keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Jälleen

(Vanhemman tarinani Musteenkantaja jälkeen)


Valo halkoo tiensä huoneen hämärään. Pöly tanssii ilmassa, on kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi antamaan meille tämän hetken. Aika odottaa, että ehdimme vielä kohdata toisemme ennen kuin hänen henkensä seilaisi kohti paperitaivasta.

Minun kehoni muistaa kaiken. Jokaisen kosketuksen. Nämä heikentyneet, väsyneet kädet ovat kauan sitten kulkeneet kaikkialla kehollani. Jorinilla on edelleen tavattoman kauniit sormet. Pitkät sormet ja petolinnun kynnet. Joitakin asioita aika ei koskaan voi pyyhkiä pois.

Kun katson häntä, en voi olla ajattelematta, miten elämäni olisi mennyt, jos olisin valinnut toisin. Jorin on paljon kauniimpi nyt, kun hänen ihonsävynsä on luonnollisen vaalea eikä keinotekoisen valkoinen. Muistan, miten ihon pinta halkeili kuin maali. Saan väristyksiä.

”Inahe…”
Se tuntuu yhä samalta. Kun hän kutsuu nimeäni. Kuin jokin sisälläni olisi ikuisesti levoton ja vailla paikkaansa. Ja nyt hän on tässä, kuolinvuoteellaan. Meidän välissämme on kymmenen vuotta ja kivuliaat hyvästit. En ole koskaan unohtanut, miltä hän näytti, kun käänsin hänelle selkäni. Sitä olen ajatellut niinä öinä, kun lakanat ovat pelkästään kylmät eikä kuunvalo piirry makuuhuoneeseeni.

”Niin?”
”Tahtoisitko kävellä kanssani?”
”Jaksatko sinä nousta?”
”En ole vielä niin sairas.”
”Minut kutsuttiin tänne, koska sinä olet kuolemassa.”
”En voi kuolla, kun sinä olet siinä.”

Jorinin käsi kohoaa silittämään poskeani. Yllättäen hellyys hajoaa kehooni, vuosien odotus purkautuu. Enkä minä tiennyt odottaneeni. Kuvittelin jättäneeni tämän kaiken taakseni. Tiesin itsekkään valintani sattuvan, mutta vasta nyt ymmärrän, miten minuun onkaan sattunut. Itku purkautuu kivuliaina aaltoina, painan pääni hänen syliinsä ja tunnen hänen silittävän päätäni pehmein vedoin.

”Etkö sinä ollutkaan onnellinen?”
”Olin”, saan sanotuksi itkultani, ”olin, ja olen, mutta…”
Kohotan katseeni. En ole vieläkään tottunut siihen, että Jorinin silmät ovat oikeasti tummanruskeat, miltei mustat. Ymmärrän, miksi hän halusi piilottaa niiden todellisen sävyn. Ei johtajalla voi olla mustia silmiä, ei täällä. Jorin silittää poskeani. Itkulle ei tule loppua.
”Älä kuole”, kuiskaan. ”En anna sinulle lupaa kuolla. Kuinka sinä saatat. Minä tulen vihdoin sinua katsomaan, ja sinä aiot lähteä paperitaivaalle, eikö sinulla ole mitään käytöstapoja? En anna sinun. En ikinä…”
”Inahe…”
”Älä jätä minua.”

Vaikka minä jätin hänet. Itsekkyydelleni ei ole mitään rajoja.

Jorin nousee istumaan. Hänellä on aina ollut täydellisen suora ryhti, mutta nyt kipu vääntää häntä aavistuksen kumaraan. Hän ottaa minut käsipuoleensa seistessään, ja silloin hänen ryhtinsä suoristuu. Minussa kulkee väristyksiä. Hänestä uhkuu yhä sama voima ja arvokkuus kuin vuosia sitten. Sairaus ja aika eivät ole pyyhkineet niitä pois, ne ovat häneen kirjoitetut. Ja minua heikottaa edelleen katsoa häneen pitkiä aikoja.

Mikään täällä ei ole muuttunut. Ja silti kaikki on. Korallitaloa ei enää ole, enkä pysty ajattelemaan sitä ilman, että koko kehooni sattuu. Joskus kaipaan siskoani niin, että kaikki minussa vääntyy kasaan. Hänestä en uskalla kysyä. En voisi, en nyt. Sitä kaipuuta en ole valmis kohtaamaan.

Kaikki tämä tila, nämä suuret seinät ja valkoiset käytävät ovat paljon suurempia kuin mielikuvissani. En ole kaivannut avaria, ympyränmuotoisia ikkunoita ja marmoriportaita, en ihmisten katseita, jotka näkevät minussa edelleen Perijän. Vuodet ovat onnekseni kirineet edelle, vain harvat täällä yhä tietävät minun olleen se nuori poika, jonka Jorin valitsi Perijäkseen. En tiedä, millainen seuraajani on. Kenties Jorin oli hänenkin kanssaan. En tahdo ajatella sitä nyt, kun kuljemme toistemme käsipuolessa sinne, mistä kaikki alkoi.

Lasinen puutarha on säilynyt, se on yhä sellainen kuin se oli ensimmäisenä päivänäni täällä. Puutarha kylpee valossa, lasiset seinät saavat tilan vaikuttamaan suuremmalta kuin se on. Kaikkialla on vihreää ja valkoista. Katseeni eksyy lasipuutarhan perälle, jossa seisoin silloin, kun Jorin näki minut ensi kertaa. Muistan yhä hänen kyyneleensä. Silloin en ymmärtänyt, miksi hän itki. Nyt ymmärrän.

”Täällä on enemmän värejä kuin silloin”, huomaan sanovani. Kyyneleet ovat jo kuivuneet poskilleni, mutta kasvojani kuumottaa edelleen. Ajatuskin siitä, että Jorin ei pian enää olisi tässä, jakamassa näitä muistoja kanssani, repii minut kappaleiksi.
”Maailma muuttuu.”
”Hah.”
Sen vuoksi minä lähdin. Koska tämä paikka ei koskaan muutu.
”Otitko sinä minulle seuraajan? Periikö joku sinun paikkasi?”
”Huonostipa sinä olet seurannut, tässä on kuitenkin kymmenen vuotta välissä”, Jorin nauraa.
”Vannon, että mikään tieto ei kulkeudu Anfariin”, hymähdän. ”Enkä minä ole halunnut tietää.”
”Otin minä uuden Perijän.”
”Hyvä.”
”Hän ei…”
Nostan käteni ylös.
”Sinun ei tarvitse kertoa.”
”Minä yritin. Hän ei… hän ei ollut halukas.”

Kuvittelen Jorinin silittämässä toisen vaalean pojan hiuksia ja hipaisemassa ohimennen tämän kylkeä. Minua surettaa. Minun kaunis, vanha lintuni. Hetken mielijohteesta vedän Jorinin ranteesta itseäni vasten ja suutelen. Suutelin häntä jo aiemmin, mutta se ei ollut sama asia, se oli pelkkää lohtua ja menetystä. Tämä on halua, pelkkää kaipaavaa poltetta. Olen ikävöinyt hänen tuntuaan koko ruumiini palolla.

Jorin työntää minut pöytää vasten niin, että yksi kukkaruukku on miltei kaatua. Siirrän sen hellästi sivummalle ja annan Jorinin kuljettaa käsiään kehollani. Mikään ei ole muuttunut, olen yhä sama siro ja valkea poika, jonka reisiä hän rakastaa. Nyt hänen kätensä eivät hipaisekaan reisiäni, ne jäävät vyötäisilleni. Hän lopettaa ja katsoo minua pitkään.

”Meidän täytyy lopettaa.”
”Miksi? Sattuuko sinuun?”
”Ei. Mutta en…” Hän painaa päänsä. ”En voi tehdä tätä itselleni. Sinä et jää.”
Kylmä kivi istuu rinnallani ja särkee.
”En tullut tänne satuttamaan sinua", kuiskaan.
Jorin vetäytyy kauemmas, vie lämpönsä luotani.
”Sitten meidän täytyy lopettaa.”

Tämä on minun valintani. Jälleen. Jos jään hänen syleilyynsä, minun on todella jäätävä. Minä tiedän jo, mitä teen. En koskaan jättäisi kotiani, en niitä kaikkia kymmeniä lapsia ja nuoria, jotka joka päivä valavat minuun uskoa tästä maailmasta. Jälleen kerran minä jätän hänet, koska en pysty elämään kenellekään muulle kuin itselleni.

Mutta kun minä en tahdo.

Ajattelen Jorinia, joka on kaikki nämä vuodet kaivannut lämpöäni. Ajattelen, miltä tuntuisi rakastaa häntä nyt, kun tiedän, kuka olen ja mitä tahdon. Hellyys läikähtää jälleen yli, menen lähemmäs, tahtoisin vain painaa hänet itseäni vasten. En kuitenkaan tee niin.

”Sitä vähän minäkin”, Jorin huokaa. ”Tiedätkö, minä yritin olla monen kanssa sinun lähtösi jälkeen. Tämä ei ole syyllistystä, tahdon vain sanoa tämän. Etsin sinua ikäistesi poikien iholta, mutta en koskaan löytänyt etsimääni. Ja sinun seuraajasi…”
Jorin irvistää.
”Ah, ehkä minun on vain hyväksyttävä, että olen tullut vanhaksi”, hän nauraa.
”Sinä olet kaunis”, sanon ajattelematta mitään. Hänen lommoposkisille kasvoilleen kipuaa hymy. Minulle hän on aina ollut kaunein kaikista. Hurja leijonanharja, terävät piirteet, pukinparta ja aina yhtä voimakas olemus. Vielä sairaana ja aiempaa luisevampana hän näyttää yhä eteeriseltä ja lujalta.

”Voi…” Jorin hymähtää. ”Kai minä vihdoin sisäistän sen, että joistakin alle kolmekymppisistä nuorukaisista kaltaiseni vanhan miehen lähentely saattaa tuntua vähintään pervolta.”
Tyydyn vain naurahtamaan. Hänellä oli maine jo silloin, kun hän oli minun kanssani. Kukaan ei tainnut koskaan nähdä meitä yhdessä, vaikka huhut kiersivät koko Athalaa.
”Minä en koskaan etsinyt uutta kumppania. Ajattelin, että eläisin yksin lopun ikääni”, tokaisen. Sänkyni on aina ollut vain minun.
Jorin kallistaa päätään.
”Oletko tosissasi?”
Nyökkään.

Joskus muistan miettineeni, pitäisinkö miehistä vai naisista, jos olisin saanut itse valita. Tiedän, etten olisi koskaan kiinnostunut Jorinin kaltaisesta ihmisestä, ellen olisi ajautunut hänen iholleen lähes pakon sanelemana. Sitten tajuan joka kerta, ettei sillä ole merkitystä. Minun elämäni meni näin. Kielsin viimeiseen asti itseäni rakastumasta, ja vielä tunteeni ymmärrettyänikin pakenin sitä elämään, jossa pysyisin varmasti erossa siitä, joka raastoi minua rikki.

”Minä rakastan sinua”, huomaan sanovani. Se on totta. Yhä edelleen.

Jorinkin tietää sen todeksi. Hänen silmiinsä kihoaa kyyneliä, hän ottaa askeleen lähemmäs kuin kysyäkseen. Kiedon molemmat käteni hänen ympärilleen ja rutistan, vaikken tiedä, lupaanko hänelle jotakin tekemällä näin.

”Me emme koskaan todella kohdanneet toisiamme”, sanon hiljaa ja nojaan hänen olkaansa. ”Minä olin nuori ja väärässä paikassa, emmekä me koskaan luopuneet ylpeydestämme kohdataksemme toisiamme oikeasti. Tämä on ensimmäinen kerta.”
”Minä kohtelin sinua väärin.”
”Niin minäkin sinua.”
”En kanna kaunaa. Kannatko sinä?”
”En taida osata”, huokaan. ”Olen oppinut itsestäni valtavasti nyt, kun olen saanut aikaa ja etäisyyttä kaikkeen tapahtuneeseen. Minun ei olisi ollut mahdollista löytää itseäni näissä saleissa. Minä kuitenkin ajattelin silloin vielä varsin mustavalkoisesti. Kuvittelin, etten voisi koskaan tulla onnelliseksi kanssasi, koska meidän välillämme oli kuilu. Halveksin sinua. Ja sinä taisit nähdä minut vain puhtaana lelunasi.”

Huokaan syvään. Silitän Jorinin hurjia, pitkiä hiuksia.
”Muistan kiusanneeni sinua. Pidin sinua vanhana miehenä, joka hullaantui nuoren pojan puhtaudesta.”
”Teknisesti katsoen et ole vieläkään väärässä tuossa.”
”Hys, minä olen kolmekymmentä.”
”Pieni poika sinä minulle olet.”
”Haluatko turpaasi?”
”Enköhän minä sen kestäisi.”
”Hah, niin varmaan.”

Minulla on ollut niin ikävä. Painaudun häntä vasten kuin yrittäisin sulautua häneen.
”Minä uskon, että jos Inela ei koskaan olisi ollut täällä, en olisi halveksinut sinua samalla tavalla”, kuiskaan. En vieläkään pysty puhumaan siskostani ilman, että kyyneleet kihoavat silmiini. Räpyttelen ne pois.
”Minä pimitin sinulta isoja asioita”, Jorin sanoo.
”Niin teit. Enkä minä kestänyt sitä, että rinki vanhoja miehiä ja naisia seisoi katsomassa minun lävitseni.”
”Me emme tainneet pitää sinua minään. Moni täällä näki sinut pelkkänä pyrkyrinä.”
”Ymmärrät siis viimein, miltä se minulle tuntui? Jatkuva aliarviointi ja päidenpudistelu?”
Jorin nyökkää.
”Tiedän kyllä nyt, miksi sinä lähdit.”
”Mutta minä jätin sinut. Kuvittelin välillemme kuilun. Tiesin aina lähteväni. Sinä edustit minulle tämän maan politiikkaa, sinä edustit kaikkea mitä minä vihasin ja jonka halusin tuhota. Ja silti rakastin sinua.”
”Olinko minä lopulta sinua parempi? Sinä olit minun pakoreittini todellisuudelta. Et ollut väärässä, minä todella taisin alussa rakastaa vain mielikuvaani sinusta. Takerruin siihen kuin se olisi pelastukseni. Näin vain puhtautesi ja kauneutesi. Emme kumpikaan tainneet nähdä toisiamme oikeasti.”

Jorinin käsi silittää selkääni. On niin lämmintä, että hukun siihen.
”Miksi minä tulin vasta nyt? Kun kaikki on jo myöhäistä…” Kyyneleet kutittelevat silmieni takana jälleen. ”Sinä teet kuolemaa…”
”Minä kieltäydyn kuolemasta, jos se tarkoittaa, että saan pitää sinut.”
”Olen antanut sinun odottaa kaikki nämä vuodet…”
”Kuolemalla ei ole minulle mitään asiaa. En suostu antautumaan vielä.”
”Rakas, sinä olet yskinyt mustetta vuosikymmenet.”
”Miksi sinä sanoit minua?”

Jorin vetäytyy kauemmas ja siristää silmiään. Tunnen poskieni punehtuvan.
”’Rakas’? Oho, kuka sinä olet? Et ikinä nimittänyt minua noin.”
”Eii! Seis!” Alan tahtomattani nauraa.
”Tuo naurukin. Et sinä ennen nauranut. En muista koskaan kuulleeni sinun nauravan.”
Tuijotan häntä häkeltyneenä ja virnistän. Hän ei kestä enempää, hän painaa minut uudelleen vasten pöydänkulmaa ja vie kädet vyötäisilleni.
”En pysty enää elämään ilman sinua”, hän kuiskaa ilmiselvän kiihottuneena.
”Kehtaakin kuolla. Kehtaakin.”
”Älä mene.”
”Älä sinäkään.”
”Tahdon ottaa sinut nyt.”
”Ota. Kaikki minusta.” Suutelen häntä pitkään, en tahdo päästää irti nyt.
”Odota. Odota, mennään muualle…”

Hän ottaa minua kädestä ja vie minut ulos puutarhasta. Kuljemme takaisin puhtaanvalkeille käytäville, jossa vastaan kävelee vanhoja tuttuja kasvoja. Muistan yhä nämä ihmiset, jotka ovat seisseet pyöreän pöydän edessä ja tuijottaneet minua valkeiden naamioittensa takaa. Jorin pitää minua kädestä heidän edessään. Mennyt ja nykyinen elämä risteävät, kaikki on tässä. Yllättäen löydän itseni kiskaisemassa hänet itseäni vasten ja suutelemassa lujaa. Haluan, että kaikki näkevät. Todetkoon huhut todeksi. Ihmetelkööt. Minä tahdon heidän näkevän, että kaikkien näiden vuosien jälkeen olen täysin tosissani.

Minä voin olla sekä itseni että hänen. Olen vihdoin tarpeeksi voimakas, jalkani kantavat. Voin rakastaa. Annan itseni rakastaa. Lämmin tunne sykkii koko kehossani, kun suutelen Jorinia keskellä käytävää.

Irrottautuessani jään hänen kylkeensä kiinni ja hymyilen niin, että valo läikkyy koko kehossani. Tunnistan muutamat tutut kasvot ohikulkijoiden joukossa, osa hymyilee meidät nähdessään.
”Kas, Inahe, olet jälleen maisemissa.”
Vilkaisen Jorinia ja hymyilen.
”Olen.”

Me jätämme kaikki täällä omaan arvoonsa ja vetäydymme kauemmas, tuttuun huoneeseen. Jorin vie minut vanhaan huoneeseeni, sinne, jossa on pelkkä yksi suuri valkea sänky ja suuri ikkuna. Ei mitään muuta. Huone on pienempi kuin muistin. Sen valkoisuus on silmiinpistävää. Muistot lyövät vasten kasvoja. Tuolla samalla peitteellä Jorin on ottanut minut kymmeniä kertoja minun ollessani vielä hänen Perijänsä.

Oven sulkeuduttua emme pysty enää pysymään erossa toisistamme. Suutelemme ja koskemme, ja koko kehoni on tulessa. Miten paljon se onkaan kaivannut tätä. Jorin kaataa minut sängylle, jonka tuntu on pysynyt samana, se on edelleen samaan aikaan kova ja upottava. Jorinin hiukset kutittelevat poskiani hänen kivutessa päälleni hellemmin kuin ennen. Hänen kätensä hakeutuvat kaapuni nyöreille ja avaavat ne yksitellen.

”Inahe…”
”Niin?”
”En ole muutamaan vuoteen kyennyt saamaan erektiota.”
”Selvä.”
”Haittaako se?”
”Ei. Ei haittaa. Koske minuun. Haluan, että tyydytät minut.”
Jorinista pakenee varovainen hengähdys.
”Sinä et koskaan osannut vaatia… miten kuuma sinä olet nyt…”
”Minähän sanoin löytäneeni itseni.”
”Se on valtavan seksikästä.” Hänen kätensä tunnustelee reisiäni, hän on aina rakastanut niitä. ”Ah… Et ole muuttunut yhtään.”
”Huvittavaa, eikö?”
”Olet maailman kaunein.”

Hän riisuu minut täysin alastomaksi ja katsoo. Tilanne on sama kuin ennen, minä makaan paljaana hänen allaan, ja silti kaikki on erilaista. Me emme ole enää ne ihmiset. Olen paljon enemmän läsnä kuin koskaan silloin kykenin olemaan. Olin pelkkä lelu, en aktiivinen toimija, mutta nyt minä tiedän, mitä haluan. Riuhtaisen Jorinin kaavun auki, haluan nähdä hänet kokonaan.

Keho on yhä voimakas, vaikka sairaus on heikentänyt sitä. Erotan luut rinnasta ja lantiolta, hän ei ole enää yhtä lihaksikas ja hurja, mutta heiveröisempänäkin hän on yhä oma kaunis ja luja. Silitän hänen rintakehäänsä ja kurotan suutelemaan kaulaa.

Seksi hänen kanssaan ei ole kuten ennen. Olen enemmän läsnä kehossani kuin koskaan. En enää vain passiivisesti makaa hänen allaan ja anna itseäni hänen kosketettavakseen, vaan kosken itse, hyväilen ja suutelen, olen vihdoin joku, joka osaa tehdä niin. Joku, joka tuntee kaiken tämän. Se innostaa häntä entistä enemmän, minun osallisuuteni, ja hänestä tulee aiempaakin intohimoisempi. Yllätykseksemme hän pystyy sittenkin kovenemaan, ja se saa minut painautumaan lempeästi patjaa vasten ja avaamaan haarani.

Kehoni täyttävä lämpö on pelkästään miellyttävä. Ennen muistan, etten ajatellut seksistä juuri mitään. Se oli pakollinen paha. Sitä vain täytyi tehdä. Mutta nyt kaikki on intohimoista ja lämmintä, tunnen, kuinka mielihyvän aalto saa koko kehoni säkenöimään.

Jälkikäteen makaan vasten hänen kylkeään ja silitän hänen alastonta kehoaan hellästi.
”Sinusta on tullut vastustamaton”, Jorin hengähtää. ”Minä kun luulin, että olin kymmenen vuotta sitten onnekas saadessani koskea sinuun…”
”Ehkä osaan nykyään vaatia.”
”Minä olen oikeastaan halunnut pahoitella sitä, miten kohtelin sinua aikanaan sängyssä. Olen monesti miettinyt, että se kaikki oli hyväksikäytön rajoilla.”
”Olin kenties passiivinen ja annoin itseni käytettäväksesi, mutta en koskaan vihannut sitä.”
”Mutta et aina halunnutkaan.”
”Ehkä niin. Mutta silloin minä en osannut olla näin läsnä itsessäni. Nyt, kun tunnen itseni paremmin, tämä kaikki on paljon helpompaa. Minä aidosti haluan sinua.”
”En uskonut enää tässä elämässä saavani erektiota.”
Nauran.
”Olet tosi ihana”, kuiskaan vasten hänen kaulaansa.

Jorin vetää minut päälleen ja kietoo suuret kätensä ympärilleni.
”Onko minun pakko luopua sinusta?” hän kysyy.
”Voisimmeko me todella elää yhdessä kaikkien näiden vuosien jälkeen?”
”Haluaisitko sitä?”
Nielaisen.
”Haluan.” Haluan haluan haluan. Saanko minä vihdoin haluta?
”Minäkin tahdon sitä.”
”Mutta en aio lähteä Anfarista.”
”Minä voisin tulla mukaasi.”
”Onnistuisiko se todella?”
”No, yksikään Suurvaris ei toki ole koskaan eronnut asemastaan, mutta…”
”Mutta sinä et kyllä ala kuolemaankaan. En anna sinun.”
”Yleensä tästä virasta on lähdetty vain kuolemalla.”
”Et tee sitä. Aion olla oma itsekäs itseni ja kiusallanikin pitää sinut elossa.”
”Minuahan ei mikään sairaus nujerra, jos saan olla sinun kanssasi.”
”Olisinpa noin toiveikas.”
”Minun piti olla meistä se vanha ja pessimistinen.”
”Jorin. Tekisikö se sinut onnelliseksi?”
”Kuoleminen?”
”Ei, tyhmä, vaan kanssani oleminen. Kestäisitkö, että kävisin töissä ja ravaisin ostamassa meille ruokaa ja vaatteita?”
”Kestäisinkö normaalia elämää?” Jorin nauraa. ”Hah, juuri ja juuri.”

Nousen niin, että näen hänen kasvonsa. Jään pyörittelemään hänen tuuheita hiuksiaan sormieni välissä.
”Olen tosissani. Me emme ole tottuneet elämään sellaista elämää. Saisimmeko me sen toimimaan?”
”Tahtoisitko sinä?”
”Tahtoisin.”
”Minä en ole mistään niin haaveillutkaan kuin eläköitymisestä ja vanhoista päivistä yhdessä sinun kanssasi. Tiesitkö, että sinun lähtösi jälkeen harkitsin virastani eroamista?”
”Oikeastiko?”
”Sinä katsoit jumalaa silmiin. Minusta ei enää tuntunut siltä, että olisin kyennyt jatkamaan elämääni täällä. Vuosien mittaan ymmärsin vihdoin, miksi sinä halusit uudistaa Athalaa.”
”Mitä, oletko tosissasi? Sinäkö aloit olemaan uudismielisempi?”
”Ehkä hieman. Älä huoli, olen yhä sama jäärä kuin silloin.”
”En olisi muuta odottanutkaan”, nauran. ”Mutta…”
”En halua kuulla enää yhtään muttaa. Olen rakastanut sinua kaikki nämä vuodet. Haluan sinut, jos vain sallit minun.”
”Jorin…”
”Niin?”
”Haluaisitko sinä naida minut?”

Jorin alkaa nauraa. Nauru pakottaa muutaman ysköksen ulos hänestä, joudun nostamaan hänet istumaan, ettei hän tukehdu niille sijoilleen. Silitän kämmentä hellästi, pysyn hänen vierellään. Kun katseemme kohtaavat, koko kehossani tykyttää.

”Sinä todella olet muuttunut”, Jorin kuiskaa. ”Pidän siitä. Ajatella, että kansa odotti kolmekymmentä vuotta, että minä menisin naimisiin ja saisin perillisen. Tässä sitä ollaan.”
”Eipähän jäisi enää kenellekään epäselväksi, että Suurvaris todella makasi Perijänsä kanssa silloin kauan sitten.”
”Variksen nimissä, tuo kuulostaa kamalalta noin.”
”Ehkä vähän”, nauran.
”Haluan minä.”
”Mitä?”
”Mennä kanssasi naimisiin.”

Jokin minussa käpertyy helläksi ja pieneksi vatsanpohjalleni. Kaikki tämä yksinäisyys, raastava etäisyys jokaiseen ihmiseen ympärilläni on kaihertanut minua aina. Mutta nyt välissämme ei ole mitään. Olemme riisuneet ylpeytemme ja kaiken sen, joka veti meitä erilleen. Olemme täysin paljaita toistemme edessä.

*

Vietän kokonaisen viikon pääkaupungissa Jorinin kanssa. Ilmoitan töihin kirjeitse, että minulla menee odotettua pitempään. Tahdon olla hänen kanssaan, kuroa kiinni kymmenen menetettyä vuotta muutamassa päivässä. Me todella olemme muuttuneet. Emme koskaan nauraneet yhdessä. Minä en muista koskaan edes nauraneeni.

Seksi on intohimoista ja lujaa, Jorin ei voi millään väittää minulle olevansa sairas niinä hetkinä, joina hän on kanssani. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen rakastelevani hänen kanssaan. Tältä se siis tuntuu. Kun on yhtä sen kanssa, jota rakastaa.

Olen kuin eri ihminen.
Olen eri ihminen.

Me kuljemme Lucastan kaduilla yhdessä, käymme tutuilla kojuilla. Pelkään näkeväni tuttuja, jotka tunnistaisivat minut ja kysyisivät minulta mitä tahansa, mutta kadut ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa. En ole juuri käynyt täällä. Jorin tuntee kaikki ja kaikki tuntevat Jorinin. He tietävät minutkin, ja sen, mitä meidän näkeminen yhdessä merkitsee.

Me emme välitä. Vietämme kaiken ajan kahdestaan, keskustelemme rehellisemmin ja avoimemmin kuin koskaan. Olen niin rakastunut, että koko kehoani kipristelee, ja vihdoin sallin itselleni luvan tuntea kaiken sen.

Kun olemme jälleen rakkaassa lasipuutarhassa ja silittelen kaikessa rauhassa kasveja, Jorin yllättäen kumartuu. Ensin ajattelen, että hänen selkänsä pettää, mutta hän polvistuukin eteeni ja pitelee jotakin kiiltävää käsissään.

En kuvitellut, että hän todella tekisi tämän. Että hän haluaisi.

”Inahe. Edelliset päivät ovat olleet takuulla elämäni onnellisimmat.”
Niin minunkin, haluaisin huutaa, mutta en pysty sanomaan mitään. Tuijotan häntä, hänen kapeat kasvonsa ovat lempeät. Hän ei koskaan aiemmin ollut lempeä.
”Minä kuvittelin kuolevani yksin. Olin valmistautunut siihen, etten näkisi sinua enää koskaan. Mutta sinä tulit. En tahdo olla erossa sinusta koko loppuelämänäni.”
Jorin ojentaa ohutta kiiltelevää sormusta minulle.
”Jos vain sallit, tahdon sinut omakseni. Mennään naimisiin, Inahe.”

En koskaan kuvitellut meneväni naimisiin.
Tai rakastuvani.
Tai itkeväni, kun minua kositaan.
Tai sanovani kyllä.

”Kyllä. Mennään. Voi, mennään…”
Jorin pujottaa sormuksen sormeeni ja nousee ylös. Halaamme toisiamme pitkään, hän tuoksuu ja tuntuu juuri niin omalta kuin aina. Jorin jää pyyhkimään kyyneliä kasvoiltani.
”Missä ihmeen välissä sinä ostit tämän?” Pyörittelen sormusta.
”Kymmenen vuotta sitten.”
Silmäni suurenevat, suuni raottuu.
”Olisitko sinä…”
”Minä halusin sinut aina.”

Minä en kurota vielä suutelemaan häntä. Haluan vain tämän hetken. Auringon kaistaleen hänen hiuksissaan ja käteni hänen poskellaan. Käteni, jossa kimaltelee sormus. Lupaus. Merkki siitä, että saan vihdoin rakastaa. Olen viimein vapaa.

perjantai 6. toukokuuta 2022

Klubilla

SV: insesti


Oli Kajon idea lähteä klubille. Minua ei erityisemmin kiehdo sellainen ihmismassa ja melu, mutta hän väittää kivenkovaan, että meille tulee hauskaa. Ajatus ei ole vastenmielinen, ja hän on siitä niin hurmaavan innoissaan, että suostun. Kajo käyttää uskomattoman paljon aikaa vaatteiden valitsemaan valitakseen lopulta pelkän verkkopaidan ja ja kaulapannan. Hän valitsee kultaisia koruja ja hänen asetellessaan niitä ranteisiinsa minä nappaan häntä kaulapannasta.

”Onpa hyvä, että valitsit tämän, niin voin pitää sinua hihnassa. Karkaat kumminkin.”
”Ollaanpa sitä kinkyjä”, hän nauraa.
”Olet ihan hiton seksikäs. Mistä tuo paita on? En ole nähnyt sitä koskaan.”
Kajo puristaa huulensa yhteen.
”Ai. Joltain ihmiseltä siis.”
”No tuota… niin. Tiedäthän sinä, miten he pitävät minusta.”
”Aina sinua saa vahtia.”
”Ei tällä kertaa.”
”Voisi olla seksikästä katsoa vierestä. Senkin lutka.”

Kajo kurtistaa kulmiaan ja pudistelee päätään. Hän tulee kylkeeni kiinni ja ryhtyy riisumaan valkeaa kauluspaitaani.
”Ilta… Ollaksesi noin upea sinä et kyllä koskaan jaksa ajatella pukeutumista.”
”Kuules nyt. Minulla on prioriteetteja. Kuten tämä.” Puristan häntä takapuolesta, hän alkaa nauraa.
”Malta vielä!”
”Mhhmh.”
”Musta paita. Okei?”
”Äääh. Jos haluat.”
”Korostaisi silmiäsi. Sitä paitsi minullakin on mustaa.”
”Sinulla on myös tuollainen nätti vyötärö ja näytät aina siltä, että olet valmis ottamaan suihin. Vähän eri energia kuin minulla.”
”Mutta minähän olen aina valmis!”
”No hitto tismalleen!”

Kajo pudistelee yhä päätään riisuessaan minut paidastani. Hän pukee keskittyneesti mustan paidan ylleni, se jättää käsivarteni tatuoinnit näkyviin. Kajo viimeistelee asun pienellä hopeisella ketjulla kaulassa. Tuijottaessani itseäni peilistä minun täytyy myöntää, että Kajolla on tyylitajua.

”Katso nyt. Ihan samaa paria.”
Me todella näytämme pariskunnalta. Hän pörröttää tukkaani. Minua hymyilyttää.
”No niin. Ja sitten mennään.”

*

Kajo osaa tämän automaattisesti. Hän tietää, mitä haluaa, eikä hänelle tuota vaikeuksia keskustella ihmisille. Hän juuttuu milloin kenenkin kanssa juttelemaan ja nauraa puronauruaan jokaiselle. En tiedä, miksi en tunne pistoa sisälläni tänään. Tämä ei ole sama kuin hän olisi täällä yksin nauramassa ja kiehnäämässä, hän on täällä minun kanssani. Koska hän halusi. Koska hän tahtoo leikkiä.

Minäkin juttelen ihmisille, vaikka heidän punaiset naamansa ja oluenhajuinen hengityksensä turhauttaa minua. Heillä ei ole minulle mitään tarjottavaa, mutta Kajo tuntuu rakastavan heitä, enkä minä tahdo tehdä häntä surulliseksi. Hän on innokkaampi kuin aikoihin, ja hänen näkemisensä sellaisena saa koko kehoni kihelmöimään.

”Hei.” Nainen vasemmalla. Karkeasti blondattu tukka ja pantteritoppi. Saan väristyksiä. Tämän takia vihaan ihmisiä. Turhia kaikki.
”Hei.” Siemaisen lasistani. Kajo on kauempana tanssimassa. Olen kertonut jo kolmelle ihmiselle hänen olevan poikaystäväni. Kajosta en tiedä, hän on saattanut sanoa totuuden, sen, että olen hänen veljensä. Odotan innolla reaktioita. Tahdon nähdä ihmisten hikisten kasvojen vääntyvän irveen.
”Millä meiningillä liikkeellä tänään?”
”Otan rauhassa. Olen täällä veljeni kanssa.” Nyökkään kohti Kajoa, joka tanssii keskellä lattiaa kädet kohotettuna. Hän on niin vapautunut ja sulava, että minun tekisi mieli juosta hänen kimppuunsa ja koskettaa häntä joka paikasta.
”Ai. Oho. Tuo violettipäinenkö?”
Nyökkään.
”Nätti.” Naisen silmät kääntyvät minuun päin. Ripsiväri on varissut paakuiksi silmien alle. ”Sinä olet kyllä upeampi. Älä kerro hänelle.”

Tekisi mieli lyödä. Ihmiset eivät tiedä mitään.
”Miten ilta on mennyt?”
”Mikäs tässä.”
Vilkuilen Kajoon päin, tulisi jo pelastamaan minut tästä. Nojaan selkä tiskiä vasten ja yritän keksiä jutun juurta naisen kanssa. Nainen tuntuu tuijottavan minua kuin olisin hänelle täysin toismaallinen kokemus. Ehkä olenkin, ihmiset ovat niin yksinkertaisia, että mikä tahansa poikkeava vetää heiltä jalat alta. Minä tosin ymmärrän, miksi he katsovat Kajoa niin. Kajolle ei kukaan voi olla immuuni. Hänestä näkee kauas, ettei häntä voi koskettaa, ei todella, niin kaukainen hän on. Yöllinen kajastus, jota ei voi pitää hetkeä pitempään.

”Oletteko sinä ja veljesi läheisiä?” nainen hihittää. ”Tai taidatte te olla, kun olette klubilla. Minä kun menisin veljeni kanssa niin helvetti olisi irti.”
Kysyinkö, hitto sentään? Mikä tarve ihmisillä on tunkea omia elämänkokemuksiaan vasten kasvojani? Päätän olla tänään ystävällinen ja hymyilen naiselle.
”Tosi läheisiä”, sanon hymyä äänessäni.
”Onpa kiva. Monesti näkee, että lapsuuden kina erottaa aikuiset sisarukset toisistaan. Onko sinulla muita sisaruksia?”
”Sisko.”
”Hän ei sitten lähtenyt.”
Ajatus Valvesta klubilla saa minut nauramaan ääneen.
”Aha, joo, kaikki eivät ole sitä tyyppiä”, nainen nauraa mukana kuin muka ymmärtäisi tilanteen.

Juuri, kun olen pakottamassa itseäni keksimään väkinäistä keskustelunaihetta naisen kanssa, Kajo saapuu tanssilattialta suoraan kylkeeni kiinni. Hän ei odota hetkeäkään, vaikka tiedän hänen nähneen naisen jo tanssilattialta. Saan väristyksiä. Hän merkitsee minut omakseen.

Kajo painautuu tiukasti kylkeeni kiinni, vie kädet niskaani ja suutelee. Nousuhumala tekee hänen suudelmastaan pehmeämmän, en tahdo sysätä häntä pois, vaikka tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu.

”Siis. Odotahan nyt.” Naisen ääni ei ole enää teeskennellyn kiinnostunut ja taipuisa. ”Eikös hän ollut sinun veljesi? Mitä?”
Kajo katsoo minuun silmät suurina ja alkaa kikattaa. Nauran hänen kanssaan.
”Okei, nyt on aika lähteä”, minä hymähdän ja annan Kajon kiskoa minut juosten tanssilattian halki yleisille vessoille. Puhkeamme hillittömään nauruun yhtäaikaisesti. En jäänyt katsomaan naisen ilmettä, kun jätimme hänet yksin.

”Hitto sinun kanssasi”, nauran niin, että minun on vaikea saada happea. Tunkeudumme ahtaaseen WC-koppiin, jonka seinillä on nuhjuisia ja räikeitä julisteita. Kajo kikattaa minua vasten, hän on kietonut molemmat kätensä kaulalleni.
”Tiedätkö, tämä oli jo toinen kerta tälle illalle”, hän nauraa.
”Eikä!”
”Sanoin jollekin minua iskemään tulleelle äijälle, että poikaystäväni on tuolla.”
Hänen äänensä on naurun värittämä, hänen on lähes mahdotonta kertoa tarinaa ilman naurunpurskahduksia. Rakastan häntä niin, että sattuu.
”No, joku hänen kaverinsa tuli hänen kanssaan myöhemmin juttelemaan, ja koska olen mestari kiinnittämään huomiota asioihin, en tietenkään tunnistanut sitä aiempaa ukkoa. Fiksuna sitten selitin jotain tuolla tiskillä odottavasta veljestä. Äijä veti hepulit.”
”Siis missä välissä tämä tapahtui? Luulin katselleeni sinua koko ajan! Miten sinä ehdit joka paikkaan?”
”Sinun ympärilläsi pörräsi paljon ihmisiä. Et varmaan huomannut.”
”Helvetin ihmiset, ihan sietämättömiä.”
”Minähän sanoin, että tuo musta paita on hyvä idea. Olet niin kuuma. Luoja. Olet niin kuuma… Ilta… ah…”

Kajo työntää minut aivan liki kopin seinää ja painaa lanteitaan minua vasten.
”Me onnistuimme järjestämään melkoisen kaaoksen tuolla”, Kajo kuiskaa. Tunnen, kuinka hänen hengityksensä käy raskaammaksi. Tiedän, miksi tulimme tänne. Kajo katsoo minua silmiin avatessaan vyöni ja vetäessään housuni alas. Hänen liikkeissään on jo hienoista humalaista kuumeisuutta, mutta se tekee kaikesta tuhatverroin seksikkäämpää. Hän käy aivan kuumana, enkä voi koskaan vastustaa sitä.

Kajo on niin hurjan kiihkeä, että hän unohtaa, missä olemme. Basson jyske kantautuu tänne saakka, ihmisiä kulkee vessoilta sisään ja ulos jatkuvasti. Kajo voihkii niin kovaäänisesti, että joku vastakkaisesta kopista koputtaa seinään.

Tilanne purkautuu kikatuksena kaulaani vasten. Sitten Kajo suutelee minua lujaa, hän ei tahdo minun lopettavan vielä, enkä tahdo lopettaa, kaikki tässä on täydellistä. Likainen klubin vessa, hämmentyneet ihmiset ja humalainen, kiihkeä Kajo minua vasten.

”Ne eivät tienneet, että olemme veljeksiä”, Kajo kikattaa korvaani niin ilmiselvän kiihottuneena, että puristan häntä tiukemmin itseäni vasten. ”Ne eivät tienneet!”
Humala alkaa jo puhua, mutta Kajo on tavattoman hurmaava, niin estoton, että huimaa.
”Pane minua kovempaa, veli, hei, etkö kuule, kovempaa”, Kajo voihkii taas niin kovaa, että tiedän muiden kuulevan. En välitä, miksi välittäisin, tämän vuoksi me olemme täällä.

”Hei nyt vittu turvat tukkoon!” joku huutaa ja lyö nyrkillä oveen. ”Tsiisus viekää roolileikkinne jonnekin vähän vähemmän julkiselle paikalle!”
”Roolileikit?” minusta pääsee epäuskoinen naurahdus. ”Kuulitko?”
Kajo katsoo minua pitkään, hänen humalaiset aivonsa prosessoivat tilannetta pitkään ennen kuin hän purskahtaa taas nauruun.
”Hei, veli, tiesitkö, että tämä oli roolileikki?” hän kikattaa.
”En, hitto, olisikohan minulle pitänyt kertoa… Leikkiäkö tämä olikin, etkö sinä olekaan minun veljeni? Nyt kyllä harmittaa.”
”Rakas!”

Naurunsekainen seksimme ei ole päättyäkseen, Kajo jaksaa tänään pitkään. Kaikki on pinnassa, emme malta millään lopettaa nyt, kun olemme täällä. Orgasmi on odotettua rajumpi, Kajolle kenties minuakin voimakkaampi, hän ei vieläkään kiinnitä huomiota äänenvoimakkuuteensa. Hän on kuuma ja aavistuksen hikinen minua vasten, lämpötila on korkea, täällä on niin paljon ihmisiä paikalla ja tila on ahdas. Suukotan Kajoa monesti, hän katsoo minua pitkään silmiin. Pidämme toisiamme käsistä kun lähdemme vessasta. 

”Onko tuo teistä hauskaa? Joku nainen tuolla tiskillä puhui miehestä, joka joko kusetti pahasti tai suuteli oikeasti omaa veljeään”, sanoo mies, joka norkoilee vessan maaliroiskeista räikeää seinää vasten.
Me Kajon kanssa vilkaisemme toisiamme, yritämme olla nauramatta.
”Hups”, Kajo sanoo vieden käden teatraalisesti suulleen. Häntä kikatuttaa niin, ettei tästä ole tulla mitään.
”No niin ja sitten kotiin”, sanon kiskaisten Kajon kaulapannasta mukaani.

Tartun tanssilattialla uudelleen Kajoa kädestä, kuljemme violeteissa ja sinisissä neonvaloissa ulos kirpeään ilmaan. Kajo alkaa olla jo niin tuntuvassa humalassa, että hän joutuu ottamaan minusta tukea. Koko kotimatkan hän kikattelee ja osoittaa milloin mitäkin katulamppua ja roskaa kuin ei olisi koskaan moisia nähnytkään.

Minuun alkoholi ei vaikuta lähestulkoon ollenkaan, ajatukseni kulkevat suoraan. Käytän kaiken energiani Kajon vahtimiseen. Hän pysyy vielä tolpillaan, mutta askellus on hataraa ja jutut niin levottomia, että minuakin naurattaa jatkuvasti. Silti sisälläni on pieni, kipeä tunne, kun ajattelen, että tällaisessa tilassa hän on aiemmin kohdannut vieraita ihmisiä. Hän on kuin lapsi, innoissaan ja nauravainen. Joka toinen sekunti hän on suukottamassa minua minne milloinkin ylettää. Hän roikkuu minussa niin luottavaisesti ja iloisesti, että minua heikottaa. Minun rakas pieni veljeni on aina ollut helppo kohde kaikille. Tietysti hän on lähtenyt kaikkien matkaan, kun hän on tällainen. Hänellä on hauskaa, jos muilla on hauskaa.

Äkillinen hellyydenpuuska saa minut kiskaisemaan Kajon itseäni vasten. Halaan häntä tiukkaan, ajattelen kaikkia niitä hetkiä, jotka hän on viettänyt tiedottomassa tilassa toisten iholla, myötäillen heidän jokaista toivettaan.

Kiihko ja adrenaliini ovat hetkeksi poissa, tunnen syvää kiintymystä ja huolta, kun rutistan häntä itseäni vasten.
”Kajo. Rakastan sinua.”
Kajo on jo niin tuntuvassa humalassa, että häneltä menee hetki ymmärtää mielentilani. Hän katsoo minua suurilla, jo samenneilla silmillään ja piirtää sormellaan poskeeni.
”Ei mitään hätää, Ilta rakas.”
”Olen niin kiitollinen sinusta.”
Kajo painaa pehmeän suukon huulilleni ennen kuin jatkamme matkaa.

Pian hän on jälleen oma nauravainen, hölmö humalainen itsensä. Hän kiehnää aivan kiinni kyljessäni ja koskettelee ja suukottaa minua minkä kerkeää, vaikka saavumme metsään. 
”Ssh, baby, tiedät, mikä meitä odottaa. Nyt iisisti.”
”Mutta kun olet niin pirun seksikäs”, hän kikattelee jo sammaltaen.
”Hei. Oikeasti. Täällä ei voi leikkiä samalla tavalla. Sinut pitää saada nukkumaan ja pian.”
”Eeeiieiiei minä tahdon vielä mennä…”
”Ei kun sinä menet nukkumaan.”

”Mukavaa, että teillä on ollut rattoisa ilta.”
Valven ääni. Seisahdumme niille sijoillemme. Kajo on yhä hutera ja kuplivainen, mutta hänkin näkee vaaran siskon siluetissa. Sarvet piirtyvät vasten yön hopeista kajoa.
”Minä oletan, että te tahdotte mennä lepäämään ennen kuin kuulette saarnani.”
”Kai meilläkin saa joskus olla hauskaa?”
”Teillä on aina hauskaa. Velvollisuudet ovat nykyään yksin minun.”
”Vähättelemättä yhtään, mutta eiköhän metsä selviä.”
”Sittenhän voisitte saman tien lakata olemasta tämän metsän henkiä.”
”Tiedät, ettei se toimi noin.”
”Ja sinä tiedät, millaista tämä on.”
”Anteeksi, sisko. Tiedän minä.” Olen tosissani.

Kajo on levoton ja kiehnää yhä minua vasten. Hän yrittää antaa minulle suukkoja poskelle, mutta tuuppaan häntä hellästi sivulle ja pyörittelen silmiäni Valvelle. Valve nyökkää aivan kuin välillämme vallitsisi ymmärrys, vaikka ei hän ymmärrä, hän ei näe sitä minkä minä näen. 

”Hyvä, kun katsoit hänen peräänsä. Mene hoitamaan hänet nukkumaan, puhutaan tästä myöhemmin.”
”Näin teen. Kajo… Kajo hei, nyt sinulta pettää kohta jalat, tulehan siitä.”
”Eiiii Ilta minä tahdon vielä… hei… ota minut syliin… veliiiiii…”
Kiedon käteni Kajon vyötäisille ja puoliksi kannan hänet kauemmas. Nyökkään Valvelle kulkiessani tämän ohi. Valve ymmärtää kyllä.

Kun pääsemme kauemmas, nappaan Kajon syliini ja kannan hänet tutulle mättäälle.
”Nyt rakas me menemme nukkumaan.”
”Ilta… Ilta minä rakastan sinua…” Kajon äänessä on hiven hätää.
”Hei. Kaikki hyvin. Minäkin sinua.”
”Ei kun minä en ole koskaan rakastanut ketään näin, en ymmärrä. Miten se on mahdollista? En tajunnut, että näin paljon on mahdollista rakastaa.”
Kajon käsi hapuilee omaani. Tartun siihen.
”Olen niin onnellinen. Olet ihana.”
”Voi pieni…”
”Ja minua panettaa vielä”, hän henkäisee.
”Hei. Oikeasti. Nukkumaan.”
”Pyydän. Rukoilen. Vielä kerran…”
Kajo kipuaa syliini täysin sulavasti kuin mikään ei sumentaisi hänen aistejaan. Hän näyttää verkkopaidassaan täydelliseltä, enkä voi mitään käsilleni, jotka löytävät tiensä hänen vyötärölleen ja pitelevät häntä sylissäni.

”Okei. Nopeasti sitten. Ja sitten sinä nukut.”
”Mmh, kuten veli käskee…”
”Senkin. Senkin.”

Hän kihertää korvaani vasten ja painaa minut mättäille. Kun kuu piirtää häneen valollaan, tiedän, ettei maailmassa ole mitään yhtä kaunista.

tiistai 3. toukokuuta 2022

Hetki

Kun saavun kotiin, pöytä on katettu kahdelle. Pöydällä on kynttelikkö ja punainen pöytäliina. Ruoan tuoksu täyttää kaikki aistini, Julius on laittanut alkukeittoa myöten kaiken valmiiksi.

”Rakas? Rakaaaas?” huhuilen.
Kuulen kolinaa portaikosta.
”Ai? Muru? Joko sinä tulit kotiin?”
”Täällä ollaan!”
”Äääähh!”

Alan nauraa.
”Hitto, anteeksi, että tulin kotiin”, nauran Juliuksen kompuroidessa portaat alas pitkillä jaloillaan. ”Menikö jokin yllätys pieleen?”
”Kana on vielä uunissa.”
”Leikitään, etten kuullut siitä.”

Julius tulee lähemmäs ja nappaa minut vyötäisiltä ilmaan. Hän suukottaa minua ainakin kymmenen kertaa joka paikkaan ennen kuin laskee minut alas.

”Voi rakas, mitä nyt?”
”Tulin vain ajatelleeksi sitä, miten tarpeettoman rankkaa meillä molemmilla on. Rupesi suututtamaan. Miksi meidän pitäisi aina madella vähillä energioilla ja rämpiä päivästä toiseen? Me olemme vihdoin saavuttaneet aidon onnen kaikkien kipeiden vuosien jälkeen. Olemme jumalauta naimisissa. Kohta siitäkin tulee kaksi vuotta, kun menimme naimisiin. Tämä ei ole oikein, olemme rauhamme ansainneet.”

Voi rakkaani. Kiedon kädet tiukasti hänen vyötäisilleen.
”Oikeassa olet”, hymähdän ja suukotan häntä kaulalle.
”Miksi vain, koska meillä molemmilla on ollut järkyttävän pitkä matka tähän pisteeseen, meidän pitäisi kokoajan taistella jaksamisestamme? Emme ansaitse tällaista. Rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua”, sanon, ja kun sanon sen ääneen, tunnen väristykset kaikkialla kehossani. Hyvä luoja, minä todella rakastan tätä miestä. Jos jokin tässä maailmassa on totta, niin se.

Annan Juliuksen käden harhailla, etsiä vyöni soljen ja työntyä housuihini. Me olemme muovautuneet kiinni toisiimme, kehomme ovat kuin palapeli; joka pala sopii yhteen. Minä olen hänen kuvansa ja hän minun. Julius koskettaa minua koko pituudelta, ja minä työnnän lantiotani hänen kättään vasten. Kaikki tapahtuu täysin spontaanisti. En ehdi tulla, vaikka käyn lähellä painautuessani yhä tiukemmin häntä vasten. Yllättäen Julius hätkähtää taaemmas.

”Ei helvetti! Se kana!” Hän sinkoaa itsensä suoraan keittiöön. Kana höyryää, mutta ei pala, sekin on puolivoittoa. Kanan sävy on pehmeän ruskea ja tuoksu herkullinen. Luotan siihen. Julius on säheltäessään ja kiroillessaan niin suloinen, että miltei unohdan sen, että olen kesken. Vedän sepaluksen kiinni ja nauran.

”Jätit sitten reunalle”, hymähdän ja lyön Juliusta takamukselle.
”Saanko nyt piiskaa? Oijoi…”
”Hiton idiootti, sehän olisi sinulle vain palkinto.” Vinkaan silmääni.
Julius heittää patalaput pöydälle ja kiskoo minut itseään vasten. Alaruumiissani tykyttää edelleen. 
”En malta odottaa iltaan…” Julius sanoo. Ääni taipuu päästään, kuulen, miten häntä kiihottaa.
”Teit jo valinnan”, sanon ja nuolaisen hänen kaulaansa. Kurotan näykkäämään hänen rikkinäistä korvanlehteään. Olen joka päivä kiitollinen siitä, miten pitkällä me olemme. Minun ei enää tarvitse ajatella aiheuttamaani kipua joka kerralla, kun kosketan Juliusta. Me molemmat olemme jo paremmassa paikassa. Yksin ja yhdessä. ”Elä valintasi kanssa.”
Tiedän, miten tämä kiihottaa häntä, hänen ruskeissa silmissään säkenöi. Hän yrittää suudella minua, mutta vien käden hänen suulleen.
”Ehei, hyvä pitää ansaita”, hymähdän ja siristän silmiäni. Tällä asetelmalla menemme tänään. Tunnen Juliuksen erektion lantiotani vasten. Annan hänen odottaa.

”Eiköhän syödä ensin”, nauran.
”Olet kamala. Kamala. Vihaan sinua”, Julius nauraa kanssani.
”Odota vain, pääset kostamaan sitten illalla.”
”Senkin.”

Tiedän, millaisena kiihkona tämä tilanne purkautuisi tunteja myöhemmin. Sekoaisimme toistemme ihoille. Minulla on ollut ikävä tätä. Meitä. Tällaisia me jaksoimme joskus olla, kiusasimme toisiamme, otimme toistemme halut ja tarpeet huomioon kaikessa. Viimeaikoina olemme tuskin jaksaneet nostaa itsemme sohvalta, niin uupuneita olemme olleet. Kaikki on muuttunut, me ymmärrämme itseämme paremmin. Ja silti olemme olleet niin väsyneitä, niin hajalla, omien virheittemme ja pelkojemme sumentamia, että arjesta on kadonnut värit.

Mutta nyt. Illallinen, kynttilä ja punainen pöytäliina. Tämä hetki, vain meidän kahden. Muistutan itseäni siitä, että saan rakastaa Juliusta, saan haluta vain hänet ja tämän hetken meidän välillämme. Hän on minun. Ja minä hänen. Sen ei tarvitse muuttua.

Kun kurotan ottamaan alkukeittoa, Julius hymyilee.
”Voi rakas, sinä olet kauneinta tässä maailmassa.”
Muistan ajan, kun hän sanoi sen minulle joka hetki kuin mantran. Silloin hän pelkäsi, että hajoaisin, jos hän ei olisi joka hetki vahvistamassa minulle, miten paljon hän minua rakastaa. Kenties hän oli oikeassa. En osannut piirtää omia ääriviivojani tähän maailmaan, hänen oli oltava näyttämässä minulle tietä. Nyt ymmärrän paremmin. En olisi koskaan päässyt kehittymään ja kasvamaan, jos olisin antanut hänen jäädä hengittämään minun puolestani.

Nyt, vuosien jälkeen, tiedän, että hän todella tarkoittaa sanomaansa. Minä olen hänelle kauneinta maailmassa, eikä se koskaan lakkaa ihmetyttämästä minua. Hymyilen. Hän tietää, miten suunnattoman kiitollinen minä hänestä olen.

”Arvaa mitä”, sanon.
Julius kallistaa päätään.
”Minun kipuni eivät ole viimeaikoina olleet sietämättömät. Ruokakin on pysynyt sisällä. Olen kiitollinen tästä rauhallisesta kaudesta. Se vielä puuttuisi, että itsetutkiskelun lisäksi kehokin pettäisi taas.”
”Minä en koskaan unohda niitä kertoja, kun olin varma, että et heräisi enää.” Juliuksen ääni värisee. Hänen keittolusikkaa pitelevä kätensä pysähtyy puolitiehen. ”Se pelko ei häivy koskaan. En pysty ikinä unohtamaan, miltä tuntui rukoilla koko yö, ettet sinä kuolisi.”

Julius nousee tuoliltaan ja tulee lähemmäs, painaa pääni vasten lantiotaan ja silittää kiharoitani.
”Luoja, rakas, olen niin kiitollinen siitä, että olet siinä. Elossa. Se riittää.”
Se todellakin riittää. Kaikki muu tulisi ajallaan.
”Mennään päivä kerrallaan”, minä kuiskaan ja painan rakastavan suukon Juliuksen lantiolle.
”Kuten aina.”

Julius laskeutuu hetkeksi polvilleen ja painaa päänsä syliini. Silitän hänen tummia suortuviaan, jotka ovat kaikkien vuosienkin jälkeen yhä yhtä pehmeät ja silkkiset. Kiitollisuus vyöryy aaltona ylitseni, kun ymmärrän, mitä kaikki tämä todella merkitsee. Olen käynyt lähellä kuolemaa liian monesti. Olen miltei menettänyt Juliuksen. Olisin voinut tappaa hänet. Lisäksi oli aina mahdollista, ettei hän olisi koskaan palannut luokseni sen jälkeen, mitä hänelle tein.

Mutta me olemme tässä. Meillä on edessä pitkän kaavan kahdenkeskinen ilta, ja vain tällä hetkellä on merkitystä. Juliuksen pää lepää reisilläni, silitän häntä hellästi ja tiedän, etten tarvitse juuri nyt mitään muuta.

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Jatkumo

Kuu loistaa suoraan sänkyyn, josta herään kauhunsekaisena. Sydämeni sykkii, alle sekunnin minä en tiedä muuta kuin sen, että olen hereillä ja yksin. Sitten näen lempeänä huoneeseen loistavan kuun ja tiedän, missä olen. Kuun hopeinen valo piirtää Chiónille rajat. Tässä hän on, tämä pieni ihminen. Kuun piirtämä. Tukka on pörröllään, peitto vain puoliksi alastoman yläruumiin suojana. Tuijotan pisamien kartastoa hänen ihollaan, se on tuttu, se kertoo minulle, että tähän minä kuulun. Jokainen taite hänen kehostaan on minun porttini tähän maailmaan.

Jokin yössä on herkempää kuin ennen, vedän housut jalkaani ja astelen hiljaisen kutsuvaan metsään. Tuntuu kuin koko maailma hengittäisi kanssani ääneti, niin hiljaa, että sen tuskin kuulee. Olen yhtä yön kanssa, tunnen kosteuden metsän mättäissä ja ruohossa, joka pistelee paljaita jalkojani. Maailma peittyy öiseen utuun, kuu kajastaa puitten takaa piirtäen niille hennot varjot.

Jalkani johdattavat minut tutulle lammelle. Tähdet loistavat tänäkin yönä, ne heijastuvat lammesta niin, että on hankalaa piirtää rajaa vedelle ja taivaalle. Puut niiden välissä ovat vain portti. Kaikki on yhtä, aina.

Täällä seistessäni minä tiedän, että suru ei murskaa, se leikkaa. Olen iäkseni sidottu koko olemukseni lävistävään suruun, ja täällä tiedän, että se on taakka, jota kukaan ei kanna puolestani. Se on minun ja vain minun, ja vihdoin olen oppinut koskettamaan sitä tavalla, joka ei pakota minua polvilleni. Se elää minussa aina, toisena ihona. Se on yhtä lailla osa minua kuin käteni ja jalkani. Yhtäkään osaani en tahdo enää piilottaa, annan sen elää minussa, sillä on merkitys.

”Ilta.”
Hätkähdän. Chióni seisoo pelkkä minun omistamani, hänelle liian suuri paita ja vaaleanvihreä villatakki yllään. Kun katson häntä, tiedän voivani kertoa hänelle kaiken. Niin se on aina mennyt.
”Minä ajattelen häntä jälleen.”
”Tiedän sen.”
”Minä…”

Nielaisen. Ei ole hätää. Tämä hetki on täysin pelosta ja häpeästä riisuttu, ja otan sen sellaisena kuin se on. Olen turvassa, olen juossut kaikki nämä vuodet kohti tätä pistettä. Chiónin katse on lempeä, ja se näkee minut sellaisena kuin olen.

”Minä haluan hänen olevan onnellinen.” Ääneni on niin pieni, että sen läpi voisi katsoa.
Chióni nyökkää. Hän ei sano mitään.
”Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana minulle riittää se, että hän on onnellinen. Minun ei tarvitse katsoa ja koskettaa häntä, hänen ei tarvitse olla minun, minä tahdon vain, että hän on onnellinen.”
Chiónin hymyssä on surua. En ole koskaan sanonut tätä ääneen. Olen pieni, pienempi kuin koskaan.
”Jos hänen onnensa on sen miehen kanssa, niin sitten on, ja jos ei ole, niin mitä tahansa, kunhan hän hymyilee kuten silloin kauan sitten minun laittaessani kukkia hänen hiuksiinsa.”
Vedän henkeä. Yö on niin kaunis. Läpäisemätön.
”Minä rakastan häntä aina, ja tiedän, että voin nyt olla onnellinen, koska hän rakasti minua enemmän. Hän rakasti minua tarpeeksi vapauttaakseen minut, se oli epäitsekkäintä, mitä hän saattoi tehdä. Hänen täytyi nähdä ennalta, että vain näin minä voin tulla onnelliseksi. Se… se on niin kaunista, etten ole saada henkeä. Hänen rakkautensa vapautti minut.”

Tunnen kyynelten valuvan kuumina poskilleni, mutta se ei haittaa. Ne kuuluvat minulle, kaikki kyyneleet. Annan niiden virrata.

”Ne elävät nyt toisistaan, rakkaus ja suru, ne kuuluvat yhteen ja ne ovat molemmat minun. Mutta minä en olisi koskaan löytänyt tietä itseeni, jos hän ei olisi päästänyt minua pois, ja olen siitäkin hänelle ikuisesti kiitollinen.”
Chióni kuuntelee hiljaa. Hänen ilmeensä on levollinen, kuin hänessäkin olisi vihdoin loksahtanut jotakin paikalleen.
”Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän, etten tarvitse häntä rinnalleni voidakseni rakastaa häntä. Voidakseni olla onnellinen, seistä omilla jaloillani.”

Vedän Chiónin lähemmäs. Tähdet loistavat hänen silmistään, hän on käsittämättömän kaunis. Tämä pieni ihminen, joka on nähnyt minut jo kauan ennen kuin itse näin edes häivähdyksen itsestäni.

”Ja minulla on sinut”, sanon niin, että hellyys äänessäni miltei hätkähdyttää minua. Kosketan pehmeästi Chiónin poskea. ”En kuvitellut koskaan tulevani tähän. En ymmärtänyt, että rakkaus ja onnellisuus ovat eri asioita, ja ne voivat elää myös yhdessä.”
”Minä löysin sinut jo kauan sitten. Olet aivan pieni”, Chióni kuiskaa ja silittää puolestaan minun poskeani.
”Rakastan sinua, Chióni, en koskaan lakkaa sanomasta sitä.”
”Enkä minä koskaan totu kuulemaan sitä.”
”Minä aion sanoa sen niin monta kertaa, että totun sen sointiin suussani. Rakastan sinua. Ja sitä, että todella tarkoitan sitä.”
”En koskaan odottanut sitä, en ikinä, ja siksi minä olen niin valtavan kiitollinen. Olen tottunut unohtamaan omat tunteeni.”
”Sinun tunteillasi on aina merkitystä.”
”Tietysti. En vain koskaan ajatellut niitä. Minä taisin sisimmässäni olla aina yksin.” Chióni painaa päänsä rintaani vasten, kuuntelee sydämeni sykettä. ”Sinä olet tullut niin pitkän matkan. Olen sinusta valtavan ylpeä, tahtoisin vain itkeä. En koskaan kuvitellut sinun sanovan näitä sanoja.”
En minäkään. Ikinä. Chióni jatkaa vielä.
”Tämä kaikki on yksi jatkumo. Niin paljon rakkautta, niin paljon kohtaamisia. Elämiä, jotka risteävät. Se on kaikki yhteydessä, aina, vääjäämättä. Me olemme tässä, koska meidän kuuluu olla, ja hän päästi sinut pois, koska hänen täytyi. Kaikki se on yhteydessä.”

Kaikki tämä aika. Spiraali, joka ei koskaan lopu. Jossain tuolla hän elää elämäänsä ja minä toivon, että rakkauteni ylettää häneen saakka, että hän tuntee rinnassaan minun välittävän. Aina.

”Minä olen nyt tässä”, sanon suukottaen Chiónin poskea, ”olen nyt tässä, en lähde enää pois.”
Hän rutistaa minua tiukasti. Katsoo pitkään, kuin ihmetellen. Chiónin katseiden taa on aina piiloutunut kokonaisia maailmoja. Maailman turvallisin, uskomattomin olento. Rakkauteni on muutakin kuin kiitollisuutta siitä, että hän näki minut, teki minusta jonkun jälleen. Minä rakastan häntä, koska hän on. Se on juuri niin yksinkertaista.

”Tahdotko olla hetken yksin?”
Nyökkään. Chióni painaa pehmeän suudelman huulilleni.
”Jos nukahdan, älä vie koko peittoa.”
”Tasan tarkkaan vien.”
Chiónin heleä nauru kaikuu sinisessä yössä. Sitten hän on poissa, katoaa puitten verhoon. Minä käännyn kohti lampea, johon tähdet piirtävät kuvionsa.

Kohotan katseeni taivaalle. Tähdet ovat aina siellä. Minä ajattelen häntä ja toivon, että jos hän katsoo samoja tähtiä nyt, hän tuntee sen. Hän jätti minut maailman kauneimmilla sanoilla. Minä rakastan sinua aina. Sen vuoksi olen nyt tässä, onnellinen, oma itseni. Koska hän rakasti minua kaikkein kauneimmin. Se riittää. Vihdoin se riittää.

Minä katson tähtiin ja tiedän, että minun rakkauteni ylettää häneen saakka, sillä etäisyyttä ei ole sellaisten välillä, jotka ovat kerran rakastaneet.

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Jälkiä

Aika on tuskin koskettanut Juliusta. Hänen hiuksensa ovat silkkiset, ihonsa puhdas ja kasvonsa yhä kuten sillä nuorella pojalla, jonka löysin oveni takaa. Vain hienoiset juonteet silmien ympärillä kertovat ajan hipaisseen häntä kulkiessaan.

Julius istuu sängynlaidalla tyynen rauhallisena ja tuijottaa eteensä. Viimeajat ovat koetelleet meitä puolin ja toisin, olen vasta puoli tuntia sitten itkenyt hänen sylissään omaa itseäni. Sitä, miten vaikeaa minun on yhä edelleen hyväksyä se, että Julius ei voi elää minulle, ei vain voi. Miten se saakaan minut tuntemaan, että menetän jotakin. Olen luonut koko elämäni sen ympärille, että hän hengittää minun vuokseni. Kieroutumamme purkaminen on vaatinut sellaista selkärankaa, johon en koskaan uskonut pystyväni.

Mutta nyt minä vain katson Juliusta, joka on kaikesta huolimatta yhä siinä, samassa sängyssä kanssani. Hän on voimakkaampi ja kovempi kuin ennen, mutta kun hän riisuu paitansa, samat vanhat arvet risteilevät iholla kuin irvokas kartasto. Hetket, joita emme voi pyyhkiä pois.

Kun hän kääntyy katsomaan minuun, minä hymyilen. Yhä kaikkien vuosien jälkeen hän on siinä. Minä olen satuttanut häntä pahemmin kuin yhdenkään ihmisen pitäisi kyetä satuttamaan ketään, ja hän on silti tässä, katsomassa minua lempeillä silmillään. Jos jokin tässä maailmassa on minulle osoitus hyvyydestä, se on hän, hänen tapansa katsoa minuun.

Menen lähemmäs, asetan käteni hänen olalleen. Olallakin risteilee haavoja, yksi suuri kulkee kohti selkää. Painan huuleni sille ja suukotan hellästi. Vuosia sitten en olisi kyennyt edes koskettamaan hänen haavojaan suoraan. Vuosia sitten tämä versio minusta ei ollut vielä ottanut ensimmäistäkään askelta. En ollut edes alussa, sillä en ymmärtänyt, että oli matka, joka tulisi kulkea.

Kun kuljetan kättäni Juliuksen selällä ja muistelen, miltä asiat joskus tuntuivat minulle. Muistan pakottaneeni itseni hymyilemään, jos hän näki siskoaan tai meni töihin. Muistan pinnistelleeni, etten huutanut vihaavani Fridaa ja Juliuksen töitä ja niitä kirjapinoja, joiden pariin hän usein iltaisin vetäytyi. Muistan, miltä sulkeutunut ovi edessäni tuntui.

En ole enää siellä. Olen ottamassa ensiaskelia nyt, enkä suostu ajattelemaan, että olen vuosia myöhässä. Tiedän, että häneen sattui, koska en ottanut näitä askelia jo kauan sitten. Olen vihdoin ymmärtänyt, ettei mitään muuta reittiä ollut. Tuntuu murskaavalta ajatella, että rakkaimpaani täytyi sattua, jotta ymmärtäisin, mutta niin se on, eikä syyllisyyteen tukehtuminen auta. 

Muistan myös ajan, jolloin pyysin jatkuvasti anteeksi. Itkin syyllisyyttäni pois, se ulottui kaikkialle.

Anteeksi, etten voi koskaan antaa sinulle lapsia. Anteeksi, että olen niin sairas. Anteeksi, etten ole enää yhtä kaunis kuin vuosia sitten. Anteeksi, etten voi elää ilman sinua.

Olen opetellut olemaan pyytämättä anteeksi. Minä olen sellainen kuin olen, ja alan vihdoin ymmärtää, ettei anteeksipyytely muuta mitään. Julius on kauan sitten valinnut rakastaa juuri minua, ja on epäreilua itseäni kohtaan, etten usko itseeni hetkeäkään. Hänkin uskoo. Hän jaksaa katsoa minuun lempeillä silmillään joka ikinen päivä.

Julius kääntyy katsomaan minua ja sipaisee hiukset kasvoiltani. Olen vihdoin alkanut nähdä itseäni edes hivenen hänen silmin. Hän näkee minut niin valtavan kauniisti, että pakko osan siitä on olla totta. Olen päättänyt uskoa siihen.

”Rakas…”
Hän kallistaa päätään.
”Kiitos, kun olet siinä”, minä sanon. ”Olet kaikki nämä vuodet jaksanut olla vierelläni. Se ei ole itsestäänselvyys. Julius… sinä et ole itsestäänselvyys. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että olet siinä.”
Hänen ilmeensä heltyy täysin. Hän kurottaa painamaan pehmeän suukon huulilleni.
”Tietenkin minä olen tässä. Minulle se on itsestäänselvää. En ole koskaan halunnut olla missään muualla enemmän.”

Julius vetää minut hellästi syliinsä ja rutistaa tiukasti. Hän on aina osannut ottaa syliin silloin, kun olen kaivannut sitä eniten.
”Rakastan sinua”, minä kuiskaan hänen korvaansa, siihen, jonka korvanlehti on minun vuokseni ikuisesti rikki. Suukotan sitä kevyesti. Syyllisyys uinuu sisälläni, en anna sille lupaa herätä. Olemme tässä, lempeässä yössä. Meillä ei ole hätää.
”Minäkin rakastan sinua”, Julius sanoo painaen tuhansia pieniä suudelmia kasvoihini. Miten samat sanat voivatkaan kurottua kaikkien vuosien läpi syvälle sydämeeni, jättää sinne jälkiä. Hivuttaudun tiiviimmin häntä vasten ja suljen silmäni.

Kaikki on hyvin, sittenkin.

torstai 14. huhtikuuta 2022

Välitunnilla

SV: seksin kuvaus

(Osa Sinelmän modernia AU:ta)

Beth nojaa viereiseen pöytään ja auttaa muita luokkalaisiani esseen kanssa. Hänen kyynärpäänsä nojaavat pöytään. Vilkaisen riittävän varovasti hänen korkeavyötäröisiä housujaan ja valkeaa kauluspaitaansa, jonka ylin nappi on auki. Beth pitää tänään hiuksiaan auki, ne soljuvat hänen olalleen vapaina ja silkkisinä. Haluaisin jäädä tuijottamaan hänen siroa, kaunista olemustaan, mutta olemme luokassa ja kuka vain voisi erottaa harhailevan katseeni.

Kun Beth tulee pöytääni, hän auttaa vierustoveriani ensin ja siirtyy vasta sitten taakseni. Hän kumartuu katsomaan esseetäni, eikä ilmekään hänen kasvoillaan värähdä, sen erotan sivusilmälläni. Beth naputtaa mustaksi lakatulla kynnellään näyttöäni.

”Minulla olisi korjausehdotus tähän viimeiseen kappaleeseen”, hän sanoo niin lähellä niskaani, että koko kehoani kihelmöi.
”Okei.” Ääneni on niin välinpitämätön kuin se voi olla hänen ollessaan näin lähellä minua. Tavanomaisesti minun on helppoa vastata hänen kysymyksiinsä luokassa ja olla kuten kuka tahansa oppilas, mutta joinakin päivinä meidän välillämme säkenöi niin, että joudun keskittymään kunnolla pysyäkseni kurissa.

Beth ojentuu kirjoittamaan tekstini loppuun jotakin. Korjausehdotus, niinpä tietenkin.
Alakerran vessassa tämän tunnin jälkeen. Sinulla on ihana paita.
En vilkaisekaan häneen, kun hän siirtyy seuraavan oppilaan luo.

Tämä on meidän omaa leikkiämme. Hän saattaa kysyä kasvot peruslukemilla jotakin koko luokan kuullen, ja minä vastaan aina hänen kysymyksiinsä suoraan ja rauhallisesti. Saatan lisätä vastauksiini piiloviestejä, joita muu luokka ei ymmärrä, mutta jotka Beth noukkii puheestani. Hän on monesti kertonut minulle saaneensa erektion kesken oppitunnin, kun olen flirttaillut hänelle muiden ymmärtämättä sitä. Niinä päivinä Beth on ollut tyytyväinen opettajanpöytään, jonka taa piiloutua.

Beth on myös kertonut minulle, että jo ennen minun tunnustustani hän pyrki olemaan lähelläni keinolla millä hyvänsä. Hän katseli minua kaukaa ja toivoi, että rikkoisin etäisyyden välillämme. Minua kihelmöi jo se, kun hän katsoi minuun, saati kaikki ne kerrat, kun hän vahingossa hipaisi kättäni kumartuessaan katsomaan tekstejäni. Jälkeenpäin hän on myöntänyt tehneensä sen aina tahallaan, ja se saa koko olemukseni värisemään.

Tunnin jälkeen kävelen tyynesti alakerran WC-tiloihin. Vilkaisen Noria pikaisesti, hän nyökkää pienesti kuin tietäisi turvata selustani tarpeen tullen. Hän jää toiseen kerrokseen, minä kävelen kellarikerrokseen ja valitsen perimmäisimmän WC-kopin. Seison suljetun oven takana ja odotan. Näillä vessoilla ei koskaan käy ketään. Seinät ovat kuolleen vihreät ja lattia on kostea; koko tila haisee siltä, miltä hidas mädäntyminen haisee. Täällä ei tulisi mieleenkään käydä tekemässä sitä, mitä me teemme. Kun erotan tutut teräväkärkiset mustat kengät oven alta, vedän oven hetkeksi auki ja kiskaisen Bethin sisään.

Hetkeäkään odottamatta Beth painaa minut kopin seinää vasten ja suutelee. Hän on intohimoinen ja nälkäinen, hän ei säästele hetkeäkään. On kuin hän olisi kuolemaisillaan ja minä olisin ainut, mitä hän tarvitsee pysyäkseen elossa.

Beth irrottautuu hetkeksi vetämään henkeä, hän on hengästynyt ja tärisee, vaikka me olemme vasta suudelleet.
”Rani…” hän kuiskaa ja vie pitkät sormensa valkoisen kauluspaitani napeille. ”Minulta pettää kohta jokin. Olet niin upea.”
Bethin kädet värisevät hänen avatessaan paitani nappeja. Hän saa paidan lähes kokonaan auki, vain muutama nappi jää, mutta hänen kätensä eksyvät tunnustelemaan rintakehääni ja vatsaani, ja hänen keskittymisensä kuolee siihen. Hän painautuu tiiviimmin minua vasten, enkä vieläkään voi uskoa, että tämä aikuinen ihminen käy minuun niin kuumana, ettei pysty hillitsemään itseään.

”Ah, Beth, odota…”
Hän hätkähtää. Silmissä kiiltää. Beth menettää kaiken kontrollin kiihottuessaan, ja se saa koko kehoni kihelmöimään.
”Haluatko sinä… tai siis… ehdimmekö ennen seuraavaa tuntia…?”
Hetken Beth vain tuijottaa minua kuin ei aivan ymmärtäisi kysymystä. Sitten hän hymähtää ja vie kätensä vyölleni. Hän nostaa minut WC-istuimen päälle ja laskee housuni. 

En voi uskoa, että me todella teemme tätä koulussa. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, ja tiedän jo nyt muistelevani kaikkea tätä valmistuttuani. Bethin intohimoa, vaihtamiamme katseita luokassa ja tätä; yhdistyneitä kehojamme.

Bethin silmät eivät pysy auki. Kiinnitän siihen aina huomiota. Hänen aistinsa käyvät niin täysillä, että ne sulkevat itsensä, hän on monesti etenkin jälkikäteen täysin sykkyrällä. Beth takertuu minuun kuin ihoni sitoisi hänet tähän maailmaan. Niin monesti ajattelen, että hän on valtavan himokas, mutta ei sillä tavalla kuten olen käsittänyt aikuisten yleensä olevan. Beth janoaa minua sellaisella huutavien aistien palolla, että se joskus miltei pelottaa minua.

Beth on jo sisälläni, kun ovelta kuuluu kolahdus. Me molemmat hätkähdämme sekunneissa. Nostan jalkani WC-istuimen päälle niin, etteivät meidän molempien jalat näy ulos. Beth tärisee ja huohottaa kaulaani vasten, minä pysyn täysin ääneti. Nostan Bethin päätä leuasta, katson häntä silmiin, ja meitä molempia alkaa naurattaa. Joku on täällä. Yleisillä vessoilla, joita kukaan ei koskaan käytä. Beth näyttää siltä, että hänestä lähtee pian jokin ääni, ja minä vien hellästi käteni hänen suulleen. Se kiihottaa häntä entisestään, hän nuolaisee kämmentäni ja minä hutkaisen häntä kevyesti takamukselle. Senkin. Nyt ei ole varaa tehdä näin.

Vasta, kun askeleet poistuvat tilasta, otan käteni pois Bethin suulta ja annan hänen nauraa kaulaani vasten. Hän kuulostaa lähes hysteeriseltä.
”Idiootti, olisimme voineet jäädä kiinni!” sihahdan.
Bethiltä kestää hetki ymmärtää äänensävyni lempeä piikittelevyys. Hän hymähtää ja silittää minua korvan takaa.
”Mutta emme jääneet”, hän kuiskaa.
”Rakas. Jäikö jotain kesken?” Nyökkään alaspäin. Bethistä lähtee pehmeä naurahdus.
”Tosiaan.”

Näykkäisen Bethiä korvasta, ja se riittää palauttamaan hänet siihen tilaan, jossa hän oli ennen keskeytystä. Hän työntyy entistä tiukemmin minua vasten, ja minä annan hänen jatkaa siitä, mihin jäimme.

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Maailmojen katsoessa

Aurinko väreilee helakan oranssina taivaanrannassa, koko maailma peittyy sen lempeään kultaan. Avani istuu leveällä ikkunalaudalla ja tuijottaa auringonlaskuun. Istuudun ikkunalaudalle ystäväni viereen. Hän ei sano mitään. Hetken istumme itse valitsemassamme hiljaisuudessa ja vain nautimme päivän hiipuvista viimesäteistä.

”Avani.”
Ystäväni kallistaa päätään.
”Minä aion kosia Larusia.”
Avani hätkähtää niin, että miltei tippuu ikkunalaudalta. Hänen silmänsä suurenevat.
”Niin miten oli?”
”Aion kosia Larusia.”
”Hän kieltäytyy.”
”Niin kieltäytyykin.”
”Ja aiot silti kosia?”
Virnistän.
”Kokeilen onneani.”
”Älä sitten pety.”
”Petyn minä vähäsen.”
”Aina sinä olet tuollainen. Et koskaan opi.”
”Läksytä minua vähän lisää.”

Avani hutkaisee minua olkapäähän. Nauran.
”Olen tosissani! Anna palaa! Sinun realismisi on pelastanut minut ennenkin. Onko tämä oikeasti aivan tuhoontuomittu idea? Luulisi tietysti, että kahdessa vuodessa Larus olisi ehtinyt tottua ajatukseen siitä, että olemme yhdessä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
”Te olette kyllä aikamoisia.”
”Minua tuskastuttaa, että tämä on vain hänen omanarvontunnostaan kiinni.”
”Mariel…” Avanin äänessä on moitetta.
”Tiedän, tiedän.”

Huokaisen syvään.
”Tiedänhän minä, että Larus näkee sisäsyntyisesti itsensä lähes täysin arvottomana. Kaiken tapahtuneen jälkeen hänen on lähes mahdotonta uskoa, että minä ihan todella tahdon naida hänet.”
”Larus on myös lähtökohtaisesti hyvin erilainen kuin sinä. Tietenkään hän ei viihtyisi koko kansan tuijotettavana ja arvosteltavana sen jälkeen, kun hänen koko elämänsä tehtiin käytännössä tyhjäksi. Larus on kantanut valtavia paineita harteillaan. Hän on traumatisoitunut niin monesta eri syystä, että tietenkin hän suhtautuu tähän juuri niin kuin hän suhtautuu.”
”Toki… Joskus on vain niin vaikeaa hyväksyä sitä, että hänessä on niin paljon kaikkea sellaista, jolle en voi tehdä yhtään mitään. Eihän tämä minusta ole kiinni, ei millään tavalla.”

Avanin ilme pehmenee. Hän tarttuu käteeni ja puristaa hellästi.
”Kai sinä tiedät, että Larusille on kaikkein parasta, kun olet vain juuri tuollainen? Oma aurinkoinen itsesi. Sinä olet hänen kaikkensa. Hän löysi kotinsa sinusta kauan sitten, ja hän tahtoo sinut juuri tuollaisena. Luota minuun, olen aina nähnyt, mitä sinun läsnäolosi tekee hänelle.”
”Minä…”
”Usko pois.”

Tiedänhän minä sen. Avanin sanomana uskon mitä tahansa, sillä kukaan tässä maailmassa ei ole tarkkasilmäisempi ja ymmärtäväisempi. Avanin silmät ovat kohdanneet kaiken sen, jonka jälkeen mikään ei näytä enää samalta. Avani tunnistaa Larusissa kaltaisensa.

”En tahdo pakottaa häntä naimisiin kanssani, jos se on ajatuksena hänelle kertakaikkisen mahdoton, mutta jokin sisälläni sanoo, että hän ei vain luota itseensä tarpeeksi. Tahtoisin kovasti näyttää hänelle, että hän on kaiken arvoinen. Minä olen kysynyt kaikista järjestelyistä etukäteen, tämä ei ole juridinen ongelma ja hänkin tietää sen. Kyse on lopulta vain siitä, että hänen täytyy luottaa siihen, ettei tästä ole minulle vaivaa. Minä haluan hänet.”
”Siinä mielessä te olette kyllä ihan samanlaisia.”
”Hmm?”
”Teistä kumpikaan ei koskaan tahdo olla vaivaksi. Olette sellaisia aivan eri syistä, mutta silti. Se on surkuhupaisaa, oikeastaan.”
”Olet ehkä ihan oikeassa…”

Avani ristii jalkansa ja kumartuu lähemmäs. Hän pitelee kättäni molemmissa käsissään.
”Minä kannustan sinua jatkamaan. Ole hänelle hyvä, näytä, ettei ole mitään pelättävää. Saa hänet ymmärtämään, että tätä sinä todella haluat.”
”En minä loukkaannu, jos hän ei vielä suostu.”
’Vielä’, kuuntele nyt itseäsi.”
”Niin…”
”Sinun ei tarvitse tehdä taikakonsteja, ole vain oma itsesi. Niin sinä saat hänet luottamaan, että olet hänen turvansa nyt ja aina.”
”Kiitos. Avani, kiitos.”

Avani hymyilee ja sipaisee poskeani.
”Onnea matkaan, Mariel rakas.”
Minä hymyilen hänen sanoilleen, niillä on voima kannatella minut uusiin huomisiin.

*

Kuluu viikkoja siihen, kun löydän Larusin tutulta ikkunasyvennykseltä. Hän istuu räikeillä tyynyillä ja on kietonut auringonoranssin viltin harteilleen. Hänen katseensa on tiiviisti auringonlaskussa. Se on aina.

Istuudun vaivihkaa Larusin viereen, hän kääntää hymyillen päätään minuun päin.
”Vain sinulla voi olla kylmä tässä maassa”, nauran nyökäten hänen viltilleen. ”Oletko kipeä?”
”En sentään, on vain taas huterampi olo. Uskomatonta, ettei keho kahdessatoista vuodessakaan totu tähän ilmastoon.”
”Tarvitsetko jotakin? Pyydänkö tuomaan meille juotavaa?”
Larus pudistaa mustaa päätään.
”Ei tarvitse. Aina sinä olet auttamassa.” Hän hymyilee.
Olen jo miltei nousta pyytämään hovipalvelijaa hakemaan kylmää juotavaa, kun Larus kiskaisee minua hihasta.
”Ei, kun ei ihan oikeasti tarvitse tällä kertaa. Kiitos.”
Hänen mustien silmiensä katse pyytää minua jäämään. Menen aavistuksen lähemmäs, silitän hänen poskeaan. Yhä edelleen on hetkiä, jolloin meistä kumpikaan ei muista, että meillä on lupa koskettaa toisiamme kuten partnerit koskettavat. Vuosien ystävyyden jälkeen olemme vihdoin avanneet oven, joka tuntui aina olevan avattavissamme.

”Larus…” Lausun hänen nimensä tavalla, joka saa hänet hymyilemään. ”Minä olen ajatellut.”
”Voi ei”, hän naurahtaa. ”Siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää.”
Mätkäisen häntä lempeästi kylkeen. Hän nauraa.
”Sinä olet minun vertaiseni. Olet aina ollut.”
Larusin ilme on kuin pienellä lapsella. Näinä hetkinä tiedän hänen olevan hauraimmillaan.
”En osaa pitää puheita, vaikka kuinka toivoisin. En osaa sanoa kaikkea sitä, mitä olen kantanut sydämessäni nämä kaksitoista vuotta, jotka olemme kulkeneet yhdessä. Me kasvoimme aikuisiksi pitäen toisistamme kiinni, me itkimme ja nauroimme ja jätimme hyvästejä.” Ajattelen isääni. Hänen isäänsä. Enfallaa. Kaikkea sitä, joka ei enää koskaan palaa, mutta joka elää sydämissämme kuin piikki, joka kaihertaisi aina. ”Me selvisimme.”

Larus ei kykene tekemään elettäkään.
”Minä rakastan sinua, olen aina rakastanut. Meidän ei tarvitse muuttaa mitään, jos et todella tahdo, mutta minä ihan tosi toivoisin vielä yhtä.”
Vien käteni Larusin omalle.
”Minä tahdon olla kanssasi aina. Tahdon ottaa sinut miehekseni, jos vain suostut.”

Olemme aivan lähekkäin, tunnen, miten hän alkaa väristä. Hänen silmiinsä kihoaa kyyneliä, hän käpertyy hetkessä pieneksi rintaani vasten. Rutistan hänet tiukasti kiinni ja silitän hänen kapeaa selkäänsä. Näin minun olisi pitänyt osata tehdä jo kymmenen vuotta sitten. 

Larus kohottaa itkuisen päänsä ja tuijottaa minua häkeltyneen lapsen kasvoin.
”Oletko sinä tosissasi? Yhä edelleenkö sinä… haluaisit…?” hän sopertaa. ”En voi uskoa sitä. Sinä, kaikista ihmisistä, yhä tahdot minut…”
”Voi, Larus, me olemme olleet yhdessä kaksi vuotta. Ja tunteneet kaksitoista. Tietysti minä haluan sinut.”
”Anteeksi, minä vain… Minun on yhä niin hankala uskoa se.”
”Ei hätää, tiedän sen kyllä.”

Hetken vain silitän häntä, olen laskevassa auringossa hänelle se, jota hän tarvitsi jo kauan ennen minun tapaamistani. Meillä ei ole kiire minnekään.

”Kyllä.”
”Hmm?” hätkähdän.
”Kyllä, suostun minä”, Larus sanoo kohottaessaan jälleen päätään ujosti minua kohti. Tuijotan häntä hetken kykenemättä ymmärtämään sanaakaan siitä, mitä hän sanoi. Kun kyyneleet ryöpsähtävät poskilleni, ymmärrän, mitä juuri tapahtui. Larus silittää poskiani hiljaa, vaikka hänen omissa silmissäänkin on kyyneliä.
”Mariel, minä tahdon. Mennään naimisiin”, Larus kuiskaa ja tulee niin lähelle, että tunnen hänen sydämensä sykkeen omaani vasten. Katson häkeltyneenä hänen kasvojaan, enkä voi uskoa, että nämä ovat ne samat kasvot, joita olen aina katsonut. Minun paras ystäväni. Kumppanini. Puolisoni.

Larus silittää kyyneliäni pois ja painaa huulensa hellästi omilleni. Auringon laskevat säteet ovat lämpimät, Larus on raukea minua vasten ja me menemme naimisiin, me todella menemme.

”Mariel…”
”Niin?”
”Onko se varmasti järkevää? Oletko ihan varma, että jaksat sen pyörityksen, mitä siitä voi seurata? Ja… lapsi… Minä en sitten pysty olemaan isä, en edes varaisä, en ikinä. Sinä tiedät sen. Tarvitset perillisen, mutta se ei tule olemaan helppoa. Jos selviämme ensin siitä, että kansa ihmettelee puolisovalintaasi ja todennäköisesti parjaa sinua sen vuoksi, edessämme on lapsimylläkkä, eikä se tule olemaan helppoa minun kaltaiseni kanssa.”
”En koskaan vaatisi sinulta sitä. Sinun ei tarvitse olla isä, vaikka minun tuleekin hankkia laillinen perillinen.”
”Pelkään, että tulen kateelliseksi. Lapselle, siis.”
”Larus, meidän ei tarvitse miettiä sitä pitkään, pitkään aikaan. Ehdimme kasvaa ja kehittyä siihen mennessä, kun lasta tarvitsee edes ajatella.”
”Mutta…”
”Sinä ajattelet aina ihan liikaa. Minä rakastan sinua ja haluan sinut, ja minä tiedän, että tämä on hyvä päätös.”

Larus hivuttautuu syliini, kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen. Viltti lepää hänen reisillään.
”Ihan käsittämätöntä, että olemme nyt tässä. Pohtimassa avioliittoa. Parhaat ystävät, melkein kuin veljekset… Ihan hullua”, Larus hymähtää lopulta. ”Jos minulle olisi kymmenen vuotta sanottu, että olen nyt tässä, olisin nauranut päin naamaa.”
”Niin minäkin.”
”Minä elin siinä uskossa, ettet sinä edes pidä ihmisistä sillä tavalla. Miehistä nyt ainakaan.”
”Taisin elää minäkin, en minä ajatellut sellaisia ajatuksia ennen sinua. Enkä sinustakaan heti, vaikka tiesin aina, että sinä tulet ennen muita.”
”No en minäkään sinusta…” hän sanoo hiljaa.

Larusin täytyy ajatella isääni. Värähdän. En tahdo ajatella häntä nyt.
”Mutta me olemme nyt tässä. Suunnittelemassa naimisiinmenoa. Ajatella.”
”Minä kyllä alan sitten kutsua sinua ihan kiusallanikin aviomieheksi ihan joka käänteessä”, Larus nauraa. ”Mieti nyt! Aviomiehiä! Sinä ja minä. Ihan kamalaa. Keskenkasvuiset kakarat yrittämässä leikkiä sivistynyttä avioliittoa, ihan hirveä ajatus.”
”Niinpä”, minä nauran hänen kanssaan. Meistä ei koskaan tule jäykkiä ja muodollisia, me olemme kasvaneet kuten veljet, ja se näkyy yhä meidän tavasta olla toistemme lähellä.

Silti hellyys rinnassani vain kasvaa, kun Larus painautuu tiiviisti minua vasten ja tuntuu jälleen samalta eksyneeltä pieneltä pojalta, joka hän sisimmässään aina on. Silitän hänen kylkeään ja suukotan hänen otsaansa.

”Teet minut niin onnelliseksi”, kuiskaan. Hän nostaa päätään, hymyilee arasti, mutta valtavan iloisesti ja painaa suudelman huulilleni.

*

Siitä on yli kaksikymmentä vuotta, kun adamantialaiset ovat edellisen kerran saaneet kuninkaalliset häät. Isäni häistä on valtavan kauan, enkä voi olla ajattelematta häntä nyt. En ajattele sitä miestä, joka satutti Larusia ja hylkäsi kansansa, siitä miehestä en kanna ajatustakaan matkassani. Ajattelen sitä isää, jota kansakin muistelee. Kuvajaista, joka tuntui minulle oikealta ihmiseltä. Haava, joka ei koskaan haalistu. Vielä joskus minä muistelen häntä ja annan anteeksi, mutta se ei ole nyt. Kuvittelin aina, että vanhempani näkisivät hääpäiväni, mutta äitini on poissa ja isääni ei koskaan sellaisenaan ollutkaan. Minun perheeni on täällä jo, ja kaikkein rakkaimmalleni annan käteni tänään.

Adamantiassa häät kestävät useamman päivän, seremoniaa seuraa monen päivän juhlat. Palatsi on koristeltu pienin lyhdyin, ne hehkuvat käytäviltä yölliselle taivaalle kilpaa tähtien peiton kanssa. Kansaa on saapunut niin Adamantiasta kuin porteistakin, läheisimpien vieraiden maailmojen lähettiläät todistavat maailmamme hallitsijan häitä.

Kun näen Larusin kaikkien hehkuvien valojen ja värikkäiden pukujen massan seasta, ympyränmuotoisen lattiamosaiikin keskellä, sydämeni jättää lyönnin välistä. Hän on kalpea ja siro ja niin tavattoman kaunis, etten saa henkeä. Hänen pukunsa saa minut häkeltymään, en koskaan ymmärtänyt, että hopea voi hehkua niin monissa eri sävyissä. Asu on hienointa, haurainta kangasta Adamantian taivaan alla, se loistaa valkeana ja hopeisena keskellä kirkkaiden värien ympäröimää salia. Laahus on koristeltu pienenpienin helmin, se on kuin tähtipölyä.

Miten vaatettaja onkaan nähnyt Larusin näin kauniina; ymmärtänyt hänen ytimensä ja tuonut sen esiin kylmänhehkuisessa asussa. Kun katson tulevaa aviomiestäni, ymmärrän, että kaapu tuo mieleeni Enfallan, sen jäiset kadut ja hyisen meren yllä tanssineen lumen. Liikutun kyyneliin saakka. Mennyt ja tuleva elämä kävelevät toisiaan vastaan tässä hetkessä, kaikkien näiden valojen loistaessa meille.

Larus, joka pelkää polttavia katseita ihollaan, seisoo täysin tyynenä ja rauhallisena keskellä suurta salia. Kävelen hänen vierelleen, astelen häntä vastapäätä, mutta en kosketa, en vielä. Ylhäälle kattoon on kiertynyt suuri auringonlinnun maalaus, se kohottaa sädehtivät siipensä meidän yllemme.

Seremonia on lyhyt. Papittaret seisovat rivissä ympärillämme, rukoukset lausutaan yleisön seisoessa kaaressa papitarten takana. Ylipapitar seisoo vierellämme, tarttuu meitä molempia käsistä ja asettaa käteni Larusin omalle. Kun vihkivalat lausutaan, en näe mitään muuta kuin Larusin.

Me sanomme ”tahdon” samanaikaisesti, me katsomme toisiamme kuin kaikkien maailmojen valo sirottuisi silmistämme. Larus vie vapaan kätensä toiselle poskelleni ja kurottaa suutelemaan minua. Suutelemme siinä, kansan katsoessa, ja ensimmäistä kertaa koskaan suutelemme toisiamme aviomiehinä. Salin kirkkaat värit ja valot, jopa ihmisten katseet, hiipuvat pois, kun hän on siinä. Kaikki maailmat, kaikki tuhannet ja taas tuhannet taivaat ovat tässä, ne eivät kääntäneet katsettaan meiltä. Me olemme vihdoin maailmojen edessä toisillemme luvatut.

Juhlat jatkuvat pitkälle yöhön, kansa juhlisi hallitsijansa avioliittoa vielä usean päivän ja yön. Ruokaa ja juomaa on niin paljon, että se riittäisi kuukausiksi, pöydät ja varastot notkuvat maan kalleimpia lihoja ja hedelmiä.

Me kierrämme salissa ja linnassa, kaikkialla kuhisee ihmisiä, kun kansa on saapunut todistamaan meidän hetkeämme. Kuninkaana hääni eivät kuulu vain minulle, ne kuuluvat koko kansalle, aivan kuten minäkin. Ja silti minä tiedän nyt, että on olemassa osa, joka on vain Larusin oma, yksikään muu ei saa pidellä sitä. Me kävelemme palatsissani yhdessä, hän minun rinnallani, enkä ole koskaan tuntenut oloani yhtä kokonaiseksi. Kaikki taivaat näkevät minut nyt.

Avani etsii meidät käsiinsä ensimmäisenä. Hän halaa meitä samaan aikaan, ja hän rutistaa niin kovaa, että minua naurattaa. Olen kuningas, aikuinen mies, ja silti minä olen sisimmässäni aina se nuori poika, joka katsoo elämää näiden kahden rinnalta. Missään en olisi mieluummin, he ovat minun kotini.

”Te rakkaat idiootit”, Avani nauraa ja suukottaa meitä molempia poskille. Hän joutuu pyyhkimään silmiään. Hän, jonka en ole koskaan nähnyt itkevän. ”En voi uskoa, että parhaat ystäväni ovat naimisissa. Rakastan teitä. Senkin typerät, rakkaat idiootit, että kehtaattekin tehdä minut näin onnelliseksi.”
Me nauramme ja kiskaisemme Avanin uudelleen tiukkaan rutistukseen. Avani on pukenut parasta ylleen, hänen asunsa loistaa kirkkaan keltaisena ja hänellä on korvissaan aurinkoa esittävät korvakorut.
”Onnea”, Avani sanoo hymyillen. Hänen äänensä on liikutuksesta sakea. ”Rakastan teitä.”
”Ja me rakastamme sinua”, minä sanon.
”Kiitos, Avani. Kiitos ihan kaikesta. Sinun kannustuksesi…” Laruskin joutuu pyyhkimään silmiään. ”Se on aina merkinnyt paljon.”
”Tämä on varmaan isoin määrä rakkautta, jonka sinä ja minä olemme kerralla toisillemme antaneet”, Avani nauraa Larusille.
”Älä vaan totu siihen”, Larus nauraa takaisin.

Avania vain hymyilyttää. Hänen hymyssään on uusi sävy, hän on vihdoin löytänyt rauhan. Sen näkee hänen tavastaan seisoa kuin mikään tuuli ei enää kaataisi häntä.

”Koittakaahan kestää seuraavien päivien pyöritys, teitä tullaan nykimään joka suuntaan”, Avani hymähtää. ”Tanssi ja laulu eivät ole vielä alkaneet. Kohta ne esittävät sisäpuutarhalla näytelmiä ja tiputtavat veripisaroita tuleen uhraukseksi jumalille. Aiotteko mennä sinne?”
Vilkaisen Larusia, joka kohottaa minulle kulmiaan. En ole saada katsettani irti hänestä, niin valtavan kauniilta hän näyttää valkeassa asussaan.
”Hmm, mitä sanoisit?” Larus pohtii.
”Myöhemmin”, minä sanon. ”Avani, miten olisi pieni harhautus? Kansa ei tarvitse kuningastaan vielä hetkeen, eivät muiden maailmojen lähettiläät ja neuvoston miehet huomaisi, jos livahtaisimme pois. Ihan hetkeksi vain.”
Avani hymyilee leveästi.
”Onnistuu”, hän sanoo. ”Ei kiirettä. Minä harhautan. Pitäkää hauskaa.” Avani vinkkaa meille silmäänsä, ja elettä korostaa se, ettei hän koskaan tee niin. Meitä kaikkia naurattaa.

Vien Larusin kädestä pitäen syrjään, omaan makuukammariini. Kuljemme täysien käytävien läpi, pahoittelemme poistumistamme ja annamme Avanin hoitaa loput. Makuukammari on hiljainen, kevyt öinen ilmavirta keinuttaa magentanvioletteja oviverhoja. Kuu paistaa suoraan sängylleni, Larusin asu hehkuu tähtiäkin kirkkaammin. Hetken minä pelkästään katson häntä. Olemme vihdoin hetkeksi poissa hälystä, kukaan ei katso meitä. Katson miestä, jonka olen valinnut rinnalleni, ja tunnen onnen läikkyvän koko kehossani.

Larus on täysin rento ja rauhallinen minun vetäessäni hänet hellästi päälleni. Kuljetan kättäni kalliilla kankaalla, annan hänen vetää hunnun päästäni ja avata vyöni nyörit. Kuu piirtää hänelle kruunun. Kaikki tämä valo ei ole mahtua kehooni, minä pakahdun, niin oikealta tämä hetki tuntuu. Larus on elävä ja todellinen minua vasten, tämä todella tapahtuu minulle, ja minä annan tämän tapahtua.