Lumo: luku 6

Luku 6: Yön laulu

Tie on pyyhkiytynyt kulkijan alta jo useita kilometrejä sitten. Jeremia pitää hevosensa suitsista tiukasti kiinni ohjatessaan tämän kohti metsää. Mies hevosineen jättää kuivan ja elottoman maan taakseen ja sukeltaa syvemmälle, vaikka puut kaartuvat armottomina ylle suomatta lainkaan suojaa. Melisenden laakeat pellot ovat takana, Eldith toivottaa kulkijan tummana tervetulleeksi.

Yö on pitkällä, kuu on levittänyt hehkuvat kyyneleensä tähtipeitoksi. Taivasta tuskin näkee metsän luomalta katolta, mutta Jeremia yrittää valaa itseensä toivoa katsomalla ylös tähtiin. Puut pitävät ääntä, hevonen säpsähtelee. Jeremia puhuu sille rauhoittavasti, vaikka tietää jokaisen ylimääräisen äänen hermostuttavan metsää. Magdalena on kertonut hänelle paljon Eldithissä elävistä voimista. Vasta, kun hän tietää niiden kiertelevän kaikkialla ympärillään, hän ymmärtää, miltä ne todella kuulostavat.

Kun Jeremia on kulkenut hevosensa selässä jo useita kymmeniä metrejä, puissa alkaa kalista. Luut kolahtelevat toisiaan vasten. Ääni resonoi, pian Jeremia on sen ympäröimä. Eteenpäin on pakko kulkea, käärö taskussa painaa enemmän kuin kulta. Se on saatava perille. Hevonen alkaa käyttäytyä levottomasti, mies jatkaa sille puhumista. Niin kauan, kun hän pääsee jatkamaan matkaansa, ongelmaa ei ole. Hänen ei tarvitse jäädä Eldithiin. Kunigattaren määräys velvoittaa häntä vain viemään kirjeen perille. Jeremia on kokenut Magdalenan rinnalla paljon, mutta ensimmäistä kertaa hän tuntee naisen toiveiden painon harteillaan.

Äänten kohotessa korkeammiksi hevonen pysähtyy. Jeremia ei ehdi nousta sen selästä ennen kuin yksi äänistä siirtyy aivan liian lähelle ja saa hevosen pillastumaan. Yö kieppuu ympärillä, kun hän putoaa lehvien keskelle. Hetken ajan hän kuvittelee äänien lakanneen, kunnes ymmärtää aistiensa kääntyneen häntä vastaan. Päässä jyskyttää, kipu leviää kehoon eikä Jeremia huomaa hevosen juosseen pois ja äänten kerääntyneen hänen ympärilleen.

Yö ottaa omansa takaisin. Äänet kiertelevät miestä, asettuvat istumaan rinnan päälle ja kietovat hänet kylmiin kosketuksiin. Jeremia lakkaa tuntemasta kipua sen käydessä liian suureksi. Tummanpunainen joki juoksee vapaaksi hänestä, mutta hän ei tunnista nestettä osaksi itseään. Tajuntansa rajamailla hän ymmärtää vain, että käärö taskussa ei ole koskaan painanut yhtä paljon. Kauhu ei ehdi tehdä kotiaan Jeremiaan. Yö kumartuu sulkemaan hänen silmänsä.

*

Yön mustaan kartonkiin on pistelty reikiä. Päivä pääsee juoksemaan niistä sisään, levittämään hennot säteensä metsän ylle. Illusia on herännyt ajoissa, jotta ehtii kerätä rohtoja ennen muun kylän heräämistä. Hän kiertää kylän eteläpuolelta välttääkseen törmäämästä yövartijoihin. Sigridin ja Niilan kanssa hänen tulisi keskustella myöhemminkin. Pimeydestä heräävä aamu ei kuitenkaan ole sille oikea aika.

Vain muutama kyläläinen on herännyt ennen Illusiaa. Kaksi vanhempaa rouvaa kääntää päänsä Illusian kulkiessa heidän ohitseen. Illusia on tottunut halveksuviin rouvashenkilöihin. Nuoret miehet ovat jo pitkään silmäilleet hänen punaisten suortuviensa perään. Samaisten nuorten miesten äidit eivät ole koskaan voineet sietää Illusiaa silmissään.

Illusia ylittää metsän ja kylän rajan, jättää arvostelevat katseet taakseen. Hän pitää päänsä ylhäällä, jotta katseiden terät eivät ylety häneen. Illusia ei ole mitään velkaa niille, joiden jälkeläiset ovat päättäneet menettää yöunensa haikaillessaan hänen peräänsä. Hän ei särje ainuttakaan sydäntä silkasta halusta tehdä niin.

Astuessaan metsään Illusia tuntee oitis muutoksen sisällään. Edhan sävy on erilainen kuin koskaan aiemmin. Se ei johdu hersistä, vaikka yöt ovatkin olleet sietämättömiä jo kuukausia. Illusian sisällä on riitasointu, oikku sävelessä, särö siinä, missä edha tavallisesti juoksee kuin puro. Jokin on tunkeutunut alueelle, jonka vain piiriin kuuluvat tavoittavat.

Illusia juoksee. Särö kertoo hänelle, minne mennä. Hän ei välitä, vaikka oksat raapivat hänen kauniiksi kuvattuja kasvojaan. Mitä vähemmän hän kantaa kauneutensa taakkaa, sitä helpommaksi hänen elämänsä tulee. Rouvat poikineen antavat nopeammin anteeksi sen, ettei hän aio suoda katsettaan kenellekään. Illusia ei pysähdy ennen kuin tunne sisällä tasoittuu. Edha kiertelee puissa, juuret maassa kertovat Illusialle suunnan.

Nuoren naisen juoksu katkeaa tyhjään tunteen tasoittuessa. Maassa kahden suuren puun alla makaa mies. Veren haju leviää Illusian elimistöön, tunne selkiää. Edha on johdattanut hänet haavoittuneen luo. Parannuksen taito juoksee suonissa, Illusia astelee miehen luo pidellen kiinni voimasta sisällään kuin suitsista. Hän ei anna sen juosta pakoon, sillä lehvien seassa makaavasta miehestä huokuu jotakin tummaa, väärää.

Illusia tuntee edhan virtaavan käsiinsä, kun hän uskaltautuu koskettamaan miestä. Hersin lataus vaaleahiuksisessa miehessä on selvä. Illusia kääntää miehen kasvot itseensä ja hätkähtää. Mies on nuori ja kaunis. Poskipäät ovat korkeat, piirteet sopusuhtaiset. Yksikään mies Eldithissä ei ole samalla tavalla upea kuin hersiä säteilevä nuori mies hänen edessään. Illusia on joutunut oppimaan kauneudesta paljon kuullessaan siitä koko ikänsä verran.

”Ser erran méra hersi”, Illusia lausuu miehelle pitäen kättä tämän pään yllä. Suojele hersiltä. Voima tarvitsee rinnalleen sanoja. Silmät pysyvät kiinni, mutta Illusia tietää, ettei mies ole hengetön. Toinen puoli päästä on veressä, samoin käsi, jonka päälle mies on kaatunut. Kun Illusia tietää hersin liuenneen pois miehestä, hän uskaltautuu kuljettamaan kättään tämän kehon yllä. Edha Illusiassa kartoittaa miehen haavat. Illusian kautta alkuvoima toimii parantavana, se on hänen oma erikoisuutensa.

Mies ei liikahdakaan. Illusian fyysiset voimat eivät riitä kuljettamaan tätä kylään omin avuin, joten hän pyytää luontoa avukseen. Edha nostattaa miehen ilmaan, kuljettaa tämän Illusian perässä halki oksiston ja aluskasvillisuuden. Illusia tietää, että jos yksikin kyläläinen tulisi häntä vastaan, hän päätyisi hirteen kuten Lovisakin. Voima kuin voima. Ilias Abel tai yksikään hänen kanssaan samanmielinen ei erota yötä päivästä.

