Kajo suutelee kaulaani enkä ole saada happea, kaikki tämä on niin suurta.

”Mmh… Hei, mitenkäs se nukkuminen…”
”Ihan kohta.” Kajo kikattaa. ”Ihan kohta…”

torstai 4. elokuuta 2022

Ensisäteet

Minun ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni on hän.

En tiedä, kuinka kauan niin on ollut, mutta kun menen nukkumaan, ajattelen hänen pehmeää ääntään ja kaikkia niitä asioita, joita hän tiputtelee huuliltaan noin vain. Hän saattaa ongelmitta kutsua minua kauniiksi tai ihmeelliseksi. Se saa minut täysin hämilleni, ja sitten hän nauraa kirkasta nauruaan ja silittää poskeani ja sanoo yhä vain uudelleen asioita, joita en ymmärrä, että minusta voi todella sanoa.

Olemme tavanneet vain muutamia kertoja, ja silti se tuttuus ja suoranainen hellyys, joka minussa syntyy hänen kanssaan, on jotakin täysin uutta ja häkellyttävää. Se on syvempää kuin mikään, mille keksin inhimillistä selitystä. En ymmärrä, kuinka olen hänen kanssaan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Mutta on myös muuta.

Kaikki ne ajatukset, jotka täyttävät minut, kun asetun hiljaa makaamaan pellavalakanoihini, hengitän hirsiseinien tuttua tuoksua ja tunnen, kuinka minussa sykkii. Ne ovat ajatuksia, jotka eivät ole koskaan tulleet luokseni tällaisina. Eivät näin lähtemättöminä ja väkevinä. Hänen kätensä, kun ne koskettavat minua ohimennen. Hänen tapansa nojata minuun, silittää minua, halata takaa päin ja sipaista poskea. Me koskemme toisiimme niin vaivattomasti, kaikki se tuntuu siltä kuin olisimme aina tehnyt niin.

Silti se tuntuu myös muulta. Joskus yksittäinen sipauskin yhdistettynä siihen, miten hän naurahtaa tai sanoo nimeni, saa koko kehoni muuttumaan. Olen aina täysin tietoinen siitä, miten veri pakkautuu haaroihini ja päässäni suhisee. Hän tekee sen minulle hetkessä, ja sekin tuntuu luonnolliselta ja silti niin ihmeelliseltä.

Minä tiedän, miten kylän miehet minut näkevät. Minä en ole koskaan ollut kenenkään seksuaalisten tarpeiden kohde, en ole ollut nainen, jota haluta. En ole ollut nainen laisinkaan, olen aina ollut tyttö, pieni ja hallittavissa. Joku, jonka itse punomia koreja voi säälien ostaa, joku, jonka ainaiselle hymylle voi nauraa mukana. Tyttö, jota ei voi ajatella seksuaalisesti. Tyttö, jolla on sieviä, mutta ei seksikkäitä vaatteita, tyttö, jonka kehoa ei voi edes ajatella, sehän olisi kuin ajattelisi lasta alasti eikä sellainen käy. Viaton. Pehmeä. Lempeä. Nieltävissä, ei koskaan pureskeltavissa.

Mutta minä olen seksuaalinen, olen aina ollut, minulla on aina ollut haluja. Kukaan ei kenties koskaan ole ajatellut minusta seksuaalisesti, mutta on iltoja, kun vien kädet pikkuhousuihini ja mietin, miltä se tuntuisi. Se, että joku tahtoisi koskettaa juuri minua. Ajattelisi näitä rintoja, tätä lantiota ja tuntisi leiskuntaa sisällään.

Mitä enemmän olen hänen kanssaan, sitä useammin ajattelen sitä, millaista se olisi, jos hän tahtoisi käydä päälleni ja painaa huulensa keholleni. Niiden täytyy olla kylmät, hänen huuliensa, sillä hänellä on aina kylmä. Miten säkenöivältä tuntuisikaan hänen suudelmansa lanteillani. Olen varma, että hän olisi kaikkea sitä, mistä olen koskaan unelmoinut kietoutuessani lakanoihini ja painaessani pääni mielihyvästä tyynyyn.

En ole koskaan ennen häntä ollut ihastunut naiseen. Kuvittelin aina, että olen joku, joka haluaa miehen, lapsia ja rauhaisan kodin metsän laidalta, mutta mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä omalta kuin ajatus hänestä. Olen aina rakastanut metsää enemmän kuin mitään, ja hän on metsä, metsä on hänessä ja hän siinä. Tietenkin minä rakastun vielä syvästi häneen, joka on yhtä minun suurimman rakkauteni kanssa. Minä tiedän, että mitä kauemmin olen hänen kanssaan ja annan hänen katsoa minuun mustilla silmillään, sitä varmemmin tulen häneen rakastumaan. Tunnen sen jokaisessa eleessä, joka katseessa ja sanassa. Hän hän hän. Annan ajatuksen vahvistua sisälläni. Painun selälleni vuoteelle, hivutan kättäni pitkin reittäni, kohti pikkuhousujeni saumaa.

Hetken ajattelen, että entä jos se olen vain minä – jos olen ainut, joka ajattelee tätä. Sitten muistan, miten hänen äänensä joskus taipuu päistään, miten hänen katseensa viipyilee minussa lempeänä ja silti niin janoisena. Miten hän jättää kätensä niskaani, kyljelleni, minne vain, kunhan vain saa pitää sitä kiinni minussa.

Suljen silmäni ja annan lämmön tulla. Miten hyvä minun on olla siinä, ajatuksessa hänestä.

maanantai 1. elokuuta 2022

Terapiassa

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Kajon terapeutti on odottamaani räväkämpi keski-ikäinen nainen, jolla ei vastoin kliseisiä odotuksiani olekaan neliskulmaisia silmälaseja ja tiukkaa kampausta. Terapeutti on suoraryhtinen ja pienikokoinen, mutta hänen pukeutumisessaan on riemastuttavaa rentoutta. Kun hän ojentaa minulle kätensä, hän katsoo minua silmiin eikä hymyile sillä tavalla kuten kaupan kassa hymyilee. Naisen hymy on pidättyväisempi, miltei kuin haaste. Katson häntä tiukasti silmiin kätellessäni. Hän on paljon minua lyhempi, mutta hänessä on sellaista auktoriteettia, joka miellyttää minua heti. Vain jämäkkä ihminen voi pärjätä minun veljeni kanssa.

Istumme vieretysten sohvalle, joka on terapeutin punaista nojatuolia vastapäätä. Tila on viihtyisä, täällä on tekokukkia, mutta ei yhtään kliseistä mielenterveysjulistetta. En tiedä, mihin kuvittelin tulevani, yläasteen terveydenhoitajalleko? Vaikutelma tilasta on turvallinen. Vain Kajoa hermostuttaa niin, että hän hymyilee koko ajan ja sipaisee minun kättäni aina tilaisuuden tullen.

”No niin. Ilta. Sinusta onkin puhuttu, tervetuloa vain.”
”Kiitos.”
”Me kaikki tiedämme, miksi olet täällä.”
Onnistun vain hymähtämään.
”Kertoisitko aluksi, mitä teet työksesi ja millaista vapaa-aikasi on.”

Oh. Analyyttisempaa ja silti arkisempaa kuin luulin. Mikäs siinä, minä teen tämän Kajon vuoksi. Kajon otsalla on hermostunut ryppy, hän vilkuilee vuoroin minua, vuoroin terapeuttia.

”Olen töissä rautakaupassa, teen vuorotyötä”, vastaan. Selostan työtäni hetkisen, terapeutti vain nyökkäilee, tekee muutaman muistiinpanon. ”Vapaa-aikani menee enimmäkseen… No, Kajon kanssa.”
Kajo hymyilee. Hänestä näkee kauas, että hän on aivan toisessa maailmassa.
”Kajo onkin varmasti kertonut vapaa-ajastamme vaikka kuinka.”
”Toki. Halusinkin kuulla sinulta. Miten kuvailisit elämäänne tällä hetkellä?”

Kajo vilkuilee minua jatkuvasti, mutta minä pidän katseeni terapeutissa. Naisen katse on haaste. Ymmärrän pitäväni siitä. Terapeutti ei tee tätä ärsyttääkseen. Meillä on yhteinen tavoite, ymmärrän sen. Täällä pyritään tasan siihen, että minun pikkuveljeni voisi paremmin.

”Me olemme onnellisia. Yhdessä, siis. Minäkin koen, että olen alkanut saavuttaa tasapainoa elämässäni tässä pikkuhiljaa. Meidän menomme on aika tasaista, ei mitään hurjia hyppyjä suuntaan tai toiseen.” Hymähdän. ”Hah, apua, me taidamme elää aika normaalia avioelämää, siltä se varmaan näyttää. Paitsi että kumpikaan meistä ei osaa kokata.”
Terapeutti ei hymyile.
”Mutta Kajon vuoksihan tässä ollaan. Kajo ei… voi hyvin.”
”Ilta, miten sinä kuvailisit veljesi nykyistä terveydentilaa?”
”Kajo on hukassa. Veljeni on miellyttänyt muita niin kauan ja niin monella eri tavalla, että hänellä ei ole ollut vuosiin kunnollista käsitystä omasta persoonallisuudestaan. Kajolla on erilaisia kohtauksia ja hän myös dissosioi usein. Kajon pahimmat kohtaukset vaikuttavat koko hermostoon, hän nykii ja hänen silmänsä muljahtelevat. Monesti hän menettää kontrollin kehostaan täysin.”

Terapeutti nyökkäilee. En vieläkään kohtaa Kajon katsetta.
”Entä millaiseksi kuvailisit omaa rooliasi siinä kaikessa?”
Huokaan syvään. Tämän vuoksihan tässä ollaan.
”Minustahan se aika pitkälti johtuu”, hymähdän kuivasti. Kajo tarttuu minua kädestä. Huokaan. ”Se, miten käyttäydyin Kajoa kohtaan teini-ikäisenä ja vielä aikuisenakin, on iso ikävä rakennuspalikka tuossa kaikessa.”

Kajo puristaa kättäni jo lujaa. Hän vilkuilee terapeuttia lapsekkaan uhmakkaasti, aivan kuin vartioisi, ettei nainen sano ainuttakaan pahaa sanaa minusta. Se surettaa minua. Hän yrittää niin kovasti, vaikka ei tarvitsisi.

”Kajo. Saisinko puhua veljesi kanssa hetken kahdestaan?”
Kajo näyttää kauhistuneelta ja tarraa käteeni tiukemmin, mutta minä nyökkään ja hymyilen hänelle.
”Minulle käy”, sanon heti. Vilkaisen Kajoa kannustavasti. Katseeni viestittää hänelle, että ei ole mitään hätää.
”Voit odottaa aulassa.”
Kajo lähtee vastahakoisesti, silittelee kämmentäni ja rannettani vielä pitkään ennen kuin nousee ylös ja kävelee aulaan.

”Okei. Tilanne on tämä. Minun tulkintani mukaan Kajo on sekoittanut lapsuudessa tuntemansa veljellisen ihailun ja kunnioituksen romanttiseen rakkauteen teini-iässä, kun teidän välinne muuttuivat. Kajo on todennäköisesti sisäsyntyisesti sitä tyyppiä, joka miellyttää muita loppuun saakka, mutta hänen käytöksestään on tulkittavissa tiettyjä siihen elämässä iskostuneita jämähtäneitä malleja.”
On minun vuoroni nyökkäillä. Auts. Tässä sitä mennään. Suoraan syvimpään päätyyn.
”Kysyn suoraan – onko teitä rangaistu fyysisesti lapsena?”
Tuijotan naista hetken ja pudistan päätäni.
”Ei. Joskus melkein toivon, että olisi, sillä se selittäisi Kajon käytöstä. Mutta ei meitä ole.”

Terapeutti huokaa.
”Hän puhui siis totta. Minä epäilin, että Kajon vahvat defenssit suojelisivat häntä lapsuuden väkivallalta, mutta hän olikin oikeassa sanoessaan, etteivät vanhemmat lyöneet häntä.”
”Eivät lyöneet. Se olin minä, joka löin.”
Terapeutti kumartuu aavistuksen eteenpäin. Hänen katseensa ei tuomitse.
”Niin, sinä tosiaan löit häntä. Kuvailisitko, miten se alkoi ja kauanko se jatkui?”

Kauanko minä tosiaan satutin häntä? En kauaa. Muutaman vuoden. Mutta se riitti. Minä kuvailen sen kaiken terapeutille, mutta se puuroutuu päässäni, saa tajuntani tykyttämään.

”Ilta? Ilta. Kuuletko minua?”
”Anteeksi.” Pudistelen päätäni. ”Kajo ei taida olla perheessämme ainut, jolla on taipumusta dissosiointiin.”
”Kuulitko kysymykseni?”
”En, pahoitteluni.”
”Löitkö sinä Kajoa koskaan enää sen jälkeen, kun suhteenne luonne muuttui?”
”Löin.” Huokaan syvään. Minun tekisi mieli painaa pää käsiin ja itkeä, mutta en voi. Olen aikuinen mies, joka osasi kymmenen vuotta sitten käsitellä tunteita vain purkamalla ne muihin. Ei enää. Ei enää. Minusta on parempaan nyt.

”Silloin, kun Kajo kertoi noin parikymppisenä muuttavansa muualle opiskelemaan, hakkasin hänet pahemmin kuin koskaan. Olin kuvitellut, että me eläisimme elämäämme kuten siihen saakka. Olin pelannut kaiken niin, että me saatoimme vain olla yhdessä. Ja sitten hän halusikin opiskella. Olin liian lapsellinen ja oikukas hyväksymään niin sanottua tappiota. Vaikka eihän se tappio ollut, elämää vain. Olin aina liian obsessoitunut hänestä hyväksyäkseni mitään muuta.”
Terapeutti on hetken hiljaa.
”Oletko sinä, Ilta, koskaan käynyt terapiassa itse?”
”En, vaikka pitäisi.”
”Tiedostat sen siis itsekin.” Terapeutti huokaa. ”Sinä tunnut olevan hyvin yhteistyökykyinen ja sinun itsereflektiosi pelaa loistavasti. Me olemme tässä, jotta sinun veljesi voisi paremmin. Millaisia toimenpiteitä sinä koet, että tässä tarvittaisiin Kajon hyvinvoinnin edistämiseksi?”

Pidän hänestä.
”Kajo tarvitsee pehmeää, mutta lujaa otetta. Häntä ei voi vain taputella päähän, se ei auta. Kajo ei ole kunnossa, ei niin mitenkään päin. Hän on joskus niin ulapalla, että sitä hirvittää katsella.”
”Kuten esimerkiksi nyt?”
Irvistän.
”Täsmälleen.”
”Kajo tuntuu kovasti haluavan todistella minulle, että sinä olet hyvä ihminen etkä ole tehnyt hänelle koskaan mitään pahaa.”
”Niin, sellainen hän on. Tarraa käteeni ja tuijottelee huolissaan. Hän on joskus aivan kuin lapsi. Eniten minä huokailen sille, että hän katsoo sinuun kuin olisit uhkaamassa minua aseella. Kaksi aikuista ihmistähän tässä on vain keskustelemassa asioista. Ei minua tarvitse enää käsitellä silkkihansikkain.”
”Kajo taitaa olla yhä emotionaalisesti siinä tilassa, jossa sinua vielä tarvitsi kohdella siten. Vaikka siitä on jo vuosia, malli on jäänyt hänelle päälle.”

Minusta lähtee epämääräinen kirosanarykelmä, kun tajuan sen.
”Helvetti. Tosiaan. Anteeksi.”
Terapeutti huiskauttaa kättään. Hän nähnee työssään paljon pahempaakin kuin kiroilevia miehiä.
”Sen kun saisin hänet uskomaan… En minä ole enää niin haurasta tekoa. En murru, jos hän osoittaa merkkejä omastakin elämästä.”
”Osoittaako hän?”
Kiroilen hieman lisää. Se ei tunnu helpottavan.
”No. Ei. Voi vittu.”
”Olen samaa mieltä.”
”Tämä ongelma on syvempi kuin tajusinkaan.”
”Sekin on alku. Se, että tajuat.”
”Niin on. Ja ihan hyvä alku onkin. En tahdo tukehduttaa Kajoa enää koskaan omilla tarpeillani. Minä rakastan häntä.”

En tiedä, miksi koen tarpeelliseksi sanoa sen ääneen tälle naiselle. Se saa hänet hymyilemään hienoisesti, eikä hymy ole kuten se ensimmäinen, testaava, haastava hymy. Tämä hymy pehmentää naisen jyrkkiä piirteitä.

”Te olette melkoinen parivaljakko”, terapeutti hymähtää. ”Tiesitkö, että Kajo on esitellyt täällä teidän kuva-albumeitanne?”
”Eeih, oikeastiko?” minä parahdan. ”Siis. Ihan kaikenlaisia albumeitako?”
”Mahtavaa, kuulostat ihan siltä, että jäit kiinni rikoksesta.”
”No siis. Nimenomaan.”

Terapeutti nauraa remakasti. Nauru sopii hänelle, se keventää hänen olemustaan.
”Ensimmäiset kuvat nähtyäni mietin palkankorotusta”, terapeutti nauraa.
”Älä viitsi, alan kohta itkeä.”
”Sitten meitä on kaksi”, hän jatkaa yhä nauraen. Minuakin naurattaa.
”Voin kuvitella, millaisella ilmeellä Kajo on esitellyt niitä… ’Ja tässä Ilta jäätelöä nenässään’, ei luoja anteeksi, olen niin pahoillani…”
”Sanotaanko vaikka niin, että tässä työssä tulee jokseenkin immuuniksi. Kyllä sitä tietysti joskus öisin miettii, että maailmassa on veljeksiä, jotka elävät kuten avioparit.”

Pyörittelen hetken päätäni ja kohennan sitten asentoani. Vakavoidun, kohtaan terapeutin kirkkaat silmät.
”Kiitos, Ilta, kun halusit tulla tänne.”
”Kiitos, että sain tulla. Toivon, että tämä auttoi hahmottamaan hieman sitä, mitä Kajon kanssa on meneillään kotona. Hänen kanssaan pitää olla suora, mutta empaattinen. Kiitos, että työskentelet rakkaan veljeni kanssa.”

Tiedän, että tällaiset kohtaamiset eivät ole tavallisia. Terapeutti pyytää vielä hetkeksi Kajon sisälle. Kajo tuntuu olevan hajoamispisteessä, hänen silmänsä vetistävät ja kätensä haparoivat hiuksia hermostuneina. Silitän hänen rannettaan. Ei ole hätää.

”Te kaksi toki tiedätte, että nykyinen elämäntilanteenne ja -tapanne ei välttämättä ole se rakentavin teidän hyvinvointinne kannalta. En siis aio toistella sitä enää. Minä en ole moraalipoliisi, minä olen terapeutti, jonka työnä edistää asiakkaansa hyvinvointia ja itsereflektiota. Tätä tehdään Kajo sinun ehdoillasi.”
”Minä en tahdo jättää Iltaa. En voi jättää Iltaa. Ei hän ole tehnyt mitään pahaa.”
”Ei minulla ole hätää”, sanon. ”Kaikki on hyvin. Mennään kohta kotiin.”
Mutta Kajo itkee jo. Hän alkaa vapista, ja silloin kaappaan hänet tiukasti syliini. Vilkaisen terapeuttia. Hän nyökkää.
”Rakas, ei tässä ole nyt tapahtunut mitään kamalaa. Kaikki hyvin. Mennään kotiin ja pidetään oikein rento ilta. Hei… hei, Kajo pieni, ei ihan oikeasti ole hätää. Voi rakas, ei tarvitse itkeä.”

En ole tottunut olemaan hellä ja paljas vieraiden katsoessa, mutta mikään tässä naisessa ei säikäytä minua pois. Suljen Kajon syliini, annan hänen itkeä rauhassa. Terapeutti tietää veljeni toimintamekanismit, hän ymmärtää tämän olevan Kajolle luonnollista. Suukotan Kajon päätä, silittelen hänen selkäänsä, mutta kyynelille ei tule loppua.

”Kajo rakas, aika on loppunut, meidän pitää mennä kotiin. Murunen. Katso minua. Hei…”
Kajo itkee lohduttomasti katsoessaan minua silmiin. Hellyys kouristelee sisälläni. Hän on niin tavattoman rakas, ja niin kovin rikki. Tajuan sen nyt paremmin kuin koskaan.
”En tahdo jättää sinua”, Kajo itkee.
”Ei kukaan ole pakottamassa meitä erilleen. Mutta nyt täytyy mennä kotiin.” Kuin puhuisin lapselle. Silitän Kajon kyynelten kastelemaa poskea. Lopulta Kajo nyökkäilee, nojaa hetken olkaani ja nousee sitten ylös. Pitelen hänestä kiinni. Varmuuden vuoksi. Ja siksi, että rakastan häntä enemmän kuin saatan itse edes käsittää.

Kiittelen terapeuttia Kajonkin puolesta. Tällainen on kertakaikkisen epätavallista ja kertoo siitä, että terapeutti on oikeassa työssä. Asiakkaan yksilökohtainen etu kiinnostaa häntä. Me vaihdamme tietäväisiä katseita. Pärjäisin Kajon kanssa kyllä.

Kajo itkee kotiin päästyämme vielä voimakkaammin. Jokin siinä, mitä juuri tapahtui, on hänen kapasiteetilleen aivan liikaa. Silittelen ja suukottelen, peittelen Kajon lämpimästi ja yritän rauhoitella häntä, mutta itkulle ei tule loppua. 

”Rakas, syödäänkö jotain tosi hyvää tänään? Jos tehdään sinun lemppari pastaasi? Eikö olisikin kiva? Voin laittaa sinulle jalkakylvyn. Selvisit niin hienosti. Kulta pieni…”
Kajo vain itkee. Minä ymmärrän kyllä, mikä kaikessa tässä hajotti häntä näin. Hän on aina uhmakas ja puolusteleva minun suhteeni, ja jokin hänessä koki terapeutin uhkana meidän yhteiselollemme. Se saa sisimpäni käpertymään kasaan. Hän on niin kesken. Niin uskomattoman kesken. Kiemurtelen aivan kiinni häneen, painan hänet rintaani vasten ja pitelen. Annan hänen itkeä.

Hetki keskeytyy, kun puhelimeni soi. Valve. Kajo alkaa jälleen itkeä.
”Odota rakas ihan hetki, ei mene kauaa. Minun täytyy vastata. Menen parvekkeelle, en katoa mihinkään. Jos tulee hätä, niin haethan minut, okei?”
Nappaan puhelimen ja juoksen parvekkeelle puhumaan.

”No moi. Joo, meni se minun osaltani hyvin, mutta Kajo itkee jo toista tuntia. Niin, en saa häntä rauhoittumaan. Äh, joo, tiedän. Kiitos.”
Valve pitää kysymykset ytimekkäinä, hän tietää Kajon tarvitsevan minua nyt. Tiedän, että me puisimme tätä kahdestaan Valven kanssa myöhemmin. Valvessa on samanlaista lempeää jämäkkyyttä kuin Kajon terapeutissakin. Rinnassani tuntuu lämpimältä, kun ymmärrän, miten rakastettu Kajo todella onkaan. Sellainen hän vain on. Hauras ja itkuisa, ja silti kaikki rakastavat häntä niin paljon.

”Kiitos, Valve. Puhutaan tästä kunnolla joskus toiste. Minä koitan saada Kajon rauhoiteltua. Jep, kiitos. Olet sinäkin joskus ihan ok. Hah, aijaha. No mutta joo, palaillaan! Kiva, kun soitit. Hei!”

Siskon välitys lämmittää. Olemme paljastumisemme jälkeen saaneet kurottuja rihmojamme hitaasti takaisin yhteen, ja se tekee minut miltei yhtä onnelliseksi kuin elämä Kajon kanssa. On kuin elämä hiljalleen asettuisi odotettuihin uomiinsa.

Sisällä Kajo on noussut istumaan ja kietoutunut peittoon. Hänestä näkyy pelkkä pää ja varpaat. Alan tahtomattanikin nauraa, hän näyttää niin pieneltä ja suloiselta.

”Mikä mato sinä olet?” nauran ja hyppään sängylle hänen viereensä. Kiedon kädet tiukasti peittopötkön ympärille. Kajoa alkaa kikatuttaa, tunnen hänen itkun jälkeisen naurunsa niin hyvin. Sydämestä ottaa. Hän on maailman ihanin. Avaan peittokäärön ja nappaan veljeni kokonaisena syliini, nauran hänen tukkaansa ja hän minun.

”No joko helpotti?”
”Mm-m.” 
”Puhutaanko huomenna? Nyt pidetään kiva ilta.”
”Rakastan sinua niin paljon.”
”Höpö. Niin minäkin sinua. Kaikki on hyvin.”

Tartun Kajoa niskasta ja vedän hänet hellästi suudelmaan. Meillä on kenties vielä pitkä matka edessämme, mutta juuri nyt hän kikattaa minua vasten, enkä suostu ajattelemaan mitään muuta.

torstai 28. heinäkuuta 2022

Kosinta

Ensin en ole uskoa korviani. Käännyn vielä erikseen kannoillani, tuijotan ja ihmettelen. Kaksi nuorta istuu nojaa rakennustyömaakyltteihin, niillä on juuri sellaiset uhmakkaat silmät ja kohotetut leuat kuin oletinkin. Vihaan sitä, että joudun olemaan oikeassa. Toivoin niin, että olisin kuullut väärin. Kallistan päätäni. Kuulinko minä oikeasti oikein?

Teinit kääntyvät takaisin toistensa pariin, vilkuilevat toisiaan tietäen, että näen. Ja kuulen.
”Käypä ihan helvetisti sääliksi. Mieti nyt. Valonkantaja, ehtaa tavaraa, ja sidoksissa sellaiseen luuseriin. Vittu mä nauroin, kun näin sen yksi päivä yrittämässä ostamassa jotain saatanan hedelmiä. Kolikot vaan kilisivät, kun sillä jääti.”
”Miksi kukaan viitsii sitoutua sellaiseen? Varsinkaan tuollaisessa asemassa oleva tyyppi? Sehän oli vissiin hyväksikäytetty, mistäs sitä tietää vaikka sekin on tuon manipuloinut tai jotain…”
”Manipuloinut? Vitun vajaa se on. Luuletko, että se sellaiseen pystyy…”

Naurua. Nauru soi päässäni, se kimpoilee julmana rakennustyömaan betonista ja jää hakkaamaan tajuntaani. Miten joku voi? Miten? Suonissani sihisee, olen jo syöksymässä suoraan kurkkuun kiinni. Minä, joka en ole koskaan halunnut satuttaa, tahdon käydä päälle sellaisella voimalla, että tietävät kenen rakkaalle nauravat.

Mitä julmuutta. Miten helvetin, viiltävän julmaa. Näen punaista.

”Mitä helvettiä te luulette voivanne sanoa?”
”Oooioi se suuttui”, toinen teineistä nauraa.
”Huuui.”
”Teillä ei ole mitään vitun käsitystä. Ei niin mitään. Luuletteko olevanne koviakin, kun norkoilette täällä puhumassa paskaa toisten kumppaneista?”

Minä en ole koskaan elämäni aikana kiroillut näin paljon kerralla, mutta minua ei jaksa kiinnostaa, kuulenko tästä jälkikäteen. Jos kukaan tulee valittamaan siitä, että valonkantaja sekosi parin teinin silmille, minä kerron heille, miltä tuntuu, kun oma kumppani herää yöllä eikä tiedä, missä on. Kun oma kumppani ei tunnista omaa kehoaan tai kun hän luulee minua mieheksi, joka satutti häntä kolmekymmentäseitsemän vuotta. Sellaisen rinnalla parin teinin uhkaileminen ei tunnu miltään.

”Oho, sullahan keittää nopeesti”, teineistä hiljaisempi naurahtaa. ”Onko se sulle niin tärkeä?”
”Te ette puhu minun rakkaastani noin, ettekä kenestäkään muustakaan. Teillä ei ole aavistustakaan, millaisia asioita Beth on mennyt läpi. Jos olisitte kohdanneet edes häivähdyksen sellaisesta, ette nauraisi sekuntiakaan. Olen oikeastaan aika hiton iloinen, että olette niin etuoikeutettuja kakaroita, että voitte nauraa tällaisille asioille. En ole niin julma, että toivoisin teille samaa. Kiittäkää valoa siitä, että ette ole joutuneet kokemaan sellaista.”

Teinit tuijottavat minua silmät suurina.
”Ja tuolla tavalla ei puhuta yhtään kenestäkään tai kenellekään. Kenenkään toiminnanohjaus ja oleminen tässä maailmassa ei kuulu tippaakaan teille. Tuo on helvetin ableistista, ja toivon, että sisäistätte, mitä juuri sanoin. Teillä. Ei ole. Aavistustakaan.”
”Älä nyt –”
”Menikö perille?”

Minä tiedän, mihin valo pystyy. Tiedän myös, etten koskaan saisi käyttää sitä toisiin. Se on ehdottoman kiellettyä. Kuolisin. Käteni tärisevät. Rakennustyömaakyltti, johon nuoret nojaavat, vapisee ja huojuu. Kivenmurikat maassa tärähtelevät, osa niistä kohoaa aavistuksen ilmaan. Minä en räpäytä silmiäni kertaakaan.

Nuoret ovat kalpeita. Kumpikin. Toinen tarttuu toista hihasta, kumpikaan ei sano minulle mitään. Uhma ja iva heidän katseissaan sulaa, minä pidän leukani korkealla enkä hievahdakaan ennen kuin he ovat kävelleet ripeästi pois paikalta. He vilkuilivat olkansa yli koko matkan. Minussa sihisee. Kivenmurikat tanssivat vielä hetken ennen kuin puristan käteni nyrkkiin ja vapautan valon kivissä. 

Suonissani soi aina kotiin asti. Nori istuu sohvalla ja mutustaa jotakin. Hän näkee heti, että jotain on tapahtunut. Selitän kiivaasti viuhtoen ja olohuoneessa ravaten edesottamuksen nuorten kanssa. En saa raivoani lauhtumaan, se kiljuu suonissani eikä tule vapaaksi.

”Miten joku kehtaa! Tässä yhteiskunnassa on paljon ongelmakohtia, mutta ei todellakaan tullut mieleenikään, että jotain tällaista jaksettaisiin yhä edelleen suoltaa viattomille kulkijoille! Mitä vitun vittua Beth on niille muka tehnyt, muuta kuin ollut saatana olemassa!”
”Rani, nyt hengität.”
”En jumalauta vittu hengitä, minun rakkaalleni ei naureskella! Nauravatko ne aina? Jumalauta, Beth pelkää mennä ulos jo muutenkin. En selviä hengissä siitä, jos ne joskus nauravat Bethille päin naamaa! Tapan ne! Suolistan niiden vanhempien katsoessa! Saatana, kai niillä on vanhemmat, toisin kuin meidän sukupolvella. Ehkä puhun niille. Helvetin vittu. En ole varmaan ikinä kiroillut näin paljon.”
”Tuo on tosi ymmärrettävä reaktio, kaikki okei. Vedä ihan rauhassa henkeä.”
”Hnnngghhhhh. Hitto. Etkös sinäkin kilahtanut joskus joillekin teineille, jotka kehosheimasi Gaelia?”
”Aargh älä muistuta! Olisin ollut valmis kuristamaan ne kakarat siihen paikkaan. Varmaan joskus yön pimeimpinä tunteina vielä kuristankin. Hiton hitto kun osaavat olla julmia.”
”Olet kyllä maailman pelottavin vihaisena. En kadehtinut niitä teinejä.”
”Ne ansaitsivat tuntea RAIVONI! Niin kuin ansaitsivat nuo tämänpäiväisetkin. Mikä niitä vaivaa nykyään? Ja mekin olemme sentään juuri ja juuri parikymppisiä. Eivät nuo kamalasti meitä nuorempia ole. Ihan järkyttävän ilkeää.”
”Minun rakkaani on maailman tärkein”, sanon ja maistan kyyneleet.
”Totta kai on. Rani muru, tule tänne.”

Nori taputtaa sohvaa vierellään. Menen vihaisesti puhisten hänen kainaloonsa, hän silittää minua korvan takaa.
”Niin sitä pitää. Olet kyllä paras mahdollinen poikaystävä Bethille.”
”Niin olenkin. Ja aion sellaisena pysyä. Hitto. Kuvitteleeko porukka oikeasti, että olen elämäni rakkauden kanssa säälistä? Olen kuullut niin monen sanovan, että onneksi sillä on sinut. Ihan kuin Bethin kanssa oleminen olisi joku taakka. Ihan hiton oksettavaa. Vihaan tätä maailmaa.”
Nori kahmaisee minut reippaasti syliinsä.
”On tosi outoa, että olemme joissain asioissa tosi pitkällä ja joissain sitten… no, tässä.”
”Sanos muuta.”
”Mieti, kun tuollaiset tulisivat sanomaan minulle että mitäs äijä”, Nori nauraa.
”No olisi viimeinen kerta, kun äijittelevät, sinä vetäisit niitä turpaan.”
”Jep. On silti tosi outoa, että minut on aina tunnustettu tytöksi, mutta sitten kaikki normista poikkeava käyttäytyminen taas nähdään valtavana yhteiskunnallisena tappiona.”
”Se nyt vielä puuttuisi, jos sinuakin kiusattaisiin.”
”Ei onneksi. Eikä minua koskaan tarvitse puolustaa, hoidan sen ihan itse.”
”Höhlä, tiedän sen. Olet maailman paras.”
”Itse olet.”
”Pöh.”

Suljen silmäni ja makaan hetken Norin sylissä, kun kuulen äänen taaempaa. Jotain tömähtää lattiaan, tunnistan äänen hetkessä ja singahdan makuuhuoneemme ovelle. Beth on valahtanut polvilleen, hänellä on yllään pelkkä silkkinen ilta-asu. Mustat hiukset juoksevat valtoimenaan lattialla, Beth hengittää raskaasti ja inisee.

”Beth… hei…”
Beth ei pysty kohottamaan päätään, hänen kätensä nykivät ranteesta. Toinen ranne nytkähtää niin, että se osuu häntä silmäkulmaan. Hän ei edes älähdä, hän on jo tottunut.
”Rakas.”
”O-… olen pelkkä taakka… tiesinhän minä sen…”
”Paljonko sinä kuulit tuosta keskustelusta?”
Kiedon käteni Bethin ympärille takaa päin, pitelen hänen käsiään niin, että ne saavat täristä, mutta eivät huitaise häntä minnekään. Silitän ja silitän, annan hänen hermostonsa tietää, ettei ole hätää. Bethin pää heilahtaa, hartiat kohoavat korviin. Toinen käsi hakeutuu niskaan, hinkkaa sitä hysteerisesti, mutta annan hänen tehdä niin.

”Ssh, Bethy, olen tässä. Rani on tässä. Ei hätää.”
”Onko se totta? Onko… m-… minusta vain…” Äänteet kuolevat yksi kerrallaan, hetkeksi Beth vääntyy mytyksi ja vain heijaa itseään. Hermosto sulkee hänet ulottumattomiini, saatan vain odottaa. Tällaisina hetkinä Bethiin ei saa verbaalista yhteyttä, joten tyydyn vain silittämään, koskemaan niistä paikoista, joihin koskemisen tiedän turvalliseksi. Jo se on paljon, että Bethin kaiken kokenut keho sallii minun ylipäätään olla lähellä, kun näin käy.

Kymmenisen minuutin päästä Beth makaa hienoisesti täristen minua vasten. Hän painaa päänsä olalleni. En edes ehdota lattialta nousemista, olemme tässä niin kauan, kun tarvitsee. Silitän Bethin olkaa, kuuntelen hänen hitaasti tyyntyvää hengitystään. Bethin toinen silmä nykii ja ranne tekee muutaman jälkinytkähdyksen, mutta hiljalleen keho alkaa rauhoittua.

”Rani… Kerro minulle rehellisesti, o-… onko minusta oikeasti sinulle haittaa? Onko se vaivaannuttavaa, kun joudut selittelemään minun kohtauksiani ja…” Beth niiskaisee. ”Ja minua?”
”Mikään sinun olemassaolossasi ei ole koskaan vaivaannuttavaa tai kiusallista kenellekään. Sinä olet arvokas ja kallis. Olen ihan hemmetin ylpeä sinusta joka päivä. En anna kenenkään saada sinua luulemaan, että sinussa on jotakin vikaa.”
”M-… mutta ei kukaan normaali ole… tällainen.” Bethin tärisevä sormi osoittaa kohti yhä aavistuksen nykivää silmää.
”Rakas. Kaikki sinussa on arvokasta. Sinun ei koskaan tarvitse pyydellä mitään anteeksi. Minä suutuin niille teineille ihan hirveästi. Tuollaista paskaa eivät tule jauhamaan minun rakkaastani.”
”Mutta onhan se nyt… n-… naurettavaa. Kun aikuinen mies on… tällainen.”
”Ei ole! Siinä ei ole mitään naurettavaa! Sitä paitsi tuollainen julkinen vittuilu ylläpitää ableistisia rakenteita, mitä meidän maailmamme ei todellakaan tarvitse. Meillä on ihan riittävästi rakenteellisia ongelmia.”
”O-… olisinpa minä vain kuten kaikki muutkin. Miten helppoa se mahtaa olla.”
”Älä sano noin. Rakas, tulen surulliseksi, kun voit sanoa jotakin tuollaista.”
”T-… tämä on v-vain niin raskasta.”
”Tiedän.” Suukotan Bethiä ohimolle. ”Mutta ei koskaan minulle, okei?”
”Oletko ihan varma? Sinun ei ihan tosi tarvitse jaksaa t-… tällaista.”
”Rakas. Nyt ihan oikeasti.”

Käännähdän niin, että pystyn yhä tukemaan Bethin asentoa. Tiedän valitettavasti kokemuksesta, että jos hänet jättää hetkeksi tukematta tällaisina hetkinä, hän saattaa kopsahtaa maahan. Pitelen häntä tiukasti hartioista ja katson silmiin, vaikka hän ei kykenekään kohtaamaan katsettani juuri nyt.

”Kuulehan nyt. Sinä tiedät, että minä olen rakastanut sinua koko pienen ikäni. Enää tässä vaiheessa meidän ei tarvitse käydä keskusteluja siitä, haluanko minä olla sinun kanssasi vai en.”
”Mutta kun minä olen… tällainen.”
”Sinussa ei ole mitään vikaa. Maailmassa on, kun se saa sinut tuntemaan noin.”
Bethin poskille valuu vielä muutama yksinäinen kyynel. Hymy leviää huulille, ja vaikka se nykii aavistuksen, se on aito.
”Olet niin rakas", kuiskaan.
”Sinäkin.” Hän hengähtää. ”Voi, Rani…”
Beth kurottaa halaamaan minua niin tiukasti kuin voi. Hän tuntuu lämpimältä ja tutulta siinä minua vasten. Silitän hänen silkkisiä suortuviaan hellästi.
”Rani. Rani… Mennäänkö makuuhuoneeseen?”
”Oi.”

Nostan Bethin varoen ylös lattialta. Nori on kaikonnut huoneeseensa jo ajat sitten, autan Bethiä kävelemään huterilla jaloillaan sänkyyn. Sängyssä Beth vetää minut kauluksesta suoraan huulilleen ja suutelee pitkään. Hänen suudelmansa ovat tässä mielentilassa lähes kuumeisia. Hän suutelee kovaa ja ahnaasti kuin ei olisi koskaan saanut maistaa huuliani.

”Voi, Beth…”
”Rani. Minä olen ajatellut.”
”Oi. Okei. Mitä sinä olet ajatellut?”
”Sinua.” Hän hymähtää. ”Ja elämää. Ylipäätään.”
Tartun häntä rohkaisevasti kädestä, silitän.
”Siitä on kaksi vuotta, kun hän kuoli.”

Miltei säpsähdän, kun hän sanoo sen niin yllättäen. Beth ei yleensä koskaan ota sitä miestä noin vain puheeksi. Meidän keskustelumme hänestä vaihtelevat hurjasti. Joskus huusimme, sittemmin rauhoituimme ja kävimme vakavia, surumielisiä keskusteluja. Emme ole riidelleet aikoihin, Beth on käsitellyt asioitaan enimmäkseen rauhassa yksin. Tiedän hänen laittaneen kaikkea hiljalleen kauniiseen pakettiin. Olen ymmärtänyt jo kauan sitten, miksi en voi viedä häneltä rakkautta siihen mieheen. Ne vuodet ovat yksin hänen, ne eivät kuulu minulle. Uhri tarvitsee mitä tahansa, jolla selviytyä. En voi viedä sitä häneltä.

”Ajattelen häntä joka päivä varmasti hautaan saakka, mutta…” Beth koskettaa poskeani. ”Mutta on muuta. Se elämä on alkanut tuntua jo kaukaiselta.”
Nyökkään. Olen niin ylpeä, että vatsasta ottaa.
”En ole aikoihin ajatellut sitä mahdollisuutena. Kai minussa asuu ikuisesti se pieni lapsi, joka odottaa, että hän tulisi hakemaan kotiin, mutta se lapsi nukkuu syvällä sisälläni. Silitän häntä, hän on tärkeä osa itseäni. Maailma on nyt jotakin muuta. Sinä olet siinä. Rani, minä…”
Hän vetää syvään henkeä.
”Minä rakastan sinua todella paljon.”
”Niin minäkin sinua.”
”Rani… Muistatko, kun puhuimme joskus naimisiinmenosta? Siitä, mihin sen yhdistän.”
Nyökkään.

Naimisiinmenosta? Ei Beth halua naimisiin. Minä olisin voinut haluta, me keskustelimme tästä kauan sitten, mutta kunnioitan Bethin päätöstä. Beth on joku, jolle aikuinen mies kuiskaili hänen ollessaan pikkupoika, että he menevät naimisiin ja heistä tulee aviopari. Ei sellaisen jälkeen voi ajatella avioliitosta normaalisti. Varsinkaan, kun sitä ei traditiona koskaan korostettu meidän eläessämme maan alla. 

”Se oli ajatuksena niin… vaikea. Tuntui, että se paikka oli ikuisesti hänelle varattu. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, jos sanon, että… että jos menen naimisiin jonkun muun kanssa, menetän hänet iäksi? Olen tosi pahoillani, että sanon näin, anna anteeksi…”
”Kyllä sinä tiedät, etten ole sinusta mustasukkainen. Hänelle varsinkaan.” Puristan Bethin kättä kovemmin. Voi rakas. Miten syvällä kipu hänessä asuukaan.
”Mutta eihän se niin mene. Se on vain ajatus, josta minun on täytynyt pitää kiinni selvitäkseni. Olen pitänyt hänestä kiinni joka osallani, mutta…”
Nielaus. Hän kallistaa päätään.
”Mutta minä tiedän haluavani tämän elämän enemmän kuin silloin halusin hänet. Ja se on paljon, se on niin paljon, ettei sitä voi edes käsittää.”

Minä purskahdan tahtomattani itkuun. Se todella on suuri asia. Minä tiedän, millaisella kuumeisella voimalla Beth on siihen mieheen tarrannut koko ikänsä.

”Minä haluan tämän elämän. Sinut. Rakastan sinua, Rani.”
Pakahdun. Jokin tässä hetkessä säkenöi eri tavalla kuin mikään koskaan aiemmin.
”Joten minä ajattelin, että… jos vain… Jos sinä vielä haluat minut. Niin.”
Beth katsoo minua ujosti silmiin, hänen hymynsä on sama varovainen kuten aina. Kuin hän kokeilisi kepillä, kestääkö jää.
”E-en tietenkään suutu, jos et enää tahdo, olenhan minä säätänyt tämän kanssa joka suuntaan… Ja… ja tämä on välillä niin vaikeaa kanssani muutenkin, mutta…”
Voi rakas.
”Mutta.”
Hän kohtaa hymyillen silmäni.
”Tahtoisitko sinä minun aviopuolisokseni?”

En tiedä, miltä reaktioni näyttää. Minä syöksyn hänen päälleen ja itken hänen kaulaansa. Nauran ja itken, koko kehossani hajoilee. Tällainen määrä valoa ei millään pysy sen taitteissa.

”Rani?”
Niiskuttaen kohtaan hänen kasvonsa ja hymyilen niin leveästi, että poskiin sattuu.
”Oliko tuo kyllä?” hän nauraa.
”Kyllä”, henkäisen, ”kyllä kyllä kyllä…”

Suutelemme pitkään, maistan hänen kyyneleensä ja omani. Olemme pelkkää onnellista sotkua toisiamme vasten, enkä haluaisi mitään muuta.

”Minä suutelen tulevaa aviopuolisoani…” hengähdän. ”Beth. Voi Beth rakas minä rakastan sinua eniten tässä maailmassa.”
Beth on niin täynnä onnea, ettei kykene sanomaan mitään, ja sekin vahvistaa valoa sisälläni. Minun rakkaani menee niin helposti lukkoon, mutta se ei haittaa, hän on niin arvokas ja hurmaava ja tahdon hänet niin paljon, etten saa henkeä.
”Rakas. Rakas…”
Suutelemme niin pitkään, että kyyneleet ehtivät kuivua poskilleni. Minä vain istun hänen sylissään ja sivelen häntä kaikkialta.

