SV: seksi
(Ajalta kauan ennen Valosta annettua)
Hän erottuu muiden seasta kuin väärään paikkaan istutettu kukka. Selkä suorassa, ylpeät, terävät kasvonpiirteet. Hän on nuorempi kuin minä, mutta hänellä on silmät, jotka ovat nähneet enemmän kuin nuoresta ulkomuodosta voi päätellä. Vedän siskoni syrjään ja nyökkään vaaleaan nuorukaiseen päin.
”Kutsuitko sinä hänet?”
Maria pudistaa päätään.
”Etkö sinäkään?” hän kysyy.
”En. Mielenkiintoista.”
Olen jo ottamassa askeleen kohti nuorta miestä, kun Maria vetäisee minua käsivarresta.
”Niin. Tai vaarallista.” Marian sininen katse kiertää huonetta. Tuttuja kasvoja. Jokainen on asemoitunut kuten heidän kuuluukin. Organisoituna kaikki sujuu paremmin. Vaalea nuorukainen ei sovi kuvaan. Aina joskus juhliin löytää vieras jonkun kutsumana. Tämä poika ei kulje kenenkään seurassa. Hän ei näytä ihmiseltä, joka antaisi kutsua itsensä sisään.
”Ei, tämä on jotain muuta”, sanon katsomatta Mariaa silmiin. ”Minä hoidan tämän.”
”Ole varovainen. Neuvostossa ei katsottaisi hyvällä, jos jäisimme kiinni.”
”Tiedän. Kiitos, arvostan huolenpitoasi, ihan todella arvostan. Minä hoidan tämän.”
Nuorukainen ei ota katsekontaktia, vaikka menen aivan lähelle. Kosketusetäisyydellä hän ojentaa minulle savukettaan ja hymyilee. Ei lempeän ihmisen hymy. Jonkun sellaisen, joka tietää, mitä haluaa. Saan väristyksiä.
Hän ehtii polttaa savukettaan puoliväliin ennen kuin katsoo minua uudelleen. Hän tuijottaa minua merkillinen katse mustissa silmissään.
”Millä nimellä minun tulisi kutsua sinua?”
”Minä kuvittelin, että tämä on anonyymi tilaisuus”, hän sanoo hymyillen jälleen.
”Sinä siis tiedät, missä olet.”
Hymähdys. Teatteria, mutta viehättävää sellaista. Hetken olemme aivan hiljaa.
”Alden”, hän vastaa lopulta.
Henkäisen.
”Ei ole totta, oikeastiko?”
Uusi hymähdys, aiempaa aidompi. Kaikki täällä tietävät Aldenit. Tämän täytyy olla heidän poikansa.
”Wilhelm, eikö niin?” pinnistän hänen nimensä mieleeni.
Hänen silmänsä suurenevat.
”Muistit nimeni. Harvinaista.”
”Tietenkin, luin sen lehdestä. Teidän lehdestänne.”
Hän alkaa nauraa. En ole koskaan kuullut sellaista naurua.
”Harva muistaa, että heillä on poikakin.”
En tiedä, miten minun pitäisi kuulla hänen sanansa. Toisaalta hän vain toteaa ne, toisaalta niiden takana on hienoisen katkera sävy. En ehdi ajatella asiaa, kun hän lähtee kävelemään käytävälle. Viimeistään siinä vaiheessa tiedän hänen kutsuneen itse itsensä. Sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin. Vilkaisen Mariaan. Hän katsoo suoraan minuun. Pidä tilanne hallinnassa, viestin hänelle katseellani. Ihmiset kiertävät huoneistossa rauhallisesti, odottavat aloitustani. Hetki vielä.
”Näytä minulle, missä täällä on lähin käymälä”, Wilhelm sanoo tyynesti. Kuljetan hänet portaat ylös vasemmalle. Osoitan kädelläni oikeaan suuntaan, mutta hän ei tee elettäkään kulkeakseen sinne.
”Hetkinen nyt”, minä sanon.
Wilhelm kallistaa päätään kuin ei ymmärtäisi, mitä tekee.
”Ei tämä näin toimi. Me kaikki olemme aina yhdessä. Ei erityiskohtelua, ellei siitä sovita etukäteen. Alakerrassa kaikki odottavat minua.”
Ei elettäkään. En osaa päättää, onko hän enemmän päättäväinen vai välinpitämätön. On kuin hän ei antaisi minulle vaihtoehtoja. Hän seisoo edessäni hievahtamatta.
”Kuulehan nyt. Voin katsoa sormien välistä sitä, että saavut kutsumatta paikalle, mutta nämä tilanteet ovat tarkoin organisoituja hyvistä syistä.” Kuulostan huonoimmalta versiolta itsestäni. Miten tylsää. Minä en ole tällainen ihminen. Minä nautin siitä, kun saan kutsua talon täyteen kauniita ihmisiä ja tuntea heidät ihollani. Impulsseja ja intohimoa. Siitä on logiikka kaukana. Niihin hetkiin minä unohdan itseni.
Wilhelm ei ota askeltakaan lähemmäs. Hän sammuttaa savukkeensa portaiden kaiteeseen ja ripottelee tuhkat kokolattiamatolle. En sano siitä mitään. Wilhelm vain katsoo minua pitkien ripsiensä alta.
”Minuä en halua organisoitua. Minä haluan sinut. Tässä ja nyt.”
Sisälläni värähtää. Jokin kuohuu yli. Tämän nuoren miehen röyhkeys voittaa kaiken rationaalisen minussa. Kiskon hänet kädestä makuuhuoneeseeni ja vedän oven kiinni. Painan hänet ovea vasten, sivelen hänen teräviä leukaperiään, tutkin ja ihmettelen. Miten maineikkaan perheen poika on tässä, minun sormieni alla? Kiehtovaa. Tavattoman kiehtovaa. Reagoin sillä ainoalla tavalla, jolla osaan. Riisun hänet puoliksi ja yritän kääntää hänet ympäri.
”Ei! Tahdon nähdä sinut.”
Yllätyn niin, että hätkähdän. Vedän Wilhelmin minua vasten, kosken ensin hellästi, sitten lujempaa.
”Haluatko sängylle?”
”Älä kysy. Tee.”
Miten ihana. Hän tietää, mitä haluaa. Kaadan hänet silkkilakanoihin, lukitsen hänen kätensä. Hän saakoon haluamansa. Olen luja, lakkaan varomasta, kun hän taipuu kehoani vasten ja antautuu. Pää kallistettuna ja jalat ylhäällä on hän sietämättömän upea. Kaunis lisä kaikkien niiden kasvojen jatkoksi, joita ajattelen iltaisin. Kokoelmani. Kuin maalauksia seinillä.
Wilhelm ei päästä ääntäkään koko aikana. Kun olen valmis ja hän makaa jalat hienoisesti väristen lakanoillani, huomaan nauttineeni suunnattomasti. Hän ei antanut itsestään mitään, otti vain, halusi sellaisella palolla, että olisin tehnyt sen edessä mitä tahansa. Alakerrassa kaikki odottavat minua, Maria pitää kudelmaa kasassa. Mutta minä en tahdo liikkua. Minä tuijotan rikkaan perheen poikaa, joka vapisee vielä hetken ja nousee sitten istumaan vierelleni. Hänen pukiessaan vien varoen käden hänen olalleen.
”Sinä olet upea. Tahtoisin suudella sinua. Saanko?”
Hän ei antanut siihen aiemmin lupaa. Vain kehoonsa. On eri asia antautua halulle kuin hellyydelle. Wilhelmin silmät siristyvät. Sitten hän tulee itse lähemmäs, suutelee pehmeämmin kuin kuvittelin. Hän on miltei hellä. Kun huulemme erkanevat, hän sivelee kasvojeni kaarta hetkisen ja vetäytyy sitten kokonaan sängyltä.
Wilhelm on avaamassa ovea sanomatta mitään, kun pysäytän hänet.
”Odota.” Nielaisen. ”Tuletko toistekin?”
Hienoinen hymy. Hän sipaisee vaaleita kiharoitaan.
”Kenties.”
Sitten ovi sulkeutuu.
En muista loppuillasta mitään. Mutta sen muistan, että seuraavalla kerralla, kun Wilhelm ilmestyi juhliini, hänellä oli punatut huulet. Kukka puhkesi loistoonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti