perjantai 22. tammikuuta 2021

Päivä kerrallaan

 Olen kyynärpäitäni myöten tiskeissä, kun Julius vetää tuolin alleen ja istuu sillä tavalla jalat haaralla kuten aina, kun hän haluaa keskustella jostakin vakavasta. Olen kuin en huomaisikaan ja jatkan lautasten hinkkaamista.

”Rakas. Istu alas, tuo näyttää kivuliaalta.”
”Mikä?” Äänensävyni paljastaa, että tiedän jo.
Julius vain huokaisee.
”Olen ihan kunnossa. Tiskejä ei ole enää paljoa jäljellä.”
”Sinä onnut.”

Tiskaan kaikessa rauhassa loppuun, kuivaan astioita niin hitaasti kuin osaan. Pelaan aikaa, annan ajatuksilleni tilaa juosta. Tekosyyt ovat alkaneet käydä vähiin. Ei ole enää juuri mitään, mitä en olisi jo käyttänyt, mitään sellaista, mitä Julius ei tunnistaisi valheeksi.

Julius ei hievahdakaan. En käy istumaan, annan hänen tuijottaa minua sellaisin silmin, joiden katsetta pelkään.
”Nyt kerrot.”
”Ei ole mitään kerrottavaa”, vastaan aivan liian nopeasti.
Juliuksen ilme pysyy kovana. Otan tukea keittiötasosta.
”Minne kaikkialle sattuu? Minä en anna sinun karata tästä. Kerro minulle, minne kaikkialle sattuu.”

Hän ei anna minulle muita vaihtoehtoja, mutta tiedän, että jos olen liian kauan hiljaa, hän alkaa kysellä. Olen hiljaa. Tämä pitää kiskoa minusta väkivalloin, jos sen haluaa nähdä. Se on vereslihalla eikä minulla ole sille sanoja.

”Hyvä on”, Julius huokaa. ”Minä vien sinut sairaalaan.”
”Ei!” Epätoivo omassa äänessäni pelottaa minua.
”Vien.” Hän on nousemassa ylös, kun tartun häntä harteista ja painan hänet takaisin alas.
”Et helvetissä. Julius. En anna sitä anteeksi. Et tee minulle niin, et saa.”
”Sitten sinä kerrot, minne sattuu ja milloin.”

Vetäydyn taaksepäin. En vieläkään istu. Itkettää. En pysty katsomaan Juliusta silmiin.
”Polveen.”
”Mm, ja?”
”Eniten polveen. Uutta kipua. Vain se on uutta, okei? Kaikki muu on ihan tavallista. Mutta polvi nyt temppuilee aina, ei mitään hätää sen kanssa, rikkihän se aikanaan meni. Tätä se tekee.”
”Miten niin ’eniten’? Minne muualle sattuu?” Juliuksen äänestä katoaa sointi. Tunnen paniikin hiipivän. ”Sattuuko seksi?”
”Ei normaalia enempää.” Nieleskelen. Rakas, lopeta jo.
”Normaalia enempää!” Hän huutaa. Hän ei koskaan huuda. Likistyn kiinni keittiötasoon. ”Sattuuko se sitten aina?”
”No…” En pääse pakoon hänen katsettaan. ”Vähän.”
”Joka kerralla?”
Nyökkään katsomatta häntä.

Julius kääntää päänsä ja sadattelee. En ole koskaan kuullut häntä tällaisena. Näen, kuinka hänen leveät hartiansa tärisevät. Hän ei huutaisi, jos ei pelkäisi. Koko tilanne saa minut käpertymään pieneksi, leikkimään, etten ole olemassa.

”Et kai sinä rankaise itseäsi edelleen?”
”En!” huudan lähes epätoivoisena. ”En… Haluan vain, että sinulla on parempi olo. Ei se mitään isoa kipua ole. Ei huolestuttavaa, ihan oikeasti, vannon sen.”
”Minulla ei ole laisinkaan parempi olo, kun rakkaimpani piilottelee minulta tällaista. Olen huolissani sinusta, idiootti, etkö ymmärrä?”
”Olen ihan kunnossa! Arvostan huolenpitoasi, mutta olen tosissani. Vain polvi reistailee totuttua enemmän, kaikki muu on kuten ennenkin.”
”Ei se ole normaalia. Se, että kokoajan sattuu.”

Kohautan harteitani. Itkettää.
”Miten sinä voit suhtautua tähän noin? Miltei kuolit viimesyksynä, koska sinun normaalit pikku kipusi olivatkin jotain pahempaa! Nyt jumalauta annat minulle tarkemman selvityksen, tai vien sinut lääkäriin juuri nyt.”
”Vittu yritäpäs. Minä pistän vastaan.”
”Ei millään pahalla, mutta sinun kunnossasi ei juuri pistetä vastaan. Nappaan sinut olalle ja lähden. Ihan oikeasti. Olen tossisani. Puhu minulle, tämä on kamalaa.”
”Mitä sinä haluat? Jonkin oireluettelon?”
”Vaikka sellaisen! Melko sama, kunhan tiedän, mikä sinulla on hätänä. Sinä et ole terve. Katso itseäsi. Rakas, katso itseäsi…”

Olen väsynyt katsomaan. Alan itkemään ennen häntä. Hän ei tule halaamaan, vaikka näen hänen silmäkulmiensa kiillosta, että hän haluaisi.
”En minä tiedä… Usko minua, en enää tiedä… Yritän parhaani. Eikö se todella näy? Olen terveempi kuin aikoihin. Yritän ihan tosissani. Keho ei vain pysy mukana. Olen väsynyt. Ihan helvetin väsynyt.”
Pyyhin kyyneliä. 
”Tuossa taannoin Anri näki minut ilman paitaa ja alkoi itkeä. Silloin minulla taisi olla mustelmia joka puolella… Joka tapauksessa se jätti minulle sellaisen olon, että aivan sama, mitä teen, kukaan ei suostu näkemään kehitystäni. Kaikki näkevät vain tämän. Se on niin epäreilua. En tahdo sitä. Tahdon vain olla normaali. Ihan normaali ja terve…”

Juliuskin itkee jo. Hän tulee lähemmäs, ottaa käteni omaansa. Silittää hiljaa, ei tee muuta.
”Minulla on idea. Voitko kuvitella, että ikinä kertoisit kaikkea minulle? Ole rehellinen.”
Pudistan vain hiljaa päätäni. En voi kertoa Juliukselle. Hän ei saa olla omaishoitajani, hän on aviomieheni. Jos kerron hänelle kaiken, hän ryhtyy hoitamaan minua täyspäiväisesti, enkä tahdo sitä meille enää koskaan. Olemme hädin tuskin toipuneet edellisestä kerrasta.
”Niin arvelinkin. Onko ketään muuta, jolle voisit kuvitella kertovasi aina joskus? Yhtään ketään?”
”Ehkä Victoria.”
”Jos tehdään niin, että kerrot hänelle? Hän ja Maria ymmärtävät näiden juttujen päälle. Victoria voisi varmasti mielellään auttaa.”
”En minä voi vaivata enää ketään. Ei se käy… Minä nimenomaan tahdon välttää sitä. Muiden vaivaamista. Tästä on koitunut jo hirveästi päänvaivaa kaikille.”
”Victorialla ei ole töitä, kyllä hänellä olisi aikaa pohtia terveyttäsi kerran viikossa.”
”Hän ei ole terveyden ammattilainen. Ei se käy.”
”Menetkö sitten mieluummin sairaalaan? Vai hankinko sinulle henkilökohtaisen tohtorin?”
”Suvullani on jo oma. En halua tehdä tästä sellaista juttua.”

Julius vetää syvään henkeä.
”Saanko katsoa?”
Kohotan kulmia.
”Sinua.”
Nyökkään vaisusti. Mitä hyötyä minun olisi vastustella? Jos Julius on päättänyt saattaa minut hoitoon, en jaksa enää taistella vastaan. Hän voittaa kuitenkin.

Julius istuttaa minut sängylle ja riisuu varoen. Kun olen kauttaaltani alaston, hän kiertää minut joka puolelta, koskee ja silmäilee. En ole ihminen. En ole yhtään mitään. Tällaisina hetkinä olen kaikkein kauimpana itsestäni. Olen esine, minua tarkastellaan, minut ulkoistetaan kaikesta siitä, mitä olen. Tällaisena Julius ei muista, että olen vihdoin oppinut pitämään omasta seurastani. Nautin työnteosta ja muista ihmisistä. Mutta hän näkee vain haavaumat ja kuihtuneet raajat ja unohtaa, että joka aamu herätessäni valitsen tehdä niin. Valitsen elää.

Juliuksen ilme käy yhä vain vaikeammaksi. Siksi käännän pään pois, kun Julius tutkii selkääni, nivusiani ja polveani. En enää säpsähtele, olen oppinut piilottamaan kivun. Kun Julius nappaa käteni, silittää hiljaa ja etsii katsettani, tunnen pelkkää huimaavaa särkyä, halua päästää kaikki pois.

”Wilhelm. Sinä tarvitset lääkäriä.”
Nyökkään.
”Huomenna. Päätä itse, minne haluat.”
Pyyhin kyyneliä silmäkulmistani ja nyökkäilen. En pääse enää pakoon. Kun Julius alkaa pukea minua, tunnen olevani jälleen lapsi, jolta ei kysytä mitään, jonka oma päätösvalta lakaistaan pois. En jaksa vastustella, koska sekin sattuu, eikä siitä ole mitään hyötyä. Kun hän pukee vaatteita ylleni, alan luetella hänelle kipujani. Sama se tässä vaiheessa. Polvi. Enemmän kuin kuukausiin. Sattuu astua. Ehkä se ei koskaan parantunutkaan. Saan makuuhaavoja. Syön koko ajan, mutta kaikki tulee ulos. En tiedä miksi, en ole uskaltanut arvailla. Suolisto ei toimi, vuodan joskus verta. Suurimman osan ajasta minua pyörryttää. Joskus on vaikeaa nousta ylös tai pysyä pystyssä. En enää juuri tunne sormenpäitäni ja varpaitani. Paleltaa aina. Tunto palaa silti joka kerta. Ihoni on kunnossa, se ei enää irtoa riekaleina. Ole kiltti äläkä lähetä minua minnekään.

Äänettömiä kyyneliä. Julius itkee ja silittää poskiani.
”Sinä tarvitset kuntoutusta…”
”Tiedän. En vain haluaisi tietää.” Nielaisen. ”Entä, jos minut todetaan työkyvyttömäksi?”
”Sinä olet työkyvytön.”
”En tahdo pois töistä. Se on ainoa keino pitää pääni kasassa. Saan jotain ajateltavaa ja tekemistä. En pysty olemaan sekuntiakaan yksin kotona. Ja ei, en tahdo sinun pitävän minusta huolta, en sillä tavalla. Sinä olet aviomieheni etkä mikään omaishoitaja.”
”Ymmärräthän sinä, että pelkään viimesyksyn toistuvan? Sinä melkein kuolit. En ole ihminen, joka pelkää, mutta silloin pelkäsin enemmän kuin koskaan. En tahdo sellaista enää koskaan.”
”En minäkään. En ikinä. Mutta…” Vedän syvään henkeä. Itkettää edelleen joka hengenvedolla. Julius on tässä, silittämässä poskeani, mutta se ei helpota oloani. ”Mutta entä, jos todella olen sairas?”
”Rakkaani… Sinä olet sairas.” Julius painaa päänsä alas.
”Jos olenkin peruuttamattomasti sairas! Jos ne toteavat siellä, ettei minulla ole kuin kuukausi aikaa elää? Tai että jokin osa minusta on ikuisesti rikki? Mitä minä sitten teen? Näinkö minua todella rangaistaan kaikesta? Minä en jaksa enää, Julius, en jaksa, en tahdo enää olla minä. Haluan vain olla terve ja elää normaalia elämää. Jos tälle kaikelle annetaan jokin nimi, minä… minä en…”

Julius vetää minut hellästi syliinsä. Jalkani eivät kanna, mutta se ei haittaa, koska hän pitelee minua pystyssä. Hän silittää tukkaani ja pitelee niin lempeästi, että tunnen jonkin murtuvan sisälläni. Tarraan kiinni häneen ja annan hänen peitellä minut sänkyyn. Hän tulee vierelleni hiljaa, ottaa minut kainaloon ja suukottaa.

”Tämä ei helpota koskaan. Ei ikinä…”
”Helpottaa. Pakko. En anna sinun kuolla. Maailmalla on niin paljon valoa meitä varten. Sinä selviät kyllä. Jaksa vielä, kulta, jaksa vielä…”
Sivelen hänen kylkeään ja katson häntä silmiin hämärässä.
”Rakas. Voitko luvata yhden jutun?”
”Riippuu hieman siitä, mitä se on.”
”Älä kohtele minua kuin sairasta. Ole kuten tähänkin asti. Sivuuta se. Minä selviän kyllä. Menen huomenna lääkärille, okei? Mutta älä rankaise minua pitämällä minua jonain muuna kuin minuna. Älä kiellä minulta seksiä ja nautintoa ja arkea.”
Juliuksen ilme murtuu.
”En tietenkään tahdo tehdä niin, mutta ymmärräthän, että jos sinuun sattuu, en voi vain sivuuttaa sitä?”
Nyökkään. Minun täytyy näyttää surkealta, sillä hän vetää minut tiukasti rintaansa vasten.

Olemme pitkään hiljaa. Näin me tavallisesti rentoudumme. Olemme vain aivan liki toisiamme ja silittelemme ääneti. Nyt sisintäni kuitenkin polttelee.
”Enhän rikkonut luottamustasi?”
”Mitä? Niinkö sinä kuvittelit? Ei, kulta, ei se niin mene. Tiedän, miten vaikeaa tämä on sinulle. Kiitos, kun kerroit. Me saamme sinulle apua. Kaikki järjestyy, ihan varmasti. Jaksathan vielä? Rakas, lupaatko jaksaa, vaikka sattuu?”
”Lupaan”, henkäisen. En saata muutakaan.
”Rakastan sinua ihan aina.”
”Minäkin sinua. Kiitos huolenpidosta. Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä…”

Ja vaikka sanani ovat yhä enemmän mantra kuin jotakin, johon uskoisin, käperryn Juliuksen syliin ja tunnen, kuinka unenomainen raukeus saavuttaa minut. Yksi päivä kerrallaan. En voi juuri nyt muutakaan.

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Kesken

Hän seisoo selkä minuun päin käännettynä ikkunan edessä ja tuijottaa hiljaa putoilevaa lunta, yöstä heräilevää aamua. Kahvipannu porisee, aamiaisleivät odottavat pöydällä. Hivuttaudun hänen taakseen, odotan, että hän näkee kasvoni ennen kuin vien käteni hänen vyötäisilleen ja painan pääni hänen olalleen. Olen oppinut välttämään liian äkkinäisiä liikkeitä, ettei hän säikähdä ja putoa kuoreensa.

Hän kiepsahtaa ympäri ja kietoo kätensä kaulalleni. Hän tekee niin joskus, kun on erityisen mukavasti kanssani, kun saan mennä kaikkialle ja pitää häntä hellästi. Kun tapasin hänet ensi kertaa, pelkäsin, että jos häntä silittäisi ja suukottaisi, hän menisi rikki. En uskaltanut ottaa häntä syliin ja helliä, sillä hän ei olisi kestänyt sitä. Kun odottaa koko ikänsä jotakin, sen saaminen voi tuntua suunnattoman suurelta, liian suurelta pieneen ihmiskehoon. Siksi minä odotin, odotan edelleen, että hän sulaisi minua vasten, antaisi luvan.

Joskus pelkästään hänen katsomisensa saa koko kehoni pakahtumaan hellyydestä. Hän hymyilee kuten ihminen, joka ei vielä aivan tiedä omaa arvoaan, joka ei kuvittele olevansa kaunis ja ihana, kaiken rakkauden arvoinen.

Tänään hänen kasvonsa ovat puhtaat ja meikittömät. Silmäkulmien iho on vielä aavistuksen repaleinen, mutta hänen katseensa on pyyteetön ja arka. Päällä oleva valkoinen pitsipaita paljastaa luisevan rinnan, vien käteni hellästi hänen kyljelleen ja hivutan kangasta ylös. Hän hengähtää, mutta nyökkää, silittää niskaani hitaasti.

Hän antautuu varoen kosketukselle, sallii minun suudella lempeästi, sitten kovemmin. Painan hänet ikkunalautaa vasten, hän riisuu paitani kokonaan, paljastaa minut siinä, ikkunan edessä. Varovainen, uskalias hymy kareilee hänen suupielillään.

”Tässäkö? Kaikkien katsellessa…”
”Juuri tässä.”

Hetki on ohi nopeasti. Hän ei antaudu täysillä, mutta istuu kaiken jälkeen tiiviisti sylissäni ikkunalaudalla ja leikkii suortuvillani. Hengitän häntä sisääni, pidän häntä niin lähellä, että tunnen kehon hienoisen värinän omaani vasten. Käännän hänen kasvonsa lähelle omiani, sivelen niiden piirteitä, niin tuttuja, niin kauniita.

”Kai sinä tiedät, miten ihana sinä olet? Miten rakas…”
Avuton katse, miltei kuin lapsella. Minun rakkaimpani on vielä kesken, mutta hän saa olla, niin minäkin olen, ja silti hän katsoo minua kuin kantaisin kaikkea maailman valoa.
Hän ei sano mitään, silittää vain poskeani ja painaa pehmeän suukon huulilleni.
”Onko kaikki hyvin?”
”On.”
Aamuaurinko piirtää valolla hänen hiuksiinsa. Hän hymyilee, kun pörrötän niitä.

”Rakastan sinua enemmän kuin mitään.”
Hänen kulmansa kaartuvat, huulensa raottuvat. Hän painaa päänsä alas ja erotan, kuinka pieni kyynel putoaa hänen poskelleen. Suukotan sitä.
”Ei hätää. Ei mitään hätää. Me olemme turvassa nyt.”
Hän nojautuu minua vasten sellaisella lämmöllä, etten saata sysätä häntä pois, hoputtaa häntä aamupalalle. Me ehtisimme kyllä. Meillä on vielä paljon aikaa kulkea tämä polku yhdessä.

lauantai 16. tammikuuta 2021

Valosiipi

 Laskevan talviauringon viimesäteet heijastuvat kattokruunusta lattialle, piirtävät liikkuvia, hiljaa väräjäviä kuvioita. Hän seisoo niiden liepeillä, viimeiset valot siipiensä kärjissä, valkeitten hiuksiensa loisteessa. Saan väristyksiä. Häntä lähestyessäni en koskaan tiedä, lähestynkö ihmistä vai jotakin taivaallista. Hänen hehkunsa on tähtien toiselta puolen.

Minun ei tarvitse sanoa mitään, hän tietää tulostani, vaikkei käännykään puoleeni. Kattokruunu heittää valonsa minunkin päälleni, kylven siinä hetken ennen kuin aurinko painuu vuorten taa ja jättää meidät utuiseen hämärään. Menen varoen lähelle, pyydän katseellani lupaa. Hän ei koskaan tee aloitetta, mutta olen tottunut siihen. Joskus unohdan, etten tiedä hänen nimeään, ettei hän ole koskaan kertonut jokaisen haavansa tarinaa tai syytä sille, miksi herää yöllä katkonaisesti hengittäen. Niinä hetkinä hänen silmänsä ovat suuret ja hartiansa jännittyneet. Siivet värisevät aavistuksenomaisesti, saatan miltei kuulla, kuinka sydän sykkii ohuen ihon alla ja janoaa vapauteen kuin pikkulintu.

Minä rakastan häntä. En tarvitse hänelle nimeä kertoakseni sitä hänelle. Kun menen iholle, jokainen kosketukseni kaikuttaa tunteitani, saa hänet raottamaan huuliaan ja hengähtämään varoen. Hivutan sormiani aivan hiljaa hänen kehollaan, varon tekemästä mitään yhtäkkistä. Kun hän vetää minut selästä rintaansa vasten ja silittää hiuksiani, havaitsen hymynkareen hänen huulillaan. Lempeä. Kaikessa, mitä hän tekee, on pala jotakuta kauan sitten elänyttä, jotakuta, joka ei ollut vielä mies eikä lintu. Haurasta hellyyttä, kuin lapsi, joka tuijottaa liekkiä ymmärtämättä, että se ei ole vain kaunis, se myös polttaa. Hän riiputtaa päätään olallani pitkään, antaa siipiensä kietoutua ympärilleni. Hän värisee kauttaaltaan, ja tiedän, ettei se johdu talvesta.

Vien käteni hänen poskelleen, sivelen ohutta, punoittavaa ihoa. Hän värähtää, hymyilee sitten, rauhoittelee minua eleillään. Teet oikein. Älä lopeta. Olen oppinut lukemaan hänen pienimpiäkin eleitään, tekemään niistä kartan ajatuksiini. Suukotan häntä ensin suupieliin, odotan reaktiota, ja kun sitä ei tule, painaudun lujemmin häntä vasten.

Valo välkehtii kanssamme vielä hetken, kun painan hänet lattiaa vasten ja avaan hänen kauluksensa. Hetken hän vain katsoo minuun. Siinä on kaikki. Suunnaton, lämmin hellyys, joka saa hänet kurottamaan huulilleni ja suutelemaan minua itse. Joskus pelkään satuttavani häntä. Mutta tällaisina hetkinä, hänen ollessa aivan lähellä, tiedän olevani oikeassa paikassa. Hänen kätensä jää poskelleni, silittää hiljaa. Se on minulle tärkeämpää kuin lupaus huomisesta, tärkeämpää kuin se, että hän sanoisi ääneen rakastavansa minua. Hän haluaa nähdä minut koko ajan, kun koskemme toisiimme. Kaiken jälkeen hän jää katsomaan minua kuin kallisarvoista aarretta. En uskalla arvata, mitä hän ajattelee, kun hän tuijottaa puhtaita, haavattomia käsiäni. Hän on monesti kertonut minulle rakastavansa niitä. Miksi, minä kysyin kerran. Olen oppinut vastauksen sen jälkeen.

On hämärää, kun makaamme lattialla, minä hänen rintaansa vasten, hänen toinen siipensä minun päälläni järkkymättömänä kuin kallio, lempeänä kuin kevätaamu. Silitän hänen solisluitaan, painan välillä pieniä suudelmia hänen iholleen. Kunnioitan jokaista haavaa ja painaumaa, itseään korjaavaa kehoa, vahvaa kaikesta huolimatta. Minun laululintuni. Kunpa sinä laulaisit vielä joskus, niin lempeästi ja heleästi, että koko taivas itkisi.

Hän on sulkenut silmänsä, vaikka tuskin koskaan nukkuu ne kiinni. Tunnen, kuinka lämpö on vihdoin löytänyt hänen kehonsa. Kosketukseni rentouttaa hänet unenkaltaiseen tilaan, enkä soisi herättäväni häntä vielä. Annan hänen levätä, rakkaan lintuni. Tässä hänellä ei ole hätää, auringonjälkeisessä hämärässä, meidän turvapaikassamme.

torstai 14. tammikuuta 2021

Pakkasaamu

 Olen itkenyt Juliuksen sylissä puoli tuntia, kun vetäydyn kauemmas ja painan pääni tyynyyn. Julius tulee vierelle, silittelee ja kuiskii. Kestää kauan, että itku lakkaa, siihen tarvitaan monia helliä suukkoja ja lämmin peitto. Maailman turvallisin paikka.

”Onko jo parempi?”
”On”, sanon ja onnistun hymyilemään. Hymyillessäni ymmärrän, etten tee sitä Juliuksen vuoksi. Muistan kymmeniä kertoja, jolloin olen pinnistänyt iloisen ilmeen kasvoilleni saadakseni Juliuksen nukkuman rauhassa. Jossakin kohtaa vain lakkasin tekemästä niin. Kun olen surullinen, näytän sen. Kun pelottaa, kerron siitä. Ja kun hymyilyttää, hymyilen, eikä minun tarvitse piilottaa enää mitään.

”Sinä olet niin urhea. Vahva rakas”, Julius sanoo ja pörröttää tukkaani.
”Niin olenkin.”
Julius säpsähtää.
”Mitä?”
”Niin olenkin. Olet ihan oikeassa.”
”Sinä et koskaan… et ikinä…”

En sano mitään kaunista itsestäni. Tiedän. Vuosia minuuttani on määrittänyt vain se, miten kipu tuhosi minut syvältä ja sai minut levittämään sitä ympäriinsä. Pimeät yöt. Raskaana riippuva aurinko, joka ei ikinä lämmittänyt.

”Mutta minä olen vahva. En vain siksi, että olen päättänyt olla, vaan olen aina ollut. Minut hylättiin. Sille on sana. Se oli kaltoinkohtelua. Kuka antaa lapsen itkeä yksin komerossa, kuka helvetti? Olen niin vihainen. Ei sellaista saa tehdä. En ehkä ole hyvä lapsien kanssa, mutta olen kohdannut hänet. Itseni. Ja hyvä luoja, minä olen vahva. Olen päättänyt pitää siitä kiinni.”
”Rakas…” Juliuksen ääni on pakahtumaisillaan.
”Selvisin sata vuotta yksin. Ihan yksin. Odotin ja odotin, lopussa en enää pelastusta vaan pelkästään päätöstä tälle kaikelle, häpeällistä loppua, koska en muutakaan ansainnut. Kuvittelin, ettei tällä maailmalla ole enää näyttää minulle mitään kaunista enää koskaan. Kuvittelin olevani syvältä mätä, parantumaton.”
Juliuksen käsi löytää omani. Puristan sitä lujaa. Vedän henkeä.
”Mutta nyt minulla on kokonainen maailma. Ystäviä, joiden luona käydä joka viikonloppu, pieni kaunis perhe. Töitä ja ihmisiä, jotka kannustavat minua. Kyky maalata ja luoda uutta. Se ei… se ei saa enää oloani tekopyhäksi. Minusta ei tunnu enää siltä, että yritän uskotella itselleni olevani joku, joka saa nauttia elämästä. En ajattele muiden katsovan lävitseni siihen mieheen, joka satutti muita.”

Olemme peiton alla, katsomme toisiamme silmiin.
”Ja ennen kaikkea minulla on sinut. Lempeä, kaunis rakkaani. Sinä jäit. Tiedä, että olen sinusta kiitollisin tässä maailmassa, sinä olet minulle joka päivä jotain hyvää ja kaunista. Kiitos, kun olet.”
Juliuksen ilme on sekoitus surua ja hämmennystä. Hän kurottaa suutelemaan minua, ja minä hymyilen hänen suutaan vasten.
”Kuinka kauniisti sinä puhutkaan…”
”Olen opetellut. Tiedätkö, muru, minusta on alkanut tuntua, että osaan sittenkin olla lempeä ihminen. Se on tähän asti tuntunut väärältä, ei minun jutultani, mutta tahdon olla sinulle hellä. Ja itselleni myös.”
”Teet minut niin hirvittävän iloiseksi. Odota. Itkettää.”
”Voi rakas!”

Otan Juliuksen pään syliini ja silitän. En kompensoidakseni mitään, en enää ikinä. En saadakseni maailmalta anteeksi. Ihan vain, koska rakastan tätä pientä ihmistä ja tahdon hänen nukahtavan siihen, minun lämpööni.

”Nuku hyvin, rakas”, kuiskaan, kun tunnen hänen rentoutuvan minua vasten. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän nukahtaa ennen minua. On minun vuoroni vartioida hänen untaan. Kiepsahdan varoen hänen vierelleen ja hengitän häntä sisääni. Tässä on hyvä.

*

Seuraava aamu on kuulas pakkasaamu. Säteet kurkistavat portin takaa, vetävät suupieleni pakostikin hymyyn. Valo on tullut katsomaan minua, laskeutunut kuuraisen talvipäivän ylle kuin pehmeä harso.

Julius kaataa meille kahvia kuppeihin ja istuu selaamaan lehteä.
”Tiedätkö mitä, rakas? Minulla on nykyään unelmia.”
Julius laskee kuppinsa ja lehtensä ja tuijottaa minua kuin ei voisi ymmärtää meidän puhuvan samaa kieltä.
”Niin. Olen miettinyt, mitä haluan vielä tehdä. Nyt, kun alan vihdoin ymmärtämään, että saan olla elossa ja olemassa.”
”Kulta…”
”Haluaisin perustaa taidenäyttelyn. Se pelottaa minua, koska ihmiset tuntevat minut muualta, mutta voisin ainakin yrittää. Haluaisin myös keksiä hyvän ja oikealta tuntuvan tavan tehdä hyväntekeväisyyttä. Ilman, että avaan omia tai kenenkään muun haavoja siinä samalla.”
”Rakas, odota –”
”Ja haluan käydä metsäretkellä.”
”Metsäretkellä?”
”Niin. Teidän kaikkien kanssa. En ole koskaan käynyt metsäretkellä.”
”Toivotko sinä elämältäsi metsäretkeä?”

Alan nauraa. Aurinko läikehtii sisään huoneeseen.
”Toivon. Sitäkin. Pieniä, yksinkertaisia asioita. Tuntuu hassulta ajatella, että saan toivoa jotakin. Että voin toteuttaa jotakin. Ei se lapsi komerossa toivonut muuta kuin loppua. Sama pätee siihen mieheen, joka keräsi kipua nurkkiinsa. Olen koko ikäni halunnut elämäni vain loppuvan. En tajunnut, että sen voi toivoa myös alkavan.”
Julius ei saa sanaa suustaan. Miten ihana. Istun hänen syliinsä, painan pääni hänen olkaansa vasten ja hymyilen.
”Kiitos aamiaisesta, kulta.”
”Et ole vielä syönyt sitä.”
”Mutta tiedän, että se on hyvää, koska sinä teit sen. Rakastan sinua.”

Juliuksesta pääsee jokin nyyhkäyksen kaltainen ääni. Hän vetää minut tiukemmin syliinsä ja suutelee minua kuin ensimmäisellä kerralla. On kuin hän olisi jo silloin nähnyt tähän päivään, näihin auringon siivittämiin hetkiin. Kenties valo oli kanssamme jo silloin. Hymyilyttää.

Puraisen Juliuksen leipomaa leipää, jonka lämpö leviää kehooni.
”Mmm! Se on ihanaa!”
Sinä tässä olet ihana, mitä ihmettä! Rakas, olen ihan häkeltynyt… Olin jo yöllä. Olen sinusta niin ylpeä. Tavattoman ylpeä. Voi muru.”
”Minäkin olen.”
”Niin sinun pitääkin.”
Suukotan häntä nenälle.
”Luetaanko uutiset ja syödään?”
”Kuinka voin keskittyä, kun sinä olet siinä ja puhut tuollaisia…”
”Hassu”, minä nauran. ”Anna minä luen sinulle.”
”Lue, rakastaisin sitä.”

Ja minä luen. Aamu kuluu hiljalleen, meillä on pieni hetki yhdessä ennen arjen alkua. Aurinko paistaa lempeästi, enkä minä pelkää kohdata alkavaa päivää.

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Silmien takana

 Taivas raivoaa, kun seison ikkunan edessä ja tuijotan ulos. Kaikkeus on valkoinen ja äänetön jopa kaikessa myrskyssään. Sillä ei ole sanoja minulle. Tämä sama maisema saa minut joka kerta. Aukeneva piha, raskas musta portti. Katulamput, äänettömiä nekin. Olen ajatellut tässä seisoessani maailmaa jo kymmeniä vuosia. Katsellut pihakiveykselle ja toivonut, että joku avaisi portin, ulko-oven ja sydämeni, ottaisi minut itsenäni eikä kävelisi pois. Aina tässä samassa kohdassa. Pitkään aikaan en ole enää odottanut ketään. Silti löydän itseni nojaamasta seinään yhä uudelleen.

”Rakas? Onko kaikki hyvin?”
Säpsähdän ajatuksistani. Julius jättää tiskit pöydälle ja kävelee luokseni, silittää harteitani ja kallistaa päätään. Nyökkään. Hänen vuokseen en ole enää aikoihin tiennyt, miksi tuijotan yhä, miksi minua vielä edelleen pelottaa mennä nukkumaan yksin.
”Murunen?”
Painan pääni Juliuksen rintaa vasten. Tänään en osaa vastata hänelle. Tänään on hiljaista.

”Voinko tehdä jotakin? Vai haluatko, että olen vain tässä?”
”Minua pelottaa”, huuliltani pääsee. Lapsen ääni. Ohut kuin kalvo.
”Ei hätää, rakas, olen tässä. Voinko tehdä jotakin?”
”Minä… Mennäänkö sänkyyn?”

Jalkani pettävät sillä sekunnilla, kun avaan suuni. Julius on jo ottamassa kiinni. Hän kantaa minut yläkertaan sylissään, laskee sängylle ja tulee vierelleni lujempana ja voimakkaampana kuin ulkona raivoava myrsky.

”Haluatko keskustella?”
”Minä… Minä olen aina kertonut itselleni, että kukaan ei tahdo minua. Että jos joku tulisi, katsoisi ja näkisi, millainen ihminen todella olen, he eivät rakastaisi minua. Moni todisti sen. Tuli ja pelkäsi. Sain heidät pelkäämään… Olin vaikein, kamalin versio itsestäni, ja he menivät pois. Itkin ja itkin, koska kukaan ei rakastanut minua. Tietenkään ei, koska…”
Purskahdan itkuun.
”Koska minä satutin heitä! Se kaikki oli yhtä spiraalia… En saanut rakkautta, joten satutin, ja sen vuoksi kukaan ei halunnut minua. Ikuisuus hakkasi minut muottiinsa enkä enää… nähnyt. Itseäni tai ketään muutakaan.”

Julius ottaa minut syliin, mutta katsoo minua silmiin. Hän silittää selkääni, enkä tahdo hänen koskaan lopettavan.
”Mutta sinä… Sinä jäit. Näit minusta kaiken. Kaikkein pahimman. Kukaan muu ei nähnyt sitä, vain sinä. Silti olit siinä. Julius, rakkaani, sinä jopa palasit luokseni – kahdesti. Miten kukaan… miten minä…”
”Sinä ansaitset minut ja minä sinut. Kulta, me olemme hyviä ihmisiä. Ansaitsemme edetä elämässämme. Muistathan, että minä valitsin sinut? Ja valitsen joka aamu uudelleen.”

Painan pääni hänen rintaansa vasten ja itken niin, että koko kehoni kouristelee. Julius pitelee ja suukottelee, silti hetken tunnen pelkkää repivää kauhua, joka leikkaa kaikkein syvimmältä. Älä mene. Älä mene. Älä mene.

”Ei hätää. Ei mitään hätää. Saat olla siinä.”
”Tukehdun… auta…”
Tiukempi ote. Vapina ei lakkaa. En ole täällä. Olen taas syvällä, menneissä vuosissa, niissä, joista en tunnu pääsevän eteenpäin iltoina, joina eletty elämä hakkaa luissani ja sattuu.
”Sinä olet niin rakas, kuuletko? Pieni rakas. Ei mitään kiirettä minnekään. Ollaan tässä vain. Rakastan sinua.”
”Pelottaa…”
”Tiedän, ei mitään hätää…”
”Älä mene pois…”
”En mene. En ikinä mene. Valitsin sinut. En tahdo ketään muuta. Olet kuullut sen jo monesti, mutta sanon sen vielä – meidän kuuluu olla yhdessä. Sinun ja minun. Kaikki, mitä olemme kokeneet, ovat tuoneet meidät tähän. Ja tämä on maailman paras paikka olla. Sinun vierelläsi.”
”Pelottaa…”

Julius ottaa kasvoni käsiinsä ja sivelee hiljaa. Hän pyyhkii kyyneliäni. Rakastan sitä, että hän tekee niin. Kiinnityn siihen. Ajatukseen ihanasta, kallisarvoisesta miehestä, joka pyyhkii kyyneleeni ja on pysynyt järkähtämättä vierelläni. Hänellä ei ole mitään syytä lähteä. Hän on nähnyt minut pahimmillani jo kauan sitten, ja hän tuli takaisin, koska uskoi minuun. Nyt me olemme tässä. Vain tässä, emme vuosien takaisessa pimeydessä, emme äänettömässä myrskyssä.

Painan hitaan, pehmeän suudelman Juliuksen huulille ja kiedon käteni hänen ympärilleen.
”Anteeksi, kulta, mikään tästä ei ole sinun vikasi.”
”Tiedän. Ei tarvitse pyytää anteeksi. Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua, ja luoja miten rakastankaan… Olen sinusta joka päivä kiitollinen. Kiitos, että olet siinä ja valitset minut aina uudelleen.”
”En olisi missään muualla mieluummin.” Suukko otsalle. ”Pärjäätkö? Haluatko vielä sanoa jotakin? Tai haluatko, että minä sanon?”
”Tämä on hyvä. Tosi hyvä. Kiitos.”
Pusuja. Niin paljon, että hukun. Hyvä. Hukuta minut. Rakastan sinua. Painaudun häntä vasten, suljen silmäni ja näen valkean mysrkyn. Mutta hän on tässä, silittämässä minua uneen, eikä minulla ole mitään hätää.

*

Seuraavana iltana hivuttaudun kiinni Juliukseen, vedän peiton päällemme ja tuijotan häntä suurin silmin. Julius hymähtää, antaa suukon nenälleni ja virnistää.
”Miten suloinen…”
Naurahdan.
”Tässä minä vain.” Nielaus. ”Minä olen vähän miettinyt eilistä.”
Hän nyökkää.
”On ihanaa, että olet tässä edelleen. Minä pelkään kamalasti, mutta sinä olet siinä… Tiedätkö, miten hienoa se on? Miltä se tuntuu minusta… Että on joku, joka on nähnyt minusta kaikkein pahimman, ja silti ottaa syliin…”
Vien käteni hänen vatsalleen, silitän syvintä haavaa.
”Minä… minä vain…”

Menen lähemmäs, katson häntä syvälle silmiin. Enää en pelkää sitä ihmistä, joka niistä heijastuu. En kenties tiedä, kuka on tämä terävä, vaaleahiuksinen mies hänen edessään, mutta en enää suostu pelkäämään. Olen yhä sama ihminen, sama vellova kauhu sisälläni, mutta olen myös muuta, olen aina ollut. Pystyn tuntemaan syvää hellyyttä Juliuksen edessä, kykenen olemaan kaunis, pehmeä versio itsestäni eikä se tunnu enää teatterilta. Se on, kuka olen, kun hän silittää selkääni ja sanoo rakastavansa minua.

”Olet nähnyt kaikkein pahimman minusta, mutta arvaa mitä? Sinä tulet näkemään myös kaikkein parhaimman.”
”Mutta murunen, sinähän olet jo aivan ihana joka päivä!”
Pudistan päätäni.
”Ja pöh, sinä et vaan vielä tiedä, miten paljon parempaan pystyn. Ei pahalla, rakas, mutta sinulla on aivan surkea vertailupohja. Minusta tulee sinulle parasta mitä voin olla.”
”Sinun ei tarvitse pinnistellä niin kamalasti, riittää, kun vain olet siinä. Ihan oma itsesi.”
”Minä olenkin. Mutta sinä ansaitset vieläkin enemmän.”
”Tyhmä… Rakas, olet ihan tyhmä…”
”Niin olet sinäkin!”
”Me idiootit… Tule tänne, tule…”

Ja minä tulen.
”Haluaisin tänä iltana vielä vähän… tiedäthän…” Hän sipaisee reisieni sisäpintaa. ”Jaksaisitko?”
Emme ole tehneet mitään suurta hetkeen, mutta se ei haittaa. Meillä on niin paljon muutakin. Tähtitaivas toistemme silmissä.
”Jaksan.”
”Oikeastiko? Ethän sano tätä vain siksi, että minä haluan? Tai siksi, että haluat, että sinuun sattuu? Älä rankaise itseäsi enää.”
Silmäni suurenevat. Jokin hänen sanoissaan saa minut ymmärtämään.
”Tahdon sitä oikeasti. Mutta vain kädellä, pyydän, minuun sattuu vielä. Ja…” Vedän syvään henkeä. ”Olen päättänyt olla rankaisematta itseäni enää. En minä ansaitse sellaista. Sinä olet jo antanut minulle anteeksi, joten minunkin täytyy hiljalleen. Haluan tuntea itseni kokonaiseksi, en pelkästään ihmiseksi, joka elää sinun rakkaudestasi. Ansaitsen elää tämän elämän loppuun onnellisena, en jonakuna sellaisena, joka ei pääse yli itsestään. Tahdon vielä joskus antaa itselleni anteeksi ja kohdata jokaisen päivän vailla pelkoa. Sinun kanssasi.”

Julius hymyilee niin, että hänen suupielensä nykivät. Sitten hän kaappaa minut kyljestään päällensä, rutistaa ja hengittää syvään. Hymyilemme toistemme suihin, annan hänen kiepauttaa minut nopealla otteella alleen. Katsomme toisiamme pitkään. Nyökkään, annan luvan. Hän suutelee minua ja alkaa kiertää kehoani hellästi kaikkialta. Kiitollisuus, rakkaus ja nautinto sekoittuvat aisteissani ja kun suljen silmäni, näen vain kuvan, jonka ne muodostavat. Kauniin, kirkkaan kuvan, joka peittää kaiken aiemman alleen.

tiistai 5. tammikuuta 2021

Veljeni

 Pehmeänä kohoavat lumikinokset, hiljalleen maahan satelevat hiutaleet. Maailma ulkona hukkuu lumenvalkeaan. Käännyn hymyillen ikkunalta ja kierrän katseellani olohuonetta ja keittiötä. Anri ja Victoria laittavat iltateetä, Maria lukee kirjaa ja Wilhelm makaa peitto korvillaan sohvalla. Vain minun veljeni ja Dorian puuttuvat. Särö kuvassa.

Dorian tulee parvekkeelta hymyillen ja kaappaa Anrin pitkään halaukseen. Anri jää putsaamaan lumihiutaleita miehensä hiuksista. Juliusta ei näy. Missä minun veljeni on? Tätä tapahtuu harvoin. Edellisellä kerralla, kun Dorian ja Julius puhuivat kahden kesken, sen jälkeistä kaaosta siivottiin viikkoja. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun näin pienen veljeni suuttuvan silmittömästi.

Parvekkeen ovi kolahtaa. Juliuksen kasvoilla on merkillinen ilme. Minun on vaikeaa katsoa häntä sellaisena kuin hän on nyt. Osaan luea vain lapsen liikkeitä ja toiveita, mutta tämä aikuinen mies on minulle vieraampi. En tiedä, mitä kaksoseni ajattelee, kun hän palaa takaisin sohvalle ja vetää Wilhelmin hellästi syliinsä kuin huoneessa ei olisi ketään muita kuin he.

Lempeä rutistus. Sitten kova. Huomaan jääväni tuijottamaan. Juliuksen otteessa on jotakin epätavallista. Kulmakarvat kaartuvat, alahuuli väpättää. Aivan kuin lapsena. Hän vetää miehensä aivan liki, painaa päänsä tämän kiharapilveen ja alkaa huutaa.

Säpsähdän. Niin kaikki muutkin. Elämä pysähtyy. Julius on huutanut kuulteni vain kerran. Silloin, kun hänen miehensä miltei kuoli. Se on ainoa kerta, kun hän on haukkonut henkeään ja huutanut kuin kuoleva. Nyt hän ei kuulosta samalta. Ääni, jonka kuulen, on pelkästään surullinen. Vuosien raskauttama.

”Julius?”
”Mikä hätänä?”

Veljeni puristaa Wilhelmiä itseään vasten kuin mies olisi nukke eikä ihminen. En näe Wilhelmin kasvoja tänne, mutta hänen hartiansa vapisevat. Kun Julius kohottaa katseensa, se on täynnä surua, jonka kuvittelin jo menehtyneen. Hukkuneen syvälle. Vien käden suulleni, en saa henkeä. Kaikki muut menevät lähemmäs, mutta minä jään ikkunaa vasten, lamaannun veljeni surun edessä. Minun ei tarvitse arvata, mitä Dorian hänelle sanoi.

”Tämä… tämä on ollut niin epäreilua jo pitkään. Tätä on jatkunut jo kauan. Nyt, tämän loman aikana, olen kuullut ensimmäistä kertaa teidän suustanne jotakin hyvää ja kannustavaa”, Julius itkee. Minua tärisyttää. Veli. Veli rakas…
”Minulla on ollut jatkuva tarve selitellä itseäni ja sitä, mitä tunnen. Minua on alituisesti kyseenalaistettu ja alennettu. Vain, koska päätin vielä uskoa ihmiseen. Olemmehan me puhuneet tästä. Minä… minä taisin silloin suuttua teille pahasti.”
Enää veli ei kuulosta vihaiselta. Pelkästään uupuneelta.
”Minusta on tuntunut, ettei minulla ole oikeutta tuntea mitään omaa. Olla mitään omaa. Olen edelleen pelkkä poika, joka potkitaan päähän.”

Anri ja Dorian ovat molemmat kumartuneet veljeni puoleen. Wilhelm pitää häntä käsistä.
”Kaikki ovat kyseenalaistaneet tunteideni todellisuutta, jopa sinä itse, rakas…” Juliuksen ääni on jo niin ohut, että siitä näkee läpi. ”Haluan vain tulla nähdyksi ihmisenä. Uskokaa minua. Minä olen tällainen ihminen enkä mikään tuotos. Olen aina ollut tällainen. Täynnä valoa ja rakkautta ja…”
Julius painaa päänsä Wilhelmin olalle.
”Rakastan sinua, kulta. En halua olla siitä pahoillani. En ansaitse olla. Tämä on minun elämäni.”

Kaikki menevät lähelle. Kaikki paitsi minä. On jotain, mitä en näe. Kuulen pehmeitä, hyvitteleviä sanoja. Tämä kaikki on käyty läpi jo useasti. Tuijotan käsiäni, ne tärisevät, mutta en tunne niitä omikseni. Jään kauemmas. Jokainen askel kohti veljeäni katkaisee minulta jotakin. Huoneen tummat värit voimistuvat, kynttelikköjen valo särkee silmiä. En vieläkään ymmärrä, mitä minun pitäisi tilanteessa nähdä. Erotan vain veljen, jonka itku ei lakkaa. Sitten minä tajuan. Edes hänen rakkaimpansa kädet eivät häntä helpota, koska se, jonka lempeitä sanoja hän odottaa, on joku muu.

Minä.

”Julius.” Heikko, väritön ääni. Mutta hän reagoi. Nostaa katseensa ja katsoo suoraan minuun. Kaikkeen siihen, mitä nyt olen. Täydellisen läsnä. Olen sekunneissa riisutumpi kuin koskaan aiemmin. Julius nousee ylös, jättää kaikki muut paikalleen. Hän kävelee luokseni, ojentaa kättään kuin kokeillakseen, uskaltaako koskea. Hän rikkoo pinnan. Minä vedän hänet reippaaseen halaukseen, ja hän murtuu sekunneissa.

Minun pienen veljeni jalat pettävät. Se on ensimmäinen kerta sitten lapsuuden. En kykene pitelemään häntä pystyssä, hän hajoaa minua vasten olohuoneen matolle. Dorian tarttuu tilanteeseen, kantaa Juliuksen kanssani huoneeseeni. Julius itkee lohduttomasti tyynyäni vasten. Hänen raajansa näyttävät hervottomilta.

”Dorian…”
”En läksyttänyt häntä, päin vastoin”, Dorian kuiskaa. ”Ole kiltti hänelle.”
”Minä…” Sanat kuolevat kurkkuuni. Minua sattuu kaikkialle.
”Menen nyt. Me huolehdimme muusta. Olkaa te kaksin.”

Oven sulkeuduttua jään kaksin hajoavan veljeni kanssa, enkä tiedä, mitä teen. Juliuksen kyyneleet eivät tule vuosien takaa. Ne kuuluvat sille miehelle, joka hän on nyt. Sille veljelle, josta sallin itseni vieraantua.

”Julius…” kokeilen. Istun sängylle, vien käteni hänen selälleen. Julius kiepsahtaa ympäri ja tulee aivan lähelle, painaa päänsä reisiäni vasten. Hän on siinä, kunnes kyyneleet tyyntyvät. 
”Ehkä kaiken tämän ajan olen ajatellut, että sinä et enää rakasta minua. Että sinulle on vaikeaa hyväksyä se ihminen, joka minusta on tullut”, Julius sanoo hiljaa.
Vien käteni Juliuksen pehmeille hiuksille, silitän pitkään. Hellyys kumpuaa pinnalle, kaikki ne tunteet, joita olen pitänyt ihoni alla piilossa. Annan niiden tulla.
”Tiedän, että olen ollut karkea ja olen siitä pahoillani”, huomaan sanovani. ”En tahdo loukata sinua. Sinulla jos kenellä on oikeus onnelliseen elämään, sitä minä sinulle haluan. En tule ikinä rakastamaan ketään kuten sinua. Mutta sinä et ole minun. Vaikka minulla on kamala ikävä sinua, sinun elämäsi ei ole minun käsissäni.”

Juliuksen silmät suurenevat. Ne ovat kaikkien vuosien jälkeen yhä sietämättömän kirkkaat. Elämä ei ole samentanut niitä hetkeäkään.
”Kaipaatko sinä minua? Olen kuvitellut, että sinä… että sinä halveksit minua. Sitä, että rakastan ketä rakastan. Ja muutakin. Emotionaalisuuttani. Tätä hajoilevaa pientä sydäntä. Olen aina kuvitellut olevani huonompi sen vuoksi.”
”Minä rakastan sinua, veli…”

Ääneni murtuu. Jossakin syvällä sisällä särkyy jotakin. Rikki rikki rikki. Tartun Juliusta kädestä ja puristan koko ruumiini voimalla. Suljen silmäni, mutta luomien takana on pelkkää mustaa. Ensimmäistä kertaa hyväksyn, että minua pelottaa.

”Olemme olleet niin tyhmiä”, Julius huokaisee.
”Idioottiveli”, kuiskaan ja suukotan Juliusta otsalle. ”Sano suoraan. Minunko takiani sinuun on sattunut näin paljon?”
”E-… En minä…”
”En ole halunnut olla kylmä. En vain vieläkään osaa aina olla tilanteissa.”
”Frida, minä tunnen sinut enkä syytä sinua mistään. Olet minulle todella rakas ja arvostan mielipiteitäsi. Itkin tuolla vain omia tuntemuksiani, osittain helpotuksestakin. On raskasta tuntea syyllisyyttä siitä, että rakastaa – mutta sekin on oma valintani, ei sinun vikasi.”

Huokaisen. Lakkaan pörröttämästä veljeni tukkaa.
”Puhu minulle suoraan, veli.”
Julius parahtaa. Tällä kertaa en anna hänen päästä pakoon.
”…hyvä on. Okei. Minuun on sattunut tosi paljon. Kyllä, olet satuttanut minua kääntämällä pään. On vaikeaa elää normaalisti ja suudella Wilhelmiä sohvalla, kun tiedän, mitä ajattelet.”
”Julius, minä olen jo kauan sitten päästänyt sen pois. Se ei ole päätettävissäni. Elän sen kanssa. Näen sinun olevan onnellinen, ja se riittää minulle.”
Juliuksen silmät ovat suuret. Näen niistä kaiken, enemmän kuin tahtoisin. Tämä ei riitä hänelle.
”Mutta voitko sinä koskaan hyväksyä?”

Minusta lähtee tukahdutettu ääni. Nostan polvet sängylle ja painan pääni niihin.
”Minä… tahtoisin kovasti.”
”Mutta et juuri nyt voi?”
”En tiedä.” Sattuu. Pelottaa.
”Enkö minä ole enää sinulle se sama veli?”

Se havahduttaa minut. Kyyneleet pääsevät vapaasi, tärisen ja itken. Veli on siinä. Julius ei mene minnekään. Hänen katseensa kysyy lupaa, ja minä annan sen, itken vuorostani hänen sylissään. Hän rutistaa minua kovaa. Ehkä minä todella olen nähnyt vain haamun veljeni tilalla. Kuvan pienestä lapsesta. Painan pääni Juliuksen kaulalle ja annan hänen silittää minua.

”Luulin pitkään, että et”, kuiskaan, ”mutta sitten… Te menitte uudelleen kihloihin. Itkin hillittömästi koko sen jälkeisen yön. Se pieni lapsi, jota ajattelen sinua katsoessani, oli sittenkin yhä täällä. Se, jota minulla oli niin kova ikävä.”
Painan käteni hetkeksi Juliuksen sydämelle.
”Olen kulkenut laput silmillä – ajatella, minä enkä sinä… En nähnyt, miten onnellinen ja vahva sinusta olikaan tullut. Tätähän sinä aina halusit. Kaikki nämä vuodet olen kaikista sanoistani huolimatta toivonut, että valitsisit jotakin, joka minun olisi helpompi hyväksyä, jota ymmärtäisin paremmin. Ei se ole oikein. Sinä teet omat valintasi. Anteeksi, veli rakas, että en ole uskonut sinuun.”

Julius suukottaa minua päälaelle.
”Annan anteeksi. Olemme satuttaneet toisiamme, mutta älä unohda, että olet aina kaksoseni. En tahdo hylätä sinua. Rakastan ja kunnioitan sinua juuri sellaisena kuin olet.”
”Minäkin sinua, vaikka en aina osaakaan sitä sanoa.”
”Frida…” Tiedän, mitä sen jälkeen tulee. Tuttu äänensävy. ”Tarvitsen aina sanoja, muuten kaikki jää kaihertamaan eikä mistään ole aidosti apua. Kerro minulle, voitko koskaan oikeasti hyväksyä?”

Veli rakas. Älä katso minua noin syvälle. Juliuksen silmissä on kaikki, enkä tiedä, mitä voin hänelle antaa, jotta hänen suuria tunteva sydämensä rauhoittuu.
”Minä…” Nielaisen. Vedän syvään henkeä. ”Minä voin. Te elätte nyt niin tasaista elämää, että uskon voivani joskus täysin hyväksyä.”
”Frida. Tiedän, että muru puhui sinulle.”
Suuni loksahtaa auki.
”Hän… hän kertoi käymästämme keskustelusta? Apua. Oletko kunnossa?”
”Olen. Puhuimme siitä eilen. Ei muru sanonut mitään, mitä en olisi jo tiennyt. Minä olen hyvinkin kunnossa, mutta hän ei ole. Rakastan häntä, ja toivon, että hänkin vielä joskus uskoo sen koko sydämestään. Ja sinä myös.”

Silitän jälleen Juliuksen päätä. Käsi löytää tukan alta haljenneen korvanlehden. Pysähtyy. Joskus tämä muuttuisi vielä helpoksi. Julius tietää, mitä ajattelen.
”Minä uskon sen kyllä. Sanoin sen Wilhelmillekin.” Vedän syvään henkeä. Vapisen. Kyyneliä on yhä silmissäni. Pidän käteni korvanlehdellä. ”Veli rakas… Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun sanon näin. Minä kannustan sinua. Kaikessa siinä, mitä teet ja mitä olet valinnut. Okei? Olen tosissani. Olet jo onnellinen, mutta sinun on parempi tulla vielä hemmetisti onnellisemmaksi. Ruokaa, turvaa ja katto pään päällä. Ja… ja sinun rakkaasi, joka paranee joka päivä. Okei? Julius, okei?”

Julius nousee ylös. Hän sipaisee hiukset poskeltani ja antaa minulle pehmeän suukon. Hän vetää minut rutistukseen.
”Frida, rakastan sinua. Ihan kamalasti. Lupaan tulla joka päivä onnellisemmaksi. Ihan vain itseni vuoksi.”
”En ole koskaan ollut minkään kuulemisesta niin onnellinen…”

Julius kömpii peiton alle ja vetää minut mukaansa. Hätkähdän.
”Etkö tahdo mennä hänen luokseen?”
”Tahdon olla tässä siskoni kanssa.”
”Nukumme yhdessä niin kuin ennen vanhaan…”
”Ei, vaan niin kuin nyt. Niin kuin ne ihmiset, joita olemme tänä päivänä.”

Hän saa minut hymyilemään. Käperryn kiinni veljeni kylkeen ja painan silmäni kiinni. Juliuksen kädet ovat kietoutuneet ympärilleni. Sörkkään häntä kylkeen.
”Veli, sinusta on tullut vahva mies. Kamalaa. Voi näitä käsivarsia…”
Julius nauraa.
”Ihan tosi! Jestas…”
”Tiedän, tiedän…”

Julius pörröttää tukkaani. Hänen hengityksensä tasaantuu. Jään siihen, rakkaan kaksoseni lämpöön. Kun uni saapuu luokseni, tiedän nukahtavani kiinni aikuiseen mieheen enkä pieneen poikaan, josta täytyy kantaa raskain sydämin huolta. Minun rakkaaseen veljeeni, joka on taistellut tiensä tähän päivään, näihin lempeisiin tunteihin toistemme lämmössä.

maanantai 4. tammikuuta 2021

Yön läpi

 Kun Wilhelm menee edeltä yläkertaan, Anri pyytää minua jäämään. Tuijotan häntä pitkään hänen lemmikinsinisiin silmiinsä ja yritän miettiä, mitä hän voisi minulta haluta. Anri viittoo minut istumaan vierelleen sohvalle. Hetken kuvittelen, että hän kuljettaisi kätensä reidelleni ja silittäisi.

”Kuule, Julius, olen jo vähän aikaa halunnut puhua sinun kanssasi. Ehtisitkö nyt?”
Vilkaisen portaikkoon. Rakkaimpani varmasti tajuaisi, mistä on kysymys. Nyökkään Anrille.
”Haluaisin tavallaan… kiittää sinua.”
”Ai jaa?”
”Sinä tiedät, että minulla ja Wilhelmillä on pitkä historia.”
”Tiedän.” Kiristelen hampaitani. Nyt on hirveän huono hetki olla mustasukkainen. Anri on ihana ja huolehtivainen, ei joku, joka haluaa viedä rakkaimpani minulta. Muistutan siitä itseäni aina silloin tällöin.

Anri ristii jalkansa ja sipaisee valkean suortuvan kasvoiltaan.
”Et varmaan tiedä sitä, mutta joskus minä ajattelin haluavani hänet. Minulle rakkauksilla ei ole eri nimiä. Rakastan kaikkia samalla tavalla. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, miksi joku kutsuu yhtä ystäväksi ja toista rakastajaksi. Dorian on ensimmäinen ihminen elämässäni, jonka kohdalla olen osannut nähdä eron”, Anri kertoo hymyillen Dorianin nimen kohdalla. ”Mutta silti kerran minä halusin olla Wilhelmille se, joka silittää hänet uneen. Näin, että hän tarvitsisi sitä kipeästi. En vain koskaan ollut sellainen ihminen ja hän tiesi sen. Minun tapani rakastaa ei saanut hänen silmiään säihkymään. Osasin täyttää hänet vain halulla. Ehkä olimme molemmat hieman rikkinäisiä silloin.”

Anri puhuu niin avoimesti, että minua miltei itkettää. Vedän syvään henkeä.
”Rakastan häntä edelleen hyvin paljon. Siksi minusta on ihanaa nähdä teidät yhdessä. Näen, että sinä ole se, jota hän on kaivannut koko elämänsä. Teet hänelle niin hyvää. En ole koskaan nähnyt parasta ystävääni tällaisena. Wilhelm sädehtii, kun kosket häntä. Olen tuntenut hänet kauan, enkä ole koskaan nähnyt häntä tällaisena. Hän on eläväisempi kuin koskaan.”
”Minä… Minä en tiedä, mitä sanoa. Hän… hän välittää sinustakin kovin paljon. Hän arvostaa sinua.”
”Niin, nyt, kun hän saa sinulta tarvitsemansa.”

On uskomatonta, että juuri Anri kaikista ihmisistä sanoo minulle kaiken tämän. Tahtoisin vain juosta yläkertaa, kaapata rakkaani syliin ja kertoa hänelle, että olen vihdoin tässä, aina hänen luonaan. Katson Anria, miehen lempeitä, kauniita piirteitä ja hymyilen. Anri on aina ollut meille ihana ystävä.

”Minäkin olen koko ikäni tarvinnut jotakuta sellaista kuin hän”, hymähdän. ”Tuntuu, että teistä kukaan muu kuin sinä ei näe sitä. Ei minua ole piesty pysymään tässä. Minä olen tällainen ihminen ja minun on saatava olla, tai kuolen. Minä tunnen paljon ja haluan hukuttaa hänet rakkauteeni, en osaa mitään muutakaan tapaa. Se tekee minut onnelliseksi. Ei kukaan minua siihen pakota. Olen hyvin kiitollinen sanoistasi, ne antavat minulle varmuutta.”
Anri hymyilee pehmeästi.
”Tietenkin sinä olet sellainen ihminen. Minä kyllä ymmärrän. Olette molemmat onnekkaita. Sinä olet saanut Wilhelmistä esiin hänen hauraimman, herkimmän puolensa. Hän tuskin tuntee sitä vielä täysin itsekään. Pidä siitä hyvää huolta.”
”Pidän. Ja hänkin pitää minusta, vaikka kukaan ei sitä uskokaan. Hän on hyvin hellä.”
”Tiedän senkin.”

Nousen ylös, kun Anri ei sano enää mitään.
”Kiitos, Anri. Kiitos, että ymmärrät. Joskus en saa henkeä, kun minusta tuntuu, että kaikki muut kieltäytyvät näkemästä minua ihmisenä.”
”Minä näen kyllä. Äläkä unohda, että olen tuntenut Wilhelmin kauemmin kuin muut. He eivät näe samaa kuin minä. Mitään puolustelematta tietenkään.”
Nyökkään. Miksemme ole puhuneet tästä jo kauan sitten? Joskus tuntuu, että tässä on kaikki, mitä olen halunnut kuulla.
”Kiitos…”

Hymyilemme toisillemme pienen häviävän hetken ennen kuin menen yläkertaan rakkaimpani luo. Näin Anrin sinisilmistä jo kaiken. Vedän syvään henkeä, hengitän kiitollisuutta syvälle sisääni. Avaan oven ja istun sängynlaidalle. Wilhelm on painanut silmänsä kiinni ja vetänyt peiton korviinsa, mutta hän ei koskaan nuku ilman minua. Hän avaa silmänsä, kun sipaisen hänen niskaansa.

Vetäydyn peiton alle, painun tiukasti häntä vasten ja suutelen lujaa.
”Rakas… haluatko…”
Hänen suunsa raottuu, kulmansa kaartuvat. Sitten hän nyökkää ja vetää minut tiukemmin otteeseensa. Kaikki tapahtuu nopeasti ja sellaisella voimalla, että minua huimaa. Rakastan sinua. Rakastan sinua. Jokainen kosketus on muistutus. Kykenen ajattelemaan vain Anrin sanoja. Ne varmistavat minulle kaiken. Tämän pienen ihmisen kuuluu olla juuri tässä.

Kaiken jälkeen Wilhelm makaa tiukasti kiinni kyljessäni, vaalea pää rinnallani. Hän silittelee minua vatsasta kylkeen.
”Kulta… Onko kaikki hyvin?” hän kysyy hiljaa. Käsi pysähtyy.
”On”, sanon suukottaen hänen päätään. ”Paremmin kuin koskaan. En haluaisi olla missään muualla. Kuinka niin? Onko sinulla kaikki hyvin, enhän ollut liian kova?”
”Olit ihana, kiitos”, Wilhelm suukottaa rintakehääni, ”en minä sitä. Sinä vain… Sinä et yleensä huuda noin kovaa.”

Tunnen punastuvani. Hän on meistä se, joka on äänekäs.
”E-… En edes huomannut. Mutta taidan tietää, mistä se johtuu.”
”Puhuitte Anrin kanssa, eikö niin?”
Hymähdän. Häneltä ei jää mitään huomaamatta.
”Minä vain tajusin, että olemme aivan oikeassa paikassa. Rakas… puhutaanko? Jaksatko vielä?”
”Jaksan.”

Nousen istumaan ja vedän Wilhelmin pään syliini. Silittelen hiljaa hänen kiharoitaan.
”Sinä sanoit minulle vain vähän aikaa sitten, ettei sinussa ole mitään rakastettavaa. Että odotat vain päivää, jolloin tajuan kyllästyneeni sinuun. Mutta rakas, oletko koskaan nähnyt, miten katson sinua? Rakastan pienimpiäkin asioita, joita teet. Kun katsot ikkunasta ja hymyilet jollekin, jota en näkisi vaikka tulisin katsomaan. Kun siivoat niin tohkeissasi, ettet huomaa mitään muuta. Kun tulet innoissasi esittelemään uusinta maalaustasi ja se on upeampi kuin kaikki aiemmat. Tai kun tiskaat ja hyräilet, kun kuvittelet, etten kuule. Saati, kun pyörähtelet intoa kasvoillasi uudessa mekossa ja naurat.”
Hän katsoo minua kuin ei voisi ymmärtää, että sanon kaiken tämän ääneen.
”En minä halua ketään muuta. Enkä mitään toista elämää, sitä, jonka kokoajan näet lävitseni. Haluan sinut. Meidän arkemme. Minä rakastan sitä, mitä olet ihmisenä. Ja sinä kehityt valtavasti kokoajan. Otat muut huomioon, tulet hellemmäksi päivä päivältä. Olen sinusta tavattoman ylpeä.”

Wilhelm nousee istumaan ja halaa minua tiukasti. Hän antaa kevyen suukon suulleni ja jää sivelemään kasvojani kuin haluaisi muistuttaa itseään niiden joka kulmasta.
”Kiitos. Kiitos… Minä… minä olen pelännyt asioita. Sellaisia, joista en ole vielä uskaltanut kertoa sinulle.”
”Uskaltaisitko nyt?”
Hän nyökkää varovasti. Kosketan nyt suoraan sitä haurautta, josta Anri puhui. Wilhelm vetäytyy taaemmas hengittäen syvään.

”Minä… Minä olen puhunut tästä kahdelle ihmiselle. Kolme vuotta sitten Anrille ja vain viikko sitten sinun siskollesi.”
”Olet puhunut Fridan kanssa kaksin?”
”Olen. Se koskee sinua. Kerran minä ajattelin, että minä olen luonut sinut. Että kaikki sinulle aiheuttamani kipu sai sinut uskomaan vain sen olevan rakkautta. Kun kymmenen vuoden jälkeen tapasimme toisemme, sinä sanoit minua luojaksesi. Se säikäytti minut. Sait minut tajuamaan, mitä todella olin sinulle tehnyt. Et enää päässyt eteenpäin. Kuvittelit valinneesi minut, mutta annoinko minä sinulle muka muuta vaihtoehtoa? Olin niin heikoilla, etten olisi hyväksynyt mitään muuta. Sinä vain valitsit sinulle luodun maailman sisällä itsellesi parhaimman vaihtoehdon. Mutta kaikki vaihtoehdot olivat minun luomiani, näitkö sinä koskaan sitä?”

Ohut ääni. Hauraampi kuin hänen vapisevat hartiansa.
”Pelkäsin sitä vuosia. Sitä, että rakastit minua, koska en antanut muuta vaihtoehtoa. Olin lopulta kammottavasti oikeassa – sain sinut itselleni väärimmällä mahdollisella tavalla. Minua hirvitti kuulla, että kaikki muut suhteesi kariutuivat, koska sinulla oli ikävä minua. Ei ollut. Ei ollut… Sinä halusit jotain muuta. Olit addiktoitunut minuun. Antauduit, koska ei ollut muutakaan. Ja sisimmässäni minä toivoin, että voisimme vain tavata uudelleen. Halusin tietää, rakastaisitko minua ollenkaan, jos saisit todella itse valita.”

En kykene edes itkemään. Wilhelm jatkaa vielä.
”Myöhemmin olen ymmärtänyt, että juuri tämä saa sinut uskomaan, ettet ole ihminen. En halua sinun kuvittelevan, ettet osaisi tehdä omia päätöksiäsi. Mutta pieni rakas, kun en minä ole antanut sinun koskaan tehdä niitä. Se hirvittää minua… Olen kuvitellut, että ainoa asia, joka sinua pitää minussa, on meidän fyysinen yhteytemme ja menneisyytemme. Ja nyt sinä sanot tuollaisia asioita… Kauniita, ihania asioita. Aivan kuin minussa muka oikeasti olisi vielä jotakin rakastettavaa jäljellä…”

Sisälläni kuohahtaa. Kiskon Wilhelmin syliini, puristan hänet tiukasti minua vasten. Hän on liian uupunut laittamaan vastaan, vaikka hän jääkin pudistelemaan päätään. Pitelen häntä lujaa ja lempeästi.

”En voi antaa sinun sanoa minulle noin. En enää. Ei käy, Wilhelm, ei käy. Sinulla ei ole mitään oikeutta…”
”Anteeksi, en tahdo loukata sinua ja tunteitasi, en tahdo…”
”Sinä loukkaat itseäsi puhumalla noin! Me emme voi mennä menneeseen. Emme voi enää tietää. Nyt ei saa jossitella, rakas, ei saa tai me kuolemme molemmat. Luota minuun. Ole kiltti ja vain luota minuun, olen käsitellyt kaiken, minä tiedän mitä teen. Vannon sen. Luoja, minä rakastan sinua, ole kiltti ja usko se. Sinäkin rukoilit minua kerran uskomaan, nyt on minun vuoroni. Usko minua…”
”Minä uskon…”

Vapisemme molemmat, mutta kyyneliä ei tule. Hän tuijottaa minua epätoivonsa läpi, ja minä siirrän hänen hiuksensa kasvoilta, sivelen hiljaa.
”Kiitos, kun puhuit minulle…” kuiskaan ja suukotan hänen korvanlehteään.
”Tuntui, että oli viimein pakko. Vaikka vannoin itselleni jo kauan sitten, etten kertoisi näistä ajatuksista sinulle. Eivät ne muuta mitään.”
”Mitä Frida sanoi, kun keskustelitte?”
”Samaa kuin joskus kauan sitten. Että sinä rakastat minua kaikesta huolimatta. Anteeksi, että puhuin hänelle selkäsi takana. Hän on ainoa ihminen, joka ei käsittele minua silkkihansikkain. Tarvitsin kovia sanoja.”
”Läksyttikö hän sinua?”
”Vähän. Mutta tarvitsin sitä. Älä suutu hänelle. Sinulla on hyvä sisko.”
”Niin on. Mutta rakas…”
”Niin?”
”Tarkoitin joka sanaa, jonka sanoin. Olen tyytyväinen ja iloinen kanssasi. Älä pelkää. Enää ei tarvitse pelätä, olen vihdoin tässä.”

Hän sulaa syliini. Eleiden avuttomuus avaa kaikki haavani, saa minut pitelemään häntä entistäkin tiukemmin. On kuin silittäisin aikojen läpi jokaista versiota hänestä. Hän on yhä se pieni lapsi, joka piiloutuu komeroon.

Olemme siinä kauan puhumatta mitään. Joskus niin on paras. Kun Wilhelm lopulta kiepsahtaa vierelleni ja painaa päänsä tyynyyn, sammutan kynttilän ja kömmin peiton alle häneen kiinni.
”Ai niin. Muru. En minä oikeasti tahdo sinulta vain seksiä. En ole kanssasi vain siksi, että olet viehättävintä, mitä tässä maailmassa on. Vaikka olethan sinä ihana, tavattoman ihana…”
”Tiedän sen… On vain joskus todella vaikeaa nähdä itsessäni edes jotain hyvää ja kaunista.”
”Minä näen joka päivä”, hymähdän. ”Haluatko listan?”
”Ei! Rakas! Seis!”
”Sinun tapasi polttaa ruokia pohjaan yrittäessäsi kokata, sinun naurusi ja äänesi, varsinkin, kun laulat, ne hetket, kun keskityt johonkin ja kulmiesi väliin tulee ryppy –”
”En kestä, muru, nyt lopetat!”

Hän nauraa rintaani vasten. Onnistuinpas. Miten vapautunut ja kaunis ääni. Painan suukkoja kaikkialle häneen, huomaan hienoisen värähdyksen hänen lanteissaan.
”Oi…”
”Ei enää. Ei. Sinun pitää levätä”, hän kuiskaa.
”Niin sinunkin.”
Ja sitten suutelemme kuin emme olisi koskaan suudelleetkaan. Täydellä voimalla, silti lempeästi, naurua rinnassamme. Tässä hetkessä tiedän, että me olemme vasta alussa. Ihanassa, kauniissa alussa, jonka jälkeen tulisi vielä monta lempeää yötä.

perjantai 1. tammikuuta 2021

Punainen

 SV: seksi

(Ajalta kauan ennen Valosta annettua)

Hän erottuu muiden seasta kuin väärään paikkaan istutettu kukka. Selkä suorassa, ylpeät, terävät kasvonpiirteet. Hän on nuorempi kuin minä, mutta hänellä on silmät, jotka ovat nähneet enemmän kuin nuoresta ulkomuodosta voi päätellä. Vedän siskoni syrjään ja nyökkään vaaleaan nuorukaiseen päin.

”Kutsuitko sinä hänet?”
Maria pudistaa päätään.
”Etkö sinäkään?” hän kysyy.
”En. Mielenkiintoista.”

Olen jo ottamassa askeleen kohti nuorta miestä, kun Maria vetäisee minua käsivarresta.
”Niin. Tai vaarallista.” Marian sininen katse kiertää huonetta. Tuttuja kasvoja. Jokainen on asemoitunut kuten heidän kuuluukin. Organisoituna kaikki sujuu paremmin. Vaalea nuorukainen ei sovi kuvaan. Aina joskus juhliin löytää vieras jonkun kutsumana. Tämä poika ei kulje kenenkään seurassa. Hän ei näytä ihmiseltä, joka antaisi kutsua itsensä sisään.

”Ei, tämä on jotain muuta”, sanon katsomatta Mariaa silmiin. ”Minä hoidan tämän.”
”Ole varovainen. Neuvostossa ei katsottaisi hyvällä, jos jäisimme kiinni.”
”Tiedän. Kiitos, arvostan huolenpitoasi, ihan todella arvostan. Minä hoidan tämän.”

Nuorukainen ei ota katsekontaktia, vaikka menen aivan lähelle. Kosketusetäisyydellä hän ojentaa minulle savukettaan ja hymyilee. Ei lempeän ihmisen hymy. Jonkun sellaisen, joka tietää, mitä haluaa. Saan väristyksiä.

Hän ehtii polttaa savukettaan puoliväliin ennen kuin katsoo minua uudelleen. Hän tuijottaa minua merkillinen katse mustissa silmissään.
”Millä nimellä minun tulisi kutsua sinua?”
”Minä kuvittelin, että tämä on anonyymi tilaisuus”, hän sanoo hymyillen jälleen.
”Sinä siis tiedät, missä olet.”
Hymähdys. Teatteria, mutta viehättävää sellaista. Hetken olemme aivan hiljaa.
”Alden”, hän vastaa lopulta.
Henkäisen.
”Ei ole totta, oikeastiko?”

Uusi hymähdys, aiempaa aidompi. Kaikki täällä tietävät Aldenit. Tämän täytyy olla heidän poikansa.
”Wilhelm, eikö niin?” pinnistän hänen nimensä mieleeni.
Hänen silmänsä suurenevat.
”Muistit nimeni. Harvinaista.”
”Tietenkin, luin sen lehdestä. Teidän lehdestänne.”
Hän alkaa nauraa. En ole koskaan kuullut sellaista naurua.
”Harva muistaa, että heillä on poikakin.”

En tiedä, miten minun pitäisi kuulla hänen sanansa. Toisaalta hän vain toteaa ne, toisaalta niiden takana on hienoisen katkera sävy. En ehdi ajatella asiaa, kun hän lähtee kävelemään käytävälle. Viimeistään siinä vaiheessa tiedän hänen kutsuneen itse itsensä. Sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin. Vilkaisen Mariaan. Hän katsoo suoraan minuun. Pidä tilanne hallinnassa, viestin hänelle katseellani. Ihmiset kiertävät huoneistossa rauhallisesti, odottavat aloitustani. Hetki vielä.

”Näytä minulle, missä täällä on lähin käymälä”, Wilhelm sanoo tyynesti. Kuljetan hänet portaat ylös vasemmalle. Osoitan kädelläni oikeaan suuntaan, mutta hän ei tee elettäkään kulkeakseen sinne.
”Hetkinen nyt”, minä sanon.
Wilhelm kallistaa päätään kuin ei ymmärtäisi, mitä tekee.
”Ei tämä näin toimi. Me kaikki olemme aina yhdessä. Ei erityiskohtelua, ellei siitä sovita etukäteen. Alakerrassa kaikki odottavat minua.”
Ei elettäkään. En osaa päättää, onko hän enemmän päättäväinen vai välinpitämätön. On kuin hän ei antaisi minulle vaihtoehtoja. Hän seisoo edessäni hievahtamatta.

”Kuulehan nyt. Voin katsoa sormien välistä sitä, että saavut kutsumatta paikalle, mutta nämä tilanteet ovat tarkoin organisoituja hyvistä syistä.” Kuulostan huonoimmalta versiolta itsestäni. Miten tylsää. Minä en ole tällainen ihminen. Minä nautin siitä, kun saan kutsua talon täyteen kauniita ihmisiä ja tuntea heidät ihollani. Impulsseja ja intohimoa. Siitä on logiikka kaukana. Niihin hetkiin minä unohdan itseni.

Wilhelm ei ota askeltakaan lähemmäs. Hän sammuttaa savukkeensa portaiden kaiteeseen ja ripottelee tuhkat kokolattiamatolle. En sano siitä mitään. Wilhelm vain katsoo minua pitkien ripsiensä alta.

”Minuä en halua organisoitua. Minä haluan sinut. Tässä ja nyt.”
Sisälläni värähtää. Jokin kuohuu yli. Tämän nuoren miehen röyhkeys voittaa kaiken rationaalisen minussa. Kiskon hänet kädestä makuuhuoneeseeni ja vedän oven kiinni. Painan hänet ovea vasten, sivelen hänen teräviä leukaperiään, tutkin ja ihmettelen. Miten maineikkaan perheen poika on tässä, minun sormieni alla? Kiehtovaa. Tavattoman kiehtovaa. Reagoin sillä ainoalla tavalla, jolla osaan. Riisun hänet puoliksi ja yritän kääntää hänet ympäri.

”Ei! Tahdon nähdä sinut.”
Yllätyn niin, että hätkähdän. Vedän Wilhelmin minua vasten, kosken ensin hellästi, sitten lujempaa.
”Haluatko sängylle?”
”Älä kysy. Tee.”
Miten ihana. Hän tietää, mitä haluaa. Kaadan hänet silkkilakanoihin, lukitsen hänen kätensä. Hän saakoon haluamansa. Olen luja, lakkaan varomasta, kun hän taipuu kehoani vasten ja antautuu. Pää kallistettuna ja jalat ylhäällä on hän sietämättömän upea. Kaunis lisä kaikkien niiden kasvojen jatkoksi, joita ajattelen iltaisin. Kokoelmani. Kuin maalauksia seinillä.

Wilhelm ei päästä ääntäkään koko aikana. Kun olen valmis ja hän makaa jalat hienoisesti väristen lakanoillani, huomaan nauttineeni suunnattomasti. Hän ei antanut itsestään mitään, otti vain, halusi sellaisella palolla, että olisin tehnyt sen edessä mitä tahansa. Alakerrassa kaikki odottavat minua, Maria pitää kudelmaa kasassa. Mutta minä en tahdo liikkua. Minä tuijotan rikkaan perheen poikaa, joka vapisee vielä hetken ja nousee sitten istumaan vierelleni. Hänen pukiessaan vien varoen käden hänen olalleen.

”Sinä olet upea. Tahtoisin suudella sinua. Saanko?”
Hän ei antanut siihen aiemmin lupaa. Vain kehoonsa. On eri asia antautua halulle kuin hellyydelle. Wilhelmin silmät siristyvät. Sitten hän tulee itse lähemmäs, suutelee pehmeämmin kuin kuvittelin. Hän on miltei hellä. Kun huulemme erkanevat, hän sivelee kasvojeni kaarta hetkisen ja vetäytyy sitten kokonaan sängyltä.

Wilhelm on avaamassa ovea sanomatta mitään, kun pysäytän hänet.
”Odota.” Nielaisen. ”Tuletko toistekin?”
Hienoinen hymy. Hän sipaisee vaaleita kiharoitaan.
”Kenties.”
Sitten ovi sulkeutuu.

En muista loppuillasta mitään. Mutta sen muistan, että seuraavalla kerralla, kun Wilhelm ilmestyi juhliini, hänellä oli punatut huulet. Kukka puhkesi loistoonsa.