”Olen niin onnellinen.”
Beth nyökkää. Niin on hänkin.
”Mennäänkö vielä tänään kertomaan Norille?”
Beth nyökkää uudelleen. Hän suukottaa minua kevyesti.
”Rakastan sinua.”

Otan Bethin kasvot käsiini, silitän hellästi. Valo minussa läikehtii, sen laineille ei tule loppua.

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Jahti

(Liittyy tarinaani Jumalten verta. Meldan taustoja)

Se ei alkanut kuten tällaisen yleensä sanotaan alkavan. En tarkalleen osaa sanoa, milloin se alkoi, milloin minun katseeni syveni ja milloin hänen lähellään oleminen sai koko kehon kihelmöimään. Haluaisin sanoa, että lapsena kaikki oli kuten siskon ja veljen välillä yleensä, mutta meidän perheessämme ei ollut koskaan mitään tavaanomaista. 

Jo lapsena hän oli sellainen. Vaitonainen ja ilmeetön. Joskus se ärsytti minua niin, että kun olin pieni, potkin häntä nilkoille saadakseni hänestä minkä tahansa reaktion. Kyllähän hänestä reaktioita irtosi, kun jaksoi kaivaa. Hän antoi samalla mitalla takaisin. Se taisi olla ainut normaali sisarusasia, jota teimme. Ei meillä ollut sellaista idyllistä lapsuutta, jossa vähän vihataan toista, mutta silti käperrytään iltaisin yhdessä lukemaan satuja peiton alle. Meillä ei ollut sellaista ylellisyyttä. 

Meidän välejämme ei koskaan voinut sanoa läheiseksi sillä tavalla, jolla käsitin ihmisten olevan läheisiä keskenään. Jos läheisyys tarkoitti muille sitä, että osattiin olla lähellä ja keskustella, me emme olleet läheisiä. Me välttelimme ja kiertelimme ja haastoimme, mutta emme koskaan puhuneet suoraan. En muista koskaan sanoneeni hänelle lapsena, että rakastin häntä. Sen sijaan minä olin pieni, kuuntelin äidin kellariin tuomien ihmisten huutoja ja veren sihinää ja painoin pääni veljen rintaan. Hän piteli niin jämäkästi, ettei mitään tarvinnut sanoa.

Kai sen voi sanoa alkaneen teininä, vaikka minä en koskaan huomannut merkittävää eroa olossani. En kokenut suurta muutosta tai hämmennystä. Pikemminkin jokin, joka oli aina ollut minussa, sai vihdoin elintilaa. Se ei ollut sitä, että katsoin häntä pitkään. Olin aina katsonut. Se ei ollut sitäkään, etten aina osannut sanoa hänelle mitään, tai että hänen läsnäolonsa sai sydämeni hakkaamaan. 

Ei, se oli sitä, kun hän tuli myöhään yöllä kotiin. Kun hän tuoksui alkoholilta ja joltakin muulta, jota en vielä silloin ollut oppinut tunnistamaan. Se oli sitä, kun olin istunut mustassa huoneessani, kuunnellut kellarista kaikuvia kivuliaita huutoja ja kietonut peittoa tiukemmin ylleni samalla, kun veljeni palasi pehmeiden reisien välistä tyytyväisenä kotiin.

Kesti minun pinnani tuntien yllättävän pitkään, että poltin hermoni sen kanssa. Yritin ajatella, että tilanne tuntui minusta vain kohtuuttomalta: veljeni piti hauskaa, kun minä kuuntelin äitimme kiduttamien ihmisten korinaa ja veristä yskää ja yritin pitää talomme kasassa. Talo oli aina pimeänä. Äiti ei tullut sisälle kovinkaan useasti päivässä. Tiesin jo teini-iässä asioita, joita kenenkään ei pitäisi koskaan tietää. Tiesin, miltä tuntui nuolla eilisiä lautasia, kun ei yksinkertaisesti enää jaksanut kävellä kaupunkiin hakemaan ruokaa. Miltä tuntui kumartua pöydän alle keräämään suuhunsa kaikki puulattialle tippuneet murut.

Kiukuttelin itsekseni, välttelin veljelleni puhumista, annoin vihan sisälläni kasvaa. Minulle selvisi nopeasti, että hän heilasteli useimmiten paikallisten noitien kanssa, ja ainut ajatukseni oli, että ihanko totta. Ihanko vitun oikeasti veli valitsi mieluummin ne, joista tämä koko ongelma oli lähtöisin?

Ajattelin, ettei se ollut kohtuutonta. Kyllähän kuka tahansa suuttuisi. Se elämä, jota me elimme, ei ollut elämää. Mutta en minä oikeasti siitä suuttunut. Äidille minä olin vihainen. Äidille, joka ei katsonutkaan minuun päin silloin, kun vaivautui käymään meitä katsomassa. Ja maailmalle, jota ei kiinnostanut kaksi räkäistä teiniä pikkukaupungin metsissä.

Veli piti meistä huolta, aivan kuten minäkin. Me pidimme itse itsemme kasassa. Se, mitä hänen yölliset retkensä minussa herättivät, olivat jotakin henkilökohtaisempaa ja syvempää, jota en uskaltanut katsoa suoraan silmiin. 

Minulla oli huoneessani peili. Tykkäsin pukeutua, olisin pitänyt siitä vielä enemmän, jos rahaa olisi ollut. Muistan katselleeni itseäni pitsisissä alusvaatteissa ja mustaherukoiden värisessä huulipunassa. Pidin kehostani, olin naisellinen, oikeastaan juuri sellainen, josta tiesin miesten kylillä pitävän. Suuret rinnat, kapea vyötärö ja leveä lantio. Nauratti ja itketti. Joskus mietin, olisiko pitänyt harrastaa seksiä maksusta, minulla oli täydellinen kroppa siihen, mutta en olisi jaksanut kitiseviä asiakkaita hetkeäkään. Olisin vain päätynyt lyömään niitä ennemmin tai myöhemmin, ja se olisi ollut sen työn loppu. 

Joka tapauksessa itseni katsominen sai minut ajattelemaan jotakin muutakin. Kun ajatukset ensi kertaa tulivat siihen muotoon, jossa ne nykyäänkin ovat, taisin hätkähtää. En ollut kauhuissani vielä siinä vaiheessa. Ajattelin, että niinpä tietenkin. Totta helvetissä tämäkin piti vielä nähdä. Asetuin selälleni sängylle, annoin kuun loistaa huoneeseen ja vein sormet reittä pitkin sisääni. Suljin silmät ja ajattelin.

En tullut koskaan takaisin niistä ajatuksista. Jäin niihin. Kuunvalo sinetöi minut siihen hetkeen.

Sen jälkeen katsoin aina tarkasti olevani kotona, kun veli palasi yöllä kotiin. Vaihdoimme monesti katseita. Tahdoin hänen näkevän minut. Ehkä se oli väsytystaistelua, ehkä olin pelkästään lapsellinen. Minua ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa. Istuin monesti pelkissä alusvaatteissa huoneessani, jonka ohi hän joka kerta joutui kävelemään, ja hän joka kerralla katsoi minua silmiin. Emme koskaan sanoneet mitään.

Kuvittelin selviäväni pelkästään sillä, mutta mitä pitemmälle asiaa ajattelin, sitä sietämättömämmiksi omat ajatukseni kävivät. Veljen kädet jonkun tytön kiinteillä pienillä rinnoilla. Veli jonkun sisässä. Jonkun noidan sisässä.

Voi jumalauta.

En voinut huutaa enkä itkeä kotona. Seinillä oli muisti. Kaikki siinä talossa hengitti. En saanut rauhaa sen mustien seinien sisässä. Joten minä lähdin.

Ne lortot löytyivät helposti. Veljelläni oli outo maku, kaikki naiset olivat vähän eri näköisiä eikä kukaan heistä ollut sellainen kuin luulin. He olivat paljon nätimpiä ja silotellumpia kuin ajattelin. Joidenkin kanssa minä harrastin itsekin seksiä. Halusin nähdä heidän mielihyvästä syttyvät katseensa ja sitten pyyhkiä sen kaiken pois. Hakata. Niin kovaa, että jäljelle jää vain sotkua.

Vitun huora. Huorahuorahuora. Kuole.

En tietenkään tiennyt, etteivät noidat sillä tavalla kuolleet. Minä vain räpelsin menemään, hakkasin vihoissani noitia mukamas hengiltä. Kai siitä sai tyydytyksen. Edes siksi hetkeksi, kun näin heidän kurkkujen aukeavan ja sain kiskoa heistä sisuksia irti. Hakkasin ja hakkasin, kunnes sänky lainehti, äsken rypistyneet lakanat litisivät verestä.

