torstai 18. tammikuuta 2018

Nälkä: luku 21 / TOINEN OSA


Luku 21 (Maa, 3012)

Neljännen päivän jälkeen nälkä tuntuu ruumiissa kokonaisvaltaisesti. Se on turruttanut jalat, saanut keskivartalon tuntumaan pelkältä ilmalta ja kadottanut puolet näkökyvystä. Edestä kävelevät ihmiset esiintyvät Ilselle pelkkinä varjoina, he tärisevät kuin kuvaa vedettäisiin suunnasta toiseen. Ilse sulkee silmänsä, mutta verkkokalvoille palanut näky ei poistu sieltä. Hän avaa ne jatkaen päämäärättömien varjojen seuraamista. He ovat hänen heimotovereitaan. Tai heidän pitäisi olla.

Voimakas isku tuntuu olkapäällä. Ilse nostaa säpsähtäen katseensa ja näkee Jónin, suunnilleen hänen ikäisensä nuoren miehen. ”Hei, heimo alkaa olla jo hieman huolissaan”, Jón sanoo, mutta sana hieman kuulostaa hänen korvissaan väärältä. ”Erittäin huolissaan, itseasiassa.” Jón katsoo huoli silmissä kiiltäen Ilseä, joka ei nälältään pysty tarkentamaan katsettaan nuoreen mieheen. Hän kykenee juuri ja juuri erottamaan, kuka hänelle puhuu.

Ilse pudistaa päätään. ”En pysty.” Ääni maistuu kuivalta hänen suussaan, sen ei kuuluisi tulla tällä tavalla ulos.
Jón istuutuu Ilsen viereen, hänen katseestaan näkee, ettei hän tullut Ilsen luokse turhaan. Kukaan leirissä ei koskaan osoita välittävänsä Ilsestä, Rani oli ainoa. Ja Rani on lähtenyt. Rani, joka lupasi olevansa kallio, unien vartija, ainoa suojelija. Rani ei kestänyt. Hän oli heistä se heikompi, vaikkei kokenut mitään sellaista kuin Ilse. Ensi kertaa neljään päivään Ilse maistaa kielellään jotakin. Veren maku. Vihan maku.

”Meistä kukaan ei tiedä, miksi niin arvostettu heimolainen voisi –”
”Arvostettu?” Ilse tuntee käheän naurahduksen pakenevan kurkustaan. ”Raniko oli arvostettu? Minä olen kiduttanut itseäni nämä neljä päivää pisteeseen, jossa tuskin näen eteeni, ja silti sinä olet meistä se sokea.”
Ilsen asenne saa Jónin nousemaan ylös. Miehen kauan kerätty kärsivällisyys murenee hetkessä, hän ei sittenkään pysty olemaan Ilsen seurassa.

”Ainakin Rania olisi pitänyt arvostaa siitä, että hän sieti sinua.”
”Ja vastahan koko heimo oli kovin huolissaan.” Ilse hymyilee surumielisesti. Tilanteesta saa enemmän huvia kuin kipua, jos osaa kadottaa tunteensa tarpeeksi hyvin. ”Vai onko huolenne yhtä särkyväistä kuin sinun kiinnostuksesi?”
”Helvetti, miksi sinä kurot muuria meidän välillemme? Kaikkien välille?”
Ilsen ei tarvitse vastata, he kumpikin tietävät, mitä Ilsen ja heimon välillä on tapahtunut. Tylyys on aiheutettua, jopa ansaittua.

Jónin piirteet kiristyvät, kun hän ei saa vastausta Ilsen kuivuneilta huulilta. ”Minä yritän olla sinulle hyvä.” Jón vetää henkeä. ”Tulisit edes syömään, antaisit edes yhden hymyn. Itsehän sinä olet aiheuttanut tilanteesi.”

Ilse nousisi lyömään miestä, jos ruumiissa olisi voimaa. Sen sijaan hän sulkee silmänsä, mutta Jón vain jatkaa. ”Kenties Rani lähti, koska väsyi vahtimaan sinua. Tietäähän sen, että soturi, joka käyttäytyy aggressiivisesti ja itsetuhoisesti, on erittäin... kuormittava.” Jón ei ole vielä lopettanut, hän tuntuu punnitsevan mielessään, kannattaako hänen sanoa se, mitä kielen päällä on. Hän ottaa riskin. ”Ja koska sinä...” Jónin katse kiertää Ilsen kehoa, Ilse pystyy tuntemaan sen silmät suljettuinakin. Katse, joka on täynnä inhoa, suurta myötähäpeää. Jónia kuvottaa se, mitä Ilse on. Lausetta ei tarvitse sanoa loppuun.

Ilse nousee ylös, jalat kantavat kyllä, jos hän pakottaa ne siihen. Hän kävelee Jónin ohi vastaamatta, energiaa ei ole riittävästi sellaiseen. On saatava ruokaa, jotta aivot voivat käsitellä tapahtuneen. Rani on lähtenyt. Eikä pelkästään lähtenyt, vaan myös hylännyt hänet. On vain heimo – joukko Jónin kaltaisia ihmisiä, jotka katsovat häntä vain kahdella tavalla. Halveksien ja huvittuneena. Hän on vitsi, kävelevä, tarttuva virus, joka sekä naurattaa että oksettaa jokaista. Ilse ei pysty elämään joukossa, joka on myrkyttänyt hänet sisältäpäin. Jos hän voisi vaikuttaa tapahtumiin, hän päästäisi jokaisen kärsimyksestään. Kuolema on parempi kuin ahdasmielinen keho, jossa jokainen sielu tuntuu asuvan.

Kun askeleet lähestyvät äskettäin pystytettyä nuotiota, jonka liekit Ilse näkee selkeämmin kuin kaiken muun, mieleen nousee ajatus. Ajatus on yhtä kirkas kuin liekitkin.

* * * 

Keho on heikoimmillaan vielä ravintoa saatuaankin. Ilse tuntee pistelyä sormenpäissään ja kipua vatsassaan. Hän tietää, ettei tämä ole sellaista nälkää, jota ruumis tuntee. Tämä on hänen mielessään, se on suurempaa ja tärkeämpää nälkää, joka sekä riuduttaa että pitää elossa. Ilse tuntee sen nyt suurempana kuin kuukausiin, ja tietää sen toimivan tänä iltana merkkinä. Pistely sormenpäissä rauhoittuu, kun Ilse astelee ulos teltastaan. Keho rauhoittuu, nälkä myllertää ainoastaan mielessä.

Kuu ainoastaan todistaa seuraavat tapahtumat, yö on ehtinyt jo pitkälle. Korppiheimossa teltoista poistuminen yöllä ei ole toivottua, se on miltei kokonaan kiellettyä. Silti moni saattaa valvoa, ja he todennäköisesti selviävät seuraavista tapahtumista elossa. Ilse toivoo, ettei Jón olisi hereillä. Liekit nuolisivat hänen kehoaan ensimmäisenä, vetäisivät sen mukanaan viettelevään tanssiinsa ja päästäisivät pois vasta, kun olisivat vieneet ihokudoksen mukanaan. Mielikuva tuntuu vieraalta Ilsen aivoissa, mutta hän pakottaa sen sopimaan sinne. Kauna ei kohdistu yksittäisiin henkilöihin, mutta Jón on ensimmäinen hetkeen, joka on pukenut koko heimon ajatukset sanoiksi. Hän saa kunnian olla myös ensimmäinen, joka palaa.

Ilse on tehnyt sen monta kertaa aiemminkin. Puita ei tarvitse kauaa hieroa yhteen synnyttääkseen kipinöitä. Ne tarttuvat autuaasti kuorsaavan Jónin ohueen telttaan helpommin kuin Ilse oli ajatellut. Ennen kuin liekit herättävät nuoren miehen, Ilse sytyttää vuolemansa soihdun tuleen. 

Hän kävelee leirissä dramaattisen hitaasti kuin olisi maanpäälle laskeutunut kuolema, joka tuomitsee heidät kaikki. Vaan ei, hän ei ole kuolema - hän on heikoimmillaan, ja juuri se on hänen vahvuutensa. Ilsen olemassaolon päälle on syljetty, ja vaikka hän voisi Ranin mentyä vain lähteä pois leiristä, hän ei voi vastustaa kiusausta. Heimosta poistuneesta ei saa puhua – jos ja kun joku Korppiheimosta jää eloon, mitään ei saa kertoa. 
Ilse astelee liekkien nielemästä leiristä ulos kuusikkoon. Hän luulee tunnetta itsevarmuudeksi. Ja silti hän kävelee tietämättä, että toimii jonkun muun koston välineenä. Korppiheimo ei pala vain siksi, että Ilseä ei koskaan hyväksytty. Se palaa myös siitä syystä, että Edelweiss tietää tarkalleen, mitä haluaa milloinkin tapahtuvan.

Nälkä: luku 20 / TOINEN OSA

Luku 20 (Maa, 3012)

Sitä kutsutaan merkitsemisen juhlaksi, mutta se voisi yhtä hyvin olla kuoleman juhla. Sitä ei olisi ilman kuolemaa, ja vaikkei mennyttä enää sen yhteydessä muistellakaan, kuolema on vääjäämättä läsnä. Heimo on kokoontunut aukiolle, jossa vanhimmat jäsenet ovat maalaamassa uuden johtajan otsalle merkkiä hänen alkavasta johtajuudestaan. Punainen neste valuu hänen otsaltaan nenänpieltä pitkin huulille, mutta nuori mies ei värähdäkään.

Iikan vaaleat silmät seuraavat tapahtumaa. Hän joutuu käyttämään jokaisen osan kärsivällisyydestään, jottei alkaisi huutaa. Hän katsoo ihmistä, joka merkitään seuraavaksi johtajaksi, mutta se tuntuu väärältä. Cyan ei ole johtajaluonne, eikä mikään osa hänen saastuneesta kehostaan ei sovi johtamaan Peuraheimoa. Iika yrittää kaikin keinoin olla vääntelehtimästä, kun Cyan nousee ja kohottaa kätensä kohti yllä loistavia tähtiä. Ele tuntuu kuvottavalta Iikan silmissä, aivan kuin Cyanin kädet mädättäisivät tähdetkin.

”Tämä tulee olemaan elämämme ainoa merkitsemisseremonia”, Iikan vieressä seisova Nikki toteaa autuas ilme kasvoillaan. Tähtien loiste ja Cyanin voitonriemuinen hymy ovat vanginneet hänet otteeseensa. Iikaa oksettaa.
”Eihän sitä voi vielä varmaksi sanoa”, Iika huomauttaa.
Nikki kurtistaa tummia kulmiaan. ”Johtajat useimmiten elävät vanhoiksi.”
Mielikuva vanhuuden haurastamasta kehosta ja harmaantuneista hiuksista eivät sovi Cyaniin, joten Iika pyrkii pyyhkimään ajatuksen mielestään. 

”Minusta merkitsemisen juhlassa pitäisi olla kyse muustakin kuin uudesta johtajasta”, Iika tunnustaa. ”Minun isäni on juuri kuollut.” Suru ei kuulla äänestä, Iika peittää sen hyvin. Sureminen ei kuulu tapoihin, ei ainakaan julkisesti. Se pitää tehdä piilossa, ja silloinkin mahdollisimman hiljaa.

