keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Lumo: epilogi


Epilogi: Aamunkoi

Aurinko läikkyy puiden takana, värjää sammalpeitteen hehkuunsa. Neljän huppupäisen askeleet kulkevat metsän halki. Linnunlaulu soi puiden latvoissa, perhoset tanssivat ilmassa. Vihreä on ottanut metsän omakseen, peittänyt kaiken huntuunsa. Kesä on saapunut, aurinko kohoaa kasteen jälkeen ja helisyttää oksia.

Edhan tuntu suonissa valmistaa kulkijoita tulevaan matkaan. Eldithin reunalla, jossa metsä lakkaa kuin leikaten ja kova maa ottaa kulkijat vastaan, nelikko pysähtyy. Yvonne ojentaa kätensä, kutsuu piiriään yhteen.

Maailma on repaleinen. Johto vaihtunut, yö väistynyt. Aurinko koskettaa uutta manteretta, vierasta, mutta toivon täyttämää. Sormet hipovat toisiaan, edha kiertää kehosta toiseen. He eivät sano hyvästejä. Hyvästien aika ei ole vielä, sillä kaikki on vasta alussa, maailma on heidän puhdistuksensa jäljiltä nuori. Piiri päästää irti. Yvonne nyökkää. Piiri ottaa ensimmäisen askeleen Eldithin rajojen ulkopuolelle yhdessä.

Viimeiset katseet ennen eron hetkeä. He palaisivat yhteen. Maailma on vielä nuori. Ne, joiden veri vuodatettiin sen synnyttämiseksi, lepäävät sydämissä, pysyvät aina mukana. Yvonne kävelee tottunein askelein kylän rajan yli, astelee sammalenvihreä viitta liehuen kohti Soledhaa. Reitti on hänelle tuttu. Hän on kulkenut maan halki sen ollessa vasta uusi. Sigrid hymyilee hänen peräänsä. Yvonne saa astua jälleen nuoreen maailmaan, tuntea sen tuulet vasten kasvojaan.

Sigrid kohtaa Kidehlin ja Illusian ennen kuin erkanee heistä. Kidehl aikoo Runaan. Hän palaa vanhaan kotiinsa kertomaan kaikesta siitä, mitä on oppinut maailmasta ja itsestään. Tasapainoa sisällään kantava Kidehl saisi vielä paljon aikaan. Kun hän kääntää selkänsä piirille, Sigrid tuntee jonkin läikkyvän sisällään.

Vain Sigrid ja Illusia seisovat vielä kylän laitamilla. Illusia menee Melisendeen, maanosaan, jonka hallinto murrettiin. Maanosaan, jossa Jeremia kuoli. Sigridin sisin on täynnä kysymyksiä, kun he hyvästelevät toisensa. Hän tietää, että kaiken jälkeen he kaikki kohtaisivat toisensa Eldithin rajalla, itkisivät ja nauraisivat, kysyisivät pois kaiken sydäntä kaihertaneen.

Pimeyden verho on vedetty pois. Sigrid ei vielä tiedä, minne hänen jalkansa hänet kuljettavat. Kun hän lähtee kävelemään, aron kevyt tuuli puhaltaa hupun hänen päästään. Viileä ilma tuntuu raikkaalta kasvoja vasten. Kyynelten valuessa kasvoille Sigrid tuntee auringon lämmön ihollaan. Maailma on herännyt uuteen aamuun.

Lumo: luku 36


Luku 36: Perhonsiipi

Heidät haudattiin aamunkoitteessa. Linnut lauloivat puissa, kukat pyrkivät pintaan maasta, johon ruumiit laitettiin. Tilaisuus oli lyhyt ja väritön. Ilias lausui tyhjiä sanoja, Sylvia ei katsonut enää ketään silmiin, hänen katseensa oli siirtynyt toiseen maailmaan. Yvonne seisoi kaikkien edessä kuin häviäjä, vaikka yö oli palannut alueelleen hänen ansiostaan. Hänenkin silmänsä seisoivat päässä. Hän ei katsonut poikansa runneltua ruumista, kun se laskettiin maahan.

Sigrid istuu kotinsa portailla ja kuuntelee lintujen keväistä lirkutusta auringonvalossa. Illusia ja Kidehl istuvat hänen kummallakin puolellaan, mutta kukaan ei sano mitään. Uutiset on tuotu. Kuolleet haudattu. Aamu on noussut, mutta sen tuoma toivo on häviävän pieni kolmelle selvinneelle. Heillä ei ole lauluja laulettavaksi siitä, mitä on tapahtunut.

Tieto Melisenden kukistumisesta tuotiin hautajaisten jälkeen. Soledhan kuninkaiden lähetti saapui Eldithiin ilmoittamaan Ilias Abelille henkilökohtaisesti, että Kalonia on kahden Ellsworthin sukupolven jälkeen jälleen Soledhan johtama. Sigrid näki miehen katsovan lähettiä tyhjin silmin takaisin. Ilias nyökkäsi. Hän oli juuri haudannut poikansa ja vaimonsa toisen miehen kanssa saaman tyttären, hänellä ei ollut sanoja lähetille.

Kyyneleet kaihertavat yhä luomien takana. Aamulla ne kihosivat kaikkien silmiin, kuin maailma olisi ilmoittanut, että yö on ohi, on aika avata silmät ja kohdata auringossa kylpevä maailma. Sigrid ei jaksa koskettaa Illusian ja Kidehlin käsiä saati nostaa itseään portailta. Lintujen laulu on merkki elämästä. Se on ainoa merkki, joka kertoo Sigridille hänen olevan yhä hengissä.

Mitä nyt tapahtuu?” Kidehlin kuulas ääni rikkoo hetken.
Kaikki on päättynyt”, Sigrid sanoo. ”Lopun jälkeen ei tapahdu mitään.”
Me olemme selvinneet”, Illusia sanoo. Hänessä syntynyt varmuus suorastaan hehkuu hänestä. Hänellä on vähiten menetettävää, hän on yhä oma itsensä. ”Olemme elossa, vaikka kaikki meille tuttu on nyt poissa.”
Sigrid erottaa Melisenden kukistumisen aiheuttaman surun suojelijatovereissaan. Kumpikin on menettänyt jonkun, jota rakasti. Jeremia ja Magdalena eivät enää koskaan ratsasta Eldithiin.

Maailma herää uudelleen.” Sigrid säpsähtää Yvonnen äänen vallatessa tilan. Nainen seisoo portaiden edessä yllään yksinkertainen valkea mekko ja esiliina. Hän ei ole sitonut hiuksiaan, ne valuvat punaisena merenä selkään. ”Hersin keskus ei kokoa itseään vuosiin. Se tuhosi itse kuorensa.”

Sigrid huomaa nyökkäävänsä. Hän katsoo naista, joka on seissyt poikansa edessä ja katsonut hersin tuhoavan tämän. Sigrid huomaa Yvonnessa sävyn, jota ei ole koskaan aiemmin erottanut. Se on pelkästään surullinen, väriltään haalean sininen.

Yvonne istuutuu portaille kuin olisi heidän sisarensa eikä johtajansa. Tasavertainen, yhtä lyöty kuin kuka tahansa muukin piirissä.
Mitä maailmalle tapahtuu nyt, kun Soledhan kuninkaat ottavat hallinnon itselleen? Magdalena rakensi niin paljon hyvää”, Kidehl kuiskaa. Sigrid värähtää surulle hänen äänessään.
Kaikkea emme voi voittaa, kaikki sodat eivät ole meidän taisteltavissamme.” Yvonne huokaisee.

Sigridin yllätykseksi Illusia puhuu.
Me voimme lähteä kiertämään maata”, Illusia sanoo. ”Täällä ei ole meille enää mitään. Me voimme kiertää ja kertoa edhasta ja hersistä, opettaa ihmisille heidän juuristaan.”
Yvonne hymyilee. Hymy ei ole irrallinen, siinä on aitoa lämpöä.
Minä olin ajatellut kysyä teiltä siitä. Jos pyytäisin teitä mukaani maailmaan, jota ette tunne, tulisitteko mukaani, levittäisittekö tietämystä?”

Sigrid huomaa sekä Kidehlin että Illusian nyökkäävän.
Minulle ei ole Eldithissä enää mitään muuta kuin muistoja, joiden kanssa minun ei tarvitse elää”, Illusia sanoo. Hänen ilmeensä on levollinen.
Minä tahdon suorittaa Magdalenan työn loppuun. Kaikkien tulee olla tietoisia siitä, minkä ympärille tämä maailma on syntynyt.” Kidehlin katse ei hae enää turvaa muista. Sigridistä näyttää aivan siltä, että tämä on löytänyt paikkansa.
Jeremia olisi tahtonut minun avaaman silmäni maailmalle.” Illusian silmissä välähtää suru. ”Vaikka ihmiset eivät voi enää löytää yhteyttä edhaan, voimme kertoa heille siitä. He voivat avata silmänsä aivan kuten mekin.”

Viimeinen katse kohdistuu Sigridiin. Hänen sydämensä on häkeltynyt sen edessä, kuinka helppoa kaikesta päästäminen on muille. Onko kuoleman todistaminen ja siinä rämpiminen saanut kaikkien muiden sielut janoamaan muutosta? Sigridiä pelottaa kohdata Yvonnen odottava katse.

Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi kahden kesken”, Sigrid pudottaa sanat suustaan. ”Olen pahoillani, Illusia, Kidehl.”
Illusia ja Kidehl vain nyökkäävät. Kumpikin hipaisee Sigridin olkaa noustessaan ja kadotessaan kylän kapeille kaduille. Heidän mentyään Sigrid korjaa asentoaan, portaat ovat pelkästään kylmät ja kovat.

Yvonne…” Sigridin ääni hipoo maata. ”Aiotko sinä jatkaa elämääsi näin? Kaikki on jo ohi. Olet kestänyt vuosisadat, voittanut vainot, nähnyt Melisenden kohoavan ja kukistuvan. Kaikki on muuttunut.”
Sanotko sinä, että tehtäväni suojelijana on suoritettu?” Yvonne hymyilee. Hän vie kädet kasvoilleen. Ensimmäistä kertaa koskaan Sigrid erottaa kyyneliä naisen silmissä. Ihmisyys on istunut hänen rintakehälleen, vaatinut hänet takaisin.

Elämäni Helithinä on pysyvästi ohitse”, Yvonne myöntää. ”Se ei tule koskaan takaisin. Asiat, joita olen suojellut, ovat säilyneet, mutta eivät ehjinä. Se, minkä piti tuhoutua, on nyt poissa, ja se on maksanut kaikille paljon.”
Sigrid nyökkää. Hän muistaa kyläläisten tyhjät katseet hautajaisissa.
Minun täytyy jatkaa elämistä. Olen menettänyt kaksi kuorta, Sethielin ja Injen. He eivät olleet enää ihmisiä. He olivat menettäneet itsensä jo kauan sitten.”

Yvonnen hartiat vapisevat. Sigrid vastustaa halua tarttua niihin, pitää naisen kasassa. Vuosia Yvonne on juossut itseään karkuun, pakottautunut pysymään suojelijana. Sigrid tietää, ettei ole hänen tehtävänsä puuttua tilanteeseen nyt, kun linnut laulavat ja aurinko paistaa pitkän yön jälkeen.

Vaikka kantaisimme kuinka paljon toivoa tahansa, se ei aina riitä tuomaan toisia takaisin pimeydestä, johon he ovat syöksyneet. Se on totuus, joka minun täytyy kantaa mukanani siihen päivään saakka, kun maa ottaa minut takaisin.” Yvonnen silmät kiiltävät. Hymy paljastaa hampaat. Sigrid tarttuu Yvonnea kädestä.

Meillä on paljon puhuttavaa, Sigrid. Paljon.”
Meillä kaikilla on. Niin minulla, Kidehlillä, Illusialla kuin sinullakin.”
Tuletko sinä mukaamme?”
Sigrid huomaa nyökkäävänsä.
Minun on päästävä kauemmas Lovisasta ja Eldithistä, jotta ymmärrän, mitä olen aina halunnut.”
Sinä olet kehittynyt niin paljon.”
Me kaikki olemme.”

Yvonnen hymy tarttuu Sigridiin. Huoli ja pelko sydämessä ovat samanlaisia auringonvalossakin. Silti vasta valo antaa tarpeeksi sijaa hengittää. Sigrid päästää irti johtajastaan ja nousee ylös. Hän venyttää kätensä korkealle kuin tahtoisi koskettaa ilmaan piirtyviä säteitä.

Emme voi aloittaa Eldithistä”, Yvonne sanoo ääni väristen viimeisten sanojen kohdalla, ”sillä tämä kylä on vielä liian arvilla. Se tarvitsee aikaa. Me voimme antaa sille aikaa aivan kuten nuori kuningatar antoi meille.”
Sigrid tietää, ettei kylä ole ainoa, joka tarvitsee aikaa. Yvonne ei kykene kävelemään kaduilla, joilla hänen omat virheensä juoksevat häntä vastaan. Sigrid ymmärtää, että naisen täytyy kokea pettäneensä heidät kaikki, kun hän ei nähnyt poikaansa riittävän ajoissa.

Uskotko, että Ilias kykenee jatkamaan Eldithin johdossa kaiken tämän jälkeen?” Mielikuva laiturilla makaavasta Niilasta ei lähde Sigridin verkkokalvoilta. Nyt, kun hän on nähnyt Sylvian kantavan Estherin hennon ruumiin kylään, hän ymmärtää, miksi Niila ei tahtonut äitinsä tietävän, kuka hänet tappoi.

Ilias on juuri sellainen mies kuin Soledhan ensimmäiset kuninkaat olivat. Niiden miesten ahneus käytti edhan loppuun lännessä.” Yvonnen ääni kovenee. ”Iliaksen suurin rangaistus on se, että hän joutuu yhä jatkamaan Eldithin kylänjohtajana. En aio lisätä hänen tuskaansa sen enempää. Siispä me poistumme ja palaamme, kun aika näyttää.”

Sigrid tyytyy nyökkäämään. Hän kävelee polulle, joka johdattaa talojen välistä kohti kyläaukiota. Yvonne kävelee hänen perässään.
Yvonne”, Sigrid hengähtää, kun nainen siirtyy hänen rinnalleen. ”Onko meillä nyt hätää?”
Hetken Sigrid kuvittelee, että Yvonnen piirteet sortuvat uudelleen. Sitten hymy leviää naisen huulille lämpimänä kuin valonsäde.
Ei”, Yvonne kuiskaa. ”Ei ole hätää.”

Tummasiipinen perhonen lentää Yvonnen korvanlehdelle. Sigrid näkee Yvonnen sipaisevan hiuksiaan. Perhonen lennähtätää pois. Sen siivet lepattavat kohti noussutta aurinkoa.


Lumo: luku 35


Luku 35: Anteeksi annettu

Magdalena herää aamun ensimmäisiin kultaisiin säteisiin. Elämän äänet eivät kaiu linnan torneihin asti, kuningatar nousee auringon herättäessä hänet levottomaan tunteeseen. Jokin on väistynyt valon tieltä. Happi kulkee Magdalenan sisään vaivattomasti, ilma tuntuu kirkkaalta ja raikkaalta.

Kun ensimmäiset kyyneleet juoksevat poskille, Magdalena ei tiedä, miksi itkee. Jokin on lopullisesti poissa. Hän nousee harsomaiseen, valkoiseen yöasuun kiedottuna sängystään ja astelee peilin edelle. Nainen peilissä on yhä hän. Menneisyys ei lepää raskaana hänen harteillaan, jokin on irronnut, pyyhkiytynyt puhtaaksi. Kuin anteeksianto olisi asettunut hänen sisimpäänsä. Kyyneleet putoilevat kuin kristallit.

Magdalena juoksee paljain jaloin käytävälle. Vartijoiden kasvoilla kimaltaa kyyneliä, vuolaita ja suruttomia. Samanlaisia kuin hallitsijallaan. Magdalena koskettaa miesten poskia ymmärtämättä syytä kyynelille. Hän nyökkää, kulkee eteenpäin, juoksee portaat alas päästäkseen Jeremian luo.

Jeremia seisoo huoneensa ikkunan edessä. Aurinko tanssii vaaleilla suortuvilla, kasvot ovat hymyssä. Kristallikyyneleet noruvat hänenkin poskilleen. Magdalena kävelee ystävänsä vierelle, koskettaa varoen tämän kättä.

Jokin on poissa”, Magdalena kuiskaa auringon miltei sokaistessa hänet. Hän ottaa valon vastaan, se on lempeämpi kuin koskaan.
Minä tiedän, mitä tämä on. Olen tuntenut sen aiemminkin.” Jeremia ei pyyhi kyyneliä kasvoiltaan. Hän ymmärtää niiden merkityksen. ”Hersin keskus on poissa. Yö ei ole enää yllämme.”
Hersihän on jo kukistettu.”
Jeremia raottaa huuliaan. Magdalena ei tiedä, mitä mies näkee.
Vasta nyt minä tiedän, miltä pimeyden poistuminen tuntuu.”
Sen on siis täytynyt tapahtua vasta nyt”, Magdalena huokaa nojaten päänsä ystävänsä olkapäälle.

Magdalena tuntee Jeremian nyökkäävän.
Aivan kuin kaikki olisi annettu anteeksi”, Magdalena henkäisee. ”Pystymme vihdoin hengittämään.”
Aamunkoi piirtää kaiken uudelleen.”
Magdalena hymyilee. Kyyneleet eivät kutita hänen silmiään, ne puhdistavat hänet. Maailma syntyy uudelleen.

Kuningatar irrottautuu ystävänsä kosketuksesta. Hetken Jeremian lämpö kisailee Magdalenan iholla. Sitten nainen nyökkää ystävälleen ja astelee pois huoneesta. Maailma on vapautunut yön siiven alta.

Ovella Magdalena pysähtyy. Kumea, voimakas ääni tavoittaa hänen korvansa. Hän kääntyy, kohtaa Jeremian kasvot, suurentuneet silmät, kauhusta vääristyneet piirteet. Äänellä on vain yksi merkitys. He ovat liian myöhässä. Jeremia syöksähtää ikkunan ääreltä kuningattarensa luokse, hänen eleensä ovat nopeita, mutta eivät paniikinomaisia. Hän tarttuu Magdalenaa käsistä.

Larenin joukot ovat täällä”, Jeremia sanoo. Ääni pudottaa kylmän tunteen Magdalenan sisälle, kyyneliä ei enää tule. ”Sopimuksenne. Kuninkaat ovat rikkoneet sen.”
Magdalenan piirteet murtuvat kuin lapsella, jonka luottamus petetään ensimmäistä kertaa.
Maailma on avautunut, mutta ei meille”, Magdalena sanoo puristaen tiukasti ystävänsä käsiä. ”Minä tiesin, että näin kävisi.”

Jeremia pudistaa päätään.
Sotajoukot, Magdalena! Minä kokoan heidät, Larenin joukot eivät ole vielä valkeassa pihassa saakka, he –”
Ei.” Magdalenan ääni on kova. ”Antaa heidän tulla.”
Sinun rakentamasi maailma –”
On olemassa minun jälkeenikin. Tiesin tämän tapahtuvan. Olen saanut kaiken anteeksi. Olen sovittanut sen, mitä tein. Tein Kaloniasta paremman paikan elää.”

Kuningattaren sanat ovat kuin vuosien takaa, kuin hän olisi aina tiennyt, että jonakin päivänä anteeksianto astelee hänen linnaansa ja valloittaa hänen luomansa maailman takaisin. Magdalena ei enää pakene itseään. Lupaukset on rikottu, hän on valmis kukistumaan, vaikka katkeruus painaakin hänen sydäntään.

Magdalena vie kätensä Jeremian kasvoille. Hän ei anna miehen murtua suruunsa.
Meidän tarumme on päätöksessään”, Magdalena kuiskaa sivellen Jeremian kyynelistä kosteita poskia. ”Pelasimme aikaa. Hersi on poissa. Mikään ei ole enää meidän käsissämme.”
Jeremia avaa suunsa sanoakseen, että he ehtisivät vielä. Totuus paistaa kuningattaren kasvoilta. Jeremia sulkee suunsa, sanat jäävät sisälle. He eivät ehdi enää mitään.

Magdalena vetäytyy Jeremian kosketuksesta ja kävelee portaisiin. Hänellä ei ole enää kiirettä, Soledhan kuninkaiden joukot ovat jo paikalla. Sopimus ei paina toivonkaan vertaa. Vartijat ja sotilaat juoksevat Magdalenaa vastaan, kuningattaren kasvot kertovat kaiken oleellisen. Hän käännyttää omansa pois, mitään ei ole enää tehtävissä.

Olisimmeko voineet välttää tämän? Tiesitkö sinä, että kuninkaat pettäisivät rauhansopimuksenne?”
Se riski oli otettava, jotta maailma sai aikaa vapautua hersistä”, Magdalena sanoo.
Melisenden hallinto kukistuu, Magdalena, me emme voi vain seisoa täällä ja odottaa, että kuninkaat tulevat ja ottavat vallan.”
Me emme voi mitään muutakaan. Minun valtakuntani kukistuu, mutta synnyttämäni valo ei vaivu varjon alle.”

Valtaistuinsali on kylmä ja suuri. Magdalena ei ole koskaan viihtynyt valtaistuimellaan. Kuningatar ei tarvitse valtaistuinta ja kultaista kruunua kertomaan arvostaan. Valkea asu yllään Magdalena kulkee salinsa halki. Lapsuuden laulut ovat kaikonneet. Hänen valtakuntansa ei saa koskaan tietää, kuka hän todella on. Magdalena hymyilee ajatukselle. Jokin sen katkerassa taustasävyssä tuntuu armolta, sittenkin.

Pysytkö sinä minun rinnallani?” Magdalena kysyy katsomatta Jeremiaa silmiin. ”Oletko siinä, kun aurinko piirtää maailman uudeksi?”
Jeremia nyökkää. Hän hipaisee Magdalenan kädensyrjää, painaa päänsä naisen olalle. Elää hetken ystävänsä lämmöstä. Hän ei enää koskaan saisi enempää. Magdalena puristaa Jeremian kättä ennen kuin päästää irti.

Kukan kuvan muodostava lasi paljastaa kuninkaiden joukkojen olevan jo paikalla. Valkea piha täyttyy sotilaista, jotka juoksevat sisälle. Linnan alimmista kerroksista kuuluu ääniä. Magdalena seisoo ikkunan keskellä, kohtaa joukkojensa kärjessä seisovan Larenin kylmät silmät. Magdalena erottaa kaukaakin, että mies katsoo suoraan häneen.

Kun kuningas Laren kohottaa suuren varsijousen kohti Magdalenaa, kuningatar hymyilee. Jeremia hänen takanaan ei erota sotilaiden massasta yksittäisiä ihmisiä, hän ei näe, kuinka Laren virittää jousen. Sekunti. Toinen. Kolmas. Laren päästää irti.

Aurinko heijastaa lasin violetit kuviot lattiaan. Suunnaton nuoli syöksyy lasin läpi kuin se olisi paperia. Lasi sataa alas, kuvio on rikki, aurinko jää tanssimaan jokaiseen lasinpalaan. Jeremia syöksyy sivuun, kun lasimurska peittää salin. Hän ei ehdi kuulla rysähdystä sydämensä sykkeeltä. Lasi viiltää Jeremian poskeen haavan, veren haju täyttää tajunnan.

Jeremia nostaa itsensä. Maailma kieppuu. Veren haju ei lähde pois. Kun katse tarkentuu, Jeremia erottaa alas sataneen ikkunan keskellä Magdalenan. Naisen ruumiin on lävistänyt suuri, musta nuoli, jonka pää on iskeytynyt marmorilattiaan. Jeremia tuntee kouraisun ruumiissaan, kun näkee, kuinka Magdalenan ruumis on taittunut taaksepäin. Hän astuu lähemmäs, riuhtoo nuolta, kiskoo ystäväänsä irti. Nuoli irtoaa lattiasta, Magdalenan keskiruumis hukkuu vereen, reikä on mahdottoman suuri.

Magdalenan silmät katsovat suoraan eteenpäin. Näkivätkö ne viimeisenä auringon? Jeremia sulkee silmät, joiden palo olisi polttanut kaiken tieltään. Silmät, jotka näkivät tuhon, jolta kaikki muut olivat kääntäneet katseensa. Verta on paljon, lupiinikuningatar hukkuu sen tummaan tuoksuun. Se ei pue Magdalenaa. Jeremia vetää hänet lähelleen, pitää hervotonta kehoa aivan rintaansa vasten.

Kun Soledhan kuninkaiden joukot raivaavat tiensä valtaistuinsaliin, Jeremia istuu hajonneen lasin keskellä kuningatar sylissään. Sali kylpee hiljaisuudessa. Aurinko piirtää sädekehän Jeremian ylle, se leikkii hänen valkeilla suortuvillaan. Jeremia pitää tiukasti kiinni Magdalenasta. Hän ei sulje silmiään.

Lumo: luku 34


Luku 34: Hiljainen maa

Taivas on musta ja tähdetön. Mikään ei kaiu yössä. Yvonnen askeleet ovat kevyet ja äänettömät, kuin irralliset hänestä. Kylän sisäinen kaaos on rauhoittunut yöksi, kaikki ovat paenneet koteihinsa pelkäämään. Yvonne kävelee kyläaukion ohi, kynttilän himmeä valo kajastaa Abelien talon ikkunasta. Tänä yönä ei nukuttaisi. Kyläläiset ovat menettäneet kaiken.

Valintojen paino lepää raskaina Yvonnen yllä, mutta hän säilyttää ripeyden askelissaan. Metsän reuna ottaa hänet vastaan. Puiden helinässä hän kuulee laulun kaikelle menetetylle. Puut toistavat Sylvian surua. Äidin, joka on menettänyt kaksi lastaan. Helinä palauttaa Yvonnelle kaiken sen, mistä hän on kauan sitten luopunut. Surun. Katkeruuden. Tunteen siitä, että hän päästi poikansa pois, keskittyi vain rakentuvaan maailmaan ja hersiin taipuneeseen mieheensä.

Käydessään portin toiselle puolelle Yvonnen sisällä syntyy ajatus. Hän ei enää koskaan käy portista tavatakseen Kaarnaa. Helithin ja Sethielin aika on ohi, eikä Yvonne enää tiedä, kenen aikaa elää. Se on riistäytynyt hänen käsistään, juossut vapaaksi. Hän ei voi auttaa. Hän voi vain saattaa päätökseen oman osuutensa.

Metsälle ei tarvitse huutaa. Helinä on lakannut, hersin puoli ei sure ketään. Estheristä vapautunut vastavoima on palannut sinne, minne kuuluukin. Yvonne tietää poikansa suunnitelleen kaiken. Estherin kuului kuolla juuri nyt, ennen pimeintä yötä.

Hento nauru heiluu puissa, havahduttaa Yvonnen mietteistään. Hersin puoleinen metsä lepää kelmeässä valossa. Se ei ole kuusta lähtöisin. Yvonne pysähtyy. Hänen poikansa nauru vavisuttaa lehtiä.

Tervehdys, äitini”, ääni poukkoilee suunnasta toiseen, ”oletko viimein avannut silmäsi?”
Inje.” Yvonne tunnistaa oman sävynsä. Se on tumma, iloton. Hän on jo päästänyt irti. ”Kuinka kauan?”
Naurua.
Aina.”
Kauanko sinä olet ollut hersin keskus?”
Aina, äiti kallis, aivan aina. Siitä lähtien, kun astuin metsään, unohdin katkeruuteni siitä, etten koskaan voi hallita edhaa. Hersi otti minut vastaan. Se löysi kodin minusta.”

Yvonne muistaa vielä, kuinka hänen poikansa lankesi. Hän oli juuri saanut tuotua Injen kotiin tämän aiheutettua kaaosta Runan ja Soledhan välillä. Poika lipesi täysin hänen otteestaan, irtosi maallisesta elämästä. Yvonne muistaa, miltä hymy Injen kasvoilla näytti tämän taivuttua hersiin. Sen jälkeen hän ei ole koskaan nähnyt poikansa silmien takana ketään.

Sethiel”, Yvonne sanoo kurtistaen kulmiaan, ”entä Sethiel? Kuinka hän saattoi elää vuosia kertomatta kenellekään, että hersin keskus olikin hänen sijastaan sinä?” Sammalenvihreät silmät. Ne syttyvät ja sammuvat yhä uudelleen Yvonnen edessä. Ei hätää.

Injen nauru tarttuu oksiin.
Isäni ei koskaan halunnut tulla hersin keskukseksi, kyllähän sinä sen tiesit. Sethiel halusi vain olla irrallaan maailmasta, muuttua omassa rauhassaan myytiksi. Häneltä putosi yksi taakka harteilta, kun minä otin tehtävän kantaakseni.”
Pimeys hipoo jo Yvonnen poskia, se elää Injen kautta.
Ajatella, äiti, että kaikki nämä vuodet sinä olet kerännyt voimia tuhotaksesi Sethielin aivan turhaan. Yö on elänyt minussa jo satoja vuosia, etkä ole nähnyt sitä.”

Nauru katkeaa. Tyytyväisyys huokuu Injen äänestä. Yvonne ei jää siihen kiinni. Hän kohottaa katseensa kelmeää valoa hehkuviin lehviin. Injen ääni ei ota paikkaa, se kiertää Yvonnea kuin ivatakseen hänen sokeuttaan. Yvonne ei tarvitse muistutusta. Hän hiljenee sen edessä.

Pimeys tiivistyy oksien taa. Se ottaa fyysisen muodon. Sormet, pitkät jalat, hontelo ruumis. Injen kasvot piirtyvät keskelle pimeyttä. Kelmeä valo paljastaa niiden muodon, Yvonne värähtää. Luut hipovat ihoa, silmät ovat valottomat ja tyhjät. Kun Inje hymyilee, Yvonne haistaa mädän. Suu on ikeniä myöten musta.

Oletko nyt saavuttanut kaiken?” Yvonne kysyy astumatta lähemmäs poikaansa. ”Oletko nyt vahvin kaikista, totteleeko yö jokaista oikkuasi? Sinun silmäsi ovat niin tyhjät, ettet ole voinut saavuttaa kaikkea maksamatta siitä itselläsi.”
Inje vain nauraa. Ääni katkeilee kuin sitä leikattaisi.
Hersi saavuttaa kaiken”, Inje sanoo vaimentaen ääntään, ”se saa jokaisen osan Kaloniasta. Kuinka koskaan kuvittelit, että Sethiel olisi halunnut niin tapahtuvan? Hän ei tahtonut valtaa ja huomiota.”
Valtaako sinä tavoitteletkin?”

Hymy pyyhkiytyy pois Injen luisevilta kasvoilta. Hän ojentaa kätensä kohti äitiään. Kynnet ovat mustat, rystyset verillä. Hersi on vienyt pojasta kaiken, joka tekee hänestä ihmisen. Mädän haju nostattaa oksennuksen maun Yvonnen suuhun. Hän ei kykene tarttumaan poikansa käteen.

Katso minua nyt, äiti”, Inje kuiskaa, ”katso, kuinka vahvaksi olen tullut aivan yksin.”
Vahvaksi? Sinä tapoit Niilan ja Estherin. Sinä veit heidät minulta vain, jotta tekisit minut epätoivoiseksi edessäsi.”
Inje siristää silmiään. Hermosto toimii yhä, Inje kykenee jäljittelemään ilmeitä, joita on nähnyt muiden käyttävän.
Minä en tappanut heitä. Esther tappoi Niilan, voit kysyä sitä miehesi maanneelta naiselta, joka tunnisti veren tyttärensä käsissä. Mikä tragedia se mahtaakaan olla kylässä.” Inje naurahtaa. ”Tyttöparka teki itse itsestään lopun, viimeisteli yhden suvun tarinan tietämättä, miksi on aina tuntenut vetoa juuri Abelien puuhun.”

Yvonne pudistaa päätään.
Sinä käskit hänen tappaa itsensä.”
Hänen heikkoutensa olisi ollut minulle epäsuotuisaa nyt, kun sinä olet täällä. Esther oli vain tielläni, yhteinen veri suonissamme ei tehnyt hänestä minulle hyödyllistä.”
Entä Niila? Sinä rakastit häntä.”
Inje ei enää kykene nauramaan. Pojan käsi laskeutuu alas. Hän ei katso äitiään silmiin.

Niila ei ollut ensimmäinen, joka tiesi minusta. Minä en ole typerä, äiti kallis. Vaikka pelko on este, tiedän, milloin kannattaa eliminoida uhka.”
Niila ei ollut ensimmäinen? Mitä tarkoitat?”
Inje kykenee jälleen nauramaan.
Lovisa pieni ei tiennyt omaa parastaan. Te kaikki ihmettelitte, kuinka tiesin hänen yhteydestään Melisendeen. Sattuiko kenenkään mielessä käymään, että ehkä Lovisakin tiesi jotakin minusta?”

Yvonne ei voi estää hämmennystä leviämään kasvoilleen. Jokainen ihmettynyt ele ruokkii Injen pimeyttä, mutta Yvonne ei voi keholleen mitään. Reaktio on selkeä ja saa Injen nauramaan.

Lovisa ei ollut lainkaan typerä tyttö”, Inje nauraa. ”Hän tiesi paljon niin Kaloniasta kuin hersistäkin. Hän näki lävitseni. Kiristys oli molemminpuolista.”
Edesautoitko sinä jollakin tapaa Iliaksen tuomiota? Sinäkö sait Lovisan hirteen?”
Sattuma oli puolellani, siinä kaikki. Oli minun onneni, että Ilias löysi tytön kylän ulkorajalta ja päätti raiskata tämän, jotta tämä pysyisi kylässä pelosta.”
Lovisa olisi kertonut minulle, jos hän olisi tiennyt sinun olevan hersin keskus. Sinä yrität pelotella minua.”
Ei, äitini, Lovisa ei olisi kertonut. Hän pelkäsi liikaa, että hänen yhteytensä Melisendeen olisi paljastunut.”

Inje tekee tanssinomaisen pyörähdyksen ja lyö kätensä yhteen aivan Yvonnen kasvojen edessä. Metsän helinä säestää häntä.
Ajatella, että sinun vaivalla koulimasi piiri pelkäsi sinua niin paljon, että piti sellaista tietoa itsellään. Toimi selkäsi takana.” Inje kuljettaa kätensä Yvonnen poskille. Kosketus on kylmä, Yvonne tuntee mullan siirtyvän pojan kynsien alta poskilleen.
Sinä et kykene rakastamaan heitäkään. Siksi he taipuvat yksi kerrallaan hersiin tai kuolevat.”

Vaikka Inje pitää yhä käsiään Yvonnen poskilla, nainen ei siirrä niitä pois. Hän ei kosketa poikaansa itse, vaikka Injen piirteet kiristyvät. Silmissä kuhisee. Yvonne ei tee mitään, hän ei saata antaa Injelle toivoa.

Mitä me nyt teemme, äiti? Jäämmekö tähän odottamaan, että hersi leviää vuosisatoja suojelemasi todellisuuden ylle?”
Yvonne pudistaa päätään. Inje vetää kätensä takaisin. Hän ei enää hymyile.
Kerroin sinulle jo, että välillämme ei ole enää sanoja”, Yvonne sanoo raskaasti. ”Mitä sinä vielä odotat?”
Sanoillako sinä pyyhkisit hersin keskuksen maailmasta?”
Minulla ei ole sinulle niitä sanoja, jotka tahtoisit kuulla. Ei ole koskaan ollutkaan.”

Hiljaisuus leijuu hetken äidin ja pojan välillä. Injen kasvot ovat rauhalliset, sitten piirteet kiristyvät yksi kerrallaan. Suu nykii, silmissä kiiltää. Yvonnen ilme ei muutu, hän katsoo poikaansa kuten aina siihenkin asti. Jokin naisen rakkaudettomassa, eleettömässä ilmeessä vavisuttaa Injeä. Poika astelee taaksepäin silkka kauhu silmissään kiiltäen.

Ei”, Inje sihisee mustuneiden hampaidensa välistä, ”sinä et tarkoita sitä. Sinä synnytit minut, ainoan oikean lapsesi. Hait minut Soledhasta, kävelit jalkapohjasi rikki minun vuokseni. Annoit minun elää, vaikka taivuin hersiin.”
Hiljaisuus ei suo Injelle armoaan. Hänen kehonsa nytkähtää. Hersin keskus hänen sisällään tietää, mitä tapahtuu. Inje hajoaa hiljalleen, yksi piirre kerrallaan hänen suojauksensa murtuu Yvonnen seisoessa vaienneena hänen edessään.
Sinä…” Injen sisältä kuuluu rasahdus, kuin luut irtoisivat paikoiltaan.

Kouristus lähtee sydämestä. Sieltä, minne voima on asettunut, ytimestä, läheltä sielua. Hersi tuhoaa kuoren, joka ei ole enää sille hyödyllinen. Inje taittuu kasaan kuin olisi hento osa puun oksistoa, taipuva rihma, jonka voima kääntää kokoon. Keho putoaa, poika yrittää pysyä pystyssä, vaikka polvet miltei pettävät alta hersin ravistellessa koko ruumista. Se riuhtoo irti kaikkea sitä, mitä on jäljellä, pyrkii ravistamaan sielun alas oksistosta. Sisin on mätä, mutta vielä on menetettävää, vielä on ydin, joka muistuttaa ihmistä. Joka on ollut inhimillinen.

Yvonne seisoo poikansa edessä, piirtää silmiensä taa kuvan jokaisesta kivun aallosta, joka juoksee pojan läpi. Hersi repii, vetää joka suuntaan, pirskahtelee löytämättä laitoja. Tuhoaa sisälle mädäntyneen sotkun, sen, jota ei ole vielä aiemmin vienyt. Naisen katse on tyhjä, olemus sanoista riisuttu. Kyyneleet eivät tule vielä, pahin ei ole takana. Inje kykenee tuntemaan äärensä, kertomaan oman nimensä. Kipu ei ole saanut häntä kokonaan.

Kun kouristukset pahenevat, Yvonne erottaa, kuinka hersin hopeiset säikeet sykkivät Injen sydämestä kaikkialle kehoon. Viimeinen aalto saapuu. Se pyyhkii pois pojan ylpeyden, sen, joka ei salli hänen kumartua äitinsä edessä. Sen, jonka piti olla hänen ytimensä, persoonansa keskus.

Injen mustuneet sormenpäät harovat maata kuin se polttaisi. Mustuus leviää kehoon, yö nielee lapsensa. Inje kohottaa katseensa kuin etsisi valoa, jolta käänsi päänsä vuosisatoja sitten. Kaikki muu on pyyhitty pois, kipu on takonut rautaisen kuoren kaltaisekseen ja jättänyt sisälle viimeisen sävelen. Toivon armahduksesta.

Äiti”, Inje lausuu pimeyden mustaamalla kielellään. ”Äiti, minä pyydän.”
Koskaan aiemmin poika ei ole taipunut ylpeydestään, koskaan hän ei ole kumartanut ketään muuta kuin itseään. Yvonne seisoo hänen edessään viimeinen tuomio käsissään tietäen, ettei koskaan voisi suoda sitä pojalleen. Injen kuoppiinsa uponneet, reunoista tummuneet silmät anovat, pyytävät, eivät enää koskaan vaadi. Yvonne ei värähdäkään.

Injen sormet eivät enää etsi, katse pysähtyy viimeiseen pyyntöön. Keho taittuu viimeiseen kouristukseensa, pimeys vie sen, joka on aina kuulunut sille, joka on alusta asti tiennyt kohtalonsa, ymmärtänyt vaipuvansa minuutensa taakse, armon ulottumattomiin, valon heittämiin varjoihin. Kouristus loppuu kesken, kehon läpi juoksee viimeinen hopeinen hersin virtaus, joka viimeistelee työn. Sydän lakkaa pumppaamasta lämpöä runneltuun ruumiiseen. Inje notkahtaa kerran taaksepäin, kaatuu äitinsä jalkojen juureen vailla elämän hehkua kasvoillaan.

Yvonne kumartuu kaatuneen luo ja ymmärtää, ettei enää katso poikaansa. Ruumis maassa on pelkkä kuori, kuin luotu käärmeennahka, joka ei ole enää vuosiin tuntenut mitään. Se oli vielä viimeisillään kyennyt taipumaan ylpeydestään ja anonut armoa. Hän ei tiedä, olivatko silmät pyytäneet häntä kohottamaan viimeisen iskun vai pelastamaan hänet kivulta. Kenties ne ovat niin lähellä toisiaan, ettei eroa tarvitse tehdä silmien kiillon jo kerran tummennuttua. Inje on jo hengetön.

Yvonne sulkee poikansa silmät. Puut eivät enää laula. Maa on hiljaa, se on saanut omansa.


Lumo: luku 33


Luku 33: Yhden suvun tarina

Taivas on vain katto, jonka takana ei ole mitään. Maa on kylmä, ilma viileä. Puissa tuulee, se on luonnon tapa olla armollinen. Hämärä ei ole vielä laskeutunut, yö pysyy kannattimiensa takana. Esther on kyykistynyt pieneen tilaan, käpertynyt aivan liki itseään siten, että hengitys kaikuu koko kehossa.

Risut rasahtelevat askelten alla. Esther on niin sykkyrällä, että ei erota tulijaa, vaikka tämän mukanaan tuomansa energia on tuttu. Veli kumartuu hänen ylleen, sivelee varoen hänen selkäänsä. Merkitsee kosketuksellaan jokaisen selkärangan nikaman, jokaisen miltei paperi-ihosta läpi työntyvän luun.

Siskoseni”, Inje kuiskaa, ”nouse ylös.” Ääni on pehmeä, miltei kuiskaus. Vain aavistuksen liian irrallinen ollakseen hellä. Esther ei nosta päätään. Maaperä ei ole tuttu, hersi kiertelee kaikkialla. Portin toisella puolella hän ei ole kuin kotonaan. Hän painuu tiukemmin vasten vierasta, kylmää maata.

Miksi sinä itket?”
Minä en itke.”
Niilanko vuoksi sinä suret?”

Esther säpsähtää ylös. Hänen mekkonsa on mudassa ja veressä, valkea väri lian alla nauraa hänelle. Injeä ei näy enää missään, vaikka käden kosketus tuntuu yhä lämpönä selässä. Estherin katse harhailee löytämättä poikaa. Mikään ei ojenna hänelle tukeaan, maailma on peittynyt veren pinttyneeseen hajuun.

Minä en pysty tähän”, Esther parahtaa. Hän tietää Injen kuulevan. Inje osaa piiloutua. Veli ei ole enää kuin ihminen. ”Hän… hän on kuollut.” Esther ojentaa ohuita ranteitaan. Veri täplittää käsivarsia kaikkialta.
Se on sinun vikasi, eikö olekin?” Injen ääni ei ota paikkaa, se kiertää Estheriä kaikkialta. Hän ei osaa sanoa, mistä suunnasta se lähestyy häntä, se tuntuu vaihtavan suuntaa, tunkeutuvan hänen luihinsa.

Minä en halunnut sitä. En halua tätä, en mitään tästä.”
Sisko rakas, sinuun ei enää satu. Ei ollenkaan.”
Sama kipu on kaikkialla ympärilläni. Maailma huutaa.”
Sinä totut siihen. Hersi ottaa aina aikansa.”
En kestä enää.”

Estherin olemus hajoaa kuin jään pinta. Hän käpertyy uudelleen itseensä. Maa ei ota häntä vastaan, se pysyy kylmänä hänen allaan. Puut kaartuvat, tuntuvat heiluvan kuin hersi aikoisi taittaa ne. Esther ei enää tiedä, minne katsoa, kun Injen ääni täyttää metsän.

Niilan täytyi kuolla”, ääni kieppuu Estherin ympärillä, ”hänen elämänsä ei voinut jatkua sen jälkeen, kun hän ymmärsi.”
Miksi sinä et vain tappanut heitä kaikkia? Miksi et vain kohtaa äitiäsi? Hänethän sinut pitää tappaa. Miksi minun piti… Niila…”

Puun oksat kumartuvat pyyhkimään kyyneleet Estherin poskilta. Oksa on musta ja kova. Esther yrittää nousta ylös, mutta jalat tuntuvat tunnottomilta. Luut niiden sisällä liikkuvat, lihakset muodostuvat uudelleen. Hersi tekee kaikesta omanlaistaan. Esther ei uskalla liikkua, paniikki asettuu hänen lihaansa, sitoo hänet maahan.

Loppu on käsillä”, Injen nauru kaikuu metsässä. Vihdoin Esther kuulee sen niin kuin se on aina ollutkin. Irrallinen. Täysin epäinhimillinen. ”Esther, sisko rakas, sinä et enää tuota minulle iloa. Et tuottanut isällekään.”
Isä on kuollut. Hän on poissa piirin vuoksi.”
Aivan. Ja silti sinä rakastat piiriä yhä.”
En rakasta, he ovat Yvonnen tahdon orjia, he –”
Sinä toistat minua. Kaiku, sisko rakas, se sinä olet. Missä sinun oma äänesi on? En ole vielä koskaan kuullut sitä.”

