Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 30

Ilva

En muista,
mitä silloin tapahtui.
Maailma oli hetken
pelkkää
	putoamista

Metsän jokainen puu
tuntui surevan kanssani
joka hengenveto
sisään
	ulos
sisään
	ulos
itkee päivänpaistettani
rakasta korentoani
jonka nauru ei helise enää
kevään ensimmäisissä aamuissa

Kun syys tulee
se vie mennessään valon ja lämmön
kohmettaa siipieni kärjet
ja kirii kylmillä sormillaan
kohti sydäntäni
niin
etten saa enää henkeä

En muista,
mitä sanoin Ristilukille
en muista hyvästelleeni
en muista en muista
		unohduksen hinta
			on tämä musta yön terva
			joka tukkii kurkkuni

älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua

Minä
unohdin päivänsäteeni
unohdin kuka olin
kun hän letitti hiuksiini kukkia
ja puhui samaa kieltä kuin eläimet ja kasvit
lauloi samaa laulua luonnon kanssa
minä unohdin sen
kuka olin
ennen kuin pimeys nieli minut osaksi itseään

ja
silti
enkö minä juuri ajatellutkin
että pimeys on vain mies joka –

on kauniimpi
yksinäisempi
hauraampi
	kuin kukaan?