torstai 18. tammikuuta 2024

Kuukaudet

Jääkaappi unohtuu auki, kun Kajo viimein koputtaa oveen. Koputus on sama rasittava vanha, vuodet eivät ole muuttaneet lapsellista rytmiä miksikään. Se on joka kerralla toistanto itsestään. Halaus on parfyymintuoksuinen, vieras ja muovinen. Hymy hänen kasvoillaan on uuden elämän sille asettama, en tunnista siitä mitään, mikä muistuttaisi minua kodista.

”Moiii!”
Nuotti soi liian korkeana, liian innokkaana. Kajo parkkeeraa tavaransa suoraan makuuhuoneeseeni ja syöksyy hakemaan vettä lasista, jonka löytää yhä samasta kaapista kuin puoli vuotta sitten. Puoli vuotta. Kuusi kuukautta. Tuttu ja vieras Kajossa risteilevät, minun on mahdotonta saada otetta kummastakaan.

”Sä oot jättänyt sun jääkaapinkin auki. Ei kai se koko päivää oo ollut?”
Kajo kurkkaa kaappiin, käännän katseeni pois, sillä en tahdo lukea hänen ajatuksiaan mutristuvasta suusta ja lempeän tuomitsevasta katseesta.
”Jaa, vai näin sulla menee”, hän sanoo sulkiessaan kaapin. Ei ole sanottavaa, joten en sano mitään.

”Onneks mun juna oli ajoissa, muuten ois jäänyt ihan naurettavan vähän aikaa olla täällä.”
”Ai jaa?” Nieleskelen. Tietysti. Kolme päivää, joista hyvällä tuurilla kaksi tuntia on varattu siihen, että minulle voi käydä hymyilemässä tuota vieraan ihmisen hymyä. Säteet ovat poissa, mutta en suostu uskomaan, että ne olisivat tukahtuneet kuoliaaksi.
”Lupasin mennä huomenna Valven kanssa kahville, ja mä käyn katsomassa porukoita myös. Oon lauantaiyön siellä.”
”Aaa.”

”Mutta hei, oon mä tän yön täällä.”
Kaunis lohtu, Kajo, minäkin olen täällä yöt, päivätkin, joskus niin, ettei niiden välille piirry rajaa. On vain samaa, itseensä sekoittuvaa massaa. Hento päivän kajo suljettujen ikkunoiden takana, mutta monina päivinä en jaksa uskoa siihenkään.
”No mutta. Recappia vähän, right? Anna mulle kaikki.”
Hymähdän. Tekisi mieli olla lapsi jälleen ja kiukutella, että mikä kaikki, mitä hän olettaa minulla vielä olevan.

Tämä on peliä. Keksin kuulumisen, ehkä kaksi, ja Kajo löytää heti anekdootteja omasta elämästään. Kajo uppoaa niihin, kertoo ystävistä ja opinnoista ja voi, miten hauskaa on, opiskeluelämä suorastaan säkenöi. Hän on niin täynnä kaikkea ja kaikkia, minulta menevät Annat ja Annit sekaisin, samaa epämääräisen välkehtivää massaa kaikki.

Joskus mietin, haluaako Kajo edes kuulla, vai tahtooko hän olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että hänen jälkeensä ei tullut mitään. Esirippu meni kiinni, estradi hiljeni. Kenties hänen on helpompi täyttää se tila uudella säkenöivällä elämällään kuin kohdata tyhjyys, jota ei voi läpäistä.

Se tapahtuu aina yllättäen. Kesken arkisen, Kajolle mukavan ja tavanomaisen rupattelun hän tulee lähelleni, kokeilee, olenko vielä se versio itsestäni, jonka vierellä hän varttui. Tällä kertaa hän asettaa kätensä kaulalleni, jatkaa kertomustaan kuin tämä olisi avioparin rauhallinen hetki aamiaisen äärellä ja painaa huulensa hellästi poskelleni.

”Iltaa…”
”No?”

Käsi hakeutuu paitani alle, silittää vatsaa. Kajosta lähtee tuttu lempeä puronauru, keväinen linnunluritus. Minä, jonka pitäisi jo osata sanoa ei ja vetää poikki tämä kaikki, annan itseni keväälle hänen naurussaan. Suljettujen verhojeni takana ei ole mitään muuta kuin tämä.

Usein jälkikäteen Kajo lähtee heti keittiöön tai olohuoneeseen, avaa television, tilaa ruokaa. Mitä tahansa lipuakseen hiljalleen pois kevyen nostalgian lämmittämistä tunteistaan, jotka ovat hiipuneet vuosien varrella pelkäksi velvollisuudeksi. Tänään hän jää viereeni, silittelee selkääni ja pyörittelee hiussuortuviani kuten ennen. Suljen silmäni, sillä tämän lähemmäksi kotia en enää pääse. Päätän pitää tämän kaiken itselläni tämän häviävän hetken. Kajo on lämmin eikä lähde pois, ja tiedän muistelevani hänen tuoksuaan seuraavat kuukaudet, jotka Kajo viettäisi jossain muualla jonkun toisen lakanoissa.

”Woltataanko ruokaa vielä?” Kajo kysyy ja ponnahtaa ylös.
Hän ajattelee ruokaa ja minä ajattelen hänen pehmeitä kämmeniään, hänen selkänsä kaarta ja poskiani kutittavia pitkiä suortuvia. Minä ajattelen, millainen ihminen olisin, jos saisin pitää hänet edes tämän yön.
”Joo vaikka.”
”Hitto mun tekee mieli tacoja. Miks mun tekee aina seksin jälkeen mieli jotain tosi suolasta?”

Kajo pukee löyhästi päälleen, en uskalla enää katsoa hänen valkeaa lantiotaan ja kapeaa joutsenen kaulaansa. Silkkiset hiukset ovat aavistuksen pöyhöllään, mutta hetki on jo ohitse, roolini on sammunut. En saa enää palata hänen iholleen, koska en ole kuten kuka tahansa rakastaja. En tiedä, mitä minä enää olen. Minä otan sen, mitä saan, olen halpa, olen läpinäkyvä, eikä Kajo ymmärrä sitä enkä minä kerro.

Kajo syö kaiken antaumuksella ja jatkaa kertomuksiaan. Minä olen hyvä, olen mukana. Ainahan minä olen. Esitän roolini niin taitavasti, ettei hän arvaa mitään. Syötyään Kajo viittoo minut vierelleen sohvalle ja näyttää minulle kourallisen kuvia ja videoita. Toivon nauravani oikeissa kohdissa. Kajo katsoo minua pitkään kuin todella tarvitsisi mielipiteitäni ja reaktioitani johonkin, vaikka hänellä on jo kaikki.

”Tiedätkö mitä?”
”Joo?”
”Mun tekis mieli ottaa uusintakierros.”
”Ai häh?”
”No come on.”

Käsi jää poskelleni. Merkitsee. Kun hän nousee, jään paikoilleni kuin käsi vielä olisi siinä pitämässä minusta kiinni. Kajo siirtyy pesemään hampaita, hän pyörii ja tanssii ympäriinsä.
”Älä huido sen harjan kanssa”, mumisen sohvalta. En nouse ylös hänen peräänsä, en tiedä, oliko hän tosissaan, enkä uskalla ottaa siitä selvää.
”Valivali”, Kajo nauraa. ”Tuu tänne sieltä äläkä vaan mökötä siellä sohvalla. Sä tiedät, mitä mä haluan.”
Käännän kylkeäni niin, etten näe hänen kalpeita olkapäitään ja huoletonta, arkista kehonkieltään. Hän tulee tökkimään minua selkään, ja silloin hän on se Kajo, johon rakastuin niin kovin, kovin kauan sitten. Vaikka maailma olisi tehnyt hänestä toisen, minuun sopimattoman, hän ei ole väärä. Hän on aina ollut vain yksi ja sama, ja kaikki se muu vain pelkojeni heijastumaa.

Kajo kömpii väkisin viereeni, tökkii lisää, ja olen vähällä ärähtää, mutta sitten näen nuo silmät, voi, nuo silmät.

Käsi.
Viileät, jo valmiiksi mytätyt lakanat, jotka eivät kysele eivätkä mieti, joten en minäkään. Miksi minun pitäisi. Kajo ei ole tässä enää huomenna, kuukaudet muodostuvat jälleen köydeksi kaulalleni, mutta juuri nyt hän hengittää vasten minua.

En anna itseni upota, vaikka hän jää viereeni ja kietoutuu minuun nauraen. Tahtoo nukkua aivan minussa liki, painaa päänsä kaulakuoppaani ja näyttää puhelimestaan videoita, joista en ymmärrä mitään, mutta se ei haittaa, koska se on hän, joka ne näyttää. En tiedä, missä hän olisi aamulla, heräisinkö yksin näissä lakanoissa ja muistaisin vain koko kehoa määrittävän häpeän. Olen aina valmis maksamaan minkä tahansa hinnan siitä, että hän jättää minuun muistijälkiään; tuon keveän naurahduksen, nuo ripsien poskille piirtämät varjot, tämä hikeemme sekoittuva lempeä tuoksu. Loputon määrä odotusta, ja silti, ei mitään.

Minä jään tähän, lämmittelen repaleisessa armossa ja toivon, että se riittää pitämään minut hengissä ne kuukaudet, jotka ihomme olisivat jälleen erossa.

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Syntymäpäivä

Syntymäpäivävieraat ovat ehtineet piirittää Kajon jo muutamissa minuuteissa. Sosiaalinen perhonen räpyttelee sulavasti heidän keskuudessaan ja tuikkii valoa, joka ei ole minun häneen asettama. Valo on lähtöisin niistä ihmisistä, jotka hänet ympäröivät, enkä voi valehdella itselleni etteikö se tuntuisi pistelyltä nahan alla.

Kajo ei huomaa, kuinka katson häntä joka tilanteessa. Kun lahjat jaetaan ja paikalle saapuneet lapset saavat hänet nauramaan. Päivä säteilee hänestä koko huoneeseen, enkä minä mahda sille mitään. Minä olen yö huoneen nurkassa ja tiedän, etten kuulu tänne.

Kahvipöydässä menee limsaa ja herkkuja, kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä. Istun pöydännurkassa ja näperrän villatakkini hihaa. Lasken minuutteja siihen, että vieraat lähtevät. Kello on yksi. Jokainen minuutti lyö minua uudelleen vasten kasvoja.

Kajo saa toinen toistaan hienompia lahjoja, koska kaikki rakastavat häntä. Lahjat kielivät alueen perheiden varallisuustasosta enemmän kuin ymmärryksestä Kajoa kohtaan. Ei hän tarvitse hienoa vyötä tai kirjoitussettiä niin paljon kuin sitä, että hän saa käpertyä kanssani sunnuntaiaamuna viltin alle juomaan kaakaota ja katsomaan uusimpia Youtube-videoita. Vaikka mistä minä tiedän. Minä haluan vain edes hetken uskotella, että en olisi ulkopuolinen.

Miten hän voikaan hehkua tuolla tavalla. Ihmiset eivät hehku noin, he eivät heijasta sisäistä valoa. Muut saavat sen hänessä aikaan, mutta se on vain hänestä itsestään lähtöisin. Kukaan muu maailmassa ei ole samanlainen, vain Kajosta kuultaa läpi sisimmän valoa.

Kun vieraat viimein lähtevät, huomaan, etten ole puhunut heistä kenellekään. Tuskin tiedän, ovatko he edes huomanneet minun olevan täällä. Reippaat lastenkemut ovat pitäneet tilanteen virkeänä, ei kukaan kiinnitä kahta vuotta vanhempaan jöröön isoveljeen huomiota. Etenkään, jos tämä ei itse niin halua. 

Kajo intoilee uusista lahjoistaan. Typeriä kuulokkeita ja sarjakuvapokkareita, en sano mihinkään mitään, ei Kajo tee mitään kaikella tuolla määrällä tavaraa. En voisi koskettaa esineitä, jotka joku muu on ostanut ja ajatellut Kajoa. Mitä he hänestä ajattelivat? Nuo beiget kuulokkeet, tuo rannekoru, mitä niiden ostajat miettivät, millaista versiota Kajosta he pitivät kämmenellään? Kuvittelivatko he, että se on koko totuus?

Kajo ei tajua lähes tuntiin, mikä on pielessä. Hän jatkaa intoiluaan ja tarjoaa minulle sipsiä ja karkkia, mutta vasta pitkän ajan päästä hän ymmärtää, etten reagoi saati aio reagoida.
”Ilta? Mikä sulla on? Heii…”
Kajo yrittää tökkiä minua kylkien alle, mikä saa minut yleensä reagoimaan.
”Lopeta. Toi on ärsyttävää.”
Kajo ei lopeta.
”ÄLÄ!”

Läimäytän Kajon käden kauemmas. Veljen silmissä kiiltää.
”Ilta…? Mikä tuli?”
”No mikähän tässä on ollut.”
”En mä tajuu!”

Käännyn kannoillani, lampsin huoneeseeni, mutten ehdi paiskata ovea kiinni.
”Ilta hei!”
Menen sängylleni, mutta Kajo tulee itsepintaisesti perässä ja yrittää napata minua käsistä. En anna hänen tulla lähemmäs, kehoni on graniittia, mutta kaikki hänessä tulee lähemmäs ja silittää.
”Mikä on?”
Jännitän hartioitani niin, että päässä humisee. Kajo silittelee selkääni ja killittää minua pienen eläimen silmillään.

Kajon sormet piirtävät kuviota selkääni.
”Hei… Anteeks, Ilta.”
”Mistä?” kivahdan.
”Mä en oo keskittynyt suhun tarpeeks tänään.” Kajo painaa päänsä varoen olalleni kuin testatakseen, kavahdanko kauemmas. Veljen lämpö kipristelee varpaissani asti.

Nielaisen. Voisin sanoa, että ei se mitään, vika ei ole hänessä vaan minussa. Kajon sormet kipittävät selkanikamiani pitkin niskaan ja pysähtyvät päähän. Kajo upottaa sormensa kiharoihini ja pörröttää.

”Heiii… Iltaaa… Tehdäänkö jotain yhdessä?”
Nieleskelen yhä. Yö sisälläni velloo.
”Oonko mä sun viimeinen vaihtoehto?”
Kajo kiepsahtaa eteeni niin, että hän on miltei sylissäni. En voi kavahtaa sitä, sillä se olisi vihje, enkä voisi sallia sitä. Kajo ei saa vajota kanssani pohjaan. Kajon pitää saada elää, kantaa sädettään, vaikka en olisi se, joka sen hänessä sytyttäisi.

”Anteeks”, Kajo kuiskaa, ”mä en ikinä tajua. Mä luulin, että sä olit ihan okei vieraiden kanssa.”
Huuleni puristuvat napakaksi viivaksi. Enhän minä koskaan ole. En minä saisi siitä häntä syyttää.
”Syödäänkö jätskiä peiton alla?”
En vieläkään sano mitään.
”Pliiiis”, Kajo maanittelee ja hyppii pienesti päälläni. Ele on minulle aivan liikaa ja väistän polttavan ajatuksen nappaamalla veljeni halaukseen. Näin. Normaalit isoveljet toimivat tällä tavalla.

Kajon kikatus täyttää koko huoneen, koko ruumiini, kaiken. Annan sen resonoida kehoni jokaisessa ääressä. Veli halaa minua niin viattoman hellästi.
”Mulla oli sulle lahja”, kuiskaan nyt, kun en näe hänen kasvojaan. Veli kiepsahtaa takaisin eteeni ja tuijottaa minua suu auki.
”Ai mulle!”
”Höhlä, sun synttärithän tässä on. Oota.”

Pienessä kirjekuoressa yöpöytäni laatikossa on vaalean laventelin sävyinen koru. Olen nikkaroinut yksityiskohdat itse, se on melko kepoisen näköinen tekele, mutta se sytyttää Kajon silmiin tähdet. Minun tähteni. Ne, jotka tiedän sinne asettaneeni jo kauan sitten. Vain minulle tuikkivat, vaikka en saisi ajatella niin.

”Se on IHANA!”
On Kajon vuoro halata minua. Hymy saa laineet sisälläni liplattamaan. Rannassa kuohuu.
”Mulla oli yksi toinenkin juttu.”
”Mitääää!”

Kaivan akustisen kitarani nurkastaan. Kajo alkaa heiluttaa jalkojaan.
”Eikä! Etkä! Iltaaa!”
”No tää on tämmönen vaan.”
”Mitä ihmettä!”
”Susta vaan tulee kaikenlaisia melodioita päähän. Ihan tällainen hassu nopea.”

Kaikki ne illat Kajon ollessa ties missä, jotka käytin harjoitteluun. En minä tarvitse tähän ajatusta, ajatus on Kajo itse. Kaikki hänessä soi minulle maailman kauneimmalla melodialla. Haluan vain olla pilaamatta sitä keskeneräisillä kitaristintaidoillani.

Kun lopetan kitarani rääkkäämisen, kohtaan kyyneleet Kajon tähtisilmissä.
”Kajo?”
”Oot maailman siistein isoveli. Mitä ihmettä.”
Kajo syöksyy halaamaan minua tiukasti.
”Aaa! Kajo!”
”Oot ihan paras! Ei kenenkään muun isoveli tee niille biisejä!”
”E-enhän mä tätä tehnyt, kunhan rämpyttelin…”

Sinä sen teet. Jokaisen laulun, joka sydäntäni on koskaan koskettanut. Et vain tiedä sitä itse, koska sinun silmäsi näkevät kaiken maailman kauneuden, mutta eivät omaansa.

”Haetaanko jätskiä!”
”Joo.”

Kajo on jo ovella. Hänen tukkansa keinahtaa, huulillaan kareilee se sama hymy, joka räjäyttää värit ja valot kehoni äärissä. Suljen silmäni, hänen läikkeensä on minulle liikaa. Juuri nyt se ei korvenna minua elävältä, se vain viipyilee ja tanssii, tietää jäävänsä.

sunnuntai 7. tammikuuta 2024

Kukkanen

 SV: seksin kuvaus

Lilika lepää sängyn kuluneella patjalla pelkkä silkkinen yöasu yllään. Käsi pyörittelee muka hajamielisesti valkoista suortuvaa, vaikka tiedän, että hän tietää minun katselevan. Lilikan sinisten silmien katse saavuttaa minut. Hymyn voi nähdä jo tuikkeesta niiden katseessa.

”Lilika… Kuningattareni…”
Hänestä lähtee tyytyväinen hymähdys, kun käyn patjalle hänen viereensä. En aseta itseäni suoraan hänen ylleen, vaikka näen katseesta, että hänen koko olemuksensa suorastaan vaatii sitä. Tuijotan hetken kohotettua polvea ja valahtaneen yöasun paljaaksi jättämää reittä. Lilika ei ole enää pieni tyttö, tämä keho kuuluu aikuiselle naiselle. Reiden iho on pehmeä ja sileä sormieni alla. Kuljetan sormiani pitkin rakkaimpani jalkaa, se on kuin veistos, juuri sellainen kuin maalauksissa. Lilika on kuin silkkiä itsekin, hän sulaa kosketuksessani.

Olen jumaloinut kaikkea hänessä varmasti siitä lähtien, kun näin hänet ensimmäistä kertaa. Jokin hänen olemuksessaan noitui minut niille sijoilleni, enkä ole koskaan päässyt pois. Se tyttö, joka takertui minuun kykenemättä antamaan minulle sydäntään, on nyt todellinen kuningatar. Valtaistuinsali ei ole enää liian suuri hänelle täyttää.

”Rakas…”
”Niin?” Äänessä on lupaus lempeistä kosketuksista, pehmeistä huulista kaulallani.
”Olen sinusta niin ylpeä.”
Rakastan nähdä Lilikan hymyilevän aidosti. Sellaista melankolisen lämmintä hymyä, jonka kaltainen voi olla vain naisella, joka on selvinnyt.
”Tule tänne”, Lilika kuiskaa.
”Saisinko…?”
Lilika hymähtää ja kallistaa päätään. Hänen vartalonsa on jo nautinnon tilassa, näen sen raottuneista huulista ja kuulen sen hänen äänensä pehmeästä kiihkeydestä.
”Vai kysyt sinä vielä lupaa. Tule… se on kaikki sinun”, Lilika sanoo avatessaan jalkansa ja kuljettaessaan sormiaan pikkuhousujensa yli. Erotan kostean läikän välissä ja joudun vetämään syvään henkeä.
”Rakas, ajat minut hulluksi…”
”Tule sitten jo.”

Nappaan Lilikaa reisistä, painan helliä suudelmia niiden sisäpintaan. Niiden pehmeys toivottaa minut tervetulleeksi, suutelen yhä vain ahnaammin. En vielä suukota hänen kukkaansa, painan pikkuhousujen pitsireunalle lempeän suudelman ennen kuin etenen hänen navalleen.

Riisun yöasua samalla, kun etenen hänen vartalollaan. Yksikään kohta hänen vartalostaan ei jää minulta huomaamatta. Ei ole senttiäkään, jota en Lilikassa jumaloisi. Hän kikattaa, kun rytistän silkkiyöasun työntämällä sen ylöspäin. Rintojen pyöreät kaaret paljastuvat yöasun alta ja saavat minut heikoksi.

”Lilika…”
”Mmh…”
”Olet jumalainen…”

Hänen vartalonsa on paljon aiempaa naisellisempi, ja sen uusiin, lempeisiin taitteisiin tutustuminen on saanut koko olemukseni kiitolliseksi. Olen saanut olla hänen rinnallaan niin pitkään, nähdä hänen varttuvan. Hän kietoo kapeat kätensä ympärilleni minun antaessani rakkautta hänen pehmeille rinnoilleen. Pian hänen jalkansakin ovat ympärilläni, ja annan hänen puristaa minut aivan liki, imeä minut osaksi itseään.

Käteni silittää reisien sisäpintoja ja hapuilee hellästi aarretta niiden välissä.
”Saanko?”
”Älä kysy lupaa. Ota.”
Hymähdän ja painan suukkoja hänen alavatsalleen, ennen kuin annan itseni vajota hänen pehmeyteensä. Annan hänen nautintonsa viedä minut eteenpäin, johdattaa sinne, mistä noita lempeitä huokauksia ohjataan.