Esther ei ole varma, onko korkeiden mäntyjen takana taivasta. Jos on, se on täynnä reikiä, joista pelko pääsee valumaan maan ylle. Kaikki täyttyy pelosta, Esther ei tunne enää käsiäänkään, keho on täysin eristänyt itsensä häneltä. Kontrolli pyyhkiytyy pois, Estherin sisällään kantama pimeys on saavuttanut hänet.

Nouse ylös.” Esther ei vieläkään näe Injeä. Hän huomaa kehonsa tottelevan. Se ei enää kuuntele häntä. Se on pelkkää hersiä. Täysin tunnoton. ”Nouse ylös, viimeistele tarinasi. Minä en enää tarvitse sinua.”
Minä vain… minä…”
Sinä tahdoit kodin. Etkö olekin aina tiennyt, minne kuulut, missä todellinen kotisi on? Mene, Esther, minä päästän sinut vapaaksi.”

Jalat kulkevat. Metsä heiluu, mutta Esther ei enää tunne kaatuvansa. Hänet on täyttänyt selkeys. On vain yksi vaihtoehto. Maailmassa ei ole koskaan ollut muutakaan. Injen ääni kaikuu hänen tunnottomassa ruumiissaan, se huojuu vasten luita ja laitoja.

Portti ylittyy. Edhan puoleinen maailma polttaa Estherin jalkoja, hän on liian kaukana valosta tunteakseen edhan kutsuvan itseään luokseen. Maailmassa on vain yksi kutsu, vain yksi ääni. Isä on poissa, piiri liian kaukana, äänihuulet liian väsyneet ja kuivat huutaakseen apua. Veljen ääni täyttää pään.

On vain yksi vaihtoehto.

Abelin suvun puu kohottaa armottomat oksansa Estherin ylle. Esther tuntee hymyilevänsä, kun hän kurottaa kätensä alimpaan oksaan. Kauanko köysi on ollut hänen käsissään? Silmukka on helppo, keho osaa sen, se on aina osannut valmistautua. Injen ääni korvissa. Pakko ruumiissa, palo jokaisessa raajassa. Hänen täytyy mennä. Häntä ei enää tarvita. Surulle ei ole sijaa tunnottomassa kehossa. Esther kiipeää. Etevä tyttö, hän on aina osannut kiivetä.

Tuolia ei tarvita. Hersi kehon sisällä osaa tehtävänsä. Sormet kietovat lenkin Estherin kaulalle, se on riittävän kireä suutelemaan likaista ihoa. Esther tuijottaa hetken sormiaan, kuin ne olisivat irrallaan hänestä, eivät lainkaan osa hänen ruumistaan. Niilan veri on tahrinut hänet. Pojan kuolema huutaa itsensä julki hänessä.

Injen ääni. Esther tiputtautuu. Oksa ei katkea, hersi haluaa hänen menevän, luonto kaiuttaa tahtoaan kaikkialla. Ei ole enää muuta, köysi kiristyy kaulalle, Esther ei tunne sen karkeaa kosketusta. Hän näkee Niilan. Piirin. Kaikki he yhdessä. Ei enää kipua. Esther kouristelee, ruumis pyrkii pakoon. On vielä valoa, taivas on kirkas, sen auringoton kupu kohoaa Estherin ylle.

On vielä valoa. On vielä toivoa. Esther rimpuilee, mutta köysi on tiukalla, se ei päästä häntä vapaaksi. Happi pakenee kehosta, Esther kuulee korahduksen, joka lähtee hänen sisältään. Hersi juoksee vapaaksi, valo vähenee, Esther tietää haluavansa vielä elää.

Valossa ei seiso perhettä. Ei Kaarnaa eikä Injeä. Siellä on piiri, hymyt kasvoillaan. Esther kurottaa kätensä heitä kohti. Keho nytkähtää kerran, katse kaikkoaa, ruumis revähtää hervottomaksi. Esther ei enää liiku, sielu ei pyri vapaaksi kehostaan. Kipu on kaikonnut. Valkea taivas pysyy hiljaa.

*

Metsän tuoksu suo Sylvialle lohtunsa. Multa ja havut saattelevat hänet itsensä luo. Sylviaa ei seurata, hän on kävellyt pois poikansa ruumiin ja kyläläisten pelokkaan, vellovan massan luota. Yvonnen piirin sanat ja Iliaksen kova, periksiantamaton katse eivät ylety häneen metsässä.

Sylvia muistaa jokaisen kerran, kun pakeni metsään itkemään mieheltään piilossa. Ilias ei koskaan seurannut häntä. Sylvia tunsi metsän paremmin, hän oli joskus yhtä luonnon kanssa. Edhaa hän ei enää tavoittanut, mutta hän muistaa, kuinka Kaarnan silmät kiilsivät portin väärällä puolella. Hänen sisimpänsä muistaa epätoivon, joka ajoi hänet luopumaan kaikesta turvallisesta, jokaisesta varoituksesta ja säännöstä, jonka oli koskaan kuullut.

Metsäpolku viettää eteenpäin. Musta lintu istuu puunoksalla. Sylvia miltei kysyy eläimeltä, miksi se näyttäytyy hänelle, miksi se nauraa hänelle hänen poikansa kuoleman hetkenä. Pimeys ei poistu Eldithistä, Sylvia tietää sen. Se on asettunut jokaiseen asumaan. Korppi raakkuu kerran. Sylvia kävelee sen ohi.

Sylvia ei usko enää aamunkoittoon. Kun Niilan kuoleman päivä valuu loppuunsa, yö asettuu pysyvästi ylle eikä enää väisty. Sylvia kävelee näkemättä ja kuulematta mitään. Honkien hento humina ei kurotu hänen korviinsa, korpin taakse jäänyt raakunta ei toimi varoituksena.

Kun Abelin suvun puu ilmestyy suurena ja armottomana muiden puiden takaa, Sylvia ei aluksi näe mitään. Hän ei koskaan kävele puulle saakka, sillä tietää niin usean Abelin päättäneen päivänsä sen vankoille oksille. Sylvia kohottaa katseensa. Hetken hän luulee näkevänsä harhan, omien pelkojensa heijastuman. Hänen kävellessään lähemmäs hän ymmärtää narussa heiluvan ruumiin olevan todellinen, verta ja lihaa. Sylvian täyttää paniikki, haparoiden hän koskettaa ruumiin käsiä vain todeten ne kylmiksi.

Sylvia kavahtaa taaksepäin. Ympäristö on alkanut heilua. Esther roikkuu puussa. Tytön posket ovat kuopalla, silmät tyhjemmät kuin koskaan tämän eläessä. Sylvia menee lähemmäs, kiskoo kaikella voimallaan tytön alas. Köysi on löysällä. Kuinka se kesti tytön ruumiin painon? Hervoton keho valahtaa Sylvian syliin. Esther on kuin lapsi, pieni ja heiveröinen. Kuollut. Hänen tyttärensä on kuollut.

Keho toimii ennen mieltä. Sylvia pitää kiinni tyttärestään. Hän ei ole koskaan aiemmin pitänyt Estheriä sylissään. Hänen oma lapsensa. Menetetty lämpö palaa Sylvian ruumiiseen. Tytär on jälleen hänen luonaan.

Korppi ei enää raaku. Metsä on hiljaa. Sylvia kulkee samaa reittiä takaisin Esther kehoaan vasten. Hiljaisuus tunkeutuu sisälle korvakäytävästä, täyttää sisimmän. Sylvia ei näe eteensä, ei kuule muuta kuin kaikkialla kaikuvan hiljaisuuden. Maailma ei sano mitään, vaikka hänen molemmat lapsensa ovat kuolleet, vaikka hän kantaa ensimmäistä kertaa tytärtään sylissään niin kuin hän olisi kuulunut tehdä jo kauan sitten.

Sylvian huuto lähtee kurkunpohjalta, syvältä sisältä. Se leviää puihin, vavisuttaa lehtiä, täyttää koko tilan. Taivas on hiljaa, mutta Sylvia huutaa, hän huutaa surua, menettämiään vuosia, ylpeyttä, joka esti häntä rakastamasta. Hän kävelee kylään kantaen Estheriä sylissään kuin tytärtä, jonka kasvua seurasi lämmöllä lapsesta saakka. Kuin hän olisi ollut aina läsnä eikä jättäytynyt syrjään, kieltäytynyt katsomasta, kun kyläläiset potkivat tämän maahan ja leikkasivat tämän hiukset.

Kun huuto lakkaa, Sylvia on jo kylän rajalla. Hänen sisällään ei ole enää mitään. Hän puristaa Estheriä kuin ei kykenisi päästämään irti. Rystyset ovat valkoiset, kun Sylvia laskee tyttärensä maahan poikansa viereen. Ilias on yhä kyläläisten ympäröimänä aukiolla. Sylvia ei erota leviävää hätäännystä kyläläisten kasvoilla. Veri Estherin käsissä täydentää punaiset haavat Niilan vartalolla. Sylvia tuntee suupieliensä nykivän. Hän hymyilee.

Minun lapseni”, Sylvia sanoo katsoen kahta hervotonta kehoa, ”minun kauniit lapseni.”


Lumo: luku 32


Luku 32: Luomien takainen pimeys

Kuollut ei paina paljoakaan. Menetys on raskaampi kuin hervoton ruumis, joka lojuu Sigridin sylissä. Tytön askellus on hidasta, kuolema istuu hänen harteillaan, painaa niitä lysyyn. Edha kannattelee silloin, kun Sigridin sietokyky saavuttaa rajansa. Niila pysyy hänen sylissään, kunnes kylän rajat tulevat vastaan.

Katseet ensimmäisten vastaantulevien kasvoilla polttavat merkkinsä iäksi Sigridin lihaan. Suurenevat silmät, avatut suut, sanomattomat sanat. Sigrid tietää, ettei tule koskaan unohtamaan, miltä tuntuu ymmärtää kuolema vasta toisten kasvoilta. Hän lukee järkytyksen. Kauhun. Surun. Pelon niiden takana. Hän ymmärtää kantavansa toista, pitelevänsä kehoa, jossa tämä ei enää ole. Sigrid ei sulje silmiään. Hän ei luovu taakastaan, ei päästä Niilaa lipumaan pois.

Kyläaukiolla seisovat Ilias ja Sylvia Yvonne rinnallaan. Yvonne reagoi ensin, hänen kasvoilleen leviää ilme, jollaista Sigrid ei ole koskaan niillä nähnyt. Tunne lävistää Sigridin, hän painuu polvilleen ystävänsä keho yhä otteessaan. Kun Ilias kääntyy, Sigrid ei tunne enää sormiaan. Hän koskettaa jotakin kylmää, mutta ei ymmärrä käsiensä lepäävän Niilan poskilla.

Minun poikani.” Iliaksen kasvot pysyvät kivenkovina, järkkymättöminä surun muureina. ”Minun ainoa poikani.” Mies astuu eteenpäin, empii, pysähtyy. Kuin ei tietäisi, kuinka kohdata poikansa eloton ruumis. Vuodet kylänjohtajana eivät ole valmentaneet häntä ottamaan surua vastaan, kutsumaan sitä sisälle asti.

Ilias laskeutuu polvilleen, Sigrid ei siirry, vaikka hetki kuuluisi yksin isälle ja pojalle, kahdelle menetetylle. Sigrid pitää Niilaa sylissään, kun Ilias kuljettaa kämmeniään pojan kylmiksi käyneillä kasvoilla.

Iliaksen keho painuu kaksin kerroin poikansa ruumiin ylle.
Vasta silloin Sigrid nousee, väistää miehen kivun tieltä. Hän kohtaa Sylvian ja Yvonnen, naiset, joista kumpikin toimi omalla tavallaan Niilan äitinä. Yvonnen kasvot ovat lohduttomat, Sigrid ei tiedä, mitä nainen näkee katsoessaan Niilan kylmennyttä kehoa. Sylvian ilme on kuin miehensäkin. Kivenkova. Kuin sisällä ei olisi enää ketään.

Rouva Abel, hän…” Sigridin ääni murtuu. Kyyneleet ovat yhä vapaat kulkemaan, hän ei kykene estämään niitä. Pimeys on kaikkialla.
Kuinka?” Sylvian silmät suurenevat, Sigrid erottaa vuosien epätoivon. Äiti katsoo poikansa veristä kehoa ymmärtämättä syytä syvänpunaisille jäljille tämän kehossa. Edha ei kyennyt pelastamaan Niilaa. Sigrid ei voinut käyttää voimaa edes jälkien siistimiseen, Niila näyttää eläimeltä, jota on isketty harkitsemattomasti kaikkialle.

Totuus painaa Sigridin harteita lysyyn. Niilan kuolevat silmät, harhailevat, vielä vaivoin tietoiset. Verinen noro leualla. Pyyntö, hento, miltei rukous.
Älä kerro äidilleni, että Esther teki tämän.
Sigrid ei ymmärrä pyyntöä, ei sen syytä eikä ajankohtaa. Sen sijaan hän ymmärtää ystävyyden merkityksen, pyyntöjen voiman. Hän supistaa suunsa, pudistaa päätään. Yvonne katsoo häneen. Sigrid tietää naisen ymmärtävän. Kenties jopa paremmin kuin hän.

Minä en tiedä”, Sigrid kuiskaa. Sylvian ei tarvitse tietää, vaikka Sigrid ei ymmärrä, mikä sai Niilan päästämään kuolevilla huulillaan moisen pyynnön. Sylvia nyökkää, äidin ylpeys karisee. Jäljelle jää suru, syvä kuin hauta. Sylvia kävelee miehensä viereen, poikansa ruumiin äärelle ja painaa päänsä alas. Huuto pakenee naisesta vavahduksina. Sigrid säikähtää ääntä, sillä kuulee siinä edhan kaiun. Voima on jättänyt lapsensa synnyttäneen naisen jo kauan sitten, mutta sen sisältämä tunne on säilynyt. Sylvia huutaa, mutta ei kuin kuoleva. Vain lapsensa menettänyt äiti voi päästää yhtä eläimellisen ja raa’an äänen.

Tule”, Yvonne sanoo tarttuen Sigridiä käsivarresta. ”Meidän ei pidä olla täällä.”
Ei.” Iliaksen ääni on kuin kallio, joka siirtyy vuosisatojen jälkeen paikaltaan. ”Te toitte tämän keskuuteemme. Teidän noituutenne veti mustuuden verhon Eldithin ylle.”
Sinä olet järkyttynyt, kuten me kaikki”, Yvonne sanoo äänellä, joka herättää Sigridissä mielikuvan tasaisesta, rauhoittelevasta äidistä. ”Me annamme sinulle aikaa.”
Minun pojallani ei ole enää ainuttakaan yötä jäljellä.” Iliaksen sanat leikkaavat tyhjää, Sigrid jäykistyy nähdessään miehen vapisevan. ”Minun pojaltani on riistetty kaikki maailman aika.”

Sigrid näkee uskalluksen Yvonnen kasvoilla. Nainen harkitsee, voiko sylkeä suustaan kaikkea sitä, mitä on vuosien ajan pitänyt sisällään. Sigrid itsekin puhuisi, jos voisi, mutta hänen sanansa eivät tekisi Iliaksesta isää, jonka Niila olisi eläessään ansainnut. Kuolleelle pojalle ei ole merkitystä sillä, osaako haudan juurella seisova mies katua vai ei.

Me pidämme kyläkokouksen, kun…” Sylvia aloittaa. Surun väristys lävistää hänen kehonsa, ylpeä olemus hajoaa. Itku juoksee esiin lasikuoren alta, murtaa Sylvian suojauksen.
Ottakaa aikanne”, Yvonne sanoo nyökäten naiselle. Sylvia on aina säilyttänyt kunnioituksen Yvonnen silmissä. ”Jos tahdotte, minä voin tiedottaa kyläläisille tapahtuneesta.”
Onko… onko hersi yhä…”
Yvonne ei enää sävähdä, vaikka Sylvia lausuu voiman nimen miehensä kuullen.
On”, Sigrid ehtii ennen Yvonnea. ”Yö on yhä yllämme.”

Kaksi äitiä katsovat toisiaan, nyökkäävät ja kääntävät päänsä eri suuntiin. Sylvian kyyneleet eivät rumenna häntä, ne piirtävät ihmisyyden juovat hänen kovalle kuorelleen. Yvonne kääntyy Sigrid matkassaan. Sana leviäisi kylään ennen yhtäkään kyläkokouksen tiedotusta. Siltä ei voisi välttyä.

Metsän laidalla Yvonne pysähtyy.
Ei, ei metsässä”, Sigrid sanoo pudistaen voimakkaasti päätään. ”Menkäämme sinun mökkiisi. Metsä kuuntelee.”
Yvonne nyökkää. Hiljainen olemus tuntuu lyödyltä. Sigrid ei ole koskaan nähnyt johtajaansa yhtä alistuvana, yhtä hyväksyvänä. Hän ei ole voittanut. Kukaan ei ole, sillä edhassa ja hersissä ei ole kyse voittamisesta. Ihmiset luovat kaiken sen itse.

Kun mökin ovi painuu narahtaen kiinni, Yvonne lysähtää tuolilleen korjaamatta ryhtiään. Hän istuu hengittäen raskaasti, pitäen käsiä ristissä pöydällä. Sigrid näkee naisen huulien liikkuvan, vaikka puhe ei tule ulos asti. Ser erran méra hersi. Sanat eivät suojaa enää ketään, Sigrid nielaisee, sulkee hetkeksi silmänsä.

Se on Inje”, Sigrid kuiskaa. Ääni on heikko, itkun sumentama. ”Hersin keskus.”
Yvonne kohottaa katseensa. Punainen suortuva valuu silmille.
Inje?” Sana jää kaikumaan ilmaan, sen tavut muuttuvat tyhjiksi kuin Yvonne ei olisi koskaan luonut niille merkitystä.
Niila sai sen selville. Minä uskon, että hän kuoli sen vuoksi.”

Hiljaisuus kerääntyy hirsimökin nurkkiin. Sigrid hengittää puun tuoksua sisäänsä itkusta tahmeilla keuhkoillaan. Henki kulkee. Yö ei ole väistynyt. Luomien takainen pimeys on yhä mustin taso maailmasta.

Inje ei ole riittävän voimakas pitämään sellaista sisällään.”
Niilan täytyi tietää. Miksi muutenkaan hän olisi kuollut?”
Neljä veitseniskua. Miksi sinä valehtelit Sylvialle? Sinä tiedät, mihin ainoa edhan koskaan hyväksymä poika kuoli.”
Minä lupasin Niilalle, etten kerro Sylvialle.”
Kuka se oli?”

Yvonnen ilme on tyhjä, hän kysyy vain velvollisuudesta, kuin tietäisi jo vastauksen.
Esther.” Sigrid tuntee kyynelten palaavan, kun kuvittelee heikentyneen, hersin tuhoaman tytön Niilan lähelle veitsi käsissään. Niilan veri on tahrinut Estherin. Tytön täytyy kulkea saman taivaan alla ystävän veri käsissään.

Esther tappoi Niilan.”
Yvonnen piirteet vääristyvät. Tuska piirtää ne uudelleen. Hänen hartiansa tärisevät hetken. Pienen palan valkenevasta aamusta hän sallii itsensä hajota. Sitten kylmyys palaa silmiin. Yvonne oikaisee ryhtinsä.
Minun olisi pitänyt tehdä jotain ennen tätä. Ennen kaikkea tätä.”
Emme voineet tietää. Nyt me tiedämme. Kuuntele minua. Niila anoi minua kertomaan sinulle, että hän tiesi Injestä.”
Inje ei voi olla hersin keskus. Inje on aivan liian heikko. Sethiel, minun…” Yvonnen ääni murtuu. Hän katsoo hetken toisaalle, sukii hiuksiaan kuin peittäisi kivun kepeällä eleellä. ”Sethiel oli hersin keskus. Hänen täytyi olla.”

Sigrid huokaisee. Surunsa takaa hän näkee edessään yhä naisen, joka voisi olla hän itse. Nainen, joka kieltää itsensä, kieltää omat virheensä ja inhimillisyytensä. Nainen, joka ei ole koskaan oppinut elämään muuten kuin irrallaan sydämestään.

Tässä ei ole nyt kyse sinun ylpeydestäsi, Yvonne. Tässä on kyse ihmishengistä. Kaloniasta. Koko tuntemastamme todellisuudesta”, Sigrid sanoo tuntien edhan kipinöivän sormiensa päässä joka sanalla. ”Sinä olet väärässä. Olet ollut jo kaksituhatta vuotta. Sinun miehesi, niin paljon kuin haluaisitkin uskoa, ei ollut hersin keskus. Sinun poikasi on. Niila tiesi sen ja maksoi siitä hengellään. Sinä tunnut tietävän, miksi juuri Esther tappoi hänet. Sinun ei tarvitse kertoa minulle, mutta sinun täytyy kuunnella minua. Niila ansaitsee tulla kuulluksi kauttani.”

Hento, puromainen liverrys täyttää huoneen. Sigridiltä kestää hetki ymmärtää, että Yvonne nauraa. Nainen nostaa itsensä tuolilta, nauru lakkaa kuin leikkaamalla. Yvonnen kasvoilla on hymy, jollaista Sigrid ei ole aiemmin kohdannut.

Sinä todella olet uskotuin suojelijani, kun luotat minuun tällaisena hetkenä”, Yvonne sanoo hymyn muuttuessa lämpimämmäksi. ”Mutta minä en tiedä Estherin motiiveista sen enempää kuin sinäkään.”
Esther on taipunut hersiin kuten sinun poikasikin. Jos Inje todella on hersin keskus, Esther kuuntelee häntä.”
Yvonnen hymy kuolee kasvoille. Silmät näyttävät pelkästään surullisilta, kun kulmat eivät kaarru keveästi ylöspäin.

Jos Inje on hersin keskus, minä en ole paitsi väärässä, vaan myös syyllinen kaikkeen siihen tuhoon, joka maailmaa kohtaa, jos emme tee jotakin”, Yvonne sanoo. Äänestä ei voi erottaa tunnetta, se on täysin irrallaan Yvonnesta.
Miten se eroaa Sethielistä? Sinä syytät hänestäkin itseäsi.”
Yvonne ei enää liiku.
En tahdo kylpeä itsesäälissä, jota en ansaitse tuntea. Minä vastaan siitä, mitä on tapahtunut. Vastaan täysin, vaikka se ei tuo takaisin Niilaa eikä palauta Estheriä edhan piiriin.”

Yvonnen kädet lojuvat sylissä. Hiukset valuvat pitkinä ja kiillottomina selkään.
Yö on yhä täällä, Yvonne. Niila on kuollut.” Pojan kylmän, vahamaisen ihon tuntu on yhä Sigridin käsissä. Kyyneleet pysyvät aisoissaan. ”Meidän ei tarvitse kartoittaa koko tilannetta. Joskus kaikkea ei voi ymmärtää, joskus täytyy vain toimia.”

