sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Tyttö ja luonto

Tuttu polku ei ole koskaan tuntunut yhtä vieraalta. Se, joka odottaa minua polun päässä, saa koko kehoni kihelmöimään. Metsä on aivan äänetön, puissa ei tuule, kanervikko ei heilu. Koko metsä odottaa minua saapuvaksi, sen ydin on kutsunut minut luokseen.

Kuljetan kättäni puiden rungoilla kävellessäni, sivelen niiden vuosien hapertamaa kaarnaa. Nämä kaikki ovat ystäviäni, tunnen ulkoa jokaisen mättään ja varvun. Kesä on parhaimmillaan, joka paikka kukoistaa vihreänä ja elinvoimaisena. Tunnen metsän hengittävän kanssani samaan tahtiin. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Me olemme elossa. Sittenkin. En ota sitä enää koskaan itsestäänselvyytenä.

Ilta-aurinko heittää varjonsa puille, katselen kaikkea lumoutuneena kuin näkisin ilmassa tanssivat perhoset ja laskevan auringon ensi kertaa. Se tunne ei koskaan haalistu. Tämä paikka on kotini, tunnen sen joka hengenvedolla.

Silti jännitys säkenöi kehossani, kun menen syvemmälle, sinne, jonne vain harva valonsäde halkoo tiensä. Koko metsän olemus tuntuu tiivistyvän, käpertyvän kokoon, mitä syvemmälle astelen. Polku on kadonnut jalkojeni alta jo kauan sitten, mutta minä en pelkää. Kuulen oman hengitykseni, niin hiljaista täällä on.

Erotan siluetin jo kaukaa. Suuret sarvet, jotka piirtyvät osaksi puita. Sirot raajat, joiden päistä kasvaa lehtiä. Hän istuu sammaleisella kivellä vailla ainuttakaan suojaa paljaalla kehollaan. Hänen kehostaan kasvaa lehtiä ja köynnöksiä kuin hän olisi juurtunut siihen minua odottamaan.

Koko kehoani pakottaa. Hän katsoo minuun suoraan ja häpeilemättä, sillä hän on enemmän luonto kuin nainen, eikä hänellä ole mitään hävettävää. Hänen kehonsa on siro ja linnunluinen, se ei muistuta yhdenkään näkemäni ihmisen kehoa. Hänestä kasvaa köynnöksiä, mutta ne eivät tule hänen ihonsa alta, ne ovat kuin hänen kehonsa jatke, ja se kaikki on niin luonnollista, etten voi edes ihmetellä sen edessä. Olen rakastunut itse luontoon, ja ymmärrän vihdoin, että niin sen täytyi aina mennä. Jokainen lehti ja puu on aina kuiskinut nimeäni, ja nyt näen hänet tässä, villeimmän ja kauneimman kaikista. Hän on metsä ja metsä on hän, heitä ei voi erottaa toisistaan. Ja hän on valinnut minut.

”Sinä tulit”, hän sanoo pehmeällä äänellään, jonka kuulaus ja lempeys yllättää minut joka kerta.
”Tottakai minä tulin”, sanon hypistellen valkean kesämekkoni olkaimia. Hän on niin täydellisen paljas ja minä vielä kesken. Olen tyttö, jonka keho on aina verhoiltuna. Kukaan ei ole päässyt näkemään piilottamaani maailmaa. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua haluten, ei sillä tavalla kuten mies katsoo vaimoa. Ja nyt itse luonto on edessäni haluamassa minut osaksi itseään.

”Sinä olet niin kaunis”, saan kuiskattua. Menen varoen lähemmäs, hän ojentaa käsiään, joista en erota, mistä kynsi alkaa ja mihin iho loppuu. Olen rakastunut olentoon, jota en voi sitoa tai kahlita, enkä sitä toivoisikaan. On suuri kunnia saada olla tässä, näkemässä hänet paljaana ja aitona.

Hänen kehonsa kulmat ovat liki teräviä ja ihonsa täysin kalpea, mutta hän ei näytä sairaalta, hän näyttää siltä miltä puutkin niiden ollessa nuoria ja kurottaessa kohti taivasta. Hänestä huokuu jokin niin väkevä, että tunnen halua polvistua sen edessä.

”Kalla… Olen aidosti kiitollinen, että tulit”, hän kuiskaa.
”Valve.” Nielaisen. Hänen nimensä lausuminenkin lähettää väristyksiä koko kehooni. ”Haluaisitko sinä riisua minut?”
Hänen tummille huulilleen leviää hymy.
Hän vetää minut vyötäisistä lähemmäs.
Hän vie kätensä mekkoni olkaimille, sinne, missä käteni vielä hetki sitten tapailivat hermostuneena kosketuspintaa.
Hän tarttuu olkaimiin hitaasti, vetää ne alas varoen; hänen kosketuksensa on pehmeä ja janoinen, mutta lempeän tutkiskeleva. Se antaa minulle aikaa ajatella, tottua siihen, että hän koskee minua. Hän, kaikista maailman olennoista. Saan väristyksiä.

Varmoin ottein hän riisuu mekon yltäni niin, että olen hänen edessään pelkät alushousut jalassa. En pukenut edes rintaliivejä ylleni, rintani ovat niin vaatimattomat ja tavalliset ja tiesin, ettei liiveille olisi täällä käyttöä. Tunnen poskieni punehtuvan, kun hänen katseensa risteilee kehollani. En uskalla enää katsoa häntä silmiin.

”Pelottaako sinua?”
Onnistun pudistamaan päätäni. Vatsanpohjaani vihloo, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, miten voimakkaalta ja ikuiselta hän tuntuu edessäni. Olen hänen edessään niin nuori ja paljas enkä ole tottunut siihen, että kenenkään katse nuolee kehoni jokaista taitetta tuolla tavalla. Vaikka se on hän. Vaikka tahdon tämän ja paljon enemmänkin.

”Ei pelota”, kuiskaan. ”Enemmänkin… hävettää.”
Koko vapiseva, paljas olemukseni kaiken tämän uuden edessä. Paljaat rintani ja pieni kehoni, joka ei koskaan saavuttanut naisellisia muotoja, joita ihailla. En ole koskaan ollut miesten mieleen, heidän katseensa eivät ole tavoittaneet minua kahdesti. Mutta nyt hän katsoo minua eikä minulle ole hetkeäkään epäselvää, etteikö hän janoaisi minua. Koko metsä on aivan hiljaa, kun hän vie kätensä pikkuhousujeni reunalle. Nekin ovat niin tavanomaiset, ei pitsisiä koristeita tai mitään, mikä kiinnittäisi huomion. Kangas on niin ohut, että häpykarvoituksen saattaa nähdä sen lävitse, ja häpeä hulmahtaa kehoni läpi niin tummana, että miltei peräännyn. Tällaisena yksikään mies ei katsoisi minua, he nauraisivat pienille rinnoilleni ja koruttomille alusvaatteilleni. Häpeä miltei vetää minut kasaan, mutta hän livuttaa tyynesti alushousuni nilkkoihin. Olen täysin paljas hänen edessään, enkä ole erottanut hänen katseestaan vielä hienoistakaan katumusta.

Kevyesti hän ottaa minut takamuksesta lähemmäs. Hänen huulensa painavat tunnustelevan suukon ensin lantiolle ja vatsalle, sitten lempeästi häpykummulle. Huuliltani pääsee hienoinen hengähdys, vaikka hän ei tee vielä mitään, koskettaa vain lempeästi huulillaan paikkoja, joita kukaan ei ole koskaan edes nähnyt. Kaikki veri pakkautuu haaroihini, kehoni sykkii vierasta, uutta halua. Se on pelottavaa ja suurta ja niin kaunista, että vastustan halua itkeä.

Hän nousee seisomaan, hän on vain aavistuksen minua pitempi. Köynnökset hänen ihollaan ovat poissa, kun hän tulee alastomana minua vastaan, mutta hän ei vieläkään tunnu vähääkään ihmiseltä. Hän tarttuu minua kädestä ja vie toisen kätensä poskelleni. Hänen kätensä on kylmä, mutta en säpsähdä sitä, se tuntuu tutulta kuin olisi jo koskettanut minua monia, monia kertoja aiemminkin.

”Kalla…” Nälkä hänen äänessään heikottaa minua. ”Älä anna kenenkään koskaan sanoa sinulle, että sinussa olisi jotain vikaa.”
”Ah… minä…”
”Tahdon tuntea sinut syvältä”, hän sanoo matalammalta ja hiljempaa kuin yleensä. Se saa koko kehoni värisemään.
”Valve…”
”Ei ole mitään, mitä sinun tarvitsisi hävetä.”
”Olen niin tavallinen.”
”Entä sitten? Minä pidän siitä, miltä näytät.”
”Minussa ei ole –”
”Ssh.” Hän hipaisee huuliani sormillaan. ”Olet niin sievä.”

Uskaltaudun sipaisemaan hänen olkaansa, ja se lähettää sähköisen kipinän koko kehoni halki. En ole koskenut enkä tullut kosketetuksi, se maailma ei ole koskaan ollut minun otettavissani. Olen nainen paljaana luonnon edessä, ja luonto ottaa minut syleilyynsä kuin olisin aina kuulunut siihen.

Hän kuljettaa kättäään kaulaltani rinnalleni, sipaisee vain. Kylmät väreet juoksevat pitkin selkääni, kun hän tekee niin. Hän käy minut läpi hädin tuskin koskien, hivelee varoen kuin piirtäisi mieleensä kehoni ääret. Kun hän vihdoin painautuu minua vasten, lämpö löytää kehoni ja saa sen sykkimään. Hän on samaan aikaan lempeä ja kova, hän katsoo minua silmiin ottaessaan nännini suuhunsa ja vetäessään minut hajareisin syliinsä. Tunnen kosteuden haaroissani, ja se on täysin vieras, täysin uusi, sillä en ole koskenut edes itseäni. Tämä kiihkeys ja kaipuu on kokonaan uusi, ja se saa minut helläksi.

Pian hän painaa minut selin mättäälle ja saa minut avaamaan haarani ja rentouttamaan lihakseni. Hänen suudelmansa ovat yhä vain kiihkeämpiä ja nälkäisempiä, ne jättävät pieniä mustelmia kylkiini ja kaulaani. Hänen kätensä sivelee reisiäni hänen katsoessa minua suoraan silmiin.

”Saanko koskettaa sinua?”
Nyökkään.
”Haluan tuntea sinut syvältä.” Hän sanoi sen jo, ja toisella kerralla se kiihottaa minua vielä enemmän. Avaan reisiäni, ja hän kuljettaa sormiaan hävyltä hiljalleen sisälleni. Tunne on vieras, aavistuksen kipeä, eikä sellaisenaan tunnu hyvältä sen pahemmin kuin huonoltakaan. Mutta hän liikuttaa sormiaan samalla kun suutelee kaulaani. Hän liikuttaa niitä välillä nopeammin, välillä hitaammin, ja alan tuntea kuinka kehoni tottuu ja rentoutuu. 

En saata uskoa tätä.
Elämänmittainen häpeä.
Ja nyt tämä.
Mättäät ja puiden lempeästi keinuvat oksat.
Erotan, kuinka ne piirtyvät vasten taivasta, aivan kuten minäkin. Rajoja ei ole, sulan osaksi luontoa, kasvan oksia ja lehtiä. Elämä on tässä. Luonto hengittää kun minäkin hengitän, kun hän hengittää; maailman hengityksiä on vain yksi ja se on tässä, pienessä hetkessä.

Kun hän lopettaa, köynnökset ja lehdet kiertävät meitä kaikkialta. Niitä kasvaa hänen sarvistaan ja hiuksistaan, ne juoksevat kaikkialla kehossani. Luonto ja nainen. Kuinka koskaan ajattelin, että ne voisi erottaa toisistaan? Me olemme yhtä, samaa ajatusta.

”Onko kaikki hyvin?”
”On”, minä sanon ja kuulen itkun äänessäni. ”On…”
”Minä tahdon olla sinulle hyvä.”
”Sinä olet. Voi, sinä olet…”
”En anna kenenkään enää saada sinua tuntemaan oloasi arvottomaksi. Mitään, mitä olet, ei tarvitse koskaan hävetä. Olet niin kaunis ja olen täynnä nälkää, jota en ole koskaan tuntenut. Se on miltei kuin… kuin tulisin lähemmäksi ihmisyyttä.”

Sormemme lomittuvat yhteen. Hetken vain huohotamme toisiamme vasten. Lähemmäs ihmisyyttä. Näin me siis kohtaamme, sulaudumme kaikki yhteen kuten silloin, kun kaikki oleva on syntynyt. On vain yksi. On vain minun käteni hänen omallaan.

”Olet minun. En anna enää yhdenkään ihmisen satuttaa sinua.”
En tiedä, mitä sanoa. Kehoni on märkä ja lämmin ja täynnä kaikkea hyvää ja kaunista.
”En ole koskaan, ikinä ollut näin pieni”, hän sanoo, ja yllätyn, että sen sanoo hän enkä minä.
”En minäkään”, kuiskaan. ”Valve…”
Nielaisen.
”Niin?”
”Saanko koskea sinuun?”
”Odotinkin, että kysyisit.” Hän kiepsahtaa selälleen ja vetää minut nopealla riuhtaisulla päälleen. Lehdet hänen ympärillään ja allaan liikkuvat kuin odottaisivat kuumeisina minua koskemaan häntä. Tunnen poskieni punehtuvan, kun katson häntä kaikkialta.

Kun kosketan häntä ensimmäisen kerran, mättäälle hänen alleen kasvaa uusi kasvi, jonka lehdet aukeavat minun kuljettaessa kättäni häntä pitkin.

keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Kesäpäivä

Olen vasta ehtinyt pukea päälleni, kun Ilta heiluu eteisessä ja osoittaa ulko-ovea.
”Mitä sinä riehut siellä?”
”Me menemme nyt ostoksille.”
”Nyt? Heti aamusta? Anna minä juon edes teetä.”
”Ei, kun anna minä ostan sinulle jotain erityisen hyvää teetä ja vien sinua ympäriinsä koko päivän.”
Kulmani kurtistuvat.
”Onko nyt jokin merkkipäivä? Unohdinko vuosipäivämme?”
”Onko meillä sellainen?”
”Hitto. Pitäisikö minun tietää?”
Minun se varmaan pitäisi tietää…” Ilta pudistelee pörröistä päätään. ”Ääh, joka tapauksessa, ei hyviä hetkiä pidä ansaita. Ei nyt ole mikään erityinen päivä, tule, haluan vain, että sinulla on hyvä olla.”

Olen aikeissa sanoa jotakin lempeän pisteliästä takaisin, mutta huomaan poskieni kuumottavan aavistuksen. Hänen sanansa saavat minut tuntemaan oloni kauttaaltaan lämpimäksi. Nousen ylös sängyltä ja kävelen halaamaan häntä tiukasti.

”Senkin idiootti”, mutisen hänen rintaansa vasten.
”Ei saa autenttista deittailen-Iltaa-kokemusta, jos ei tule joka viikko hemmotelluksi jollain kummallisella päähänpistolla.”
”No siinä olet oikeassa. Olet kyllä ihan hassu.”
”Ei kai tästä ole vaivaa tai harmia? Ahdistaako se sinua?” Hätä löytää tiensä hänen ääneensä hetkessä. Mätkäisen häntä olkaan.
”Rakas. Ei ole. Olet tosi ihana. Tulee välitetty olo.”
”Rakastan sinua tosi paljon”, hän sanoo lähes hädissään, kuin ei kuvittelisi minun uskovan.
”Voi pieni.”

Rutistan häntä kovaa ja lähden sitten etsimään parasta kesähattua hattuhyllyltä.
”Ota se, jossa on kukkia”, Ilta huikkaa ovelta. Löydän hänen mainitsemansa hatun hetkessä. Asuni on tänään keveä ja pitsinen, hameenhelma ylettyy vyötäröön asti. Paidasta näkee läpi, tiedän Iltan pitävän sellaisesta. Tämä käy täydellisesti kaupunkipäiväämme.

Kun kävelemme metsän laitaa kohti kaupunkia, Ilta tarttuu minua kädestä niin kuin aina. Aurinko välkkyy puiden takaa polulle, kuljemme aivan vieretysten ja ihailemme kesän värittämää metsää. Perhoset tanssivat ilmassa, valo piirtää niille rajat. En koskaan kyllästy tähän paikkaan.

Kaupungissa Ilta puristaa minua tiukemmin kädestä. Hän suo minulle lempeitä katseita sivusilmällään. Tätä hän rakastaa, minun esittelemistäni. Hän sanoo usein, että haluaa näyttää koko maailmalle, miten onnellinen hän on, ja se on niin valtavan suurieleistä, etten voi edes vihastua. Ilta tietää, että olen taitava unohtamaan omat tunteeni taustalle. Minun ei ole helppo liikuttua, koska en koskaan ajattele itseäni tai vaadi mitään. Pitkään uskoin, että Ilta toistelee kauniita sanoja todistellakseen sillä jotakin itselleen. Mitä enemmän aloin uskoa hänen sanoihinsa, sitä selkeämmin näin, että minua pelotti. Entä, jos hän vain uskottelee rakastavansa minua? 

En halunnut upota niihin tunteisiin, en uskonut selviäväni siitä hengissä. Minä, joka olin aina kuvitellut, että minulle riittäisi saada vain rakastaa häntä, säikähdin pientä, itsekästä toivonkipinää sisälläni. En uskaltanut antaa sille enempää tulta, ettei se polttaisi.

Mutta nyt minä uskon hänen sanoihinsa. Olen ymmärtänyt, että vaikka en voisi omistaa ketään, minä rakastan sitä, että hän katsoo minua noin. Rakastan sitä, kun hän kutsuu minua kauniiksi ja koskee minua kaikkialta. Olen antanut itseni tuudittautua hänen rakkauteensa, vaikka se pelottaa minua. En ole koskaan elänyt itselleni. Kuvittelin hänen olevan ikuisesti niin kipeä ja hajalla, ettei hän kykenisi tuntemaan aitoja tunteita minua kohtaan.

Minä rakastan Iltaa kuten tähtiä rakastetaan. Jotakin niin kaukaista ja kaunista ei voi omistaa, mutta ei rakkautta saa sekoittaa omistamiseen. Hän ei ole minun enkä minä hänen. Olemme lomittuneet. Minun ei tarvitse kahlita häntä; minun ei tarvitse olla ainut, jota hän on koskaan rakastanut ja rakastaa. Rakastan häntä, koska hän on olemassa. Se riittää.

Olen silti kiitollinen siitä, että meidän arkemme on täynnä tällaisia hetkiä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen joku, jota rakastetaan tällä tavoin. Olen menettänyt paljon, mutta Ilta katsoo minuun vailla suojaa ja tiedän, ettei hän enää vedä tunteitaan pois. Saan jäädä. Saan vihdoin jäädä, ja vaikka se pelottaa minua, olen siitä niin onnellinen, että koko kehoni täyttyy valosta.

Kaupungilla kuhisee tänään. Ilta ottaa minua vyötäisiltä, vetää niin lähelle, että kaikki näkevät, miten paljon hän minua rakastaa.
”Chióni…”
”Mmhm?”
”Ennen kuin haemme aamiaista, ajattelin ehdottaa yhtä juttua.”
”Lupaavaa”, nauran. ”Annahan kuulua.”
”Olisin halunnut ostaa sinulle rintaliivit. Sinulla ei… kai ole sellaisia.”
Silmäni suurenevat.
”Ai, oho, tuota… Ei ole. Kun ei ole niitä rintojakaan.”
”Onko se ihan huono idea?”
”Ei! Se on ihana idea. Kunhan ei mennä viralliseen alusvaateliikkeeseen, saisin siellä vain lisää dysmorfiaa ja outoja katseita.”
”Rakas, sinä olet tosi nätti.” Ilta pysähtyy yllättäen ja sipaisee poskeani. ”En halua, että vieraannut kehostasi tämän takia. Ajattelin vain…” Iltaa punastuttaa. Hän ei katso minua silmiin.
”Se on tosi kiihottava ajatus”, Ilta kuiskaa niin, että kukaan ei kuule. ”Ja se sopisi sinulle.”
”Se on ihana ajatus, ja minä olen iloinen siitä, että ajattelet minusta sillä tavalla.”
”Kuulostat siltä kuin se yllättäisi sinut.”
”Koska se yllättää minut.”
”Vaikka minä en muuta teekään kuin ajattele sinua.”

Katson häntä silmiin. On pelottavaa rakastaa toista niin paljon kuin minä rakastan häntä. Sitä antaa itsestään kaiken, vaikkei edes ymmärtäisi tekevänsä niin. Iltan silmät ovat lempeät, vuosien kipu ei enää tee niistä kylmiä kuten ennen. Minä uskon häntä. Miten paljon se minua pelottaakaan; hänen aidot, lempeät tunteensa, jotka hän antaa minulle. Minun rakkaimpani. 

Minä en ole koskaan ollut se, jota rakastetaan. Olen ollut paras ystävä, hauskuuttaja, olkapää, milloin mitäkin jonkun muun tarpeisiin. Roolejani on loputtomiin, mutta minua ei ole koskaan katsottu kuten Ilta minuun katsoo. En ole ollut pääroolissa edes omassa elämässäni. Olen sivuuttanut itseni ja ollut sitä, mitä kukakin on tarvinnut. Ilta oli helppo kohde, jota rakastaa. Hänen ei pitänyt olla saavutettavissani, ei koskaan. Siten minun ei olisi koskaan tarvinnut kohdata tätä poltetta. Se miltei sattuu, hänen rakastava katseensa ihollani.

Kurotan suutelemaan Iltaa, ja hän vie kätensä vyötäisilleni. En tiedä, milloin totun tähän, kaikkiin tuhansiin perhosiin, jotka eivät lepata pelkästään vatsani pohjalla, vaan koko kehossani. Valo läikkyy yli. Olen niin onnellinen, että voisin itkeä. Jokin sisälläni tahtoo aina tällaisina hetkinä sanoa minulle, etten saa tottua tähän, mutta mitä pitempään hän viipyy ihollani, sitä vähemmän tahdon kuunnella ääntä sisälläni.

”Mennäänkö etsimään ensin aamiaista?”
”Mennään”, sanon ja nojaan hänen olkaansa.

Syömme aamiaisen pitkällä kaavalla, Ilta ostaa jopa rakastamaani jääteetä ja katselee tyytyväisenä, kun juon sitä onnellinen hymy kasvoillani.
”Sinulla on niin kaunis hymy”, hän tiputtaa aivan yllättäen, ”näytät ihan keijukaiselta.”
Menen niin hämilleni, että melkein purskautan teet suustani. Ilta nauraa. Joskus hänen naurunsa on pelkkä riemukkaan vahingoniloinen käkätys, ja se tekee minut iloiseksi.
”Hei, haluat varmaan, että kuolen!”
”Ehkä”, hän nauraa. ”Jatka toki.”
Näytän hänelle kieltä.

Kiertelemme kauppoja koko aamupäivän, pysähdymme aina välissä suutelemaan ja silittelemään. Osa katsoo peräämme selkeän huvittuneena. Mahdamme näyttää juuri siltä, mitä olemme – olemme kävelleet tänne kuin eri maailmasta.

Ilta ostaa minulle uuden vihreän neuleen ja harsomaisen valkean hameen. Kiellän häntä ostamasta enempää, sillä en siedä turhaa ostamista. Sisimmässäni tiedän, että kyse on muustakin. En osaa olla huomion keskipisteenä. Se pistelee raajojani, saa oloni vaikeaksi.

Kun Ilta löytää minulle sopivat rintaliivit, istumme hetken pukukopissa sylikkäin ja vain tuijotamme peilikuvaa.
”Näytät niin sirolta”, Ilta sanoo ja kuljettaa kätensä vyötärölleni. ”Olet tosi kaunis.” Hän painaa lempeän suukon hiuksiini. Kädet harhailevat vyötäisiltä kohti rintakehää, ujuttautuvat luonnonvalkoisten pitsiliivien sisään.
”Ah… hei…”
”Olet niin kaunis. Voi helvetti… ottaisin sinut tässä ja heti, jos emme olisi julkisella paikalla.”
”Haittaako se?” huomaan kuiskaavani. Sitten alan kikattaa. ”Okei, okei, ei tänään. Mutta en missään nimessä sano sille ei joskus toiste.”
Iltan toinen käsi pysähtyy nännilleni. Päästän hiljaisen hengähdyksen. Ilta suukottaa kaulaani ja ottaa kätensä pois rintaliivien sisältä.

”Koettelet minua”, hymähdän.
”Ai minä koettelen sinua? Sinähän tässä näytät jumalaiselta.”
Kiepsahdan ympäri niin, että istun hajareisin hänen sylissään pienellä penkillä. Yksikin liike lähemmäs hänen haarojaan, ja minä saan erektion, tunnen sen koko kehossani.
”No niin, nyt seis”, Ilta pysäyttää minut ja suutelee hellästi.
”Täsmälleen. Kovenen ihan kohta.”
”Kaikki tuolla ulkopuolella kuulevat meidän juttumme.”
”En ikinä kehtaa poistua täältä.”
”Juostaan yhdessä.”
”Nämä liivit pitää maksaa.”
”Ai niin. Hitto.”

Alamme nauraa samanaikaisesti. Hetken lataus on poissa, mutta tiedän meidän löytävän sen uudelleen kotona. Ilta kietoo kätensä ympärilleni ja painaa päänsä rintakehälleni.

”Rakas… Sinä olet oikeasti tosi kaunis.”
Naurahdan. Siitä kuulee, etten usko häntä. Hän nostaa katseensa, kulmat kurtistuvat niin, että niiden väliin tulee ryppy. Hätkähdän. Hän on alkanut oppia lukemaan minua.
”Tarkoitan sitä”, hän sanoo painokkaammin. 
En sano mitään. En ole ruma, arvostan itseäni, mutta en ole koskaan ajatellut jonkun sanovan minulle näin ja tarkoittavan sitä.
”Haluaisin suudella jokaista pisamaasi”, hän sanoo ja suukottaa nenääni. ”Chióni. Oikeasti. Olet niin kaunis.”
Minua itkettää. Itku istuu kurkkuni päällä raskaana ja vaativana.
”Etsitään joku ihana idyllinen lounaspaikka. Valitaan joku niistä vegaaniravintoloista, joista tykkäät eniten.”
”Ilta…”
”Ja ostetaan jotain kivaa syötävää illaksi. Katsotaanko joku paska elokuva ja nauretaan? Haluan hieroa sinua samalla…”
”Hei.”

Ilta kallistaa päätään.
”Mitä?”
”Sinun ei tarvitse yrittää niin kovasti. Uskon vähemmästäkin, että rakastat minua.”
”Ajatteletko todella, että teen tämän siksi?”
Nielaisen.
”Minä rakastan sinua, enkä ole koskaan saanut olla näin vapaa ja onnellinen. Anna minä näytän sen. Tahdon, että tunnet olosi rakastetuksi ja kauniiksi. Minua särkee, ettet ymmärrä sitä.”
”Ymmärrän minä sen”, kuiskaan, ”mutta se on pelottavaa.”
Iltan käsi pysähtyy hellästi kasvoilleni. Miten nopeasti olenkaan tottunut siihen, että tämä mies osaa olla hellä ja rakastava.
”Tiedän. Ei mitään hätää.” Hän suutelee minua pitkään, niin lujaa ja niin janoten, että pakahdun.
”Ilta…”
”Sinä sait minut ulos kuorestani, tässä on lopputulos. Koita nyt hyvä mies kestää se”, Ilta naurahtaa vasten suutani. ”Tulet tuskaisen rakastetuksi joka päivä.”
”Niin tulenkin.”
”Tiedä se.”
”Tiedän.”
”Tiedä paremmin!” Ilta nostaa minut hellästi sylistään. ”Nyt mennään lounaalle. Ostan sinulle jotain sinun rakastamaasi härkishirvitystä.”
”Kuules nyt –”
”EI en kuule, pidätän oikeuden vihata sinun härkismössöjäsi!”
Sinä et osaa kokata!!”
”Hah, olen kaiken aikaa leikkinyt etten osaa, oikeasti olen mestari!”
”Ja paskat, niin varmaan.”
”Etkö usko? Etkö?”

Poistumme nauraen pukukopista. Katseet seuraavat meitä, Ilta maksaa äkkiä rintaliivit ja sitten juoksemme äkkiä kadulle nauru yhä matkassamme. Kiedon käteni hänen käsivartensa ympärille ja rutistan hänet tiukasti itseäni vasten. Iltaa naurattaa edelleen, ja hetken me vain nauramme toisiamme vasten keskellä katua.

Päivä kuluu samaan tahtiin loppuunsa, ja kun käännymme kohti kotia, jään hetkeksi vain tuijottamaan Iltaa, jolle laskeva aurinko piirtää sädekehän. Miten paljon onkaan toista mahdollista rakastaa.

”Mitä?”
”Ei mitään, kunhan ihastelen”, hymähdän.
”Saatan nähdä nuo sydämet sinun pääsi ympärillä. Söpö.”
”Nytkö se jo hallusinoi?”
”Haista paska”, Ilta nauraa. ”Ei sitten söpöillä.”
”Söpöilläänpäs”, intän ja tökkään häntä kylkeen.
”Et aloita sotaa keskellä katua! Minä en leiki! Minä tapan!” Ilta sörkkäisee rystysensä kylkeeni ja saa minut huutamaan.
”Hei!!”
”Itse aloitit!”

Olen miltei tiputtaa ostoskassini maahan hänen kutittaessaan minua kuin aikoisi murhata minut siihen paikkaan.
”Ilta! Hei, kotona vasta!”
”Ehei, sinä aloitit sodan, vastaa seurauksista!”
”Eeeiii!”
”Anotko armoa? Oho oho, onko tuo luovuttamisen merkki?”
”Eiii koskaan! Minä en luovuta!”

Tökimme toisiamme aikamme ennen kuin saamme aikaiseksi väliaikaisen rauhan. Ilta suostuu pitämään minua jälleen kädestä. Hän kantaa kaikki ostoksemme ja tuijottaa minua jälleen hymyillen.

”Oliko murulla hyvä päivä?”
”Oli, vaikka löydät tämän kutitusepisodin vielä edestäsi”, hymähdän.
”Samoin!”
”Ilta.”
”Joo?”
”Rakastan sinua. Ihan hirvittävästi.”

Iltan ilme pehmenee. Hän vetää minut vyötäisistä liki itseään, ja me kuljemme siten kotiin, aivan kiinni toisissamme. Tunnen oloni niin rakastetuksi, että sattuu.

maanantai 23. toukokuuta 2022

Likainen

Makaan tuttuun tapaani Chiónin sylissä pienellä sykkyrällä, kun ajatus käväisee mielessäni. En ole ajatellut sitä pitkään aikaan, en ole uskaltanut. Chióni silittelee kiharoitani kaikessa rauhassa.
”Chióni… hei.”
”Mm? Niin?”
”Minä… tuota…” Nielaisen. ”Ei mitään.”
”Rakas, mitä nyt? Sano vaan.”
”Ei kun…” Häpeä leimahtaa ylitseni väkevänä aaltona. Värähdän. ”Ei mitään. Tai siis.”
”Sano vaan.”
”Ajattelin vain, että… olisitko sinä voinut… tai siis…” Pelottaa. ”Haluaisitko mennä… alas?”

Heti pyynnön lausuttuani itku pakenee minusta yhtenä voimakkaana purkauksena. Vetäydyn kauemmas ja likistyn vasten seinää pieneksi. 

”Ilta. Hei.”
”Olen likainen! Älä… älä…”
”Hei rakas, nyt jutellaan.”
”Olen kuvottava! Anna anteeksi… Olen oksettava, en ansaitse mitään, anteeksi että pyysin, olen pahoillani, ei minulla ole oikeutta, ei ainuttakaan…”

Kajon pieni keho. Minun eritteeni hänen kasvoillaan. En saa henkeä.

”Anteeksi. Anteeksi anteeksi anteeksi…”
Chióni rikkoo suojamuurini, hän tarttuu minua ranteista ja lukitsee ne aloilleen. Ollakseen niin pieni hänessä on uskomattoman paljon voimaa. Hän kohtaa katseeni, ja hänen silmistään erotan vauhkon omassa olemuksessani.

”Minussa on jotain vialla”, kuiskaan, ”anteeksi.”
”Sinussa ei ole mitään vikaa”, Chióni sanoo lempeästi, mutta jämäkästi. Se koskettaa minua joka kerta syvältä. Hänen tapansa olla samaan aikaan luja ja varma ja silti hellin koko maailmassa. ”Kuuletko minua? Sinussa ei ole mitään vikaa.”
”Olen likainen. Oksettava.”
”Et ole.”
”En voi pyytää sinua ottamaan minua… suuhusi. Anteeksi. Kuvotan itseäni.”
”Oletko sinä aina ajatellut näin?”
Nyökkään. Koko kehoon sattuu, jokainen lihas on jännittynyt ja kireä.
”Jo silloin, kun…?”
Nyökkään uudelleen, tällä kertaa nyyhkäisten. Se oli samanlaista silloinkin. Kun hän oli vielä minun luonani.

”Miksi sinä ajattelet, että olet oksettava?”
”Olen sitä syntyjäni. Olen aina ollut. Minun seksuaalisuudessani on jotakin vialla, olen halunnut omaa veljeäni, olen ollut oman veljeni sisässä, en saa haluta mitään, en enää ikinä…”
”Sinä saat haluta, että minä otan sinulta suihin. Hei. Se on ihan tavallista. Ilta, muistutan sinua, että sinä et koskaan saanut tarvitsemaasi apua silloin, kun olisit sitä kaivannut. Tästä on puhuttu.”
”Minä raiskasin hänet ja satutin häntä.”
”Niin. Me olemme käyneet tämän monesti läpi.”
”En ansaitse mitään!”
”Ansaitset apua, aikaa ja rautaista itsereflektiota. Et ole enää siellä. Ainut keino hyväksyä, mitä teit, on mennä eteenpäin, elää jollekin muulle.”
”En ymmärrä, että sinä haluat minut.”
”Olen aina halunnut sinut ja olen kiitollinen, että sinäkin halusit minut. En odottanut sen koskaan tapahtuvan.”
”Rakastan sinua.”

Painan pääni vasten hänen kämmentään. Hän silittää hellästi kyyneliäni pois toisella kädellään.
”Minua pelottaa kaikki intiimiys, koska olen tällainen”, kuiskaan. ”Minussa on syntyjäni jotain vikaa.”
”Johan olen monesti sanonut sinulle, että kaikki seksuaaliset tarpeesi eivät ole väärin. Se, mitä haluat tehdä kanssani, on täysin tavallista ja sallittua.”
”Jo pelkkä seksuaalinen halu saa minut vääntymään kasaan. En ole tottunut siihen, että saan haluta.”
”En aio lakata muistuttamasta sinua siitä, että saat tehdä niin. Ihan siinä missä kaikki muutkin.”

Annan itseni kietoa molemmat käteni tiukasti Chiónin ympärille. Olen pieni ja minua pelottaa, osana vihdoin sanallistaa sen. Muistan kaikki ne kymmenet kerrat, kun käperryin Kajon syliin näin ja itkin omaa oloani. Niinä hetkinä häpeä söi kaiken muun tieltään. Kajo silitteli ja rauhoitteli. Hän kuristi minua hitaasti elävältä kaikella sillä lempeydellään. Se oli ase, joka miltei tuhosi minut.

En halua ajatella sitä nyt.

”Ilta. Osaatko sanoa, miksi juuri tämän pyytäminen on sinulle niin hankalaa?”
”Se… se on niin intiimiä. Tunnen oloni niin pieneksi. Kyseessä on kuitenkin minun…”
”Ymmärrän.”
”Olen niin likainen.”
”Etkä ole. Et millään tavalla.”
”Oletko oikeasti sitä mieltä?” Oma ääneni on niin pieni, että tuskin tunnistan sitä omakseni.
”Olen.”

Rutistan Chiónia kuin koko olemukseni riippuisi hänestä. Olemme siinä pitkään, hengitän häntä sisääni ja annan pulssini laskeutua. Ei ole hätää. Chióni tuoksuu turvalta. Elämältä, jota en valinnut, mutta joka käveli luokseni ja antoi minulle armahduksensa.

”Ilta.”
”Niin?”
”Haluaisitko vielä, että otan sinut suuhuni?”
Hän sanoo sen niin suoraan, että minusta lähtee älähdys. Olen aina ollut luja ja avoin ja hurja, mutta tämä osa minua on pieni ja vielä vaiheessa. Chiónin kanssa olen turvassa. Hän katsoo minua suoraan silmiin. Tiedän, miten nopeasti lämpö katseessa voi kääntyä kiihkoksi, jos annan sille luvan.
”Ota”, minä kuiskaan.
Chiónista lähtee pehmeä naurahdus, joka lähettää sähköisen väristyksen koko kehooni. Se saa minut ottamaan häntä hiuksista ja painamaan hänen päänsä alas.

Hänellä on niin pehmeät huulet. Hän liikuttaa niitä kiusoittelevan hitaasti, enkä voi uskoa, että hän tekee tämän. Painaudun vasten lakanoita, puristan ne sormieni väliin etten huutaisi. Hänen liikkeensä nopeutuvat, hän on kiihkeä, mutta kiusoitteleva, ja minun on hankala kestää sitä ilman, että huudan.

Mieleni laitamilla kieppuu kuvia. Minä muistan, miltä se tuntui hänen kanssaan. Muistan, millainen hän oli halutessaan minua ja polvistuessaan eteeni. Sille ikävälle ei ole sijaa nyt. Suru käväisee ruumiissani, mutta Chióni jatkaa vielä, hän on huolellinen ja nuolee minua koko matkalta. En ymmärrä, miten hän saa minut niin syvälle, missä hän on sellaista oppinut.

Koko kehossa säkenöi niin, että itkettää. Tunnen kyyneleet jälleen silmäkulmissani, annan niiden tulla, sillä tiedän, mitä tämä hetki merkitsee. Olen rakkaimpani suussa, olen antanut kaiken itsestäni hänelle ja hän on niin taitava ja pehmeä ja hyvä.

”Ah, hei, saanko… haluatko, että tulen suuhusi vai –”
Chióni nyökkää, mutta ei lopeta, hänen kielenkärkensä on aivan päälläni ja ajaa minut hulluksi. Tärisen, ehkä itkenkin, en ole enää varma, tiedän vain, että tässä hetkessä on kaikki. Kaikki purkautuu yhtenä voimakkaana laukeamisena, puristan käteni lakanaan ja Chiónin hiuksiin, huohotan niin, että koko kehoni tärisee.

Chióni nousee hitaasti ylös, istuu hajareisin erektioni päälle ja saa minut kiemurtelemaan. Jälkilämpö sykkii koko kehossani, kun tunnen hänen lämpimän painonsa ylläni. Hänen hiuksensa ovat sotkussa ja hän on hengästynyt kuten minäkin. Hän nuolaisee huuliaan huolellisesti, ja se saa minut nousemaan ylös ja kietomaan molemmat käteni hänen ympärilleen.

”Kuinka kehtaat olla niin upea”, kuiskaan hänen olkaansa vasten. En ajattele enää Kajoa, kun kosken häneen. Annan mielikuvan upota syvemmälle surun virtaan, se ehtisi palata luokseni myöhemminkin. Kietoudun tiukasti kiinni Chióniin, annan erektioni hiljalleen laskea. Itku saapuu kysymättäkin. Sallin sen tulla.
”Rakastan sinua”, itken vasten Chiónia.
”Ssh, ei hätää. Onko kaikki hyvin?”
”On”, minä henkäisen, ”paremmin kuin koskaan.”
”Kelpasiko?”
”Vai että kelpasiko? Sinä… sinä olet niin…”
Rutistan häntä kovempaa.
”Kiitos”, minä kuiskaan.

Kiitos.

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Jälleen

(Vanhemman tarinani Musteenkantaja jälkeen)


Valo halkoo tiensä huoneen hämärään. Pöly tanssii ilmassa, on kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi antamaan meille tämän hetken. Aika odottaa, että ehdimme vielä kohdata toisemme ennen kuin hänen henkensä seilaisi kohti paperitaivasta.

Minun kehoni muistaa kaiken. Jokaisen kosketuksen. Nämä heikentyneet, väsyneet kädet ovat kauan sitten kulkeneet kaikkialla kehollani. Jorinilla on edelleen tavattoman kauniit sormet. Pitkät sormet ja petolinnun kynnet. Joitakin asioita aika ei koskaan voi pyyhkiä pois.

Kun katson häntä, en voi olla ajattelematta, miten elämäni olisi mennyt, jos olisin valinnut toisin. Jorin on paljon kauniimpi nyt, kun hänen ihonsävynsä on luonnollisen vaalea eikä keinotekoisen valkoinen. Muistan, miten ihon pinta halkeili kuin maali. Saan väristyksiä.

”Inahe…”
Se tuntuu yhä samalta. Kun hän kutsuu nimeäni. Kuin jokin sisälläni olisi ikuisesti levoton ja vailla paikkaansa. Ja nyt hän on tässä, kuolinvuoteellaan. Meidän välissämme on kymmenen vuotta ja kivuliaat hyvästit. En ole koskaan unohtanut, miltä hän näytti, kun käänsin hänelle selkäni. Sitä olen ajatellut niinä öinä, kun lakanat ovat pelkästään kylmät eikä kuunvalo piirry makuuhuoneeseeni.

”Niin?”
”Tahtoisitko kävellä kanssani?”
”Jaksatko sinä nousta?”
”En ole vielä niin sairas.”
”Minut kutsuttiin tänne, koska sinä olet kuolemassa.”
”En voi kuolla, kun sinä olet siinä.”

Jorinin käsi kohoaa silittämään poskeani. Yllättäen hellyys hajoaa kehooni, vuosien odotus purkautuu. Enkä minä tiennyt odottaneeni. Kuvittelin jättäneeni tämän kaiken taakseni. Tiesin itsekkään valintani sattuvan, mutta vasta nyt ymmärrän, miten minuun onkaan sattunut. Itku purkautuu kivuliaina aaltoina, painan pääni hänen syliinsä ja tunnen hänen silittävän päätäni pehmein vedoin.

”Etkö sinä ollutkaan onnellinen?”
”Olin”, saan sanotuksi itkultani, ”olin, ja olen, mutta…”
Kohotan katseeni. En ole vieläkään tottunut siihen, että Jorinin silmät ovat oikeasti tummanruskeat, miltei mustat. Ymmärrän, miksi hän halusi piilottaa niiden todellisen sävyn. Ei johtajalla voi olla mustia silmiä, ei täällä. Jorin silittää poskeani. Itkulle ei tule loppua.
”Älä kuole”, kuiskaan. ”En anna sinulle lupaa kuolla. Kuinka sinä saatat. Minä tulen vihdoin sinua katsomaan, ja sinä aiot lähteä paperitaivaalle, eikö sinulla ole mitään käytöstapoja? En anna sinun. En ikinä…”
”Inahe…”
”Älä jätä minua.”

Vaikka minä jätin hänet. Itsekkyydelleni ei ole mitään rajoja.

Jorin nousee istumaan. Hänellä on aina ollut täydellisen suora ryhti, mutta nyt kipu vääntää häntä aavistuksen kumaraan. Hän ottaa minut käsipuoleensa seistessään, ja silloin hänen ryhtinsä suoristuu. Minussa kulkee väristyksiä. Hänestä uhkuu yhä sama voima ja arvokkuus kuin vuosia sitten. Sairaus ja aika eivät ole pyyhkineet niitä pois, ne ovat häneen kirjoitetut. Ja minua heikottaa edelleen katsoa häneen pitkiä aikoja.

Mikään täällä ei ole muuttunut. Ja silti kaikki on. Korallitaloa ei enää ole, enkä pysty ajattelemaan sitä ilman, että koko kehooni sattuu. Joskus kaipaan siskoani niin, että kaikki minussa vääntyy kasaan. Hänestä en uskalla kysyä. En voisi, en nyt. Sitä kaipuuta en ole valmis kohtaamaan.

Kaikki tämä tila, nämä suuret seinät ja valkoiset käytävät ovat paljon suurempia kuin mielikuvissani. En ole kaivannut avaria, ympyränmuotoisia ikkunoita ja marmoriportaita, en ihmisten katseita, jotka näkevät minussa edelleen Perijän. Vuodet ovat onnekseni kirineet edelle, vain harvat täällä yhä tietävät minun olleen se nuori poika, jonka Jorin valitsi Perijäkseen. En tiedä, millainen seuraajani on. Kenties Jorin oli hänenkin kanssaan. En tahdo ajatella sitä nyt, kun kuljemme toistemme käsipuolessa sinne, mistä kaikki alkoi.

Lasinen puutarha on säilynyt, se on yhä sellainen kuin se oli ensimmäisenä päivänäni täällä. Puutarha kylpee valossa, lasiset seinät saavat tilan vaikuttamaan suuremmalta kuin se on. Kaikkialla on vihreää ja valkoista. Katseeni eksyy lasipuutarhan perälle, jossa seisoin silloin, kun Jorin näki minut ensi kertaa. Muistan yhä hänen kyyneleensä. Silloin en ymmärtänyt, miksi hän itki. Nyt ymmärrän.

”Täällä on enemmän värejä kuin silloin”, huomaan sanovani. Kyyneleet ovat jo kuivuneet poskilleni, mutta kasvojani kuumottaa edelleen. Ajatuskin siitä, että Jorin ei pian enää olisi tässä, jakamassa näitä muistoja kanssani, repii minut kappaleiksi.
”Maailma muuttuu.”
”Hah.”
Sen vuoksi minä lähdin. Koska tämä paikka ei koskaan muutu.
”Otitko sinä minulle seuraajan? Periikö joku sinun paikkasi?”
”Huonostipa sinä olet seurannut, tässä on kuitenkin kymmenen vuotta välissä”, Jorin nauraa.
”Vannon, että mikään tieto ei kulkeudu Anfariin”, hymähdän. ”Enkä minä ole halunnut tietää.”
”Otin minä uuden Perijän.”
”Hyvä.”
”Hän ei…”
Nostan käteni ylös.
”Sinun ei tarvitse kertoa.”
”Minä yritin. Hän ei… hän ei ollut halukas.”

Kuvittelen Jorinin silittämässä toisen vaalean pojan hiuksia ja hipaisemassa ohimennen tämän kylkeä. Minua surettaa. Minun kaunis, vanha lintuni. Hetken mielijohteesta vedän Jorinin ranteesta itseäni vasten ja suutelen. Suutelin häntä jo aiemmin, mutta se ei ollut sama asia, se oli pelkkää lohtua ja menetystä. Tämä on halua, pelkkää kaipaavaa poltetta. Olen ikävöinyt hänen tuntuaan koko ruumiini palolla.

Jorin työntää minut pöytää vasten niin, että yksi kukkaruukku on miltei kaatua. Siirrän sen hellästi sivummalle ja annan Jorinin kuljettaa käsiään kehollani. Mikään ei ole muuttunut, olen yhä sama siro ja valkea poika, jonka reisiä hän rakastaa. Nyt hänen kätensä eivät hipaisekaan reisiäni, ne jäävät vyötäisilleni. Hän lopettaa ja katsoo minua pitkään.

”Meidän täytyy lopettaa.”
”Miksi? Sattuuko sinuun?”
”Ei. Mutta en…” Hän painaa päänsä. ”En voi tehdä tätä itselleni. Sinä et jää.”
Kylmä kivi istuu rinnallani ja särkee.
”En tullut tänne satuttamaan sinua", kuiskaan.
Jorin vetäytyy kauemmas, vie lämpönsä luotani.
”Sitten meidän täytyy lopettaa.”

Tämä on minun valintani. Jälleen. Jos jään hänen syleilyynsä, minun on todella jäätävä. Minä tiedän jo, mitä teen. En koskaan jättäisi kotiani, en niitä kaikkia kymmeniä lapsia ja nuoria, jotka joka päivä valavat minuun uskoa tästä maailmasta. Jälleen kerran minä jätän hänet, koska en pysty elämään kenellekään muulle kuin itselleni.

Mutta kun minä en tahdo.

Ajattelen Jorinia, joka on kaikki nämä vuodet kaivannut lämpöäni. Ajattelen, miltä tuntuisi rakastaa häntä nyt, kun tiedän, kuka olen ja mitä tahdon. Hellyys läikähtää jälleen yli, menen lähemmäs, tahtoisin vain painaa hänet itseäni vasten. En kuitenkaan tee niin.

”Sitä vähän minäkin”, Jorin huokaa. ”Tiedätkö, minä yritin olla monen kanssa sinun lähtösi jälkeen. Tämä ei ole syyllistystä, tahdon vain sanoa tämän. Etsin sinua ikäistesi poikien iholta, mutta en koskaan löytänyt etsimääni. Ja sinun seuraajasi…”
Jorin irvistää.
”Ah, ehkä minun on vain hyväksyttävä, että olen tullut vanhaksi”, hän nauraa.
”Sinä olet kaunis”, sanon ajattelematta mitään. Hänen lommoposkisille kasvoilleen kipuaa hymy. Minulle hän on aina ollut kaunein kaikista. Hurja leijonanharja, terävät piirteet, pukinparta ja aina yhtä voimakas olemus. Vielä sairaana ja aiempaa luisevampana hän näyttää yhä eteeriseltä ja lujalta.

”Voi…” Jorin hymähtää. ”Kai minä vihdoin sisäistän sen, että joistakin alle kolmekymppisistä nuorukaisista kaltaiseni vanhan miehen lähentely saattaa tuntua vähintään pervolta.”
Tyydyn vain naurahtamaan. Hänellä oli maine jo silloin, kun hän oli minun kanssani. Kukaan ei tainnut koskaan nähdä meitä yhdessä, vaikka huhut kiersivät koko Athalaa.
”Minä en koskaan etsinyt uutta kumppania. Ajattelin, että eläisin yksin lopun ikääni”, tokaisen. Sänkyni on aina ollut vain minun.
Jorin kallistaa päätään.
”Oletko tosissasi?”
Nyökkään.

Joskus muistan miettineeni, pitäisinkö miehistä vai naisista, jos olisin saanut itse valita. Tiedän, etten olisi koskaan kiinnostunut Jorinin kaltaisesta ihmisestä, ellen olisi ajautunut hänen iholleen lähes pakon sanelemana. Sitten tajuan joka kerta, ettei sillä ole merkitystä. Minun elämäni meni näin. Kielsin viimeiseen asti itseäni rakastumasta, ja vielä tunteeni ymmärrettyänikin pakenin sitä elämään, jossa pysyisin varmasti erossa siitä, joka raastoi minua rikki.

”Minä rakastan sinua”, huomaan sanovani. Se on totta. Yhä edelleen.

Jorinkin tietää sen todeksi. Hänen silmiinsä kihoaa kyyneliä, hän ottaa askeleen lähemmäs kuin kysyäkseen. Kiedon molemmat käteni hänen ympärilleen ja rutistan, vaikken tiedä, lupaanko hänelle jotakin tekemällä näin.

”Me emme koskaan todella kohdanneet toisiamme”, sanon hiljaa ja nojaan hänen olkaansa. ”Minä olin nuori ja väärässä paikassa, emmekä me koskaan luopuneet ylpeydestämme kohdataksemme toisiamme oikeasti. Tämä on ensimmäinen kerta.”
”Minä kohtelin sinua väärin.”
”Niin minäkin sinua.”
”En kanna kaunaa. Kannatko sinä?”
”En taida osata”, huokaan. ”Olen oppinut itsestäni valtavasti nyt, kun olen saanut aikaa ja etäisyyttä kaikkeen tapahtuneeseen. Minun ei olisi ollut mahdollista löytää itseäni näissä saleissa. Minä kuitenkin ajattelin silloin vielä varsin mustavalkoisesti. Kuvittelin, etten voisi koskaan tulla onnelliseksi kanssasi, koska meidän välillämme oli kuilu. Halveksin sinua. Ja sinä taisit nähdä minut vain puhtaana lelunasi.”

Huokaan syvään. Silitän Jorinin hurjia, pitkiä hiuksia.
”Muistan kiusanneeni sinua. Pidin sinua vanhana miehenä, joka hullaantui nuoren pojan puhtaudesta.”
”Teknisesti katsoen et ole vieläkään väärässä tuossa.”
”Hys, minä olen kolmekymmentä.”
”Pieni poika sinä minulle olet.”
”Haluatko turpaasi?”
”Enköhän minä sen kestäisi.”
”Hah, niin varmaan.”

Minulla on ollut niin ikävä. Painaudun häntä vasten kuin yrittäisin sulautua häneen.
”Minä uskon, että jos Inela ei koskaan olisi ollut täällä, en olisi halveksinut sinua samalla tavalla”, kuiskaan. En vieläkään pysty puhumaan siskostani ilman, että kyyneleet kihoavat silmiini. Räpyttelen ne pois.
”Minä pimitin sinulta isoja asioita”, Jorin sanoo.
”Niin teit. Enkä minä kestänyt sitä, että rinki vanhoja miehiä ja naisia seisoi katsomassa minun lävitseni.”
”Me emme tainneet pitää sinua minään. Moni täällä näki sinut pelkkänä pyrkyrinä.”
”Ymmärrät siis viimein, miltä se minulle tuntui? Jatkuva aliarviointi ja päidenpudistelu?”
Jorin nyökkää.
”Tiedän kyllä nyt, miksi sinä lähdit.”
”Mutta minä jätin sinut. Kuvittelin välillemme kuilun. Tiesin aina lähteväni. Sinä edustit minulle tämän maan politiikkaa, sinä edustit kaikkea mitä minä vihasin ja jonka halusin tuhota. Ja silti rakastin sinua.”
”Olinko minä lopulta sinua parempi? Sinä olit minun pakoreittini todellisuudelta. Et ollut väärässä, minä todella taisin alussa rakastaa vain mielikuvaani sinusta. Takerruin siihen kuin se olisi pelastukseni. Näin vain puhtautesi ja kauneutesi. Emme kumpikaan tainneet nähdä toisiamme oikeasti.”

Jorinin käsi silittää selkääni. On niin lämmintä, että hukun siihen.
”Miksi minä tulin vasta nyt? Kun kaikki on jo myöhäistä…” Kyyneleet kutittelevat silmieni takana jälleen. ”Sinä teet kuolemaa…”
”Minä kieltäydyn kuolemasta, jos se tarkoittaa, että saan pitää sinut.”
”Olen antanut sinun odottaa kaikki nämä vuodet…”
”Kuolemalla ei ole minulle mitään asiaa. En suostu antautumaan vielä.”
”Rakas, sinä olet yskinyt mustetta vuosikymmenet.”
”Miksi sinä sanoit minua?”

Jorin vetäytyy kauemmas ja siristää silmiään. Tunnen poskieni punehtuvan.
”’Rakas’? Oho, kuka sinä olet? Et ikinä nimittänyt minua noin.”
”Eii! Seis!” Alan tahtomattani nauraa.
”Tuo naurukin. Et sinä ennen nauranut. En muista koskaan kuulleeni sinun nauravan.”
Tuijotan häntä häkeltyneenä ja virnistän. Hän ei kestä enempää, hän painaa minut uudelleen vasten pöydänkulmaa ja vie kädet vyötäisilleni.
”En pysty enää elämään ilman sinua”, hän kuiskaa ilmiselvän kiihottuneena.
”Kehtaakin kuolla. Kehtaakin.”
”Älä mene.”
”Älä sinäkään.”
”Tahdon ottaa sinut nyt.”
”Ota. Kaikki minusta.” Suutelen häntä pitkään, en tahdo päästää irti nyt.
”Odota. Odota, mennään muualle…”

Hän ottaa minua kädestä ja vie minut ulos puutarhasta. Kuljemme takaisin puhtaanvalkeille käytäville, jossa vastaan kävelee vanhoja tuttuja kasvoja. Muistan yhä nämä ihmiset, jotka ovat seisseet pyöreän pöydän edessä ja tuijottaneet minua valkeiden naamioittensa takaa. Jorin pitää minua kädestä heidän edessään. Mennyt ja nykyinen elämä risteävät, kaikki on tässä. Yllättäen löydän itseni kiskaisemassa hänet itseäni vasten ja suutelemassa lujaa. Haluan, että kaikki näkevät. Todetkoon huhut todeksi. Ihmetelkööt. Minä tahdon heidän näkevän, että kaikkien näiden vuosien jälkeen olen täysin tosissani.

Minä voin olla sekä itseni että hänen. Olen vihdoin tarpeeksi voimakas, jalkani kantavat. Voin rakastaa. Annan itseni rakastaa. Lämmin tunne sykkii koko kehossani, kun suutelen Jorinia keskellä käytävää.

Irrottautuessani jään hänen kylkeensä kiinni ja hymyilen niin, että valo läikkyy koko kehossani. Tunnistan muutamat tutut kasvot ohikulkijoiden joukossa, osa hymyilee meidät nähdessään.
”Kas, Inahe, olet jälleen maisemissa.”
Vilkaisen Jorinia ja hymyilen.
”Olen.”

Me jätämme kaikki täällä omaan arvoonsa ja vetäydymme kauemmas, tuttuun huoneeseen. Jorin vie minut vanhaan huoneeseeni, sinne, jossa on pelkkä yksi suuri valkea sänky ja suuri ikkuna. Ei mitään muuta. Huone on pienempi kuin muistin. Sen valkoisuus on silmiinpistävää. Muistot lyövät vasten kasvoja. Tuolla samalla peitteellä Jorin on ottanut minut kymmeniä kertoja minun ollessani vielä hänen Perijänsä.

Oven sulkeuduttua emme pysty enää pysymään erossa toisistamme. Suutelemme ja koskemme, ja koko kehoni on tulessa. Miten paljon se onkaan kaivannut tätä. Jorin kaataa minut sängylle, jonka tuntu on pysynyt samana, se on edelleen samaan aikaan kova ja upottava. Jorinin hiukset kutittelevat poskiani hänen kivutessa päälleni hellemmin kuin ennen. Hänen kätensä hakeutuvat kaapuni nyöreille ja avaavat ne yksitellen.

”Inahe…”
”Niin?”
”En ole muutamaan vuoteen kyennyt saamaan erektiota.”
”Selvä.”
”Haittaako se?”
”Ei. Ei haittaa. Koske minuun. Haluan, että tyydytät minut.”
Jorinista pakenee varovainen hengähdys.
”Sinä et koskaan osannut vaatia… miten kuuma sinä olet nyt…”
”Minähän sanoin löytäneeni itseni.”
”Se on valtavan seksikästä.” Hänen kätensä tunnustelee reisiäni, hän on aina rakastanut niitä. ”Ah… Et ole muuttunut yhtään.”
”Huvittavaa, eikö?”
”Olet maailman kaunein.”

Hän riisuu minut täysin alastomaksi ja katsoo. Tilanne on sama kuin ennen, minä makaan paljaana hänen allaan, ja silti kaikki on erilaista. Me emme ole enää ne ihmiset. Olen paljon enemmän läsnä kuin koskaan silloin kykenin olemaan. Olin pelkkä lelu, en aktiivinen toimija, mutta nyt minä tiedän, mitä haluan. Riuhtaisen Jorinin kaavun auki, haluan nähdä hänet kokonaan.

Keho on yhä voimakas, vaikka sairaus on heikentänyt sitä. Erotan luut rinnasta ja lantiolta, hän ei ole enää yhtä lihaksikas ja hurja, mutta heiveröisempänäkin hän on yhä oma kaunis ja luja. Silitän hänen rintakehäänsä ja kurotan suutelemaan kaulaa.

Seksi hänen kanssaan ei ole kuten ennen. Olen enemmän läsnä kehossani kuin koskaan. En enää vain passiivisesti makaa hänen allaan ja anna itseäni hänen kosketettavakseen, vaan kosken itse, hyväilen ja suutelen, olen vihdoin joku, joka osaa tehdä niin. Joku, joka tuntee kaiken tämän. Se innostaa häntä entistä enemmän, minun osallisuuteni, ja hänestä tulee aiempaakin intohimoisempi. Yllätykseksemme hän pystyy sittenkin kovenemaan, ja se saa minut painautumaan lempeästi patjaa vasten ja avaamaan haarani.

Kehoni täyttävä lämpö on pelkästään miellyttävä. Ennen muistan, etten ajatellut seksistä juuri mitään. Se oli pakollinen paha. Sitä vain täytyi tehdä. Mutta nyt kaikki on intohimoista ja lämmintä, tunnen, kuinka mielihyvän aalto saa koko kehoni säkenöimään.

Jälkikäteen makaan vasten hänen kylkeään ja silitän hänen alastonta kehoaan hellästi.
”Sinusta on tullut vastustamaton”, Jorin hengähtää. ”Minä kun luulin, että olin kymmenen vuotta sitten onnekas saadessani koskea sinuun…”
”Ehkä osaan nykyään vaatia.”
”Minä olen oikeastaan halunnut pahoitella sitä, miten kohtelin sinua aikanaan sängyssä. Olen monesti miettinyt, että se kaikki oli hyväksikäytön rajoilla.”
”Olin kenties passiivinen ja annoin itseni käytettäväksesi, mutta en koskaan vihannut sitä.”
”Mutta et aina halunnutkaan.”
”Ehkä niin. Mutta silloin minä en osannut olla näin läsnä itsessäni. Nyt, kun tunnen itseni paremmin, tämä kaikki on paljon helpompaa. Minä aidosti haluan sinua.”
”En uskonut enää tässä elämässä saavani erektiota.”
Nauran.
”Olet tosi ihana”, kuiskaan vasten hänen kaulaansa.

Jorin vetää minut päälleen ja kietoo suuret kätensä ympärilleni.
”Onko minun pakko luopua sinusta?” hän kysyy.
”Voisimmeko me todella elää yhdessä kaikkien näiden vuosien jälkeen?”
”Haluaisitko sitä?”
Nielaisen.
”Haluan.” Haluan haluan haluan. Saanko minä vihdoin haluta?
”Minäkin tahdon sitä.”
”Mutta en aio lähteä Anfarista.”
”Minä voisin tulla mukaasi.”
”Onnistuisiko se todella?”
”No, yksikään Suurvaris ei toki ole koskaan eronnut asemastaan, mutta…”
”Mutta sinä et kyllä ala kuolemaankaan. En anna sinun.”
”Yleensä tästä virasta on lähdetty vain kuolemalla.”
”Et tee sitä. Aion olla oma itsekäs itseni ja kiusallanikin pitää sinut elossa.”
”Minuahan ei mikään sairaus nujerra, jos saan olla sinun kanssasi.”
”Olisinpa noin toiveikas.”
”Minun piti olla meistä se vanha ja pessimistinen.”
”Jorin. Tekisikö se sinut onnelliseksi?”
”Kuoleminen?”
”Ei, tyhmä, vaan kanssani oleminen. Kestäisitkö, että kävisin töissä ja ravaisin ostamassa meille ruokaa ja vaatteita?”
”Kestäisinkö normaalia elämää?” Jorin nauraa. ”Hah, juuri ja juuri.”

Nousen niin, että näen hänen kasvonsa. Jään pyörittelemään hänen tuuheita hiuksiaan sormieni välissä.
”Olen tosissani. Me emme ole tottuneet elämään sellaista elämää. Saisimmeko me sen toimimaan?”
”Tahtoisitko sinä?”
”Tahtoisin.”
”Minä en ole mistään niin haaveillutkaan kuin eläköitymisestä ja vanhoista päivistä yhdessä sinun kanssasi. Tiesitkö, että sinun lähtösi jälkeen harkitsin virastani eroamista?”
”Oikeastiko?”
”Sinä katsoit jumalaa silmiin. Minusta ei enää tuntunut siltä, että olisin kyennyt jatkamaan elämääni täällä. Vuosien mittaan ymmärsin vihdoin, miksi sinä halusit uudistaa Athalaa.”
”Mitä, oletko tosissasi? Sinäkö aloit olemaan uudismielisempi?”
”Ehkä hieman. Älä huoli, olen yhä sama jäärä kuin silloin.”
”En olisi muuta odottanutkaan”, nauran. ”Mutta…”
”En halua kuulla enää yhtään muttaa. Olen rakastanut sinua kaikki nämä vuodet. Haluan sinut, jos vain sallit minun.”
”Jorin…”
”Niin?”
”Haluaisitko sinä naida minut?”

Jorin alkaa nauraa. Nauru pakottaa muutaman ysköksen ulos hänestä, joudun nostamaan hänet istumaan, ettei hän tukehdu niille sijoilleen. Silitän kämmentä hellästi, pysyn hänen vierellään. Kun katseemme kohtaavat, koko kehossani tykyttää.

”Sinä todella olet muuttunut”, Jorin kuiskaa. ”Pidän siitä. Ajatella, että kansa odotti kolmekymmentä vuotta, että minä menisin naimisiin ja saisin perillisen. Tässä sitä ollaan.”
”Eipähän jäisi enää kenellekään epäselväksi, että Suurvaris todella makasi Perijänsä kanssa silloin kauan sitten.”
”Variksen nimissä, tuo kuulostaa kamalalta noin.”
”Ehkä vähän”, nauran.
”Haluan minä.”
”Mitä?”
”Mennä kanssasi naimisiin.”

Jokin minussa käpertyy helläksi ja pieneksi vatsanpohjalleni. Kaikki tämä yksinäisyys, raastava etäisyys jokaiseen ihmiseen ympärilläni on kaihertanut minua aina. Mutta nyt välissämme ei ole mitään. Olemme riisuneet ylpeytemme ja kaiken sen, joka veti meitä erilleen. Olemme täysin paljaita toistemme edessä.

*

Vietän kokonaisen viikon pääkaupungissa Jorinin kanssa. Ilmoitan töihin kirjeitse, että minulla menee odotettua pitempään. Tahdon olla hänen kanssaan, kuroa kiinni kymmenen menetettyä vuotta muutamassa päivässä. Me todella olemme muuttuneet. Emme koskaan nauraneet yhdessä. Minä en muista koskaan edes nauraneeni.

Seksi on intohimoista ja lujaa, Jorin ei voi millään väittää minulle olevansa sairas niinä hetkinä, joina hän on kanssani. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen rakastelevani hänen kanssaan. Tältä se siis tuntuu. Kun on yhtä sen kanssa, jota rakastaa.

Olen kuin eri ihminen.
Olen eri ihminen.

Me kuljemme Lucastan kaduilla yhdessä, käymme tutuilla kojuilla. Pelkään näkeväni tuttuja, jotka tunnistaisivat minut ja kysyisivät minulta mitä tahansa, mutta kadut ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa. En ole juuri käynyt täällä. Jorin tuntee kaikki ja kaikki tuntevat Jorinin. He tietävät minutkin, ja sen, mitä meidän näkeminen yhdessä merkitsee.

Me emme välitä. Vietämme kaiken ajan kahdestaan, keskustelemme rehellisemmin ja avoimemmin kuin koskaan. Olen niin rakastunut, että koko kehoani kipristelee, ja vihdoin sallin itselleni luvan tuntea kaiken sen.

Kun olemme jälleen rakkaassa lasipuutarhassa ja silittelen kaikessa rauhassa kasveja, Jorin yllättäen kumartuu. Ensin ajattelen, että hänen selkänsä pettää, mutta hän polvistuukin eteeni ja pitelee jotakin kiiltävää käsissään.

En kuvitellut, että hän todella tekisi tämän. Että hän haluaisi.

”Inahe. Edelliset päivät ovat olleet takuulla elämäni onnellisimmat.”
Niin minunkin, haluaisin huutaa, mutta en pysty sanomaan mitään. Tuijotan häntä, hänen kapeat kasvonsa ovat lempeät. Hän ei koskaan aiemmin ollut lempeä.
”Minä kuvittelin kuolevani yksin. Olin valmistautunut siihen, etten näkisi sinua enää koskaan. Mutta sinä tulit. En tahdo olla erossa sinusta koko loppuelämänäni.”
Jorin ojentaa ohutta kiiltelevää sormusta minulle.
”Jos vain sallit, tahdon sinut omakseni. Mennään naimisiin, Inahe.”

En koskaan kuvitellut meneväni naimisiin.
Tai rakastuvani.
Tai itkeväni, kun minua kositaan.
Tai sanovani kyllä.

”Kyllä. Mennään. Voi, mennään…”
Jorin pujottaa sormuksen sormeeni ja nousee ylös. Halaamme toisiamme pitkään, hän tuoksuu ja tuntuu juuri niin omalta kuin aina. Jorin jää pyyhkimään kyyneliä kasvoiltani.
”Missä ihmeen välissä sinä ostit tämän?” Pyörittelen sormusta.
”Kymmenen vuotta sitten.”
Silmäni suurenevat, suuni raottuu.
”Olisitko sinä…”
”Minä halusin sinut aina.”

Minä en kurota vielä suutelemaan häntä. Haluan vain tämän hetken. Auringon kaistaleen hänen hiuksissaan ja käteni hänen poskellaan. Käteni, jossa kimaltelee sormus. Lupaus. Merkki siitä, että saan vihdoin rakastaa. Olen viimein vapaa.

perjantai 6. toukokuuta 2022

Klubilla

SV: insesti


Oli Kajon idea lähteä klubille. Minua ei erityisemmin kiehdo sellainen ihmismassa ja melu, mutta hän väittää kivenkovaan, että meille tulee hauskaa. Ajatus ei ole vastenmielinen, ja hän on siitä niin hurmaavan innoissaan, että suostun. Kajo käyttää uskomattoman paljon aikaa vaatteiden valitsemaan valitakseen lopulta pelkän verkkopaidan ja ja kaulapannan. Hän valitsee kultaisia koruja ja hänen asetellessaan niitä ranteisiinsa minä nappaan häntä kaulapannasta.

”Onpa hyvä, että valitsit tämän, niin voin pitää sinua hihnassa. Karkaat kumminkin.”
”Ollaanpa sitä kinkyjä”, hän nauraa.
”Olet ihan hiton seksikäs. Mistä tuo paita on? En ole nähnyt sitä koskaan.”
Kajo puristaa huulensa yhteen.
”Ai. Joltain ihmiseltä siis.”
”No tuota… niin. Tiedäthän sinä, miten he pitävät minusta.”
”Aina sinua saa vahtia.”
”Ei tällä kertaa.”
”Voisi olla seksikästä katsoa vierestä. Senkin lutka.”

Kajo kurtistaa kulmiaan ja pudistelee päätään. Hän tulee kylkeeni kiinni ja ryhtyy riisumaan valkeaa kauluspaitaani.
”Ilta… Ollaksesi noin upea sinä et kyllä koskaan jaksa ajatella pukeutumista.”
”Kuules nyt. Minulla on prioriteetteja. Kuten tämä.” Puristan häntä takapuolesta, hän alkaa nauraa.
”Malta vielä!”
”Mhhmh.”
”Musta paita. Okei?”
”Äääh. Jos haluat.”
”Korostaisi silmiäsi. Sitä paitsi minullakin on mustaa.”
”Sinulla on myös tuollainen nätti vyötärö ja näytät aina siltä, että olet valmis ottamaan suihin. Vähän eri energia kuin minulla.”
”Mutta minähän olen aina valmis!”
”No hitto tismalleen!”

Kajo pudistelee yhä päätään riisuessaan minut paidastani. Hän pukee keskittyneesti mustan paidan ylleni, se jättää käsivarteni tatuoinnit näkyviin. Kajo viimeistelee asun pienellä hopeisella ketjulla kaulassa. Tuijottaessani itseäni peilistä minun täytyy myöntää, että Kajolla on tyylitajua.

”Katso nyt. Ihan samaa paria.”
Me todella näytämme pariskunnalta. Hän pörröttää tukkaani. Minua hymyilyttää.
”No niin. Ja sitten mennään.”

*

Kajo osaa tämän automaattisesti. Hän tietää, mitä haluaa, eikä hänelle tuota vaikeuksia keskustella ihmisille. Hän juuttuu milloin kenenkin kanssa juttelemaan ja nauraa puronauruaan jokaiselle. En tiedä, miksi en tunne pistoa sisälläni tänään. Tämä ei ole sama kuin hän olisi täällä yksin nauramassa ja kiehnäämässä, hän on täällä minun kanssani. Koska hän halusi. Koska hän tahtoo leikkiä.

Minäkin juttelen ihmisille, vaikka heidän punaiset naamansa ja oluenhajuinen hengityksensä turhauttaa minua. Heillä ei ole minulle mitään tarjottavaa, mutta Kajo tuntuu rakastavan heitä, enkä minä tahdo tehdä häntä surulliseksi. Hän on innokkaampi kuin aikoihin, ja hänen näkemisensä sellaisena saa koko kehoni kihelmöimään.

”Hei.” Nainen vasemmalla. Karkeasti blondattu tukka ja pantteritoppi. Saan väristyksiä. Tämän takia vihaan ihmisiä. Turhia kaikki.
”Hei.” Siemaisen lasistani. Kajo on kauempana tanssimassa. Olen kertonut jo kolmelle ihmiselle hänen olevan poikaystäväni. Kajosta en tiedä, hän on saattanut sanoa totuuden, sen, että olen hänen veljensä. Odotan innolla reaktioita. Tahdon nähdä ihmisten hikisten kasvojen vääntyvän irveen.
”Millä meiningillä liikkeellä tänään?”
”Otan rauhassa. Olen täällä veljeni kanssa.” Nyökkään kohti Kajoa, joka tanssii keskellä lattiaa kädet kohotettuna. Hän on niin vapautunut ja sulava, että minun tekisi mieli juosta hänen kimppuunsa ja koskettaa häntä joka paikasta.
”Ai. Oho. Tuo violettipäinenkö?”
Nyökkään.
”Nätti.” Naisen silmät kääntyvät minuun päin. Ripsiväri on varissut paakuiksi silmien alle. ”Sinä olet kyllä upeampi. Älä kerro hänelle.”

Tekisi mieli lyödä. Ihmiset eivät tiedä mitään.
”Miten ilta on mennyt?”
”Mikäs tässä.”
Vilkuilen Kajoon päin, tulisi jo pelastamaan minut tästä. Nojaan selkä tiskiä vasten ja yritän keksiä jutun juurta naisen kanssa. Nainen tuntuu tuijottavan minua kuin olisin hänelle täysin toismaallinen kokemus. Ehkä olenkin, ihmiset ovat niin yksinkertaisia, että mikä tahansa poikkeava vetää heiltä jalat alta. Minä tosin ymmärrän, miksi he katsovat Kajoa niin. Kajolle ei kukaan voi olla immuuni. Hänestä näkee kauas, ettei häntä voi koskettaa, ei todella, niin kaukainen hän on. Yöllinen kajastus, jota ei voi pitää hetkeä pitempään.

”Oletteko sinä ja veljesi läheisiä?” nainen hihittää. ”Tai taidatte te olla, kun olette klubilla. Minä kun menisin veljeni kanssa niin helvetti olisi irti.”
Kysyinkö, hitto sentään? Mikä tarve ihmisillä on tunkea omia elämänkokemuksiaan vasten kasvojani? Päätän olla tänään ystävällinen ja hymyilen naiselle.
”Tosi läheisiä”, sanon hymyä äänessäni.
”Onpa kiva. Monesti näkee, että lapsuuden kina erottaa aikuiset sisarukset toisistaan. Onko sinulla muita sisaruksia?”
”Sisko.”
”Hän ei sitten lähtenyt.”
Ajatus Valvesta klubilla saa minut nauramaan ääneen.
”Aha, joo, kaikki eivät ole sitä tyyppiä”, nainen nauraa mukana kuin muka ymmärtäisi tilanteen.

Juuri, kun olen pakottamassa itseäni keksimään väkinäistä keskustelunaihetta naisen kanssa, Kajo saapuu tanssilattialta suoraan kylkeeni kiinni. Hän ei odota hetkeäkään, vaikka tiedän hänen nähneen naisen jo tanssilattialta. Saan väristyksiä. Hän merkitsee minut omakseen.

Kajo painautuu tiukasti kylkeeni kiinni, vie kädet niskaani ja suutelee. Nousuhumala tekee hänen suudelmastaan pehmeämmän, en tahdo sysätä häntä pois, vaikka tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu.

”Siis. Odotahan nyt.” Naisen ääni ei ole enää teeskennellyn kiinnostunut ja taipuisa. ”Eikös hän ollut sinun veljesi? Mitä?”
Kajo katsoo minuun silmät suurina ja alkaa kikattaa. Nauran hänen kanssaan.
”Okei, nyt on aika lähteä”, minä hymähdän ja annan Kajon kiskoa minut juosten tanssilattian halki yleisille vessoille. Puhkeamme hillittömään nauruun yhtäaikaisesti. En jäänyt katsomaan naisen ilmettä, kun jätimme hänet yksin.

”Hitto sinun kanssasi”, nauran niin, että minun on vaikea saada happea. Tunkeudumme ahtaaseen WC-koppiin, jonka seinillä on nuhjuisia ja räikeitä julisteita. Kajo kikattaa minua vasten, hän on kietonut molemmat kätensä kaulalleni.
”Tiedätkö, tämä oli jo toinen kerta tälle illalle”, hän nauraa.
”Eikä!”
”Sanoin jollekin minua iskemään tulleelle äijälle, että poikaystäväni on tuolla.”
Hänen äänensä on naurun värittämä, hänen on lähes mahdotonta kertoa tarinaa ilman naurunpurskahduksia. Rakastan häntä niin, että sattuu.
”No, joku hänen kaverinsa tuli hänen kanssaan myöhemmin juttelemaan, ja koska olen mestari kiinnittämään huomiota asioihin, en tietenkään tunnistanut sitä aiempaa ukkoa. Fiksuna sitten selitin jotain tuolla tiskillä odottavasta veljestä. Äijä veti hepulit.”
”Siis missä välissä tämä tapahtui? Luulin katselleeni sinua koko ajan! Miten sinä ehdit joka paikkaan?”
”Sinun ympärilläsi pörräsi paljon ihmisiä. Et varmaan huomannut.”
”Helvetin ihmiset, ihan sietämättömiä.”
”Minähän sanoin, että tuo musta paita on hyvä idea. Olet niin kuuma. Luoja. Olet niin kuuma… Ilta… ah…”

Kajo työntää minut aivan liki kopin seinää ja painaa lanteitaan minua vasten.
”Me onnistuimme järjestämään melkoisen kaaoksen tuolla”, Kajo kuiskaa. Tunnen, kuinka hänen hengityksensä käy raskaammaksi. Tiedän, miksi tulimme tänne. Kajo katsoo minua silmiin avatessaan vyöni ja vetäessään housuni alas. Hänen liikkeissään on jo hienoista humalaista kuumeisuutta, mutta se tekee kaikesta tuhatverroin seksikkäämpää. Hän käy aivan kuumana, enkä voi koskaan vastustaa sitä.

Kajo on niin hurjan kiihkeä, että hän unohtaa, missä olemme. Basson jyske kantautuu tänne saakka, ihmisiä kulkee vessoilta sisään ja ulos jatkuvasti. Kajo voihkii niin kovaäänisesti, että joku vastakkaisesta kopista koputtaa seinään.

Tilanne purkautuu kikatuksena kaulaani vasten. Sitten Kajo suutelee minua lujaa, hän ei tahdo minun lopettavan vielä, enkä tahdo lopettaa, kaikki tässä on täydellistä. Likainen klubin vessa, hämmentyneet ihmiset ja humalainen, kiihkeä Kajo minua vasten.

”Ne eivät tienneet, että olemme veljeksiä”, Kajo kikattaa korvaani niin ilmiselvän kiihottuneena, että puristan häntä tiukemmin itseäni vasten. ”Ne eivät tienneet!”
Humala alkaa jo puhua, mutta Kajo on tavattoman hurmaava, niin estoton, että huimaa.
”Pane minua kovempaa, veli, hei, etkö kuule, kovempaa”, Kajo voihkii taas niin kovaa, että tiedän muiden kuulevan. En välitä, miksi välittäisin, tämän vuoksi me olemme täällä.

”Hei nyt vittu turvat tukkoon!” joku huutaa ja lyö nyrkillä oveen. ”Tsiisus viekää roolileikkinne jonnekin vähän vähemmän julkiselle paikalle!”
”Roolileikit?” minusta pääsee epäuskoinen naurahdus. ”Kuulitko?”
Kajo katsoo minua pitkään, hänen humalaiset aivonsa prosessoivat tilannetta pitkään ennen kuin hän purskahtaa taas nauruun.
”Hei, veli, tiesitkö, että tämä oli roolileikki?” hän kikattaa.
”En, hitto, olisikohan minulle pitänyt kertoa… Leikkiäkö tämä olikin, etkö sinä olekaan minun veljeni? Nyt kyllä harmittaa.”
”Rakas!”

Naurunsekainen seksimme ei ole päättyäkseen, Kajo jaksaa tänään pitkään. Kaikki on pinnassa, emme malta millään lopettaa nyt, kun olemme täällä. Orgasmi on odotettua rajumpi, Kajolle kenties minuakin voimakkaampi, hän ei vieläkään kiinnitä huomiota äänenvoimakkuuteensa. Hän on kuuma ja aavistuksen hikinen minua vasten, lämpötila on korkea, täällä on niin paljon ihmisiä paikalla ja tila on ahdas. Suukotan Kajoa monesti, hän katsoo minua pitkään silmiin. Pidämme toisiamme käsistä kun lähdemme vessasta. 

”Onko tuo teistä hauskaa? Joku nainen tuolla tiskillä puhui miehestä, joka joko kusetti pahasti tai suuteli oikeasti omaa veljeään”, sanoo mies, joka norkoilee vessan maaliroiskeista räikeää seinää vasten.
Me Kajon kanssa vilkaisemme toisiamme, yritämme olla nauramatta.
”Hups”, Kajo sanoo vieden käden teatraalisesti suulleen. Häntä kikatuttaa niin, ettei tästä ole tulla mitään.
”No niin ja sitten kotiin”, sanon kiskaisten Kajon kaulapannasta mukaani.

Tartun tanssilattialla uudelleen Kajoa kädestä, kuljemme violeteissa ja sinisissä neonvaloissa ulos kirpeään ilmaan. Kajo alkaa olla jo niin tuntuvassa humalassa, että hän joutuu ottamaan minusta tukea. Koko kotimatkan hän kikattelee ja osoittaa milloin mitäkin katulamppua ja roskaa kuin ei olisi koskaan moisia nähnytkään.

Minuun alkoholi ei vaikuta lähestulkoon ollenkaan, ajatukseni kulkevat suoraan. Käytän kaiken energiani Kajon vahtimiseen. Hän pysyy vielä tolpillaan, mutta askellus on hataraa ja jutut niin levottomia, että minuakin naurattaa jatkuvasti. Silti sisälläni on pieni, kipeä tunne, kun ajattelen, että tällaisessa tilassa hän on aiemmin kohdannut vieraita ihmisiä. Hän on kuin lapsi, innoissaan ja nauravainen. Joka toinen sekunti hän on suukottamassa minua minne milloinkin ylettää. Hän roikkuu minussa niin luottavaisesti ja iloisesti, että minua heikottaa. Minun rakas pieni veljeni on aina ollut helppo kohde kaikille. Tietysti hän on lähtenyt kaikkien matkaan, kun hän on tällainen. Hänellä on hauskaa, jos muilla on hauskaa.

Äkillinen hellyydenpuuska saa minut kiskaisemaan Kajon itseäni vasten. Halaan häntä tiukkaan, ajattelen kaikkia niitä hetkiä, jotka hän on viettänyt tiedottomassa tilassa toisten iholla, myötäillen heidän jokaista toivettaan.

Kiihko ja adrenaliini ovat hetkeksi poissa, tunnen syvää kiintymystä ja huolta, kun rutistan häntä itseäni vasten.
”Kajo. Rakastan sinua.”
Kajo on jo niin tuntuvassa humalassa, että häneltä menee hetki ymmärtää mielentilani. Hän katsoo minua suurilla, jo samenneilla silmillään ja piirtää sormellaan poskeeni.
”Ei mitään hätää, Ilta rakas.”
”Olen niin kiitollinen sinusta.”
Kajo painaa pehmeän suukon huulilleni ennen kuin jatkamme matkaa.

Pian hän on jälleen oma nauravainen, hölmö humalainen itsensä. Hän kiehnää aivan kiinni kyljessäni ja koskettelee ja suukottaa minua minkä kerkeää, vaikka saavumme metsään. 
”Ssh, baby, tiedät, mikä meitä odottaa. Nyt iisisti.”
”Mutta kun olet niin pirun seksikäs”, hän kikattelee jo sammaltaen.
”Hei. Oikeasti. Täällä ei voi leikkiä samalla tavalla. Sinut pitää saada nukkumaan ja pian.”
”Eeeiieiiei minä tahdon vielä mennä…”
”Ei kun sinä menet nukkumaan.”

”Mukavaa, että teillä on ollut rattoisa ilta.”
Valven ääni. Seisahdumme niille sijoillemme. Kajo on yhä hutera ja kuplivainen, mutta hänkin näkee vaaran siskon siluetissa. Sarvet piirtyvät vasten yön hopeista kajoa.
”Minä oletan, että te tahdotte mennä lepäämään ennen kuin kuulette saarnani.”
”Kai meilläkin saa joskus olla hauskaa?”
”Teillä on aina hauskaa. Velvollisuudet ovat nykyään yksin minun.”
”Vähättelemättä yhtään, mutta eiköhän metsä selviä.”
”Sittenhän voisitte saman tien lakata olemasta tämän metsän henkiä.”
”Tiedät, ettei se toimi noin.”
”Ja sinä tiedät, millaista tämä on.”
”Anteeksi, sisko. Tiedän minä.” Olen tosissani.

Kajo on levoton ja kiehnää yhä minua vasten. Hän yrittää antaa minulle suukkoja poskelle, mutta tuuppaan häntä hellästi sivulle ja pyörittelen silmiäni Valvelle. Valve nyökkää aivan kuin välillämme vallitsisi ymmärrys, vaikka ei hän ymmärrä, hän ei näe sitä minkä minä näen. 

”Hyvä, kun katsoit hänen peräänsä. Mene hoitamaan hänet nukkumaan, puhutaan tästä myöhemmin.”
”Näin teen. Kajo… Kajo hei, nyt sinulta pettää kohta jalat, tulehan siitä.”
”Eiiii Ilta minä tahdon vielä… hei… ota minut syliin… veliiiiii…”
Kiedon käteni Kajon vyötäisille ja puoliksi kannan hänet kauemmas. Nyökkään Valvelle kulkiessani tämän ohi. Valve ymmärtää kyllä.

Kun pääsemme kauemmas, nappaan Kajon syliini ja kannan hänet tutulle mättäälle.
”Nyt rakas me menemme nukkumaan.”
”Ilta… Ilta minä rakastan sinua…” Kajon äänessä on hiven hätää.
”Hei. Kaikki hyvin. Minäkin sinua.”
”Ei kun minä en ole koskaan rakastanut ketään näin, en ymmärrä. Miten se on mahdollista? En tajunnut, että näin paljon on mahdollista rakastaa.”
Kajon käsi hapuilee omaani. Tartun siihen.
”Olen niin onnellinen. Olet ihana.”
”Voi pieni…”
”Ja minua panettaa vielä”, hän henkäisee.
”Hei. Oikeasti. Nukkumaan.”
”Pyydän. Rukoilen. Vielä kerran…”
Kajo kipuaa syliini täysin sulavasti kuin mikään ei sumentaisi hänen aistejaan. Hän näyttää verkkopaidassaan täydelliseltä, enkä voi mitään käsilleni, jotka löytävät tiensä hänen vyötärölleen ja pitelevät häntä sylissäni.

”Okei. Nopeasti sitten. Ja sitten sinä nukut.”
”Mmh, kuten veli käskee…”
”Senkin. Senkin.”

Hän kihertää korvaani vasten ja painaa minut mättäille. Kun kuu piirtää häneen valollaan, tiedän, ettei maailmassa ole mitään yhtä kaunista.

tiistai 3. toukokuuta 2022

Hetki

Kun saavun kotiin, pöytä on katettu kahdelle. Pöydällä on kynttelikkö ja punainen pöytäliina. Ruoan tuoksu täyttää kaikki aistini, Julius on laittanut alkukeittoa myöten kaiken valmiiksi.

”Rakas? Rakaaaas?” huhuilen.
Kuulen kolinaa portaikosta.
”Ai? Muru? Joko sinä tulit kotiin?”
”Täällä ollaan!”
”Äääähh!”

Alan nauraa.
”Hitto, anteeksi, että tulin kotiin”, nauran Juliuksen kompuroidessa portaat alas pitkillä jaloillaan. ”Menikö jokin yllätys pieleen?”
”Kana on vielä uunissa.”
”Leikitään, etten kuullut siitä.”

Julius tulee lähemmäs ja nappaa minut vyötäisiltä ilmaan. Hän suukottaa minua ainakin kymmenen kertaa joka paikkaan ennen kuin laskee minut alas.

”Voi rakas, mitä nyt?”
”Tulin vain ajatelleeksi sitä, miten tarpeettoman rankkaa meillä molemmilla on. Rupesi suututtamaan. Miksi meidän pitäisi aina madella vähillä energioilla ja rämpiä päivästä toiseen? Me olemme vihdoin saavuttaneet aidon onnen kaikkien kipeiden vuosien jälkeen. Olemme jumalauta naimisissa. Kohta siitäkin tulee kaksi vuotta, kun menimme naimisiin. Tämä ei ole oikein, olemme rauhamme ansainneet.”

Voi rakkaani. Kiedon kädet tiukasti hänen vyötäisilleen.
”Oikeassa olet”, hymähdän ja suukotan häntä kaulalle.
”Miksi vain, koska meillä molemmilla on ollut järkyttävän pitkä matka tähän pisteeseen, meidän pitäisi kokoajan taistella jaksamisestamme? Emme ansaitse tällaista. Rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua”, sanon, ja kun sanon sen ääneen, tunnen väristykset kaikkialla kehossani. Hyvä luoja, minä todella rakastan tätä miestä. Jos jokin tässä maailmassa on totta, niin se.

Annan Juliuksen käden harhailla, etsiä vyöni soljen ja työntyä housuihini. Me olemme muovautuneet kiinni toisiimme, kehomme ovat kuin palapeli; joka pala sopii yhteen. Minä olen hänen kuvansa ja hän minun. Julius koskettaa minua koko pituudelta, ja minä työnnän lantiotani hänen kättään vasten. Kaikki tapahtuu täysin spontaanisti. En ehdi tulla, vaikka käyn lähellä painautuessani yhä tiukemmin häntä vasten. Yllättäen Julius hätkähtää taaemmas.

”Ei helvetti! Se kana!” Hän sinkoaa itsensä suoraan keittiöön. Kana höyryää, mutta ei pala, sekin on puolivoittoa. Kanan sävy on pehmeän ruskea ja tuoksu herkullinen. Luotan siihen. Julius on säheltäessään ja kiroillessaan niin suloinen, että miltei unohdan sen, että olen kesken. Vedän sepaluksen kiinni ja nauran.

”Jätit sitten reunalle”, hymähdän ja lyön Juliusta takamukselle.
”Saanko nyt piiskaa? Oijoi…”
”Hiton idiootti, sehän olisi sinulle vain palkinto.” Vinkaan silmääni.
Julius heittää patalaput pöydälle ja kiskoo minut itseään vasten. Alaruumiissani tykyttää edelleen. 
”En malta odottaa iltaan…” Julius sanoo. Ääni taipuu päästään, kuulen, miten häntä kiihottaa.
”Teit jo valinnan”, sanon ja nuolaisen hänen kaulaansa. Kurotan näykkäämään hänen rikkinäistä korvanlehteään. Olen joka päivä kiitollinen siitä, miten pitkällä me olemme. Minun ei enää tarvitse ajatella aiheuttamaani kipua joka kerralla, kun kosketan Juliusta. Me molemmat olemme jo paremmassa paikassa. Yksin ja yhdessä. ”Elä valintasi kanssa.”
Tiedän, miten tämä kiihottaa häntä, hänen ruskeissa silmissään säkenöi. Hän yrittää suudella minua, mutta vien käden hänen suulleen.
”Ehei, hyvä pitää ansaita”, hymähdän ja siristän silmiäni. Tällä asetelmalla menemme tänään. Tunnen Juliuksen erektion lantiotani vasten. Annan hänen odottaa.

”Eiköhän syödä ensin”, nauran.
”Olet kamala. Kamala. Vihaan sinua”, Julius nauraa kanssani.
”Odota vain, pääset kostamaan sitten illalla.”
”Senkin.”

Tiedän, millaisena kiihkona tämä tilanne purkautuisi tunteja myöhemmin. Sekoaisimme toistemme ihoille. Minulla on ollut ikävä tätä. Meitä. Tällaisia me jaksoimme joskus olla, kiusasimme toisiamme, otimme toistemme halut ja tarpeet huomioon kaikessa. Viimeaikoina olemme tuskin jaksaneet nostaa itsemme sohvalta, niin uupuneita olemme olleet. Kaikki on muuttunut, me ymmärrämme itseämme paremmin. Ja silti olemme olleet niin väsyneitä, niin hajalla, omien virheittemme ja pelkojemme sumentamia, että arjesta on kadonnut värit.

Mutta nyt. Illallinen, kynttilä ja punainen pöytäliina. Tämä hetki, vain meidän kahden. Muistutan itseäni siitä, että saan rakastaa Juliusta, saan haluta vain hänet ja tämän hetken meidän välillämme. Hän on minun. Ja minä hänen. Sen ei tarvitse muuttua.

Kun kurotan ottamaan alkukeittoa, Julius hymyilee.
”Voi rakas, sinä olet kauneinta tässä maailmassa.”
Muistan ajan, kun hän sanoi sen minulle joka hetki kuin mantran. Silloin hän pelkäsi, että hajoaisin, jos hän ei olisi joka hetki vahvistamassa minulle, miten paljon hän minua rakastaa. Kenties hän oli oikeassa. En osannut piirtää omia ääriviivojani tähän maailmaan, hänen oli oltava näyttämässä minulle tietä. Nyt ymmärrän paremmin. En olisi koskaan päässyt kehittymään ja kasvamaan, jos olisin antanut hänen jäädä hengittämään minun puolestani.

Nyt, vuosien jälkeen, tiedän, että hän todella tarkoittaa sanomaansa. Minä olen hänelle kauneinta maailmassa, eikä se koskaan lakkaa ihmetyttämästä minua. Hymyilen. Hän tietää, miten suunnattoman kiitollinen minä hänestä olen.

”Arvaa mitä”, sanon.
Julius kallistaa päätään.
”Minun kipuni eivät ole viimeaikoina olleet sietämättömät. Ruokakin on pysynyt sisällä. Olen kiitollinen tästä rauhallisesta kaudesta. Se vielä puuttuisi, että itsetutkiskelun lisäksi kehokin pettäisi taas.”
”Minä en koskaan unohda niitä kertoja, kun olin varma, että et heräisi enää.” Juliuksen ääni värisee. Hänen keittolusikkaa pitelevä kätensä pysähtyy puolitiehen. ”Se pelko ei häivy koskaan. En pysty ikinä unohtamaan, miltä tuntui rukoilla koko yö, ettet sinä kuolisi.”

Julius nousee tuoliltaan ja tulee lähemmäs, painaa pääni vasten lantiotaan ja silittää kiharoitani.
”Luoja, rakas, olen niin kiitollinen siitä, että olet siinä. Elossa. Se riittää.”
Se todellakin riittää. Kaikki muu tulisi ajallaan.
”Mennään päivä kerrallaan”, minä kuiskaan ja painan rakastavan suukon Juliuksen lantiolle.
”Kuten aina.”

Julius laskeutuu hetkeksi polvilleen ja painaa päänsä syliini. Silitän hänen tummia suortuviaan, jotka ovat kaikkien vuosienkin jälkeen yhä yhtä pehmeät ja silkkiset. Kiitollisuus vyöryy aaltona ylitseni, kun ymmärrän, mitä kaikki tämä todella merkitsee. Olen käynyt lähellä kuolemaa liian monesti. Olen miltei menettänyt Juliuksen. Olisin voinut tappaa hänet. Lisäksi oli aina mahdollista, ettei hän olisi koskaan palannut luokseni sen jälkeen, mitä hänelle tein.

Mutta me olemme tässä. Meillä on edessä pitkän kaavan kahdenkeskinen ilta, ja vain tällä hetkellä on merkitystä. Juliuksen pää lepää reisilläni, silitän häntä hellästi ja tiedän, etten tarvitse juuri nyt mitään muuta.

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Jatkumo

Kuu loistaa suoraan sänkyyn, josta herään kauhunsekaisena. Sydämeni sykkii, alle sekunnin minä en tiedä muuta kuin sen, että olen hereillä ja yksin. Sitten näen lempeänä huoneeseen loistavan kuun ja tiedän, missä olen. Kuun hopeinen valo piirtää Chiónille rajat. Tässä hän on, tämä pieni ihminen. Kuun piirtämä. Tukka on pörröllään, peitto vain puoliksi alastoman yläruumiin suojana. Tuijotan pisamien kartastoa hänen ihollaan, se on tuttu, se kertoo minulle, että tähän minä kuulun. Jokainen taite hänen kehostaan on minun porttini tähän maailmaan.

Jokin yössä on herkempää kuin ennen, vedän housut jalkaani ja astelen hiljaisen kutsuvaan metsään. Tuntuu kuin koko maailma hengittäisi kanssani ääneti, niin hiljaa, että sen tuskin kuulee. Olen yhtä yön kanssa, tunnen kosteuden metsän mättäissä ja ruohossa, joka pistelee paljaita jalkojani. Maailma peittyy öiseen utuun, kuu kajastaa puitten takaa piirtäen niille hennot varjot.

Jalkani johdattavat minut tutulle lammelle. Tähdet loistavat tänäkin yönä, ne heijastuvat lammesta niin, että on hankalaa piirtää rajaa vedelle ja taivaalle. Puut niiden välissä ovat vain portti. Kaikki on yhtä, aina.

Täällä seistessäni minä tiedän, että suru ei murskaa, se leikkaa. Olen iäkseni sidottu koko olemukseni lävistävään suruun, ja täällä tiedän, että se on taakka, jota kukaan ei kanna puolestani. Se on minun ja vain minun, ja vihdoin olen oppinut koskettamaan sitä tavalla, joka ei pakota minua polvilleni. Se elää minussa aina, toisena ihona. Se on yhtä lailla osa minua kuin käteni ja jalkani. Yhtäkään osaani en tahdo enää piilottaa, annan sen elää minussa, sillä on merkitys.

”Ilta.”
Hätkähdän. Chióni seisoo pelkkä minun omistamani, hänelle liian suuri paita ja vaaleanvihreä villatakki yllään. Kun katson häntä, tiedän voivani kertoa hänelle kaiken. Niin se on aina mennyt.
”Minä ajattelen häntä jälleen.”
”Tiedän sen.”
”Minä…”

Nielaisen. Ei ole hätää. Tämä hetki on täysin pelosta ja häpeästä riisuttu, ja otan sen sellaisena kuin se on. Olen turvassa, olen juossut kaikki nämä vuodet kohti tätä pistettä. Chiónin katse on lempeä, ja se näkee minut sellaisena kuin olen.

”Minä haluan hänen olevan onnellinen.” Ääneni on niin pieni, että sen läpi voisi katsoa.
Chióni nyökkää. Hän ei sano mitään.
”Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana minulle riittää se, että hän on onnellinen. Minun ei tarvitse katsoa ja koskettaa häntä, hänen ei tarvitse olla minun, minä tahdon vain, että hän on onnellinen.”
Chiónin hymyssä on surua. En ole koskaan sanonut tätä ääneen. Olen pieni, pienempi kuin koskaan.
”Jos hänen onnensa on sen miehen kanssa, niin sitten on, ja jos ei ole, niin mitä tahansa, kunhan hän hymyilee kuten silloin kauan sitten minun laittaessani kukkia hänen hiuksiinsa.”
Vedän henkeä. Yö on niin kaunis. Läpäisemätön.
”Minä rakastan häntä aina, ja tiedän, että voin nyt olla onnellinen, koska hän rakasti minua enemmän. Hän rakasti minua tarpeeksi vapauttaakseen minut, se oli epäitsekkäintä, mitä hän saattoi tehdä. Hänen täytyi nähdä ennalta, että vain näin minä voin tulla onnelliseksi. Se… se on niin kaunista, etten ole saada henkeä. Hänen rakkautensa vapautti minut.”

Tunnen kyynelten valuvan kuumina poskilleni, mutta se ei haittaa. Ne kuuluvat minulle, kaikki kyyneleet. Annan niiden virrata.

”Ne elävät nyt toisistaan, rakkaus ja suru, ne kuuluvat yhteen ja ne ovat molemmat minun. Mutta minä en olisi koskaan löytänyt tietä itseeni, jos hän ei olisi päästänyt minua pois, ja olen siitäkin hänelle ikuisesti kiitollinen.”
Chióni kuuntelee hiljaa. Hänen ilmeensä on levollinen, kuin hänessäkin olisi vihdoin loksahtanut jotakin paikalleen.
”Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän, etten tarvitse häntä rinnalleni voidakseni rakastaa häntä. Voidakseni olla onnellinen, seistä omilla jaloillani.”

Vedän Chiónin lähemmäs. Tähdet loistavat hänen silmistään, hän on käsittämättömän kaunis. Tämä pieni ihminen, joka on nähnyt minut jo kauan ennen kuin itse näin edes häivähdyksen itsestäni.

”Ja minulla on sinut”, sanon niin, että hellyys äänessäni miltei hätkähdyttää minua. Kosketan pehmeästi Chiónin poskea. ”En kuvitellut koskaan tulevani tähän. En ymmärtänyt, että rakkaus ja onnellisuus ovat eri asioita, ja ne voivat elää myös yhdessä.”
”Minä löysin sinut jo kauan sitten. Olet aivan pieni”, Chióni kuiskaa ja silittää puolestaan minun poskeani.
”Rakastan sinua, Chióni, en koskaan lakkaa sanomasta sitä.”
”Enkä minä koskaan totu kuulemaan sitä.”
”Minä aion sanoa sen niin monta kertaa, että totun sen sointiin suussani. Rakastan sinua. Ja sitä, että todella tarkoitan sitä.”
”En koskaan odottanut sitä, en ikinä, ja siksi minä olen niin valtavan kiitollinen. Olen tottunut unohtamaan omat tunteeni.”
”Sinun tunteillasi on aina merkitystä.”
”Tietysti. En vain koskaan ajatellut niitä. Minä taisin sisimmässäni olla aina yksin.” Chióni painaa päänsä rintaani vasten, kuuntelee sydämeni sykettä. ”Sinä olet tullut niin pitkän matkan. Olen sinusta valtavan ylpeä, tahtoisin vain itkeä. En koskaan kuvitellut sinun sanovan näitä sanoja.”
En minäkään. Ikinä. Chióni jatkaa vielä.
”Tämä kaikki on yksi jatkumo. Niin paljon rakkautta, niin paljon kohtaamisia. Elämiä, jotka risteävät. Se on kaikki yhteydessä, aina, vääjäämättä. Me olemme tässä, koska meidän kuuluu olla, ja hän päästi sinut pois, koska hänen täytyi. Kaikki se on yhteydessä.”

Kaikki tämä aika. Spiraali, joka ei koskaan lopu. Jossain tuolla hän elää elämäänsä ja minä toivon, että rakkauteni ylettää häneen saakka, että hän tuntee rinnassaan minun välittävän. Aina.

”Minä olen nyt tässä”, sanon suukottaen Chiónin poskea, ”olen nyt tässä, en lähde enää pois.”
Hän rutistaa minua tiukasti. Katsoo pitkään, kuin ihmetellen. Chiónin katseiden taa on aina piiloutunut kokonaisia maailmoja. Maailman turvallisin, uskomattomin olento. Rakkauteni on muutakin kuin kiitollisuutta siitä, että hän näki minut, teki minusta jonkun jälleen. Minä rakastan häntä, koska hän on. Se on juuri niin yksinkertaista.

”Tahdotko olla hetken yksin?”
Nyökkään. Chióni painaa pehmeän suudelman huulilleni.
”Jos nukahdan, älä vie koko peittoa.”
”Tasan tarkkaan vien.”
Chiónin heleä nauru kaikuu sinisessä yössä. Sitten hän on poissa, katoaa puitten verhoon. Minä käännyn kohti lampea, johon tähdet piirtävät kuvionsa.

Kohotan katseeni taivaalle. Tähdet ovat aina siellä. Minä ajattelen häntä ja toivon, että jos hän katsoo samoja tähtiä nyt, hän tuntee sen. Hän jätti minut maailman kauneimmilla sanoilla. Minä rakastan sinua aina. Sen vuoksi olen nyt tässä, onnellinen, oma itseni. Koska hän rakasti minua kaikkein kauneimmin. Se riittää. Vihdoin se riittää.

Minä katson tähtiin ja tiedän, että minun rakkauteni ylettää häneen saakka, sillä etäisyyttä ei ole sellaisten välillä, jotka ovat kerran rakastaneet.