tiistai 9. heinäkuuta 2024

Laulumme

Kun sinä katsoit minuun ensimmäistä kertaa, minä en tiennyt, mitä tuntea. Kaikki laulut alkoivat sinusta ja loppuivat sinuun, sinussa soivat kaikki sävelmät, joita sydämeni tiesi. Sinä katsoit minuun ja näit, eikä kukaan ennen,

eikä kukaan jälkeen.

Sinun silmäsi tavoittivat minussa soinnin. Laulusi yhtyi omaani, enkä tunnistanut, missä melodiamme ristesivät. Olimme yhtä, tulit osaksi minua ja sinun laulusi soi minussa niin kuin minun sinussa.

Sinä,

aina sinä,

iänkaikkisessa soinnissa.

torstai 4. heinäkuuta 2024

Kukka

Naputan sormiani vasten pulpettia. Tunti ei ole vielä alkanut, muut tytöt eivät vilkuile suuntaani. Hyvä. Otan paperin ja piirtelen sen reunaan suttuisia kukkasia niin kauan, että opettaja tulee luokkaan. Syksystä asti ollut matematiikanopettaja on pitkä ja tummatukkainen, hänessä on ripaus nuoren pojan innostusta. Hän haroo tukkaansa ja naureskelee, mutta on samalla asiantunteva ja tehokas työssään. Me kaikki tiedämme, että hän on valmistunut viimevuonna ja on vielä tuore opettaja, mutta siihen nähden hän on saavuttanut jo huikean suosion.

Muut tytöt ovat aina aivan hiljaa, kun hän opettaa. Moni kutsuu häntä rohkeasti etunimeltä, mutta minulle hän on vain opettaja. Hänen etunimensä on Toni, mutta sen ajatteleminen tuntuu jotenkin laittomalta, liian arkiselta ja tutulta.

Opettajan luokassa istun aina keskellä. Sellaiseen paikkaan ei kiinnitetä huomiota. Veera ja Milja eivät ikinä istu keskelle. Ei siksi, että minä istun siinä, vaan lähinnä voidakseen mennä luokan taakse tuijottamaan läppäreitään. Aivan kuin opettaja ei muka huomaisi sitä. He ovat silti kiinnostuneempia tuijottamaan ruutujaan kuin minun rasvaista niskaani, ja se riittää minulle.

Opettaja on kova kysymään meiltä oppilailta vastauksia suoraan varoittamatta. Se on hänen tapansa testata, olemmeko hereillä. Minä osaan vastauksen suurimpaan osaan kysymyksistä, mutta en ole se, joka saa olla äänessä. Kun opettaja kysyy minulta, suuni on vahaa, en saa henkeä.

Vasta jälkikäteen tajuan, että minun on täytynyt jättää vastaamatta. Opettaja jää katsomaan perääni, hän tekee sitä usein. Tuijottaa, mutta ei samalla tavalla kuin Veera ja Milja, vaan pelkästään tavalla, joka yrittää tunnistaa ongelmaa. Haluaisin pahoitella. Jos tietäisin, mikä ongelmani on, olisin kirjoittanut sen jonnekin näkyville, josta kaikki voisivat sen aina tarkistaa. Sitten jokaisen ei tarvitsisi erikseen ihmetellä sitä kohdatessaan minut.

”Kukka.”

Opettajan sanomana nimeni ei kuulosta todelliselta. Sen sointi on kauniimpi kuin omassa suussani. Minä en ole koskaan muistuttanut vähääkään nimeäni, ja usein pohdin, mahtoiko nimi olla ironinen ennustus.

”Niin?”

”Onko kaikki hyvin?”

En tiedä, osaanko hymyillä riittävän uskottavaa kumista hymyä opettajalle.

”On.”

”Tiedätkö, Kukka… Voitko laittaa sen oven kiinni?” Opettaja viittoo minua sulkemaan luokan oven. ”Olen vähän miettinyt.”

”Ai jaa?”

”Olet vaikuttanut hieman vaisulta viimeaikoina. Onko kaikki varmasti hyvin?”

”On, on. Kiitti.”

Mietin Veeraa ja Miljaa, joiden on täytynyt nähdä minun jäävän tänne kahdestaan opettajan kanssa. Suussa maistuu sappi, jalat tahtoisivat jo johdattaa minut pois. Minne tahansa. Turvaa ei ole, olisi naiivia ajatella niin, mutta pois pitää päästä.

”Kukka?”

Säpsähdän niin, että opettaja näkee sen. En saa reaktioitani enää kuriin, paniikki tempoo sisälläni jo. Tämä on ensimmäinen kerta sitten yläasteen, kun se karkaa minusta niin, että joku todella näkee sen. Mielessäni välkkyy kuvia vertaissovittelijoiden tekaistusta empatiasta heidän silmissään. Luokanohjaajan keinottomuus sen edessä, kun tärvellyt tavarat voi aina korvata, mutta entä itsetunto, entä kaikki se kivulla rakennettu.

”Istu vaan rauhassa alas.”

Hymyni on epäonnistunut. Näen sen opettajan ilmeestä.

”Opettaja…”

”Sano vaan Toniksi, niin kaikki sanovat.”

En osaa vastata siihen mitään. Ei kukaan opettaja näyttäydy minulle ihmisenä, jota voi noin vain kutsua tuttavallisesti etunimeltä kuten ketä tahansa. Opettaja pysyttelee turvallisen etäisyyden päässä ja vain katsoo minuun tyynesti. Istun pulpetin päällä enkä puhu mitään. Katson vain vuoroin käsiäni, vuoroin opettajaa, ja viimein ymmärrän, että hätää ei ole. Mies ei kyselisi mitään. Saan hymyn takaisin kasvoilleni, ja tällä kertaa se on uskottavampi naamio.

”Kiitos.”

”Kukka… Saat aina puhua mulle. Kenelle tahansa täällä. Muista se.”

”Kiitos.” Nyökkään ja nousen ylös. Kävelen luokasta, katseeni on hysteerisen eläimen. Se ei vaistoa ketään lähettyvillä, mutta se ei vielä tarkoita mitään. Edes kaduilla se ei rauhoitu. Sydän lakkaa hakkaamasta rintaani vasta, kun oman huoneeni ovi on sulkeutunut. Tuijotan puhelimeni näyttöä, jonka toinen kulma on vieläkin korjaamatta. Muistan yhä, miltä sora tuntuu vasten poskea. Yksi hajonnut näyttö ei haittaa. Sen voi korjata. Tiedän, että en tee niin, mutta sen mahdollisuus on silti olemassa. Istuudun vaaleanlilalle päiväpeitolleni ja otan käteeni ensimmäisen romaanin, jonka näen yöpöydälläni. Vedän syvään henkeä ja sukellan.

Opettaja jatkaa perääni kyselemistä seuraavilla viikoillakin. Yritän olla viemättä liikaa huomiota, sillä Veera ja Milja ovat tarkkoja huomaamaan sellaiset asiat. Auktoriteettien osoittama kiltteys kostautuu aina.

En tiedä, milloin alan kiinnittää opettajaan tarkemmin huomiota. Hänen oma huolensa muodostaa kuplan ympärillemme. Sellaisen kuplan, josta käsin hänen tarkastelemisestaan tulee helpompaa. Yllättäen hän ei ole se komea nuori miesopettaja, josta moni kuiskii pukukopeissa liikuntatunneilla, vaan ihminen, joka on hetkeksi pysähtynyt katsomaan. Olin joskus hyvä kulissien kanssa, mutta minusta on täytynyt tulla huonompi, sillä hän näkee sen.

Mitä enemmän opettaja minusta huolehtii, sitä hankalampaa minun on ajatella hänestä vain opettajana. Hänestä tulee Toni. Toni kertoo minulle satunnaisia asioita itsestään, tekee itsensä tutuksi. Hän pitää hitaista sunnuntaiaamuista ja käy päivittäin pitkillä lenkeillä. Toni kuulostaa tavanomaiselta kaksikymmentäseitsemänvuotiaalta, joka asuu yksin ja nauttii liikunnasta ja säännöllisistä arkirytmeistä. Silti hänen tavassaan olla läsnä on jotakin kaikista poikkeavaa. Moni aikuinen elämässäni on ollut samanlainen, osoittanut huolta, mutta silti Toni tekee sen helläväraisemmin. Ikään kuin huomaamatta. Ohimennen.

Veeralta ja Miljalta kestää yllättävän pitkään pistää merkille saamani huomio, vaikka tavallisesti he ovat ensimmäisenä osoittamassa jokaisen muutoksen elämässäni. Uudet finnit kasvoilla, uusi tapa pitää tukkaa kiinni. Uusi nurkka, jossa sulautua massaan.

”Sulla on uusi poikaystävä, vai?” Milja nauraa välitunnilla, jonka olen viettänyt rauhassa tuijottaen matematiikan läksyjäni. Kirjoja ei voi lukea lukion käytävillä, ainoastaan vessoissa, sillä niitä en salli kenenkään katseen läpivalaista.

”En tiedä, mistä sä puhut.” Yleensä minun ei kannattaisi sanoa mitään, mutta tiedän, mitä tapahtuu, jos en sano. Tänään minusta ei ole ottamaan vastaan kipua.

”Tonista, tietty.”

Yskähdän.

”Anteeks?”

”Luuletko, että me ei olle nähty, kuinka sä jo nussit sitä mielessäsi? Tontsahan on ollut ihan lääpällään suhun, roikkuu sussa kokoajan. Onkohan sillä joku läskifetissi?”

Veera yhtyy Miljan raikuvaan nauruun. Seison hiljaa paikallani, tämä on vielä pientä. Nyin hupparin helmaa alemmas, vaikka tiedän, että he näkevät sen ja voivat myöhemmin käyttää sitä minua vastaan.

”Ehkä pitää kertoa Juuditille ja Mallulle, että Tontsa tykkää vaan läskeistä, niin ne ei turhaan mieti sitä joka tunti”, Veera nauraa.

”Joo, tai ehkä Kukan pitää jakaa niille sen dieetti.”

He eivät yleensä jaksa sitä pitkään. Pelkkään ulkonäköön puuttuminen on liian kuivaa, siinä ei ole heille mitään uutta. Mutta Toni. Saan väristyksiä. Milja ja Veera jättävät asian sikseen, mutta huomaan täriseväni hivenen vielä kotonakin. Toni ei ole kohdannut minua koko päivänä, enkä pystyisi katsomaan häntä silmiin juuri nyt.

Poikaystävä.

En ole ajatellut Tonista sellaisia ajatuksia. Minä en ajattele sellaista. Harmaa huppari ja collegehousut pitävät minut suojassa siltä maailmalta, se ei ole minua varten. Miljan ja Veeran kommentit hakkaavat silti sisälläni.

Olenko sittenkin ajatellut Tonista jotakin? Ei se ole kiellettyä, moni muukin tyttö on ajatellut. Mutta minä en ole sellainen. En ole osa sitä maailmaa, jossa muita ihmisiä katsotaan ja toivotaan jotakin. Minä en katso ihmisiä kahdesti, heidän katseensa saa ihoni kihelmöimään. En ole koskaan haaveillut olevani yksi niistä, jotka voivat jäädä S-Marketin kulmalle ja hymyillä juuri ajokorttinsa saaneille pojille.

Toni on aikuinen mies. Kaksissakymmenissä, mutta silti aikuinen mies. Se rauhoittaa minua. Hän on lempeä ja huomaavainen eikä tahdo mitään itselleen. Se on opettajissa parasta. Jos he kertovat jotakin itsestään, otan sen hymyillen vastaan ja mietin sitä pitkään, mutta mikään heidän asemassaan ei velvoita heitä tekemään niin. Siksi pidän Tonista. Hän on hyvä minulle, koska hän välittää opiskelijoistaan yksilöinä.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä selvemmin ymmärrän, että Toni on ensimmäinen ihminen vuosiin, jota uskallan katsoa pitempään. Yleensä katseeni vain pyyhkii ihmisten yli ja pakenee, mutta Tonin kohdalla en tee niin. Minä katson häntä pitempään ja huomaan pitäväni siitä, mitä näen. Tummat, kaarevat kulmat. Voimakkaat poskipäät, hallitsevat. Hän olisi komea kenen tahansa mielestä, mutta minusta etenkin hänen lempeytensä tekee hänen piirteistään vastustamattomat.

Häpeä ei tule aalloissa, se tulee paineella. Huomaan ajattelevani ensin Tonia, sitten vasta Miljaa ja Veeraa. Minä häpäisen Tonin näillä ajatuksilla. Sellaisilla, jotka ovat minulle vieraita ja epämukavia. Pisteleviä. Entä, jos Milja ja Veera todella tietävät, mitä ajattelen? Sittenhän Tonikin voisi nähdä sen minusta, eikä se sovi, se ei käy. Toni on vain hyvä ihminen. Hän juttelee minulle, koska hän on hyvä kaikille. Eivät lukion ensimmäisen luokan opiskelijan hatarat tunteet saa tulla hänen tietoisuuteensa. Sellaista on ja menee, hänen täytyy olla tottunut siihen, mutta minun tunteeni ovat taakka. Minun kaltaiseni ei koskaan saisi häpäistä niin hyvää miestä, vaikka hän takuulla osaisikin ottaa sen hyvin. Silti. Minä pidän epämääräisen olemukseni kaukana hänen loisteestaan.

Tonista tulee yhä vain aktiivisempi osa kouluarkeani.

”Kukka! Oletko sä menossa kotiin, vai onko sulla hypäri?”

”Kotiin.”

”Olisitko sä tarvinnut kyytiä?”

”Ai? No… En mä. Kiitos.” Hän saa minut nykyään hymyilemään. Hänen on täytynyt huomata se, sillä hän hymyilee itsekin eri tavalla takaisin.

”Oletko varma? Olen lähdössä kohta.”

”Joo, olen. Kiitos.”

”Okei. Pidä huolta. Nähdäänhän me huomenna?”

”Joo, mulla on mantsaa ja fysiikkaa iltapäivällä, vaikkei matikkaa olekaan.”

”Noni, hyvä juttu. Nähdään huomenna.”

”Huomiseen!”

Äiti ei ole vielä kotona, joten tiedän, että kotona ei ole sipsiä. Voisin odottaa äidin tuloa, mutta kaupassa käyminen veisi vain muutaman minuutin. Käteni hikoavat, suuni kuivaa. En voi mennä sinne. Kaupassa käyminen ei ole vaihtoehto. Jo kotimatka on liian pitkä. Hengenahdistukseni yltyy. Ajattelen Tonin hymyä. Mies haluaisi minun pystyvän siihen, vaikka hän ei tiedäkään mitään. En koskaan kerro Tonille Miljasta ja Veerasta enkä mistään muustakaan. Jos hän näkee, hän näkee, mutta yksikään sana ei ole koskaan livahtanut minusta ulos.

 Jo kaupan ovilla käteni tärisevät niin, etten pysty ajattelemaan mitään muuta. Päätän tuijottaa pelkästään niitä, kunnes löydän sipsit ja pääsen pikakassalle. Painelen täristen kassalaitteen nappuloita ja vihaan sen monotonista naisääntä, mutta en pysty keskittymään laittaakseni sen pois päältä.

”Ostatko sä sulle ja poikaystävälle vähän snäkkiä?”

En pysty nostamaan lompakkoa maksaakseni. Kaupan työntekijä valvoo pistettä kauempana, itku kaihertaa jo silmiä.

”Vai meinaatsä syödä noi kaikki itse?”

”Vittu, tietty se syö ne itse, kato tota sen kaksaria.”

Käteni eivät toimi. Kyyneliä ei tule, mutta mitään muutakaan ei tapahdu.

”Mikset sä vittu vastaa? Missä se sun boyfriend nyt on? Ettekö ookaan menossa treffeille?”

Tunnen, kuinka Milja tunkeutuu lähemmäs, aivan liian lähelle. Makea hajuvesi tukkii kaiken, en pysty toimimaan, en saa happea. Käteni eivät liiku.

”Et kai sä ihan oikeasti ole siihen ihastunut?”

”Ei vittu, Milja, se on. Se on!”

Kassalaitteen monotoninen ääni on kaikonnut. En ole maksanut ostoksiani, tuijotan sipsipussia ja sen kirkkaita värejä. Ohi kulkee ihmisiä.

”Sillä on ihan varmana tyttöystävä, ja vaikka ei oiskaan, oletko sä ihan vitun delusional? Millon sä olet viimeksi käynyt suihkussa tai vaihtanut vaatteet?”

”Kukalla on ihan omasta takaa hajuvettä”, Veera nauraa.

Tytöt ovat liian lähellä. Kehoni ei ole hetkeksikään unohtunut, miltä tuntuu tulla painetuksi asfaltiin. Reaktio käynnistyy heti, ja ensimmäinen ajatukseni ei ole se, että Milja ja Veera näkevät, vaan se, että sipsit jäävät maksamatta.

Kaupan valot ovat liian kirkkaat. Näen ne, kun makaan selälläni lattialla ja tärisen.

”Kukka? Kukka, oletko se sä?”

Miehen ääni on ainoa porttini todellisuuteen. Minun täytyy vain kuvitella se. Toni meni kotiin. Ei hän puhunut mitään kaupasta.

”Tarvitaanko siellä apua? Mitä tapahtui?”

”Kukka, katso mua. Onko kaikki hyvin?”

”Mä…”

Yllätyn siitä, että pystyn puhumaan. Toni on lähellä, hän on ottanut minut puoliksi syleilyynsä nostaakseen minut istumaan.

”Mitä tapahtui? Löitkö sä pääsi?”

”E-en”, soperran, ”mä vaan…”

”Pystytkö sä nousemaan? Tarvitaanko me apua tänne?”

Toni viittilöi kaupan henkilökunnalle, yhtäkkiä ympärilläni on niin monta ihmistä, että kasvot vilisevät silmissä. Ei Miljaa ja Veeraa. Minun on silti hankala saada henkeä. En tiedä, miten tilanne etenee. Toni saa minut mukaansa, en ole satuttanut itseäni, voin erinomaisesti. Miljan ja Veeran sanat ovat jo unohtuneet, mutta heidän läsnäolonsa tuntuu joka ruumiinosassani ja pistelee niin, että tukehdun.

Huomaan istuvani Tonin autossa. Toni ojentaa minulle sipsipussia.

”Maksoitko sä sen?”

”Ota.”

”Et kai sä maksanut sitä?”

”Kukka, sä säikäytit mut tosi pahasti. Ota nyt ne sipsit.”

