Minulla on kaikesta numeroita. Pidän niistä kirjaa, ne toimivat syyllisyyteni mittarina. Jos ne eivät ole osoittamassa minulle, missä teen väärin, kukaan muukaan ei sitä minulle tee.
18, ikä, kun tapaisin Milon ensimmäistä kertaa.
5, kerrokset siinä talossa, jossa asuin silloin. Ikävöin sinne edelleen.
0, sisarusteni lukumäärä. Kun kerran sivusin ongelmaani terapiassa, terapeutin mielestä tämä oli avainasemassa ongelmassani. En ollut samaa mieltä, en tiedä olenko vieläkään.
x, ikä, kun rakastuin. Se on kirjain, kirjain kirjain kirjain, enkö minä sitä tajua. Oikeasti en vain voi ajatella sitä, mitään siihen liittyvää. Vaikka eihän minun ikäni se vaikein asia ollut.
20 plus, niiden miesten ikä, joiden seurassa olen viihtynyt sen jälkeen. Heistä kukaan ei ole näyttänyt Milolta, siihen en ole pystynyt.
Rakastan ajatella numeroita, joista minulle tulee paha mieli. Yhteiskunnalla ei ole mahdollisuutta rangaista minua mistään, koska mitään ei ole tapahtunut, mutta ajatukseni ovat yhä olemassa. Syyllisiä ei ole, jos ei ole mitään, mistä syyttää.
Miten lakata ajattelemasta? Jos haluaisin lopettaa niiden asioiden ajattelemisen, minun pitäisi lakata ajatteleminen kokonaan. En syytä ihmisiä, jotka tekevät itsemurhan. Minusta ei ole siihen, olen liian heikko luonteeltani. Sen sijaan olen valinnut rangaista itseäni. En ole koskaan kirjoittanut ongelmastani suoraan mihinkään, en edes vertaiskuvin. Minulle ei ole suotu sellaista itseilmaisua saati sellaista rohkeutta. Minulla on vain numerot, joita toistelen. Kaikkia niistäkään en pysty ajattelemaan ilman, että syyllisyys siitä, mitä ei koskaan tapahtunut, valtaa minut täysin. Jo sen mahdollisuus on täysin lamaannuttava. Ihmisillä ei ole tällaisia ongelmia. Ihmisiä vaivaa talous, rakkaus ja unelmat, minua ei vaivaa mikään. Olen normaali ja silti täysin vääränlainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti