Olen vasta ehtinyt pukea päälleni, kun Ilta heiluu eteisessä ja osoittaa ulko-ovea.
”Mitä sinä riehut siellä?”
”Me menemme nyt ostoksille.”
”Nyt? Heti aamusta? Anna minä juon edes teetä.”
”Ei, kun anna minä ostan sinulle jotain erityisen hyvää teetä ja vien sinua ympäriinsä koko päivän.”
Kulmani kurtistuvat.
”Onko nyt jokin merkkipäivä? Unohdinko vuosipäivämme?”
”Onko meillä sellainen?”
”Hitto. Pitäisikö minun tietää?”
”Minun se varmaan pitäisi tietää…” Ilta pudistelee pörröistä päätään. ”Ääh, joka tapauksessa, ei hyviä hetkiä pidä ansaita. Ei nyt ole mikään erityinen päivä, tule, haluan vain, että sinulla on hyvä olla.”
Olen aikeissa sanoa jotakin lempeän pisteliästä takaisin, mutta huomaan poskieni kuumottavan aavistuksen. Hänen sanansa saavat minut tuntemaan oloni kauttaaltaan lämpimäksi. Nousen ylös sängyltä ja kävelen halaamaan häntä tiukasti.
”Senkin idiootti”, mutisen hänen rintaansa vasten.
”Ei saa autenttista deittailen-Iltaa-kokemusta, jos ei tule joka viikko hemmotelluksi jollain kummallisella päähänpistolla.”
”No siinä olet oikeassa. Olet kyllä ihan hassu.”
”Ei kai tästä ole vaivaa tai harmia? Ahdistaako se sinua?” Hätä löytää tiensä hänen ääneensä hetkessä. Mätkäisen häntä olkaan.
”Rakas. Ei ole. Olet tosi ihana. Tulee välitetty olo.”
”Rakastan sinua tosi paljon”, hän sanoo lähes hädissään, kuin ei kuvittelisi minun uskovan.
”Voi pieni.”
Rutistan häntä kovaa ja lähden sitten etsimään parasta kesähattua hattuhyllyltä.
”Ota se, jossa on kukkia”, Ilta huikkaa ovelta. Löydän hänen mainitsemansa hatun hetkessä. Asuni on tänään keveä ja pitsinen, hameenhelma ylettyy vyötäröön asti. Paidasta näkee läpi, tiedän Iltan pitävän sellaisesta. Tämä käy täydellisesti kaupunkipäiväämme.
Kun kävelemme metsän laitaa kohti kaupunkia, Ilta tarttuu minua kädestä niin kuin aina. Aurinko välkkyy puiden takaa polulle, kuljemme aivan vieretysten ja ihailemme kesän värittämää metsää. Perhoset tanssivat ilmassa, valo piirtää niille rajat. En koskaan kyllästy tähän paikkaan.
Kaupungissa Ilta puristaa minua tiukemmin kädestä. Hän suo minulle lempeitä katseita sivusilmällään. Tätä hän rakastaa, minun esittelemistäni. Hän sanoo usein, että haluaa näyttää koko maailmalle, miten onnellinen hän on, ja se on niin valtavan suurieleistä, etten voi edes vihastua. Ilta tietää, että olen taitava unohtamaan omat tunteeni taustalle. Minun ei ole helppo liikuttua, koska en koskaan ajattele itseäni tai vaadi mitään. Pitkään uskoin, että Ilta toistelee kauniita sanoja todistellakseen sillä jotakin itselleen. Mitä enemmän aloin uskoa hänen sanoihinsa, sitä selkeämmin näin, että minua pelotti. Entä, jos hän vain uskottelee rakastavansa minua?
En halunnut upota niihin tunteisiin, en uskonut selviäväni siitä hengissä. Minä, joka olin aina kuvitellut, että minulle riittäisi saada vain rakastaa häntä, säikähdin pientä, itsekästä toivonkipinää sisälläni. En uskaltanut antaa sille enempää tulta, ettei se polttaisi.
Mutta nyt minä uskon hänen sanoihinsa. Olen ymmärtänyt, että vaikka en voisi omistaa ketään, minä rakastan sitä, että hän katsoo minua noin. Rakastan sitä, kun hän kutsuu minua kauniiksi ja koskee minua kaikkialta. Olen antanut itseni tuudittautua hänen rakkauteensa, vaikka se pelottaa minua. En ole koskaan elänyt itselleni. Kuvittelin hänen olevan ikuisesti niin kipeä ja hajalla, ettei hän kykenisi tuntemaan aitoja tunteita minua kohtaan.