Kylän ja metsän rajalla Illusia irrottaa edhan miehestä, tarttuu tätä harteista ja lähtee kiskomaan tätä kohti kylän keskusta. Yhä useampi on herännyt, hämmästyneet silmät seuraavat Illusiaa, mutta eivät käänny auttamaan.

”Mitä se Sundénin tyttö nyt on keksinyt? Ei kai tämä vain ole sen uusi lemmitty?”

”Älä nyt hulluja puhu. Katso sen vaatteita.”

”Melisenden lupiini rinnassa. Mitä metsän nimissä…”

Illusia ohittaa Abelien talon katsomatta siihen päinkään. Hän tietää, ettei Niila ole vielä yövuoronsa jäljiltä kotona. Joku muu kuitenkin juoksee suureelliselle parvekkeelle silmät suurina. Niilan äiti, Iliaksen vaimo Sylvia, juoksee Illusian luo hämmennys kasvoillaan.

”Illusia, mitä tämä merkitsee?”

”Minä löysin hänet metsästä tajuttomassa tilassa. Meidän pitää saada hänet välittömästi pehmeälle alustalle, jotta voin käydä hänen haavansa läpi.”

”Melisenden lupiini”, Sylvia lausuu hiljaa vilkuillen ympärilleen, ”tämä ei voi merkitä hyvää…”

”Me ehdime miettiä sitä myöhemminkin. Auttaisitteko minua kuljettamaan hänet parannustupaan?”

Sanaakaan Illusian kanssa enää vaihtamatta kylänjohtajan vaimo tarttuu nuorta miestä jaloista. Yhdessä kaksi naista kantavat nuoren miehen koko kylän läpi parannustupaan. Illusia asettelee miehen asentoon, jossa tämä ei tukehdu, jos ongelmia ilmenee. Pää on kallistunut ylöspäin, kauniit valkeat hiukset leviävät pellavatyynylle.

Tottuneet kädet käyvät läpi koko kehon. Illusia kuljettaa voimaansa kaikkialle, jonne saa sen ylettymään. Ainoastaan selässä on kohta, johon hän ei kykene saamaan yhteyttä. Jokin tuntuu rikkoutuneen miehen sisällä. Tavanomaiset rohdot saisivat riittää parantamaan tämän.

Sylvia ei hämmenny Illusian toimista. Vanhempi nainen pitää vahtia ovella, katsoo, etteivät uteliaat kyläläiset saavu parannustupaan kesken toimenpiteiden, jotka eivät sopisi heidän silmilleen. Sylvia itse on synnyttänyt Niilan, pojan, jonka kehon perhoset peittivät tämän synnyttyä. Hänelle edhan tuntu ei ole vieras.

”Tunnetko sinä, mikä hänen kimppuunsa hyökkäsi?”

”Miehen keho väreili hersistä minun saapuessa hänen luokseen. Koko metsä varoitti minua tästä”, Illusia kertoo sipoen punaisia hiuksiaan pois kasvoiltaan.

”Onko tästä aiheellista kertoa miehelleni ja kyläläisille?”

”Ei ennen kuin tämä mies on herännyt. Minä tarvitsen Yvonnen arvion mahdollisimman pian, kykenisittekö te hakemaan hänet tänne?”

Illusia hellittää otteensa haavoittuneesta. Tunne hänen sisällään ei ole vieläkään poistunut täysin. Hän osaa toimia paineen alla eikä hermostu parannustuvan ulkona häärivistä kyläläisistä. Sylvia on yhtä lailla kylmähermoinen nainen, jonka katse ei sula hänen poistuessaan hakemaan Yvonnea. Illusia on kiitollinen, että juuri kylänjohtajan vaimo osui hänen tielleen hänen raahatessaan nuorta miestä turvaan. Sylvia on joutunut luovuttamaan poikansa piirille, hän tietää maailmasta paljon sellaista, mistä muut kyläläiset vain kertovat levottomia tarinoita.

Aurinko on ehtinyt kohota taivaalle, aamun ensimmäinen tunti on kulunut pois. Illusia tietää oman hetkensä väistyneen. Hän tutkii nuoren miehen kehoa odottaen Yvonnea ja Sylviaa saapuvaksi. Mies on kaikkea sitä, mitä nainen voisi mieheltä toivoa. Illusian sydän ei silti laula. Hän tunnustaa miehen kauneuden, mutta hänen sydäntään lämmittää toisenlainen tunne. Sen hän on joutunut kätkemään jo vuosia sitten. Kauniin, kalliisiin vaatteisiin puetun valkeahipiäisen nuorukaisen katseleminen muistuttaa Illusiaa kyläläisten toiveista ja vaatimuksista. Kaikesta siitä, jota hän ei voi koskaan heille antaa. Se ei ole hänen päätettävissään.

Parannustuvan ovi käy. Kylänjohtajan vaimona Sylvia kävelee hirsiseinien sisälle ensimmäisenä. Yvonne kulkee hänen perässään. Nainen on sitonut pitkät, ketunväriset suortuvansa ylös sekä käärinyt hihansa. Hän näyttää täysin valmiilta, tapahtuisi mitä tahansa.

Yvonnen ei tarvitse kysyä, mitä miehelle on tapahtunut. Hän aistii sen pelkästään katsomalla vereen tahriutunutta violettia kangasta miehen yllä.

”Saisinko olla hetkisen kahden Illusian kanssa?”

Sylvia nyökkää.

”Minä ilmoitan Iliakselle tapahtuneesta vasta, kun annat luvan. Kyläläiset tosin saattavat tehdä sen ennen minua.”

”Kiitos, Sylvia, me arvostamme sitä”, Yvonne sanoo hymyillen naiselle. Illusia katsoo kahta täysin erilaista naista, erilaista äitiä, eikä voi olla vertaamatta heitä toisiinsa. Illusia on tuntenut Yvonnen koko ikänsä, kuulunut aina tälle kuten muutkin piirissä. Sylviasta huokuva ylpeys on toisenlaista kuin Yvonnen nielty, kylmä vahvuus.

Sylvian käveltyä pois parannustuvasta Yvonne istuutuu Illusian vierelle ja kuljettaa kättään miehen kehon yllä aivan kuin Illusia oli tehnyt metsässä. Kuva sisäisistä vammoista piirtyy hänen verkkokalvoilleen, edha kertoo kivun määrästä.

”Ilias ei tule olemaan mielissään tästä”, Yvonne sanoo hiljaa.

”Iliakselta ei kysytä.”

”Tämä on yön tekosia, siitä ei ole epäilystäkään. Ikävä kyllä Ilias tietää jo, että monenlaiset voimat uhkaavat Eldithiä. Hän ei onneksi ymmärrä, että hersi uhkaa pian koko Kaloniaa, jos se kykenee jo levittäytymään öisin meidän puolellemme porttia.”

”Mikä on pahinta, mitä yksi mies voi tehdä?”

”Ilias on hyvä lietsomaan kyläläisiä vihaansa. Muistathan sinä Lovisan oikeudenkäynnit.”

Lovisan nimi putoaa kevyesti Yvonnen huulilta, vaikka hän itse on kieltänyt sen käytön. Piiristä poistunut tietää aina kohtalonsa. Silti Yvonne kykenee lausumaan nuoren naisen nimen tällaisena hetkenä, tiputtamaan sen Illusian eteen tietäen, että Illusia on täysin voimaton sen edessä. Lovisasta puhuminen ei ole lakannut sattumasta Illusiaan, joka vuodatti naisen kuoltua kyyneleensä piilossa muilta.

