Hänellä on tänään vaaleanpunainen
paita. Väri on iloinen, se sopii hänen ilmeikkäisiin kasvoihinsa.
Kasvoihin, joilla ei ole tänään ilmettä lainkaan. Sanoisin, että
hän on surullinen, jos en tietäisi, ettei hän näyttäisi suruaan
julkisesti. Ilme on pelkästään neutraali, täysin vailla merkkiä
mistään sisäisestä tuntemuksesta. Kuin joku olisi tyhjentänyt
hänet sisältä, jättänyt muutaman reiän keskelle vartaloa, jotta
tuuli pääsisi puhaltamaan hänen sisälleen. Minä katson häntä
yhä vain intensiivisemmin, mutten vieläkään näe edes pilkahdusta
siitä hymystä, joka tekee hänestä hänet.
Vaaleanpunaisen paidan lisäksi hänellä
on lähes häiritsevän lyhyt vekkihame, joka jättää reidet
paljaaksi ja alttiiksi kaikkien katseille. Minun katseelleni. Jalat
eivät ole pitkät saati kauniit, ja pystyn täältäkin asti
näkemään, että hän on kaatunut polvensa auki. Siinä on suuri,
avonainen haava, jota hän ei ole vaivautunut paikkaamaan tai edes
pesemään. Haavan vieressä on tomua.
Hiukset on laitettu korkealle
nutturalle, sotkuiselle, kuten nyt on tapana. Mietin, mitä tiedän
hänestä, ja päädyn siihen lopputulokseen, että tämän päivän
ulkonäköä ei ole harkittu lainkaan. Hän ei koskaan laittaisi
hiuksiaan noin. Ei ikinä. Hän ei tee niin kuin yleensä tehdään.
Hän rikkoo sääntöjä, pyyhkii liitutaulun tyhjäksi niistä ja
kirjoittaa omat sääntönsä tilalle, kunnes liitu menee katki.
Sellainen hän on. Ja hän hymyilee aina tehdessään niin.
Minä katson epäuskoisena sitä, miten
hän kävelee samaa tietä samalla tavalla kuin aina ennenkin, mutta
kaikki hänessä on muuttunut ratkaisevalla tavalla. Vaaleanpunaisen
paidan minä kestän, lyhyen hameenkin, nutturalle laitetut hiukset
pakotettuna. Mutta ilme, tai pikemminkin sen puute. Hän ei hymyile
ja katso puhelintaan nauraen näkemilleen kuville. Hän ei itke tai
huuda. Hän kävelee yhtä nopeasti kuin ennenkin vahamaisine
kasvoineen.
Hän kävelee tasan kolme minuuttia
sellaista reittiä, jota minä voin seurata jokainen aamu. Katson
kelloa vasemmassa kädessäni, ja näen puolen ajasta kuluneen.
Sekunnit ovat kalliita, sillä jokainen niistä paljastaa minulle
jotakin uutta hänestä. Tiedän jo paljon, mutta ihminen ei koskaan
voi tietää tarpeeksi, ihminen on luotu tiedonkeruuta varten. Ja
minä tahdon tietää kaiken hänestä. Tahdon ottaa selvää siitä,
mikä on pyyhkinyt hymyn hänen kasvoiltaan.
Viimeinen mutka. Hän kääntyy
nopeasti, nopeammin kuin koskaan aiemmin. Hänen pieni päänsä
kääntyy jopa katsomaan taakseen, mutta ei tavalla, joka varmistaisi
jotakin. Minusta ele näyttää pikemminkin siltä, että hän
viestittäisi jollekulle valitsemastaan suunnasta. Hän kääntyy
tästä toiselle tielle jokaisena aamuna, mutta vain tänään sillä
on merkitystä. Vain tänään hän katsoo taakseen kuin jättääkseen
jonkin pysyvästi sinne.