Puhelin tuuttaa
varattua. Mitkään viestit eivät mene läpi, yksi palkki
WhatsAppissa hyppää irvokkaana silmiin. En saa sydämeni sykettä
rauhoittumaan, istun sohvannurkassa puhelin kädessä ja avaan
ensimmäisen sormeeni osuvan sosiaalisen median aplikaation. Minulta
kestää vain muutama sekunti huomata Kajon Instagram-tarina. Kajon,
joka ei vastaa puheluihini eikä viesteihini.
Kuvassa
Kajo kaulailee itseään merkittävästi vanhemman miehen kanssa. En
uskalla tehdä arviota miehen iästä. Ryppyjä ja vetäytyvää
hiusrajaa ei ole, mutta yleisilme ei ole kaksissakymmenissä olevan
nuorukaisen vaan varttuneemman ja kokeneemman miehen, jolla on
asiallinen rannekello ja asuntolaina. Käteni tärisevät, ajattelen
vastaamattomia puheluita. Kynteni painautuvat kämmenen pehmeään
ihoon, suuni puristuu viivaksi. Siltikään en laita kuvaa pois.
Siinä Kajo hymyilee miehelle helmikoru kaulassaan ja valkoinen paita
filtteristä kimaltaen. En muista, milloin Kajon hymyistä tuli
tyhjiä. Aina, kun hän tulee luokseni hymyilemään minulle
muovihymyään, yritän etsiä sitä ihmistä, johon tein kotini,
mutta hän on haudattu opiskelijabileiden hehkuun eikä hän tule
takaisin.
Puristan
kämmentäni jo niin, että sattuu, mutta kipu on vain pinnalla. Se
pitää tuntea syvemmällä. Jätän puhelimen sohvalle, en tarvitse
sitä. Hädin tuskin jaksan ottaa avaimet, sillä en tiedä, tulenko
tällä kertaa takaisin. Koko kehoni tärisee, se yrittää kertoa
minulle, että tässä se on, tämä on meidän loppumme. Kajon
muovihymy ja vanhemman miehen valkaistut hampaat tanssivat irvokkaina
verkkokalvoillani. En tunne varpaitani, käteni tärisevät. Ulkona
pyryttää talven viimeiset hiutaleet, on hetki ennen kuin kylmä
viima irrottaa otteensa ja sallii kevään tulla. Silti yöllinen
ilma kylmästä ja odotuksesta kireä.
Humalaisia
liikkuu siellä täällä, kukaan ei herätä minussa ensimmäistäkään
ajatusta. Surullista ja väritöntä laumaa kaikki. Ei tarpeeksi
sävyjä. Hoipertelen syvemmälle kylää, löydän etsimäni lähiön
nakkikioskilta, jonka vakioasiakkailla on yhteensä vähintään
kolme vankilatuomiota takataskussa.
Kello
lähenee yhtä, ensimmäiset laskuhumalaiset eivät ole vielä
saapuneet. Kioskilla norkoilee nuori nainen pienessä
pantterihameessa rööki suussa. Opiskelija, päättelen olkalaukun
pinsseistä.
”Sä
olet vitun ruma.”
Naisen
ensimmäinen reaktio ei ole kiljua takaisin. Hän tuijottaa minua
valkaistut kulmat kurtussa ja yrittää päätellä, olenko
tosissani.
”Etkö
sä kuule? Sä olet vitun ruma.”
”Ja
sä kerrot tän mulle, koska…?”
”No
teki vittu mieli.”
”Okei.”
Nainen
kääntyy pois päin minusta ja nojaa kioskin seinään. Odottamani
reaktio ei tule. Kauempana kävelee miesjoukkio. Hymyilyttää. Juuri
se, mitä odotin. Korotan ääntäni aiempaa kovemmaksi.
”Sä
olet VITUN RUMA, etkö sä kuule!”
Kauempana
yksi miehistä tarttuu syöttiin. Astun lähemmäs naista, leikin
uhkaavaa, vaikka käteni tärisevät. Vasta silloin nainenkin
ymmärtää reagoida. Hän vie käsilaukkunsa selkänsä taakse ja
asettaa kätensä epämääräisesti kehonsa suojaksi.
”Hei,
kuka sä luulet olevasi!” kuuluu kauempaa.
”Kenen
naista sä sanot rumaksi, häh!”
Minä
tahdon, että minuun sattuu. Hetken ajattelen, että olisi pitänyt
jäädä kotiin. Humalan löyhkä iskee vasten kasvoja, kun miehet
tulevat lähemmäs, mutta minä osaan tämän, minä en luovuta.
Menen lähemmäs, leikin mukana. Olen lyövinäni.
Kun
näen ensimmäisen nyrkin kohoavan, ajattelen Kajon käsiä miehen
kaulalla. Miestä, jonka kasvojen juonteet saavat minut voimaan
pahoin. Omistava hymy ja tiukka ote Kajon vyötäisistä.
Isku.
Monellakohan
työnnöllä se mies laukeaa Kajon sisään? Miltä Kajo kuulostaa
hänen allaan, nauttiiko hän? Ehkä mies on hyvä, täytyyhän hänen
olla. En tiedä Kajon miesmausta mitään. Minua ei lasketa. En ole
samassa lokerossa, mutta en ole omassanikaan. Minulle ei ole lokeroa,
ei meidän kaltaisillemme koskaan.
Verta
on silmässä. Naurattaa.
Kajo
on varmasti jo unessa. Hän nukahtaa aina saman tien lopetettuaan.
Kioski
on jo sulkeutunut, kun seuraavan kerran ymmärrän, missä olen.
Kesäyö on hyhmäinen ja hämärä, verta on joka puolella. Sitä on
kuivunut ripsiini, räpytteleminen sattuu. Pahin kipu on vatsassa ja
lonkassa, päähän ei satu. Etsin puhelinta, ja kaikesta huolimatta
se on selviytynyt ehjänä. Kello näyttää aamuneljää. Jossain
haisee virtsa.
”Kajo”,
kuiskaan painaessani hänen nimeään luettelossa. ”Kajo…”
Hän
vastaa sekunneissa.
”Ilta?
Miksi sä soitat tähän aikaan? Kaikki kunnossa?”
”Miksi
sä olet hereillä tähän aikaan?”
”Missä
sä olet? Onko kaikki ok?”
”Mä…”
Yskin. Teatraalisuus kuuluu asiaan.
”Ilta?
Missä sä olet?”
”Reiskan
nakkikiskalla.”
”Eihän
se ole enää auki.”
”Joo,
ei olekaan. Sammuin tänne.”
”Oletko
sä juonut?”
”Mä
taisin saada turpiini.”
”Mitä!”
En
huomaa katkaisevani puhelua. Sammutan koko puhelimen, Kajolla ei
voisi olla asiaa minulle. Aika on vellovaa massaa, joka asettuu
raskaana rinnalleni. Halusin tuntea kipua, mutta en vieläkään
tunne mitään. Ajattelen vain, kuinka mies tälläkin hetkellä
seisoo Kajon vieressä. Hämmentyy puhelusta, kysyy ehkä jotakin. En
tahdo tietää, mitä Kajo vastaa. En halua olla se, joksi hän minut
nimeää.
Näkökentässäni
spiraloi. Naurattaa, mutta ulos ei tule mitään. Kukaan ei ole
tullut noukkimaan minua ylös, ei kukaan eksy tänne saati välitä.
Tämän kioskin vakioasiakkaita ei kukaan pysähtyisi noukkimaan, ja
verisenä minä olen näky, jonka kuka tahansa kiertäisi tähän
aikaan kaukaa.
”Ilta.”
Tuttu
ääni saa minut nostamaan päätäni.
”Ilta,
rakas, mitä sulle on tehty?”
”Mä
vaan vähän yllytin.”
”Mitä
sä olet mennyt tekemään?”
Näen
unta. Jopa hänen torunsa ovat niin lempeitä, että ne tekevät
kipeämpää kuin yksikään miesten minulle antama isku. Ne
sattuvat, koska tälläkin hetkellä Kajo kuuluu enemmän
satunnaisille miehille kuvissa kuin koskaan minulle.
”Mun
rakas idiootti, mä ihan tosissani säikähdin”, Kajo itkee
nostaessaan minua ylös. Mun. Hänen.
Olen sinun, Kajo, mutta sinä et ole koskaan minun. Tiesitkö sinä
sen? Sellainen ajaa tähän. Vaikka en minä sinua siitä syytä.
Sinä et mahda mitään sille itsetuhomekanismille, joka minussa
aktivoituu, kun näen toisen miehen kädet vyötäisilläsi.
”Mennään
pesemään sut. Hitto, ootko varma, että et tarvitse reissua
akuuttiin?”
”En.
Olen ihan kunnossa.”
”Ootko
varma?”
”Olen.”
”Mitä
tapahtui?”
”Puhutaan
siitä… joskus toiste.”
Kajo
pitelee minua lujaa. Pakotan kyyneleet pois, ne paljastaisivat
kaiken. Kajo tekisi näin muillekin. Hänen
rakkaudellaan ei ole rajoja.
”Luulin,
että sä et ole maisemissa.”
”Mun
opiskelukavereita on täällä. Sori, unohdin soittaa sulle.
Ajattelin, että jos viikonloppuna.”
”Joo.”
”Mutta
mä oon nyt tässä. En jätä sua yksin. Hitto, miten mä säikähdin.
Sä näytät tosi pahalta.”
”Eikö
kelpaa?”
”Tyhmä,
en mä sitä.”
Kajo
pysähtyy, ottaa minut halaukseen. Hänen kehonsa on lämmin ja
kaikki siinä pyytää minua jäämään. Itku tulee sittenkin. Kajon
kädet sukeltavat hiuksiini, hänen hengityksensä kiihtyy.
”Älä
tee enää näin”, Kajo sanoo, ja vasta silloin minä uskallan
epäillä, että hän tietää sittenkin.
”Anteeksi.”
Kajo
kietoutuu tiukasti minua vasten, ja minä tiedän, että tekisin
tämän loputtomia kertoja, jos saisin edes hetken pidellä hänen
lämpöään sylissäni.