”Muistan”, Illusia nyökkää vaisuna. ”Yksikään piiristä ei saa enää kuolla tavallisten ihmisten tyhmyyteen.”

”Eikä yksikään meistä saa enää käyttäytyä yhtä omapäisesti kuin Lovisa.”

”Yvonne, kaikella kunnioituksella, tämä ei ole se hetki, jolloin haluan puhua hänestä.”

Yvonne läimäyttää kätensä sängyn laitaan.

”Minä käskin teitä kaikkia hautaamaan tunteenne! Sigrid on päässyt yli, kuinka sinä et vieläkään lakkaa haikailemasta?”

Illusia väistää Yvonnen katsetta. Yvonne on ainoa syy antaa ylpeyden rakoilla. Kenenkään muun edessä Illusia ei suostuisi heikentymään, antamaan osaa itsestään pois voidakseen miellyttää toista. Koko maailma on Yvonnen käsissä, Illusia tunnustaa oman mitättömyytensä naisen rinnalla.

”Meidän on turha keskustella siitä nyt, kun tämä mies on ajautunut keskuuteemme. Hänen on täytynyt saapua tänne Melisendestä saakka, enkä minä tiedä lainkaan, mitä se tarkoittaa”, Illusia lausuu pudistellen lycoriksenpunaista päätään.

”Minä tiedän”, kuuluu tuttu ääni ovelta. Illusia ja Yvonne kääntyvät katsomaan vain havaitakseen Sigridin seisovan ovensuussa. Nuori nainen on letittänyt vaaleat hiuksensa. Hänen katseensa harhailee valvotun yön jäljiltä.

”Tervehdys”, Yvonne lausuu, ”joko kyläläiset ovat ehtineet levittää tietoa metsästä löytyneestä nuorukaisesta?”

Sigrid nyökkää.

”Sylvia yrittää paraikaa rauhoitella heitä, mutta he taitavat jo ymmärtää tämän olevan jälleen uusi isku Eldithiin”, Sigrid sanoo hengästyneenä. Hänen on täytynyt juosta koko matka kylän ja metsän reunalta parannustupaan.

”Onko hän kuollut?”

”Hän hengittää yhä”, Illusia kertoo. ”Minä puhdistin hänet hersistä. On vain ajan kysymys, milloin hän avaa silmänsä.”

”Sinä sanoit tietäväsi, miksi nuorukainen on saapunut tänne Melisendestä saakka”, Yvonne jatkaa sivellen miehen rintataskussa olevaa pientä lupiinia, ”ja mitä ilmeisemminkin vieläpä linnasta.”

”Sinun poikasi kertoi minulle ja Niilalle jotakin viime yönä.”

Yvonnen ilme särkyy hetkeksi. Sigrid ja Illusia eivät saa todistaa Yvonnen murtumista, hän suoristaa ryhtinsä hetkessä ja palauttaa ylpeytensä kuin mitään ei olisi sanottu.

Sigrid vetää tuvan vetoisesta nurkasta alleen tuolin ja ryhtyy kertomaan Injen paljastamaa tarinaa. Kun Yvonnen kulmat kurtistuvat epäilyksestä, Sigrid ojentaa kirjeet tälle. Yvonne on elänyt Kaloniassa pitempään kuin moni muu, hän tunnistaa kuningattaren sinetin. Uusi, paljon aikaan saanut hallitsija tekee kirjeissään hyvin selväksi, että on avoimen kiinnostunut Eldithin asioista.

Vanhalla kalonian kielellä lausutut kiroukset pääsevät Yvonnen huulilta, kun hän laskee kirjeet syliinsä. Hetken hänen katseensa pysyy kovana, kun vuodet juoksevat hänen silmissään. Hän muistaa kaiken tapahtuneen ja vertaa sitä nykyhetkeen. Hänen on pakko sulkea silmänsä muistojen reunojen viiltäessä hänen sisintään.

”Tällaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin”, Yvonne huokaisee avatessaan silmänsä. ”Ikinä Eldithin ulkopuoliset eivät ole osoittaneet kiinnostusta edhaan tai hersiin. Olemme aina saaneet olla rauhassa.”

”Näiden kirjeiden perusteella kuningatar tahtoo vilpittömästi auttaa”, Sigrid huomauttaa, vaikka sanat eivät uppoakaan Yvonneen.

”Hän on liian nuori ymmärtämään tällaisesta mitään”, Yvonne sanoo. ”Hän ei ole kasvanut Edithissä. Hän on voinut kuulla Lovisalta yhtä jos toista oloista täällä, mutta hän ei tunne edhaa. Kukaan Eldithin ulkopuolinen ei voi tuntea. Mutta hersin voi tavoittaa kuka tahansa, se ei kysy kantajansa sukupuolta, ikää tai synnyinpaikkaa. Hersi ottaa sen, jonka saa. Ymmärrättekö, kuinka pahasti tässä voi käydä? Jos kuningatar tuo joukkonsa tänne auttaakseen meitä, hän antaa hersille useita sieluja, jotka vietellä käyttäjäkseen!”

Yvonne ja Sigrid jatkavat sanailuaan tapahtumien väistämättömästä, huolestuttavasta ketjusta Illusian istuessa yhä tyynenä tajuttoman miehen vierellä. Hän antaa puheen liueta taustalle, hän ei kuulu sen piiriin. Illusia antaa sellaisten puhua, joiden sukulaiset liittyvät tapahtumiin vähääkään. Yvonne ja Sigrid eivät voi loukata toisiaan, sillä kummankin läheinen on vääjäämättä osallinen tapahtumien kulkuun.

Illusia ei voi sanoa mitään. Sigrid on saapunut hirsitupaan tietämättä, että on tuonut mukanaan narun. Naru on kiristynyt Illusian kurkulle, ja mitä enemmän Sigrid kertoo sisarensa petoksesta piiriä kohtaan, sitä lujempaa naru puristaa häntä. Se vetää Lovisan muistoa joka hetkellä kauemmas.

Eloisa ja nauravainen Lovisa on syy Illusian ylpeään askellukseen kylän nuorten miesten keskuudessa – syy siihen, miksi Illusia ei kykene tajutonta miestä katsellessaan ymmärtämään, miksi yksikään nainen tahtoisi painaa huulensa sellaisen miehen omille. Illusialla oli Lovisan lämpö, tämän valkeat suortuvat sormiensa välissä. Kylä petti Lovisan. Yvonne petti Lovisan ja pakotti piirin samaan. Naisen nimi kiellettiin ja kirottiin. Illusia kuvitteli maailman riistäneen Lovisan muiston lämmön lopullisesti hänen luotaan, mutta vasta, kun Sigrid saapuu kertomaan sisarensa petoksesta, Illusia ymmärtää, miten kaukana eläväisen naisen lämpö todella oli.

Jos Illusia olisi yksin, hän antaisi kyyneltensä tulla. Nyt hän ymmärtää tehtävänsä. Hänen on pysyttävä tilanteessa, sillä koko piiri tarvitsee häntä. Myytit ovat alkaneet elää omaa elämäänsä Eldithissä. Pian koko Kalonia on niistä osallinen. Illusia hengittää raskaasti. Palaset Sigridin ja Yvonnen kiivaasta keskustelusta häilyvät hänen korviensa tienoilla. Suru peittää ne alleen. Oliko Lovisa koskaan lähelläkään häntä?

Illusia erottaa liikettä silmäkulmastaan. Yvonne ja Sigrid eivät huomaa, kuinka vaaleahiuksinen mies raottaa silmiään. Hänen sormensa värähtävät. Kirkkaansinisten silmien katse halkoo ilmaa, yrittää paikantaa, missä on.

”Yvonne, Sigrid”, Illusia sanoo nyökäten mieheen päin. Keskustelu lakkaa kuin veitsellä leikattuna. Sigrid nousee tuoliltaan, kumartuu sänkyyn päin. Miehen silmät suurenevat, mutta ilmeestä ei kuvastu pelkoa. Kun huulet raottuvat puhuakseen, jokainen naisista on tiiviisti kuuntelemassa.

”Olenko… minä Eldithissä?” Miehen ääni on kuulain Illusian koskaan kuulemista äänistä. Jos auringonsäteillä olisi ääni, ne kuulostaisivat tältä kauniskasvoiselta mieheltä.

”Olet”, Illusia ehtii vastata ennen muita.

”Sinä olet pahoin loukkaantunut. Illusia tässä löysi sinut Eldithin metsistä”, Yvonne kertoo kumartuen lähemmäs miestä. ”Olet turvassa täällä. Me sallimme sinun levätä niin pitkään kuin sinun on tarpeellista levätä.”

”Minä… kirje”, mies saa sanotuksi. ”Rintataskussani. Kirje. Olkaa kilttejä ja viekää se kylänjohtajalle.”

Yvonne kurottaa ottamaan kirjeen miehen lupiinilla koristellusta taskusta. Kuningatar on merkinnyt omaisuutensa tarkasti.

”Oletteko te kylänjohtaja?” mies kysyy kulmiensa alta. ”Minä… minä kun luulin, että hän on mies.”

”Niin hän onkin”, Yvonne naurahtaa, ”mutta tämä asia kuuluu minulle. Minä olen vastuussa siitä, jonka vuoksi olet täällä.”

”Oletteko te osanneet odottaa minua tulevaksi?”

”Emme, mutta me tiedämme, miksi olet täällä.”

Yvonne osaa ottaa ohjakset tilanteesta, vaikka on saanut tietää tapahtumien kulusta vasta muutamia minuutteja sitten. Tällaisina hetkinä Illusia ymmärtää, miksi juuri Yvonne toimii piirin ytimenä. Naisen liikanimi, Koitar, ei ole syntynyt tyhjästä. Vain Yvonnen kaltaisesta naisesta on voinut tulla kyseenalaisessa valossa elävä legenda omassa kylässään.

”Sigrid, riennä kertomaan Iliakselle tästä. Sano, että mies putosi hevosensa selästä ja satutti itsensä. Enempää emme tiedä”, Yvonne ohjeistaa. Sigrid poistuu paikalta automaattisesti. Vain Illusia erottaa hänen silmäkulmissaan kiillon. Sellainen kiilto Sigridillä on vain, kun hän joutuu puhumaan isosiskostaan.

”Minä palaan tänne itse pikimmiten. Minun täytyy vaihtaa muutama sana piirin kanssa. Ja Injen”, Yvonne sanoo madaltaen ääntään poikansa nimen kohdalla. ”Illusia, jää sinä huolehtimaan hänestä.”

Hiljaisuus laskeutuu oven sulkeuduttua. Illusia istuu sängyn vierellä uusi tieto harteitaan painaen. Nuori mies makaa sängyssä voimatta nousta ylös ja katselee Illusiaa kuin luontokappaletta. Jotakin kunnioitettavaa, mutta etäistä.

”Illusiako sinun nimesi on?” mies kysyy. Illusia kääntyy mieheen päin, kohtaa hänen kauniit kasvonsa. ”Sinä löysit minut. Kiitos.”

Illusia nyökkää.

”Miksi minun tulee kutsua sinua?”

”Olen Jeremia”, mies vastaa, ”Jeremia Lannon. Kuningattaren oikea käsi.”

Illusia vetää viivat yhteen. Jeremian läsnäolo todistaa Injen kertoman seikan Lovisasta todeksi. Niin paljon kuin Illusia tahtoisikin uskoa, että Inje kehittää asioita tyhjästä vain hämmentääkseen äitinsä piiriä, vain satuttaakseen kaikkia, hän tietää sisällään, että Lovisa olisi kyennyt luovuttamaan tietoa edhasta ja hersistä ulkopuolisille. Kenties se oli hänen tapansa pyytää apua. Kenties hän uskoi, ettei piiri yksin pystynyt mihinkään, kun tarinat hersistä, yön silmistä ja Kaarnasta ottivat vallan koko kylästä.

Aluksi Illusia ei huomaa kyyneliä kasvoillaan. Hän ei koskaan itke kenenkään nähden. Yvonne ei anna piirin jäsenten toimia tunteittensa pohjalta, sillä tunteissaan rypeminen edistää alttiutta taittua hersiin. Yksikään ei saisi enää taittua hersiin. Silti Illusia painuu kaksin kerroin vieraan miehen edessä. Kyyneleet eivät enää kysy lupaa, ne ovat velloneet hänen sisällään liian kauan.

”Oletko sinä kunnossa?” Jeremian ääni on vilpitön. Niilaa lukuun ottamatta yhdenkään miehen ääni ei ole koskaan ollut Illusian läsnäollessa täysin pyyteetön. Niilaa ei lasketa, Niila on perhosten hyväksymä, ainoa mies, joka kykenee käyttämään edhaa. Kaikki muut miehet ovat aina vaatineet Illusialta jotakin. Jeremian lempeys saa Illusian kyyneleet juoksemaan kiivaina puroina poskille.

”Anteeksi, olen minä”, Illusia hengähtää, ”minä vain… Minä sain kuulla jotakin sellaista, jota en tahtoisi hyväksyä todeksi. Sinun saapumisesi tänne tarkoittaa, että minun täytyy hyväksyä se.”

”Siinä tapauksessa minä olen se, jonka tulee pahoitella”, Jeremia lausuu ja irvistää. Äkillinen kipu viiltää hänen kehoaan. Illusia vapisee liikaa voidakseen kuljettaa edhaa miehen keholla helpottaakseen tämän kipua. ”Minä noudatan vain kuningattareni määräystä, en tahdo satuttaa ketään Eldithissä elävää.”

”Ei, tämä ei liity suoraan sinuun”, Illusia kuiskaa. ”Minä en saisi itkeä edessäsi. Olen pahoillani.” Illusia pyyhkii silmiään, oikaisee asentonsa. Silmät verestävät, kasvot ovat viiruilla kyynelistä, mutta itku on vihdoin lopussaan.

”Mitä sinä jouduit hyväksymään todeksi?”

Illusia katsoo miestä kuin tämä olisi järjiltään. Eldithin kaltaisessa kylässä miehet eivät suo naisille lämpöään. He eivät ole samalla viivalla. Jeremian osoittama aito kiinnostus heijastuu silmistä. Illusia on liian hämmentynyt alkaakseen uudelleen kyynelehtiä.

”Minä en koskaan tuntenut rakastettuani”, Illusia sanoo tyhjällä äänellä kiinnittäen itsensä Jeremian lämpimiin silmiin. ”Hän vuoti tietoa sinun kuningattarellesi, enkä minä tiennyt siitä mitään. Se pistää minut ajattelemaan, mitä muuta en tiennyt hänestä.”

Illusia ei ole koskaan puhunut kenellekään ääneen Lovisasta rakastettunaan. Tämän kuoltua hän ajatteli sen turhaksi. Hänen oli kuitenkin pakko unohtaa, pakko kieltää.

Jeremian siniseen suruun kiedottu hymy riisuu Illusian aseista. Nuori nainen ei kykene muuta kuin istumaan hiljaa Jeremian ojentaessa haavoittunutta kättään häntä kohti. Tuntematon mies koskettaa hänen käsivarttaan ja hän sallii tämän tehdä niin. Jeremian kosketus ei herätä hänessä pelkoa tai inhoa. Se on pelkästään lämmin. Yksi kyynel kykenee vielä pakenemaan Illusian silmänurkasta. Hän ei räpyttele sitä pois.