maanantai 12. huhtikuuta 2021

Uusi aamu

Kun Tristan saapuu parvekkeelta siipirikko lintu sylissään, tiedän rakastavani häntä. Hetki voisi jähmettyä, pysähtyä niille sijoilleen, jotta voisin säilyttää sen sellaisenaan, tallettaa sen sydämeeni ikuisesti. Tristan silittää valkeaa lintua, jonka siivenkärjet ovat veressä. Hänen otteensa on hellä, sillä hetkellä maailmaan mahtuu vain hän ja lintu.

Mitä turhia, sanoisin, jos kyseessä olisi kuka tahansa muu. Mitä merkitystä on yhdellä linnulla, kun niitä lentää kymmenittäin meren yllä? Haaskalintuja ja petoja. Turhia silloin, kun joku osoittaa aseella otsaan. Mutta Tristan pitää lintua hellin ottein, tuo sen sisälle, pyytää tarpeita sen siistimiseen. Lintu on raukea, täysin tyyni hänen sylissään. Huoli ja välitys kuultavat hänen merenturkooseista silmistään. Olen aina rakastanut katsella hänen ilmeitään. En ole koskaan tavannut yhtä lempeää ihmistä.

Tristan sitoo linnun siiven ja antaa sille vettä juotavaksi. Lintu jää pehmustettuun koriin lepäämään. Vasta sitten Tristan kohtaa minut, kohottaa katseensa ja hymyilee niin, että hymy säihkyy silmissä saakka. Ilo, joka hänessä syttyy aina, kun hän näkee jotakin hänelle rakasta. Milloin linnun taivaalla, milloin tyyntyvän aallokon. Vain merelle hänelle on oma ilmeensä. Hänen ensirakkautensa. Se ainoa, jota en voi koskaan haastaa.

Usein en ymmärrä häntä lainkaan. En tiedä, miksi hän arvostaa menehtyvää lintua, en hahmota, miksi hänen ilmeensä muuttuu niin merkilliseksi hänen katsellessaan merelle päin. On kuin hän näkisi kauneutta kaikessa, mihin hänen silmänsä vain osuvatkaan. Sellaisia ihmisiä ei pitänyt olla enää olemassa. Minä kuvittelin, että tuuli on jo vienyt heidät mukaansa, ottanut minulta pois sen, mitä en osaa arvostaa.

Sisareni. Poikani. Uneksijat, jotka katsoivat merelle, näkivät, ymmärsivät ja hymyilivät. Ajoin heidät molemmat toisille satamille, pois luotani. Joskus toivon, että he ovat jossakin, jossa tuuli laulaa lauluja ja meren suolainen tuoksu pyyhkii pelon pois. Tristan on samanlainen kuin he, jotka sysäsin kuolemaansa. Kun vain katsonkin häntä, saatan kuulla sisareni naurun ja poikani pianonsoiton. Saatan nähdä heidät hänen lempeässä, maailmaa rakastavassa hymyssään.

Ja silti minuun ei satu. Tristan ei tunnu muistutukselta. Hän on minulle kuin anteeksianto, mahdollisuus uuteen aamuun. Tietenkin minä rakastan häntä. Ymmärrän sen nyt, kun päivä on vielä nuori ja aurinko korkealla. Se piirtää hänen kasvoilleen varjoja. Hän näyttää niin nuorelta ja eläväiseltä kumartuessaan lähemmäs ja ojentaessaan minulle taskuunsa nuhjuuntuneen kukkasen. En tunnista lajia, koska minulle maailman aarteet ovat toisenlaisia. En kiinnitä huomiota siihen, onko penkereessä keltaisia vai punaisia kukkia.

”Tämä on harvinainen laji”, Tristan kertoo ja kuvailee hetken kukkaa minulle. Kun en reagoi, hän laittaa sen maljakkoon yöpöydälleni. Tarina jatkuu.
”Se puhkeaa todelliseen loistoonsa vasta yöllä. Odota vain.” Hymähdys. ”Aivan kuin se olisi hivenen ujo. Se toi mieleeni sinut. Se on sinun värisesikin.”
Hailakan vaaleanpunainen. Rintaani koskee.
”Tristan…”
”Teidän korkeutenne.” Virnistys.
”Lopeta, tiedät kyllä, ettei sinun tarvitse –”

Tristan vetää minut niskasta lähelleen ja suutelee lujaaa. Suudelman jälkeen katson häntä pitkään. Upeaa, komeaa merimiestä, joka tuo minulle kaukaisten rantojen kukkasia ja hymyilee kuin idiootti. Siipirikko lintu ei enää sirkuta, se kääntelee korissa päätään kuin odottaisi minun sanovan sen, mitä sydämessäni kannan.

”Tristan… Minä tahdon, että sinä tuot minulle jatkossakin kaikkea, mitä löydät matkoillasi.”
Hänen silmissään syttyy. Virnistys leviää takaisin kasvoille.
”Oi! Minulla on jo idea. Eräs eläinlaji etelässä –”
”Rakastan sinua.”
Hänen kasvonsa tyhjenevät ilmeistä. Merisilmät seisovat suurina päässä.
”Tarkoitin, että rakastan sinua. Tahdon sinun tulevan aina takaisin luokseni.”
Kulmat kaartuvat vain hetkeksi. Sitten peittelemättömän onnellinen hymy kiipeää hänen huulilleen, piirtää kuopat hänen poskilleen. 
”Ehdit sitten ennen minua.”
”Anteeksi?”