Minä rakastan Iltaa kuten tähtiä rakastetaan. Jotakin niin kaukaista ja kaunista ei voi omistaa, mutta ei rakkautta saa sekoittaa omistamiseen. Hän ei ole minun enkä minä hänen. Olemme lomittuneet. Minun ei tarvitse kahlita häntä; minun ei tarvitse olla ainut, jota hän on koskaan rakastanut ja rakastaa. Rakastan häntä, koska hän on olemassa. Se riittää.
Olen silti kiitollinen siitä, että meidän arkemme on täynnä tällaisia hetkiä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen joku, jota rakastetaan tällä tavoin. Olen menettänyt paljon, mutta Ilta katsoo minuun vailla suojaa ja tiedän, ettei hän enää vedä tunteitaan pois. Saan jäädä. Saan vihdoin jäädä, ja vaikka se pelottaa minua, olen siitä niin onnellinen, että koko kehoni täyttyy valosta.
Kaupungilla kuhisee tänään. Ilta ottaa minua vyötäisiltä, vetää niin lähelle, että kaikki näkevät, miten paljon hän minua rakastaa.
”Chióni…”
”Mmhm?”
”Ennen kuin haemme aamiaista, ajattelin ehdottaa yhtä juttua.”
”Lupaavaa”, nauran. ”Annahan kuulua.”
”Olisin halunnut ostaa sinulle rintaliivit. Sinulla ei… kai ole sellaisia.”
Silmäni suurenevat.
”Ai, oho, tuota… Ei ole. Kun ei ole niitä rintojakaan.”
”Onko se ihan huono idea?”
”Ei! Se on ihana idea. Kunhan ei mennä viralliseen alusvaateliikkeeseen, saisin siellä vain lisää dysmorfiaa ja outoja katseita.”
”Rakas, sinä olet tosi nätti.” Ilta pysähtyy yllättäen ja sipaisee poskeani. ”En halua, että vieraannut kehostasi tämän takia. Ajattelin vain…” Iltaa punastuttaa. Hän ei katso minua silmiin.
”Se on tosi kiihottava ajatus”, Ilta kuiskaa niin, että kukaan ei kuule. ”Ja se sopisi sinulle.”
”Se on ihana ajatus, ja minä olen iloinen siitä, että ajattelet minusta sillä tavalla.”
”Kuulostat siltä kuin se yllättäisi sinut.”
”Koska se yllättää minut.”
”Vaikka minä en muuta teekään kuin ajattele sinua.”
Katson häntä silmiin. On pelottavaa rakastaa toista niin paljon kuin minä rakastan häntä. Sitä antaa itsestään kaiken, vaikkei edes ymmärtäisi tekevänsä niin. Iltan silmät ovat lempeät, vuosien kipu ei enää tee niistä kylmiä kuten ennen. Minä uskon häntä. Miten paljon se minua pelottaakaan; hänen aidot, lempeät tunteensa, jotka hän antaa minulle. Minun rakkaimpani.
Minä en ole koskaan ollut se, jota rakastetaan. Olen ollut paras ystävä, hauskuuttaja, olkapää, milloin mitäkin jonkun muun tarpeisiin. Roolejani on loputtomiin, mutta minua ei ole koskaan katsottu kuten Ilta minuun katsoo. En ole ollut pääroolissa edes omassa elämässäni. Olen sivuuttanut itseni ja ollut sitä, mitä kukakin on tarvinnut. Ilta oli helppo kohde, jota rakastaa. Hänen ei pitänyt olla saavutettavissani, ei koskaan. Siten minun ei olisi koskaan tarvinnut kohdata tätä poltetta. Se miltei sattuu, hänen rakastava katseensa ihollani.
Kurotan suutelemaan Iltaa, ja hän vie kätensä vyötäisilleni. En tiedä, milloin totun tähän, kaikkiin tuhansiin perhosiin, jotka eivät lepata pelkästään vatsani pohjalla, vaan koko kehossani. Valo läikkyy yli. Olen niin onnellinen, että voisin itkeä. Jokin sisälläni tahtoo aina tällaisina hetkinä sanoa minulle, etten saa tottua tähän, mutta mitä pitempään hän viipyy ihollani, sitä vähemmän tahdon kuunnella ääntä sisälläni.
”Mennäänkö etsimään ensin aamiaista?”
”Mennään”, sanon ja nojaan hänen olkaansa.
Syömme aamiaisen pitkällä kaavalla, Ilta ostaa jopa rakastamaani jääteetä ja katselee tyytyväisenä, kun juon sitä onnellinen hymy kasvoillani.
”Sinulla on niin kaunis hymy”, hän tiputtaa aivan yllättäen, ”näytät ihan keijukaiselta.”
Menen niin hämilleni, että melkein purskautan teet suustani. Ilta nauraa. Joskus hänen naurunsa on pelkkä riemukkaan vahingoniloinen käkätys, ja se tekee minut iloiseksi.
”Hei, haluat varmaan, että kuolen!”
”Ehkä”, hän nauraa. ”Jatka toki.”
Näytän hänelle kieltä.
Kiertelemme kauppoja koko aamupäivän, pysähdymme aina välissä suutelemaan ja silittelemään. Osa katsoo peräämme selkeän huvittuneena. Mahdamme näyttää juuri siltä, mitä olemme – olemme kävelleet tänne kuin eri maailmasta.
Ilta ostaa minulle uuden vihreän neuleen ja harsomaisen valkean hameen. Kiellän häntä ostamasta enempää, sillä en siedä turhaa ostamista. Sisimmässäni tiedän, että kyse on muustakin. En osaa olla huomion keskipisteenä. Se pistelee raajojani, saa oloni vaikeaksi.
Kun Ilta löytää minulle sopivat rintaliivit, istumme hetken pukukopissa sylikkäin ja vain tuijotamme peilikuvaa.
”Näytät niin sirolta”, Ilta sanoo ja kuljettaa kätensä vyötärölleni. ”Olet tosi kaunis.” Hän painaa lempeän suukon hiuksiini. Kädet harhailevat vyötäisiltä kohti rintakehää, ujuttautuvat luonnonvalkoisten pitsiliivien sisään.
”Ah… hei…”
”Olet niin kaunis. Voi helvetti… ottaisin sinut tässä ja heti, jos emme olisi julkisella paikalla.”
”Haittaako se?” huomaan kuiskaavani. Sitten alan kikattaa. ”Okei, okei, ei tänään. Mutta en missään nimessä sano sille ei joskus toiste.”
Iltan toinen käsi pysähtyy nännilleni. Päästän hiljaisen hengähdyksen. Ilta suukottaa kaulaani ja ottaa kätensä pois rintaliivien sisältä.
”Koettelet minua”, hymähdän.
”Ai minä koettelen sinua? Sinähän tässä näytät jumalaiselta.”
Kiepsahdan ympäri niin, että istun hajareisin hänen sylissään pienellä penkillä. Yksikin liike lähemmäs hänen haarojaan, ja minä saan erektion, tunnen sen koko kehossani.
”No niin, nyt seis”, Ilta pysäyttää minut ja suutelee hellästi.
”Täsmälleen. Kovenen ihan kohta.”
”Kaikki tuolla ulkopuolella kuulevat meidän juttumme.”
”En ikinä kehtaa poistua täältä.”
”Juostaan yhdessä.”
”Nämä liivit pitää maksaa.”
”Ai niin. Hitto.”
Alamme nauraa samanaikaisesti. Hetken lataus on poissa, mutta tiedän meidän löytävän sen uudelleen kotona. Ilta kietoo kätensä ympärilleni ja painaa päänsä rintakehälleni.
”Rakas… Sinä olet oikeasti tosi kaunis.”
Naurahdan. Siitä kuulee, etten usko häntä. Hän nostaa katseensa, kulmat kurtistuvat niin, että niiden väliin tulee ryppy. Hätkähdän. Hän on alkanut oppia lukemaan minua.
”Tarkoitan sitä”, hän sanoo painokkaammin.
En sano mitään. En ole ruma, arvostan itseäni, mutta en ole koskaan ajatellut jonkun sanovan minulle näin ja tarkoittavan sitä.
”Haluaisin suudella jokaista pisamaasi”, hän sanoo ja suukottaa nenääni. ”Chióni. Oikeasti. Olet niin kaunis.”
Minua itkettää. Itku istuu kurkkuni päällä raskaana ja vaativana.
”Etsitään joku ihana idyllinen lounaspaikka. Valitaan joku niistä vegaaniravintoloista, joista tykkäät eniten.”
