Lumo: luku 1

Luku 1: Veriaamu

Hurmeinen tuoksu löytää tiensä Sigridin aistinelimiin. Nuori nainen kohottaa katseensa ompelemastaan paikasta löytääkseen aistimuksen lähteen. Hänen katseensa piirissä ei ilmene mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Talojen sammaleisilla katoilla istuu lintuja, jotka kevät on herätellyt laulamaan. Virkoavan maailman taivas on kirkas ja talven jäljiltä aavistuksen kirpeä. Sigrid tunnustelee ilmaa. Yksikään taso hänen sisällään ei huuda vaarasta, mutta veren haju ei lähde pois.

”Aistitko sinäkin sen?” kuuluu persoonallinen, soinnikas ääni portaiden toisesta päästä. Sigrid kääntää vaaleaa päätään ja kohtaa tutun, vihreän silmäparin.

”Illusia”, Sigrid lausuu toisen nuoren naisen nimen kuin olisi hämmentynyt tämän yhtäkkisestä läsnäolosta. ”Minäkin haistan veren, jos sitä tarkoitat.”

Illusia nyökkää vaisusti. Hän siirtyy puisilla portailla istuvan Sigridin vierelle ristien jalkansa kuten hänellä usein on tapana. Sigrid ei ole koskaan sietänyt kyseistä elettä. Kun hän katsoo Illusian kauneudella pilattuja valkeita kasvoja, hän muistaa jälleen, miksi ei ole erityisen mieltynyt tytön läsnäoloon.

”Nyt on päivä”, Illusia sanoo. Hetken Sigrid katsoo häneen ymmärtämättä sanojen merkitystä. Sitten veren haju yhdistyy auringon taivaalta tippuvaan valoon.

”Veren ei tarvitse tarkoittaa uutta iskua”, Sigrid huokaisee. Asenne suojaa häntä kolhuilta, joilta kenenkään Eldithin kylässä ei tulisi välttyä. ”Joku on vain viiltänyt puukolla reiteensä ja vuotaa nyt jollakin kuistilla osan itsestään ulos.”

Illusia pudistaa voimakkaasti päätään. Tummat punaiset suortuvat tanssahtelevat hetken ilmassa kuin painovoima ei koskettaisi niitä lainkaan.

”Iskuja on alkanut ilmaantua yhä useammin päiväsaikaan. Oli veren haju ilmassa merkki mistä tahansa, sitä tosiasiaa sinäkään et voi kieltää.” Illusian vihreissä silmissä palaa tuli. Sigrid ei ole koskaan välittänyt niiden viherhehkusta.

”Yvonne yksin tietää siitä. Meidän valtuutemme eivät yletä niin pitkälle.”

Illusian silmät kaventuvat Sigridin mainitessa nimen, jonka jokainen kylässä tuntee. Yvonne, nainen, jolle perhoset tanssivat. Nainen, jonka luonto on teräksenluja silloinkin, kun itse Eldithin kylän johtajakin valahtaa polvilleen. Eldithin kylässä asuvat, maanläheiset ihmiset saattavat olla mitä tahansa mieltä liekkihiuksisesta Yvonnesta, mutta naisen kyvykkyyttä he eivät kiistä.

”Tule, mennään keskusaukiolle selvittämään, millaiset tuulet meille tänään puhaltavat”, Sigrid sanoo jättäen korjaamansa vaatteen portaille. Eldithissä ihmiset ovat yhteiseen luottamukseen kiedottuja, he eivät varasta toisiltaan sitä vähää, mitä heille on suotu.

”Minun pitänee valmistautua parantamaan jotakin”, Illusia sanoo tavoitellen tyytymätöntä äänensävyä. Puheen sointi on kuitenkin ilmeisen myönteinen, Illusia ei kykene piilottamaan sitä, miten mielissään on, jos saa osoittaa taitojaan parantajana. Kylän vanhimmat ovat alkaneet käydä täriseviksi ja heikoiksi. Illusian parantamaan oppineet kädet kuljettavat avun varmemmin perille.

Aukiolla ei kuhise tavallista enempää. Suurimmat, kylää reunustavat talot ovat sulkeneet ovensa. Johtajan portailla istuu nuori, tummat hiuksensa pienelle poninhännälle sitonut mies tuijottaen kätensä avonaista haavaa. Hurme valuu tummana polville, poika ei varo likaamasta vaatteitaan.

”Niila!” Sigrid huutaa pojan nimen ja saa tämän kohottamaan syvänsiniset silmänsä. Käsi verta vuotavanakin Niila onnistuu näyttämään tyytyväiseltä. Hän on ainoa Sigridin koskaan tapaama ihminen, joka osaa hymyillä niin, että hymy lämmittää koko olemusta.

”Niila, mitä kädellesi kävi?”

”Pieni haava vain”, Niila vastaa naurahtaen, ”veistin uusia ruokaveitsiä Ekbergeille ja osuin käteeni.”

Sigridiä pitempi Illusia kirii tämän ohi ja ojentaa paperinkalpeat kätensä Niilalle. Nuori mies ymmärtää näyttää haavoittunutta kättään Illusialle kyseenalaistamatta suoraa elettä.

”Ei tämä mikään kevyt pintanaarmu ole, mutta puhdistamalla ja sitomalla siitä saa hyvän”, Illusia sanoo pidellen pojan ohutta rannetta.

”Miksi sinä veistät Ekbergien ruokaveitsiä?” Sigrid puuttuu keskusteluun kurtistamalla kulmiaan. Tyttö tietää vastauksen ennen kuin Niilan huulet päästävät sen ilmoille.

”Inje pyysi minua. Hänellä on kovasti omia kiireitä.”

Naiset luovat toisiinsa merkittävän katseen. Illusiaa ja Sigridiä ei yhdistä maailmassa juuri muu kuin se, mitä heidät on luotu tekemään, mutta inho Yvonnen poikaa Injeä kohtaan on aina tuonut naiset hivenen lähemmäs toisiaan.

”Minä käyn hakemassa jotakin, jolla siivota tuo sinun naarmusi”, Illusia sanoo kommentoimatta aihetta suuremmin. Hänen punaisena keinuvat hiuksensa katoavat talojen taa.

”Illusia se ei vieläkään ole oppinut pysymään hetkeä pitempään toisten seurassa”, Niila naurahtaa katsellessaan tytön menoa.

”Eikä koskaan opikaan”, Sigrid huokaisee, vaikkei ole aiheesta erityisen pahoillaan.

Sigrid istuutuu Niilan viereen alemmalle portaalle ja katsoo pojan ruhjoutunutta kättä. Haava ei ole syvä, mutta sen leveys saa sen näyttämään rajulta. Sigrid kohtaa Niilan pitkien ripsien takana välkkyvät, vilpittömät silmät. Hän yrittää tavoittaa pojasta sitä osaa, joka on yhä kahdenkymmenen vuoden iässä niin kiltti, niin polkeutuva, että sallii itselleen ylimääräistä työtä toisen perheen eteen.

”Niila…” Sigridin äänensävy saa Niilan kallistamaan päätään kuin kauriinvasa. ”Ymmärräthän sinä, että sinun ei ole pakko totella Injen jokaista oikkua?”

Niilan huulille kohoaa hymy, joka olisi kenen tahansa muun kasvoilla särkynyt.

”Ymmärrän minä”, Niila huokaa, ”ei tässä ole mistään vakavasta kysymys. Ruokaveitsistä vain.”

Sigrid haluaisi uskoa Niilan puhuvan totta. Kylänjohtajan poika on ruumiiltaan hauras ja mieleltään polkeutuvainen, mutta jokin tämän periksiantamattomassa lempeydessä on aina saanut Sigridin arvostamaan tätä. Niilan ystävyys Injeen vain lisää mielikuvaa siitä, että Niila todella näkee ihmisten katsetta syvemmälle.

Odottaessaan Illusiaa saapuvaksi Sigrid nojaa käsiinsä ja katselee lähimmälle sammalkatolle laskeutunutta lintua. Se on tullut tervehtimään kevättä. Ruoho puskee kylmän ja kostean maan läpi, maa vaatii eloaan takaisin. Sigridistä kevät on voimistumisen aikaa. Maailma kokoaa itsensä talven jäljiltä, voima virtaa jälleen mullansisäisissä suonissa.

Sigridille, Niilalle sekä Illusialle kevät on vahvistumisen aikaa. Se, josta Illusia ammentaa kykynsä parantaa ei johdu pelkästä rohtojen tuntemuksesta. Sama voima saa Sigridin kehon kipinöimään sisältä ja tekee Niilasta miessukupuolen edustajana erityisen. Voima elää luonnossa, erottaa heidät muista.

”Illusia kuvitteli veren hajun johtuneen uudesta iskusta”, Sigrid päättää kertoa, kun nuorta naista ei kuulu paikalle. Niila säpsähtää. Hänen kehollinen läsnäolonsa on vahvaa, hän on tottunut reagoimaan tapahtumiin voimakkaasti.

”Isku päiväsaikaan? Älä viitsi, ei edes Illusia keksisi moista.”

”Niin minäkin hänelle sanoin. Iskuja ei ole ilmestynyt aikoihin. Ei sen jälkeen, kun…”

Sigridin katse katoaa. Syvälle haudatun tunteen aalto juoksee hänen kehonsa läpi, kun hän muistaa, ettei saa jatkaa lausettaan. Hän painaa hetkeksi silmänsä kiinni. Luomien takana liikkuu kuva, selkeä ja reunoista jäätynyt. Nainen hirressä, köysi tiukalla kaulan ympärillä. Kuva ei ole himmennyt lainkaan, vaikka aika on mennyt eteenpäin.

Niilan ilme taittuu suruun. Poika ei voi sille mitään.

”Olen vieläkin pahoillani siitä, mitä sisarellesi kävi.”

”Minulla ei ole sisarta.”

”Sigrid…”

Sigrid pudistaa päätään ja katsoo Niilaan ilme värähtämättä.

”Minä tarkoitan, mitä sanon. Minulla ei ole sisarta.”

Sigrid ei suostu kohtaamaan Niilan sinisilmiä. Nuoren miehen empatia ei tavoita häntä, sillä hän ei ymmärrä, miksi aiheesta olisi tarpeellista keskustella enää koskaan. Kylänjohtaja on talven kylmyyden vallitessa tuomionsa antanut, naru on maalannut pahantekijän kaulan viininpunaiseksi. Sigridillä ei ole sisarta. Kevät tulee ilmankin.

Keskustelu ei ehdi jatkumaan, sillä Illusia astelee takaisin käsissään tarvikkeita Niilan haavan sitomiseen. Nimetön sisar painetaan jälleen unohduksiin, kun Illusian kädet alkavat hoitaa haavaa. Kukaan muu kuin Sigrid ja Niila eivät tunne, kuinka kädet tekevät haavaan koskiessaan jotakin muutakin. Voima, jonka ne kutsuvat avukseen, ei tavoita muiden sydämiä. Illusia tietää, ettei voima ole oikotie jokaiseen ongelmaan. Vaikka hän kykeneekin käsittelemään sitä, josta vain harva tietää, hän ei saata käyttää sitä mielensä mukaan. Luonto alkuvoimineen ei ole hänen vapaasti otettavissaan.

Jokainen kylänjohtajan talon portailla istuva tekisi silti mitä tahansa toistensa eteen. Heitä ei yhdistä toisiinsa välitys tai henkinen yhteys, vaan voima, joka kulkee piirin kautta heissä jokaisessa. Koska Niila tuntee saman voiman, Illusia uskaltaa käyttää sitä vapaasti tämän hyväksi. Heidän harteillaan lepää sama taakka, voima, jota siitä tietävät kutsuvat edhaksi, alkuvoimaksi. Siksi, josta ovat syntyneet kevään kevyet auringonsäteet, puiden silmut ja lintujen laulu.

Illusia sitoo Niilan käden, nyökkää pojalle sekä Sigridille ja kävelee suuntaan, josta saapuikin. Omaan kotiinsa, jota asuu yhdessä vanhempiensa kanssa. Sigrid ei ole ainoa, jolla ei ole enää sisarusta, jonka kanssa jakaa asumuksensa. Niila ja Sigrid katsovat toisiinsa päivänsäteiden tippuessa pilvettömältä taivaalta kattojen harjoille. He eivät sano enää mitään. Veri on hillitty, mutta pelko ei ole poissa. Eldithin kylällä ei olisi varaa enää yhteenkään väärään hälytykseen.