Tristan vie käden omalleni, silittää hellästi.
”Minäkin rakastan sinua, Louis”, hän sanoo puristaen kättäni. ”Luoja, minä rakastan sinua…”
Olemme aivan lähekkäin, otsa vasten otsaa. Hän tuoksuu mereltä ja turvalta. Juuri nyt tahdon vain hänen olevan siinä. Tämä lempeä, kaunis ihminen on päättänyt haluta juuri minut. Tällä kertaa en pilaa tätä. Tällä kertaa en anna onneani pois. Vaikka en tiedä, miten hänen kaltaisensa lempeä sielu on huolinut minut vierelleen, en luovu hänestä nyt, kun pitelen koko maailmaa kädelläni.

”Tiedän, ettet voi lähteä ulos ja nähdä kaukaisia rantoja”, Tristan huokaa, ”mutta anna minä tuon ne sinun luoksesi. Teen sinut onnelliseksi. Näytän sinulle taivaan ja meren ja maan.”
Olet jo näyttänyt. Joka sekunti, kun vain katsot minuun.
”Seikkaillaan omalla tavallamme. Kuten tähänkin saakka.”
En voi lakata hymyilemästä.
”Sinä teet minut jo hirvittävän onnelliseksi.”
Hän hymyilee ja vetää minut lähelleen. Painun hänen rintaansa vasten, hän on lämmin ja täynnä elämää.

Minun elämäni on lyhyt, tiedän sen. Mutta hän on tässä, uusi mahdollisuuteni, valovoimainen ja niin tavattoman ihana. Mies, joka pelastaa lintuja ja tuo kukkia. Näin se siis tapahtuu. Näin ihminen haltioituu. Suljen silmäni ja painaudun tiukasti häntä vasten. Luomieni takana välkkyy valoja.

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Meren tuoksu

Kun suljen silmäni, saatan miltei haistaa suolaisen meriveden tyrmän seinistä. Varovainen kaiku mereltä, jonka tunnen yhä lähelläni, vaikka olen kylmän kiven sisässä, hengitän tunkkaista ilmaa sisääni. Kenties minä vain toiveajattelen. Kenties meren tuoksu on vain muistoissani. Mutta minä olen optimisti ennen kaikkea. En tiedä, kauanko aikaa on kulunut, mutta meren tuoksu on yhä kanssani.

Kuningas käy säännöllisin väliajoin katsomassa minua, mutta ei koskaan mainitse sanallakaan teloittamisestani. Mies, joka on teloituttanut tuttujani ja ystäviäni, ei harkitsekaan minun henkeni viemistä. Olen seilannut merta vuosikymmenet, mutten koskaan ole katsonut silmiin miestä, jonka silmät läpäisisivät minut. Olen vannonut käsi sydämelläni polttavani rikkaat ja kuninkaalliset, mutta kun hän astelee luokseni, hän riisuu minut aseista, ja olen huomannut pitäväni siitä.

Minä pidän naisista. Pidän heistä kovin paljon. Pitkistä ja lyhyistä, vaaleista ja tummista, kaikki käy, sillä he ovat ihania kuin tuuli korvissani ja laineiden liplatus laivaani vasten. Joka satamassa he odottavat minua, ja minä annan heille rakkauttani, suutelen heidän pehmeää ihoaan ja annan heidän tietää, että he ovat upeinta maailmassa. En tahdo satuttaa heitä kietomalla heitä valheisiin. Annan vain sen, minkä tiedän annettavakseni. Ja he ottavat sen ilomielin. Tiedän, miltä nainen näyttää, kun hän haluaa minua. Tiedän, miten naisten silmät kiiltävät, kun he ovat rakastumassa. Mutta minä en ymmärrä, miksi sama pakottava tarve hehkuu kuninkaan silmistä yhä useammin ja useammin.

Minua huimaa, kun hän puhuu minulle. En ole koskaan ennen häntä ajatellut, että mieskin voi olla kaunis. Minä osaan neuvotella miesten kanssa. Osaan kaksintaistelun, sovinnon ja vaihtokaupan. Tiedän, miten miehet puhuvat keskenään. Mutta kuningas ei ole sellainen. Hän kallistaa päätään ja kuuntelee, kun puhun. Ja hän katsoo lakkaamatta, aivan kuin piirteeni olisivat hänelle kuin veistos, jota ihailla.

Sitä jatkuu kauan. Niin kauan, että miltei unohdan, miltä raikas meri-ilma tuoksuu. Seinät ovat hävittäneet taikansa, en tavoita merta niistä enää. Alan väsyä. Tunnen, kuinka kehoni on heikentynyt. En tahdo haistaa itseäni, en nähdä enkä kuulla. Mutta kuningas on kanssani yhä useammin. Eikä nälkä hänen katseessaan ole vieläkään kertonut, mitä haluaa.

Me puhumme kaikesta. Politiikasta, toisistamme, meren laineista ja haavoista. Kaikesta, paitsi siitä, mikä leijuu ilmassa välillämme. Me emme juuri kosketa toisiamme. Kerran hän antaa kätensä kalterien välistä, ja minä silitän kämmentä, jonka läpi suonet hehkuvat kuin sininen kartasto. Ohut, sairas iho. Silitän hellemmin. Jos hän tulisi lähemmäs, en tiedä, mitä tekisin. En tiedä, mikä tämä tunne on, en ymmärrä sen luonnetta. Minä, meren kasvattama, oikkuihin ja muutoksiin tottunut, en tavoita, mistä sydämeni laulaa, kun kuningas katsoo minuun.

Kunnes eräänä iltana, kun sade pieksee linnan kylmiä seiniä, kuningas tulee luokseni ja astuu suoraan selliin mitään sanomatta. Hän istuu vierelleni, mutta ei kosketa. Ajatus siitä, ettei välillämme ole enää mitään, saa kehoni kihelmöimään. Minä rakastan naisia, mutta yhdenkään rannan neidot eivät ole saaneet sydäntäni hakkaamaan näin kovaa. Koskaan aiemmin en ole pelännyt mennä iholle, koskettaa, hyväillä.

Hän ei katso minuun. Hetken istumme täysin hiljaa, vaikka me aina sanailemme keskenämme. Se on meidän tapamme viihdyttää toisiamme. Sitten hän kääntää päänsä minuun päin ja tunnen, kuinka poskeni punehtuvat. Minä, joka olen kiertänyt meret ja katsonut kuolemaa silmiin, punastun, kun mies lähestyy minua. Nähtävästi maailmalla oli minulle vielä yksi yllätys tarjottavanaan.

”Etkö aio koskaan suudella minua?” Hänen äänessään on enemmän odotusta kuin pettymystä. Naurahdan. Se on ainoa asia, jonka osaan tehdä tämän edessä. Kurotan lähemmäs, vien käteni hänen kasvoilleen, aivan kuten teen naisille satamassa. Mutta hän ei ole kuten ne naiset. Tämä ei ole samanlaista. Tämä polttaa syvältä. Minua pelottaa, että palan kokonaan.
”Mistä sinä sait nuo haavat?” Nyt hänen kätensä lepää minun kasvoillani.
”En muista”, hymähdän.
”Et muista? Voi sentään. Kyllähän sellaisen luulisi muistavan.”
”No, minä en muista. Elämässä sattuu ja tapahtuu.”

Hän hymyilee. Näin läheltä katsottuna hän on häikäisevän kaunis. Olen sanonut sen hänelle kerran, mutta silloin hän käänsi päänsä kuin häpeillen sairauttaan. Hän on kaunis, sairas tai ei. Minä saatan kuvitella, miltä hän on näyttänyt nuorena ja ylpeänä. Minua huimaa jälleen.

Vanha taktiikkani ei toimi. Se ei vala minuun varmuutta. Otan kuningasta vyötäröltä, vedän hänet hellästi lähemmäs ja vien toisen käteni hänen niskaansa. Hän sulaa kosketukseeni, painautuu minua vasten ja antaa minun painaa huuleni hänen omilleen. Yleensä olen luja, annan haluni näkyä, mutta jokin hänessä on erilaista, se saa minut pidättelemään itseäni. Kukaan ei ole koskaan herättänyt minussa halua olla näin hellä. Tiedän, ettei se johdu pelkästään hänen sairaudestaan.

Suudelma syvenee, kuninkaan kädet eksyvät kaulukselleni. Pian hänen kätensä liikkuvat alemmas, paikkoihin, joita kukaan mies ei ole koskaan aiemmin koskettanut. Minä annan hänen tehdä sen. Hetki taipuu reunoistaan, hän tuntuu hyvältä minua vasten, oikealta. Ja minä päästän itseni pois. Unohdan, kuka olen, missä seison, mistä katson maailmaa. Unohdan, kuka hän on, unohdan hänen tekonsa ja sanansa ja annan itseni hänelle. Me kuljemme koko matkan loppuun saakka.

Kaiken jälkeen hän värisee puoliksi riisuttuna kylkeäni vasten. Olen taas kiinni hetkessä, haistan meren suolaisen tuoksun seinistä. Ja minä tiedän, mitä tunnen.
”Voi sentään… Nyt minun rakkaani kyllä suuttuu.”
”Sinun rakkaasi?” kuninkaan ääni kohoaa.
”Kesyttämättömin ja hurjin kaikista.” Katson häntä pitkään, mutta hän ei ymmärrä. ”Meri.”
Hänen silmänsä suurenevat.
”On nimittäin saattanut käydä niin, että olen löytänyt toisen. Uuden rakkauden. Niinköhän sydämessäni on sijaa teille molemmille?”

Kuninkaan kulmat kaartuvat, silmien tuli hiipuu. Hän näyttää lempeältä tullessaan lähemmäs, suudellessaan minua vielä kerran. Minä voisin tottua tähän, ajattelen. Voisin antaa itseni, voisin viimein rakastaa.

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Perhonen

Minun rakkaani on hauras, mutta ei kuten lasi, joka voi säpälöityä sellaisen käsissä, joka ei osaa pidellä riittävän hellästi. Minun rakkaani on hauras sillä tavalla, jolla perhoset ovat, kaikki ne pienet, kaunissiipiset olennot, jotka joku voi koska tahansa talloa alleen. Perhosten siivet ovat aina esillä, kauniit ja koristeelliset, mutta niin hauraat. Aina esillä, aina jonkun revittävissä. Kukaan ei koskaan katso perhosia siipiä pitemmälle. 

Minun rakkaani on herkkä ja hauras tavalla, joka ei aukene kaikkien silmille. Perhosta voi ihailla, sitä voi rakastaa, mutta kuinka moni muistaa, miten lyhyt sen elämä on? Joskus minusta tuntuu, että rakkaani vähenee joka hetki. On kuin hän kuuluisi jonnekin muualle, paikkaan vailla kipua. Jokin vetää häntä alituisesti pois, hän vähenee ja hiipuu, katsoo ikkunasta valonsäteiden taa ja näkee jotakin, jota minä en koskaan voisi tavoittaa.

Minulta kesti kauan nähdä se hänestä. Jo ensimmäisillä kerroilla tiesin, että tässä miehessä on tasoja, syvyyksiä, joita hän ei anna muiden nähtäväksi niin vain. Niin meissä kaikissa on, mutta hänessä se on erilaista. Ajattelen perhosen siipiä. Hauraus on aina nähtävillä, mutta kukaan ei koskaan pysähdy ajattelemaan sitä.

Rakastuin häneen aivan huomaamatta. Sisareni on aina moittinut minua siitä, että minä en tunnista omia tunteitani. Minä kuvittelin kuuluvani toiselle samalla, kun suutelin hänen kaulaansa, silitin hänen enkelinkiharoitaan ja imin hänen tuoksuaan itseeni kuin olisin jo tahtonut pitää kaiken hänestä vain itselläni. Joskus ajattelen, että hän vain otti minua kauluksesta ja veti pinnan alle. En ole koskaan ajatellut päivänvalosta samalla tavalla sen sukelluksen jälkeen.

Auta. Minä hukun. Mutta en voi hukuttaa sinuakin. Hänen sanansa. Silti hän veti minut mukaansa, ja minä menin, en siksi, etten olisi osannut kieltäytyä, vaan siksi, etten halunnut. Muistan, millainen hän oli silloin. Nyt olen varma, ettei kukaan muu tunnistanut hänen haurauttaan, kukaan muu ei jäänyt hänen vierelleen näkemään sitä, millainen hän todella on kaiken teatterin alla. Minun rakkaani on ikuisen dramaattinen, hänen eleensä ja ilmeensä ovat suuria, mutta kaiken sen alla hän on suojaton, kaikkien satutettavissa. Sitä miestä minä rakastan. Häntä, joka kavahtaa muiden kosketusta, joka pelkää muiden katsovan hänen lävitseen. Häntä, joka itki ja huusi lyötyään minua ensimmäisen kerran. Häntä, joka on usein pelkkä pieni poika, joka katsoo minua kaikella lapsen avuttomuudella, joka on säilynyt hänen silmissään vuosikymmenet. Hänet minä olen valinnut, hän on minun kotini, minun kaikkeni, enkä tarvitse muuta kuin hänen pehmeän päänsä rintakehääni vasten.

Minun rakkaani istuu ikkunalaudalla pienet jalat ristissä ja katsoo ulkona kukkivaa kevättä. Varovaisia vihreitä silmuja ja ensimmäisiä laululintuja. Pitkä, kaunis talvi on ohi, me olemme selvinneet, hän on elossa edelleen. Tällaisena hänen haurautensa on käsinkosketeltavaa. Nuo pienet jalat, kapeat ranteet ja sisäänpäinkääntynyt olemus, jonka läpi vain harva pääsee. Menen lähemmäs, vien käteni hänen selälleen, silitän selkärangan jokaista nikamaa kuin etsisin siipiä, hauraita ja kauniita. Hän kääntyy minuun päin hetken silkkaa hämmennystä kasvoillaan. Tällaisina hetkinä olen vakuuttunut siitä, että hän on ikuinen lapsi, pieni poika, joka yllättyy joka kerta uudelleen, kun joku valitsee hänet, vain hänet. Hymy leviää hänen kasvoilleen, suukotan häntä suulle, nenänpäälle ja ohimolle, vedän hänet lähemmäs ja silitän.

”Rakas… Ole aina minun.”
”Mutta kulta, olenhan minä.”
”Ei…” Pudistan päätäni. Tartun hänen kylmiin käsiinsä. ”Tarkoitan, että aina, ihan aina. Ole minun vaimoni.”
”Mehän olemme jo naimisissa. Hassu.”
”Seuraavassakin elämässä. Ja sitä seuraavassa. Ole aina minun…”
Hänen silmäkulmansa täyttyvät kyynelistä.
”Sinä olet minun kotini. Minä uskon, että jos elämä on jatkumo, me olemme aina yhdessä, minä löydän sinut yhä vain uudelleen ja uudelleen…”

Jälleen. Hänen katseessaan se sama herkkyys, jonka olen nähnyt jo ensimmäisistä kerroista lähtien. Sivelen hänen poskeaan, annan hänen levätä hetkessä.
”Sinä olet paljon muutakin kuin elämänkumppanini. Sinä olet minun kotini, uskotko, kun sanon niin?”
Kyyneleet valuvat jo hänen poskilleen.
”Tiedän, miten paljon koti sinulle merkitsee…”
Hymyilen. Niin. Juuri niin.

Hän ei pysty sanomaan mitään, sanani pakahduttavat hänet täysin. Otan hänet syliini, pienen rakkaani, ja silitän hänen pellavaista päätään. Hänen kätensä yrittää tarrata kaulukseeni, mutta ei aivan kykene tarttumaan, niin paljon hän tärisee. Käsi jää lepäämään syliini, ja minä istun vuorostani ikkunalaudalle hänestä tiukasti kiinni pitäen. Katson ulos ikkunasta. Pieni oranssisiipinen perhonen lepattelee ikkunan takana, enkä voi lakata hymyilemästä. Kosketan ikkunaa varoen. Maailma näkee minut, ja se saa sydämeni tuntumaan kevyeltä.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Kevät

Sattuu.

Julius on ovella, hänen silmissään kiiltää huoli. Minun silmissäni sumenee. Julius polvistuu eteeni, sipaisee poskeani. Hän hätkähtää, jokin on vialla. Hän pitelee minua kuin olisin kaatumassa. Olen maassa ja minua hävettää. Siitä on kauan, kun olen viimeksi antanut sen viedä minut alas.

”Rakas? Mikä hätänä?”
”Ei… ei mikään.”
”Onko tuo verta?”
”Ei. E… On se.”
”Sinä tarvitset tohtoria. Tule, puetaan sinulle jotain päälle ja mennään.”
”Ei… Julius. Odota. Se on… erilaista.”

Se ei yleensä vie minua polvilleni. Se ei yleensä iske sellaisella voimalla, että tahdon vain itkeä ja luovuttaa.
”Minä…” Nielaus. Sanat puuroutuvat suussani. ”Anna sen viedä minut. Anna minun mennä.”
”Luoja. Wilhelm. Mikä sinulla on?”
Vedän syvään, raskaasti henkeä. Vasta silloin huomaan täriseväni kauttaaltani. Siksi hän pitelee minua niin tiukasti.
”Sattuu”, kuiskaan. ”Sattuu…”

En koskaan sano sitä ääneen. En anna sen näkyä. Hän ei saa huolestua. Hän on huolehtinut minusta jo tarpeeksi. Mutta kipu on kaikki, mitä olen, kun se vie minut polvilleen ja värjää tajuntani valkoiseksi.

”On päiviä, joina en kestä sitä, joina se on kaikki, mitä ajattelen. Ja minä… minä olen tavattoman väsynyt. En jaksa enää kauaa. Anna minun kuolla, Julius, minä pyydän. Anna minun kuolla…”
Muistan hetken, jona miltei aidosti kuolin. Syksy, tippuvat lehdet. Syvältä leikkaava pelko, niin halvaannuttava, että toipuminen kesti viikkoja. Itkin ja huusin Juliukselle, etten tahdo kuolla, en ole ikinä todella tahtonutkaan. Toistin sitä kuin mantraa, kun en saanut henkeä. Ja nyt ajatus kuolemasta on jo lähes lämmin, se tempoilee luomieni takana. Se ei ole raskas kuten ennen. Se on kevyt ja täynnä valoa.

”Minä en elä enää kauaa. Joten Julius, kerro minulle, kadutko sinä?”
Hän ei kiellä. Huomaan sen ensimmäisenä, vaikka tajunnassani keinuu. Valkeat pisteet peittävät todellisuuden. Joudun sulkemaan silmäni hetkeksi.
”Kadun.”
Hän sanoo sen ilman epäilyksen synnyttämiä taukoja. Sellaisella varmuudella, että saatan vihdoinkin huokaista helpotuksesta. Tässä se on. Hän katuu. Siinä se. En tunne vihaa enkä pettymystä, ainoastaan hienoista surua, joka lepattaa sydämeni tienoilla ja katoaa sitten pinnan alle.

”Kadun sitä, etten palannut luoksesi aiemmin. Kaksi vuotta aiemmin, neljä vuotta aiemmin…” Hän pudistaa päätään. ”Menetimme niin paljon aikaa. Kadun, etten ollut luonasi silloin, kun kipeimmin minua tarvitsit. Kadun, että annoin sinun satuttaa minua, koska satutit itseäsikin. Olen pahoillani, että annoin tilanteesi riistäytyä käsistä, olen pahoillani, etten kyennyt näkemään sitä aikaisemmin. Mutta tämä ei ole vielä ohi meille, ei ole…”

Ei. Rakas. En minä tätä halunnut kuulla. Pudistan päätäni.
”Sinä et ole minulle mitään velkaa.” Tuntuu hyvältä sanoa se ääneen. ”Minä taistelen omat taisteluni ja sinä omasi. Sinä et ole vastuussa mistään, mitä minä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.”
Silitän Juliuksen poskea. Käteni on kylmä, en tunne sormenpäitäni.
”Seison vihdoin siinä, missä haluan. Ensimmäistä kertaa elämässäni en kadu itseäni. Olen, kuka olen. Minä itse päätän siitä. Pidän siitä, millaisia kuvia mielessäni on. Mutta joskus sattuu liikaa, ja silloin minua pelottaa. Eikö se todella lopu koskaan? Kauanko joudun maksamaan? Eikö jo riitä, eikö todella…”
Vedän henkeä. Kyyneleet tuntuvat kuivilta poskillani.
”Ansaitsenko todella kaiken tämän yhä edelleen? Kenties joskus rankaisin itseäni, mutta en enää, en enää… Ehkä maailma haluaa, että minuun sattuu, ehkä se on oikein. Mutta sen ajatteleminen, se on… se on murskaavaa. Niin paljon vihaa.”

Julius ottaa minut lähemmäs, silittää hiljaa.
”Jaksa vielä vähän…”
”Julius. Jos minä kuolen tänä yönä, muistatko sinä vain kaikkein parhaimman minusta?”
Hän pitää tauon. Hän ei vieläkään kiellä ja kerro minulle, etten minä mihinkään kuole.
”Kyllä, muistan minä. Aina.”
”Sinä olet minun elämäni rehellisin, aidoin ja paljain ihmissuhde. Olen oppinut sinulta niin paljon. Kun olen poissa, toivon, että kerrot meistä kauniita tarinoita, mutta en minä pahastu, jos et.”
”Minä…” Hän nielaisee itkunsa. Hän on oppinut siinä taitavaksi viimeaikoina. ”Kerron minä. Kerron kaikille, että olit elämäni paras osa.”
”Olet niin hyvä ihminen, älä koskaan unohda sitä. Ansaitset kaiken. Kaikki, mitä pyydän sinulta, on hyvä elämä minun jälkeeni. Elä kaunis elämä, kun olen poissa. Tule onnelliseksi.”
”Wilhelm rakas… Me tarvitsemme sinulle apua. Nyt heti.”
Hän nostaa minut ylös kuin olisin pelkkä hentosiipinen lintu.
”En lähde katkerana. Sinä olet kanssani…”
”Ssh, rakkaani, shhh… Olen sinusta niin ylpeä.”
”Niin minäkin. Minä näen auringon. On niin lämmintä, aivan kuten lapsena…”

Ja sitten kaikki pimenee.

*

Linnun sirkutus herättää minut valkenevaan aamuun. Aurinko kurottaa ujosti verhojen takaa valkeaan huoneeseen. Maailma piirtyy eteeni hennoin siveltimenvedoin, kuuntelen lintua ja räpyttelen silmiäni. Hatara jomotus kieppuu tajunnassani, mutta särky on poissa. Sävyt ovat kauniita ja lempeitä. On vihdoin kevät.

”Rakas?”
Erotan Juliuksen piirteet vihdoin kunnolla. Sumu on hälvennyt. Hänen suupielensä eivät kaarru hymyyn, silmien reunoilla on hienoisia uurteita. Hätkähdän. Hän ei ole koskaan näyttänyt ikäiseltään, mutta nyt näen ensi kertaa häivähdyksen jostakin tulevasta, varoen hiipivästä uupumuksesta hänen kasvoillaan. Kurotan kättäni, vaikka tiedän, että olen kiinni letkuissa, elämäni jatkeissa.

Tuhat elämää Juliuksen kuulailla kasvoilla. Kaikkine tunteineen, itkuineen ja nauruineen. Hän kumartuu lähemmäs, ei sano mitään, painaa vain otsansa omaani vasten. Kiitollisuus tulvahtaa yli, kipu on poissa. Pelko on kaikonnut, tyyneys täyttää kehoni. Silitän Juliuksen pehmeää päätä ja painan kevyen suudelman hänen ohimolleen. Hän silittää minua hiljaa. Sitten hän kääntää katseensa ulos.

”Katso, rakas. On kevät.”
Niin. Hymyilen, pidän häntä kädestä. On kevät ja minä olen elossa.

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Voikukkia

Tie on kuiva jalkojemme alla, kesäpäivä on kuumimmillaan. Frida on pukenut puvun herättääkseen vähemmän huomiota, mustat hiukset on suittu taakse kuin herrasmiehellä. Minun upea siskoni. Hänen korissaan on omenoita, minun omassani leipää. Olemme aikeissa kävellä kumpikin koteihimme, niihin taloihin, joiden seinien sisältä olemme löytäneet turvan, kun Frida pysähtyy.

”Minulla on idea.” Frida siristää silmiään.
”Sinulla on yleensä hyviä ideoita. Mutta.”
”Meillä ei ole lihaa tai muuta pilaantuvaa. Tehdäänkö pieni kunniakierros?” Siskoni nyökkää suuntaan, jossa meistä kumpikaan ei ole käynyt sitten edellisen elämän. Pukuihin pukeutuvien ei tarvitse mennä sellaisiin paikkoihin enää koskaan.
”Tuota… Minä en olisi ihan niin varma.”
”Ymmärrän. En pakota sinua. Voin mennä joskus yksin.”
”En anna sinun mennä yksin! Sinä olet… sinä et…”
”Veli rakas, olenko minä koskaan tarvinnut sinun suojelustasi? Kyllä se olen tainnut olla minä, joka tässä olen sinua suojellut, vaikka oletkin nykyään paljon vahvempi kuin ennen…”

Frida tökkää minua olkaan. Naurahdan.
”Hyvä on. Mennään vain.” Siskoni täytyy tietää, ettei hän saisi minua houkuteltua tänne etukäteen. Tämä täytyy tehdä hetkessä, suunnittelematta. Seuraan siskoani kapealle kujalle. Tänne aurinko ei paista. Se piirtää rajan todellisen elämän ja sen varjon välille. Vedän syvään henkeä. Entä, jos täällä olisi vielä joku, jonka kasvot tunnistan? Joku, joka ei koskaan päässyt pois? Sisimmässäni tiedän meidän olevan etuoikeutettuja moniin nähden. Me saimme kaiken, mistä koskaan haaveilimme.

Tartun kaksossiskoani kädestä meidän kulkiessamme eteenpäin. Nämä ovat tuttuja kulmia, mutta huomaan kaiken muuttuneen. Täällä on hiljaista. Kaikki on vaiennut, aika on pysähtynyt. Tuttuja seiniin piirrettyjä kuvia, vanhoja raaputuksia. Terävien hampaiden kuvia, joiden yli on piirretty viivoja. Haalistuneita muistoja. Frida kiskoo minut eteenpäin, näyttää minulle kaiverruksen, jonka me aikanaan teimme. Nimikirjaimemme pienen puun sisällä.

”Muistatko tämän vielä?” Fridan äänessä on lempeää nostalgiaa.
”Muistan”, hymähdän. Kuinka voisinkaan unohtaa? Pieni puu meille, jotka kasvoimme täyteen loistoomme. Muistomerkkimme ajalta, jolloin olimme pelkkiä taimia ja haaveilimme vain. Silloin kuvittelin, ettei Frida osannut unelmoida, suorastaan syytin häntä siitä, ettei toivo kimmeltänyt hänen silmissään. Olin sokea hänen tavalleen selviytyä.

Vien käteni kaiverrukselle, silitän mennyttä aikaa ja tunnen, kuinka se silittää takaisin. Me olemme sinut nyt. Vien käteni Fridan omalle, silitän sitäkin, saan siskon hymyilemään.
”Me todella saimme kaiken, emmekö saaneetkin?”
Fridan hymy levenee. Se sopii hänen kasvoilleen. Kunpa hän hymyilisi aina vain.
”Niin saimme”, hän nyökkää. ”Elämä on kaunista. Tasaista. Turvallista…
Viimeinen sana on lähes parahdus. Käteni pysähtyy.
”Olethan sinä onnellinen, Frida? Olethan?” En tiedä, miksi anon. Miksi juuri nyt, keskellä menneisyytemme palasia.
”Olen. Ja minä tiedän, että sinäkin olet.”

En pysty pidättelemään reaktiotani. Kahmaisen Fridan syliini, jotta en itkisi, hajoaisi hänen käsilleen. On hänen vuoronsa tulla minun pitelemäkseni, hänen vuoronsa olla pieni ja rakas ja juuri siinä, sylissäni. Frida halaa minua koko voimallaan. Kosketus kertoo kaiken, mitä sanat eivät tavoita.

Kun päästämme irti, jatkamme matkaa. Niin se menee. Me kuljemme käsi kädessä eteenpäin, yhä yhdessä, yhä erottamattomat, mutta eri tavalla kuten ennen. Meidän ei tarvitse kulkea menneisyytemme sirpaleissa, me voimme olla omat, aikuiset itsemme ja silti muistella yhdessä niitä lapsia, jotka me kerran olimme.

Seuraavan kulman takana taivas putoaa syliimme, aurinko pääsee paistamaan kadulle. Kahden seinän välissä on pieni kuja, jonka mukulakivien välistä kasvaa voikukkia. Keltaisina ne kurottelevat kohti valoa, taistelevat elämästään. Meidän varhaisimmat muistomme ovat täältä. Paikasta, jossa ei silloin paistanut aurinko. Paikasta, jossa keltaiset kukat nyt kukkivat.

Frida nojaa olkaani vasten.
”Tiedätkö, minä katselin eräänä iltana, kuinka te istuitte Wilhelmin kanssa sohvalla ja keskustelitte monta kymmentä minuuttia. Et kiinnittänyt meihin muihin huomiota, mutta sanoin silloin tytöille, että tuolta kodin kuuluu tuntua. Katseelta, joka silmissäsi oli silloin.”
Silitän Fridan kämmenselkää.
”Ja minä katson usein, kuinka tytöt kaatavat sinulle teetä ja jäät hymyilemään vielä heidän mentyäänkin. Silloin kissa käpertyy usein syliisi etkä voi piilottaa hymyäsi enää keneltäkään, joka sattuu kulkemaan ohitse.”
”Ja lapsuutemme railoissa kasvaa voikukkia.”
”Voikukkia…”

Niin. Juuri niin sen pitääkin mennä. Katu on hiljaa, aurinko paistaa keltaisille kukille ja minun rinnassani on kevyt, lepattava tunne, joka kertoo kaiken olevan hyvin.

Nimesi

Siipi lepää luovuttaneena maassa, pää on painunut. Vain kuninkaallinen ryhti on ennallaan, se ei muutu, vaikka taivuttaisi. Menen lähemmäs. Haavat ovat jo ajan armahtamat, silitän hänen olkaansa hellästi. Sinisenkirjavat sulat tuntuvat tahmeilta sormiani vasten. Tahrittu kauneus. Tartun häntä käsistä, hivelen jokaista pitkää sormea ja vedän hänet mukaani altaalle.

Iltapäivän kultainen valo saa hänen sulkansa hehkumaan kymmenissä väreissä. Silti hän ei nosta päätään. Pesen hänet kaikessa hiljaisuudessa, hän antaa minun tehdä sen. Hän on yhä sietämättömän kaunis, mutta ei kuten ennen, silloin, kun hänen leukansa oli ylhäällä ja hymy pysyi kasvoilla ilkkuakseen jokaista tai tehdäkseen jokaisesta omansa. Silloin minä katsoin häntä kaukaa, ihailin sinivihreitä sulkia ja silkkisiä hiuksia. Silloin minä tiesin ensimmäistä kertaa, että leiskuvien silmien takana oli joku toinen, joku kokonaan pimeä. Pelkkä poika. Hänet minä näin.

Nyt katse on väsynyt, poika ei pysy enää piilossa. Mutta täällä vesi ei enää polta häntä. Täällä kuiskaukset ovat loppuneet ja täältä valkeus alkaa. Sivelen hänen poskeaan, hiljaa hän painaa päänsä kättäni vasten. Kummankaan ei tarvitse sanoa mitään. Ei ole vielä sanojen aika.

Kun hän avaa silmänsä, tuijotan kahta suurta tyhjiötä. Miten jokin niin kirkas voi olla niin tyhjä? Hän ei ole vielä perillä, hän eksyi puolitiessä, mutta tiedän, ettei hänen matkansa ole vielä päätöksessään. Tiedän paikan, jossa horisontti katoaa, jossa ei satu enää. Otan hänet lähemmäs, sivelen herkkiä piirteitä, katson pientä poikaa niiden takana ja painan nopean, lempeän suudelman kylmille huulille. Hän ei osaa vielä ottaa vastaan hellyyttä, hän osaa vain haluta, omistaa minut tyhjillä silmillään.

Mutta minulla on jotain, jota voin hänelle antaa. Muutakin kuin nämä hellät hetket, joita hän ei osaa pyytää, mutta jotka hän ääneti ottaa vastaan ja painautuu minua vasten kuin ei osaisi muutakaan. Minulla on hänelle jotakin suurempaa. Sana kieleni päällä, nimi, joka odottaa lausumistaan. En anna tuulien viedä sitä, en salli maailman ottaa sitä sisältäni, se lepää minussa hartaana, kunnes saan antaa sen hänelle. Kunnes hän on valmis.

Siihen saakka pidän sen sydämessäni, vaalin sitä kuin aarretta. Hänen nimeään, sitä, kuka hän oli, ennen kuin kipu väänsi hänet vinoon. Otan hänen kätensä ja silitän, ja hänen huulensa raottuvat kuin hän aikoisi sanoa jotakin. Lopulta erotan vain varovaisen hymyn, jonka tiedän yksin minulle tarkoitetuksi. Otan hänet syleilyyni, pitelen kuin lasta ja ajattelen hetkeä, jolloin saan antaa hänet takaisin itselleen. Hymy kiipeää kasvoilleni. Se hetki tulisi vielä, eikä meillä ole kiirettä.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Luola

Taivas on tyyntynyt syvän siniseksi, aurinko on pelkkä aavistus tähtiä hehkuvan yötaivaan takana. Parvekkeelta näkee suoraan merelle. Pysähdyn hetkeksi, kurotan käteni kohti pistettä, jossa taivas ja meri sekoittuvat, horisontti häviää.

Parvekkeen ovi avautuu, mies valkeassa pitsikaavussa saapuu luokseni ja katsoo kuin ei täysin tunnistaisi piirteitäni. Kuunvalossa hän on kalpeampi kuin tähdet. Hymyilen hänelle, kuljetan käteni hänen niskaansa ja sivelen hellästi. Pehmeä hymähdys pakenee hänen huuliltaan.

”Siitä on jo hetki…”
”Minä tahtoisin näyttää sinulle jotakin.”

Otan häntä kädestä, miestä, jonka olen valinnut omakseni tässä maailmassa. Kuningasta, joka ei ole nähnyt viittäkymmentä vuottakaan, mutta jonka keho on hylännyt hänet jo kauan sitten. Silmät verestävät, suonet kuultavat ihon läpi kuin iho olisi pelkkä harso. Silitän miestä hellästi niskasta ja painan kunnioittavan suukon hänen otsalleen.

Kohotan kulmiäni kysyäkseni, jaksaisiko hän seurata minua omilla jaloillaan, vai ottaisinko hänet kannettavakseni. On hetkiä, joissa jännitys rätisee niin, etten saata kysyä suoraan, sillä tiedän, että häpeä utuisissa silmissä saattaa kääntyä suuttumukseksi ja suruksi. Minä en kykene näkemään häntä sellaisena, pelkkänä haalistumana itsestään. Sairaus ei ole se, kuka hän on, mutta minä annan hänelle tilaa, suon hänelle surun ja kivun, sillä ne eivät kuulu minulle.

Vastaukseksi hän kiipeää parvekkeen laidan yli. Virnistän ja seuraan häntä. Linna on tarkoin vartioitu, mutta ei niin tarkoin, ettei kuningas rakastajineen voisi paeta vähin äänin indingonsiniseen yöhön. Rannalle päästyämme nauramme toistemme hiuksiin. Otan häntä kädestä, tahtoisin juosta, mutta vielä enemmän tahdon olla tässä hänen kanssaan, odottaa, että hän saa askeleensa otetuksi. Tähdet loistavat jo niin kirkkaina, että meri hukkuu niihin.

Kuljetan kuninkaani rantakallioiden taa pienelle luolalle. Hänen silmänsä suurenevat, hän ei ole koskaan havainnut pientä halkeamaa kallioiden takana.
”Tristan… Onko se…”
”Tule. Haluan sinun näkevän tämän.”
Hän selviää kiveltä toiselle, kunnes näen siristyvistä silmistä ja haparoivista otteista, että häneen sattuu. Hellävaroen nousen ylemmäs, nostan hänet syliini ja kuljetan alas. Emme sano siitä mitään, hän saa pitää pelkonsa. Minua pitemmäksi ja harteikkaammaksi mieheksi hän on kevyt, kannan hänet kuten olen ennen häntä kantanut neitoja rannikolla. Hän kietoo käteensä harteilleni, painaa päänsä tukkaani, ja siitä tiedän, että hän luottaa.

Luolassa on hivenen vettä, lasken kuninkaan sylistäni ja asetan hänet kivelle lähelle luolan suuaukkoa. Kahlaan hänen vierelleen, käännän hänen päänsä kohti suuaukkoa. Täältä katsoen meri ja taivas ovat yhtä, pelkkää suurta tähtikartastoa. Hän haukkoo henkeään ja katsoo minua kuin ei voisi ymmärtää, mitä todistaa omin silmin. Vien suun sormelleni. Paras on vielä näkemättä.

Kun tulikärpäset kerääntyvät luolan kattoon, koko maailma on yhtä tähtitaivasta. Minun kuninkaani ei pysty pitämään reaktiotaan piilossa, hän vie kädet suulleen ja katsoo, kuinka todellisuus kimmeltää hänen edessään tuhansien valojen voimalla. Maailma on hetken niin kaunis, että emme voi kuin hiljentyä sen edessä.

”Tämä… tämä on upeaa.” Näen hänen kasvoiltaan, kuinka kiitollisuus ja hämmennys sekoittuvat keskenään yhdeksi suureksi, vieraaksi tunteeksi. Meri voi olla kaunis. Rakastava. Hurja ja luja, mutta niin rakas, niin mieletön. Tahdon hänen näkevän sen. Tahdon hänen vihdoin ymmärtävän, että meri on muutakin kuin pelkoa ja raivoa. Tällaisena minä sen näen. Täynnä pieniä valoja, jotka johtavat aina kotiin, missä se milloinkin on.

”Kiitos”, hän sanoo ja hymyilee minulle varoen.
Hymyilen takaisin ja painan pääni hetkeksi hänen olalleen. Tähdet ja tulikärpäset tuikkivat, kaiken sen kauneus on mykistävää. Rinnassani leiskuu kiitollisuus tästä pienestä hetkestä, näistä tuhansista valoista, jotka loistavat meille kaikkeuden kannelta.