Toivoin, että jäisin kiinni. Veljeni tajuaisi heti, mistä olisi kyse. Haaveilin siitä, ajattelin sitä, kun laitoin sormet sisääni. Samalla toivoin, ettei hän saisi koskaan tietää, että tämä pysyisi vain minulla. Minä, joka en koskaan hävennyt mitään, tiesin, että jokin reuna tästä kaikesta kosketti liian syvältä. En voinut ajatella sitä. Se häpeä oli korventavaa ja suurta, isompaa kuin ihminen. Kyllähän minä tiesin, ettei kukaan normaali teini-ikäinen ihminen kiertänyt kylillä tappamassa tyttöjä, joita hänen veljensä pani. 

Halusin hänet. Ja sitten taas en. Halusin hänet enemmän kuin mitään ikinä, enkä ymmärtänyt sitä yhtään, sillä minulla ei koskaan ilmennyt tarvetta seurustelulle. Ei kai, kun en koskaan nähnyt ketään muuta. Silti ajatus siitä, että hän tietäisi, sai minut niin kerälle, etten voinut ajatella sitä liian pitkään.

Kun sitten lopulta tulin itsekin noidaksi, en voinut valehdella itselleni. Ei se johtunut äidistä eikä omasta vallantarpeestani. Se johtui hänestä. Halusin, että hän näkisi minut. Ottaisi syliin, hellisi, pitäisi omanaan. Minä, joka olin aina niin kova, tahdoin veljeni silittävän ja suukottavan minua ennen nukkumaanmenoa. Oksetin itseäni.

En silti lakannut yrittämästä. Olin kävelevä klisee. Peseydyin aina, kun hän oli kotona, astelin koko salin poikki niin, että sohvalla maatessaan hän takuulla näki minun paljaat olkapääni ja sääreni. Joskus pyyhe pääsi putoamaan. Hän ei koskaan katsonut toisaalle. Joskus pudotin vähän mehua rinnuksilleni ja muka hätääntyneenä jäin putsaamaan sitä, kunnes paita piti ottaa kokonaan pois. Siinä minä olin, oikein huorasin hänen edessään, eikä hän ikinä kääntänyt katsettaan. Ainoa vaan, että hänen katseestaan ei voinut lukea kerrassaan mitään. Ikuinen kivikasvo. Vihasin sitä. Vitun idiootti. Jos katsoi, niin olisi sitten edes katsonut niin, että tunsin sen.

Vaikka tunsihan minä. Iltaisin en kyennyt muuta ajattelemaankaan kuin sitä, että vaikka hän ei suoraan tarttunut naurettaviin syötteihini, hän ei oikeastaan välttänytkään niitä. Sellainen hän vain oli, saatanan ilmeetön ja tylsä, ei koskaan reagoinut kuten olisin toivonut. Vitutti. Miksi piti haluta sellainen mies? Ei hän ollut mitenkään poikkeuksellisen hyvännäköinen, sellainen tavallinen laiheliini vain. Se varmaan pani niitä tyttöjä lähetyssaarnaajassa. Vähänkö hävetti. Ja silti hän oli minusta seksikkäintä maailmassa, ei siitä mihinkään päässyt.

Kerran hän tuli tuttuun tapaansa kotiin, kopisteli kenkiään ovella. Sekin turhautti. Pitikö kopistella, olisinhan minä voinut olla vaikka nukkumassa. Vaikka kyllähän hän tiesi, etten ollut. Hän käveli sisään, hänellä oli pitkä musta takki ja paita aavistuksen auki. Poskia punotti sellaisella herttaisella tavalla, joka väänsi jotain vatsanpohjassani. Oi luoja miten ihana. Olisi jo tullut syliin sieltä.

Minä olin alasti. En vaivautunut pukemaan päälleni, istuin nojatuolissa ja tuijotin huoneeni ovesta ohi kulkevaa veljeäni. Ilmekään ei värähtänyt, vaikka istuin siinä kaikki nähtävillä.

”No oliko kivaa?” Se oli ensimmäinen kerta, kun kysyin suoraan hänen tultuaan. Yleensä me vain jaoimme saman merkittävän katseen kuin aina.
”Menetteli”, hän naurahti kuivasti.
”Kerro nyt millainen oli? Oliko edes hyvä?”
”Aika tavallinen. Vähän pienemmät rinnat ja reidet kuin sinulla.”
Se olisi voinut kuulostaa seksistiseltä ja vähän pahalta, jos me emme olisi olleet me. Jäädyin hetkeksi. Tajusin, mitä se tarkoitti. Ei hän tarkoittanut kommentoida kehoani, sillä oli aivan toisenlainen viesti.
”Aha, tissien kokoko se on mittari vai?”
”Ei se.”
Vaan jokin muu?

Hän hymyili pienesti ja käveli pois.

Eivät sisarukset puhuneet tällaisista asioista. Kuka muka sanoi siskolleen jotain tuollaista? Kuka katsoi niin tarkkaan, että tiesi, millaiset rinnat ja reidet siskolla oli, saati käytti niitä jonain vertailuasteikkona? Minä tiesin. Silloin olin aivan varma. Se oli aavistuksen kauhistuttavaa, tieto siitä, että kissa-hiiri-leikki välillämme ei ollut vain päässäni. Kaikkina niinä kertoina, kun olin antanut, hän oli oikeasti ottanut, eikä se ollut pelkkää kuvitelmaani.

Piti silti testata. Yksi viimeinen testi. Sitä tyttöä ei ollut vaikeaa jäljittää magian avulla, seurasin vain veljeni jälkeä ja löysin vaalean tytön, joka tuhisi alastomana pellavalakanoissa. Hän näytti veljeni ikäiseltä ja sirolta, miltei kuin vanhalta posliininukelta siinä nukkuessaan. Viha heräsi jälleen, kun saatoin haistaa, mitä täällä oli tehty. Kävin tytön päälle tämän vielä nukkuessa. Auenneet silmät ja kauhu niiden pohjalla sai kehoni värisemään. Tyttö pelkäsi, sillä hän tiesi.

Minä olin jo noita. Minä tiesin, miten noita tapettiin. Liekit syttyivät sormieni päissä, niiden sinertävä hehku peilautui tytön silmistä. Ennen viimeistä tuomiota minä katsoin häntä. Pieniä, kohollaan olevia rintoja ja kapeaa lantiota. Niin pikkuinen ja hento. Kaunis, ehkä, jos piti sellaisesta. Hymyilin. Tytöllä oli luomi vasemmassa rinnassa. Asetin sormeni sille ja katsoin, kunka se syttyi liekkeihin.

Kotiin kävellessäni ajattelin tytön huutoa. Sitä, miten tutulta se kuulosti ja miten paljon sitä rakastin. Kuolisi pois. Ei se ollut pitsialusvaatteissaan minkään arvoinen, sellainen blondi. En ymmärrä, mitä veli tuollaisten kanssa teki, miksi ne olivat aina samanlaisia. Miksi ne eivät koskaan olleet kuten minä. Tummia ja hurjia.

Kotona löysin veljen nojatuolista. Olohuoneessa paloi kynttelikkö, raskas sisustus näytti entistäkin raskaammalta. Veli oli lukevinaan kirjaa, kun istuuduin sohvalle ja ristin jalkani.
”Olit oikeassa. Pienemmät rinnat sillä kyllä oli. Luomikin vielä.”
Veli kohotti katsettaan vain vähäsen.
Hymyilin. Katsoin sitä suoraan silmiin. Se tajusi. Tiesin, että se tajusi. Nousin ylös, jätin tilanteen sikseen. Olin kävelemässä huoneeseeni, kun veli tarttui ranteesta ja painoi vasten seinää.

”Minä tiesin, että se olit sinä”, hän kuiskasi. ”Tiesin sen jo muutaman ensimmäisen jälkeen.”
Silmäni eivät räpyttäneet kertaakaan.
”Ja silti sinä jatkoit.”
Veljen sormet löysivät tukkaani. Silittivät suortuvaa hetkisen, pysähtyivät kuin leikkiäkseen.
”Tuoksut ihan savulta.”
”Suututko sinä nyt?”

Hetkessä ei ollut latausta. Ei sillä tavalla kuin odotin. Hetken kuvittelin, että hän on pelkästään vihainen. Entä, jos olin tulkinnut kaiken väärin ja tosiasiassa hän piti minua säälittävänä? Jos tämä oli ollut vain keino saada minut kiikkiin?

Suortuvaa pyöritelleet sormet pysähtyivät ja tukistivat pienesti. Voihkaisin tahtomattanikin. Veli oli niin lähellä ja tuoksui uskomattoman hyvältä. Olin ollut viimeksi lapsena niin lähellä häntä. Jos minulla olisi ollut vielä sydän, se olisi sykkinyt hurjana. Poskia kuumotti, tuntui alastomammalta kuin koskaan. Hän näki minut viimein, ei ollut pakoreittiä.

”Vittu… vitun vittu.” Veli painoi päänsä olalle, hengitti raskaasti. Kun hän viimein painui aivan minua vasten, tunsin jonkin reittäni vasten. Henkäisin. Hetken me olimme siinä, hengitimme kumpikin raskaasti ja yritimme keksiä, miten purkaisimme tilanteen.
”Auta sinä minua”, veli kuiskasi kohdatessaan katseeni. Hänen silmissään kiilsi, hän oli nähtävän epätoivoinen. Jokin puski tiukemmin reittäni vasten. ”Minä menetän pian järkeni sinun kanssasi.”
Kaikki siinä ajoi minut täysin yli rajojen, kiskaisin hänet tiukasti minua vasten ja suutelin. Helvetti, jonkun se täytyi tehdä.