”Ilta…”
”Ja ostetaan jotain kivaa syötävää illaksi. Katsotaanko joku paska elokuva ja nauretaan? Haluan hieroa sinua samalla…”
”Hei.”
Ilta kallistaa päätään.
”Mitä?”
”Sinun ei tarvitse yrittää niin kovasti. Uskon vähemmästäkin, että rakastat minua.”
”Ajatteletko todella, että teen tämän siksi?”
Nielaisen.
”Minä rakastan sinua, enkä ole koskaan saanut olla näin vapaa ja onnellinen. Anna minä näytän sen. Tahdon, että tunnet olosi rakastetuksi ja kauniiksi. Minua särkee, ettet ymmärrä sitä.”
”Ymmärrän minä sen”, kuiskaan, ”mutta se on pelottavaa.”
Iltan käsi pysähtyy hellästi kasvoilleni. Miten nopeasti olenkaan tottunut siihen, että tämä mies osaa olla hellä ja rakastava.
”Tiedän. Ei mitään hätää.” Hän suutelee minua pitkään, niin lujaa ja niin janoten, että pakahdun.
”Ilta…”
”Sinä sait minut ulos kuorestani, tässä on lopputulos. Koita nyt hyvä mies kestää se”, Ilta naurahtaa vasten suutani. ”Tulet tuskaisen rakastetuksi joka päivä.”
”Niin tulenkin.”
”Tiedä se.”
”Tiedän.”
”Tiedä paremmin!” Ilta nostaa minut hellästi sylistään. ”Nyt mennään lounaalle. Ostan sinulle jotain sinun rakastamaasi härkishirvitystä.”
”Kuules nyt –”
”EI en kuule, pidätän oikeuden vihata sinun härkismössöjäsi!”
”Sinä et osaa kokata!!”
”Hah, olen kaiken aikaa leikkinyt etten osaa, oikeasti olen mestari!”
”Ja paskat, niin varmaan.”
”Etkö usko? Etkö?”
Poistumme nauraen pukukopista. Katseet seuraavat meitä, Ilta maksaa äkkiä rintaliivit ja sitten juoksemme äkkiä kadulle nauru yhä matkassamme. Kiedon käteni hänen käsivartensa ympärille ja rutistan hänet tiukasti itseäni vasten. Iltaa naurattaa edelleen, ja hetken me vain nauramme toisiamme vasten keskellä katua.
Päivä kuluu samaan tahtiin loppuunsa, ja kun käännymme kohti kotia, jään hetkeksi vain tuijottamaan Iltaa, jolle laskeva aurinko piirtää sädekehän. Miten paljon onkaan toista mahdollista rakastaa.
”Mitä?”
”Ei mitään, kunhan ihastelen”, hymähdän.
”Saatan nähdä nuo sydämet sinun pääsi ympärillä. Söpö.”
”Nytkö se jo hallusinoi?”
”Haista paska”, Ilta nauraa. ”Ei sitten söpöillä.”
”Söpöilläänpäs”, intän ja tökkään häntä kylkeen.
”Et aloita sotaa keskellä katua! Minä en leiki! Minä tapan!” Ilta sörkkäisee rystysensä kylkeeni ja saa minut huutamaan.
”Hei!!”
”Itse aloitit!”
Olen miltei tiputtaa ostoskassini maahan hänen kutittaessaan minua kuin aikoisi murhata minut siihen paikkaan.
”Ilta! Hei, kotona vasta!”
”Ehei, sinä aloitit sodan, vastaa seurauksista!”
”Eeeiii!”
”Anotko armoa? Oho oho, onko tuo luovuttamisen merkki?”
”Eiii koskaan! Minä en luovuta!”
Tökimme toisiamme aikamme ennen kuin saamme aikaiseksi väliaikaisen rauhan. Ilta suostuu pitämään minua jälleen kädestä. Hän kantaa kaikki ostoksemme ja tuijottaa minua jälleen hymyillen.
”Oliko murulla hyvä päivä?”
”Oli, vaikka löydät tämän kutitusepisodin vielä edestäsi”, hymähdän.
”Samoin!”
”Ilta.”
”Joo?”
”Rakastan sinua. Ihan hirvittävästi.”
Iltan ilme pehmenee. Hän vetää minut vyötäisistä liki itseään, ja me kuljemme siten kotiin, aivan kiinni toisissamme. Tunnen oloni niin rakastetuksi, että sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti