Syyssade vihmoo ikkunaan sellaisella rytmillä, että mökin ikkunat
miltei helisevät. Sisko seisoo kattila kädessään ikkunan edessä
ja pyörittelee liinaa sen sisuksissa hajamielisesti. Hänen ilmeensä
on yhtä sulkeutunut kuin ensimmäisinä iltoina Urhon lähdön
jälkeen. Kyllä hän vielä palaa, sisko
jaksoi toistella viikkoja, kuukausiakin. Sanojen päälle on alkanut
kertyä pölyä. Me molemmat tiedämme, että Urho ei enää palaa.
Tuvassa
on niin hämärää, että kynttilänvalokin tuntuu pelkältä
aaveelta huooneessa. Sellaisiksi päivämme ovat käyneet, aaveiksi
entisistä. Sisko
jatkaa kattilan hinkkaamista niin kauan, että harkitsen hakevani sen
hänen kädestään.
Koneita
ei ole lentänyt ylitse pitkiin aikoihin. Levottomuus metsissä on
tasaantunut. Tunnistan kiväärin äänen sellaisen kuullessani.
Maailma on ollut pelottavan hiljaa. Vain sade rummuttaa ikkunoita
välivaltaisella rytmillään. Kynsien
alla on multaa.
Kolahdus.
Toinen. Sisko jättää kattilan tupaan ja säntää ovelle ennen
kuin ehdin kieltää.
”Urho”,
hänen suustaan pääsee, ja minä olen aikeissa sanoa, että hänen
unelmastaan on jäljellä pelkkä kuiskaus. Hän on jo ovella, kolina
lähestyy. Jokin sisälläni virittyy kireämmäksi. Kun oveen
koputetaan, huomaan hakeutuneeni lähemmäs pöytää, jonne sisko on
jättänyt veitsen.
Syyssade
tuo tupaamme miehen. Rähjäisen ja repaleisen, puhki kuluneen.
Multaa vaatteissaan. Silti kaiken keskeltä me erotamme
samanaikaisesti tutut silmät, joiden tuiketta siskoni on täytynyt
toistaa kaikki ne yöt, joina hän ei ole saanut unta. Sanaakaan
vaihtamatta mies ja siskoni syleilevät. Minä en osaa olla
katsomatta pois, en tiedä, kuinka olla häveliäs silloin, kun
mahdottomuus huutaa itseään julki eteisessämme. Miehen lian
tahrimat kasvot ovat ennallaan, hän on yhtä komea kuin muistin.
Minä en sano mitään, mikä tarkoittaisi mitään todellista. Mies
jää. Tietenkin hän jää. Syyssade saa vihmoa ikkunoissa, minun
siskoni kasvoilla on jälleen hymy.
Kolmantena
viikkona miehen saapumisesta huomaan hajun ensimmäistä kertaa.
Makea mätä. Tuttu turpeinen tuoksu, joka täyttää tienpenkat
syksyn viedessä kesän kukat matkaansa. Sisko ja mies eivät huomaa
tuoksua, vaikka
kysyn useampaan kertaan. Sisko
ja mies käyvät metsällä ja valvovat myöhään. Heidän
maailmansa kutistuu niihin katseisiin, joita he vaihtavat hämärän
tullen.
Haju
pinttyy huoneisiin. Unohdan sen, kun pysyttelen sisällä pirtissä,
mutta joka kerta, kun haen pihamaan ansasta kaniinin tai käyn
metsässä keräämässä yrttejä, mätä iskeytyy vasten kasvoja
suoraan ovella.
Minä
tiedän, että se johtuu miehestä.
Miehellä
on liian pitkiä katseita, liian intensiivisiä. Miehellä on nauru,
joka on vain hieman liian matala ollakseen sen ihmisen, joka syleili
sisartani kevään ensimmäisinä päivinä. Miehessä on haju, joka
on pesiytynyt kotimme hirsiin kiinni ja pitää minua valveilla aina,
kun vain ajattelenkin sitä.
Siskoni
ei huomaa. Hän ei puhu muusta kuin onnestaan. Siskollani on kaikki
hyvin. Minä haistan mädän joka hetkessä ja pelkään,
että minä olen se, joka ei näe.
Kun
herään yöllä märkään ääneen, joka muistuttaa sadetta, mutta
samalla ei mitään, mitä olisin koskaan kuullut, minä nousen ja
kävelen paljasjaloin tupaan. Muoto, joka piirtyy yönkajoa vasten ei
ole ihmisen eikä olennon. Se on epäpyhä ja vieras.
Mies
ja sisko. Eittämättä mies ja sisko. Mies
siskon yllä. Mädän läpäisemätön haju. Kaikki ne nesteet, jotka
keho päästää kuoltuaan. Oksennan varpailleni, en saa henkeä.
Miehen
piirteet ovat tunnistamattomat. Jossain kaiken sen visvan ja kuonan
alla ovat ne silmät, joita siskoni kerran niin kovin rakasti.
Siskon
muotoa en enää erota ihmisen muodoksi. Se
on kaukana siitä, mistä ihminen lähtee. Erotan vain märän äänen,
kun leuat jauhavat sitä olentoa, joka joskus muodosti siskoni.
Välähdys
yössä.
Kaikki
on poissa, haju katoaa olennon mukana avonaisesta ovesta yönkajoon.
Jäljet,
jotka kostealle
nurmelle jäävät,
ovat ihmisenkaltaiset, mutta eivät ihmisen, eivät koskaan ihmisen.
Ilmassa
haisee mätä.
