sunnuntai 23. tammikuuta 2022

Maailma kehossani

Sinä istut siinä niin rennosti, jalat ristissä ja katse keskittyneenä johonkin, jota luet. Näytät mietteliäältä, kun jään siihen katselemaan sinua. Huomaat minut pian, nostat katseesi. Rakastan katsella sinua, kun teet jotakin, tai kun vain olet, koska olet niin kaunis, sillä silloin unohdan niin helposti omat rajani, näen vain sinut ja unohdan, että olen joku, joka saisi tulla lähellesi ja koskettaa.

”Rakas, näytät mietteliäältä.”
Hymyilen. Sinun läsnäolosi saa minut aina irrottamaan kaikesta muusta, saat minut leijumaan, koska kun katson sinua, kaikki muut ajatukset kuolevat.
”Näytänkö?”
”Taasko sinä eksyit ajatuksiisi?” Hymyilet. Taputat paikkaa vierelläsi sohvalla. Minä istun suoraan sinun syliisi, saan hymysi levenemään.
”Oi…”

Silittelet hiuksiani, vedät pitkiä vetoja. Painat pehmeitä suudelmia kaulalleni, ja kun jään siihen vierellesi sohvalle, tunnen kosketuksesi kaiut kaikkialla kehossani. Sinä olet nykyään ainut, joka osaa koskea minuun sillä tavalla, että kosketuksesi asuvat minussa monta päivää. Kannan aina ihosi tuntua omallani vielä pitkään sen jälkeenkin, kun olet jo vetäytynyt kauemmas.

”Rani.” Joskus sanon nimesi vain tunteakseni, kuinka se kaikuu koko kehossani saaden sen tuntumaan omaltani. Sinä annat minut itselleni yhä uudelleen ja uudelleen.
”Niin?”
”En tiedä, tuntui vain hyvältä.”
Naurahdat. Kuljetat mustan suortuvani korvani taakse.
”Sinä olet suorastaan sädehtinyt viimeaikoina”, sanot.
”Oletko sitä mieltä?”
”Olen miettinyt meitä paljon. Vaikka ainahan minä sinua ajattelen. Beth, tiedätkö, miten kaunista se minulle on, että olen rakastanut sinua koko ikäni?”
Nyökkään.
”Olen kantanut ajatusta sinusta miltei yhtä kauan kuin valoa, enkä tiedä mitään niin kaunista kuin se.”

Häkellyn niin, etten kykene tekemään mitään. Juuri tällainen sinä olet. Tiputat syliini sanoja, jotka saavat minut niin hämilleen, että koko olemukseni on hetken pelkkää huutoa. Minä olen vielä kesken, olen joku, jonka saa käpertymään kasaan pelkällä katseella. Kaikki, mitä sinä teet, vääntää minua sekaisin, en ymmärrä, miten joku kaltaisesi on jäänyt siihen katsomaan minua kaikella tuolla rakkaudella. Kosketukset ovat minulle oma todellisuutensa, ymmärrän niiden kieltä enemmän kuin mitään muuta. Sinun kosketuksesi piirtävät minulle rajat.

Ennen sinua minulla ei ollut mitään, mihin tarttua. Omat ääreni karkasivat minulta, minulle olisi voinut kuvata omaa ruumistani miten tahansa, ja olisin niellyt kaiken totuutena. En ymmärtänyt muuta kuin vellovaa särkyä sisälläni. Ja sitten tulit sinä, piirsit minut uudelleen. Koskit ja näytit minulle auringon.

”Rani… Kiitos, kun olet siinä.” Sanat ovat yksinkertaisia. Ne eivät koskaan tottele minua, en ymmärrä niiden pohjimmaista olemusta, sillä minut on kasvatettu eri kielellä, niillä kosketuksilla, joita minuun painettiin kun olin vasta taimi. Mutta sinulle minä haluan sanoa kaiken.
Sinä hymyilet etkä keskeytä minua, ja muistan taas, miten rakastan sinun huomaavaisuuttasi; sitä, miten luet jokaista juonnetta kasvoillani.
”Olen ollut viimeaikoina aidosti onnellinen. Huomaatko, miten olen alkanut pukeutua?”
”Huomaan!” sinä naurat. ”Olette pitäneet Gaelin kanssa hyviä iltapäiviä laittautumassa, kyllä minä ja Isaias olemme sitten onnekkaita.”
”Ja sinä ja Isaias keskustelette treenienne ohella meistä, miten se eroaa siitä, mitä minä ja Gael teemme?”
”Ei mitenkään, me elämme symbioosissa ja rakastamme kaikki kumppaneitamme hyvin paljon.”
”Hänen kanssaan oleminen rauhoittaa minua. Voitko uskoa, että pidän nykyään häneen koskemisesta. Annan Gaelin halata minua, ja hänellä on tapana koskea kättäni joskus, kun keskustelemme. Hän on aina niin lämmin. Pidän siitä.”

Sinä tiedät, että vältän koskemasta muihin kuin sinuun. Yhteiset rakkaamme saavat tulla lähelle, Nori saa nukahtaa kanssamme samaan sänkyyn ja koskea minuun, mutta varautuneisuus asuu minussa yhä, se vetää lukkoni kiinni.

”Olen niin ylpeä sinusta. Tai teistä molemmista, oikeastaan. Gaelin ja Isaiaksen pitäisi tulla tänne taas, Norikin ilahtuisi siitä.”
”Kiskon hänet mukanani seuraavalla kerralla, kun näemme.”
”Tee se.” Ilmeesi tasoittuu. ”Beth, olen sinusta niin ylpeä. En ole koskaan nähnyt sinun hoitavan erilaisia sosiaalisia tilanteita niin mutkitta kuin nykyään teet. Ja sinä… Tiedätkö, sinusta näkee, että sinä tunnet itsesi paremmin.”
Nyt minäkin hymyilen.
”Oikeastiko?”
On sinun vuorosi nyökätä.
”Minä olen alkanut ymmärtää itseäni vuosien saatossa. Ymmärrän, kuinka tämä keho toimii, kuinka minä toimin ja olen toiminut. En enää katso itseni lävitse ymmärtämättä laisinkaan, missä olen ja mitä koen. Rani… ’Minua’ ei ollut pitkään aikaan olemassa. Ei ennen kuin sinä lauloit sen unestaan.”

Olin aina syvällä sisällä, piilossa itseltäni. Minuja on monia, kannan heitä kaikkia nyt. Uinuneita, väsyneitä lapsia. Ja yhtä kuollutta. Sisälläni lepää aina lapsen ruumis, se tulee aina lepäämään, raahaan sitä kuolemaani saakka, mutta olen hyväksynyt sen. Hän, jonka nimeä en tahdo ajatella, saa levätä aikojen toisella puolella sen menetetyn lapsen kanssa. Hänkin on osa minua. Hän on muisto, kaiku minussa, joka kaihertaa öisin. Rakastan häntä aina, mutta se ei poista mitään, se ei ole enää pohja sille, kuka olen. Olen antanut hänet pois, ja ne rippeet, jotka hänestä ja siitä lapsesta ovat yhä jäljellä, ovat silti arvokkaita, sillä ei ole enää ainuttakaan kohtaa itsessäni, jonka luota kääntyisin pois. Niin kauan kun muistan yhä, miltä tuntui olla säihkyväsilmäinen lapsi, joka rakasti satua auringosta ja kuusta, tiedän, kuka olen. Sen ajan muisto ei ole kuollut, se elää minussa vahvana. Minä muistan, miltä tuntui olla lapsi, joka osasi rakastaa tätä maailmaa. Se on varhaisin muistoni, rakkaus kaikkea olevaa kohtaan.

Sinä olet minulle kuin se satu. Olet jotakin, joka kulkee tämän maailman kanssa samaan tahtiin, mutta olet silti kuin toisesta todellisuudesta. Olet minun uneni ja valveeni, ja minä rakastan sinua koko hataralla, vaikealla olemuksellani.

Vedän sinut niskasta lähelleni, sillä osaan nykyään katsoa, koskea ja vaatia, olet opettanut kädestä pitäen. Kaikki minussa herää, kun tunnen ihosi omallani. Silti pysyn kiinni itsessäni. Miten kaunista se onkaan, tuntea tämä aurinko, joka syttyy sisälläni joka kerta. Se säkenöi minusta, tekee minusta kauniimman kuin koskaan.

Ennen kuin suutelen sinua, katson sinua pitkään silmiin. En ole enää aikoihin paennut katseesi alta. Olen nyt tässä, ja koko maailma on kehossani, kun katsot minua kaiken näkevillä silmilläsi.

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Eteenpäin

Nojailen keittiötasoon ja katson, kuinka Isaias laittaa täytteitä leipänsä väliin. Hän syö kaikessa rauhassa, ja minua omalla tavallani huvittaa, miten kasuaaliksi elämämme on käynyt. Tässä minä vain tuijotan, kuinka hän näyttää helvetin seksikkäältä jopa syödessään täytettyä voileipää.

Puhumme niitä näitä, täysin arkisia, mutta lämmittäviä asioita. Juuri siitä pidän meissä. Olemme tuttuja ja turvallisia.
”Iz, hitto, minua panettaa”, sanon täysin kesken lauseen. Olen tuijotellut häntä tarpeeksi pitkään, katsonut paidan alla kiristyviä lihaksia ja voimakkaita, paljaaksi jääviä käsivarsia. Isaias katsoo minua pehmeä hymy kasvoillaan. Hän nousee tuoliltaan ja nostaa minut keittiötasolle.

Kun Isaiaksen kädet riisuvat kaapuni ja sivelevät reisiäni ja lanteitani, ymmärrän, että häpeä on kuollut. Se on kadonnut kauan sitten, haihtunut Isaiaksen suudelmiin. Yllättäen rintani täyttää keveä tunne, se kasvaa ja kasvaa, kun kallistan päätäni nautinnosta. Annan sen täyttää kaikki ääreni, ja se tuntuu oikeammalta kuin mikään koskaan. Se ei ole pelkkää kiihkoa, se on silkkaa ymmärrystä, sillä olen vihdoin tässä, täysin läsnä itsessäni.

Jälkikäteen makoilemme sohvalla sylitysten, ja tiedän Isaiaksen aavistavan, mitä aion sanoa. Hän silittää suortuviani siihen malliin.
”Olen niin onnellinen”, huokaan.
”Tiedän, rakas, ja se tekee minutkin onnelliseksi. Tiedätkö, sinä olet joka päivä kauniimpi. Sinun varmuutesi hehkuu sinusta joka päivä vähän vahvemmin.”
Hymyilen niin leveästi, että suupieliin sattuu. Olen oppinut hymyilemään ja nauramaan aidosti.
”Arvaa, kuka on ollut isoin innoittajani?”
”Jos sanot, että minä, olen tosi pettynyt”, Isaias nauraa.
”Hah, no et, sinä olet aina ollut tuollainen häpeämättömyyden ja itsevarmuuden perikuva. Kuvottavaa. Sinua ei lasketa. Tarkoitan Bethiä.”
”Aaaa, no tietysti!”

Nauran.
”Ei mutta, oikeasti, Beth on ihana, rakastan Bethiä.”
”Sanos muuta. Niin me kaikki.”
”Hän ilahtuisi tuon kuulemisesta.” Vedän syvään henkeä. ”Se, millainen hän oli joskus ei edes niin kauan sitten… Vau, hän on tullut pitkän matkan. Todella pitkän. Olemme itse asiassa keskustelleet paljon.”
”Tiedän sen, ja olen siitä iloinen. Te kaksi olette lähentyneet viimevuosina, ja se on tehnyt teille molemmille hyvää.”
”Muistanet, miten otin vastaan tiedon siitä, mitä hän on kokenut ja mitä hän on joutunut tekemään…” Värähdän. ”On vaikeaa hyväksyä, että on satuttanut toisia. Varsinkaan lapsia. Hitto, meillä on ollut paljon puitavaa, ja olen hänestä tosi ylpeä.”

Isaias silittelee yhä hiuksiani.
”Joka tapauksessa, hänen itsetuntonsa, siitä minä halusin puhua. Bethistä on tullut itsevarma, oletko huomannut? Eikä pelkästään pukeutumisessa. Hänen presenssinsä on ihan erilainen kuin ennen. Hänen läsnäolonsa tuntui ennen siltä, että hän halusi olla mahdollisimman vähän tiellä, näkyä ja kuulua niin vähän kuin mahdollista. Hän on oppinut ottamaan tilaa itselleen.”
”Niin on. Hän luottaa itseensä ja persoonaansa enemmän. Hänestä myös näkee, että hän vihdoin ymmärtää, että hänellä on, no, keho. Aiemmin hän vain verhoili itsensä piiloon kaikilta katseilta.”
”Ja millainen keho! Miten joku voi olla niin hiton kaunis!”
Isaias alkaa nauraa.
”Olen samaa mieltä.”
”Joskus on tiedätkö vaan parasta kuolata yhdessä ystäväämme.”
”Sanos muuta. Ystävyyttä pähkinänkuoressa, kuka muka ei ajattele näin ystävistään?”
”Paha sanoa, kun me olemme olleet Norinkin kanssa.”
”…okei, Gael rakas, ehkä tämä on vain meidän juttumme.”
”Voi olla!” nauran.

”Äh, no niin, aiheeseen. Itsetunto. Siitä minä puhuin. Minulla on sellainen.”
Isaias nauraa hiuksiini, hän kuulostaa siltä, että tukehtuu pian, jos jatkan vielä.
”Okei, no niin, rauhoitun…” hän hykertelee.
”Ihana, kun naurattaa. Rakas.” Suukotan hänen rystysiään, ne ovat ensimmäinen asia, johon yletyn.
”Joka tapauksessa”, hymähdän, ”minulla on tosiaan itsetunto. Olen päässyt viimein yli kaikista niistä asioista, joita olen tehnyt ja sanonut muille. Bethin kanssa keskusteleminen on auttanut siihenkin, hänen kanssaan olemme voinut keskustella siitä, miltä tuntuu oikeasti aiheuttaa toiselle sellaisia asioita kuin me olemme molemmat aiheuttaneet. Se puhdistaa. Rakastan häntä ja olen hänelle hirvittävän kiitollinen kaikesta tuesta. Ja sinulle, kulta, kun olet pysynyt niin suorana. Et koskaan hyväksynyt asioita, joita tein, ja se on parasta, mitä olet minulle tehnyt. Olet niin rehellinen ja suora.”

Isaias tarttuu käteeni lujaa.
”Minä vain olen sellainen, että joskus minulle tekee ihan helkkarin hyvää kuulla, että olen tehnyt väärin. Kiitos sinulle siitäkin.”
Isaias nyökkää ja antaa minun puhua.
”Niin, että olen sinut menneisyyteni kanssa. Aidosti. Se on auttanut minua menemään eteenpäin. Asiat ovat alkaneet tuntua joltakin. Merkityksiä on kaikkialla. Minulla on ihmissuhteita enkä pelkää ihan jokaisen vastaantulevan tuomitsevan minut.”
Vedän syvään henkeä.
”Olen vihdoin mennyt eteenpäin.”

Käännyn hänen syliinsä siten, että näen hänen kasvonsa. Istun hänen päällään ja annan hänen sivellä selkääni ja reisiäni.
”Enkä vihaa ulkonäköäni enää niin intensiivisesti”, hymähdän juuri, kun Isaiaksen kädet pysähtyvät lanteilleni. ”Se on vielä vähän työn alla, kuten tiedät, mutta olen kehittynyt siinäkin. Ensireaktioni oli, että minun on nyt pakko rakastaa itseäni, puenpa tästä kireimmät mahdolliset vaatteet ja olen seksikäs. Ajattelin, että sillä tavalla sinä rakastat minua ja sitten minäkin rakastan itseäni.”
”Kulta…”
”Tiedän. Ensisijaisesti yritän vain oppia elämään tässä nahassa. Ei minun tarvitse rakastaa itseäni intohimoisesti ainakaan vielä.”
”Olen sinusta niin ylpeä, että alan itkeä.”
”Ala vain, rakas”, hymähdän ja kumarrun antamaan hänelle suukon.

”Minä kyllä todella rakastan sinua ihan missä vain vaatteissa. Saanen taas muistuttaa, etten ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa kehenkään muuhun", Isaias sanoo.
”Minua on ilahduttanut, miten helppoa minun on nykyään antaa sinun nähdä minut ja koskettaa minua ihan kaikkialta. Iz, minulle kaikkein rakkainta on, kun suutelet kaikkia haavojani ja venymäarpiani ja minä vain tiedän, että sinä rakastat ihan kaikkea minussa.”
”Hyvä, että tiedät, koska se on totta.”
”Muistan ikuisesti, miten paljon minua pelotti silloin, kun näit minut ensi kertaa alasti. Olin ihan täynnä haavoja. En ollut koskaan näyttänyt niitä kenellekään ja olin niin hauraassa tilassa; olin käynyt niin lähellä kuolemaa, että kaikki pelotti.”
Isaiaksella on maailman lempein tapa katsoa minuun.
”Se tuntuu nyt kaukaiselta. Se pelko. Ajatella. Vaikka totta kai minulla on ollut kauhuni siitä, miltä näytän sinun silmissäsi nykyäänkin. Olen pyydellyt sinulta anteeksi, että olen kaikin tavoin isompi kuin silloin, ja se surettaa minua nyt.”
”Se surettaa minua aina, rakas, koska sillä ei ole mitään väliä.” Isaias vetää minut aivan liki. ”Olet ihan helvetin seksikäs.”

Isaiaksen ääni pehmenee. Hän vetää minut suudelmaan, ja tällä kertaa jään siihen, annan hänen viedä kätensä takamukselleni ja reisilleni ja vatsalleni, hän saa koskea kaikkeen minussa, hänen halunsa saa minut tuntemaan oloni niin kauniiksi.

Jokin sisälläni on vihdoin lähtenyt liikkeelle, ja annan sen liikkua. Olen valmis seuraamaan sitä.

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Paras ystävä

 (Liittyy tarinaani Jonne taivaat eivät näe! En ole vielä ihan varma, onko tämä vain AU, mutta sijoittuu joka tapauksessa tarinan jälkeisiin tunnelmiin)


Aurinko paistaa suoraan palatsin koristeellisille käytäville, kun Mariel vilkuttaa minulle iloisesti käytävän toiselta puolelta. Hänellä on sylissään korillinen hedelmiä, jotka hän ojentaa palvelijalle ennen kuin juoksee tapaamaan minua.

”Larus!” hän huudahtaa iloisena ja halaa minua tiukasti. Kukaan muu ei koskaan saa halata minua yhtä pitkään, vain Marielin kosketus on minulle turvallinen ja lempeä.
”Hei, Larus, arvaa mitä.”
Mariel ryhtyy kertomaan minulle valtakuntansa tuoreimpia uutisia, ja vaikka olen ollut poissa vain hetken, aurinko hänen äänessään saa minut jälleen hätkähtämään. Joka kerta se halkoo tiensä uudelleen kivettyneen kuoreni läpi. Vain Mariel pystyy siihen.

Hän on paras ystäväni. Hän, joka on nyt kuningas, joka on kulkenut maailmojen halki. Hän on aina paras ystäväni, ja vain hän on saanut nähdä kaikkein mustimman pimeyteni. Mariel on aina ollut siinä, järkähtämättä vierelläni.

Hän on paras ystäväni ja minä rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta.

Mutta.

Mutta olen alkanut katsoa häntä pitempään kuin tavallisesti. Olen alkanut tarkkailla hänen liikkeitään, katsoa, kuinka hänen lihaksensa jännittyvät ja kuinka hänen hymynsä valaisee kaikki todellisuudet täältä ikuisuuteen. Kiinnitän huomiota hänen askellukseensa, hänen sanojensa rytmiin. Minun paras ystäväni on kauneinta, mitä tiedän, olen aina ajatellut niin, ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä huterammaksi oloni käy. On kuin ihoni alla ryömisi hyönteisiä.

Aikaa kuluu, hän kertoo minulle aina kaiken ja minä hänelle. Kaiken, paitsi sen, mitä olen ajatellut hänestä hänen tietämättään. Katseeni on pettänyt hänet. Kehoni reagoinut ennen lupaa. Olen ajatellut häntä ennennäkemättömän kiihkon vallassa, ja se pelottaa minua, saa itseni tuntemaan oloni pieneksi. En voisi koskaan kertoa sitä hänelle, en voisi pettää häntä sillä tavalla. Hän rakastaa minua, en epäile sitä hetkeäkään, mutta niin hän rakastaa kaikkia muitakin. Hän ei koskaan katso ketään sillä tavalla, jolla olen alkanut katsoa häntä, enkä voisi pettää hänen luottamustaan kertomalla, että hänen hymystään on tullut minun ankkurini tähän maailmaan ja kaikkiin toisiinkin.

Kun oloni alkaa käydä sietämättömäksi, kun hänen halauksensa ja silityksensä eivät enää saa minua ajattelemaan veljellisiä ajatuksia, vedän ystävämme Avanin syrjään. Nainen on aina osannut sanoa oikeat sanat, hän ei säästele sanoissa kanssani. Hän saisi tuomita minut. Olen riittävän itsekäs pyytääkseni sitä häneltä.

Istumme sisäpihan valkealla penkillä ja tuijotamme edessämme liplattavaa suihkulähdettä.
”Anteeksi, että vedin sinut tänne näin yllättäen. Minä tahtoisin neuvojasi.”
”Ai? Minun, ihanko tosi, oletko lyönyt pääsi?”
”Tarvitsen vain rehellisiä sanoja”, mumisen.
”Hyvä. Olet tullut oikeaan paikkaan. Antaahan kuulua.”
”Minä rakastan Marielia.” En katso Avania silmiin.
”Tiedän.”
”Ei, kun minä rakastan häntä, sillä tavalla kuin –”
”Tiedän sen.”

Hätkähdän kauemmas Avanista.
”Mitä?”
”Olen aina tiennyt.”
”Kuinka… enhän minä…”
”Niin, et olekaan. Et ole vuosiin myöntänyt sitä itsellesi, tiedän senkin. Mutta sen näkee sinusta kauas. Et ole kenellekään muulle sellainen kuin hänelle.”
”Mutta hän… hän on paras ystäväni. Veljeni.”
”Sinähän et koskaan sopeutunut hänen veljekseen.”

Tuijotan kalpeita käsiäni enkä kykene sanomaan mitään.
”En voi kertoa sinulle, mitä tehdä. Sanon vain sen, jonka tiedän todeksi – te molemmat rakastatte toisianne hyvin paljon.”
”Ei Mariel sillä tavalla minua rakasta.”
Avani kohottaa tummia kulmiaan.
”Älä viitsi kiusata, olen aivan varma, että hän ei…” Pudistan päätäni. ”Ei hän minua huolisi. Ja vaikka huolisikin, kuinka se olisi mahdollista? Hän on kuningas, hänen asemassaan ei voi valita puolisoaan niin vapaasti. Hän tarvitsee jälkikasvua. Lisäksi hän… hän on ollut paras ystäväni niin kauan, että kuinka siitä tulisi mitään? En voisi ikinä vaatia häneltä sellaista.”
”Sinä mietit nyt kaikkea muuta kuin sitä, mitä tunnet.”
”Neuvotko sinä minua ajattelemaan tunteitani? Sinä, kaikista ihmisistä?”
Avani alkaa nauraa.
”Yhdestä asiasta olen täysin varma. Jos Mariel rakastaa jotakuta, hän tekee kaikkensa sen eteen. Me molemmat tiedämme sen.”

Onnistun vain nyökkäämään. Niin, minä tiedän sen. Sellainen Mariel on. Rakastava ja lempeä kaikille niille, joista välittää. Sydämeni huutaa, että miksi minä olisin erityinen, mutta tahdon peittää sen huudon ja löytää sisältäni rohkeutta, jota siellä ei ole aiemmin ollut.

*

Minä ja hän olemme aina olleet fyysisiä. Hän on saanut pidellä ja hoitaa minua, hänen kanssaan me painimme ja halaamme ja kierimme. Se kaikki on ollut aina täydellisen veljellistä, jopa ne pienet suukot, joita hän joskus painaa ohimolleni. Sellaisia me olemme aina olleet. Silti nyt, kun olen antanut tunteilleni vallan syventyä, hänen jokainen kosketuksensa polttaa ihoani. En pysty enää piilottamaan kiihkoani täydellisesti, kun hän edes hipaisee minua. Kuluu monia kertoja, kun painimme, nauramme tai jopa nukumme yhdessä, enkä silti saa sanotuksi sitä, mikä sydäntäni painaa.

Entä, jos vain kuvittelen sen? Hän on ystävällinen. Jos minä vain itsekkäästi paistattelen hänen lempeydessään ja luulen sitä rakastumiseksi.

Sitten, eräänä oranssinpunaisena auringonlaskuna, me makaamme lattialle asetelluilla suurilla tyynyillä. Olemme kiinni toistemme kyljissä, keskustelemme niitä näitä, kun hän tökkää minua lempeästi kylkeen. Annan vastaiskun, kierimme siinä aikamme ja nauramme. Lopulta kaadun hänen päälleen, näin on käynyt kymmenesti aiemminkin, mutta koko kehoni reagoi kun ymmärrän, miten lähellä olen häntä. Voisin kurottaa suutelemaan häntä, jos tahtoisin. Ajatus saa minut kavahtamaan taaemmas, mutta hän tarttuu minuun ja pitää siinä, aivan lähellä itseään.

Hänen täytyy nähdä paniikkini. Ei. Ei, hän ei saa nähdä sitä. Rakastamani aurinkohymy leviää hänen kasvoilleen. Hänen kätensä silittää poskeani, ja huomaan vapisevani aavistuksen.

”Mariel…”
”Larus.”

En pysty sanomaan tai tekemään mitään. Tuijotan hetken hänen kasvojaan, hän on niin lähellä, että miltei kovenen. Niin ei saa tapahtua, häpeä juoksee ylitseni aaltona, ja silloin riuhtaisen itseni kauemmas.

”Larus?”
Hän tarttuu käteeni ja vetää minut hellästi takaisin päälleen. En voi paeta, hänen lempeä ilmeensä sitoo minut siihen.
”Älä. Ole kiltti ja älä.”
”Ssh, minä tiedän jo.”
”Mitä?”
”Tiedän jo.”

Sydämeni hakkaa niin, että rintaan sattuu. En ole koskaan tuntenut oloani yhtä avuttomaksi ja paljaaksi. Marielin käsi pyörittelee suortuviani niin hellästi, että minun pitäisi osata ottaa se vihjeenä, mutta en osaa, pelkään kuollakseni, että hän torjuu minut.

Olen niin lähellä, että voisin suudella häntä.

Olen niin kaukana, että kuolen, jos yritän.

Kun olen aikeissa perääntyä jälleen, hän vetää minut aavistuksen lähemmäs ja jättää kätensä niskaani. Kaikki on niin kaunista, huone kylpee pehmeän punertavassa ilta-auringossa, joka pääsee suoraan ikkunoista sisään.

Hän on paras ystäväni, ja minä olen rakastunut häneen hiljalleen, mutta varmasti. En voisi koskaan menettää häntä, sillä kukaan ei koskaan ole kuten hän. Mariel on minun aurinkoni ja auttajani, en selviäisi omilla jaloillani ilman häntä. Rakastan häntä, mutta minä en osaa rakastaa, olen rikki enkä tahdo menettää häntä näillä kipeillä tunteillani.

Raotan huuliani. Ei, en voisi. Jos hän torjuu minut, me emme ole enää ennallamme. En voi ottaa sellaista riskiä vain, koska olen ajatellut lempeitä ajatuksia hänestä. En voi.
Sitten hän silittää niskaani ja katsoo minua tavalla, jolla hän ei ole koskaan katsonut minua. Tai ketään. Vihdoin näen sen. Hänkin osaa haluta. Ja hän haluaa minut?

”Larus… sinä voit kyllä…”
Ja silloin minä painan arasti, varovasti huuleni hänen omilleen. Vatsaani vihloo, hetken olen täysin varma, ettei hän vastaa suudelmaani vaan työntää minut pois. Sitten hän painaa minut tiukemmin itseään vasten ja suutelee minua pehmeästi. Suudelma ei kestä kauaa, olen häkeltynyt ja itkuinen, mutta Mariel hymyilee niin onnellisesti, että maailmani säpälöityy.

Tämä tapahtuu. Ja tämä tapahtuu minulle.

Hän kurottaa uudelleen suutelemaan minua, tällä kertaa varmemmin. Hänen huulensa ovat pehmeät ja hän suutelee juuri niin lempeästi kuin osasin kuvitella. Kun hän päästää irti, tunnen itseni pieneksi ja hauraaksi ja käperryn hänen syliinsä. Kaikki hajoaa kerralla, itku purkautuu minusta raskaina aaltoina. Mariel silittää selkääni pitkin vedoin.

”Ei hätää. Ei ole mitään hätää. Olen tässä, olen aina tässä, ja minä rakastan sinua.”

Ennen esiintymistä

(SV: seksin kuvaus)


Liv istuu puuteroimassa kasvojaan, kun kävelen huoneeseen. Hänen esiintymismeikkiinsä kuuluu kauttaaltaan valkoiset kasvot ja voimakas poskipuna. Livin huulet ovat punatut ja terävä nenänpää punertaa. Minua heikottaa edes katsoa häntä näin.

”Tulitko kuokkimaan?” Liv hymähtää nähdessään minut peilistä. ”Sinun esitykseesi on vielä aikaa.”
”Niin on sinunkin”, sanon pehmeästi, ja näen hänen levenevästä hymystään, että hän ottaa kiinni vihjeestä äänessäni. Liv jättää meikkivälineet pöydälleen ja kääntyy minuun päin. Huoneessa on niin punaista, että hän näyttää entistäkin kalpeammalta.

Menen lähemmäs, riisun hansikkaani pöydälle ja kuljetan käsiäni hänen poskillaan. Liv on kauttaaltaan siro, hän on kuin pieni keijukainen, ja olen hulluna siihen, tahdon nielaista hänet kokonaisena. Hänen huulensa raottuvat, hän katsoo minua nälkäisenä, ja koko kehossani sykkii.

”Livvy…”
Livin kädet kulkevat lanteillani, hän kuljettaa sormensa monikerroksisen hameeni alle ja löytää etsimänsä.
”Rakas. Ehtisimmekö me…”
”Ehdimme me.”
”Ei, kun tarkoitan, että tahtoisin nähdä sinut alastomana.”

Miltei vilkaisen kelloa, kunnes ymmärrän, miltä se näyttäisi. Naurahdan ajatukselleni keveästi ja suutelen Liviä vastaukseksi hänen kysymykseensä. Hänen näppärät, kapeat sormensa riisuvat esiintymisasuni kuin se olisi tehty hänen riisuttavakseen.

Olen hiljalleen oppinut olemaan täydellisen alaston Livin lähellä, mutta se on vaatinut itseni kohtaamista. Minun on täytynyt syöksyä päin kaikkea sitä pelkoa, joka minuun on iskostunut yli kolmessakymmenessä vuodessa.

Hienostorouva. Kotiäiti. Vaimo. Jonkun oma. Lutka, huora. Sanoja, jotka joku toinen on iskenyt ihooni, kukin vuorollaan. Olen ollut monen silmissä monta, mutta en koskaan alaston sen sylissä, jota rakastan.

Liv katsoo minuun joka kerralla yhä syvemmin, halu punertaa hänen poskensa ja tekee hänestä niin hauraan ja kauniin, että minua heikottaa. Miten joku voikaan katsoa minuun niin. Miten joku voi olla niin häpeästä riisuttu. Minä opin kaiken tytöltä, joka on elänyt tässä maailmassa paljon vähemmän aikaa kuin minä.

Liv tarttuu minua takamuksesta ja vetää syliinsä.
”Oh, Liv, oletko varma?”
Tyttö nyökkää.
”Älä häpeile itseäsi.”

Haluaisin sanoa, etten häpeä itseäni, en kehoani, vaan sitä, miten paljaaksi tulen, kun hän katsoo minuun silmät täynnä kyltymätöntä nälkää. Minä, jolle rakkaus ja halu toista naista kohtaan ovat aina olleet kirouksia, joita kannan sydämessäni, tulen aivan pieneksi, kun hän tahtoo minut lähelleen.

Liv on toisesta maailmasta. Toisenlaisen todellisuuden kasvatti. Hänen eleissään ei ole hiventäkään häpeää, kun hän puristaa reittäni ja painaa kielensä nännilleni. Hän saa minut värähtelemään suutelemalla ja näykkimällä minua kaikkialta, koko kehoni tuntuu hajoavan hänen kosketuksessaan. Nykyään annan hänen mennä sisälleni, hän tietää, mitä tehdä, ja joka kerralla hämmästelen sitä, miten luonnostaan hän minuun koskee. Aivan kuin hänen ei tarvitsisi ajatella sitä lainkaan. Miltei huudan, kun tunnen hänen sormensa sisälläni ja huulensa kaulallani. Hän saa minut tulemaan nopeasti, ja hetken vain huohotan häntä vasten samettituolilla.

”Liv… Hei, Liv…”
Hän painaa hellän suudelman hiuksiini.
”Olet ihana. Olga, olet ihana. Rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua. Hitto… ah, odotahan vähän…”
Livistä pääsee keveä naurunluritus. Minä kokoilen nautinnonjälkeistä oloani, mutta en mahda mitään sille, että koko kehossa tykyttää edelleen, joka paikka on lämmin ja märkä ja tahtoisin vain jättää esityksen välistä.

Livin huulipuna on levinnyt poskille, ja minua huvittaa. Molemmat rintani ovat huulipunan tahraamat. Liv sivelee minua vielä hetken hellästi kaikkialta ennen kuin me molemmat tajuamme, että esiintymiset todella alkavat pian ja meidän pitäisi olla valmiina. Hän saa minut nauramaan vitsailemalla ajoituksestamme.

Pukiessani eksyn vain tuijottamaan Liviä, joka kääntyy takaisin valaistun peilipöytänsä ääreen meikkaamaan antamiaan suudelmia pois. Hän on niin kaunis, ihailen hänen pehmeitä hiuksiaan, terävää nenäänsä ja täyteläisiä huuliaan. Tämä tyttö rakastaa minua sellaisena kuin olen, ja se tekee minusta kokonaisemman kuin mikään aikoihin. Siihen minä uskallan luottaa.

lauantai 1. tammikuuta 2022

Uusivuosi

Makaan sohvalla kirja vatsani päällä, kun Julius tulee pörröttämään päätäni ja istuutuu lattialle niin, että saa painettua päänsä rinnalleni. Hän upottaa hampaansa spontaanisti paitaani, ja minä alan nauraa.

”Noh! Hassu, mitä nyt?”
”Ei mitään, teki vain mieli purra. Tytöt eivät ole vielä valmiita ruoan kanssa.”
”Häätivätkö ne sinut keittiöstä?” nauran. ”Voi raukkaa.”
Julius on varmasti käynyt napsimassa ruoista maistiaisia ilman lupaa ja närkästyttänyt vähintäänkin Fridan.
”Nälkiintynyt eläin sinä olet”, hymähdän ja nousen istumaan. Pörrötän rakkaani päätä.
”Niinpä. Ei herunut sympatiaa, kun halusin muutaman rypäleen ja palasen lihaa…”
”Suorastaan järkyttävää”, sanon ja nappaan Juliuksen kädet omiini. Me istumme siinä vielä vähän aikaa, nauramme ja juttelemme, kunnes tytöt kutsuvat meidät keittiöön.

Dorian ja Anri istuvat jo tyytyväiset virneet kasvoillaan pöydän äärellä. Dorian syö leivänviipaletta onnellisena, ja Julius istuutuu hänen viereensä teatraalisesti hengähtäen.
”Mitä, antoivatko ne sinulle ruokaa, mutta eivät minulle! Frida hei!”
”Dorian tuli pihatöistä!” Frida huudahtaa olkansa yli kantaa kiehuvan kastikkeen pöytään.
”Ei ruokaa tarvitse ansaita”, Julius mutisee.
”Ei niin, mutta sinä olet yksi hemmetin riiviö keittiössä”, Frida sanoo kalauttaen veljeään vispilällä päähän. ”Syö nyt herranjestas. Ragnaria ei tarvitse jäädä odottelemaan, hän sanoi tulevansa myöhemmin.”
”Ei kuule tarvitse kahdesti käskeä”, Julius nauraa ja lappaa ruokaa lautaselleen.

Koko kehoani lämmittää nähdä hänet niin onnellisena ja rentona. Meillä on ollut raskas syksy. Olemme käyneet terapiassa, käsitelleet omia ongelmiamme niin paljon, että kaikki illat ovat menneet sylikkäin maaten. Olemme vuorotelleet kotitöissä ja ruoanlaitossa, joskus toinen nukkuu ja toinen tekee. Meidän elämämme on ollut hidastempoista ja rauhallista, emme ole jaksaneet puoltakaan siitä, mitä tavallisesti.

Mutta nyt Julius on täynnä intoa, hän nauraa ystäviemme kanssa. Puhumme ja illastamme monta tuntia putkeen, Ragnarkin liittyy seuraamme. Koko perhe on koossa, kaikki nauravat ja laskevat leikkiä. Muistelemme vuoden kohokohtia, ja huomaan itsekin nauravani mukana.

”Entä se yksi kerta, kun Dorian ja Anri olivat kerran kokkivuorossa, ja sotkivat kaikki mausteet keskenään?”
”Sitä seosta ei olisi voinut kutsua ruoaksi…”
”Tai silloin, kun Maria astui kerran Lusikan hännän päälle ja sai siitä kauniit muistot pohkeeseen?”
”Maria parka!”
Kissaparka!”

Naurunremakka peittää koko pöydän.
”Ei mutta, oikeasti, olen meistä ylpeä”, Victoria sanoo pöydän päästä. ”Olemme selvinneet jälleen yhdestä vuodesta yhdessä, vaikka kenelläkään meistä ei ole ollut helppoa.”
Kaikki hiljenevät hetkeksi.
”Me olemme kaikki kehittyneet omaan tahtiimme. Aina ei tarvitse kehittyä ollenkaan, se on epärealistista. Mutta silti olemme selvinneet tähän pisteeseen saakka, ja olemme tässä jälleen yhdessä. Olen kiitollinen teistä ihan kaikista ja siitä, millaisia hetkiä olemme saaneet jakaa yhdessä. Te olette minun perheeni, ja rakastan teitä.”

Maria katsoo Victoriaan niin lempeästi, että minuakin lämmittää. Marian käsi sivelee Victorian omaa.
”Olen niin ylpeä meistä kaikista. Dorian, veljeni, sinä saatanan työmyyrä, olet oppinut myös rentoutumaan. Anri, aviomieheni”, Victoria sanoo nauraen sanan kohdalla, ”sinäkin olet rentoutunut tänä vuolla kunnolla. Olet rauhoittunut paljon, ja se ilahduttaa minua. Ja Ragnar, olen ikuisesti onnellinen siitä, että saimme sinut tänne tänäänkin. Arvostan sitä kehitystä, jonka olet tehnyt itsesi kanssa näinä kuluneina vuosina.”

Victoria kääntyy Marian puoleen ja sipaisee rakkaansa mustan suortuvan kasvoilta. Nämä kaksi eivät juuri hellittele meidän muiden nähden, mutta heidän välillään säkenöi, kun he katsovat toisiaan.
”Maria, sinua minä kiitän kaikesta.” Victoria kurottaa suudelmaan, ja Maria tarttuu Victoriaa niskasta. Saamme harvoin todistaa heidän hellyyttään suoraan, ja huomaan hymyileväni sen edessä.

”Fridaakin me voisimme kiittää paljosta”, Maria sanoo vuorostaan. ”Frida, sinä olet meidän siskomme ja paras ystävämme, me rakastamme sinua.”
”Ei, ette te halua olla sen siskoja”, Julius nauraa.
”Pää kiinni”, Frida sanoo irvistää Juliukselle.
”Joka tapauksessa, me rakastamme sinua, Frida.”
”Minä en”, Julius mumisee hymyä äänessään.

”Hitto nyt, kuka tässä maailmassa tarvitsee kaksosia? Haluaisikohan joku vaikka tuolta kadulta tulla ottamaan tämän helvetin peikon minulta? ’Annetaan ilmaiseksi yksi idioottiveli, pysyy tyytyväisenä säännöllisellä ruokinnalla ja suihinotoilla’”, Frida mutisee.
”Minä olen aina sinun puolellasi, Julius!” Dorian ilmoittaa.
”No siis, en ole varsinaisesti Fridan kanssa eri mieltä”, naurahdan, ”mutta onneksi en olekaan hänen veljensä.”
”Sinä tässä saat sen seurasta nauttia, onnenpekka.”
”Sanos muuta!”
”Mikä Juliuksentökkimispäivä tämä on? Minä luulin, että tämä oli uusivuosi.”

Kiskaisen Juliuksen kauluksesta pitkään suudelmaan.
”Rakastan sinua”, sanon hiljaa.
”Kulta…” Juliuksen käsi hivuttautuu reidelleni ja minä hymyilen vain hänelle tarkoitettua hymyä.

”Hei nyt sitten”, Fridalta pääsee.
”Teihin kahteen olinkin juuri tulossa”, Victoria sanoo. ”Olen erityisesti teistä ihan hurjan ylpeä. Te olette ryhtyneet matkalle, johon rehellisesti sanoen uskoin, että ette koskaan ryhtyisi.”
”Kiitos, Wilhelm, että pakotit Juliuksen terapiaan. Minä en olisi koskaan saanut häntä suostumaan”, Frida sanoo katsoen minuun aitoa kiitollisuutta silmissään. Se merkitsee minulle syvästi, sillä tiedän, miten vaikeaa Fridan on ollut oppia luottaa minuun.
”Te olette olleet niin motivoituneita, että sitä on ollut ihana seurata”, Victoria jatkaa. ”Muistakaa olla kärsivällisiä ja rauhassa, ensi vuosi on varmasti lempeä kaikille meistä.”
”Kiitos”, minä sanon pienellä äänellä. ”Kiitos…”

Julius silittää olkaani samalla.
”Teidän matkaanne on ollut upeaa seurata. Oikeasti”, Frida sanoo ja hymyilee veljelleen koko rakkaudellaan.
”Ja meille muille on ollut inspiroivaa huomata myös se, että ette ole panemassa joka sekunti meidän nurkissamme…” Anri nauraa katsoen minua suoraan silmiin.
”Hei!”
”Minä kestän kyllä!” Anri protestoi.
Me emme!” tytöt älähtävät yhteen ääneen.
”Kenenkään tässä maailmassa, siis kenenkään, ei tarvitse joutua näkemään niin paljon omasta veljestään”, Frida sanoo. ”Tai kuulemaan.”
”Hei, muru se huutaa, en minä!” Julius pistää vastaan.
”Kulta!”

Me kaikki nauramme. Tämä tosiaan on ollut vauhdikas vuosi. En ole pysynyt oman kehitykseni tahdissa. Se on vetänyt polvilleen useammin kuin kerran.

Jätämme lopulta lautaset pöydälle ja siirrymme ulos odottamaan vuoden vaihtumista. Dorian ja Anri heittelevät toisiaan lumipalloilla, ja joskus huomaan pohtivani, että me olemme kaikki vain yksi iso riehuva lapsilauma. Tällaisina päivinä se tekee minut onnellisemmaksi kuin mikään.

Julius vetää minut hetkeksi syrjemmälle ja sipaisee lumihiutaleita hiuksistani.
”Kulta. Kai sinä tiedät, miten kiitollinen olen nyt siitä, että pistit minut kohtamaan itseni? Ilman sitä en olisi koskaan ymmärtänyt, miten syvällä omissa ongelmissani olen aina ollut.”
”Tiedän minä. Tämä on kehittänyt meitä valtavasti.”
”Olen iloinen siitä, että olen vihdoin voinut olla itselleni rehellinen aivan kaikesta. Jo oli aikakin.”
”Sanos muuta”, naurahdan. ”Olet paras tunteidenväistelijä, jonka tunnen, ja tämä ei nyt sitten ole kehu.”
”Tiedän, enkä ole erityisen ylpeä siitä”, Julius nauraa. ”Sinä olet aina ollut meistä parempi siinä.”
”Hei, muruset, vuosi vaihtuu minuutin päästä!” Anri huutaa meille kauempaa. Kävelemme muiden lähelle, Julius pitää minua vyötäisiltä. Tiedän, että puhuisimme kaksin vielä lisää.

Kun kello lyö kaksitoista, Julius vetää minut tiukasti syliinsä. Suutelen häntä sellaisella voimalla, että hän tietää olevansa ainut syy, jonka vuoksi vielä olen tässä. Se oli hän, se on aina ollut hän, minun sydämeni, minun rakkaani. Ei ole ketään muuta. Annan hänen tuntea sen kaiken vuoden vaihtuessa, ajan luodessa meille armollisen verkon, johon pudota.

Halaamme kaikki toisiamme, toivotamme hyvää uutta vuotta. Jokainen vetäytyy omaan koloonsa, uudenvuoden vietto jatkuisi koko viikonlopun. Kun suljemme vierashuoneen oven, tartun Juliusta kauluksista ja työnnän hänet vasten sänkyä. Minun on nälkä, enkä jaksa enää odottaa. Kiskon paitaa hänen päältään sellaisella voimalla, että se miltei repeää. En muista, milloin olen viimeksi suudellut häntä näin. Hän hymyilee autuaana, hänen kätensä kietoutuvat ympärilleni ja kiskovat housuni pois. Hän on kova ja lämmin minua vasten, ja minä tiedän, että kestäisin kaiken, mitä vuosi toisi tullessaan, koska hän on kanssani.

perjantai 31. joulukuuta 2021

Valkoinen vuosi

 (SV: itsetuhoisuus, itsem*rha)

Tämä on ollut elämäni mullistavin vuosi, mutta sisälläni on pelkkää hiljaisuutta, kun ajattelen sitä nyt. En tiedä, mitä tähän pitää kirjoittaa, enkä ole varma, mitä tunnen juuri nyt.

Tähän vuoteen on mahtunut koko elämän verran tapahtumia. Mut on riuhtaistu käytännössä kokonaan irti siitä, mikä merkitsi mulle koko maailmaa, ja olen rakentanut mun elämän palikka palikalta uudelleen. Oon aina uuden vuoden alussa peloissani, mutta mitään tällaista ei pitänyt koskaan tapahtua. Jos mulla oli jo viimevuonna sellainen olo, että matelen verisenä polvillani eteenpäin, se ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä tämä vuosi on ollut.

Oon rukoillut polvillani kuolemaa.
Oon tahtonut et tää vaan loppuisi.
Oon toivonut etten enää koskaan haluaisi mitään.

Ja sitten, kun se loppu sitten tuli, en kuitenkaan ollut valmis. Mua ei ole koskaan ikinä pelottanut niin paljon kuin kesän vaihtuessa syksyksi. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti yksin sillä tasolla, jolla en olisi koskaan toivonut olevani. Mua pelotti niin paljon. Mä en halunnut elää, mä en halunnut yhtään mitään. Kiinnitin koko olemukseni kaikkeen, mihin pystyin, mutta tuntui, että mikään ei pohjimmiltaan auttanut. Sama syvältä leikkaava kauhu palasi aina takaisin, sama tajuaminen siitä, että mikään ei enää koskaan palaisi ennalleen ja mun elämä oli pohjattoman yksinäistä. Olin aivan varma, etten selviä, että luovutan ja kuolen.

