Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 33

Ristilukki

Pimeyteen voi
sulautua
kuin olisi aina
kuulunut osaksi sitä

Sieltä käsin
olen katsellut
kuinka lehdet putoilevat
eikä niitä pudota
	syys
vaan jokin aivan
toinen

Ilvan mentyä
kuoleman haju on peittänyt taivaan
kaikkialla haisee
lakastunut metsä
se ei jaksa sinnitellä
	kun minä en
		enää
			jaksa

Olen alkanut huomata
miten kaikki hidastuu
kukat eivät enää hehku
on pelkästään
pimeää
kaikkialla kiertäviin verkkoihini
ei tartu saalista
koska kaikki on jo kuolevaa
mikään elävä ei eksy näin kauas

Jos Ilva tulisi takaisin
saisinko takaisin
myös
	itseni?

Minua pelottaa
että se on
myöhäistä
että olemme jo
kuihtuneet kokoon
sillä jos Ilvan siivet
olivat surun merkitsemät
jo ennen tapaamistani
miten hän on kestänyt
kaiken tämän?

Ja
	miten
		voin
			antaa
		itselleni
	koskaan
anteeksi?