Yvonne ei liiku. Nainen istuu kuin patsas, odottaa hämähäkinseittien ja pölyn kerääntyvän nurkkiinsa. Sigrid katsoo häntä kykenemättä lukemaan kasvoilta ainuttakaan tunnetilaa. Sigrid kääntyy, sillä tietää, että kukaan, jonka katse lasittuu kohdistumatta mihinkään, ei kykene enää ottamaan vastuuta harteilleen.

Hiljaisuuden vallitessa Sigrid kävelee ulos mökistä. Sisällä velloo. Kyläläisiä juoksee kauempana seisovien talojen lomassa. Kuoleman haju on tarttunut heihin. Pian kaikki tietävät, että päivä on valjennut vailla valonhippustakaan toivosta.

*

Kun väki väistää Illusiaa, hän erottaa aluksi vain veren. Se leviää kylmään soraan, lepää anteeksiantamattomana poikansa menettäneiden vanhempien käsissä. Illusian sisin on hiljennyt. Voitto on voitettu, mutta epämukava, väärä tunne palaa huhujen kierrellessä kaikkialla. Kylänjohtajan poika on kuollut. Kukaan ei tunnu tietävän enempää.

Illusian ei tarvitse tietää voidakseen ymmärtää. Kun hän näkee Abelin perheen yhdessä, kuoleman toisiinsa sitomana, oksennuksen maku hipoo kielenkärkeä. Illusia vie käden suulleen, hengittää veren hajua syvälle sisäänsä.

Katumus saapuu aalloittain. Ensimmäinen aalto kertoo Illusialle, ettei hän yrittänyt tarpeeksi. Mitä ikinä hän tekikin ylitettyään portin ja kohdatessaan Kaarnan, se ei ollut riittävästi pitääkseen heidät kaikki elossa. Veren haju voimistuu Illusian kumartuessa pojan ruumiin ylle.

Niilan levolliset kasvot antavat Illusialle toisen aallon. Jos hän vain olisi ollut sosiaalisempi. Jos hän olisi osannut rakastaa enemmän. Jos hän olisi ollut pidettävä ihminen, joka ei pelkää jokaista vierasta äänenpainoa ja äkkinäistä liikettä. Mitä tahansa hän olisikaan ollut, se olisi voinut riittää pitämään Niilan poissa pimeydestä, poissa hersin luota.

Me emme tiedä, kuinka hän lähti”, Sylvia kuiskaa Illusialle, joka istuu kylmällä maalla uskaltamatta koskettaa Sylvian poikaa. Kyyneleet ovat kuivuneet juoviksi naisen kasvoille, Illusia tunnistaa tunnetilan. Nainen ei katso häntä vihaten. Sylvia tietää olla syyttämättä piiriä.

Minä vaadin Koitarta vastuuseen tästä”, Illusia kuulee Iliaksen sihahtavan hampaittensa välistä. Miehen läsnäolo uhkuu vaaraa, Illusia joutuu pitämään itsestään kiinni, jotta keho ei ryhdy tärisemään miehen vierellä. Hän ei kykene katsomaan silmiin miestä, joka on riistänyt häneltä Lovisan. Miestä, joka on samaa pilattua, vaarallista laatua niin kuin Illusian velikin oli. Hän ei voi olla kuulematta Karlia katkerassa, vihan sumentamassa äänessä.

Illusia sulkee miehen taustalle. Ääni ja hajonnut, mutta vaarallinen olemus herättävät Illusiassa yhä väristyksiä, mutta hän on nähnyt pimeimmän yön, kohdannut syvimmän pelkonsa. Hersi on miltei saanut hänet. Hän ei suostu enää pelkäämään yhtä suurta miestä, joka on kieltäytynyt vuodattamasta kyyneliä omalle pojalleen.

Illusian parantavat kädet asettuvat Niilan rinnalle. Haavat ovat syviä, mutta täysin hajanaisia, kuin tappaja ei olisi halunnut saada häntä hengiltä. Tai osannut. Illusia sulkee silmänsä, ajattelee Niilan hymyä. Poika tuli niin vahvaksi, niin luottavaiseksi. Ilman Niilan aurinkoista luonnetta piiri ei olisi koskaan selvinnyt.

Ystävä rakas”, Illusia kuiskaa niin hiljaa, ettei Ilias kuule. ”Mitä sinä menit tekemään?” Kyyneleet eivät tule. Syyllisyys ottaa niiden paikan.
Minä olisin voinut auttaa. Me kaikki olisimme voineet tulla luoksesi…”
Illusia?” Sylvia painaa kätensä Illusian omalle. Tyttö säpsähtää kosketusta. ”Illusia, tämä ei ole sinun syysi. Tämä…” Naisen piirteet murtuvat suruun.
Tämä on kaikkien meidän syy. Minä en ymmärrä, miksi hän… en ymmärrä, kuinka…”

Illusia vie kätensä pois Niilan keholta. Se on enää pelkkä ruumis, Niila ei ole läsnä. Pojan kasvot ovat rauhalliset, kuin levolliseen uneen vaipuneet. Illusia tuntee yläruumiinsa vapisevan, kun ajattelee Niilan elävän nyt auringonvalossa, tuulessa, rantakiviin lipuvissa laineissa. Illusia kumartuu pojan kasvoille, suo hänelle kevyen suudelman otsalle.

Vanía, Niila”, Illusia kuiskaa. Rakkaimpaansa hän ei koskaan saanut hyvästellä, ei kunnolla, ei siten, kuin Lovisa olisi ansainnut. Niilaa Illusia ei päästä maailmasta kuin ketä tahansa. Illusia ei koskaan näyttänyt, että välitti, ei koskaan tarttunut kädestä ja nauranut mukana. Hänen oma taakkansa eristi hänet muusta piiristä. Niilan kylmenneen kehon äärellä hän voi vain kirota itsensä ja kaiken sen, jonka nieli vuosien varrella. Jos hän olisi vain ojentanut kätensä. Jos vain.

Kyläläiset parveilevat, huokaukset saattelevat Illusian tietä pois Niilan luota. Illusia ei mene metsään, ei etsi muita suojelijoita. Huhut kiertävät häntä kaikkialta, jokainen vastaan tuleva ihminen tuntuu tietävän jotakin Niilan kuolemasta. Illusia tietää vain sen, mitä hänen sisällään juoksi, kun hän kosketti Niilaa.

Ne kertovat, että se oli murha.”
Näittekö iskut pojan kehossa?”
Kuka tekee tällaista?”
Emmekö me ole turvassa vieläkään?”
Tämän täytyy olla kuten aiemmatkin iskut.”

Illusian jalat eivät johdata häntä kotiin. Askeleet vievät parannustupaan, jonka hirsiseinät hengittävät, pitävät hänet turvassa. Illusia sulkee oven. Kukaan ei tule perässä. Yrtit tuoksuvat. Sairauden haju on pinttynyt nurkkiin. Silti Illusia kykenee hengittämään paremmin kuin ulkona. Kyläläisten uteliaisuus ja ystävän kuolema tukkivat aistit pahemmin kuin tuttu, yrttejen tuoksun kyllästämä huone.

Hersi. Illusia tunsi hersin koskiessaan Niilaan. Yö ei ole poissa, pimeyden verkko lepää Eldithin yllä, vaikka päivä on valjennut. Kuinka pitkällä se jo on? Mitä Niila teki ennen kuolemaansa? Poika tuotiin metsästä, kyläläiset sanoivat. Sigrid kantoi hänet. Illusia ei uskalla nousta ja kävellä kysymään. Hänen oma pimeytensä on saavuttanut hänet. Hänen täytyy kohdata se yksin.

Mitä minun pitää tehdä, jotta me selviäisimme?” Illusia kysyy hiljaiselta huoneelta. Ääni hiipuu pois, Illusia ei tunnista sitä omakseen. ”Miksi minä en ollut riittävän vahva? Miksi Niilan piti kuolla ja Estherin langeta?”
Kysymys on yksinkertainen. Hiljaisuus rikkoo korvat. Illusia kohottaa päänsä ylös. Kirsikanpunaiset suortuvat eivät tipu silmille. Mikään ei petä ulkoisesti. Miehet hymyilisivät yhä hänen peräänsä. Illusia maistaa oksennuksen suussaan.

Mitä minä en vielä ymmärrä?” Pimeys on tiheä. Se on olemassa, vaikka Illusia avaisi silmänsä. Sillä on Karlin piirteet. ”Yö on vielä täällä. Se ei koskaan lähde pois. Enkö ole jo antanut itsestäni kaikkea?”

Illusia tietää vastauksen kysymykseen, joka jää leijailemaan parannustupaan. On asioita, joihin hän ei ole saanut valoa, vaikka on työntynyt itsensä läpi, sietänyt kaiken, joka on ollut pakko sietää, niellä karvaana ja mustana kuin tumma kangas, joka valuu nieluun tukkien hengitystien.

On yhä päivä, mutta yö tuntuu kaikkialla. Jos Illusia sulkee silmänsä, pimeys hipaisee hänen olkapäätään. Hän hengittää syvään, ei anna mustuuden kulkeutua hengityselimistöönsä, jäädä kurkkuun jumiin.

Sinä olit aina niin rohkea, niin vahva. Katso nyt itseäsi.” Pimeys puhuu isoveljen äänellä. Illusia tietää, että Karlin yllä on kuusi metriä multaa ja hiljainen taivas, humisevat puut.
En ole koskaan ollut vahva, en rohkea.” Illusia pudistaa päätään, mutta ei avaa silmiään.
Sinä olet minun luomukseni. Pelkosi, estosi, asemasi. Kaikki se, koska pakenet minua yhä.”
En uskalla kävellä valoon, koska sinä seisot sen tiellä.”

Vain muutama yö sitten Illusia on tuntenut pimeän tiivistyvän ympärille. Halkonut siihen valoa. Yhtynyt valoon, suureen edhan keskittymään, jossa piiristä tuli yhtä. Oli vain voima, suunnaton purkaus, johon Illusia sekoittui. Huumaava hehku. Ei pimeyttä, jossa veljellä on vielä muoto, jonka Illusia voi tuntea.

Olet minun. Vaikka repeytyisit irti itsestäsi, tulisit toiseksi, olisit silti minun sisareni, minun tekeleeni.”
Illusian korvissa suhisee. Hän painaa pään polviinsa, pitelee käsiä korvillaan. Hersi ei yletä Illusiaan, mutta hänen pimeytensä ei elä hersissä. Luomien takana kuhisee oma, yksityinen pimeys. Illusia ei avaa silmiään.

Minä olisin halunnut tappaa sinut”, Illusia kuiskaa pimeydelle. ”Painaa kädet kurkullesi, tuntea elämän pakenevan sisältäsi. Maailma ei sallinut niin tapahtuvan.” Illusia käpertyy itseensä, kuljettaa kädet keholleen.
Minä annoin Lovisan kuolla.” Kaulanikaman naksahdus. Kaiku. Illusia pudistaa päätään. ”Minä annoin Niilan kuolla.” Kuivunut veri pojan keholla. Lamaantuneet vanhemmat. Ensimmäinen kyynel valuu poskelle. ”Mutta sinua minä en kyennyt tappamaan, vaikka sinä ansaitsit kuolla. Sinun takiasi minä pelkään elää.”

Illusia nousee ylös avaamatta silmiään. Kädet haparoivat pimeyttä, parannustupa tuoksuu yhä yrteiltä. Karlin muisto kieppuu Illusian yllä. Hän ei näe mitään. Pimeydessä on vain veljen ääni, sävytön ja rakastettu. Illusia avaa silmänsä. Parannustupa on hiljainen, pimeys ei kaarru ylle silmien avauduttua.

Minä vihaan sinua”, Illusia sanoo kyynelten valuessa poskille. ”Minä vihaan sinua. Sinä sait minut syyttämään itseäni, sait minut uskomaan, että ansaitsin kaiken. Että olen väärässä enkä voi koskaan kertoa kenellekään.”
Illusia muistaa sanansa Niilalle metsässä. Niilalle, joka makaa kylmällä maalla kyläläisten huhujen ympäröimänä. Illusia puristaa kätensä nyrkkiin, raivo sykkii hänen suonissaan.

Kiedoit minut pelkoon, joka hallitsee minua edelleen”, Illusia sanoo äänen voimistuessa, saadessaan vihalta vahvuutta. ”Olen antanut itseni eristyä kaikesta. Olin hetken osa valoa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sisimpäni kanssa.” Illusia voisi kuulua jonnekin. Hän voisi elää.

Sinä tuhosit minut.” Illusia ottaa askeleen lähemmäs ulko-ovea. Keho ei enää vapise, suonissa juokseva viha on odottanut vuosia. Hän sallii vihdoin itsensä tuntea sen, eikä se vie häntä mukaansa. Pimeys ei enää kiepu ympärillä.
Sinä tuhosit minut, enkä minä anna sinulle koskaan anteeksi.”
Illusia raottaa ovea.
Mutta minä päästän sinut pois”, Illusia kuiskaa. Raikas ilma iskee vasten kasvoja.

Pelon ja kuoleman aiheuttamaan hämmennykseen hukkuva kylä ottaa kyynelkasvoisen Illusian vastaan. Muutama katse kohoaa, osa kohottaa kulmiaan. Illusia ei käännä päätään. Keväinen tuulenvire kutittaa hänen kasvojaan.

*

Taivas on hiljainen. Kylää säestää vaimea valitus. Kidehl tuntee jännitteen valkean taivaankaton alla, kuin pimeys olisi kerännyt itsensä vain voidakseen rävähtää yllättäen silmille. Kuoleman tuntu leijuu ilmassa, Kidehl haistaa veren. Äänet eivät seuraa tuntemusta. Kuolleet eivät puhu. Kidehlin sisällä läikähtää. Onko hän voinut erehtyä?

Kyläläisten itkuiset silmät kertovat toista. Kun Kidehl saapuu aukiolle, Abelit ovat kerääntyneet jonkin ympärille. Maailma on pysähtynyt. Kyläläiset kulkevat hiljaa, Sylvian kasvot ovat itkun punertamat. Taivas yllä on melankolinen, Kidehl tietää, että mikään ei ole vielä ohi.

Tutut ruskeat hiukset. Suljetut silmät, kuin nukkuvalla. Unen raskas peitto on vedetty Niilan ylle. Veri on jo kuivunut, mutta Kidehl haistaa sen, sillä kuoleman haju ei koskaan lähde. Kidehl kumartuu ruumiin ylle, kieltäytyy ajattelemasta siitä ihmisenä. Kuollut ei puhu hänelle. Vääryyden tunne sisällä kasvaa.

Minne sinä menit?” Kidehl kysyy kuiskaten. Sylvia katsoo häneen pakottaen kasvoilleen myötätuntoa. Kidehl tahtoisi sanoa naiselle, että tämä voisi pitää myötätunnon itsellään. Kidehl ei ymmärrä näkemäänsä. Poika, joka hymyili hänelle ja kantoi suurinta toivoa sisällään, lojuu pelkkänä ruumiina hänen edessään. Jokaisella kuolleella on aina ollut sanottavaa Kidehlille. Vainajien äänet ovat tavoittaneet hänet kaikkialla. Niila ei sano mitään.

Sinä olit täysin puhdas”, Kidehl hengähtää ymmärtäen, miksi äänet eivät tavoita häntä. Ne ovat hersin luoma harha, vastavoiman tapa elää hänessä. Niilassa ei ollut mitään väärää. Ei ainuttakaan katkeraa toivetta, jonka hersi olisi voinut vääristää. Niilan ruumis pysyy hiljaa, Kidehl tuntee hartioidensa vapisevan. Piiri on menettänyt jotakin korvaamatonta.

Pyytäisin sinua poistumaan”, Iliaksen jylhä ääni kehottaa. Kidehl katsoo miestä, etsii väsyneistä piirteistä merkkejä surusta. Mies tahtoi vain omistaa ja hallita. Suru hänessä ei ole hänen pojalleen. ”Hän on minun poikani. Poistu hänen luotaan.”
Ilias”, Sylvia sanoo, ”sinä et ole häätänyt muitakaan pois.” Sylvian ääni ei murru. Se pysyy vain vaivoin kasassa.
En kestä nähdä tuota olentoa. Hän on osa tätä kaaosta.” Ilias nousee keho täristen ylös. ”Missä on Koitar, kun hänen nukkensakin ovat yksitellen käyneet herjaamassa poikani kuolemaa? Missä on Koitar vastauksineen? Vaadin oikeutta!”

Sylvia ja Kidehl nousevat ylös vaihtaen lyhyitä, merkitseviä katseita. Anteeksi, tämä ei ole sinun vikasi. Kidehl kääntyy kylänjohtajan puoleen. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan tämän poikaa. Aika ei sallinut sen tapahtua.

Me seisomme arvaamattoman taivaan alla”, Kidehl sanoo kohdaten Iliaksen hurjistuneet, tummat sinisilmät. Kidehl ei pelkää miestä. Hänen pelkonsa on toisaalla. ”Nyt on tapahtumassa jotakin, johon meistä kukaan ei ollut varautunut.”
Hän oli”, kuuluu heleä, kirkas ääni. Sigrid kävelee aukiolle aura edhasta väristen. Kidehl tuntee kipinän tytössä. ”Niila oli varautunut, mutta hän lähti kohtaamaan yön yksin.”

Yön? Onko musta yö palannut?”
Miksi missään ei ole vieläkään perhosia?”
Onko tämä enne? Kuolemmeko me kaikki?”

Sigrid pysyy rauhallisena, vaikka kyläläisten katseet kerääntyvät, äänet kohoavat. Kidehl erottaa Illusian askeltavan toiselta puolelta kylää aukiolle. Tytön kasvot ovat kyynelten koristamat. Kidehl tuntee edhan kipinän myös Illusiassa, kuin tyttö olisi vihdoin päästänyt itsensä irti, sallinut itsensä ottaa voiman kokonaan vastaan.

Viimeisenä saapuu Yvonne. Maaiman ensimmäinen nainen kulkee ylpeys kruununa otsallaan. Hänen katseensa ei enää viistä maata. Yksinkertaisessa mekossaankin hän huokuu arvokkuutta, jolle Kidehlin tekisi mieli kumartaa. Nainen on virheitä täynnä, lopulta pelkkä ihminen. Silti Kidehl tietää, että seuraisi häntä minne tahansa.

Me olemme olleet sokeita”, Yvonne sanoo kävellen aukion keskelle, Niilan hervottoman ruumiin luo. ”Jokainen meistä.” Hän katsoo vuoroin Kidehliä, vuoroin Sigridiä ja Illusiaa. Hänen viimeisimpiään.
Silti vain minä olen se, joka on pysynyt sokeana pisimpään.”

Yvonne kävelee Iliaksen luo, kohtaa kylänjohtajan pakenematta. Mies näyttää Kidehlin silmissä pieneltä Yvonnen voiman edessä.
Minä en luota sinuun enkä pieneen joukkoosi enää”, Ilias sanoo ääni vihan kyllästämänä. ”Te veitte minulta poikani. Hän ei palannut takaisin, mutta yö palasi. Katsokaa taivasta, kyläläiseni! Aurinko ei enää loista meille. Me olemme menetettäneet kaiken. Koitar, sinulla ja leikkikaluillasi ei ole enää sijaa täällä.”
Sinä et aja minua pois nyt”, Yvonne sanoo. Kidehl näkee, kuinka nainen värisee, mutta ei pelosta. ”Minä ja piirini olemme ainoat, jotka voimme vielä nostaa yön viitan Eldithin yltä.”

Ilias pudistaa päätään. Ele ei ole ehdoton. Mies empii.
Sinä nostat itsesi aivan liian korkeaan arvoon, Koitar. Sanoit pelastaneesi meidät jo kerran. Miksi poikani makaa maassa kykenemättä enää hengittämään? Miksi ainoa poikani…”
Koska Niila oli vahvempi kuin sinä koskaan”, Yvonne sanoo silmät säkenöiden. ”Vahvempi kuin kukaan täällä. Hän näki valoa siellä, minne me muut olimme jo haudanneet itsemme.”
Iliaksen leukaperät kiristyvät, kädet jännittyvät.

Ilman Niilaa emme nyt tietäisi, mitä tehdä”, Yvonne sanoo. Kidehl tuntee edhan voimakkaana naisessa, tämän tavassa puhua ja katsoa. Silti hän ei erota Yvonnessa toivoa. Valon hän on jättänyt suojelijoilleen.
Te ette voi tehdä enää mitään muuta kuin poistua Eldithistä, ellette halua päätyä narun jatkeeksi seuraavana aamunkoittona.”
Ei tule seuraavaa aamunkoittoa.” Yvonnen kasvot pysyvät kovina. ”Katso ympärillesi ja sano, että sinä et tunne sitä. Kerro minulle, että et pelkää.”

Kidehl todistaa kahden heikon, itselleen sokean ihmisen erkanevan toistensa luota. Yvonne on edhassa vahva, mutta hänen sisimpänsä on kaluttu pois. Vuodet, menetykset ja ylpeys ovat tehneet hänestä kuoren. Kidehl ei enää tiedä, mitä ajatella siitä. Iliaksessa hän ei ole koskaan nähnyt valoa, mies on oman luonteensa vanki. Enemmän kuollut kuin on koskaan ollut elävä.

Minun ei tarvitse vakuutella sinulle mitään, mutta lupaan vetää pimeyden tämän maailman yltä”, Yvonne sanoo kääntyessään pois Iliaksen luota. Hän kääntää selkänsä miehelle, joka on ollut jo pitkään valmis tappamaan hänet. ”Minä tarvitsen vain aikaa. Kysy piiriltäni, mitä tässä maailmassa tapahtuu. He ovat kohdanneet pimeyden ennen sinua.”

Yvonnen ketunpunaiset hiukset katoavat ihmismassaan, talojen taa. Iliaksen katse kiertää kyläläisissä, etsii piiriin kuuluvia. Sigrid, voimakas olemus, pelottomat kasvot. Illusia, uusi sävy, punaiset hiukset kuin vasta kuivunut veri. Lopulta Kidehl, viimeinen. Kidehl ei tiedä, miltä näyttää pelokkaan miehen silmissä. Hän kohtaa tämän katseen kuin olisi tämän ulottumattomissa.

Kidehl ojentaa ensimmäisenä kätensä. Illusia astelee seuraavana lähelle, Sigrid seuraa perässä. He kohtaavat toistensa sormet Niilan ruumiin yläpuolella. Jokainen sulkee silmänsä ensimmäisenä. Luomien takainen pimeys ei puhu heille mitään. Kidehl näkee kultaisen säikeen. Se kohoaa Niilasta heihin, tanssii luomien takana. Kun Kidehl päästää irti, hän erottaa kyyneleet toisten kasvoilla. Ne putoavat maahan Niilan vierelle kuin hopeiset kiteet.