Mutta.
Ilman sitä mä en olisi nyt tässä. Mä en olisi pisteessä, jota en vaihtaisi mihinkään. Haluan olla juuri nyt juuri tässä, tätä en vaihda. Ilman tätä vuotta mä en olisi koskaan päässyt jaloilleni. Oisin kuluttanut itseni loppuun. Se ois tosissaan vienyt multa hengen, mä en olisi ikinä osannut luovuttaa, ja vihdoin ymmärrän sen. Mun tarvitsi vain päästä vapaaksi voidakseni löytää itseni. Oon ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti oman itseni oma. Jatkan siitä, mihin jäin ennen kuin me tavattiin. Se taisi olla 2017. Mulla on niin paljon käsiteltävää itse itseni kanssa. Mulla on ollut ikävä itseäni.

Ajattelin monen kuun ajan, että mut hylättiin. Mutta ei se niin mennyt, tiedän sen nyt. Mut vapautettiin. Näen sen selkeämmin kuin koskaan. Tämä ei olisi koskaan, ikinä voinut tulla mihinkään muuhun pisteeseen. Me oltais vaan poltettu toisemme loppuun.

Mulla on ikävä. Totta vitussa mulla on ikävä, tulee olemaan aina ja ikuisesti. Tiedän kuitenkin, että tän täytyi mennä näin, ihan sama miten paljon se sattuu.

Mä rohkenisin sanoa, että olen onnellinen nyt. Mä löysin sisältäni sen liekin, jota kohti mun olisi aina alun alkaenkin pitänyt mennä. Kuulun nyt itselleni, ja se on parasta, mitä mulla tässä elämässä voi olla. Vahvistan sitä joka solullani niin hyvin kuin vain osaan.

Mulla on ammattiapua, mulla on rakkautta ja läheisyyttä, mulla on elämässäni niin järisyttävän hyviä ja kauniita asioita, etten olisi koskaan kuvitellut löytäväni niiden äärelle. Nyt, kun mulla on ihan aitoja kokemuksia siitä, että mua ei hylätä ja mut on mahdollista priorisoida, kaikki tuntuu vielä niin kamalan suurelta. Aristaa ja sattuu, mutta tässä saan hengittää koko kipeällä olemuksellani ja se on kauneinta, mitä on. Oon löytänyt elämästä sellaista turvaa, jota en koskaan uskonut löytäväni, ja mä teen kaikkeni, että kaikki se kaunis ja ihana, jota oon rakentanut, pysyy.

Ajattelin ensin, että oon menettänyt tänä vuonna enemmän kuin koskaan, mutta kyllä se taitaa olla toisin päin. Oon saanut itseni, ja siitä kaikki vasta alkaa. Ilman tätä en olisi koskaan voinut elää omaa elämääni. Aion ottaa vastaan kaiken, mitä tulee, oon vihdoin vahvempi ja omilla jaloillani.

Oon vasta alussa, ja se riittää.

Luetut kirjat 2021

Tammikuu:
⏩ Tuija Välipakka: Maailman vahvin tyttö
⏩ Helena Sinervo: Tytön huone
⏩ Sadie Jones: Käärmeet
Lizbeth Zwerger & Clemens Brentano: Satu Ruusunnupusta
Hanya Yanagihara: Pieni elämä
⏩ Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
⏩ Niina Repo: Vyöry
⏩ Maria Peura: Tunkeilijat
YHTEENSÄ: 9

Helmikuu:
⏩ Anna Tommola: Haamusärky
⏩ Henriikka Rönkkönen: Määmatka
Rick Riordan: Salamavaras
Rick Riordan: Hirviöidenmeri
YHTEENSÄ: 4

Maaliskuu:
Rick Riordan: Titaanien kirous
Rick Riordan: Labyrinttitaistelu
⏩ Ruth Ware: Lumimyrsky
⏩ B. A. Paris: Suljettujen ovien takana
Percy Jackson: Jumalten sota
⏩ Kim Thúy: Vi
⏩ Cecilia Samartin: Kolibri
YHTEENSÄ: 7

Huhtikuu:
André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
⏩ Hanna Ryti: Rakkaudettomuus
Marko Hautala: Unikoira
⏩ Han Kang: Valkoinen kirja
⏩ Ina Westman: Syliin
Natsuki Takaya: Fruits Basket
YHTEENSÄ: 6

Toukokuu:
⏩ Michael Cunningham: Illan tullen
⏩ Lepakkoluola (Antologia)
⏩ Johanna Laitila: Lilium Regale
⏩ Kristina Carlsson: Eunukki
⏩ Markus Jokikokko: Haarautuva puu
⏩ Johanna Laitila: Synty
⏩ Asta Leppä: Simpukka ja yhdeksän muuta soittoa
⏩ Kiki Thorpe: Uhkarohkea ystävä
⏩ Frank Wedekind: Mine-Haha tai Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta
YHTEENSÄ: 9

Kesäkuu:
⏩ Marianna Kurtto: Seitsemäs piste
⏩ Jarkko Volanen: Varjoihmiset
⏩ Heini Röyskö: Paratiisin valo
⏩ Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
⏩ Niko Hallikainen: Kanjoni
⏩ Salla Simukka: Matalapaine/Korkeapaine
⏩ Petri Karra: Pakenevat unet
YHTEENSÄ: 7

Heinäkuu:
⏩ Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli
⏩ Amanda Vaara: Heti vapaa
⏩ Iina Reinikainen: Sinä päivänä hän lähti
Ai Yazawa: NANA
⏩ Eppu Nuotio: Maggie ja minä
⏩ Petja Lähde: Ilon kaava
⏩ Markus Kronström: Peilikuvia
⏩ Eeva Rohas: Keltaiset tyypit
⏩ Katri Norrlin & Nelli Kenttä: Vitun ruma
YHTEENSÄ: 9

Elokuu:
⏩ Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia
⏩ Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat
⏩ Siri Pettersen: Rautasusi
⏩ Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää
YHTEENSÄ: 4

Syyskuu:
⏩ Essi Kummu: Loiste
⏩ Milka Luhtaniemi: Kirnu
⏩ Marja Björk: Poika
⏩ Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän
YHTEENSÄ: 4

Lokakuu:
⏩ Clare Mackintosh: Panttivanki
Hiromu Arakawa: Fullmetal Alchemist
⏩ Vanessa Springora: Suostumus
⏩ Philip Teir: Neitsytpolku
⏩ Hanna Velling: Kutsumaton
YHTEENSÄ: 5

Marraskuu:
⏩ Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva
⏩ Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen
Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland
⏩ Juno Dawson: Ihmemaa
⏩ Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli
YHTEENSÄ: 5

Joulukuu:
⏩ Stephenie Meyer: Houkutus
⏩ Sam Lloyd: Muistometsä
Jun Mochizuki: Pandora Hearts 
YHTEENSÄ: 3

YHTEENSÄ: 72

(Kursivoituna jo aikaisemmin lukemani kirjat)