Lumo: luku 35

Luku 35: Anteeksi annettu

Magdalena herää aamun ensimmäisiin kultaisiin säteisiin. Elämän äänet eivät kaiu linnan torneihin asti, kuningatar nousee auringon herättäessä hänet levottomaan tunteeseen. Jokin on väistynyt valon tieltä. Happi kulkee Magdalenan sisään vaivattomasti, ilma tuntuu kirkkaalta ja raikkaalta.

Kun ensimmäiset kyyneleet juoksevat poskille, Magdalena ei tiedä, miksi itkee. Jokin on lopullisesti poissa. Hän nousee harsomaiseen, valkoiseen yöasuun kiedottuna sängystään ja astelee peilin edelle. Nainen peilissä on yhä hän. Menneisyys ei lepää raskaana hänen harteillaan, jokin on irronnut, pyyhkiytynyt puhtaaksi. Kuin anteeksianto olisi asettunut hänen sisimpäänsä. Kyyneleet putoilevat kuin kristallit.

Magdalena juoksee paljain jaloin käytävälle. Vartijoiden kasvoilla kimaltaa kyyneliä, vuolaita ja suruttomia. Samanlaisia kuin hallitsijallaan. Magdalena koskettaa miesten poskia ymmärtämättä syytä kyynelille. Hän nyökkää, kulkee eteenpäin, juoksee portaat alas päästäkseen Jeremian luo.

Jeremia seisoo huoneensa ikkunan edessä. Aurinko tanssii vaaleilla suortuvilla, kasvot ovat hymyssä. Kristallikyyneleet noruvat hänenkin poskilleen. Magdalena kävelee ystävänsä vierelle, koskettaa varoen tämän kättä.

”Jokin on poissa”, Magdalena kuiskaa auringon miltei sokaistessa hänet. Hän ottaa valon vastaan, se on lempeämpi kuin koskaan.

”Minä tiedän, mitä tämä on. Olen tuntenut sen aiemminkin.” Jeremia ei pyyhi kyyneliä kasvoiltaan. Hän ymmärtää niiden merkityksen. ”Hersin keskus on poissa. Yö ei ole enää yllämme.”

”Hersihän on jo kukistettu.”

Jeremia raottaa huuliaan. Magdalena ei tiedä, mitä mies näkee.

”Vasta nyt minä tiedän, miltä pimeyden poistuminen tuntuu.”

”Sen on siis täytynyt tapahtua vasta nyt”, Magdalena huokaa nojaten päänsä ystävänsä olkapäälle.

Magdalena tuntee Jeremian nyökkäävän.

”Aivan kuin kaikki olisi annettu anteeksi”, Magdalena henkäisee. ”Pystymme vihdoin hengittämään.”

”Aamunkoi piirtää kaiken uudelleen.”

Magdalena hymyilee. Kyyneleet eivät kutita hänen silmiään, ne puhdistavat hänet. Maailma syntyy uudelleen.

Kuningatar irrottautuu ystävänsä kosketuksesta. Hetken Jeremian lämpö kisailee Magdalenan iholla. Sitten nainen nyökkää ystävälleen ja astelee pois huoneesta. Maailma on vapautunut yön siiven alta.

Ovella Magdalena pysähtyy. Kumea, voimakas ääni tavoittaa hänen korvansa. Hän kääntyy, kohtaa Jeremian kasvot, suurentuneet silmät, kauhusta vääristyneet piirteet. Äänellä on vain yksi merkitys. He ovat liian myöhässä. Jeremia syöksähtää ikkunan ääreltä kuningattarensa luokse, hänen eleensä ovat nopeita, mutta eivät paniikinomaisia. Hän tarttuu Magdalenaa käsistä.

”Larenin joukot ovat täällä”, Jeremia sanoo. Ääni pudottaa kylmän tunteen Magdalenan sisälle, kyyneliä ei enää tule. ”Sopimuksenne. Kuninkaat ovat rikkoneet sen.”

Magdalenan piirteet murtuvat kuin lapsella, jonka luottamus petetään ensimmäistä kertaa.

”Maailma on avautunut, mutta ei meille”, Magdalena sanoo puristaen tiukasti ystävänsä käsiä. ”Minä tiesin, että näin kävisi.”

Jeremia pudistaa päätään.

”Sotajoukot, Magdalena! Minä kokoan heidät, Larenin joukot eivät ole vielä valkeassa pihassa saakka, he –”

”Ei.” Magdalenan ääni on kova. ”Antaa heidän tulla.”

”Sinun rakentamasi maailma –”

”On olemassa minun jälkeenikin. Tiesin tämän tapahtuvan. Olen saanut kaiken anteeksi. Olen sovittanut sen, mitä tein. Tein Kaloniasta paremman paikan elää.”

Kuningattaren sanat ovat kuin vuosien takaa, kuin hän olisi aina tiennyt, että jonakin päivänä anteeksianto astelee hänen linnaansa ja valloittaa hänen luomansa maailman takaisin. Magdalena ei enää pakene itseään. Lupaukset on rikottu, hän on valmis kukistumaan, vaikka katkeruus painaakin hänen sydäntään.

Magdalena vie kätensä Jeremian kasvoille. Hän ei anna miehen murtua suruunsa.

”Meidän tarumme on päätöksessään”, Magdalena kuiskaa sivellen Jeremian kyynelistä kosteita poskia. ”Pelasimme aikaa. Hersi on poissa. Mikään ei ole enää meidän käsissämme.”

Jeremia avaa suunsa sanoakseen, että he ehtisivät vielä. Totuus paistaa kuningattaren kasvoilta. Jeremia sulkee suunsa, sanat jäävät sisälle. He eivät ehdi enää mitään.

Magdalena vetäytyy Jeremian kosketuksesta ja kävelee portaisiin. Hänellä ei ole enää kiirettä, Soledhan kuninkaiden joukot ovat jo paikalla. Sopimus ei paina toivonkaan vertaa. Vartijat ja sotilaat juoksevat Magdalenaa vastaan, kuningattaren kasvot kertovat kaiken oleellisen. Hän käännyttää omansa pois, mitään ei ole enää tehtävissä.

”Olisimmeko voineet välttää tämän? Tiesitkö sinä, että kuninkaat pettäisivät rauhansopimuksenne?”

”Se riski oli otettava, jotta maailma sai aikaa vapautua hersistä”, Magdalena sanoo.

”Melisenden hallinto kukistuu, Magdalena, me emme voi vain seisoa täällä ja odottaa, että kuninkaat tulevat ja ottavat vallan.”

”Me emme voi mitään muutakaan. Minun valtakuntani kukistuu, mutta synnyttämäni valo ei vaivu varjon alle.”

Valtaistuinsali on kylmä ja suuri. Magdalena ei ole koskaan viihtynyt valtaistuimellaan. Kuningatar ei tarvitse valtaistuinta ja kultaista kruunua kertomaan arvostaan. Valkea asu yllään Magdalena kulkee salinsa halki. Lapsuuden laulut ovat kaikonneet. Hänen valtakuntansa ei saa koskaan tietää, kuka hän todella on. Magdalena hymyilee ajatukselle. Jokin sen katkerassa taustasävyssä tuntuu armolta, sittenkin.

”Pysytkö sinä minun rinnallani?” Magdalena kysyy katsomatta Jeremiaa silmiin. ”Oletko siinä, kun aurinko piirtää maailman uudeksi?”

Jeremia nyökkää. Hän hipaisee Magdalenan kädensyrjää, painaa päänsä naisen olalle. Elää hetken ystävänsä lämmöstä. Hän ei enää koskaan saisi enempää. Magdalena puristaa Jeremian kättä ennen kuin päästää irti.

Kukan kuvan muodostava lasi paljastaa kuninkaiden joukkojen olevan jo paikalla. Valkea piha täyttyy sotilaista, jotka juoksevat sisälle. Linnan alimmista kerroksista kuuluu ääniä. Magdalena seisoo ikkunan keskellä, kohtaa joukkojensa kärjessä seisovan Larenin kylmät silmät. Magdalena erottaa kaukaakin, että mies katsoo suoraan häneen.

Kun kuningas Laren kohottaa suuren varsijousen kohti Magdalenaa, kuningatar hymyilee. Jeremia hänen takanaan ei erota sotilaiden massasta yksittäisiä ihmisiä, hän ei näe, kuinka Laren virittää jousen. Sekunti. Toinen. Kolmas. Laren päästää irti.

Aurinko heijastaa lasin violetit kuviot lattiaan. Suunnaton nuoli syöksyy lasin läpi kuin se olisi paperia. Lasi sataa alas, kuvio on rikki, aurinko jää tanssimaan jokaiseen lasinpalaan. Jeremia syöksyy sivuun, kun lasimurska peittää salin. Hän ei ehdi kuulla rysähdystä sydämensä sykkeeltä. Lasi viiltää Jeremian poskeen haavan, veren haju täyttää tajunnan.

Jeremia nostaa itsensä. Maailma kieppuu. Veren haju ei lähde pois. Kun katse tarkentuu, Jeremia erottaa alas sataneen ikkunan keskellä Magdalenan. Naisen ruumiin on lävistänyt suuri, musta nuoli, jonka pää on iskeytynyt marmorilattiaan. Jeremia tuntee kouraisun ruumiissaan, kun näkee, kuinka Magdalenan ruumis on taittunut taaksepäin. Hän astuu lähemmäs, riuhtoo nuolta, kiskoo ystäväänsä irti. Nuoli irtoaa lattiasta, Magdalenan keskiruumis hukkuu vereen, reikä on mahdottoman suuri.

Magdalenan silmät katsovat suoraan eteenpäin. Näkivätkö ne viimeisenä auringon? Jeremia sulkee silmät, joiden palo olisi polttanut kaiken tieltään. Silmät, jotka näkivät tuhon, jolta kaikki muut olivat kääntäneet katseensa. Verta on paljon, lupiinikuningatar hukkuu sen tummaan tuoksuun. Se ei pue Magdalenaa. Jeremia vetää hänet lähelleen, pitää hervotonta kehoa aivan rintaansa vasten.

Kun Soledhan kuninkaiden joukot raivaavat tiensä valtaistuinsaliin, Jeremia istuu hajonneen lasin keskellä kuningatar sylissään. Sali kylpee hiljaisuudessa. Aurinko piirtää sädekehän Jeremian ylle, se leikkii hänen valkeilla suortuvillaan. Jeremia pitää tiukasti kiinni Magdalenasta. Hän ei sulje silmiään.