Nikki koskettaa varoen Iikan olkapäätä. Ele on tarkoitettu lohduttavaksi, mutta se tuntuu kömpelöltä. ”Isäsi oli loistava johtaja, mutta niin on varmasti veljesikin. Cyanilla on kaikki ne ominaisuudet, joita voimme uudelta johtajalta toivoa.”

Keho ei muista kipua, mutta Iika tuntee pientä kipristelyä jaloissaan. Edellisestä kerrasta on jo tovi, ja hän muistaa juosseensa tapahtumapaikalta. Kipu ei ole jäänyt asumaan, mutta mieli muistaa jokaisen yksityiskohdan. Hetkeksi Iika tuntee olevansa paikalla, muistaa veljensä sanat korvissaan ja näkee jokaisen tähden taivaalla. Hän sai laskettua kolmekymmentäyhdeksän tähteä.

”Iika, meidän tulee ruokailla yhdessä uuden johtajamme kanssa. Tule.” Nikkin pehmeä ääni herättää Iikan todellisuuteen. Hetken hänen suuret silmänsä vain tuijottavat Nikkiä kuin eivät tietäisi, kuka niiden edessä seisoo. Mielessä liikkuneet ajatukset sulavat hitaasti pois, kunnes Iika näkee ainoastaan Nikkin tummat piirteet ja hivenen kireän ilmeen. Malttamaton. Iika nyökkää ja pakottaa kasvoilleen hymyn, vaikka huomatessaan Nikkin uuden ilmeen hän toivookin, ettei olisi hymyillyt.

* * *

Johtajan teltassa ei ole niin ahdasta kuin tavallisten heimolaisten omissa, mikä saa pienen hymynkareen leviämään Iikan huulille. Kaikki, mikä eristää Cyania muista, on hyväksi.
Teltta on korkea, Iika mahtuu kävelemään suorassa. Hän istuutuu sammaloituneelle kivelle ja vetää karhuntaljan päälleen, sillä yön myötä ilma on kylmennyt voimakkaasti. He ovat kaksin teltassa, eikä Iika voi sydämensä tykytykselle mitään. Hän keskittyy kuuntelemaan sitä, laskemaan jokaisen yksittäisen iskun. 

Cyan näyttää väsyneeltä. Sinisiä silmiä reunustavat tummat silmäpussit, ja nuoren miehen katse harhailee pitkin telttaa. Jos Iika ei tuntisi veljeään, hän sanoisi tämän olevan poissa tolaltaan, tavalla tai toisella.

”Sinulla oli asiaa”, Iika saa sanotuksi kuulostaen linnulta, joka vetää viimeisen henkäyksensä pahasti korahtaen.
Cyan istuutuu hänen vierelleen, muttei tee elettäkään lähennelläkseen sen erityisemmin. Iikan sydän on pelkkä pelkoa kehoon levittävä pumppu, jokaisen iskun myötä hän tuntee pelon saavan yhä vain suuremman otteen hänestä.
”Minä en olisi tässä ilman sinua, Iika.” Iika tuijottaa veljeään suoraan silmiin etsiäkseen niistä rohkeutta, mutta hän näkee vain pelokkaan kuvajaisensa. ”Me olemme tehneet hienoa yhteistyötä johtajuuteni eteen. Olet vahvistanut minua.”

Ja sinä olet tehnyt minusta lentokyvyttömän perhosen.

Iika pakottaa itsensä hymyilemään, mutta Cyanin hetkeksi lämmennyt ilme aistii hymyn väkinäisyyden. Hetken Cyan näyttää uhkaavalta, ja Iika pelkää tämän lyövän, mutta sitten lämpö palaa veljen piirteisiin. Hän hivuttaa kätensä Iikan niskaan, sivelee tytön hiuksia sellaisella lempeydellä, jota suodaan vain aviopuolisoille. Iika ei voi tehdä mitään, pelko turruttaa hänen jäsenensä. On otettava vastaan se, mitä tulee. Iika miltei toivoo, että Cyan vetäisikin yhtäkkiä hiuksista, satuttaisi ja polkisi hänet maahan, jotta voisi yhtyä häneen paremmin. Kipu tuntuisi joltakin, se määrittäisi hänet sillä hetkellä. Lempeys tuntuu pelkästään väärältä, sitä ei pysty käsittelemään jokaisen lamaannuttamiseen tarkoitetun iskun jälkeen. 

Cyanin lempeys ei jää pelkkään hiusten sivelyyn ja hellään katseeseen. Veli ojentautuu varoen, miltei arasti siskoaan kohti ja vie huulensa kevyesti tämän omille. Iika pakottaa inhonväristyksen pois, hän ei saa näyttää Cyanille, miten häntä kuvottaa. Hän ei ole vielä koskaan yrittänyt vastustaa. Iika ei tiedä, miten veli reagoisi, jos hän tekisi niin.

Hetkessä Iika ajattelee itsensä taivaalle, jota ei kykene teltasta näkemään. Sulkee silmänsä, teeskennellen Cyanille nauttivansa siitä kaikesta. Kasvattaa syyllisyyttä sisällään ruokkimalla veljensä haluja. Mutta eihän Iika ole siinä hetkessä, Iika on taivaalla tähtien kanssa. Perhonen osaa sittenkin lentää, se lentää yhä korkeammalle, kunnes tähdet hymyilevät sille saaden sen räpyttelemään siipiään nopeammin. Se tuntee onnellisuutta, kipinöivää voimaa kaikkialla pienessä perhosen ruumiissaan.

Ja Cyan irroittautuu suudelmasta. Iika avaa silmänsä tähtien kadotessa alitajunnan perukoille. Perhonen haihtuu hänen mielestään. Suudelma maistuu yhä huulilla.
”Minä en voi sille mitään, Iika”, Cyan sanoo kuulostaen ensimmäistä kertaa aidosti pahoittelevalta, ”sinä vain saat minut toimimaan näin. Se johtuu sinusta. Minä en voi katsoa sinua tuntematta suunnatonta rakkautta kaikkialla kehossani. Kun katson muita naisia heimossa, tunnen jokaisen miehenosan kehossani surkastuvan pois. Mutta sinä, Iika... sinä sytytät ne eloon. Sinä teet tästä jonkin arvoista.”

Tähtiä, Iika. Ajattele tähtiä.

Iika pudistaa päätään. Hän ei voi olla pudistamatta. ”Sinä olet harhainen”, hän uskaltautuu sanomaan. Veljen lempeys viipyilee kasvoilla vielä hetken, kunnes kulmat kurtistuvat ja silmät kovenevat. Iskuvalmis petoeläin.

”Harhainen?” Sana kietoutuu heidän ympärilleen, se tekee ilmasta raskasta. Cyanin keho on jännittynyt kaikkialta, Iika voi miltei haistaa hänen vihansa. ”Sinä kutsut minua harhaiseksi, kun osoitan rakkauttani sinuun?”
”Sinä et saa tuntea noin, se on väärin. Sinä koet minut jonkinlaisena harhana, ajattelet minut jonakin muuna kuin omana siskonasi. Sinun täytyy vain kuvitella, sillä eihän... eihän kukaan voi rakastaa omaa sisartaan kuten vaimoa rakastetaan.” Se on ensimmäinen kerta, kun Iika avaa tuntemuksiaan veljelleen. Kertoo tälle ajatuksensa lähes sellaisina kuin ne ovat. Cyanin piirteet kiristyvät entisestään.

”Jatka toki. Sinulla on varmasti muutakin sanottavaa minusta.”
”Etkö sinä näe, etkö sinä tunne, miten minä vastustan sinua jokaisella osallani, kun tahdot ottaa minut? Vihaan jokaista sekuntia siitä, mitä me – ei, vaan mitä sinä teet?”
Iika tuntee hengityksen vaikeutuvan sanojen myötä, hän miltei huohottaa. Hän tietää, ettei Cyanilla ole aavistustakaan siitä, mitä hän tuntee. Cyan kuvittelee Iikan olevan harhassa yhtä lailla mukana.

Seuraavat sekunnit tapahtuvat niin nopeasti, ettei Iika ehdi ajatella niiden aikana paljoakaan. Cyan tarttuu Iikaan voimakkaasti painaen tämän kiveä vasten. Hän painaa Iikaa alas kovemmin kuin koskaan aiemmin, ja hetkeksi kipu sumentaa Iikan ajatuksenjuoksun. Ei ole edes tähtiä pelastamassa, kipu värittää ne verenpunaisiksi.
Vaatteita ei vain riisuta, ne revitään rikki kuin Iika olisi saaliseläin. Liikkeet ovat voimakkaita, nopeita riuhtaisuja. Iika tuntee Cyanin kaikkialla kehossaan, hän tuntee, miten jokainen osa hänestä mätänee hitaasti oman veljen otteissa. Hänestä tulee kelvottomampi ja huonompi kuin koskaan. Veli käy kaikkialla hänessä, ei jätä mitään kohtaa merkitsemättä omakseen. Kukaan muu ei koskaan saa häntä, ei samalla tavalla, ja se tekee hänestä likaisemman kuin kenestäkään metsässä.

Iika ei pysty hengittämään. Kipu on liian voimakas, syyllisyys sitäkin voimakkaampi. Hän ei enää koskaan avaa suutaan vastustaakseen veljeään, ei ikinä, sillä tämän se hänelle maksaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, mutta tämä on pahinta, mitä Iikan vartalolle on koskaan tehty. Häpeä ja viha siirtyy Cyanin huulilta kaikkialle Iikan kehoon, mutta Iika ei tahdo veljen lopettavan. Hän toivoo, että muuttuisi tunnottomaksi olennoksi, pelkäksi pieneksi perhoseksi, joka lipuisi tiedottomana avaruuteen, sulaisi yhdeksi tähtien kanssa.

Nälkä: luku 19 / TOINEN OSA

* Toisella osalla tarkoitan tarinan toisen vaiheen, menneisyyttä käsittelevän jakson alkamista.

Luku 19 (Maa, 3012)

Hennot kädet on kiedottu kehon suojaksi. Tavasta, jolla sormet puristavat hartioita, voi päätellä kokonaisen elämänkerran. Jokin nuoren tytön silmissä saa hänet näyttämään hauraammalta kuin muut, mutta se ei ole tapa jolla hän katsoo. Se on tapa, jolla häntä katsotaan. Punaruskeissa silmissä näkyy ihmisten katseiden jäljet.

”Minä tapoin itseni tänään”, karkaa kalpeilta huulilta. Ääni ei värise, se kuulostaa pikemminkin kyllästyneeltä. ”Kävelin lampeen ja tunsin, miten kylmä vesi ympäröi minut kaikkialta, kunnes en enää voinut hengittää. Minä kuolin.”
Poika hänen seurassaan on saman ikäinen, mutta jo pelkkä pituus antaa vaikutelman, että hän olisi vuosia vanhempi. ”Sinä olet elossa, Ilse. Onneksi.”
”Ei, olen varma, että se onnistui tällä kertaa. Minä tapoin itseni tänään, etkö sinä usko minua, Rani?” Ilsen silmät harhailevat tilassa, mutta eivät löydä pistettä, johon keskittyä.

