maanantai 19. syyskuuta 2022

Aloite

(Kuningas ja ruusu, tarinan jälkeen)

Meidän ensimmäinen yhteinen kotimme on vanha lankakauppa. Yksi niistä surullisista mustamerkkisten putiikeista, joita valkoinen hallinto on aina lakkauttanut omistajien mustan merkin paljastuttua. Tällaisia tragedioita on Krielin saarivaltioiden kadut täynnä. Pois siivottuja ihmisiä, murhetta, jota kukaan ei pysähdy katsomaan. Mustalla maalilla sotkettuja ovia ja ikkunoita, jotka kehottavat kaikkea kansaa pysymään kaukana.

Pieni asunto on ollut valkoisena pidetyn kapinallisen vara-asuntona. Valierissa sellaista ei pidetä epätavallisena, täällä varallisuustaso on saarista korkein. Kanssakapinallinen uhraa paljon majoittamalla meidät laittomasti asuntoonsa, mutta sitähän me täällä teemme; uhrauksia toistemme puolesta.

Asunnossa on pienessä tilassa kaksi kerrosta, huonetilaa ei ole paljon. Väritys on tumma ja lattiat puiset. Asunnossa on paljon tavaraa, kultainen sohva ja ikkunaa vasten kiliseviä aurinkoa ja kuuta esittäviä metallisia koristeita. Pieniä metalliesineitä ja pieniä koruja roikkuu seinillä. Tavarapaljous ja tummat, syksyiset värit tuntuvat turvallisilta linnan suurten käytävien jälkeen. En koskaan löytänyt niistä kotiani. Kenties, vain kenties voisin pesiytyä tähän pieneen asuntoon, jonka yläkerran ikkunoista näkee satamaan. Merelle.

Sellaisiin asioihin minä kiinnityn. Pieneen yläkerran ikkunaan ja metallisiin koriste-esineisiin. 

Ja Solasiin.

Solas on kanssani lakkaamatta. Nukun yöni kippuralla hänen kainalossaan, hänen suuret kätensä ympärilleni puristuneina. Me olemme keskustelleet ja olleet lähekkäin, yrittäneet kuroa umpeen sitä kuilua, joka välillämme on aina ollut. Emme voi keskustella vielä tässä vaiheessa tunteista, kaikki on kesken niin maailmassa kuin välillämmekin.

Sen sijaan on jotakin muuta, josta minä tahdon keskustella. Mitä pitempään Solas on minussa kiinni ja mitä kauempana olen lapsuudestani ja kaikesta kantamastani kivusta, sitä enemmän alan tuntea asioita kehollani. Seksi ei koskaan ollut minulle prioriteetti. Halusin sitä Solasin kanssa, koska hän halusi sitä. Koska se oli keino pitää hänet lähelläni. Ennen sitä en ollut ajatellut halua, se oli minulle vieras. Kehoni, joka oli isketty maahan satoja kertoja, ei ymmärtänyt hellyyttä ja janoa.

Mutta nyt.

Olen tullut tietoisemmaksi Solasin kehosta kuin koskaan. Kun hän makaa lattiatasolle asetetulla sängyllämme oranssinkirjavien peittojen ja vilttien alla, tiedostan yhä vain tuskaisemmin, miltä hän näyttää ja tuntuu. Hänen lihaksikas, vahva selkänsä. Leveät hartiansa ja voimakkaat kätensä. Mitä enemmän ajattelen hänen kehoaan, sitä lujemmin minussa tykyttää tavalla, jota en ole aiemmin tunnistanut itsessäni.

Me emme ole koskaan keskustelleet seksistä. Olemme vain harrastaneet sitä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän se minua huvittaa. Harrastimme seksiä aina niin pimeässä, ettei Solas nähnyt edes mustaa merkkiä lantiollani. Solas on kuten miehet yleensä; hän osaa käyttää vain kaluaan ja sitäkin vain niin, mikä hänestä tuntuu mukavalta. Kun mietin meitä yhdessä, en muista koskaan tunteneeni sellaista säkenöivää tunnetta, jota tunnen, kun ajattelen yksin Solasin vahvaa selkää ja käsivarsia. Haaroissani sykkii, nälkä minussa kaipaa enemmän.

Minä otan sen puheeksi eräänä rauhallisena iltana, kun olemme molemmat kääriytyneet eri puolille sänkyä lukemaan. Solas nojaa ikkunanpieleen. Valkea hiussuortuva roikkuu tyynesti kasvoilla, ja kaikki Solasissa on niin rentoa ja seksikästä, että minussa halkeaa.

”Solas. Hei.”
Hän kohottaa päätään.
”Mmh?”
”Haluaisin puhua seksistä.”
Solas hätkähtää niin, että kolauttaa olkapäänsä ikkunankarmiin.
”Mmm, häh? Mitä puhuttavaa siinä on?”

Huokaan syvään, hieron hetken silmiäni. No niin, Lilika. Olet pystynyt isompiinkin asioihin kuin aikuiseen mieheen, joka on tuskin koskaan sanonut ääneen sanaa ”seksi”.

”No tuo sinun reaktiosi kertoo jo, että aika paljonkin”, hymähdän. Vien kädet pellavapaitani napeille, avaan muutaman suurentaakseni kaula-aukkoa. Solas ei kykene erottamaan silmiään etumuksestani.
”Teet tuon ihan tahallasi…”
Hymyilen.
”Julma nainen.”
”Vähän.” Karaisen kurkkuani. ”Joka tapauksessa. Minulla on enemmän haluja kuin koskaan.”
”H-haluja…” Hän toistaa sen kuin ei olisi koskaan elämässään ajatellut, että on naisia, jotka haluavat. ”Okei. Millaisia haluja?”
”Minä tahdon muutakin kuin penetraatiota. Nyt, kun olen vihdoin enemmän läsnä itsessäni, olen alkanut haluta enemmän asioita.”

Solas tuijottaa minua hivenen hädissään. Hän näyttää pikkupojalta.
”T-tottakai. Olet niin kaunis. Kaunein kaikista. Mitä sinä haluaisit minun tekevän sinulle?”
Kuljetan kättäni pikkuhousujeni reunoilla. Sormi hapuilee pitsisiä alushousuja, kunnes sujahtaa sisään ja hivelee hetken häpykumpua. Katson Solasia silmiin. Hänen kasvonsa ovat kauttaaltaan punaiset. Korvia myöten.
”M-… a-… siis…”
”Voisit alkajaisiksi katsoa minua kaikkialta”, minä kuiskaan ja hivutan alushousut vaivihkaa yltäni. Riisun Solasilta lainatun, liian suuren valkean paidan nappi kerrallaan, kunnes olen täysin alaston hänen edessään.

Huoneen kattoon on ripustettu tunnelmalliset kausivalot ja lattialla ikkunan vieressä palaa kynttilöitä. Solas näkee vartaloni joka kulman, enkä muista, onko hän koskaan nähnyt minua näin tarkkaan. Hänen poskensa hehkuvat, kun hän siirtää kirjansa sivummalle ja tulee lähemmäs.

”Lilika… sinä…” Hänen äänensä madaltuu. Hän tarttuu minua varoen vyötäisiltä ja tunnustelee. Olen yhä se sama tyttö, jota hän kosketti yli vuosi sitten. Olen ja en ole. Kaikki minussa on keskeneräisempää ja raaempaa kuin silloin. Olen paljaampi kuin koskaan, ja se saa minut työntymään lähemmäs.
”Koske minuun”, huomaan kuiskaavani. ”Haluan, että kosket minuun.”

Solasin käsi tuntuu suurelta ja kuumalta lanteillani, hän sivelee niitä joka puolelta kunnes hivuttaa sormiaan hitaasti haaroihini. Kun sormet löytävät etsimänsä, Solasista lähtee hienoinen hengähdys. Poskia kuumottaa yhä, ja niin kuumottaa minunkin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän koskee minuun tällä tavalla. Solas painaa päänsä rintakehälleni ja huohottaa. Hän ei tee mitään, tunnustelee vain, ja jo se tuntuu niin intiimiltä, että rinnasta ottaa. Solas suukottaa ohimennen toista rintaani ja tunnen, kuinka hän haluaisi jättää huulensa sille. Silitän hänen niskansa hiuspyörteitä, kiedon sortuvia sormieni ympärille estääkseni itseäni huutamasta. Solas ei tee vielä mitään, mutta jo hänen läsnäolonsa tuntuu säkenöivänä koko kehossani.

”Kuningattareni… Mitä haluat, että teen sinulle?” Solasin sormi lepää yhä haaroissani, tunnustelee varovaisesti. Se lähettää sähköisiä viestejä koko kehooni. Vain täällä hän saa sanoa minua kuningattarekseen. Se saa kehoni innostumaan. Hän saa luvan olla minulle tänään mitä ikinä tahdonkaan.
”Koske minuun. Et ole koskaan ennen koskenut minuun”, henkäisen. Solas jatkaa. Nopeutuva rytmi saa minut tärisemään innosta.
”Mm, olet niin pikkuinen…”
”Ah, hei, hieman ylempää… noin… mmh, älä lopeta vielä…”
Hän hyväilee minua vielä pitkään, kunnes ottaa sormensa pois sisältäni ja nostaa minut syliinsä. Hänen erektionsa tuntuu kovana haarojani vasten.
”O-olet niin lämmin ja… märkä…” Tunnen valuvani hänen reittään vasten, mutta se ei haittaa, sen ei pitäisi haitata, minusta tuntuu paremmalta kuin koskaan.
”Solas. Tahtoisin, että sinä…” Vien sormen suuhuni ja nuolaisen. ”Voisitko nuolla minua?”

Hetken Solasin piirteitä värittää tuttu pikkupoikamainen hämmennys. En tiedä, kuvitteliko hän meidän etenevän suoraan penetraatioon. Silitän hänen kaluaan housujen läpi ja saan hänet henkäisemään.

”Kyllä minä sinutkin tyydytän”, hymähdän hellästi, ”mutta minä tahdon kerrankin olla se, joka nauttii.”
”Totta kai, rakkaani”, Solas kuiskaa. ”Anteeksi… en ole koskaan tajunnut ajatella, että… että…”
”Että naisellakin on haluja ja tarpeita?”
Solas kääntää päätään häpeissään.
”No, et olisi ensimmäinen mies. Anna minä näytän, mikä saa minut kiemurtelemaan.”

Vetäydyn hänen sylistään, käyn selälleni makaamaan pehmeitä peittoja vasten. Raotan häpyhuuliani aavistuksen ja katson Solasia suoraan silmiin. Solas pitää toista kättään hetken suunsa edessä ja haukkoo henkeään. Kun hän riisuu paitansa ja tulee lähemmäs, koko vartalossani tykyttää jo valmiiksi. Solas painaa huulensa ensin reisilleni, suutelee niitä lempeästi ja sitten kuin jotakin, jota tarvitsee elääkseen. Hän on kiihkeä ja janoinen katsoessaan minua vielä hetken ennen kuin painaa päänsä reisieni väliin. Puristan huuleni yhteen, tartun sormillani lakanoihin.

En ole koskaan tuntenut mitään tällaista.

sunnuntai 18. syyskuuta 2022

Lapsi

(Kuningas ja ruusu, tarinan jälkeen)

Kahteen kuukauteen minä en ajattele mitään muuta kuin Remin lyhistyvää ruumista. Rintaa, jossa veri kukki kuin kaunein ruusu. Hänen hervottomia raajojaan ja lasittuvaa katsettaan. Kehoa, jota pitelin sylissäni, kun henki oli jo jättänyt sen tyhjäksi. Miten raskaalta tuntuu pidellä ihmistä, jota on rakastanut enemmän kuin mitään maailmassa. Minun paras ystäväni. Veljeni. Ainut, joka koskaan näki minut.

Elän kiven alla. Piilossa. Endelion ei jättänyt muuta vaihtoehtoa. Vihaan piilottelua ja häpeää, en tahdo niitä osakseni. En tarvitse niitä, ne eivät kuulu minulle. Silti kuljen päivästä toiseen huppu pääni suojana, jotta kukaan ei tunnista kasvojani. Endelion on takuulla antanut koko maan tietää, että heitä väliaikaisesti johtanut kuningatar on mustalla merkitty. Minä en ole se, jonka tämä kansa halusi. En koskaan ollutkaan. Nyt, kun he vihdoin tietävät sen, rinnassani tuntuu keveämmältä. Ei enää omieni teloituksia. Ei askelia, jotka kaikuivat korkeissa saleissa. Kaikki se tila, jota en koskaan kyennyt täyttämään, saa nyt kaikua tyhjyyttään. En ole siellä enkä enää koskaan olisi.

Minulla on kontakteja. Kapinallisia, joiden nurkissa nukkua. Silti jokainen hengenveto tuntuu liialta. Joka aamu joudun heräämään ja muistamaan, että Remi ei ole enää täällä. Remi nukkuu nyt siellä, mistä kaikki alkoi. Ruusupensaan suojissa, turvassa. En tiedä, mihin uskon, mutta minä toivon koko olemuksellani, että hän näkee levollisia unia. Se on kaikki, mitä voin enää koskaan toivoa ihmiselle, joka oli ainoani tässä maailmassa.

En näytä suruani kenellekään. Se on minun omani, talletan sen sisälleni ja annan sen kietoutua sydämeni ympärille. Kukaan ei tule koskaan ymmärtämään, mitä Remi merkitsee minulle. Hän on aina kanssani. Tiedän, että suru saa vielä kultareunukset. Remin perintö kuuluu minulle. Kapina ja se, mitä siitä on jäljellä. Minä vien loppuun sen, jonka hän aloitti. Keinolla millä hyvänsä. Jos en omana elinaikanani, niin sitten petaan tuleville tien kulkea.

Ja sitten on tietenkin Solas.

En tiedä, missä Solas on. Mies miltei kuoli puolestani, enkä ole voinut unohtaa hänen katsettaan, kun hän hyppäsi eteeni suojaamaan minua miekalta. Minä, joka olin omistanut koko elämäni miekkailulle, en nähnyt sen iskun tulevan. Ehkä minä en halunnut nähdä. Osa minusta tahtoi lähteä tästä maailmasta Remin kanssa, antaa ruusujen kuihtua ja kuolla. Olin väsynyt. Olen edelleen. Uupumus painaa raskaana joka raajassani jokainen päivä, jonka joudun heräämään ilman Remiä tässä maailmassa.

Veljeni tuntien Solasille on voitu tehdä mitä tahansa. Endelion ei anna anteeksi. Jos hän katsoo jonkun pettäneen hänet, petosta ei voi saada anteeksi, ei hänen maailmassaan. Vaikka hän itse puukottaa jokaista, jota voi. En koskaan unohda Remin ilmettä, kun Endelion iski aseensa hänen rintaansa. 

Toisaalta Solasin ansiosta minä elän. Veljeni on mies miesten maailmassa. Hän näki, kuinka hänen luotetuin miehensä olisi ollut valmis uhraamaan henkensä puolestani. Se säästi henkeni. Hän kunnioitti sitä, että toinen mies piti minun elämääni arvokkaana, vaikka olisi muuten lahdannut minut kuin koiran.

Minä en tahtonut tulla kenenkään pelastamaksi. En tahdo olla kenellekään velkaa. Olen tässä elämässä velkaa vain itselleni; sille pienelle lapselle, joka sulki itsensä maailmalta. Minä kuulun tasan tarkkaan itselleni.

Ja silti minä suren.

Minä menetin Remin. Minä menetin Solasin. Minulla on yhä itseni, ja se on kaikki, mitä minulla on koskaan ollut. Kenties oli virhe kuvitella, että minulla olisi koskaan ollut mitään muuta. Meillä kaikilla on vain itsemme summa. En vieläkään osaa tuntea yksinäisyyttä. Eihän minulla koskaan oikeasti ollut ketään. Vain fragmentteja. Välähdyksiä pimeässä.

Yksikään päivä ei ole samanlainen, mutta kaikista päivistäni puuttuu värit. Oliko värejä joskus? Näinkö minä pölyisiin ikkunoihin piirtyvän auringon ja mukulakivien välistä kasvavat kukkaset, vai onko maailmani peittänyt harso? On niin vaikeaa hengittää. Minä kaipaan heitä. En koskaan uskonut sen tuntuvan tältä.

Jos Solas on yhä hengissä, mitä me sanoisimme toisillemme, jos kohtaisimme? Osaisinko katsoa silmiin miestä, joka miltei kuoli puolestani? En tiedä, kuinka olisin voinut elää itseni kanssa, jos hän olisi silloin kuollut veljeni miekaniskuun. En pyytänyt häneltä sellaista. En tahtonut hänen uhrautuvan puolestani. Minä toivon, että hän on hengissä. Hänen itsensä vuoksi.

Osa minusta toivoo, ettemme koskaan enää tapaisi. Me emme ole samanlaisia. Solas ei ymmärrä minua enkä minä häntä, välillämme on useita vuosia ja kaikki ne valinnat, jotka erottavat meidät toisistamme. Rakastiko hän minua vai pelkästään ajatustaan minusta? Sitä pientä tyttöä, jota ruumiini edustaa? Pienet, olemattomat rinnat ja kapeat jalat, joiden väliin työntyä yhdellä vedolla. Joka kerta, kun todellinen olemukseni lipsui saumojen välistä ja uhkasi paljastua hänelle, hän käänsi päänsä sen luota. Hän ei tahtonut minua sellaisena kuin olen. En ole hyvä enkä pehmeä enkä valkomerkkinen. En halua olla. Enkä missään nimessä ole hänen haavekuviensa pieni tyttö, joka kaataa pellavaisiin lakanoihin.

En tiedä, rakastanko häntä. Voiko sanoa rakastavansa, jos ei pohjimmiltaan ymmärrä toista? Vaikka en minä ole koskaan ymmärtänyt ketään muuta kuin Remiä. Ja hänkin oli kaukana, niin kovin kaukana, kuten jokainen elämässäni koskaan käynyt ihminen. 

Minä muistan, miten huusin, kun Endelionin miekka haavoitti Solasia. Muistan hänen harittavan katseensa ja pistävän hajuisen verensä. Silloin minä ajattelin, että olisin ikuisesti yksin. Kaikki rakkaani jättivät minut yksi kerrallaan. Remi. Hänen äitinsä. Solas. Kaikki.

Ja nyt, kun ajattelen, että kenties Solas selvisi ja ajattelee jossakin haavekuvaansa minusta, tunnen oloni pienemmäksi kuin koskaan. Älä ajattele sitä. Se ei ole sinun. Minä en ole sellainen.

Silti haluaisin vielä kerran istua hänen syliinsä, painaa pääni hänen rintaansa vasten ja antaa hänen silittää selkääni hiljaa. Ehkä minä rakastan Solasia. Typerää, kaksi kertaa ikäistäni miestä, joka ei tule koskaan näkemään sydäntäni. Jos tämä on minun käsitykseni rakkaudesta, en voi kuin nauraa sille. Kuinka kaltaiseni voisi ikinä rakastaa jotakuta normaalisti? Ja jos rakastan jotakuta, olisiko se hän, mies, jonka otin iholleni vain estääkseni itseäni hajoamasta?

Kuluu päiviä. Harmaita, kuten siihenkin saakka. Olen värjötellyt yöni kapinallistoverin ullakolla, jonne on säilötty tämän myymälän irtaimistoa ja jokunen vanha ase. Hymähdän aina suuren jousen nähdessäni. Jos Endelion tietäisi, että tavallisella kansalla on tällaisia aarteita ullakoillaan keräämässä pölyä, hän saisi jälleen yhden syyn vainota viattomia. Peittoni on aavistuksen koinsyömä eikä minulla ole tyynyä laisinkaan, mutta tämä voittaa silti yöt, jotka nukuin silmät raollaan peläten äidin saapuvan huoneeseeni kesken uneni. Rauhatonta eläimen unta.

Tuijotan pölyisestä ikkunasta ulos kadulle. Ihmisiä kulkee yölläkin öljylamput käsivarsissaan. Viittoja ja hameenhelmoja. Mukulakivinen katu ja valkeat rakennukset. Kuu ja sen edessä toinen, veljeni luoma. Metallinen helvetti. Värähdän, kun ajattelen sitä. Sydämeni tuntuu levottomalta, jokin sisälläni ei asetu paikalleen, vaikka katson rakastamaani kaupunkia. Metallinen kuu on silti aina taivaalla muistuttamassa minua siitä, että veljeni ylivalta ulottuu taivaallekin. Taivas, joka on aina ollut ainut suojaajani. Sitä ei saa tahria.

”Teidän korkeutenne.”
Säpsähdän, vedän refleksinä puukon vyöltäni ja tähtään sen kohti tulijaa. Rekisteröin tutun äänen pimeässäkin. Se on kuiskutellut korvaani yli vuoden, saanut minut nukahtamaan pehmeään, matalaan tuntuunsa.
”Solas?” Ääneni on ohut kuin lapsella. Pelkkä kalvo.

Kun miehen siluetti erottuu kuun valaisemassa hämärässä, erotan tutut mustat suortuvat ja kulmikkaat kasvot. Vahva, luja keho. Solas näyttää aivan samalta kuten aina, vain miehen sinisten silmien katse on sameampi kuin tähän saakka. On kuin silmät olisivat vihdoin nähneet maailmasta sen, jonka minä kohtasin jo ollessani lapsi.

”Solas? Sinä olet hengissä.” Vihaan sitä, miten lattealta se kuulostaa. Se ei tarkoita mitään. Solasin kasvoilla käväisee varjo. Mies kumartuu luokseni, tarttuu hellästi puukkoa pitelevään käteeni ja siirtää sen kauemmas. Puukko putoaa ullakon lattialle ja kolahtaa. En ajattele sitä. Ajattelen vain Solasia, joka kietoo kätensä tiukasti ympärilleni ja puristaa rintaansa vasten.

Sisälläni soi nuotti. Se on hädissään. Se huutaa. Se tietää, että jos nyt annan itseni, en saa sitä enää koskaan takaisin. Jos antaudun Solasin syleilylle, hän jää rinnalleni, ja minun on elettävä sen valinnan kanssa. Minulla on ylpeyteni. Selkäranka, joka pysyy suorassa, vaikka sen taittaisi kahtia. Silti jokin miehen suuressa, lämpimässä kehossa omaani vasten saa kyyneleet kohoamaan silmiini. Olisiko se niin väärin? Olisiko väärin olla edes kerran elämässään se, joka minun olisi aina pitänyt saada olla? Eksynyt lapsi, joka tarvitsee vain vahvat käsivarret ja sen, että joku on siinä, ei lähde pois.

Olen itkenyt vuolaasti jonkun nähden viimeksi lapsena. En muista, onko kukaan koskaan reagoinut kyyneliini. En ole itkenyt kenenkään seurassa, itkin yksin, kunnes en enää itkenyt lainkaan. Nousin aina ylös. Uudelleen ja uudelleen. Painoin kaiken syvemmälle, annoin muurien kohota.

”Solas…” Pelkkä soperrus. Tarraan kaikella voimallani hänen takkinsa pörröiseen kaulukseen ja painan silmäni kiinni. Itku tulee sittenkin. En muistanut, että se tuntuu tältä. Kuumalta ja hallitsemattomalta. Vuosien odotus saa minut viimein kiinni. En tiennyt kuulostavani tältä itkiessäni. Solasin ote tiukkenee, hän ei sano mitään, pitelee vain. Hän on siinä niin kauan, kun kyyneliä riittää. Tiedän hänen itkeväkin itsekin. En tiedä, mitä me itkemme, mutta ei minun tarvitsekaan. Minulla on koko elämän verran padottuja kyyneliä sisälläni.

Yllätän itseni katsomalla Solasia silmiin kyynelten jälkeen. En kuvitellut, että ylpeyteni antaisi myöten. Kun kohtaan hänen itkusta verestävät silmänsä, huomaan ajattelevani, etten ole koskaan ennen ollut häntä näin lähellä. Hän ei ole koskaan tuntunut vertaisemmalta kuin kyyneleet silmissään.

”Lilika, minä…”
”Ssh.”

Menen lähemmäs, etsin kädelläni sen kohdan, jota veljeni miekka sivalsi. Solas sävähtää minun sipaistessani hänen kylkeään. Siihen siis sattuu edelleen. Kohtaan jälleen hänen katseensa. Solas siristää silmiään hivenen. 

”Minä en ole enää uskollinen veljellesi.”
”Sekö on ensimmäinen asia, jonka tahdot sanoa minulle?”
”Minä haluan sinun vain tietävän, että näen vihdoin.”
”Sinä näet varsin myöhään.”

Solas painaa päätään aavistuksen alaspäin. Ainut vaalea suortuva hänen hiuksissaan valahtaa kasvoille. Tekisi mieleni sipaista se pois, pyörittää sormeni sen ympärille kuten aina seksin jälkeen, kun makasin hänen kyljessään. Vaalea raita mustissa hiuksissa, pieni geneettinen oikku, rakastamani epätäydellisyys. Miten helläksi se minut aina sai. Se, että oli jotakin sellaista, johon tehdä kotinsa. Pienet yksityiskohdat.

”Sinulla on kaikki oikeus maailmassa olla minulle vihainen. Minä kielsin itseni. Minun olisi aina pitänyt olla uskollinen sinulle veljesi sijaan.”
”Kuvitteletko, että minä halusin sitä? Luuletko tosiaan, että halusin kenenkään palvelevan minua? Olet väärässä etkä tuntenut minua lainkaan, jos kuvittelet minun olevan sellainen.”
”E-en minä…”
”Minä en tahtonut sinun palvovan minua.”
”En minä sitä tarkoittanutkaan.”
”Emme näe lojaaliutta samalla tavalla. Sinä omistit elämäsi veljelleni, koska hän pelasti sinut ja Lyran kaduilta. Et koskaan tullut edes ajatelleeksi, ettei hän tehnyt sitä hyvyyttään. Endelion on pelkkä hurskastelija, joka halusi näyttää kansan silmissä hyvältä. Hän halusi mustalla merkittyjen rakastavan häntä, jotta he eivät osaisi odottaa hänen iskuaan. Endelion ei koskaan rakastanut sinua tai Lyraa. Te olitte osa hänen teatteriaan. Jotakin, jolla kalastella kansan rakkautta. Kiintiö-mustallamerkityt.”

En ole koskaan aikaisemmin erottanut silkkaa inhoa Solasin kasvoilta. Se tekee hänen piirteistään kovemmat katsoa.

”Niin, minä aloin ymmärtää sitä, kun näin, millainen hän oli Lyralle. En ikinä anna siskoni kuolemaa anteeksi.”
”Olen siitä pahoillani. En tainnut koskaan ehtiä ottaa osaa.” Huokaan syvään. ”Minä uskon, että sinun siskosi näpäytti veljeäni kunnolla. Se oli hänelle oikein.”
”Se lohduttaa minua häviävän vähän. Mikään ei tuo siskoani takaisin.”
”Tiedän sen. Sitä surua ei kukaan voi ottaa pois, olen pahoillani.”

Hän tietää, että ajattelen Remiä. Miestä, jonka olisi oikeasti pitänyt olla veljeni. Olisiko elämäni mennyt eri tavalla, jos olisinkin syntynyt hänen siskokseen enkä Endelionin? Huokaan syvään. Remi tulee aina olemaan minun veljeni. Hän kulkee jokaisessa ajatuksessani.

”Lilika, voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?”
Räpyttelen silmiäni hetken.
”Minkä?”
”Kaiken sen.”
Olen hetken hiljaa.
”En tiedä. En ole ajatellut, että olisi mitään anteeksiannettavaa.”
”On paljonkin. Vannoin uskollisuutta veljellesi, vaikka hukutin sinut suudelmiin joka yö. Pimitin sinulta tietoja, koska Endelion käski. Ja… ja minä…”

Tiedän, mitä hän tarkoittaa empiessään. Hän ei uskalla katsoa minua silmiin.
”Ja sinä viettelit alaikäisen tytön?”
Tuskallinen nyökkäys.
”Saanen muistuttaa, että se olin minä, joka sinut vietteli.”
”Minä kiihotuin teini-ikäisestä. Sinä olit tosi nuori, kun katseeni nuoli sinun muotojasi ensimmäistä kertaa.”
”Tuo kuulostaa tosi pahalta, kun sanot sen noin. Ei minulla ollut mitään muotoja, ei ole vieläkään.”
”Tuota… nimenomaan.”
”Solas…”

Tartun varoen hänen hansikkaan suojaamaan käteensä. Solas ei vetäise sitä pois.
”Olen aina ajatellut, että sinä katsoit minun lävitseni. Et nähnyt sitä, kuka olin, ja kun yritin näyttää sinulle, käänsit katseesi. Syytit minua, kun paljastin merkkini.”
”Juuri siksi minä pyydän sinulta anteeksi.”
”En tahdo anteeksipyyntöjä. Tahdon muutoksen. Tahdon olla ihminen, joka kohdata tasavertaisena. Ei alempaa tai ylempää. Etkö muista, mitä sanoin sinulle? Sinun kehosi ei pitänyt minua lapsena, joten älä sinäkään pidä.”
”Olen niin pahoillani…”
”Nosta pääsi. Sinun ei tarvitse olla.”
”Minun kuningattareni…”
”En ole. En ole koskaan, ikinä elämässäni ollut kuningatar. Se en ollut minä. Se oli aave. Harhakuva. Perhonen, joka lepatti pois. Yhtä kaikki se tyttö on nyt kuollut. Se en ollut minä. Sinä halusit harhakuvan.”

Puristan Solasin kättä lujempaa. Hän ei vieläkään kohtaa katsettani.
”Solas. Ole minulle rehellinen. Kiihotuitko sinä minusta, koska minä olin lapsi?”
”T-teini-ikäinen, et lapsi…”
”Sama asia. Minä olen kuusitoista.”
”Lilika rakas…”
”Ole minulle rehellinen. Edes tämän kerran.”
Nyökkäys. Ujo, kipeä. Solasin hartiat tärisevät. Pitäisikö minun lohduttaa häntä? Miestä, joka janosi minun kehittymätöntä ruumistani? Niinhän minä aina tein. Ajattelin, ettei siinä, mitä teimme, ollut mitään väärää.

”Kiihottaisinko minä sinua, jos minulla olisi aikuisen naisen muodot?”
Solas pysyy aivan hiljaa.
”Solas…”
”En tiedä.” Hänen äänensä on aivan kuiva. ”En tiedä. Mutta minä… minä r-…”
”Et rakasta. Älä sano sitä, koska et tunne minua.”
”Et voi ottaa sitä pois minulta. Kuningattareni, minä rakastan sinua.”
”Mielikuvaasi minusta. En ole koskaan antanut todellista itseäni kenellekään.”
”Tiedätkö mitä, Lilika? Sinä sysäät minut aina pois. Joka kerta, kun yritän tulla lähemmäs. Joskus minusta tuntuu, että sinä halveksit minua koko olemuksellasi.”

Ehkä minä joskus halveksinkin. Pohjimmiltani taidan olla juuri sellainen kuin hän ajattelee. Katson ihmisten yksinkertaisia sydämiä ja tunnen vain jäytävää tyhjyyttä. Kyllä, olen halveksinut Solasia, joka ei ymmärrä tätä maailmaa eikä minua, Solasia, joka samaan aikaan janosi lapsen ruumistani ja yritti olla minulle turvallinen aikuinen, miltei kuin isä. Se kuvotti minua. Ja silti, silti halusin edes yrittää olla jokin muukin kuin äitini luomus. Kova ja kaikesta eristynyt. Yritin niin kovaa, mutta en selvästi tarpeeksi. En ymmärrä sitä, että olen edelleen lapsi. En ymmärrä kaipuuta syliin, en käsitä kyyneliäni. Enhän minä ole ollut lapsi koskaan. On pelkkää kiveksi kovettunutta ihoa ja kuivaksi näivettynyt sydän.

”En minä osaa rakastaa”, sanon äänellä, joka on pelkästään tyhjä. Se ei jaksa enää edes surra. ”Taidan olla tuhottua tavaraa, en usko, että minusta on koskaan siihen, mitä sinä tahtoisit.”
”Mistä sinä tiedät, mitä minä haluan?”
”Kerro minulle sitten.”
”Minä rakastan sinua. En tiedä, mikä meidän kohtalomme, en tiedä edes, mitä olet ajatellut kapinan suhteen. Olen kenties naiivi ja typerä, mutta minä tahdon sinut.”
”Olet oikeassa, se on oikeastaan varsin naiivia.”
”Älä kuitenkaan unohda, että olen tällä hetkellä vain mies, jolla ei ole muuta kuin rakkaus sinuun.”
”Sinulla menee vielä huonommin kuin minulla”, naurahdan kuivasti.
”Kieltämättä.”
”Tiedätkö mitä, Solas, minä manipuloin sinua aina.”
”Olen ymmärtänyt sen nyt.”
”Käytin hyväkseni sinun himoasi ja jumalointiasi, jotta pysyisin järjissäni. En ollut sinulle yhtään sen kunniallisempi kuin sinä minulle. Minä olin kokoajan tietoinen siitä, mitä tein. En halunnut sinun lähtevän, koska sinä olit kilpeni minun ja sen tosiasian välissä, että jouduin tappamaan omiani ja toimimaan vastoin sydäntäni.”

Huomaan ajattelevani jälleen Remiä. Mitä Remi olisi ajatellut, jos olisi tiennyt suhteestani paljon itseäni vanhempaan mieheen? Olisiko hän ajatellut, että tein kuten hänkin, otin kenet tahansa iholleni vain estääkseni itseäni hukkumasta? Hän tunsi minut parhaiten. Mutta olisiko hän voinut arvata, mitä sisälläni kyti, kun painauduin Solasia vasten?

”Minä tahdoin rakastaa sinua”, sanon hiljaa. ”Halusin vain olla joku, joka voisi olla aivan normaali. Halusin tuntea jotain niin inhimillistä.”
Mielessäni on kuvia. Oksennusta ja sylkeä linnan kivisellä lattialla. Äidin miekankärki leuallani. Sen kylmä tuntu. Äidin ilmeettömät kasvot. Yöttömät yöt, loputtomat. Ei sellaisille lapsille ole olemassa normaalia elämää.

”Rakastitko sinä minua?” Solas kysyy. Hänen kasvonsa ovat kuin pikkupojalla. Täynnä ihmetystä.
”En tiedä”, vastaan rehellisesti. ”En usko, että ymmärrän rakkaudesta mitään.”
”Voi, Lilika…”

Solas tulee varoen lähemmäs. Ojentaa kättään. Tunnen koko kehoa korventavaa hellyyttä, kun hän on niin arka ja varovainen kuin joku, joka ei ole koskaan vielä ymmärtänyt tunteitaan. Mitään ajattelematta kiedon käteni hänen ympärilleen, rutistan, vaikka tiedän, että hänen haavaansa sattuu. Minä vain pidän kiinni. Solasin kädet kulkevat pitkin selkääni, pysähtyvät hiuksiini. Solas painaa päänsä olkaani vasten ja vapisee.

”Mitä me nyt teemme?”
Minä tiedän siihen vastauksen vielä vähemmän kuin hän, ja silti se on hän, joka kysyy minulta. Vedän syvään henkeä. Minulle ei riitä se, mitä tuntee. Minä olen mustalla merkitty ja niin on hänkin. Olen kapinallinen, olen ruusu, en tule koskaan olemaan mitään enemmän kuin sitä. Tosiasioilla on merkitystä, niitä ei voi pyyhkiä pois. Siksi pelkkä tunne ei riitä, ei ole koskaan riittänyt.

”Sinä olet niin kaukana”, Solas kuiskaa silittäen poskeani. ”En uskalla edes suudella sinua.”
”En tahdo olla kaukana.” Nielaisen. Enkö? Olen aina vetäytynyt. Jos joku koskettaa jäätä sisälläni, sävähdän ja pakenen. Mutta silti. En halua olla ikuisesti niin kaukana, en kestä olla pelkkä äitini luomus. En ole. En ole en ole en ole. Olen itseni oma, luon itse itseni.

”Etkö?”
”En. En enää.”
”Saanko minä…” Hänen katseensa hakeutuu huulilleni. Onnistun hymyilemään. Tartun Solasia niskasta ja vedän hänet suudelmaan. Miten olenkaan kaivannut tätä. Suutelen lujemmin, kiipeän hänen vahvaan syleilyynsä ja annan hänen suuren kätensä hakeutua paitani sisälle. Se hapuilee selkääni minun suudellessani yhä häntä koko palollani.

”Mmh, Lilika… Voi, Lilika, minä…” Solas kaataa minut selälleni vasten pölyistä lattiaa. Kiskaisen hänet turkiskauluksesta alemmas ja tunnen, kuinka jokin kovenee lantiotani vasten. ”Me taidamme olla todella kamalia, rikkinäisiä ihmisiä.”
”Hah, ehkä niin, mutta niin on tämä maailmakin.”
”En halua ajatella maailmaa nyt. Haluan ajatella naista, jota rakastan.”
Olen miltei sanoa tyttöä, mutta paine jalkovälissäni on eri mieltä. Minä tiedän, mitä kehoni haluaa. Ja mieleni. Kenties, vain kenties myös kipeä, rikkinäinen mieleni. Tartun Solasia hiuksista ja nykäisen hänet lempeästi suudelmaan.

Annan tuudittavan lämmön tulla, nykäistä minut pinnan alle.

perjantai 16. syyskuuta 2022

Takaisin

En kuule, mitä Rani sanoo. En, vaikka hän puhuu aivan kasvojeni edessä. Rani ei kosketa, sen verran erotan. Erottaisin heti, jos joku koskisi. Kehoni kasvattaa piikit, kukaan ei tule lähelle sen ollessa tässä tilassa. Jokin kaikuu pääni sisällä, kenties oma hengitykseni, en saa siitä enää kiinni. Kehoni on labyrintti, joka raaja jossain, jossa sen ei kuuluisi olla. Olen umpisolmu. En pysty menemään lähelle.

Rani puhuu. Ymmärrän sen, mutta mikään minussa ei rekisteröi sitä, mitä hän sanoo. Sattuu ja nykii joka paikasta, en kykene ymmärtämään puhetta edes kuullessani sitä. Kaikki hakkaa tajunnassani kipeänä ja kovaäänisenä, melu ei lakkaa, se vain voimistuu. Huidon sitä pois, mene jo, en saa henkeä. Mutta ei se mene. Kaikki asiat huutavat, en enää muista, mitä tapahtui vai tapahtuiko jotain. Ehkä kaikkea oli vain liikaa kerralla ja kaikki minussa meni jumiin. En tiedä, itkenkö. Olen liian kaukana itsestäni ymmärtääkseni, ovatko poskeni kosteat vai eivät. Hetken maailmassa on pelkkää nykivää huutoa.

Ensimmäinen asia, jonka ymmärrän, on Ranin silmät. Turkoosit ja valppaat. Hän ei tule lähelleni ennen kuin saa siihen luvan, hän näkee, missä tilassa olen. Rani ojentaa sormeaan, jotta voisin suukottaa sitä sen merkiksi, että hän saa tulla iholle. Tämä pieni ele on kulkenut matkassamme alusta asti. Se on aina merkinnyt suostumusta, se on ollut pieni sanaton kyllä. Miten huomaavainen Rani onkaan aina ollut. Suukotan sormea, jolloin Rani kietoo kätensä ympärilleni niin tiukasti, että hänen käsivarsistaan muodostuu linnake minulle piilouduttavaksi. Painan pääni hänen rintaansa vasten ja hengitän niin, että hengitykseni vinkuu. Olen turvassa nyt. Kun Rani koskee minuun, ei ole enää mitään merkitystä, miltä näytän ja kuulostan. Vaikerrus, joka minusta lähtee, on usein täysin kontrollini ulkopuolella. Saatan vain värjötellä Rania vasten ja toivoa, että tämä loppuu joskus.

Tunnen Ranin kosketuksen. Se on hyvä merkki. Maailma alkaa hiljalleen piirtyä. Haistan Ranin tuoksun, tunnen paidan kankaan poskeani vasten. Tunnen, miten kyyneleeni kastelevat sen. Rani on puristanut vahvat kätensä tiukasti minun ympärilleni. Hän ei sano vielä mitään, hän tietää, etten pysty vastaanottamaan puhetta juuri nyt.

Rani tuoksuu turvalta. Ajattelen Rania, keskitän jokaisen ajatukseni häneen. Tarvitsen konkreettisia asioita silloin, kun kaikki aistini kääntyvät minua vastaan. Ajattelen Rania, yritän keskittyä siihen, että hänellä on fyysinen keho tässä aivan omaani vasten. Hänen vahvat kätensä ja jänteikäs yläruumiinsa. Uudet vatsalihakset. Kapea, poikamainen lantio. Ja pehmeät, vaaleat hiukset, joita voisin koskettaa, jos käteni suostuisi liikkumaan. Käteni on kaukana. Kaikki ruumiissani on, yhteys on poikki. Mutta Rani. Hän on totta. Hän tuoksuu itseltään, hän tuntuu lämpimältä ja kaikki hänessä kutsuu minua takaisin tähän maailmaan.

”Beth rakas”, kuulen vihdoin ensimmäiset sanat. Kaikki muu on puuroutunut, kaikonnut minulta, mutta nämä sanat minä erotan. ”Rani on tässä.”
Hän sanoo aina nimensä rauhoitellessaan minua. Se on tärkeää. Se maadoittaa. En aina ymmärrä, missä olen ja kenen kanssa. Saati, minkä ikäinen olen. Moni kohtaus vie minut sinne, kauas, sen miehen syliin, aikaan ennen kuin Rani oli edes syntynyt. Siksi minä tahdon kuulla aina hänen nimensä. Se vetää minut kiinni nykyisyyteen. Rakastan sitä, että hän tekee niin aina kysymättä. Hän on alusta asti osannut lukea ja ymmärtää minua paremmin kuin kukaan.

”Rani on tässä, kuuletko minut? Suukota sormeani, jos kuulet.”
Minä suukotan. Tunnen lämmön hänen ihollaan.
”Ei ole mitään hätää. Olemme kotona, rakas. Istumme eteisen lattialla. Kaikki on hyvin. Voimme olla tässä ihan niin kauan kuin tarvitsee.”
Itkettää. Jokin nykivä ele syntyy kasvoilleni, minulta kestää hetki ymmärtää, että se on hymy. Rani ei koskaan pakota minua nousemaan. Kun jotain tapahtuu, hän ei ikinä tee siitä numeroa tai syyllistä minua. Hän ei koskaan tee elettäkään hoputtaakseen minua eteenpäin, vaan antaa minun maadoittua juuri niin hitaasti kuin kykenen. Se lohduttaa minua. Se palauttaa minut nopeammin itselleni.

Rani silittelee minua niin kauan, että olen aivan rauhassa. Painaudun raukeana häntä vasten, menen niin kerälle kuin minun on mahdollista näillä pitkillä raajoillani. Erotan rajani, pystyn liikuttamaan itseäni jälleen. En tee liian isoja liikkeitä, pysyn vain tässä, aivan kiinni Ranissa. Rani silittää selkääni reippain, pitkin vedoin. Suljen silmäni. Se helpottaa heti. Vähemmän ärsykkeitä. Pelkkää lempeää, lämmintä pimeää ja Ranin lujat otteet.

Kun avaan silmäni, kallistan päätäni ylöspäin, hivuttaudun hieman etäämmälle Ranista. Hänen kätensä sukii yhä minua, pitää minut kiinni tässä maailmassa. Onnistun hymyilemään ilman, että se sattuu.

”Kiitos”, kuiskaan pienellä äänellä. Ranin hymyssä on sama aurinko kuin aina.
”Hei, rakas. Ihanaa, että olet taas siinä.”
Tartun tiukasti kiinni Ranin kädestä, silitän hänen kämmenselkäänsä jatkaakseni maadoittamista. Hymyilen yhä. Rani pitää kiinni, ei päästä minua putoamaan.

torstai 8. syyskuuta 2022

Ensikerta

(Vanhempaan tarinaani Lumo)

Yö on utuinen kuin harso. Verhojen takaa hehkuu kaistale kuusta. Oloni on levoton, jokin tuntuu kuhisevan yössä, odottavan paljastumista. En saa nukuttua, vaikka painan päätäni suureen tyynyyn ja vedän raskasta peittoa päälleni. Sydämeni hakkaa. Mitä ikinä se tahtookaan, se ei suostu kertomaan sitä minulle.

Ovi naksahtaa auki. Hätkähdän oitis istumaan ja erotan siron, naisellisen siluetin yön hämärässä. Kuningatar Magdalena. Hänellä on yllään ihoa myötäilevä silkkinen yöasu, jonka alta näen jotakin pitsistä. Poskiani punottaa tahtomattanikin. Magdalena kävelee sänkyni päätyyn ja istuutuu. Hämärässäkin erotan, kuinka hän räpyttelee silmiään ja raottaa huuliaan.

”Teidän korkeutenne?”
”Minä tarvitsen sinua, Kidehl.” Kuningattaren äänessä on jotain aavistuksen kuumeista, jota en ole kuullut siinä koskaan ennen.
”Mitä tarkoitatte, ylhäisyys?”

Magdalenan sirot sormet pysähtyvät yöasun nyöreille ja avaavat ne hitaasti. Hän katsoo minua silmiin tehdessään niin. Yhtäkkiä hän on edessäni pelkissä alusvaatteissa. Häkellyn niin, että minusta lähtee korkea, lähes säikähtänyt ääni.

Käteni tärisevät, vetäydyn kasaan sängyn päätyä vasten. Magdalena istuu siinä alusvaatteisillaan ja räpyttelee silmiään tietäväisesti. En tiedä, mihin katsoa, kun hän on yllättäen siinä miltei paljaana edessäni. Hän on pukenut ylleen kermanväriset alusvaatteet, joiden pitsit myötäilevät hänen kaikkein kauneimpia paikkojaan. Punastuttaa. Panikoin. Apua. Hän on niin kaunis, enkä tiedä, mitä nyt pitää tehdä, kukaan ei ole koskaan kertonut minulle.

Se on hän. Nainen, jonka lämpöä en ole lakannut ajattelemasta hetkeksikään. Kaikki se loiste ja lämpö. Ja nyt hän on edessäni miltei alastomana. Rintojen kaaret ja sukkanauhat, jotka istuvat täydellisesti. Hän on niin naisellinen ja kaunis, en voi lakata tuijottamasta hänen reisiään ja kapeaa vyötäröään ja… ja… 

Punastuttaa. On niin kuuma. Pelottaa.

”Kidehl, ei mitään hätää. Tämä taitaa olla sinulle vierasta.”
”K-… Kuinka te… näin yllättäen…”
”Minä tarvitsen sinua nyt.”

Magdalena tulee lähemmäs, tarttuu kylmänhikisiin käsiini. Pelottaa. Ei hän voi minuun haluta koskea, en halua itsekään, en ole koskaan ymmärtänyt kehojen maailmaa. En omani enkä kenenkään muun. Minun kehoni pysyy aina löysien vaatteiden alla suojassa, se ei ole keho, jota kuuluisi katsoa tai koskettaa. En ole koskaan ajatellut kenestäkään sellaisia ajatuksia kuten tiedän monen ajattelevan. Jopa sellaisten sanojen sanominen tai edes ajatteleminen saa pulssini kohoamaan.

Ja nyt maailman kaunein olento on edessäni ja tiedän hänen haluavan minua. Tärisen kauttaaltani. Magdalena tuskin edes tietää, millainen keho minulla on. Eikö sillä ole hänelle väliä? Minulle sillä ei ole väliä. Keho kuin keho. Mutta hänestä minä pidän. Paljon enemmänkin kuin pidän. Paniikki nykii jo raajoissa, en ole tuntenut tällaista koskaan. Tämä tarve. Polte. Halu viedä käteni hänen lanteilleen ja kuljettaa hänet hellästi lähemmäs.

Apua hän on kuningatar en voi en saa hän on toinen ihminen hän on NAINEN en minä – 

En minä ole se josta hän haaveilee. En ole sellainen. En tiedä, millainen olen, mutta en ainakaan sellainen. Minussa ei ole tietoa eikä ymmärrystä. Ei kerrassaan mitään sellaista kovaa ja vahvaa, jota olen havainnut niissä ihmisissä, joita katsotaan kahdesti. Minä en ole koskaan ollut katseiden kohde, mutta nyt Magdalenan raukeat silmät nielevät joka piirrettäni kuin tahtoisivat imeä ne itseensä.

”Kidehl…” Magdalena vie varoen kätensä leualleni, silittää leukaperiäni ja jättää käden poskelle. Hävettää. Hän tuntee, miten kuuma poskeni on. ”Ei hätää.”
”M-… mitä te…”
”Tahdotko sinä minua?” hän kysyy.
Magdalena ujuttaa vartaloaan lähemmäs. Tunnen jonkin kuuman juoksevan haaroihini, kun Magdalenan lämmin keho asettuu päälleni istumaan.
”En tee mitään, mitä sinä et tahdo. Mutta minä tarvitsen sinua.”
”H-… haluatteko te…”
”Ole kiltti ja sinuttele minua. Edes nyt. Nyt tahdon vain olla vertaisesi.”
”Miksi te… miksi sinä teet näin?”
”Haluan sinua enemmän kuin mitään muuta juuri nyt.”
”Mutta eikö sinulla ole…”
”Ssh. Juuri nyt maailmassa olemme vain me kaksi. Haluatko sinä minua, vai olenko kaiken aikaa tulkinnut katseesi väärin?”

Onnistun pudistamaan päätäni.
”Ei. Tai siis. Et ole.” Nielaisen. Magdalenan hymy valaisee koko maailman. ”Et ole tulkinnut mitään väärin.”
”Niin arvelinkin.”
”M-… minä… Tai, ah, sinä olet vain niin…”
”Ssh ei hätää, meidän ei ole pakko tehdä nyt mitään, mihin et ole valmis.”
”Minä haluan.” Tartun Magdalenaa ranteesta. Kosketus polttaa ihoani. Hän on niin lähellä. En ole koskaan ollut näin lähellä toista ihmistä. Sydän rinnassani hakkaa niin, että sattuu. 

En tahdo, että Magdalena menee nyt pois. En tiedä, palaisiko hän koskaan, jos antaisin hänen nyt livahtaa otteestani.

”Opetatko sinä minua?” huomaan kuiskaavani.
”Totta kai, jos sitä tahdot.”
”Pitäisin siitä.”

Kunhan hän ei vain mene pois. Hädin tuskin uskallan katsoa häntä, saati koskettaa, mutta en tahdo hänen menevän. Punertavat hiukset putoilevat rinnoille ja soljuvat selkään. Magdalena on niin kaunis, että koko kehoni menee jumiin, pystyn vain tärisemään paikoillani. Minun ei tarvitse sanoa olevani täysin kokematon. Sen näkee minusta kauas.

”Ei ole hätää”, Magdalena toistaa. ”Saanko koskea sinuun? Onko mitään, mitä et missään nimessä halua minun tekevän?”
”A-… e-… tuota… apua…”
”Voi pieni, ei meidän ole pakko tehdä tätä.”
”P-pelottaa, että en ole riittävä. T-te olette… te olette niin… aaa. Ja minua pelottaa oma ruumiini. Se on minulle täysin vieras. Ettehän te edes tiedä, onko minulla…” En pysty sanomaan sitä ääneen. Olen vieraantunut jokaisesta osastani. En voi sanoa genitaaleista mitään ääneen, en saa happea ja pelottaa. Olen varma, että irtaannun itsestäni aivan pian.

”Pikkuinen, ei oikeasti ole hätää. Olen ihan tässä. Valmis ottamaan sinut juuri sellaisena kuin sinä olet.”
Pikkuinen. Se kuulostaa niin hassulta hänen suustaan, naisen, joka on paljon minua pienempi. Olen miltei kaksimetrinen ja raajani ovat kuin heiveröiset nuoret puunoksat. Olen myös Magdalenaa vanhempi, ja silti hän kohtaa minut kuin räpiköivän linnunpoikasen, jonka hän hellästi peittelee helmaansa.

”V-voisitteko te… tai siis…”
”Taas sinä teitittelet minua. Se on hurmaavaa.”
”E-”

Magdalena tarttuu minua leuasta, katsoo pitkään ja painaa huulensa omilleni. Kauhu vihlaisee minua vatsasta, en ole koskaan suudellut ketään ja nyt nainen, jonka haluan enemmän kuin mitään on yllättäen tässä. Magdalena ei hivuttaudu syliini hellästi, hän tekee sen sellaisella kiihkolla, että tunnen kuinka kehoni reagoi. Magdalenaa se ei tunnu haittaavan, hän painaa lantiotaan omaani vasten ja kietoutuu tiukasti kaulaani.

”Riisu minut”, kuningatar kuiskaa suudelmien lomassa, ”tahdon, että riisut minut.”
Magdalena lausuu sen miltei kuin sotilailleen annetun käskyn, mutta hänen sanojensa kiihko saa sen kuulostamaan joltakin, joka saa kehoni säkenöimään. Käteni tärisevät yhä, en voi, en millään voi, kuinka voisin. Hän on kuningatar ja minä hädin tuskin muistan, miltä kehoni näyttää. Mutta kun hän tarttuu pitkiin sormiini ja kuljettaa ne määrätietoisesti rinnalleen, se, mitä kehossani tapahtuu, sanelee kaiken. Pelottaa ja huimaa, mutta se jokin suuri ja tuntematon ja tavattoman kuuma sisälläni ohjaa käsiäni. Hädin tuskin ymmärrän ujuttavani sormeni pitsisten rintaliivien sisään ja tunnustelevani hänen nänniään.

Jokin tajunnassani muuttuu. Pelkistyy. On kuin näkisin itseni ulkopuolelta. Minä todella kosken häneen. Maailman ihmeellisimpään olentoon. Päässäni suhisee niin, että minun on vaikea keskittyä. Riisun Magdalenan rintaliivit ja pysähdyn vain katsomaan hänen rintojaan suu aavistuksen auki ja posket helottavan punaisina.

”Kukaan ei ole aikoihin reagoinut noin minut nähdessään”, Magdalena sanoo hymyä äänessään. ”Olet tosi hurmaava. Saa minuun koskea.”
Tiedostan olevani yhä pukeissa hivuttaessani Magdalenan lähemmäs. Hän painaa rintansa kasvoilleni, hän on niin varma ja sulava kaikessa, mitä tekee. Jokin siinä kutsuu minua kuorestani, saa minut toimimaan. Kun otan hänen rintansa suuhuni, tuudittava lämpö täyttää koko kehoni. Unohdan kaiken muun. Annan kaiken lipua kauemmas. On vain Magdalena, hänen lämmin kehonsa omaani vasten. Kun kiihko viimein saavuttaa minut, miltei säikähdän sitä. Se tulee niin voimakkaana, etten voi muuta kuin tehdä kuten se haluaa.

Kosketan ja suutelen Magdalenaa joka paikasta ja tunnen, kuinka hänen kätensä valtaavat kehoani joka puolelta.
”Mmh… ah, Kidehl, hei… Onko jotain, jonne ei saa koskea?”
”Ei”, minä kuiskaan, vaikka en ole itsekään koskenut itseeni enkä tiedä lainkaan, miltä se tuntuu.
”Tahdon kunnioittaa… ah… rajojasi.”
”T-tietysti.”
Hetken pelko jäykistää kehoni, kun ajattelen, että Magdalena ottaisi minut käteensä ja ajattelisi, että olisin mies. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ymmärrän, että hän voisi ajatella niin. En tiedä, onko hän ajatellut asiaa ollenkaan, hän ei ole kohdellut minua kuten naista mutta ei suoraan kuten miestäkään, ja siksi olen voinut luottaa siihen, että hän näkee vain minut.
”Mm? Mikä hätänä?”
En voi keskittyä, kun hän istuu kasvot punottaen ja rinnat paljaana sylissäni.
”M-minä… Minulla on… tai siis. Anteeksi. Halusin vain sanoa, että… Toivoisin, että et näe minua miehenä tai naisena. Vaikka kehoni on… No, ajattelen sitä hyvin harvoin. Se ei edusta minulle mitään. En osaa ajatella asioista sillä tavalla.”
”Tiedän kyllä”, Magdalena sanoo ja hymyilee. ”Ei hätää. Minun ei tarvitse koskea sinua genitaalialueelta, jos et tahdo, eikä sinunkaan ole pakko koskea minuun, jos se tuntuu täysin vieraalta.”
”Haluaisin sitä. Ja…”
Miehet yleensä menevät sisälle. Niinkö se menee? Päässäni suhisee. Jos teen niin, olenko silloin mies? Apua. En tahdo olla. En ole. Ei. Huimaa ja suuta kuivaa. Magdalena tulee aivan liki ja suutelee.
”Ssh pieni, olet aivan lukossa. Haluatko puhua?”
”E-en osaa.”
”Selvä. Mitä sinä haluaisit?”
”Mennä s-… Ei en minä voi. En voi sanoa tällaisia asioita ääneen.”
”Kulta pieni.”
”Voinko minä… saisinko…”
Hivutan kättäni hänen reideltään pikkuhousujen saumalle.
”Haluaisin olla sinussa sisällä”, kuiskaan tuskin kuuluvalla äänellä, ”mutta onko se asia, jota vain miehet tekevät?”
”Voi pieni, ei tietenkään. Ei mitään hätää. Mikään sinun kehossasi ja tekemisissäsi ei tee sinusta miestä. Tule tänne, anna minä teen sinun olosi hyväksi. Näytän sinulle, miten kaunis ja arvokas sinä olet.”

Minusta pääsee epämääräinen naurunpyrskähdys.
”Kaunis? Minä?”
”Olet aivan ihana. Saanko riisua sinut?”
Nyökkään ujosti. Magdalenan sinisissä silmissä tuikkii. Kun olen kauttaaltaan alaston Magdalenan edessä, ymmärrän, etten osaa tuntea häpeää kehostani. En ole koskaan inhonnut sitä. En vain ole ollut yhteydessä siihen kuten en ole ollut yhteydessä mihinkään tässä todellisuudessa. Magdalena asettaa minut makuulle ja kuljettaa kättään lanteilta vatsalle ja pysähtyy lopulta nännilleni ja puristaa. En ole tunnistaa minusta lähtevää ääntä omakseni.

Hän on täydellinen. Aivan täydellinen. Hän käy päälleni, sallii minun kiskoa pikkuhousunsa pois ja paljastaa itsestään kaiken. Antaudun täysin. Tiedän, että hän näkee minut omana itsenäni koskiessaan minuun. Ja voi, miten hän näkeekään. 

En halua, että hän lopettaa koskaan. Hän ei saa mennä pois. Haluan olla tässä ikuisesti. Rakastanko minä häntä? Saanko minä rakastaa häntä?

Lopulta me makaamme alastomina ja hikisinä toisiamme vasten. Pyörittelen Magdalenan suortuvia sormissani ja annan hänen silittää rintakehääni. Hän piirtää sormillaan ympyröitä ihooni. En vieläkään täysin käsitä, mitä juuri tapahtui. En ymmärrä suurinta osaa kehoni reaktioista, miksi kaikki tämä neste ja humalluttava tunne vatsanpohjassa. Voisin kysyä Magdalenalta, koska tiedän, ettei hän nauraisi, mutta pidän suuni kiinni ja hehkun hänen jälkilämmössään. 

”Magdalena.”
”Niin?” hän kysyy raukeana.
”Voisitko jäädä siihen yöksi?”
”Sinun viereesikö?”
Säpsähdän.
”O-onko se typerä ajatus?”
”Ei ollenkaan.” Magdalena kiepsahtaa päälleni ja suutelee minua. En vieläkään ymmärrä, että kaikista maailman ihmisistä juuri hän tekee niin. Hän kietoo kätensä ympärilleni ja painaa päänsä rintakehälleni. Vedän peiton meidän yllemme, hengitän Magdalenan makeaa, aavistuksen persikkaista tuoksua sisääni. Tunnen hänen hengityksensä paljasta ihoani vasten.
”Voimme puhua kaikesta rauhassa aamulla”, Magdalena kuiskaa. ”Olit tosi ihana. Kiitos. Haluatko nukkua?”
”Haluan. Magdalena…”
”Niin?”
”Ei mitään.”
Hän hymähtää ja painaa suukon ohimolleni.
”Hyvää yötä, teidän korkeutenne.”
”Hyvää yötä.”

sunnuntai 28. elokuuta 2022

Kahdestaan

”Senkin tyhmä idiootti paska!!”

Keittiöstä kuuluu naurua. Isaias kävelee luokseni huvittunut ilme kasvoillaan.
”Mikä tällä kertaa on paska?” hän nauraa.
”Minun selkäni.”
”Aijaha?”
”Joo. Vitunvittu.”
”Ja niin mitä herra on oikein suorittamassa?”
”Venytystä, kuten näet. Miten on mahdollista, että sattuu! Minä taivun aina niin hyvin! Ai perkele nyt on tullut istuttua ihan lintassa selvästi. Vai nukunko minä sykkyrällä?”
”Nukut aika useasti.”
”Ahaa no se selittää.”
”Älä nyt kiduta itseäsi.”
”Kidutanpas. Sattuu. Ja sitä paitsi venyttely on mukavaa.”
”No tosi mukavaa kuulostaa olevan.”
”Tiedät kyllä, että nautin tästä. Yleensä ainakin. Nyt on vaan jokin jumi.”
”Hieronko sinua?”
”Joooo! Rakastan sinua ikuisesti!”
”Kävipäs se helposti.”

Käyn vatsalleni makaamaan ja suoristan kehoni. Isaias istuu takamukseni päälle ja alkaa tottunein ottein hieroa selkääni. Minusta lähtee epämääräistä sadattelua sitä mukaa, kun hän löytää kriittisimpiä paikkoja.

”Olet kyllä nukkunut jossain tosi huonossa asennossa, tämähän on ihan katastrofi”, hän sanoo painellessaan selkääni. ”Minä kyllä muuten kadehdin tuota sinun taipuvuuttasi. Kelpaisi itsellenikin.”
”Hähhää et saa, kerrankin olen jossain fyysisessä jutussa sinua parempi!”
”Gael, ei ole hauskaa.”
”On se vähän.”
”No eikä ole, koska tiedän, että sinulla on siitä kriisi.”
”Minulla on kriisi kaikesta! Mutta arvaas mitä minulla ei ole?”
”En taida uskaltaa arvata…”
”Asua Bethin ja Ranin häihin!”
”Oh, totta muuten.”

Isaias puristelee hartioitani sellaisella voimalla, että koko kehossa säkenöi. 
”Siis ne kaksi tekevät minut niin iloisiksi. Hitto sentään. Ei sitä uskoisi näinkin kyynisen otuksen nauttivan jostain niin aidon hemmetisti. Mutta he. He ovat ihania”, mutisen. ”Ai perkele Isaias aaaa!”
”Haluatko, että otan vielä kovemmin?”
”Itse asiassa joo. Lempeää kipua.”
”Rakas masokisti.”
”Sano se reisilleni.” Taputan takaapäin haavojen peittämiä reisiäni.
”Tuo oli huono. Jopa sinulta.”
”Hah.”
”Mutta olen samaa mieltä kihlaparista. Rani on niin valovoimainen, on kunniaa olla hänen ystävänsä. Hän voi toki olla paljon nuorempi, mutta hän opettaa silti minulle jotain tästä elämästä joka kerta, kun näemme. Pidän siitä, kun saan katsella elämää hänen silmin. Rani on niin älykäs ja avoin nuorimies.”
”Rakas sinä kuulostat tosi vanhalta, kun käytät sanaa ’nuorimies’, ja sinä olet sentään minua nuorempi!
”Hei ikäkriisistä emme aloita!”
”Äääärrrh! Anyway, asiaan. Rani on ihana. Ei mikään ihmekään, että hän ja Nori ovat ensimmäiset oikeat valonkantajat. Äää Nori… Voi rakas Nori. Häntä rakastan.”
”Olette niin ihania!”
”Niin olemmekin!”

Isaias taputtelee hartioitani.
”No niin, riittää tältä erää.”
Nousen istumaan. Päässä suhisee hieronnan jäljiltä, koko keho tietää tulleensa hierotuksi. Isaias silittelee pohjettani. Hän tekee sitä usein – jää koskemaan minuun, olemme missä tahansa. Rakastan sitä.

”Jos jotkut ansaitsevat häät, niin Rani ja Beth”, sanon hiljaa. ”En totta puhuakseni koskaan kuvitellut, että Bethin trauma hellittäisi tarpeeksi. Ei siis sillä, että avioliitto olisi mikään edellytys millekään, mutta tarkoitan vain, että minusta se sopii heille.”
Isaias nyökkäilee. Rakastan miestäni. Hän saattaa olla isommassa joukossa täysin hiljaa, mutta tiedän aina, mitä hän ajattelee mistäkin. Isaiaksen jäänsinisten silmien taakse mahtuu loputon määrä ajatuksia. En tunne ketään yhtä pohdiskelevaa ja älykästä. Kenties juuri siihen rakastuin hänessä. Hänellä on aina sanottavaa.

”Minäkin olen iloinen heidän puolestaan. Beth on tullut pitkälle. Eivät traumat ikinä parane, mutta on ihanaa nähdä, millaisen elämän hän on saanut miltei neljänkymmenen vuoden kivun jälkeen. Se saa uskomaan hyvään.”
”Niinpä. Se vetää sanattomaksi.”
”He ovat vaan niin hyviä. Mutta niin olemme mekin. Mieti nyt, meidän häämme olivat tämän kansan ensimmäiset häät oikeassa maailmassa!”
”Taitaa tulla Bethille ja Ranille vähän pienemmän mittakaavan häät”, hymähdän, ”ja hyvä niin. Beth rakas ei kestäisi metelissä ja ihmispaljoudessa. Äääh Beth on niin hyvä.”
”Niinpä. Heidän häistään tulee takuulla heidän näköisensä. Se on tärkeää.”

Isaiaksen käsi siirtyy pohkeelta reidelle, sipaisee polvea hellästi kulkiessaan.
”Ja meidän elämästämme on häitten jälkeen tullut meidän näköistämme. Että minä sitten rakastan sinua, Gael.”
Isaias siirtyy hitaasti, mutta vaativasti päälleni ja painaa minut vasten pehmeää mattoa. Olemme sohvan ja sohvapöydän välissä, tila on ahdas, mutta mahdumme siihen painautumaan hetkeksi toisiimme. Isaias suutelee minua lujaa ennen kuin painaa päänsä rinnalleni. Silitän hänen niskaansa, jonka hiukset on vastikään leikattu. Isaias jää siihen ja sulkee silmänsä.

”Kuuntelen sinun sydäntäsi. Olen niin onnellinen, että se sykkii vielä.”
”Voi kulta, en minä mihinkään mene.”
”Olen ollut niin huolissani.”
”Ja minä rakastan sinua senkin vuoksi.”
”En haluaisi elää ilman sinua. Ja sinä tiedät, miten paljon se minulle merkitsee.”
”Niin tiedänkin. Rakastan sinua, Isaias. Ihan tosi paljon.”

Isaias painautuu yhä tiukemmin kiinni minuun. Suuren ja voimakkaan miehen tunteminen niin pienenä on kokemus, jota aion aina varjella. Se, että hän antautuu aivan pieneksi minun syleilyyni, saa minut rakastamaan häntä valtavasti enemmän.

”Iz. Yksi kriisi olisi kyllä.”
Isaias säpsähtää.
”Se asu. Niihin häihin. Joiden ajankohtaa emme edes tiedä.”
”Gael minä kuolen, jos säikyttelet minua noin! Vanha sydämeni ei kestä!”
”Löisin sinua perseelle, jos ylettäisin. VANHA MUKA!! Muistutan herraa, että olen edelleen sinua vanhempi! Mikä minä sitten olen, ikäloppuko! Sinun ikäsi alkaa vielä kolmosella, turpa kiinni!”
”Laita joku minimekko.”
”Hei vau kuinka yllättävää.”
”Minä ajattelen vain sinun reisiäsi ja takamustasi.”
”Joo, perseen pitää näyttää hyvältä, totta.”
”Minun mieheni on maailman seksikkäin. Autsis, et kyllä saa näyttää liian hyvältä, muuten tuijotan sinua enkä hääparia.”
”Imartelet.”
”Tiedät, että puhun totta.”
”Voimme mennä siellä ihan ällöttävän rakastuneen näköisinä. Sinun käsi minun vyötäisilläni ja kaikkea.”
”Voi miten herttaista.”
”Indeed.”

Silittelen Isaiasta jälleen niskasta, saan hänet sulkemaan silmänsä uudelleen. Tunnen, kuinka hänen hengityksensä tasaantuu hiljalleen. Meidän ei tarvitse sanoa mitään, arkemme on ihanaa juuri tällaisena.

perjantai 26. elokuuta 2022

Kihlaus

Täplä ja Napoleon ovat asettuneet sängyn päätyyn vieretysten. Napoleon kehrää tyytyväisenä ja Täpläkin on kerrankin rauhassa kaverinsa kyljessä kiinni. Bea lukee kirjaa keväänvihreä toppi yllään ja sukii ajattelematta hiuksiaan samassa. Hän näyttää uskomattoman kauniilta niin rentona, peitto kulkee hänen kylkensä ja vatsansa yli ja jättää toisen jalan paljaaksi. Bealla ei ole housuja laisinkaan, huomaan katseeni eksyvän yhä vain useammin hänen reiteensä.

Me olemme asuneet yhdessä vuoden ja neljä kuukautta. Minä tunnen Bean jokaisen liikkeen. Tiedän, miten hän raapii niskaansa vaikkei tiedä tekevänsä niin. Muistan ulkoa, mihin aikoihin aamuyöllä hän herää ja kääntää kylkeä. Hänen jokainen huokauksensa ja äänenpainonsa on minulle tuttu.

Minä rakastan tätä naista. Mitä pitempään olen hänen kanssaan, sitä syvemmin huomaan, kuinka koko olemukseni alkaa valua häneen. Me sekoitumme toisiimme niin, että en kohta enää muista, mikä osa on hänestä lähtöisin ja mikä minusta. Kaikki pienet tavat, sanat, eleet ja ilmeet. Kaikki jotakin, joksi annamme itsemme muovautua siinä arjessa, jota elämme yhdessä.

”Ai että, pitäisikö sitä mennä nukkumaan? Vielä kun huomisen jaksaisi töissä, niin kyllä se viikonloppu vielä sieltä”, Bea mutisee ja sysää kirjan yöpöydälle. Täplä hänen jalkojensa juuressa kohottaa päätään korvat väristen ja maukaisee.
”Voooi, mitä pieni Täplikäs, väsyttääkö sinuakin? Niiin…”
Bea mönkii sängynpäähän ja rapsuttaa kissaa korvien takaa. Täplän piti olla minun kissani, mutta niin se vain löytyy kerta toisensa jälkeen hyrisemästä Bean kyljessä kiinni. Bean mielestä kissan nimi oli tyhmä ja liian ilmiselvä nimi bengalille, mutta hän itse nimesi kissansa Napoleoniksi, joten hänen arvostelukykyynsä ei voi luottaa. Kutsun kissaa kiusallanikin Napoksi, olkoonkin, että se on nimenä vieläkin hirveämpi.

”Bea”, minä kuiskaan. Bea jatkaa Täplälle lepertelyä, kissa suorastaan sulaa hänen kosketukseensa. ”Bea muru.”
”Tahdotko sinäkin?”
Bea ryömii syliini ja kuljettaa kättään pitsisen yöasuni kaula-aukolla.
”Pitääkö sinuakin silittää?” Bean käsi eksyy asun sisään, tunnustelee rinnan kaarta kuin se olisi sille vieras. Minusta lähtee vaimea huokaus, painan kehoani Beaa vasten ja suutelen häntä voimakkaasti. Bean käsi puristaa ja hyväilee, hetken annan itseni vain täyttyä hänen kosketuksestaan.

”Mmmh, odota ihan hetki”, hengähdän, kun Bea näykkäisee minua kaulasta. ”Ihan pieni hetki.”
”Kaikki hyvin?” Bea kysyy.
”On.”
”Mehän kävimme jo suihkussa.”
Naurahdan.
”Joo, en minä sitä.”
”Puhdas olet.”
”Eei en minä oikeasti sitä.”

Vetäydyn aavistuksen, mutta en liikaa, sillä en tahdo hänen tulkitsevan minua väärin.
”Bea rakas. On eräs asia.”
Bean vihreät silmät suurenevat.
”Ei, ei mitään sellaista. Kaikki hyvin.”
”Hitto että säikähdin.”
”Anteeksi.”
”Niin?”
”Minähän olen monesti sanonut, etten tosiaan kuvitellut rakastuvani enää tässä iässä. Saati perustavani perhettä.” Nyökkään kohti kissoja. Täplän korvat värähtävät. Hymyilyttää.
”Karvaperhe", Bea hymähtää.
”Sinä varsinkin.”
”Itse olet.”
Hän näyttää minulle kieltä ja minä näytän takaisin. Joskus tunnen itseni täysin keskenkasvuiseksi hänen seurassaan, ja pidän siitä. Hän saa minut tuntemaan itseni iättömäksi. Ei nuoreksi, enkä sitä toivoisikaan, mutta iättömäksi. Se on nautinnollista niinä päivinä, kun iän tuomat fyysiset rasitteet käyvät raskaiksi.

”Joka tapauksessa.” Rykäisen kurkkuani. ”Bea, ihan tosi, sinä olet jotakin, jota en kuvitellut tässä elämässä enää saavani. Minä olen mennyt läpi monet sydänsurut ja rakkaudet ja lopulta kohdannut pahimman, mitä kukaan äiti voi kohdata.”
Nielaisen. Bean ilme on lempeä ja rauhallinen, mutta ei säälivä, ei koskaan säälivä. Bea ymmärtää kyllä.
”Minä en toivonut mitään ’uutta alkua’. Ei tämä ole sellainen. Tämä on osoitus siitä, että elämä on kaunista sellaisenaan. Se virtaa ja liikkuu suuntiin, joita emme osaa ennalta aavistaa. Minä olen onnellinen. Niin onnellinen, etten koskaan tahdo luopua siitä, mitä minulla nyt on. Minä arvostan sinua, Bea. Sinä olet ihmeellinen nainen. Laitat maidon ennen muroja, saat kissat tottelemaan käskyäsi ja sait yhden vanhan naisen rakastumaan sinuun syvästi. Ja kun sinä katsot minuun, minusta tuntuu kuin olisin uudestisyntynyt. Jokin välkehtii sisälläni niin kauniisti.”
”Gilda, mistä tämä nyt näin yllättäen?”

Suljen silmäni hetkeksi. Käännyn ja avaan yöpöydän lokeron, jonne Bea ei koskaan katso. Sen perälle olen saanut sullottua pienen puisen rasian. Vedän syvään henkeä. Minä olen kerran ollut Bean asemassa, räpyttelemässä silmiäni ja ihmettelemässä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Asetan pienen rasian sängylle ja tartun Beaa kädestä.

”Gilda, mitä tämä on?” Bea kallistaa päätään. Hän näyttää pieneltä linnulta.
”Minä tahdon viettää lopun elämääni sinun rinnallasi. Tiedän, ettei tämä ole romanttisin tai suurieleisin tilanne, mutta sinä tunnet minut.” Hymähdän. Bea räpyttelee yhä silmiään. ”Minä olen ajatellut tätä jo pitkään. Niistä hetkistä lähtien, kun aloimme tapailla, minä tiesin, että tämä rakkaus on minun kotini. Silloin, kun näit minut ensi kertaa ilman suojaa vanhassa asunnossani, ymmärsin, että tämän naisen kanssa voin vihdoin jakaa elämäni.”
Erotan epäuskoiset kyyneleet Bean silmäkulmissa. Hymyilen.
”Minä olen vanhan kansan nainen. Otin yhteyttä vanhempiisi, kävimme kahvilla. Pyysin isältäsi sinun kättäsi.”
”Mitä!”
”Minulla on vanhempiesi siunaus. Tahdon sinut loppuelämäkseni, Bea. Tule vaimokseni.”

Avaan pienen rasian. Sormuksen kivi on yksinkertainen timantti, jonka kauneus ei tule oikeuksiinsa makuuhuoneemme kellertävässä valossa. Silti Bea tuijottaa sitä silmät kyynelissä ja haukkoo henkeään.

”Gilda… Kositko sinä minua? Ihan oikeasti?”
Minä vain hymyilen niin, että poskiin sattuu. Bea ryntää päälleni ja painaa tuhansia suukkoja kaikkialle, minne ylettää.
”Aaahh! Bea! Hei! Onko tuo kyllä!”
”ON! Kylläkylläkyllä!!”

Bea nauraa ja itkee, hänen hartiansa tärisevät, kun pitelen häntä sylissäni. Sysään sormusrasian äkkiä sivuun, ettemme onnistu tärvelemään sitä. Kissat tulevat viereen ihmettelemään, tunnen niiden pienet kynnet reisilläni.

”Minun vaimoni!” Bea nauraa kyyneleet silmissä katsoessaan minua silmiin. Hänestä lähtee juuri niin paljon ääntä kuin ajattelinkin. ”En ikinä uskonut, että sinä kosit.” Ääni madaltuu, hiipuu aavistuksen.
”Etkö oikeasti?”
”En. En uskaltanut edes ajatella koko asiaa.”
Täplä alkaa maukua Bean reittä vasten.
”Niin, Täplis, tuo tuossa on minun tuleva VAIMONI! Mietihän sitä senkin avioton lapsi.”

Alan tahtomattanikin nauraa.
”Yksi ehto, Bea rakas.”
Bean kulmat kurtistuvat, otsaan syntyy tuttu ryppy, joka siinä on aina hänen pohtiessaan jotakin.
”Esittääkö rakkaani minulle avioehtoja?”
”Kun minä kuolen, sinä jatkat elämääsi etkä jää minun varjooni.”
Bean ilme vakavoituu. Käsi pysähtyy kissan laikukkaalle turkille.
”Olen tosissani. Minä otan ikäeromme vakavasti ja tahdon, että sinä jatkat elämääsi minun jälkeeni. Olet myös täysin vapaa lähtemään ja etsimään itsellesi uutta seuraa, kun minusta tulee vanha ja raihnainen.”
”Gilda, me emme tosissamme käy tätä keskustelua taas.”
”Olen tosissani. Oikeasti. Minä pelkään, että särjen sinun sydämesi. Lupaa minulle, että vaikka menemme naimisiin, sinä jatkat elämääsi. Kannan siitä huolta joka ikinen päivä.”
”Voi Gilda… Sinulla on ihan liian suuri sydän.”

Bea kipuaa syliini hajareisin. Hän on niin lämmin ja pehmeä, että koko olemukseni kipristyy kokoon. Minun naiseni katsoo minua silmiin ja silittää poskiani. Hän on niin kaunis, että pakahdun. Nuo lempeät piirteet, kirkkaina säihkyvät vihreät silmät. Kuulas iho ja kapea, pieni nenä. 

”Minä lupaan. Mutta sinä tiedät, millainen minä olen. Kannan sinua sydämessäni aina, aivan kuten me kannamme heitä…” Hän nielaisee. Me molemmat tiedämme, keitä ajattelemme. ”Elämä jatkuu. Se jatkui, vaikka hekin…”
”Ovat poissa. Niin. He ovat poissa, ja meillä on nyt toisemme. Elämä virtaa. Se järjestää kyllä. Se tulee järjestämään sittenkin, kun minä kuolen.”
”HITTO GILDA sinä olet ainoa ihminen maailmassa, joka voi puhua KUOLEMISESTA samalla kun KOSII!!”
Mutta kun!

Bea hiljenee, jättää kätensä poskelleni. Hänen tyynet, vakavoituneet kasvonsa ovat himmeässä valossakin niin kauniit, että kaikki muu sumenee.
”Otan sinut tosissani. Ymmärrän kyllä.” Käsi silittää poskeani. ”Minä lupaan, että otan tämän vakavasti. Mutta ei ole hätää. Olen valinnut sinut ja tahdon ottaa kaikki ne vuodet, jotka meillä on.”
”Kiitos, rakas. Sitten voin nukkua yöni rauhassa", huokaan.
”Sinä olet sitä paitsi tervein ja vetrein ihminen, jonka tunnet. Olet jumaliste vasta viisikymppinen.”
”Viisikymmentäviisi… se pyöristyy kuuteenkymmeneen…”
”Minä puren sinulta kohta korvan irti.”
”Se varmaan edistäisi sitä perusterveyttä, eikö sinustakin?”
”Hiton idiootti.” Bea pudistelee päätään. ”Siis. Gilda. Kysyitkö sinä oikeasti isältäni minun kättäni?”
Nyökkään.
”Olet tosi, tosi romanttinen. Sytyn.”
”Ei, kun seniili.”
”Yksikin ikäkommentti vielä niin sinusta ei jää mitään jäljelle. Järjestän sen henkilökohtaisesti.”
”Haluaisin olla todistamassa sitä…”
”Senkin horny eläin.”
”Ai minäkö se tässä olen?”
”Odotapas hetki.”

Bea nappaa Täplän kainaloonsa, eläin suostuu heti pideltäväksi. Bea taputtaa Napoleonia varovasti.
”Kuules pieni, nyt pitäisi mennä toiseen huoneeseen. Äidit aikovat nyt muun muassa kihlautua ja harrastaa seksiä.”
Kissa ei vaivaudu edes kääntämään kylkeään. Nauran Bealle, joka kykkii karvakerän vieressä toinen kerä sylissään.
”Gilda hei. Se ei liiku. Mitä, jos me potkaisemme sitä vahingossa?”
”Minä en ala panemaan, kun Napo on tuossa.”
”En minäkään. Kun Napoleon on siinä." Bea suo minulle tietäväisen katseen. "No niin vauvaseni, nyt olisi aika siirtyä. Se on omaksi parhaaksesi.”

Täplä hyppää pois Bean sylistä ja kipsuttaa ovenraosta olohuoneeseen.
”Mm! Noin! Otapas Täplästä mallia senkin rontti. Ulos nyt. Miumau. Vittu. Napoleon hei.”
En ole saada happea naurultani, mutta nousen silti sängyltä ja tartun kissaan kaksin käsin. Se nousee helposti ja purahtaa herätessään. Napoleon tapittaa minua eläväisillä kissansilmillään ja alkaa kehrätä.
”No vittu jaa”, Bea nauraa, ”se siitä, että se olisi minun kissani.”
Nauraen kuljetan kissan ulos makuuhuoneesta ja vedän oven kiinni. Napoleon jaksaa raapia ovea pienen hetken ennen kuin äänet lakkaavat.
”Mikäs sen seksikkäämpää kuin kaikkoava mau’unta samalla, kun haluaa koskea vaimoonsa”, nauran.
Tulevaan vaimoonsa.”
”Rakas.” Nappaan turvaan siirtämäni sormusrasian ja ojennan sormusta kohti Beaa. Sama liikuttunut katse palaa silmiin, kun pujotan sormuksen Bealle. Se sopii hänen sormeensa täydellisesti, miltei kuin se olisi aina ollut siinä.

Bea tulee lähemmäs, nykii vihreää toppiaan niin, että erotan niiden alta pilkottavat nännit. Tunnen poskieni kuumenevan. Bea käy jälleen hajareisin päälleni istumaan. Hänen haaransa tuntuvat kuumilta minua vasten. Tartun Beaa niskasta, pyöritän pehmeitä suortuvia sormieni ympärille.

”Rakastan sinua.”
Bea hymyilee ja katsahtaa sormusta sormessaan. Hymy saa hänen koko kasvonsa säkenöimään.
”Niin minäkin sinua.”

keskiviikko 24. elokuuta 2022

Punainen taivas

Rikinkatkuinen taivas, punertava sumu ja ilmassa tanssivat punertavat kipinät. Lapsen suuret, siniset silmät kohdistettuna maassa räpistelevään aseistettuun mieheen. Ruuti peittää veren pistävän hajun alleen, lapsi tuijottaa kuiviin vuotavaa miestä. Kuninkaan hopeinen merkki rinnuksissa, ase kädessä. Kunniallinen, riippuen keneltä kysytään. Kenties jonkun isä. Pullantuoksuinen vaimo odottaa kotona, katsoo kalliin merenranta-asuntonsa parvekkeelta merelle ja toivoo, että tuuli vie hänen tervehdyksensä miehelle. Räjähdykset eivät kaiu siihen osaan kaupunkia.

Lasta oksettaa. Lapsi on nähnyt pahempaakin. Mies hänen edessään on pelkkä ruho. Sen voisi vain eliminoida. Lapsi vie kätensä vyölleen. Rauta painaa, mutta ei siksi, että se on rautaa. Lapsi tietää jo, miten raskaaksi ase voi käydä, kun sillä riistää toisen hengen. Syö tai tule syödyksi. Lapsi puree hammasta ja tähtää piipun kohti miestä.

”Et sinä minua ammu.”
Miehen silmät ovat auki. Äänessä on vielä eloa. Ase painaa lapsen kädessä enemmän kuin koskaan.
”Sä et tiedä mihin mä pystyn.”
”Sinähän olet… pelkkä penikka.”
”Ja sä kuollut mies.”
”Älähän… nyt.”
”Turpa kiinni!”

Entä, jos se tosiaan on perheellinen? Vaikka mitä väliä sillä on, kaikki täällä nielevät tomua. Sormet hikoavat. Pitää ampua pian. Jostain kuuluu räsähdys, jotain menee rikki, kenties ikkuna. Tällaista mellakkaa ei ole nähty viikkoihin, pitäisi juosta sudenpesään ja pian.

”Hei lapsi, onhan sinulla varmaan äiti vielä jossain? Tai isä? Mitä he sanoisivat, jos näkisivät sinut jossain?”
Mitä se siinä länkyttää, sillähän on ase? Puolustautuisi, vitun pelkuri. Lapsen silmäkulmassa nykii. Saatana. Nyt pitäisi päästä menemään. Lapsi tuijottaa miestä pitkään. Sen käsi on häiritsevässä kulmassa, lapsi huomaa sen vasta nyt. Piru vieköön, käsihän on katki. Ei se sillä mitään ampuisi.
”Mulla mitään perhettä ole.”
”Ai… jaa? Eikö kaikilla ole?”
”Sulla varmaan on. Vitun sika, teillä kaikilla on.”
”Onpa sinulla… terävä kieli.”
”Pitäiskö mun nyt tuntea empatiaa sua kohtaan? Jättää sut eloon koska joku sun vitun lapsi on jossain ja kaipaa isiä? Saatana tervetuloa maailmaan. Tekis sillekin varmaan hyvää kohdata pari elämän realiteettia.”
”Missä lapset oppivat puhumaan noin?”
”Siellä, mihin sun kaltaset ei koskaan toivo joutuvansa.”

Viimeinen katse. Miehellä on surulliset silmät, kai. Ehkä joku jää vielä kaipaamaan niiden katsetta. Lapsi muistelee, miltä näyttää, kun tämän miehen kaltaiset joukot täyttävät kadut ja ampuvat kaikki alas. Siinä ei paljon perhe pyöri mielessä, kun lahtaa toisia systemaattisesti. Tai ehkä pyöriikin, ei lapsella ole hajuakaan, mitä sellaiset ihmiset miettivät. Eivät ne tätä elämää elä. Lapsi toivoo, että ne näkevät niin pahoja painajaisia, että tukehtuvat niihin.

”Hei. Oikeasti. Et sinä minua ammu, olet ihan lapsi vasta.”
Kireä, lähes hysteerinen naurahdus lähtee lapsesta. Muistot välkkyvät luomien takana. Taivas on punainen, jossain räjähtää taas. Täytyisi jo juosta.
”Ja sä puhut liikaa.”

Laukaus.