Hänellä oli pehmeät huulet. Se oli ensimmäinen ajatukseni. Hän oli jotenkin hento, pideltävä, vaikka oli minua kolme vuotta vanhempi. Hän suuteli ujosti ja pehmeästi, sain tarttua häntä tiukasti niskasta, että sain hänet lähemmäs.

Suudelman jälkeen hänen kasvonsa olivat aivan punaiset ja silmänsä sirrillään. Silitin poskea hellästi, hän oli niin nätti. Veli alkoi avata housujaan, ja sitä oli hivenen kivuliasta seurata, hän oli sekunneissa niin arka ja varovainen. Vein käteni hänen housuihinsa, löysin alushousujen resorin ja pysäytin käteni siihen. Veli katsoi minua silmiin ja nyökkäsi. Suukotin häntä, puraisin alahuulta kevyesti, halusin saada hänet reagoimaan ja sainhan minä. Henkäisten hän vei käteni elimelleen, jota tunnustelin ensin alushousujen läpi. Lopulta annoin käteni lipua alushousujen sisään. Oi. Oi oi.

Kaikki oli varovaista ja vielä hieman häpeän kyllästämää. Veli sai minut kyllä ulos mekostani, mutta rintani olivat hänelle liikaa, niiden koskettaminen tuntui saavan hänet niin lukkoon, että hänen oli hankalaa hoitaa kaikki muu. Olin silti kuin aineissa hänen kosketuksessaan, jo se, että hän oli viimein siinä minua vasten tuntui joka paikassa.

”Jatketaanko makuuhuoneessa?” kuiskasin hänen korvaansa. Hän nyökkäsi ja suuteli vielä kerran. Jätimme vaatteet siihen, äiti ei tulisi tänäänkään sisälle, hän ei koskaan tullut. Veli kantoi minut sylissään makuuhuoneeseen, ja kaikki alkoi uudestaan. Nähdessään minut alastomana kuunkajossa kylpevissä lakanoissani hän ei voinut olla hyökkäämättä kimppuuni. Suudelmia reisissä, vatsalla, rinnoilla… Minä en ollut koskaan eläessäni tuntenut mitään sellaista.

Me tulimme molemmat, mikä oli harvinaista. En kuvitellut sen olevan mahdollista, olimme niin jännittyneitä ja hädissämme toistemme kehoilla. Painoin pääni hänen rinnalleen ja silloin vuosien kyyneleet viimein löysivät minut. Painuin yllättäen kaksin kerroin ja nyyhkytin.

”Melly? Hei?”
”Anteeksi…”
”Ssh, voi ei, mikä tuli? Mikä on, kulta?”
Kulta.
”Rakas… hei…”

Hän oli niin hellä. Hän ei ollut koskaan ollut hellä. Eikä hän todellakaan ollut kutsunut minua hellittelynimillä. Hän otti syliin, suukotti päätä ja silitti kylkeä.
”Murunen… Mikä on? Ei hätää. Kaikki on hyvin. Vihdoin.”
”Onko? Onko oikeasti?” 
Kohtasin hänen katseensa.
”Tietenkin on.”
”Minua hävettää.”
”Emme me tee mitään väärää.” Se oli aina hänen ajatuksensa.
”No kun… Pidätkö sinä minua ihan säälittävänä? Olen tappanut noitia ihan hulluna ympäriinsä ja tullut jopa itse sellaiseksi, koska sinä tunnuit kostuvan jotain vain niistä. Ihan vitun säälittävää.”
”Se kiihotti minua ihan valtavasti. Olin ihan varma, että teit sitä siksi, että…”
Hän huokaisi.
”Olinhan minä sen jo ymmärtänyt. Sinä olit tosi läpinäkyvä aina joskus. Kaikki ne mehut rinnoilla ja muuta. Minä vedin käteen minkä kerkesin.”
”Etkä!”
”No vedin vedin, hitto. Se oli aika kamalaa oikeastaan. Pelotti niin saatanasti, että mitä, jos se olikin vain päässäni ja noitasekoilusi oli jotain muuta.”
”Ei ollut. Halusin sinut ihan hirveästi vain itselleni.”
”Samoin…”

Pyyhin kyyneliäni, mutta ne eivät halunneet loppua. Veli silitteli edelleen, ja se tuntui miltei paremmalta kuin hän sisässäni. Me emme olleet koskaan olleet niin helliä millään tavalla, ja yhtäkkiä hän oli siinä kutsumassa minua rakkaaksi ja kullaksi.

”Miksi sinä sitten panit niitä naisia?”
”Ahdisti. Piti purkaa sitä jotenkin. Siis ahdisti myös täällä kotona, tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Enkä minä nyt voinut tulla sinun huoneeseesi että sisko hei annatko pillua, miltä se nyt olisi kuulostanut…”
”Olisit vain tullut.”
”Tiedät kyllä, etten voinut. Rakas…”
”Miksi ne ämmät näyttivät aina ihan erilaisilta kuin minä?”
”Äääääh… Et kai sinä ajattele, että olisin voinut panna jotain sinun näköistäsi? Mieti, miten paljon se olisi sattunut. Olivathan nuokin paska korvike, mutta en olisi selvinnyt hengissä. Hädin tuskin selviän tästä hengissä. Olet niin… minä vain…”

Hän painoi hetkeksi päänsä rintoihini. Painoin syvemmälle. 
”Tämä on niin kamalaa ja silti niin ihanaa”, hän henkäisi. Hän suukotti toista rintaani niin lempeästi, että kylmä väre juoksi koko kehoni läpi. ”Melda. Minä olin ihan aina rakastunut sinuun. En ole koskaan tahtonut ketään muuta, en oikeasti.”
”R-”
”Niin. Rakastan sinua.”

Se sai minut itkemään uudelleen. Käperryin pieneksi hänen kainaloonsa, annoin hänen pidellä vielä pitkään ennen kuin pystyin puhumaan. Rakastunut. Sitä en ollut uskaltanut edes ajatella. Suurimmissa unelmissanikin me vain harrastimme seksiä. Mutta että rakastunut. Jotain niin suurta ja valonarkaa en ollut uskaltanut edes ajatella.

”Minäkin.” Nielaisin. ”Sinua.”
Veli tarttui minua kädestä ja silitti toisella kädellä poskeani. Hymyili niin nätisti, että hirvitti.
”Ei ole mitään hätää. Emme ole hyviä tässä tunnejutussa, mutta me kehitymme. Isoveli on tässä… Voi minun pieni tyttöni.”
”Tuolla tavallako sinä puhuit aina niille tytöillesikin?”
”No en.”
”Minulleko vain?”
”Älä nyt sano mitään siitä, miten imelää se on. Sydämeni saattaa särkyä.”
”Se on oikeasti tosi ihanaa”, kuiskasin niin pienellä äänellä, että pelotti. ”Vähän pelottavaa näin yllättäen, mutta… älä lopeta.”
”En todellakaan, kun olen odottanut vuosia, että saan kutsua sinua tytökseni. Tule syliin.”

Kipusin hänen syliinsä, se oli lämmin ja sovin siihen paremmin kuin olisin ikinä ajatellut. Kuin siinä olisi ollut valmiina juuri minun mentävä kolonen. Veli kietoi kätensä ympärilleni ja silitteli edelleen.

”Veli… Älä koskaan lähde pois.”
Hän katsoi minua pitkään. Ymmärsi.
”En”, hän kuiskasi. ”En koskaan lähde pois.”

maanantai 25. heinäkuuta 2022

Roihu: epilogi

Epilogi: Tuli ja tähdet

Hirviö on lapsen silmissä suunnaton. Sen turkki on takkuinen ja pörrössä ja hurja vasten roihuavia liekkejä. Olennon silmissä ei hehku mikään, ne ovat mustat kuopat keskellä eläimen kalloa. Lapsi ei tunne pelkoa, lapsi ei osaa. Hän näkee vain suuren, hurjan olennon ja ajattelee, että se on oikeastaan hyvin kaunis. Sen kohoavat sarvet ja terävät kynnet. Jokin hirviössä on tutumpaa kuin missään ennen sitä. Lapsen laulu lakkaa, lapsi osaa vain tuijottaa näkemäänsä olentoa, häkeltyä sen edessä.

Lapsen ojentaessa kättään hän ei tiedä, ettei ole ainut, jonka kohtaaminen muuttaa. Tähdet loistavat taivaalta, jota kohoavat liekit nuolevat. Lapsi ei hätäänny eikä itke, lapsen täyttää suunnaton rauha hänen koskettaessaan hirviötä. Jokin lapsen sisällä syttyy. Kipinöi. Odottaa leimahtamista. Silloin lapsi tietää, että tulisi tämän jälkeen mitä tahansa, hän hyväksyisi sen.

Lapsi painaa päänsä hirviön kovaa kalloa vasten, lepää siinä, vaikka kaupunki palaa heidän ympärillään. Hetken he vain ovat siinä, hirviö ja lapsi.

Antaa tulen polttaa, maalata tähtien täplittämä taivas punaansa.