”Anteeksi.”

”Haluatko sä puhua siitä?”

”Mä…”

Ajattelen kuraattoreita ja kouluterveydenhoitajia. Kiusaamiskyselyitä ja vertaissovitteluita. Tyhjiä sanoja, joista on jäänyt käteen vain tunne siitä, että mikään ei muutu. Ja sitten. Tonin katse luokkahuoneessa. Se ei koskaan vaatinut selityksiä, se vain oli ja tiesi.

En huomaa itkeväni ennen kuin Tonin lempeä koura laskeutuu olalleni.

”Kukka… Saat puhua mulle koska vain. Tahdotko, että ajan sut kotiin, vai haluatko tulla hetkeksi rauhoittumaan? Asun niissä Kangastien kerrostaloissa tässä lähellä.”

Hätkähdän. Tuijotan miestä silmät suurina.

”Ai että… tulisin käymään sun kotona?”

”Se, mitä tuolla kaupassa tapahtui, taisi olla aika iso juttu. Siitä voisi olla hyvä puhua ihan rauhassa. Jos vain haluat.”

En osaa sanoa mitään. Huomaan vain hymyileväni ja nyökkääväni. Kun löydän itseni pienestä valoisasta kaksiosta Kangastieltä, en todellakaan tiedä, miten sinne päädyin. Tonin sisustus on runsaampaa kuin kuvittelin. Vanhanajan opetustauluja kasveista ja maljakoita. Ne tuntuvat maadoittavilta.

”Sulla on kiva koti.”

”Istu vaan alas. Haluatko teetä? Kahvia? Keksejä?”

”Öö.. Lasi vettä. Ehkä teetä. Sori. Siis. Öm.”

”Tuon sulle ensin vettä ja keitän meille sitten teetä”, Toni naurahtaa. Minä silmäilen hänen kotiaan sillä välin. Jokainen asia täällä tuntuu sekä vieraalta että häkellyttävästi Tonilta. Kaikki se lämpö ja eloisuus, joka hänessä asuu, elää myös hänen kodissaan. Tee tuoksuu pelkästään aurinkoiselta. Jään hetkeksi turvaan kupin lämpöön.

”Haluatko sä puhua äskeisestä? Tai…”

Happi kulkee viimein. Vedän teen hedelmäistä tuoksua sisääni, annan sen asettua. Kaikki on hyvin. Keho tietää olevansa turvassa.

”Mä vaan… siis…”

Vasta nyt huomaan ajatella tyttöjen sanoja. Yhä harvemmin kiinnitän niihin huomiota, mutta nyt ne iskostuvat tajuntaani. Kyyneleet, jotka poskilleni vierivät, eivät ole enää paniikin ohjaamia. Olen rauhassa ja minuun saa sattua.

”He vain…”

”Ihan rauhassa. En pakota sua kertomaan mitään. Voidaan vain istua tässä ja juoda teetä, jos sä haluat.”

”Oot ihan liian kiltti mulle. Kukaan ei…”

”Kukka, sä ansaitset vain hyvää. Voit puhua mulle ihan kaikesta.”

”Mä en jaksa tätä enää”, sanon ja hengitän raskaammin, ”en enää yhtään päivää ja yötä tän jatkuvan pelon kanssa…”

”Mitä sä pelkäät?”

Haluaisin sanoa Miljaa ja Veeraa, mutta en tiedä, pelkäänkö heitä enemmän kuin itseäni. Pelkään sitä tyttöä, joka verhoilee itsensä harmaisiin isoihin vaatteisiin ja lukittautuu huoneeseensa, koska maailma on liian suuri ja satuttanut liian monta kertaa. Sen minä haluaisin sanoa. Se, mitä tulee ulos, on jotain muuta.

Minä kerron Veerasta ja Miljasta. Kerron yläasteesta, kerron pitkistä välitunneista vessakopissa ja pakonomaisista rutiineista kotimatkalla, jotta varmistin, ettei kukaan seuraa minua kotiin. Kerron poskesta vasten asfalttia.

Ja kun minä lopetan, Toni on aivan hiljaa.

 ”Kukka…”

En enää itke. Toni jättää teekuppinsa tarjottimelle ja nousee viereeni, istuu siihen ja kysyy katseellaan lupaa. Minä valun hänen syleilyynsä, sallin hänen pidellä minua siinä niin pitkään, että kumpaakaan meistä ei enää itketä. Sitten palaamme takaisin opettajaksi ja oppilaaksi, jotka istuvat turvallisen etäisyyden päässä toisistaan.

”Kiitos, kun kerroit.”

”Sulle on aina ollut turvallista kertoa.”

”Tahtoisitko, että veisin asiaa eteenpäin? Kyllähän tuollaiselle on pakko olla jotakin tehtävissä, meillä koululla on henkilökuntaa sitä varten. Kyllä me siellä ollaan tietoisia siitä, että sulla on historiaa, mutta mä en ollut ikinä kuullut, että…” Toni värähtää. ”Tuo on puhdasta väkivaltaa.”

”Niin.”

”Sellaiselle on pakko olla jotain tehtävissä.”

”Sä olet tehnyt mun eteen jo enemmän kuin kukaan aikoihin.”

”Enhän mä ole muuta kuin kuunnellut.”

Hymyilen pitkään. Toni ymmärtää viimein. Otan lämpöisen teekupin käteeni ja siemaisen pitkän kulauksen.

Sen jälkeen Toni ryhtyy yhä vain aktiivisemmaksi osaksi elämääni. Kauppavälikohtauksen jälkeen Milja ja Veera jättävät minut pitkäksi aikaa rauhaan, mutta Toni puolestaan pysyttelee jatkuvasti lähelläni. Hän on kuin vahtikoira, jolla on lempeä katse. Huomaan katsovani häntä yhä vain enemmän. Säännöllisen liikunnan vaikutus näkyy hänen jänteikkäässä vartalossaan. Hän herättää minussa ajatuksia, joita en voisi koskaan sanoa ääneen, mutta jotka jätän sisälleni lämmittämään.

Joskus sallin itseni haaveilla. Tiedän, että olen epärealistinen ja naiivi, mutta vain pieninä annoksina sallin itselleni unelmia miehestä vierelläni. Minua pelottaa, miten hyvin kykenen kuvittelemaan, millainen Toni olisi sellaiselle tytölle, josta pitää.

”Äiti”, minä kysyn istuessani iltapalapöydässä sanomalehteä lukevaa äitiä vastapäätä, ”millaista on olla treffeillä?”

Äidin katse nousee lehdestä. Kulmat kurtistuvat.

”Kuka sua on kysynyt treffeille?”

”Ei kukaan!” parahdan.

”Et kai sä ajatellut ketään kysyä?”

”En tietenkään.”

Äidin katse palaa sanomalehteen, kiinnostus on käytetty.

”No hyvä, ei kannata.” Vihaan, että edes avasin suuni. ”Ei kannata turhaan aiheuttaa itselleen pettymyksiä.”

Huoneessani ei ole peiliä, joten katson itseäni vessassa. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi antanut ajatusta sille, miltä näytän. Maantienharmaa tukka roikkuu rasvaisina siivuina pitkin kasvoja niin, että hävettää. Finnit peittävät puolet kasvoistani. Maha ei mahdu enää piiloon hupparin alle. Äitikin aina sanoo, ettei minusta saisi kaunotarta. Jo ajatus siitä, että joku katsoisi minua ja haluaisi juuri minut, on naurettava. Ajattelen kaikkia niitä kymmeniä ellei satoja letkautuksia, joita Veera ja Milja ovat sanoneet. Silti eniten sivaltaa tiedostus siitä, että jopa oma äitini ajattelee oman lapsensa olevan ruma ja keskinkertainen. Kelvoton menemään treffeille, olemaan haluttu. En tiedä, miksi se sattuu juuri nyt niin paljon. Kenties olen antanut Tonin lempeyden tehdä liian tiukasti pesän itseeni.

Lopetan sen. Vastailen Tonin puheenvuoroihin lyhyemmin, välttelen sitä ainoaa katsetta, jonka haluan tuntea ihollani. En ole enää saavutettavissa hänelle ja annan hänen huomata sen. Tonin surua ei ole vaikea havaita. Se hätkähdyttää minut. Miehen aito hämmennys ja hätä sen edessä, että livun kauemmas, on täysin käsin kosketettavissa.

”Kukka… Kukka, eikö me voitaisi puhua? Voitko jäädä hetkeksi?”

Kaikki ovat jo poistuneet koululta, on koeviikko eikä kukaan ole enää täällä. Seisomme kaksin pitkällä käytävällä.

”Joo.”

Jäämme kahden hämärään matematiikanluokkaan. On kevät, valo on jo kaikkialla, silmut aukeavat pian.

”Olenko mä toiminut väärin sua kohtaan?”

Vaikenen.

”Voit sanoa sen suoraan. Mua on rehellisesti sanoen pelottanut se, miten läheiseksi tekeydyin yllättäen. Jos se on säikäyttänyt sut, ymmärrän sen täysin.”

”Ei se mua säikäyttänyt.”

”Onko jokin mun toiminnassa satuttanut tai ahdistanut sua?”

”Ei.”

