Hymy

Milo

SV: mainintoja seksistä

“Milo…”

Helmi kuiskaa nimeni kuin se olisi vielä vieras hänen suussaan. Pitelen häntä sylissäni ja painan pieniä suudelmia hänen niskaansa. Helmi hengittää edelleen raskaasti. Tuntuu oikealta pitää hänet näin lähellä itseäni, on kuin meidät olisi tarkoitettu juuri näin. Minä sovin häneen täydellisesti. Hänen lapaluunsa. Minun solisluuni. Huuleni hänen ihollaan.

“No?”

“Mitä nyt?”

“Nyt me wolttaamme meille tacoja.”

Helmi naurahtaa. Se saa hänen hartiansa liikahtamaan somasti.

“Ihana. Mutta entä… jatkossa? Nyt, kun näin pääsi tapahtumaan.”

Kiepsautan Helmin ympäri. Vaikka olemme olleet kaikkialla toisissamme edelliset puoli tuntia, tunnen poskieni punehtuvan, kun näen hänet alastomana siinä edessäni. Luoja, miten kaunis hänestä on tullut. Hetken mielijohteesta silitän hänen pehmeää vatsaansa. Helmistä pääsee hento huokaus.

“En tule varmaan koskaan tottumaan, jos saan koskea sinuun näin”, kuiskaan hänen niskaansa silittäen samalla hänen vartaloaan joka puolelta. Käteni merkitsee vatsan ja rintojen kaaret.

“Haluaisitko? Jatkossakin, tarkoitan.”

“Tietenkin, jos sinä haluat. En tee tällaista muuten vain.”

“Vaikka mehän vasta tapasimme.”

“Sinä olet eri juttu. Olet aina ollutkin.”

Hänen kasvonsa ovat punaiset, mutta jokin siinä, miten jäykältä hän tuntuu seksin ja itkunsa jälkeen kertoo minulle toista tarinaa. Sellaista, josta en ole koskaan kuullut mitään. En tiedä, millä saisin hänet rentoutumaan. Suukottelen ja silitän häntä jatkuvasti.

“Okei, eli… tapailua?” Helmi kysyy varoen. Mitä hän pelkää? Minähän tässä vain olen.

“Jos haluat. Tahdon tietää kaiken edellisistä yhdeksästä vuodestasi. Onhan niitä yhdeksän? Älä kysy, miksi olen laskenut… Olen ajatellut sinua.”

“Minäkin.” Helmi nielaisee. “Sinua.”

Hän sanoo sen niin varoen, että vedän hänet heti lähemmäs.

“Tacojen pitäisi tulla kohta. Tule tänne… Olet niin kaunis, että saan väristyksiä.”

Suudelma on viipyilevä ja pehmeä. Hänen suunsa jää raolleen kuin odottamaan lisää. Wolt-kuskin ovenpimputus leikkaa hetken kahtia. Jätän Helmin alastomana sängylleni ja toikkaroin ovelle vähintään yhtä alastomana.

“Milo, hei! Et sinä voi sinne ilman vaatteita mennä, Milo!”

Minua vain naurattaa. Näkisipä Helmi, miten elän täällä muutenkin. Minulla on kaksikymmentäviisi neliötä täynnä urheilusukkia, wolt-ruokien jämiä ja helvetin kallis imuri. Tiedän, että jos Helmi suostuu käymään täällä jatkossakin, naisellinen ote asuntooni olisi oikein tervetullut.

“Elän reunalla, okei?” nauran ja nappaan oven taakse jätetyt tacomätöt. Alamme syömään niitä suoraan sängyllä. Kumpikaan ei vaivaudu pukemaan ylleen. En tiedä kumpi saa minut nälkäisemmäksi, ruoan mausteinen tuoksu vai Helmin paljaat rinnat edessäni. Katson häntä häpeilemättä, kun syömme.

“Opiskelen liikunnanopettajaksi”, tunnustan. “Viimesyksy oli fuksisyksyni. Minulla on ollut hauskaa.”

Helmin kasvot kirkastuvat.

“Ihanaa! Se sopii sinulle, sitähän sinä aina haaveilit.”

“Entä sinä?”

“Kaikenlaisia töitä. Kauppoja, useita, myös useita kahviloita… Olen juuri nyt töissä kahvilassa tuossa keskustassa. Ihan tässä lähellä.”

“Täydellistä. Pääset helposti tänne joka päivä.”

“Milo…”

En minä hänen töistään tai arjestaan ole ainoastaan kiinnostunut. Sellainen ei ole lopulta kovin tärkeää. Haluan hänen ajatuksensa, kaikki niistä. Helmissä on jotakin aiempaa varautuneempaa. Hän oli aina seurassani täydellisen huoleton, hän hymyili eri tavalla kuin kenenkään muun lähellä. Huomasin sen aina.

Sormeni ovat vielä ruokatahmassa, mutta haluan silti tarttua Helmiä leuasta ja painaa hänen huulilleen rohkaisevan suudelman. Hän näyttää siltä kuin kaikki tapahtuisi aivan liian nopeasti. Hän ei tiedä, että olen toivonut tätä vuosia. Näin aina unia, joissa kohtasin hänet yllättäen ja vein mukaani. En koskaan uskonut, että niin voisi käydä. Kaiken absurdius istuu rintakehälläni.

“Haluatko jäädä yöksi? Mitä sinulla on huomenna?”

“Ei mitään. Voin jäädä, haluan keskustella kaikesta.”

“Samoin. Ja…” Jätän käteni hänen reidelleen. Hänen hymynsä on yhä varovaisempi kuin ennen. Päätän jäädä tähän, kunnes se muuttuisi lopullisesti takaisin siksi auringoksi, jona sen tunnen.

Kesäpäivän aurinko

Milo

SV: seksin kuvaus

Minä tunnistan hänet jo kaukaa. Tuttu terhakka ryhti ja tikkusuorat pitkät hiukset. Hän ei näytä päivääkään vanhemmalta kuin silloin, kun tapasin hänet viimeksi ja silti on kuin hänessä olisi kokonaan uusi sävy. Kuin taiteilija olisi maalannut taulunsa uudelleen ja unohtanut yksityiskohtia matkalla.

“Helmi?”

Ääneni jää leijumaan kesätorille. Ihmisiä kulkee ohitse, lapsiperheet ovat levottomia ja nuoret pariskunnat keskittyneitä toisiinsa. Hänen katseensa lasittuu ja etsii sitten kohdetta. Näen hänestä, että hän tunnistaa ääneni vain melkein. Ehkä se on hänelle kuin aave, jokin vain etäisesti tunnistettava. Kun hänen katseensa lopulta löytää minut, hän todella on kuin aaveen nähnyt; paikalleen jäänyt ja hukassa.

Tunnistus leviää hänen kasvoilleen kuin kauhu. Hetken hänen piirteensä ovat jonkin minulle vieraan mykistämät ja vieraat. Kun hän lopulta astuu lähemmäs, hän onnistuu pakottamaan hymynkaltaisen suupielilleen. Vasta aivan lähellä se muuttuu hänen aidoksi hymykseen. Minua kihelmöi joka paikasta.

Helmi on kaunis. Se ei ole ensimmäinen ajatukseni eikä vielä toinenkaan, mutta tulen siitä piinaavan tietoiseksi, kun hän seisoo edessäni keskellä kesäistä toria. Hänen hiuksensa ovat yhä maantienvaaleat ja silmänsä hailakan siniset. Helmi ei koskaan ennenkään pukenut mitään suuresti itseään korostavaa eikä hän tee niin nytkään. Hänen yllään on pelkkä harmaa narutoppi ja polviin asti ulottuvat shortsit.

“Milo? Ei ole todellista, et se voi olla sinä!”

“Tässä minä olen. Hitto, onko sinulla aikaa?”

Helmi vilkuilee ympärilleen.

“On. Toki. Tai siis…” En tiedä, miksi varjo piirtyy niin tiukaksi hänen kasvoilleen. “Joo, on. Haluatko mennä jonnekin?”

“Tule minun luokseni. Asun ihan tässä keskustassa.”

Hän epäröi. Miksi hän epäröi? Vuosia sitten hän ei olisi koskaan epäröinyt. Mutta tilannehan oli silloin aivan toinen.

Lopulta hän nyökkää. Hänen eleensä ovat pysyneet samanlaisina. Hillittyinä ja vakaina vieraiden ihmisten seurassa. Hän ei ollut koskaan kanssani sellainen, minulle hän oli maailman hauskin ihminen. Nyt minäkin taidan olla vain yksi vieraista.

Kesäkuun ensipäivien lämpö on kuin raskas verho, jonka kesä on tullut ripustamaan yllemme. Puikkelehdimme torilta kävelykadulle. Helmi seuraa minua, kun sujahdan ihmismassojen läpi.

“Asutko nykyään taas täällä?” kysyn. En muista nähneeni häntä sen jälkeen, kun hän muutti.

“Muutin alkukeväästä takaisin.”

“Uskomaton sattuma, että tapasimme.”

Helmi on kovin hiljainen. Joka sekunti, kun ehdin, katson häntä. Hän huomaa sen, mutta ei sano mitään. Hämmentää tajuta, että en tiedä lainkaan, mitä hän ajattelee. Kotikerrostaloni on aivan keskustan ytimessä. Sujahdamme kotiini samalla ovenavauksella ylärapun naapureiden kanssa. Ahtaassa hississä luontainen reaktioni on vetää Helmi vyötäisiltä lähemmäksi minua. Käteni osuu kaistaleelle paljasta ihoa. En muista, milloin kehoni olisi sähköistynyt nopeammin. Helmin on pakko huomata se.

Kun asuntoni ovi sulkeutuu, minulta kestää maksimissaan puoli minuuttia saada kengät potkituksi jaloistani ja työntää Helmi vasten vessan ovea. Tartun häntä leuasta, katson pitkään. Jos tämä ei ole lainkaan se, mitä hän haluaa minulta juuri nyt, hän voisi vielä perääntyä ja sanoa, että luin häntä väärin. Kauhu, jonka erotan hänen silmissään vain hetken, sammuu pehmeäksi ahnaudeksi. Hän kietoo kätensä kaulalleni ja antaa minun painaa hänet intohimoiseen suudelmaan.

Helmi maistuu kesältä. Hän on kauttaaltaan kuuma minua vasten. Mietin häntä kävelemässä kesätorilla autuaan tietämättömänä minusta. Hän näytti niin kauniilta ja seesteiseltä. Ahmin häntä vasten vessan ovea ja sallin käsieni hivuttautua hänen lanteilleen.

“Haluatko sinä…?” kuiskaan vasten hänen suutaan. Hänestä pakenee vaimea ynähdys.

“Voimmeko mennä sängylle, tai…” Jokainen sana, jonka hän sanoo, kuulostaa toistaan varovaisemmalta. Hänen kätensä lepäävät kaulallani kuin eivät uskaltaisi siirtyä muualle.

“Tietenkin”, sanon ja vedän hänet kädestä perässäni.

Kiskon Helmin ylleni sängylle. Hänen poskensa punoittavat ja suunsa on raollaan, hetki etenee niin nopeasti, ettei hän varmasti pysy perässä. Painan hänet tiukasti itseäni vasten. Helmin käsi sivelee varoen niskaani. Korvieni taakse se pysähtyy. Kädet löytävät laitteet, jotka eivät olleet ennen siinä.

“Sinä sait viimein apua? Kuuloosi”, Helmi kuiskaa. Hänen sanansa tuntuvat selkärangassani asti. Niin kauan, kun muistan kuulossani olleen vikaa, olen rakastanut sitä, kun minulle kuiskitaan. Se tuntuu siltä kuin joku silittäisi kaikkein kipeimpiä osia minussa.

“Joo. Noista on ollut paljon apua. Haluatko, että otan ne pois, kun…?”

“Ei sinun tarvitse. Olen iloinen, että sinulla on ne nyt.”

Helmi painaa pienen suukon korvanlehdelleni. Se saa minut niin kovaksi, etten voi olla kiskomatta paitaani pois. Haluan, että hän näkee kaiken nyt heti. Kun ryhdyn riisumaan, Helmi on kuin riivattu. Hän auttaa minut vaatteista ja silittää jokaista löytämäänsä kohtaa kuin tervehtiäkseen. Se on käsittämättömän herttaista ja saa minut tärisemään. Olen ollut monen tytön kanssa, mutta en ole tuntenut ketään heistä kuten tunnen Helmin. Sipaisen hänen poskeaan hellästi.

Vedän Helmin topin nopeasti hänen päältään. Haluan nähdä hänestä kaiken. Olen täysin häkeltynyt siitä, että hän on yhtä kiinni minussa kuin minäkin hänessä. Ilman pienintäkään ennakkovaroitusta olemme tässä ja täysin varmoja siitä, mitä tapahtuisi. Helmi näyttää ihanalta pelkissä alusvaatteissa. Hän on pehmentynyt naisellisesti sen jälkeen, kun näimme, ja se saa minut niin helläksi, etten malta olla vetämättä häntä syliini. Painan pääni hänen rinnoilleen.

“Sinä olet niin kaunis”, kuiskaan vasten hänen suolaista ihoaan.

“Minäkö? Sinä taas…” Helmi miltei nyyhkäisee. “Olet täydellinen. Et voisi ikinä ymmärtää.”

Hän käy päälleni vaativana ja lujana. En ole koskaan nähnyt Helmiä tällaisena, tietenkään en, miten olisin voinut. Tuntuu etuoikeudelta saada nähdä joku minulle niin rakas näin kiihkenänä.

Se mitä Helmi ei tiedä on, että tämä ei ole minulle pelkkää seksiä. Ei hänen kanssaan. Hän on minulle täysin erityinen ihminen. Haluan, että hän tuntee olonsa naiselliseksi ja kauniiksi, kun kosketan häntä.

On niin lämmin. Olen täynnä purppuraa ja samettia ja kaikkea lämmintä ja ihanaa, kun Helmi valuu syliini ja hukuttaa minut suudelmiin. Hän kuiskii helliä asioita korviini. Värähdän joka sanalla. Välillä minun on pakko sulkea silmäni edes hetkeksi. Kaikki aistini ovat niin täynnä häntä, että tukehdun. Rakastan sitä.

Helmi tulee paljon ennen minua. Hänellä on ehkä enemmän kokemusta tai sitten se johtuu jostakin minulle tuntemattomasta asiasta. Hukun häneen. Minua punastuttaa ajatella, että tämä hetki aiheuttaa hänessä jotain tällaista. Tai ehkä minä aiheutan? Ehkä se olen minä.

Hän jää lämpimänä ja märkänä huohottamaan päälleni. Ennen kuin huomaan, hänen kyyneleensä valuvat pisaroina kasvoilleni. Lempeä kesäsade. Sipaisen hänen poskeaan, vaikka minulla ei ole aavistustakaan, miksi hän itkee.

“Helmi?”

“Ei hätää, minä vain…”

Kyyneliä pisaroi. Otan hänen kasvonsa käsiini ja silitän molempia poskia. Miten hän voi tuntea niin paljon? On kuin hajoittaisin hänet säpäleiksi heti, kun koskin häneen. Kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja painan suukkoja joka paikkaan, jonne yletän; pehmeiden rintojen kärjille, kaulalle, leualle, kaikkialle.

“Helmi… Ei ole hätää. Olen tässä nyt.”

Maailmanloppuja

Epätodellisuuden tuntua.

Päiviä tulee, ne ovat kaikki samaa. Niiltä on poistunut tarkoitus, joten en tee niillä enää mitään. En tiedä, miten elämän olisi tarkoitus jatkua. Vihani ihmisiä kohtaan kasvaa päivä päivältä; on yhä harvempi sellainen, josta voisin sanoa pitäväni. Olen kaivannut tukea, mutta vain oikeilta ihmisiltä, loput haluan kauemmas minusta, vieläkin kauemmas.

Olen kohdannut maailmanloppuja ennenkin. Aina ne joskus päättyvät. Olisi helpompaa olla olematta laisinkaan, niin kovin paljon helpompaa. Pelkään katkeroitumista. Kuukausitolkulla pelkkiä huonoja uutisia, aidosti, pelkkää pahaa. Jos olisin vieläkin tautisempi, olisin varma, että ylläni on jokin kirous. Kenelläkään ei vain voi mennä hyvin. Olen toistellut itselleni, että tällä kaikella on joku tarkoitus, mutta mikä vittu se enää edes voi olla, kun mitään hyvää ei tapahdu? Olen rukoillut ja rukoillut ja rukoillut ja rukoillut eikä mikään paha paska ikinä lopu, en ymmärrä, alan menettää toivoani. Aina on ollut "tosi paha" mutta nyt tuntuu siltä, että tästä ei enää nousta. Olen pudonnut spiraaliin vailla päätepistettä. Toivon. Rukoilen. Edelleen joka päivä. Pakko tälläkin on olla onnellinen loppu, kai ihan oikeasti.

Ajatuksia

Helmi

Milo istuu sohvalla ja selaa puhelintaan. En koskaan yrittänyt etsiä häntä sosiaalisesta mediasta. En kertaakaan. Terapeutti ei uskonut, kun sanoin sen hänelle. Hänen mielestään minä olin obsessiivinen. Hän pitää sellaisten sanojen käyttämisestä. Ne ovat hänelle riittävän suuria. Minä en tarvitse sellaisia määreitä, tiedän itse, mitä olin.

En ole kertonut terapeutille Milosta. En siitä, miten hän piteli minua hississä vyötäisiltä, kun tilaan ahtasi alakerran naapureita enkä siitä, miten häneltä kesti kaksikymmentäseitsemän sekuntia sisätiloissa vetää minut suudelmaan. Hajosin silloin enkä ole tullut enää sellaiseksi kuin olin ennen häntä ihollani. Istun hänen viereensä ja silitän häntä polvesta ihan vain, koska voin tehdä niin. On pelottavaa olla onnellinen. En pelkää, että se katoaa, koska en ole koskaan uskaltanut toivoa sitä osakseni. En edes halunnut tavata Miloa enää uudelleen. Nyt en tiedä, mitä minulle tapahtuu. Terapeuttini käskisi minun hyvästellä hänet heti. Kuinka minä voisin, kun hän istuu vierelläni valkoisessa T-paidassa ja shortseissa ja tuntuu aivan siltä kuin silloin ja silti täysin uudelta?

Pelkään, että katson vain hänen lävitseen siihen, mitä en voi enää saada. Sitten hän tekee aina jotakin typerän herttaista, kuten näyttää minulle koalavideon tai vetää minut syliinsä kuin olisi jo kovakin rakastaja. Uskaltauduin kysymään häneltä, onko hänellä ollut ketään ennen minua. Hän punastui ja vastasi ympäripyöreitä. Kiusasin häntä siitä tovin, mutta hänestä on tullut hyvä harhauttamaan. On kuin tutustuisin häneen täysin uudelleen. Joinain öinä se saa minut tolaltani. Toisina öinä hengitän häntä sisääni kuin hän voisi kadota koska vain. Elän sisällä aavekuvassa, jota ei ole olemassa. Se puhkeaisi koska tahansa. En tiedä, uskallanko nauttia. Elän vailla suunnitelmia ja ajatuksia. Roikun armossa, jollaista pelkään.

Kukaan ei tiedä tällaisesta rakkaudesta mitään. En ole tavallinen nainen tavallisen miehen rinnalla. Kukaan ei tiedä enkä osaisi kertoa, vaikka kysyttäisi. Pelolle on sijaa minussa vain niin kauan, kunnes hän vetää minut uuteen suudelmaan ja kietoo kätensä hellästi ympärilleni, aivan kuin hän olisi meistä se, joka on aina suojellut minua. Niin hän tavallaan onkin. En voisi koskaan syyttää häntä mistään, itseäni vain.

Maanantaina

Maailma loppui maanantaina.

Et huomannut sitä, olit keskittynyt kertomaan elämästäsi. Istuit kulmapöydässä ja mietit kesän suunnitelmia. Minä istuin siinä läpinäkyvänä ja kuuntelin. Nyökyttelin oikeissa kohdissa, olin olemassa sinulle, koska tarvitsit kuuntelijaa. Sinulla oli paljon asiaa, sinulla aina on. Sinulla oli murhetta viikonloppusuunnitelmista ja pohdit isoon ääneen hiustesi seuraavaa väriä. Et kysynyt minulta kuulumisia, eikä se haittaa, koska sellainen on tylsää muutenkin. Yritin avata suutani, mutta sinulla oli jo seuraava mielipide kerrottavana, tällä kertaa siitä, millaisia keittiöpyyhkeiden tuli olla. Et nähnyt minua, mutta en minäkään nähnyt itseäni, joten en jaksanut osoitella sormella.

Maailma loppui maanantaina, ja minä mietin silti nurkkapöydässä hiustenvärejäsi ja enosi uuden naisystävän upeaa kaksiota Kalasatamassa. Lakkasin olemasta, jotta saisit kertoa minulle tarinoitasi, jotka eivät kiinnostaneet minua vähääkään. Joskus minusta tuntuu, että olen sittenkin itsekäs. Asetun uhriksi, vaikka minähän tässä olen se, jonka pitäisi kasvattaa selkäranka. Mutta silti: etkö todella huomannut, kuinka maailma loppui? Eikö se näkynyt minusta lainkaan, vai oliko sinun niin välttämätöntä kertoa tarinoitasi, ettet voinut pysähtyä? Olisin tarvinnut edes yhden kysymyksen. Yhden nyökkäyksen.

Olen lähenemässä loppua, seinä on vastassa. Aina, kun kuvittelen, että miellyttämisen on mahdollista päättyä, tulee uusi taso. Milloin se loppuu? Huoneiden jälkeen huoneita, en jaksa avata enää ensimmäistäkään ovea. Maailma loppui jo, antakaa minun olla, minä muistan teistä jokaisen, joka ei kysynyt. Jokaisen. Teitä minä kiroan silloin, kun en jaksa enää rukoilla.

Numeroita

Helmi

Minulla on kaikesta numeroita. Pidän niistä kirjaa, ne toimivat syyllisyyteni mittarina. Jos ne eivät ole osoittamassa minulle, missä teen väärin, kukaan muukaan ei sitä minulle tee.

18, ikä, kun tapaisin Milon ensimmäistä kertaa.

5, kerrokset siinä talossa, jossa asuin silloin. Ikävöin sinne edelleen.

0, sisarusteni lukumäärä. Kun kerran sivusin ongelmaani terapiassa, terapeutin mielestä tämä oli avainasemassa ongelmassani. En ollut samaa mieltä, en tiedä olenko vieläkään.

x, ikä, kun rakastuin. Se on kirjain, kirjain kirjain kirjain, enkö minä sitä tajua. Oikeasti en vain voi ajatella sitä, mitään siihen liittyvää. Vaikka eihän minun ikäni se vaikein asia ollut.

20 plus, niiden miesten ikä, joiden seurassa olen viihtynyt sen jälkeen. Heistä kukaan ei ole näyttänyt Milolta, siihen en ole pystynyt.

Rakastan ajatella numeroita, joista minulle tulee paha mieli. Yhteiskunnalla ei ole mahdollisuutta rangaista minua mistään, koska mitään ei ole tapahtunut, mutta ajatukseni ovat yhä olemassa. Syyllisiä ei ole, jos ei ole mitään, mistä syyttää.

Miten lakata ajattelemasta? Jos haluaisin lopettaa niiden asioiden ajattelemisen, minun pitäisi lakata ajatteleminen kokonaan. En syytä ihmisiä, jotka tekevät itsemurhan. Minusta ei ole siihen, olen liian heikko luonteeltani. Sen sijaan olen valinnut rangaista itseäni. En ole koskaan kirjoittanut ongelmastani suoraan mihinkään, en edes vertaiskuvin. Minulle ei ole suotu sellaista itseilmaisua saati sellaista rohkeutta. Minulla on vain numerot, joita toistelen. Kaikkia niistäkään en pysty ajattelemaan ilman, että syyllisyys siitä, mitä ei koskaan tapahtunut, valtaa minut täysin. Jo sen mahdollisuus on täysin lamaannuttava. Ihmisillä ei ole tällaisia ongelmia. Ihmisiä vaivaa talous, rakkaus ja unelmat, minua ei vaivaa mikään. Olen normaali ja silti täysin vääränlainen.

Nimesi

Helmi

Tänään nimesi kohdalla on pelkää tyhjää. Yritin huutaa tyynyyn, entinen ystäväni suositteli sitä. Hän kärsi pahoista ahdistuskohtauksista. Hän sai niitä kauppojen hyllyillä ja aina silloin, kun tapahtui jotakin liian yllättävää. Hän oli empaattinen ja kaunis ihminen ja kuunteli murheitani, vaikka ei tiennyt niistä mitään. En tiedä, mitä hänelle kuuluu nykyään. Viimeksi, kun näin hänet, hän oli värjännyt hiuksensa punaisiksi. Se ei sopinut hänelle, mutta ehkä juuri siksi pidin siitä väristä hänellä.

Suoritin netissä muutaman kriittisen haun, vaikka tiedän tarkalleen, mitä minun kuuluisi tehdä. On olemassa apua minunkin kaltaisilleni, mutta olen ollut niin pitkään yksin, etten tiedä, miten mikään toimii. Minulla on äitisi numero edelleen puhelimessani. Sinun numerosi poistin kauan sitten. Tiedämme molemmat, miksi.

Tyynyyn huutaminen ei luonnollisesti auttanut. En tiedä, miksi edes yritin. Elättelen säännöllisin väliajoin toivoa siitä, että minuun tepsisi mikä tahansa sellainen, joka useimmiten auttaa ihmisiä. Kai sä Helmi tiedät, että toi on sairaus siinä missä muutkin? Sä voit saada apua. Se, mitä kukaan ei koskaan ole tajunnut, on se aito kuolemanpelko, jota tunnen ihan jokaisessa iltapäivässä ja laskevassa illassa. Pelkään henkeni puolesta. Henkeni.

Olen ajatellut sinua tänään paljon. En koskaan etene ajatuksissani siihen asti, miltä mahdat näyttää nykyään. Pitkät peuranjalkasi ja suuret ruskeat silmäsi. Valehtelisin, jos väittäisin, että en ikävöi sinua. Silti toivon, että mikään kammottava luonnonoikku ei koskaan saata sinua enää polulleni. En tahdo nähdä sinua sellaisena kuin olet nyt ja kaikkein vähiten tahdon ajatella sitä, mitä itse olin kanssasi. Ei ole juteltavaa. On vain tyhjiä huoneita sisälläni. Joskus minusta tuntuu, että ne ovat keskenään niin erilaisia, etten edes ymmärrä, miten ne kaikki voivat olla osa minua. Miten minä olin sitä mitä olin ja miten sinä olit edes todellinen enkelinkasvoinesi.

Aion olla ajattelematta mitään. Sinua. Itseäni. Huoneita. Ihmisen on joskus hyvä olla hiljaa, vailla ääniä.

Valheita

Helmi

Valheita. Elämäni perustuu valheille. En voi olla rehellinen parisuhteissa tai terapiassa. Eräs entinen kumppanini kerran kysyi minulta, miksi valehtelen terapeuteille. Olisin halunnut sanoa hänelle, että suojelen henkeäni.

Välillä tekisi mieli irroittaa ratista ja kertoa kaikille, mitä ajattelen. Huutaa päin naamaa. Elämä menee minulta ohi, sen tiedän. Vietän sen jahdaten aaveita, joita ei voi saada kiinni. He ovat olemassa vain hetken ja minä olen vuosien merkitsemä jo siinä kohdassa, kun heidät viedään minulta lopullisesti. Minä muuttuisin vastenmieliseksi ja itsellenikin pelottavaksi. Voin pitää aaveet lähelläni niin kauan, kun olen vielä melkein kuten he.

Entinen kumppanini kysyi myös, miksen voisi vain hakea töitä hänen kotikaupungistaan ja muuttaa sinne. En muista, mitä vastasin. Totuutta en voinut kertoa. En voi muuttaa niin kauan, kun Milo asuu naapurissa ja tarvitsee minua. Sen sanominen ääneen muistuttaa minua liikaa totuuden puhumisesta, joten en kerro mitään, mutisen sinnepäisyyksiä. Sitä koko elämäni on, totuuksien ja valheiden vääntämistä, niiden välillä tasapainottelua. Mitä tahansa, jotta se, mitä olen, pysyisi pimeässä.