perjantai 30. kesäkuuta 2017

Näen sinut


Hänellä on tänään vaaleanpunainen paita. Väri on iloinen, se sopii hänen ilmeikkäisiin kasvoihinsa. Kasvoihin, joilla ei ole tänään ilmettä lainkaan. Sanoisin, että hän on surullinen, jos en tietäisi, ettei hän näyttäisi suruaan julkisesti. Ilme on pelkästään neutraali, täysin vailla merkkiä mistään sisäisestä tuntemuksesta. Kuin joku olisi tyhjentänyt hänet sisältä, jättänyt muutaman reiän keskelle vartaloa, jotta tuuli pääsisi puhaltamaan hänen sisälleen. Minä katson häntä yhä vain intensiivisemmin, mutten vieläkään näe edes pilkahdusta siitä hymystä, joka tekee hänestä hänet.
 
Vaaleanpunaisen paidan lisäksi hänellä on lähes häiritsevän lyhyt vekkihame, joka jättää reidet paljaaksi ja alttiiksi kaikkien katseille. Minun katseelleni. Jalat eivät ole pitkät saati kauniit, ja pystyn täältäkin asti näkemään, että hän on kaatunut polvensa auki. Siinä on suuri, avonainen haava, jota hän ei ole vaivautunut paikkaamaan tai edes pesemään. Haavan vieressä on tomua.
 
Hiukset on laitettu korkealle nutturalle, sotkuiselle, kuten nyt on tapana. Mietin, mitä tiedän hänestä, ja päädyn siihen lopputulokseen, että tämän päivän ulkonäköä ei ole harkittu lainkaan. Hän ei koskaan laittaisi hiuksiaan noin. Ei ikinä. Hän ei tee niin kuin yleensä tehdään. Hän rikkoo sääntöjä, pyyhkii liitutaulun tyhjäksi niistä ja kirjoittaa omat sääntönsä tilalle, kunnes liitu menee katki. Sellainen hän on. Ja hän hymyilee aina tehdessään niin.
 
Minä katson epäuskoisena sitä, miten hän kävelee samaa tietä samalla tavalla kuin aina ennenkin, mutta kaikki hänessä on muuttunut ratkaisevalla tavalla. Vaaleanpunaisen paidan minä kestän, lyhyen hameenkin, nutturalle laitetut hiukset pakotettuna. Mutta ilme, tai pikemminkin sen puute. Hän ei hymyile ja katso puhelintaan nauraen näkemilleen kuville. Hän ei itke tai huuda. Hän kävelee yhtä nopeasti kuin ennenkin vahamaisine kasvoineen.


Hän kävelee tasan kolme minuuttia sellaista reittiä, jota minä voin seurata jokainen aamu. Katson kelloa vasemmassa kädessäni, ja näen puolen ajasta kuluneen. Sekunnit ovat kalliita, sillä jokainen niistä paljastaa minulle jotakin uutta hänestä. Tiedän jo paljon, mutta ihminen ei koskaan voi tietää tarpeeksi, ihminen on luotu tiedonkeruuta varten. Ja minä tahdon tietää kaiken hänestä. Tahdon ottaa selvää siitä, mikä on pyyhkinyt hymyn hänen kasvoiltaan.
 
Viimeinen mutka. Hän kääntyy nopeasti, nopeammin kuin koskaan aiemmin. Hänen pieni päänsä kääntyy jopa katsomaan taakseen, mutta ei tavalla, joka varmistaisi jotakin. Minusta ele näyttää pikemminkin siltä, että hän viestittäisi jollekulle valitsemastaan suunnasta. Hän kääntyy tästä toiselle tielle jokaisena aamuna, mutta vain tänään sillä on merkitystä. Vain tänään hän katsoo taakseen kuin jättääkseen jonkin pysyvästi sinne.

Let it save you

Tästä blogista on kesän myötä tullut enemminkin valokuvablogi, hupsista. Minkäs sille tekee, kun inspiraatiotaan voi purkaa niin monella eri tavalla. Kaikista mahdollisista ongelmista huolimatta olen kyennyt kuvaamaan / kuvauttamaan itseäni, mikä on huikean hienoa.
 
Mitä tähän blogiin tulee, ei hätää, kirjoitusbloginahan tämä pysyy vastedeskin. Katson vain helpommaksi postata tänne kaikki mahdolliset taiteenpurkaukset. Tämän kesän aikana tekisi mieli kirjoittaa hieman lempikirjoistani ja -elokuvistanikin ja sutaista parit novellit. Kaikki tämä Sudensilmien ohella tietenkin.
 
Ja tosiaan, blogin nimikin on nyt muuttunut osoitteensa mukaiseksi. Kirjainsadetta tuntui aina enemmän omalta kuin Mustetahroja, joten tällä mennään!
 
-----
 
 
 
 
 
Tämä jälkimmäinen lienee suosikkikuva itsestäni koskaan. Lahjaksi saamani ruusu kesti hyvin pitkään, joten sen kanssa kehtasi ottaa sen viimeisenä elinpäivänä vielä muutamat kuvatkin.
 
Eilen puolestaan kävimme ystäväni Iidan kanssa aamutuimasta kuvaamassa läheisellä lenkkipolulla. Pääsin vihdoin toteuttamaan elovenatyttö-kuvaushaaveitani, ai että. Näistäkin kuvista suurimman osan on räpsäissyt Iida.








 


 
Aiheeseen varsinaisesti liittymätön puunhalauskuva. :'D Sara kokee luontoa.
 
Tykkään jostain syystä ottaa kameralla itsestäni hämmentäviä lähikuvia. Kameralla kuvien ottamisessa on oma viehätyksensä, sillä en koskaan osaa tarkalleen sanoa, mihin kohtaan kamerani tarkentaa tai mitä se ylipäätään kuvaa, jos käännän sen poispäin itsestäni. Tässäpä näitä muutama.
 


 





 




 
 

 
 
Loppuun vielä kaksi Iidan eri päivänä ottamaa kuvaa. Jälkimmäistä pitäisi kenties muokata enemmän ja vähemmän myöhemmin... 


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Juhannus 2017

Tyypilliseen tapaani olin juhannuksen sukulaisteni mökillä. Minulle ei jäänyt aikaa juuri muuhun kuin ruoanlaittoon ja tiskaamiseen, mutta illasta (ja yöstä) jäikin sitten aikaa olla sukulaisten kanssa ja pyöriä ulkona. Muutamassa välissä kävin myös kuvailemassa kaikkea luonnosta löytämääni. (= Suurimmaksi osaksi sukulaisteni koiria.)
 
 
Serkkuni corgi Pasi paljastui varsin kuvauskelpoiseksi eläimeksi. Kerrankin pysyi paikallaan sen verran, että sain räpsittyä muitakin kuvia kuin nopeita puhelinotoksia. Pasista kuoriutui kunnon malli...


 
Hän on tärkeä.

 
Hyvin majesteettinenkin vielä, as I said.
 
 
Tätini perheen 12-vuotias Hugo puolestaan liikkuu ainakin ulkona ollessaan sen verran, että siitä on lähes mahdotonta napata kunnollisia kuvia. Tässäkin kuvassa piti olla vain Hugo, mutta eräs muukin tahtoi nähtävästi mukaan.
 
 
Serkkuni toinen koira Minttu on kovin nuori yksilö vielä. Koirakammoisena ihmisenä hivenen vieroksuin ajatusta saksanpaimenkoirasta, mutta Minttu osoittautui varsin ihanaksi olennoksi.

 
Imagoni kissaihmisenä taitaa kärsiä lievästi tästä koirakuvien määrästä.
 
Mutta ei hätää, tuli sitä otettua muustakin kuvia!
 

 



 
Olin onnekas, kun älysin raahautua rantaan vielä yöllä. Huomasin mökin pihasta järven usvaisuuden ja kiskouduin rantaan isäni kanssa kuvaamaan. Suomen luonto on ehkä yksi tärkeimmistä asioista elämässäni.