Toni tulee aavistuksen lähemmäs. Huomaan vasta nyt ajatella, että hän tuoksuu hyvältä. Metsältä ja joltakin, jota en osaa nimetä, mutta joka tuntuu turvalta. Itkettää. Katson Tonia ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa eikä sydämeni ole rauhoittua rinnassani. Kaikki hänessä saa minut sanattomaksi.

”Mä olin itse asiassa ajatellut pyytää sua elokuviin, kun siellä pyörisi nyt sellaisia elokuvia, joiden alkuperäisteoksista me ollaan joskus puhuttu, mutta…”

Elokuviin. Minut. Niin kuin treffeille? Ei tietenkään.

”Säälitkö sä mua?” En tiedä, miksi se on ensimmäinen kysymykseni. Toni on pelkästään hyvä. Ei hän ole opiskelijoille tällainen vain säälistä.

”Kukka rakas, en tietenkään. Olen ollut tosi huolissani susta. Ja…” Hän vilkaisee suljettuun oveen päin. Katse on nopea, mutta ehdin huomata sen. ”Ja mulla on ollut ikävä sua.”

Minusta lähtee epämääräinen parahdus. Painan kasvot käsiini ja ennen kuin ehdin nyyhkyttää, Toni on jo kietonut kätensä ympärilleni. Olen aina saanut kuulla, kuinka rumalta itkuni kuulostaa, mutta Toni pitää minua niin lujaa, että hajoan hänen kosketukseensa. Minusta pääsee epämääräistä ulinaa, mutta hän ei hievahdakaan.

”Kukka… Anna anteeksi, mä itse tein tästä outoa. Olen uusi tässä virassa ja yritin kovasti säilyttää auktoriteetin, mutta en osannut.”

”Osasit sä. Aina.”

”Mä haluaisin sanoa, että mulla ei ole minkäänlaisia omia taka-ajatuksia tai toiveita, mutta mä en voi kieltää sitä. Mä olen täysin vastoin aikomuksiani kehittänyt tunteita sua kohtaan ja mulla on toiveena viedä niitä pitemmälle. En vain pysty siihen niin kauan, kun sä olet mun opiskelijani ja alaikäinen.”

Tunteita? Kyynelilleni ei tule loppua, tuijotan sanattomana miestä, joka pitää minua sylissä hellemmin kuin kukaan koskaan. Ei hän voi olla tosissaan. Mutta tekisikö Toni sellaista kiusallaan?

”Älä kiusaa mua”, soperran, ”mä en… mä…”

”Kukka, mä ajattelen sua ihan kokoajan. Joka sekunti. Älä tee mulle näin.”

”En voi uskoa sitä.”

 Tonin käsi jää poskelleni. Hän katsoo minua silmiin peittämättä mitään, ja hänen silmänsä kertovat minulle, ettei hän valehtele. Toni silittää kyyneliäni eikä kavahda mitään minussa.

”Olen halunnut kertoa sulle jo pitkään, mutta en ole voinut. En voi ottaa omatunnolleni alaikäisen kanssa seurustelua. En myöskään tahdo vaikuttaa siltä, että vaanin sua, kunnes täytät kahdeksantoista. Mutta…”

Tämä ei ole totta. Tämä ei voi olla.

”Mutta mä en pysty hillitsemään itseäni.”

”Toni…”

”Sano mulle, jos mun pitää lopettaa. Jos sä et tunne samoin ja koet tämän epäsopivana, mä peräännyn saman tien.”

”Mä haluan olla sun kanssa enemmän kuin mitään.” Sanat tulevat suustani ilman, että ajattelen niitä. ”Haluan olla sun kanssa…”

”Kukka… Oletko tosissasi?”

”Olen”, parahdan, ”mä… mä vaan…”

Painan pääni miehen rintaa vasten. Tonin kädet silittävät niskaani hellästi.

”Oon niin onnellinen. En uskonut, että sä tuntisit samoin.”

”Mä oon… alusta asti.”

”Oikeasti?”

”Joo.”

 Toni on katsonut minua monesti, mutta hän ei ole koskaan nähnyt minua näin. Hänen katseensa pysähtyy näkemään kaiken, mitä olen, eikä hän peräänny.

”Mä en missään nimessä kykene olemaan fyysisessä suhteessa omaan opiskelijaani. Mun moraalit ei vain taivu sellaiseen. Voitko sä odottaa siihen asti? En voi laittaa ketään odottamaan mua, mutta…”

”Oon pahoillani.”

”Tarkoitatko, että…”

”Ei, kun…” Nieleskelen loppuja kyyneliäni. ”Mä en oo…”

On monta asiaa, mitä en ole. Etenkään suhteessa Toniin. Muistutan itseäni, että olemme yhä luokkahuoneessa. Kaikki minussa tykyttää minulle tuntematonta nälkää. Tonin silmät ovat siniset, mutta eivät tavalla, joka saa hänet näyttämään kylmältä. Hänen silmissään palaa aina lämpö.

”Mä olen ihan hirveän ihastunut suhun, mutta en ole koskaan ollut suhteessa, ja mua pelottaa ihan kaikki”, soperran. ”Mä en voi…”

”Sä olet Kukka aivan ihana.” Tonin ääni pehmenee, ja samassa ymmärrän, että hänessä täytyy palaa sama nälkä kuin minussa. Kukaan ei ole koskaan kohdistanut sitä minuun. ”Sä olet kaunis.”

Purskahdan uudelleen itkuun. Toni ottaa minut yhä vain hellemmin syleilyynsä.

”Kukaan ei ole koskaan sanonut mulle noin.”

”Voi pieni… Sä ansaitsisit kuulla sen joka päivä.”

”Mutta kun mä en ole kaunis. Toni, kun… Mä en oikeasti pysty olemaan näin lähellä ketään. Mä pelkään mun vartaloa ja naamaa ja kaikkea, mitä mä olen.”

”Ei ole hätää. En ikinä tekisi mitään, mikä ahdistaa sua. Jos sä todella haluat olla mun kanssa, me voidaan ihan vaan olla ja tutustua toisiimme. Ihan rauhassa.”

Nyökkäilen.

”Entä, jos en koskaan pysty siihen?” Ääneni on pelkkä aave.

”Mihin?”

”Läheisyyteen.”

Toni huokaa lempeästi ja jättää kätensä poskelleni.

”Sulla ei ole mikään hätä tai kiire. Sua on traumatisoitu koko sun elämä, mutta sussa ei ole mitään vikaa, sä olet kaunis ja mä tahdon olla sulle hyvä.”

Vetäydyn aavistuksen kauemmas Tonista. En pysty hengittämään, kun hän pitelee minua niin hellästi, ettei ajatuksiini mahdu muuta kuin kasvava nälkä kehossani. Tältäkö se tuntuu? Se korventaa joka paikkaa.

”Kukka, mennäänkö pois täältä? Tule mun luokse.”

Nyökkään ujosti. Poistumme paikalta eri aikoihin. En ajattele hetkeäkään, näkeekö joku meidät. Ajattelen vain miestä, joka herättää sykkivän nälän syvällä ruumiissani. Kuvittelin, että sellainen on minulle mahdotonta.

Toni ei käy kimppuuni heti saavuttuamme perille. Hän säilyttää turvallisen etäisyyden minuun, vaikka olemme kahden. Toni kävelee tyynesti keittämään teetä.

”Toni.”

”Niin?”

”Kukaan ei ole koskaan ollut mun kanssa. Sanomattakin selvää.”

”Miten niin selvää? Sun ei pidä olettaa asioita sen perusteella, mitä sun kiusaajat ovat sanoneet. Sä olet uskomattoman valovoimainen ja ihana, sussa on kaikki se valo, mitä maailma tarvitsisi.”

En pysty sanomaan mitään. Toni pudottelee sellaisia sanoja ilman vaivaa syliini, enkä osaa reagoida niihin.

”Mä otan suhdeasiat tosi vakavasti. Aluksi ajattelin, että en olisi tuonut tätä sun tietoisuuteen, mutta en vain voinut lakata ajattelemasta sua.”

”Oletko sä ollut monesti suhteessa?”

”Aikuisiällä kahdesti. Edellisestä suhteesta on hieman yli kolme vuotta.”

”Aika monesti.”

”No, joo. Toisen suhteen aloitin seitsemäntoistavuotiaana, se kesti pitkään.”

”Mitä sä ajattelet tästä?”

”Haluan olla sun kanssasi, Kukka.”

”Miksi just mä?”

”Sä olet todella kaunis.” Toni laskee teekupit pöydälle ja vetää syvään henkeä. ”Kaikin tavoin. Sussa on sellaista herkkyyttä, jota rakastan enemmän kuin mitään. En kohtaa sitä enää maailmassa enää kovin usein, mutta sussa sitä on.”

Teekuppi ei ole koskaan ollut lämpöisempi.

”Sä olet kaikin tavoin kiinnostava keskustelukumppani ja mä arvostan sitä, miten pitkään pohdit asioita. Sussa on vaan niin paljon kaikkea ja haluaisin tietää, mitä ajattelet jokaisesta asiasta, jonka vain arjessani kohtaan. Arvostan sun näkemyksiä ja ajatuksia.”

”Toni…”

”Ja sä olet kaunis.” Miehen ääni taipuu päistään. ”Sussa on jotain, jota en voi selittää millään. Oon niin vihainen siitä, mitä sut on laitettu kokemaan, että se ei…”

Tonin kädet puristuvat nyrkkiin.

”Mä en voi hyväksyä sitä.”

”Toni… Mä en ymmärrä.”

”Olen ehkä idiootti ja riskeeraan uran, jonka olen viimein saamassa, mutta sä olet kaunis ja mä tahdon antaa meille aikaa.”

Kun purskahdan itkuun, kyyneleeni putoilevat teekuppiin. Annan niiden.

”Kukka kulta.”

Toni tulee lähelleni ja kietoo lempeän muodollisesti kädet harteilleni. Sen lähemmäs hän ei tule ilman lupaani, ja siitä tiedän, että voisin luottaa tälle miehelle kaikkeni. Katson häntä silmiin enkä enää käännä katsettani.

”En ymmärrä, missä välissä sä olet ehtinyt tuntea musta noin. Mä en…”

”Ssh”, Toni sanoo ja silittää leukaperiäni. Kasvoihini koskeminen herättää minussa väristyksiä. Kasvoni ovat aknen peitossa ja leukalinjani pehmeä, mutta Tonin kosketuksessa on sellaista hellyyttä, joka sitoo minut aloilleen. Jään hänen lempeään kosketukseensa.

Sillä tavalla me alamme. Toni on alusta asti minulle uskomattoman hellä. Me käymme pitkiä keskusteluita rajoista ja siitä, miten haluamme edetä. Olen täyttämässä seitsemäntoista, joten meillä on vuosi aikaa tutustua toisiimme kaikessa rauhassa. Tonille täysi-ikäisyys on ehdoton minimivaatimus, hän ei siedä ajatusta siitä, että tekisi mitään alaikäisen kanssa ja ymmärrän hänen päätöstään. Harva mies ajattelisi samoin. Minä puolestani panikoin kaiken fyysisen edessä. Olen pitkään vakuuttunut, että Toni valehtelee sekä itselleen että minulle.

Toni on tosissaan. Hän tahtoo pysyä rinnallani, vaikka emme edes suutele. En voi uskoa sellaiseen hyvyyteen. Olen vuoroin epäluuloinen, vuoroin suunnattoman rakastunut. Toni vie minua melko varomattomasti elokuviin ja pitää minua luonaan iltaisin. Äitini ei huomaa mitään. Veeran ja Miljan kuittailut ovat samanlaisia kuin aikaisemminkin.

Katsomme kyljetysten elokuvaa. Siihenkin on pitänyt tottua. Toni tykkää lepuuttaa päätään olallani. Hänen kätensä silittää minua hellästi kyljestä, kun hän yhtäkkiä painaa kevyesti huulensa paljaalle olkapäälleni. On vaatinut minulta paljon pitää toppia hänen seurassaan ja paljastaa niin paljon vartalostani, mutta Tonin katseet ovat piirtäneet minut uudelleen tähän maailmaan. Mitä pitempään hän on minua katsonut, sitä elävämmäksi olen tuntenut itseni. Toni painaa huulensa hellästi olalleni ja suukottaa.

”Kukka…”

”Niin?”

”Saisinko suudella sua?”

Hätkähdän. Toni sanoo sen sellaisella lempeällä itsevarmuudella, että veri pakkautuu päähäni. Nyökkään.

”Saat.”

Toni tulee lähemmäs ja silittää hellästi poskeani. Hän sipaisee karanneen suortuvan korvan taakse ja jättää kätensä niskaani. Hänen katseensa on lämmin iltainen nuotio, joka polttaa, kun sitä lähestyy. Toni raottaa toisella kädellään huuliani hellästi, ja minusta lähtee tahtomattanikin parahdus.

”Ei hätää”, Toni kuiskaa ja painaa huulensa pehmeästi omilleni. Hän ottaa minut mukaansa syvyyksiin. Kaikki maallinen on kaukana. Tämä on vierasta ja kummallista, koko kehoani kolottaa, mutta Toni on lämmin ja painuu päälleni hellänä aaltona. Uppoan yhä syvemmälle, annan hänen tehdä sen, koska hän on kanssani ja minulla ei ole hätää, kun se on hän, joka minut hukuttaa.

Toni suutelee minua pitkään ja pehmeästi, lopulta niin lujaa, että kiedon molemmat käteni hänen kaulalleen. Tuttu nälkä herää kehossani, ja vaikka tiedän, ettemme vie sitä pitemmälle, annan sen täyttää jokaisen ääreni.

”Kukka”, Toni henkäisee kuin vetäisi happea, ”mä…”

”Minäkin. Sinua.”

 Minäkin häntä kaikki ne kuukaudet, jotka vietämme yhdessä. Toni täyttää kaikki aistini. Hän ei vie pois sitä kalvavaa pelkoa, joka minua seuraa kaikkialle, mutta hän on silti kanssani ja hiljalleen huomaan, kuinka pelon rinnalle tulee muutakin. Tonin ansiosta uskallan joskus riisua hupparini tai pitää tukkaani ponnarilla, vaikka se on niin ohut, että sitä tuskin erottaa.

”Ei se musta johdu”, Toni sanoo, kun otan asian puheeksi. ”Et sä tarvitse mua ollaksesi kaunis. Sä olet sitä valmiiksi.”

Se on niin kauniisti sanottu, että menen hämilleni ja hiljenen. Hämmennän puuroa kattilassa ja odotan, että teevesi on keittynyt. Annan Tonin sanojen laskeutua tilaan.

”Musta on ollut ihanaa huomata, että sun trauma alkaa hiljalleen saada jotakin päälleen. En silti oleta, että pelkästään mun ansiosta voisi tapahtua mitään täysin mullistavaa. Sen kipinän pitää lähteä susta itsestäsi. Sä olet ihan hemmetin vahva ja sinnikäs tyttö.”

Toni tulee lähemmäs ja kietoo kätensä ympärilleni. Hän tietää, että voin saada paniikkikohtauksen, jos vatsaani koskee, joten hän jättää kätensä sen yläpuolelle. Päänsä hän painaa hellästi olalleni ja suukottaa kaulaani.

”Mä olen ajatellut pukeutumista ja meikkaamista viimeaikoina.”

”Oho? Okei. Haluaisitko sä sitten pukeutua eri tavalla?”

Huokaan syvään.

”Veera ja Milja ovat aina sanoneet, että mun läskit näkyy anyway, vaikka pukisin mitä.”

”Kulta, sä tiedät, mitä mä –”

”Niin mä itseni nään. Tai niin mut on nähty. Mä en pysty noin vaan lähestymään yhtään mitään osaa itsessäni. En varmaan olisi koskaan elämässäni edes kauheasti ajatellut, miltä mä näytän, jos mua ei oltaisi jatkuvasti muistutettu siitä. Mä haluaisin kokeilla, miltä tuntuu pitää söpöjä kesämekkoja ja laittaa vähän huulipunaa, mutta mua pyörryttää ajatuskin, että ne näkisivät mut sillä tavalla. En toipuisi siitä.”

Toni on pitkään hiljaa. Vesi on jo keittynyt.

”Haluatko, että käydään ostamassa sulle kivoja mekkoja? Me voitaisiin ensin pitää niitä täällä kotona ja testata, onko se sun juttu. Jos pidät siitä, mä vannon, että yksikään ihminen ei voi estää sua pitämästä sellaisia vaatteita myös ulkona.”

Käännyn ympäri vain valuakseni Tonin syleilyyn.

”Mitäs sanot, mennäänkö heti tänään?”

”Sopisiko sellaiset mulle? Mä en tiedä, mikä mua ahdistaa eniten. Mikään mussa ei ole millään mittapuulla nättiä. Ja ei, mä en muuta näkemystäni yhdessä yössä. Kiitos, kun kannustat mua. Oot oikeessa, mun on pakko taistella tää ihan itse.”

”Oon susta niin ylpeä.” Toni painaa kaulalleni lisää suudelmia. ”En ehkä sitten pysy nahoissani, jos nään sut mekossa. Anteeksi.”

”Höhlä, tottakai pysyt.”

”Niin pysynkin, kun en voi tehdä yhtään mitään vielä…” Toni huokailee. ”Kuulostaapa kamalalta. Ehkä olenkin joku predator, joka kyttää alaikäistä tyttöä.”

”Jos sä oisit, sä olisit jo jonkun oikeasti kauniin kimpussa.”

”Sä olet oikeasti kaunis.”

”Tiedätkö, mitä Milja ja Veera sanoivat?”

”Kukka…”

”Ne epäilivät, että sulla on läskifetissi. Joskus silloin, kun me ei seurusteltu vielä.”

Toni haukkoo henkeään.

”Fetissi! Jumankauta, niiden julmuudella ei ole mitään rajoja. Luulevatko ne, että mä en voisi rakastaa kaikkea sussa ilman, että mulla on joku fetissi?”

”No…”

”Olen niin vihainen.” Toni irrottaa otteensa minusta ja nojaa keittiötasoon niin, että hänen rystysensä hehkuvat valkeina. ”Joku päivä vielä haistatan paskat koko viralleni ja vaan annan mennä. Näytän noille kakaroille, mitä ajattelen tuollaisesta touhusta.”

”Älä. Riskeeraat jo ihan tarpeeksi tapailemalla mua.”

”Tiedän, mutta mä en vaan etenkään ammatistani käsin pysty hyväksymään tällaista. Ja sä et anna mun viedä tätä asiaa eteenpäin. On ihan kädetön olo, kun sellaiset väkivaltaiset paskapäät istuvat mun luokassani enkä voi muuta kuin kysellä niiltä neliöjuuresta.”

”Toni…”

”Anteeksi nyt vaan, mutta mä en pysty olemaan mikään hemmetin objektiivinen matikanopettaja kakaroille, jotka ovat tuhonneet mun naiseni elämää monta vuotta.”

”Mä olen samanikäinen kuin ne, höhlä.”

”Ei se siltä tunnu.”

”Kiitos, rakas. Kukaan ei koskaan sano tuollaisia asioita. Kukaan ei ole koskaan puolustanut mua kuten sä.”

”Olen valmis tekemään niin aina.”

”En silti anna sun riskeerata sun koko uraa, se ei ole sen arvoista. Tehdään mieluummin pieniä siirtoja.” Huokaan. ”Miten olisi ostosreissu?”

Toni hymyilee.

 Sovituskopeissa on kuuma. Hiukset liimautuvat kiinni niskaan, valo on liian kirkas ja näyttää kaiken. En pysty sovittamaan mitään, on aivan liian lämmintä ja minua heikottaa. En tahdo katsella vartaloani tällaisena, jokainen paikka minusta näkyy liian selvästi enkä kykene tänään kohtaamaan Miljan ja Veeran sanoja päässäni. Ne eivät anna minulle sijaa hengittää.

”Kukka? Onko sulla kaikki hyvin siellä?”

En saa sanoja suustani. Kasvoni ovat hikiset ja punaiset ja kaikki minussa on liian suurta. Pakotan hymyn kasvoilleni ja astun ulos sovituskopista.

”Joo”, sanon ja ojennan vaaleanlilakuvioista mekkoa Tonille, ”sovitin vaan tätä. Tää oli kiva.”

En tiedä, onko mekko kiva tai sovitinko sitä edes, päässäni pyörii ja minun on pakko päästä täältä pois. Tällä kertaa Toni ei huomaa paniikkia eleissäni. Kahvilan jälkeen olemme jälleen kotona ja minä joudun kohtaamaan sen tosiasian, että minulla ei ole aavistustakaan, sopiiko mekko minulle.

 ”Kukka, oletko sä varmasti kunnossa? Vaikutat vähän vaisulta.”

”Mä…”

Kyyneleet valuvat poskilleni. Jokainen vaate ylläni puristaa, vaikka minulla on kaikkein löysimmät vaatteet ylläni. Valun sohvannurkalle ja painan pään käsiini.

”Kulta.” Toni silittää hellästi, ja itken voimakkaammin, kun huomaan, kuinka hän välttelee kaikkia ahdistusalueitani. ”Sä selvisit tosi hienosti. Ei hätää. Oot niin rohkea. Rakastan sua.”

”Mä en edes tiedä, onko toi mekko hyvä mulle. Panikoin.”

”Haluatko, että kokeillaan? Jos se ei ole hyvä, sen voi aina palauttaa.”

”Kyllä mä ehkä pystyn täällä. Sun kanssa.”

”Voin mennä vessaan, jos haluat kokeilla rauhassa.”

”Tosi romanttista”, onnistun naurahtamaan.

”Mun oikeasti pitää mennä sinne.”

”Vielä romanttisempaa!”

Mätkäisen Tonia olkaan ja me nauramme molemmat. Tonin nauru saa minut rauhoittumaan, tunnen sykkeeni laskevan. Hän silittää olkaani poistuessaan. Mekko tuntuu edelleen muoviselta ja vaikealta, mutta yllätyksekseni se istuu hyvin. Se jättää kaulani ja etumukseni paljaiksi. Myös käsivarret näkyvät, mikä saa koko olemukseni kiristymään. En suostu ajattelemaan sitä nyt. Kommentit asuvat nahkani alla, mutta en salli niiden tulla pintaan.

”Toni, tää mekko on… Tuu kattoon!”

Toni ei ole koskaan nähnyt minua yhtä paljaana. Hänen katseensa kertoo kaiken. Mies jähmettyy tuijottamaan häpeättömästi minua kaikkialta, ja jokin siinä paljaudessa, jonka hänelle suon, vapauttaa minut hetkeksi kaikesta.

Toni asettaa kätensä varoen kyljelleni. Painaudun tiukemmin häntä vasten, tänään en kysy, nälkä minussa saa puhua.

”Sä olet vangitseva”, Toni henkäisee, ”mä en saa mun silmiä irti susta…”

”Sopiiko se mulle?”

”Sopiiko? Kukka, se on täydellinen.” Miehen otsa kurtistuu hänen sanoessaan sen. Hän pudistelee päätään ja tarttuu minusta tiukemmin. ”Sä näytät niin kauniilta. Saanko laittaa sun tukan kiinni?”

”Ei siinä ole paljon laitettavaa.”

”Testataanko?”

”Joo.”

Toni sipaisee tukkani hellästi nutturalle. En tiedä, missä hän on sellaista oppinut. Tuijotamme hetken minua peilistä yhdessä. Mekko paljastaa jokaisen muhkuran ja makkaran, mutta silti tunnen oloni paremmaksi kuin aikoihin. Kukaan ei ole täällä sanomassa mitään, ja Tonin onni on niin aitoa, että uskon siihen. Uskon tyttöön peilissä.

”Oota. Yksi juttu, jota olen aina halunnut testata.”

Käyn kaivamassa laukkujani ja löydän äidin vanhan huulikiillon, jonka olen laittanut talteen jo kaksitoistavuotiaana. Muistan, kuinka haaveilin salaa pukeutuvani vaaleanpunaisiin mekkoihin ja laittavani kiiltoa huuliini. Silti sanoja oli viskottu kasvoilleni jo riittävästi ymmärtääkseni olla haaveilematta miehen katseesta.

”Teet mut niin onnelliseksi juuri nyt”, Toni sanoo sulkiessaan minut syliinsä. ”Sä oot niin rohkea ja nätti. Oon susta tosi ylpeä. Ja…”

”No?”

”Sanon suoraan. Mussa herää tosi monenlaisia tunteita, kun mä katson sua.”

Istuudumme sohvalle. Huomaan, kuinka Toni pysyy erossa kosketuksestani. Hän vilkuilee minua pitkään ja hymähtää.

”Mä en pysty kauaa pysymään susta erossa.”

”Ootko varma?”

”Olen. Mä pidän sanani.”

”Mä en to be honest varmaan uskaltaisi vielä. Tämä koko… Kaikki tässä on niin vierasta.”

”Tottakai. En odottaisikaan. Miltä susta tuntuu nyt?”

”Siltä, että haluan mennä tässä mekossa kotiin.”

”Todellako?”

”Mä en ole varmaan ikinä lapsuuden jälkeen näyttäytynyt äidille mekossa. Pelottaa hitosti.”

Olen puhunut Tonille myös äitini lattean suojelevista kommenteista. Hän ei tarkoita pahaa, hän ei vain tahdo ainoan lapsensa pettyvän enempää kuin oln jo ehtinyt lyhyen elämäni aikana pettyä. Silti jokin karvas maistuu suussani joka kerta, kun äiti muistuttaa minua siitä, etten ole kaunis.

”Voin heittää sut autolla kotiin. Anna mä vähän aikaa… Jos mä vaan…” Toni painaa päänsä olalleni. Paljastettuna se saa kaikki hänen suudelmansa. Poskiani punottaa, kun Toni jää hellästi suukottelemaan olkaani ja kaulaani. Hänen suudelmissaan on tahtova rytmi, enkä voi hetken kuin toivoa, että hän hellittäisi periaatteistaan ja minä ahdistuksestani ja me voisimme vain olla niin liki toisiamme, etten erottaisi ihojamme toisistaan.

Toni ei tee niin. Hän kyyditsee minut kotiini samalla tavalla kuin aina. Vähän kauemmas kotipihasta, juuri sellaiselle etäisyydelle, ettei äidin tarvitse ihmetellä vierasta autoa pihassaan. Toni jää silittämään reittäni ennen kuin poistun. Hän tekee sen niin hellästi, että värisen. Joskus mietin, miten Toni voi olla todellinen. Uskaltaudumme suutelemaan autossa, mikä jättää koko kehoni leijuvaan tilaan. Hymyilen vielä sisälle kävellessänikin niin, etten huomaa, että äiti näkee minut.

”Mistäs sä tuut noin tällätyn näkösenä? Onko toi mekko?”

”Kävin vähän shoppailemassa.”

Äiti katsoo minua pitkään ja purskahtaa sitten nauruun.

”Ootko tosissasi?”

”Miksen ois?”

”Eihän tollanen sovi sulle yhtään.”

Häpeä iskeytyy vasten kasvoja liian lujaa, en ehdi väistää. En kykene muuhun kuin taapertamaan pois, mutta äidin sanat eivät ole vielä loppuneet.

”Mistä sä sait päähäs tollasen hankkia? Ja millä rahoilla? Älä tuhlaa lahjaksi saamias rahoja tollasiin. Ethän sä voi missään tuo päällä mennä, älä ainakaan kouluun laita.”

”Miksen?”

En ole aikoihin sanonut vastaan mihinkään. Kenties jokin rahtunen itsevarmuutta on sittenkin asettunut minuun, sillä vaikka tärisen ja tunnen paniikkikohtauksen tulevan, en lamaannu täysin.

”Ethän sä nyt tollasessa mekossa voi kulkea. Nehän nauravat sut suohon. Kukka… Älä näytä tolta, kyllä sä tiedät, että sun parastasi mä tässä vain ajattelen. Ne tytöt ovat niin ilkeitä, että.”

”Ja siksi, että ne on ilkeitä, mun pitää koko ikäni verhota mun kroppa ja olla käyttämättä meikkiä?”

”En mä niin sanonut. Ajattelin vain, että älä nyt ihan näin äkkiä. Se sattuu sitten, kun ne iskee kyntensä.”

”Kiitti vaan. En mä olisi tätä mihkään laittanutkaan, älä huoli.”

”Kulta… En mä pahalla. Nätti mekkohan se. Kyllä sä tiedät, että mä olen vain huolissani.”

Hädin tuskin jaksan sulkea huoneeni oven. Peili on huoneen nurkassa irvokkaana muistutuksena siitä, että olen yhä kaiken jälkeen silti vain minä. Uusi ulkomuoto ei ole tehnyt minusta kaunista. Äiti ei tarkoita pahaa, tiedän sen. En minä hänen vuokseen itke.

Minä annan periksi pitkäksi aikaa. Piilotan itseni, olen esittelemättä uutta mekkoani. Kahdeksantoistavuotispäiväni lähestyy. Tahtoisin laittaa mekon ylleni pienimuotoisiin juhliin, jotka äitini on järjestänyt sukulaisteni kesken. Minulla ei ole koskaan ollut läheisiä ystäviä, joita kutsua paikalle. Sukulaissynttäreillä keskustellaan politiikasta ja talouden romahtamisesta eikä koskaan siitä, miten minulla menee.

Puen mekon juhlapäivän aamuna silkasta tahdonvoimasta. Keskellä kesää ei ole koulua, Milja ja Veera ovat usein muualla kesäisin. Kaukana. En tiedä missä, mutta riittävän kaukana, että pystyn edes joskus kulkemaan keskustassa ilman, että minua oksettaa. Mekko kiristää ja puristaa joka puolelta, joudun vetämään pitkään henkeä, että hyväksyn sen tunnun ihollani. Olen kaunis. Olen päättänyt tänään olla.

Toni lähettää minulle kannustavia kuvia ja selfieitä, joissa hän hymyilee salipaita päällä. Tumma tukka on hiestä märkä, mutta hymy on sama pikkupojan virnistys kuin aina. Siihen hymyyn olen kaikessa rauhassa saanut rakentaa kotini. Ajattelen täysi-ikäistymistäni. Mekon ostamisesta on jo kauan. Nälkä on sykkinyt minussa pitkään. Puristan reisiäni yhteen ja mietin Tonia. Meistä kumpikaan ei kestäisi, jos syöksyisimme toisiimme juuri nyt. Mielikuva Tonista alaikäistä tyttöä kärkkyvänä saalistajana ei sovi siihen hellään mieheen, joka on pysynyt hievahtamatta rinnallani. Silti minun tekisi mieli vain mennä hänen luokseen ja heittäytyä hänen syliinsä.

Sukulaisten katseet merkitsevät minut heti. Kaikista näkee, että minun ulkomuotoni on heille vieras. Tänään äiti ei varoittele, tänään äiti antaa minun kokeilla, kantaako loisteeni muidenkin silmiin. Suurin osa vieraista on vain näennäisen kiinnostunut minusta ja keskittyy enemmän alkumaljan tuomaan lämpöön kuin täysi-ikäisyyttään hehkuvaan päivänsankariin.

”Sulla on uusi tyyli”, enoni hymähtää nyökätessään mekkooni päin.

”Joo”, sanon hiljaa ja pyörittelen lusikkaa kakkulautasella. Odotan, laskeutuuko tuomio ylleni, mutta eno vain hymyilee.

”Kiva väri. Sopii sulle. Susta on tullut sitten ihan aikuinen likka.”

Onnistun vain hymyilemään kuivasti. Sukulaiseni pitävät ajat sitten valitsemansa etäisyyden ja se sopii minulle. Juhlien lopussa tunnen oloni yhtä tyhjäksi kuin aamullakin. Mekko kiristää, mutta vain vähän, ja tiedän, että se johtuu vain siitä, mitä tunnen sisälläni.

”Äiti.”

”Niin?” Äiti pesee kakkulapiota keittiössä eikä käänny katsomaan minuun päin.

”Sopiiko, jos menen yöksi muualle?”

”Ai minne?”

”Yhdelle kaverille.”

”Jollekin niistä, joilla ravaat niin useasti?”

”Joo.”

Äiti huokailee vähän aikaa.

”Joo. Mikäs siinä. Toisit joskus tännekin näytille, kun sulla kerran kavereita on. Musta on hienoa, että sulla on kaikkien näiden vuosien jälkeen kavereita.”

Hymyilen äidin selälle. Mietin Tonin katsetta vartalollani ja saan väristyksiä. Ei vielä. Pitäisi odottaa vielä vähän, jotta voisin tuoda Tonin mukaani tänne.

”Kukka.”

”Niin?”

”Mä olen tosi pahoillani.”

Jokin kylmä istuu kurkunpäälläni.

”Äiti?”

”Kaikesta. Oon ollut sulle tosi huono äiti. En saanut sun koulukiusaamista loppumaan, en saanut sun isää pidettyä täällä meillä. Oon iloinen, että sä olet ihan itse saanut sellaisia ystäviä, jotka kannustaa sua pukeutumaan kivasti ja olemaan oma itsesi. Mä en ikinä saanut valettua suhun itsetuntoa.”

”Ei se ole sun vikasi”, tartun äidin syyllisyyteen, vaikka en tiedä, mitä ajattelen. ”Et sä yksin sellaiseen pysty. Eikä kukaan muukaan. Mun itseni tässä on ymmärrettävä, että kaikki se, mitä mulle on tehty, ei lopulta määritä musta mitään.”

”Musta on ollut aivan kamalaa todistaa sitä, mitä muut ihmiset ovat sussa saaneet aikaan. On hirveää nähdä oman lapsensa eristyvän koko maailmalta.”

”Tiedän. Anteeksi. Se ei ole sun vika. Mä yritin, mä aina yritin. Nyt musta on viimein alkanut tuntua enemmän siltä, että mä uskallan.”

Me jaamme pienen katseen. Nopean ja ohimenevän, mutta silti suuremman kuin vuosiin. Koskaan äitini ei ole pysähtynyt äärelleni tällä tavalla. Hän katsoo ja näkee, ja yhtäkkiä kaikki minussa onkin siinä. Aivan lähellä. Silitän omaa käsivarttani kuin olisin itse aikuinen, joka pitäisi huolta siitä tytöstä, jonka päätä painettiin asvalttiin.

Matkalla Tonille minä itken. Jokaisella askeleella oma voimani kasvaa, minä kukin, olen viimein täydessä kukassa. Ja minä itken. Itken jokaista pelontäyteistä koulumatkaa, jokaista hetkeä luokan perällä, jokaista liikuntatuntia sapen maku suussa ja pelko siitä, että muut katsovat. Itken jokaista ihooni iskettyä sanaa, joka on merkinnyt kaikkea olemistani aina tähän päivään saakka.

Ei enää.

Minä en anna sitä enää kenellekään. Tämä valta on minun, se kuuluu minulle. Pidän pääni pystyssä ja huomaan, että kukaan ei katso, kukaan ei pysähdy osoittamaan. Olen ihminen siinä missä kuka tahansa täällä. Saan olla.

Toni syöksyy heti ovella halaamaan minua tiukasti. Hän tuoksuu raikkaalta, tunnen vielä suihkun hänen ihollaan.

”Paljon onnea, Kukka”, hän kuiskaa ja painaa pehmeitä suudelmia tukkaani ja poskilleni. ”Sä näytät ihan syötävän upealta. Hei, rakas… Kuinka juhlat meni?”

Vasta silloin Toni huomaa kyyneleet kasvoillani.

”Kulta? Mikä on? Tapahtuiko jotain?”

Pudistan päätäni.

”Ei. Oon vain viimein tajunnut, että mun ei tarvitse kantaa kaikkea sitä enää.” Pyyhin silmiäni. ”Mä en suostu enää alistumaan. En tahdo sitä enää. Olen mä sitten verkkahousuissa tai mekossa, mä ansaitsen kunnioitusta. Ennen kaikkea itseltäni.”

”Voi, rakas…”

”Tää on nyt jonkinlainen askel. Johonkin suuntaan.”

”Kukka, saanko vaan…”

Mies ei ehdi kysyä kysymystään loppuun, kun olen jo hänen syleilyssään. Toni halaa minua tiukkaan ja minä painan hänet seinään, minä olen täynnä voimaa ja tulta ja hänen on tunnettava se.

”Toni… Toni, mä tiedän, että tää on typerää ja meidän pitäisi puhua, mutta…”

En haluaisi kysyä. Jokin osa minussa tietää tismalleen, mitä Veera ja Milja sanoisivat. Sitä ei tarvitse joutua kysymään. Tonin kädet lepäävät kyljilläni. Hän katsoo minua pitkään silmiin.

”Mä haluaisin sanoa, että ei vielä, että mä en ole mies, joka toimisi näin. Pitäisi odottaa, että sä et ole enää mun opiskelija.” Tonin toinen käsi hivuttautuu hiljalleen pakaralle. ”Mut mä en voi elää enää näin.”

”Ota mut”, kuiskaan. En tiennyt, että saan ääneni kuulostamaan tältä. Toni reagoi oitis. Hänen kätensä hivuttavat minut lähemmäs takapuolesta. Ensimmäistä kertaa koskaan hän koskee minua niin, että tunnen koko vartalossani hänen halunsa. Toni nappaa minut syliinsä niin nopeasti, etten ehdi protestoida. Hän kantaa minut sylissään sohvalle, ja minä vain vingun, sillä kukaan ei ole koskaan nostanut minua. En tiennyt sen olevan mahdollista.

Toni katsoo minua pitkään ja huokailee kuin tämä tuottaisi hänelle fyysistä kärsimystä. Hänen kätensä asettuu ensin vatsalleni. Se saa minut työntämään itseäni lähemmäs. Vatsaa on hädin tuskin saanut koskettaa tähän asti mutta nyt annan sen täysin hänen haltuunsa. Riisun mekkoa hitaasti, niin, että Tonin käsi seuraa mukanani ja koskettaa kaikkea sille vierasta. Rintaliivini ovat yksinkertaiset ja koruttomat. Ne ovat niin ohuet, että niiden läpi näkee. Poskeni kuumenevat, kun Toni painaa päänsä rintoihini ja näykkäisee rintaliivieni reunoja.

”Sä tunnut mulle ihan epätodelliselta. Olen rakastanut sua kaiken tän aikaa ja nyt sä olet siinä…”

Kun olen pikkuhoususillani, ensimmäinen pelon vihlaus kulkee kehoni halki. Vatsani ja kylkeni ovat täynnä helottavia venymäarpia ja kehoni kukkii finnejä. En ole koskaan nähnyt vartaloani seksuaalisena kohteena, se on suuri ja epämääräinen, mutta viimeaikoina minusta on tuntunut, että nyt, nyt. Viimein.

Tonin ilme on sekoitus tuttua hellyyttä ja uutta nälkää. Se asettuu hänen piirteisiinsä tehden niistä minulle tuntemattomat. En silti pelkää mitään, mitä se tuo tullessaan. Tonin sormet tapailevat vartaloni muotoja, tervehtivät niitä hellästi ja kunnioittaen. Ne piirtävät tulikuumia viivoja kaikkialle minuun. Toni jättää kätensä kupeiksi rinnoilleni, ja jokin minussa sykkii niin voimakkaana, että painaudun Tonin syliin tiukasti. Kun hänen kätensä tapailevat pikkuhousujani, minä sanon kyllä yhä vain uudelleen.

Kostea lämpö täyttää minut kaikkialta, kun Toni asettuu minuun. Hätää ei ole, vaikka kaikki on uutta ja hämmentävää eikä kukaan ole koskaan huokaissut ihooni näin. Jätän käteni Tonin niskaan ja löydän ne siitä silloinkin, kun Toni on valmis ja huohottaa kaulaani vasten raskaasti. Koko kehoni on hiestä märkä ja uupunut, hengitän Tonia ja hän hengittää minua.

”Kukka, onko kaikki hyvin?”

”On”, minä huohotan.

Toni nostaa päätään ja suukottaa minua hellästi. Hän näyttää pikkupojalta, joka ei kykene peittämään onnellista virnistystään. Tunnen oloni kauttaaltaan märäksi ja tahmeaksi, mutta hänen kätensä silittävät kylkeäni niin hellästi, että kaikki ajatukset sulavat pois.

”Kiitos, kun varmistelit kokoajan. Se tuntui hyvältä”, sanon.

”Tottakai. En tahdo tehdä mitään, minkä koet epämukavana. Oletko ok? Sattuiko suhun?”

”Aluksi vähän, mutta se meni ohi. Anteeksi, mä en kyennyt vielä…”

Hän tietää, mitä tarkoitan. Keholleni kaikki on vielä niin uutta, ettei se pysty rentoutumaan hänen allaan ja antautumaan kaikelle, mitä se saa.

”Ei hätää, aika harva ekalla kerralla. Sussa ei oo mitään vikaa. Oliko mitään, mistä et tykännyt?”

Pudistan päätäni. Hänen painonsa päälläni tuntuu hyvältä.

”En voi uskoa, että sä halusit mua.”

Toni painaa päänsä rinnoilleni ja virnistää taas kuin pikkupoika. Hänen suunsa jää hetkeksi hyväilemään paikkoja, joita en ole vuosiin edes näyttänyt kenellekään.

”Mun kaunis kulta.” Lisää suudelmia. ”Hyvää syntymäpäivää, Kukka.”

”Kiitos”, naurahdan, koska ehdin jo unohtaa.

”Oli mulla sulle lahjojakin.”

”Voi Toni…”

Minä jään asumaan tähän lämpöön, jonka valitsin. Se tuntuu hyvältä joka raajassani. Tätä minä päätän vaalia, tämä lämpö on minun omaani.

Lämpö jää minuun. Minä pidän siitä kiinni läpi talven, läpi ylioppilaskirjoitusten ja kaikkien niiden hetkien, kun tuntuu, että minun pitäisi jälleen piiloutua. Tuon arkipukeutumiseeni hiljalleen lisää pieniä elementtejä, jotka tuntuvat siltä, miltä olen alkanut itselleni tuntua. Miljan ja Veeran keskittyminen on enemmän ylioppilaskirjoituksissa kuin minun rasvaisessa tukassani ja uudessa huulikiillossani. Ja kun minä lopulta saan tiedon, että valmistun, istun keittiössä syömässä kanapastaa ja alan itkeä onnesta. Arvosanani eivät ole mahtavimmat mahdolliset, mutta en tarvitse muuta kuin tiedon siitä, että onnistuin.

Äiti halaa minua ja sanoo heti laittavansa sukulaisille viestiä. Hymyilyttää. Kaikkien katseissa on alkanut viimeaikoina olla uutta lempeyttä. Minä aikuistun, tulen enemmän omaksi itsekseni. Aivan yllättäen huuliltani putoaa se, jota olen pitänyt kauniina salaisuutena piilossa katseilta.

”Äiti, mä olen rakastunut.”

Haarukka seisahtuu hetkeksi lautaselle. Sitten äiti hymyilee.

”Tiesin sen.”

”Tiesitkö?”

”Sen näkee susta. Et ole ollut kavereilla yötä, eikö niin?”

Punastun rajusti.

”En. Anteeksi, että valehtelin.”

”Niin mäkin tein sun ikäsenä.” Äidin hymyssä on uutta lämpöä. Se kertoo, että olen viimein tulossa aikuiseksi, jota hän voi katsoa silmiin kuin vertaista. ”No, millainen mies se on? Jos haluat kertoa. Ei ole pakko.”

”Sen nimi on Toni ja se on maailman rakastavin mies.” Enempää minä en osaa kertoa, en vielä. Tiedän, että jonakin päivänä toisin Tonin kotiin ja kaikki menisi hyvin, mutta sen aika ei ole vielä. Äiti hymyilee.

”No sepä on hyvä kuulla.” Äiti ei kysy enempää, hän tietää, milloin en tahdo jatkaa. Olemme hiljalleen rakentaneet välillemme kunnioitusta, jonka tahdon säilyttää aina.

Valmistujaisista menee kuukausi, että kävelemme Tonin kanssa kahdestaan kaupungilla. Emme pidä vielä käsistä, julkinen hellyys saisi tulla myöhemmin. Lukiosta on liian vähän aikaa. Minä sanon Tonille usein, että ei vielä, tutut ihmiset saattavat asua täällä yhä, mutta Toni ei tahdo enää elää pelossa.

Kun Veera ja Milja sitten osuvat kohdalle, minä lamaannun sittenkin. Happi pakenee keuhkoista, kasvoni tuntuvat vahalta enkä pysty liikuttamaan niitä. Mekko ylläni on pelkästään pieni. Tonin käsi asettuu vyötäisilleni ja ymmärrän vain vaivoin, että hän todella tekee niin. Hän tarttuu kiinni minusta tyttöjen nähden, vaikka hän tietää, millainen riski se on edelleen. Silti hän on valmis ottamaan sen.

”Kukka”, Toni kuiskaa ja tarttuu minua hellästi leuasta. Tyttöjen kulkiessa ohi hän painaa merkitsevän suudelman huulilleni. Minä tuijotan miestä silmät suurina, mutta Toni ei värähdäkään. Ehdin erottaa häkellyksen Miljan ja Veeran kasvoilta, kun he kulkevat ohi, mutta mitään ei tapahdu. He eivät sano sanaakaan eivätkä jää huutamaan perään. Tonin hellä ote minusta on hiljentänyt heidät täysin. Paniikki kehossani laantuu hiljalleen, kun sydämeni ymmärtää, että hätää ei ole. Sitä ei tulisi enää ikinä olemaan. Nämä ihmiset eivät ole pysyvä osa elämääni ja olen astumassa elämään, jonka halusin.

Aurinko loistaa repaleisten pilvien takaa. Toni pitää kätensä yhä vyötäisilläni. Nojaan hänen olkaansa hiljaa ja tunnen, kuinka jokin sisälläni muuttuu. Aurinko tulee enemmän esiin pilvien takaa, katson taivaalle hymyillen. Suljen hetkeksi silmäni, annan valon lämmittää. Kurotan oksiani ujosti kohti avautuvaa päivää ja olen valmis siihen, mitä se toisi tullessaan.