Rani huokaisee syvään ja istuutuu sammaloituneelle kivelle Ilsen viereen. Hän ei kiedo käsiään tämän ympärille, ei vielä. Ilsen pitää olla valmis fyysiseen tukeen, siitä pitää tulla merkki Ranille. 

”Sinä et tapa itseäsi. Sellaista ei tehdä tässä maailmassa, jossa joudumme taistelemaan elämästämme päivittäin luonnon armoilla.” Rani tietää, että hänen pitäisi sanoa jotakin siitä, kuinka tärkeä Ilse on kaikille Korppiheimossa. Kertoa hänelle, miten häntä rakastetaan. Se ei ole totta, eikä Ilse nielisi sitä. Edes Ranin pyyteetön rakkaus ei riitä, Ilsen pitää kuulla luonnosta. Luonto on ainoa asia, jonka vuoksi hän voisi kuvitella elävänsä. ”Olisi suuri rikos luontoa kohtaan riistää oma henkensä, osoittaa kiittämättömyytensä meille suodusta elämästä. Joudumme taistelemaan, koska niin on tarkoitettu.”

Nyt on Ilsen vuoro huokaista. Se on hyvä merkki. Se ei ole tärinää tai hysteeristä huutoa, joten se kelpaa Ranille. ”Ilse...” Rani aloittaa lausumalla varoen tytön nimen. ”Tiedäthän sinä, että tänään on minun juoksuvuoroni?” Hetken hän luulee aiheuttaneensa uuden räjähdyksen Ilsessä, mutta hetken tämän kasvoilla viipynyt kauhu katoaa nopeasti. Rani ei koskaan tiedä, uskaltaako jättää Ilseä yksin ja lähteä juoksuvuorolleen Pääheimoon asti.

”Mene sitten jo, et sinä tämän yön aikana ehdi Pääheimon maille.” Ilse naurahtaa, mutta tuskin sanoilleen. Rani tietää, että tytön päässä käy paljon sellaisia ajatuksia, joita hän ei sano ääneen, mutta jotka vaikuttavat hänen kehoonsa. ”Pääheimoon viestiä kuljettavia on aina kutsuttu juoksijoiksi, mutta eiväthän he juokse”, Ilse lisää. Rani ei tiedä, miksi puhe siirtyy juoksijoihin, mutta uusi puheenaihe kelpaa. 

”Minä juoksen aina”, poika vastaa alkaen sitoa remmejä kenkiinsä.
”Tiedän sen”, Ilse vastaa uskaltaen jo hymyillä, ”mutta sinä olet sinä, et he.”
Rani nousee ylös hymyillen Ilselle. ”Tietenkin.”
”Mene jo”, Ilse sanoo jo huomattavasti voimakkaammalla äänellä. Vahvemmalla. Kääntyessään poispäin Ranin on mahdotonta ajatella, että samainen tyttö on muutamaa minuuttia sitten ilmaissut tappeneensa itsensä.

* * *

Kun pakollinen on sanottu, kiusallisuus tuntuu niin raskaana ilmassa, ettei Rani pysty keskittymään edes lintujen kamalaan ääntelyyn. Linnut tuntuvat vain sävyttävän ahdistavaa tunnelmaa entisestään. Rani ei katso niitä, sillä hän tietää, että yksikään niistä ei näytä siltä, miltä pitäisi.

Ja kaikkein suurin lintu, kaikkien pienten lintujen johtaja, katselee häntä oransseilla silmillään. Edelweiss näyttää ajattomalta, hän olisi voinut olla olemassa tuhansia vuosiakin sitten. Rani ei kuitenkaan tunne oloaan epämukavaksi enää kauaa, sillä joka kerta kun Pääheimon johtaja avaa suunsa, kaikki tunteet katoavat. On vain Edelweissin ääni, joka täyttää hänet.

”Kerro lisää Ilsestä”, Edelweiss käskee. Hän kuulostaa aidosti kiinnostuneelta.
”Hän on suunnitelmamme ydin”, Rani jatkaa pitäen katseensa yhä naisen silmissä. ”Ilsessä on suunnattomasti potentiaalia. Katkeruuden pystyy aistimaan jo pelkästä tavasta, jolla hän kävelee. Se tyttö vihaa jokaisella solullaan Korppiheimoa ja itseään, itseään varsinkin. Kunpa tietäisin, millä sellaisen määrän vihaa voisi kohistaa ainoastaan Korppiheimoon.”

Edelweiss naurahtaa kevyesti, ja Rani on varma, että jos kevät kuulostaisi joltakin, se kuulostaisi Edelweissin naurulta. Nauru on niin suuressa ristiriidassa heidän keskustelunaiheensa kanssa. Kun puhuu maailmasta ja sen kohtalosta, nauru on se, jota keskustelun odottaisi vähiten sisältävän. Mutta sehän on vain naamio.

”Ilsehän osaa myös välittää”, Edelweiss sanoo peittämättä vihjettä äänessään. ”Olet antanut minun ymmärtää, että te olette melkoinen parivaljakko.”
”Emme sillä tavalla, jolla haluaisit.”
”Ei sillä ole merkityksiä, millä tavalla rakastatte toisianne”, Edelweiss sanoo, ”kunhan rakkaus on tarpeeksi suurta.”
Rani siristää vihreitä silmiään. ”Mitä sinulla on mielessäsi?”
Nyt Edelweissin nauru kuulostaa lintumaiselta. Hän heilauttaa kättään kuin asia ei olisi lainkaan tärkeä. ”Mitään tärkeää ei tule tapahtumaan vielä kahteen vuoteen, mutta voimme aivan hyvin alkaa pohjustamaan loisteliasta tulevaisuuttamme jo nyt.”

Rani nyökkää sen merkiksi, ettei ymmärrä vielä tarpeeksi, ja naisen tulee jatkaa.
”Kun ensi kertaa näin unia jatkeellisista ja siitä, millainen maailmamme joskus oli, tämä suunnitelma muodostui mielessäni.” Jokainen sana on tarkoituksellisen teatraalinen, Rania raivostuttaa naisen esitys. Jos hän vain osaisi ilmaista itseään luonnollisemmin.

 ”Tämänhetkinen tavoite on saada Ilse perustamaan oma heimo.”
Ranin mustat kulmat kurtistuvat. ”Oma heimo? Miksi?”
”Korppiheimo on ainoa alkuperäisistä heimoista, joka noudattaa perinteitä kunnolla. Mitä luulisit heimosi sanovan, jos kertoisin heille siitä, mitä maamme voisi olla? Tai mitä se on ollut kauan ennen meitä?”
”He eivät enää luottaisi maamme johtoon ja ryhtyisivät kapinaan. Pitäisivät sinua järkesi menettäneenä.”

Ranin ilme kirkastuu, kun ymmärrys lävistää hänen tajuntansa. ”Sinä haluat eroon Korppiheimosta, sillä se on visiosi tiellä”, hän lausuu hitaasti. ”Ja Ilse? Miten Ilse tähän liittyy?”
”Ilse on ainoa, joka pystyy omin voimin tuhoamaan Korppiheimon.”
”Hän on heikko.”
”Älä koskaan aliarvioi vihan voimaa.”
Rani pysyy hiljaa hetken, kunnes lintujen ääntely taustalla käy liian piinalliseksi. ”Olisi paljon helpompaa vain tuhota omakätisesti Korppiheimo kuin antaa Ilsen katkeroitua tarpeeksi.”
”Aivan varmasti. Muu Pääheimo pitäisi varmasti mainiona ideana lähteä tuhoamaan muita heimoja”, Edelweiss sähähtää. ”Sinä ja muutamat muut tarkoin valitut henkilöt ovat ainoita, jotka tietävät tulevaisuusvisiostani – kaikesta siitä, mitä uneni ovat minulle kulkijoiden menneisyydestä kertoneet.”

”Ja ajattelet, että Ilsen puskeminen reunan yli olisi helpompaa? Ei ole takeita, että mikään saisi häntä niin katkeraksi, että hän tappaisi heimon, johon hän on kuulunut koko ikänsä. Siitäkin huolimatta, että hän vihaa lähes jokaista siellä.”
”Siinä tilanteessa syyllisyys olisi ainoastaan Ilsen, eikä kauan hänenkään, sillä heimosta lähdettyään menneisyyttä ei ole olemassakaan. Lakimme on surullisen täydellinen.” Edelweiss kiertää Rania tarkistaakseen sanojensa reaktion hänen koko kehossaan. Linnut häkeissä alkavat pitää entistä suurempaa ääntä, ja Rani yrittää kaikin tavoin pitää keskittymisensä naisessa eikä hänen linnuissaan. 

”Selvä, mestari Edelweiss”, Rani vastaa kumartaen, ”mitä haluat minun tekevän Ilsen suhteen?” Pelkkä tytön nimen lausuminen johtajan kuullen sattuu, hänestä tuntuu, että jokaisella kerralla hän halventaa Ilseä. Hän kertoo välittävänsä Ilsestä samalla, kun siirtää häntä shakkilaudalla ruudusta toiseen.

Edelweiss laskee kätensä yhdelle häkeistään ja avaa sen. Lintu sen sisällä on pahoin epämuodostunut, sillä on kahden siiven sijasta kolme. Kolmas siipi on eri väriä kuin muu lintu. Kun lintu pyrkii vapauteen, sen kaikki kolme siipeä liikkuvat eri suuntiin ja saavat koko eläimen putoamaan maahan rääkäisten. Rani irvistää.

”Lähde Korppiheimosta ja katsokin, että Ilse syyttää heimoaan siitä. Hän rakastaa sinua tarpeeksi katkeroituaakseen. Kun hän on tehnyt tuhojaan Korppiheimossa, voitte perustaa oman rakkaan heimonne ja koota hylkiölauman ympärillenne. Kunnes kahden vuoden päästä minulla on sinulle jälleen tehtävää.”
”Suunnitelmassa on valtavasti aukkoja. Entä, jos Ilse tappaakin itsensä heimonsa sijaan?”
”Kaikessa on aukkoja, Korppiheimon Rani, mutta minä olen kokenut ja nähnyt enemmän kuin sinä”, Edelweiss sanoo kuulostamatta ylimieliseltä, ”sinuna luottaisin siihen.”

Rani huokaisee. On täysin turhaa yrittää puhua nykyhetkeä toiseen suuntaan, sillä nainen on todennäköisesti suunnitellut senkin jo muutamia vuosia sitten. Jokainen nyt lausuttava sana on tarkoin etukäteen suunniteltu.
”Entä kahden vuoden päästä? Mitä silloin tapahtuu?”
”En tiedä tarpeeksi hyvin kertoakseni”, Edelweiss sanoo kumartuen linnun puoleen. Hän katkaisee sen niskat vain kevyellä ranneliikkeellä. Se näyttää aivan liian helpolta. ”Näiden lintujen kanssa leikkiminen ei ole vielä opettanut minulle riittävästi.”

”Miksi lintuja, mestari Edelweiss? Luoko niiden tappaminen vallantunnetta vai onko se muuten vain tyydyttävää?” Rani ei peitä halveksuntaansa, hän tahtoo Edelweissin ottavan sen syliinsä ja tutkivan sitä. 

Nainen kuitenkin vain nauraa. Tämä ei ole hänen yleinen naurunsa, tällä kertaa nauru on korkeampi ja viattomamman oloinen. Sekin on varmasti tarkoin harkittua käytöstä. ”En saa minkäänlaista tyydytystä elävien olentojen tappamisesta, se on pelkästään turhaa. Tiedätkö, Korppiheimon Rani, minä rakastan kaikkea, mikä elää. Sen kanssa on joskus suunnattoman raskasta elää.”
”On vaikeaa kuvitella, että rakastat kulkijoita, joiden tuhoa suunnittelet.” Rani luo samalla hienoisia paheksuvia katseita kuolleeseen lintuun maassa. 

”Kaikki, jotka kuolevat suunnittelemani tulevaisuuden puolesta, kuolevat kauniimmin kuin voisi toivoa. Jokainen kuolee, joten miksei kuolema voisi olla myös hyödyksi?” Edelweiss tutkii ripsiään räpäyttämättä Ranin reaktiota. ”Tiedän, miltä tämä kuulostaa sinun korviisi. Mutta sinä et ole ollut unissani. Sinä et ole nähnyt sitä loistetta, joka sillä maailmalla oli yllään. Et rakastunut siihen kaikkeen.”
Rani pudistaa päätään. Hän elää samasta unelmasta tietämättä, mitä se oikeasti edes tarkoittaa.

”Ja kun sanoin rakastavani sitä ja tätä maailmaa, tulin lausuneeksi kaiken sen, mitä minulla on salattavaa. Minä ymmärrän, näen ja koen paljon enemmän kuin kukaan, ja vaikka keskusteluni kulkijoiden kanssa olisi kuinka vertaista, he eivät voisi koskaan rakastaa minua yhtä suuresti kuin minä heitä kaikkia. Ymmärrän heistä kaiken vain katsomalla heidän silmiään.”

”Tuon kaiken perusteella koet olevasi kovin erityinen, ymmärrän kyllä. Se ei silti selitä minulle lintukokeitasi. Ymmärrän viehätyksesi tulevaisuuteemme, mutten sitä, miten näiden olentojen repiminen kappaleiksi auttaa siihen.”
”En koe olevani erityinen”, Edelweiss sanoo ensi kertaa sellaisella äänellä, joka kuulostaa aidolta. Se on heikompi kuin aiemmat äänensävyt. Hänen aksenttinsa on vahvempi. ”Koen olevani eristyksissä. Rakkauteni ei saavuta teitä kaikkia, koska koen sen niin eri tavalla.”

Edelweissin koruin koristeltu käsi silittää kuolleen linnun kolmatta, ylimääräistä siipeä. ”Ja nämä olennot... te olette aivan samanlaisia, te tavalliset kulkijat. Heitä on testattava, ennen kuin he ovat valmiita suunnittelemaan yhdessä kanssani ihmiskunnan menneisyyden palauttamista nykyisyyteen. Vaikka heitä leikkelisi ja satuttaisi, he eivät muutu.” Edelweiss nousee ja astelee toisen häkin luo. Sen sisällä olevalta linnulta puuttuu toinen jalka kokonaan. ”Vaikka repisin yhdeltä jalan, muut eivät opi toimimaan siten, ettei niiltä kiskottaisi jalkaa. Tai jos haavoitan yhden linnun siipeä, se pyrkii silti lentämään, vaikka tietää sen olevan mahdotonta.”

”Niiden ajattelu ei ole ihmisen vertaista”, Rani korjaa. ”Kokeesi ovat turhia.”
”Todistit juuri minun väitteeni oikeaksi. Teitä voi todella verrata näihin lintuihin.” Edelweiss pitää piinaavan pitkän tauon, ja tällä kertaa Rani on varma, että hän tekee sen vain kiusoitellakseen. ”Nämä linnut eivät ajattele tarpeeksi monimutkaisesti oppiakseen sitä, mitä haluan heille opettaa.” Edelweiss hymyilee, mutta Rani ei näe hymyä. Hän näkee vain innostuneen kiillon oransseissa silmissä. Hän näyttää aivan yhtä luonnottomalta kuin lintunsa. ”Ettekä te kulkijat ajattele tarpeeksi monimutkaisesti voidaksenne oppia sitä kaikkea, jonka minä jo tiedän ja tahdon teidänkin tietävän.”

Rani ymmärtää naisen olevan oikeassa itsestään. Hän suunnitelmineen todella on eristyksissä kaikissa muista. Sellainen yksinäisyys tuntuu varmasti raskaammalta kuin mikään. Ja tieto siitä, että Rani on mukana sellaisessa suunnitelmassa, tuntuu vähintään yhtä suurelta taakalta.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Lumo

Lasilattia kattoi koko maailman,
ja sen läpi kasvavat ruusut kasvoivat taivaisiin asti

- -

Sinun silmäsi heijastavat tähtien valoa. Tähdet eivät tuiki yllämme, mutta joka kerralla, kun katson kullanhohtoisiin silmiisi, minä tiedän, että ne ovat jossakin korkeammalla, yläpuolellamme. Sinä saat minut uskomaan toivoon yhä uudelleen ja uudelleen, tarvitsen vain pilkahduksen sinun tavastasi katsella maailmaa. Sanot usein, että minulla aurinko naurussani. Ehkä onkin. Mutta sinun silmäsi, niiden lumo on jotain suurempaa.

”Atlas”, minä maistelen usein sinun nimeäsi, ja sinä käännyt katsomaan ja hymyilet pienesti. Katseesi kysyy, mitä minä milläkin kerralla haluan. Nyt minä haluan vastauksia. ”Muistathan sinä ne tarinat, joita olen kertonut sinulle tähdistä?”
Naurahdat. Sipaiset kullankeltaisen hiussuortuvan korvasi taakse, sen samaisen, joka karkaa aina kampauksestasi. ”Tietysti”, sanot ja annat hymyn kuolla kasvoillesi, ”mitä niistä?”
”Uskotko sinä vielä, että tähdet ovat puolellamme tänä yönä?”

Surumielinen naurahdus, asennon vaihto. Sinä et ole enää edessäni sinä, vaihdat tunnelman toiseen ja esiinnyt edessäni maski todellisuutesi tiellä. En näe sinua, mutta kuulen sanasi. ”En uskonut niitä koskaan.” Ei, se et ole sinä. Se et voi olla sinä. Sinä et koskaan menettänyt toivoasi, sinä olit kirkkain kaikista.

”Mercury, meillä ei ole toivoa. Ei monikkona eikä yksikköinä.”
”Ne tuikkivat yllämme. Toivon tähdet, Atlas, toivon –”
”Minkä toivon?” Ilmeesi haipuu pois, kasvosi tyhjenevät tunteista. Epäuskoisuus lipuu harmauteen. Mutta sinä vain jatkat puhumista sanoilla, joita en tahdo kuulla. ”Emme voi elää niin naiivejen kehysten sisällä, ne pienenevät pienenemistään. Emme mahdu enää niiden sisään.”

Kehysten. Sinä puhut kehyksistä, ja vaikka tiedän sinun käyttävän sitä sanaa vain, koska olet taiteilija, näen siinä suuremman yhteyden. Näen uneni, jossa istun lasilattialla iso kehys edessäni ja katselen maailman muuttuvan ympärilläni. Uskon katselevani sitä lattialta käsin, havaitsevani lasin ympärilläni liikkuvan ja muodostavan kuvioita. Ruusuja kasvaa lattiasta, mutten ole varma seisonko niiden alla vai päällä, maailma jatkuu kaikkialla ympärilläni. Ja sitten olet sinä. Sinä seisot kaiken sen keskellä, ojennat kätesi, mutta kun yritän tarttua, käteni menee sinun lävitsesi enkä pääse enää ylös. Sinä olet kehysten toisella puolella, tähtien seassa. Tähdet ovat aina olleet ennemmin sinun kuin minun puolella, mutta en tunne siitä katkeruutta tai surua. Olen jo tunteiden ulkopuolella.

Unesta ei saa koskaan kiinni, en ikinä herätessäni tavoita tunnetta, jonka uni minussa aiheuttaa. Se katoaa lasimaailman hohtoon ja jatkuvaan muutokseen, mutta pysyy ehjänä. Kenties se kasvaa yhdeksi uudeksi ruusuksi lasin läpi. Mitä ikinä se tarkoittaakin.

”Meillä on pakko olla toivoa, emme me muuten selviä”, sanon, mutta sinä pudistat päätäsi. Sinäkin olet jo kaukana, kenties ulottumattomissani. Tunne sisälläni ei vieläkään kerro nimeään.
”Ne tähdet, Mercury, ne ovat sammuneet jo ajat sitten, jos koskaan tuikkivatkaan.”
”Ei.” Nyt on minun vuoroni pudistaa päätäni. ”Ole kiltti, äläkä sano noin enää koskaan.”
”Tämä maailma ei anna meidän olla sitä, mitä me todella olemme. Vapautemme on illuusio. Miten sinä vielä kuvittelet, että meillä kahdella olisi mitään mahdollisuuksia siihen faktaan nojaten, keitä me olemme?”
”Minä olin seitsemäntoistavuotiaaksi samassa huoneessa, sidottuna ja nälkäisenä. Sitten katosin tuntemusten maailmasta, unohdin janon ja nälän. Lopulta ainoa nälkä, jota tunsin, oli nälkä vapautta kohtaan. Minun jos kenen pitäisi olla puhumatta toivosta, ja silti se olet sinä, joka et usko puheisiini tähdistä.”

Käännät katseesi pois. Kenties et halua minun näkevän, että se et ole enää sinä, joka katsot minua kultaisilla silmilläsi. Olet päästänyt itsesi pois. Kurkkuani kuristaa. Ensimmäistä kertaa useaan vuoteen tunnen halua satuttaa itseäni fyysisesti, niin paljon sinun hiipumisesi minuun sattuu.

”Lopetetaan tämä keskustelu vielä, kun voimme tehdä sen rauhallisesti.” Nouset ylös. Avaat hiuksesi, kiharapilvi solahtaa harteille. Olet niin kaunis. Satutat minua.
”Olemme tainneet jo ylittää sen rajan”, huokaisen. ”Atlas, minä...”
”Älä.” Yksi sana. En murru. En satuta. En sinua enkä itseäni. Uusi ruusu kasvaa lasin läpi.
”Kirjoitetaan meitä opastavat tähdet uudelleen, tehdään niille uusi tarina. Meidän tarinamme. Me olemme voimakkaimmat.”
”Voimakkaimmat, mutta siltikään emme voi muuta kuin paeta. Itseämme, toisiamme, maailmaa. Usko minua, ne muut saavat meidät vielä kiinni. Me joudumme vastaamaan siitä, että olemme voimakkaimmat. Meidänlaisemme eivät kirjoita tähtiä, meidänlaisemme tuhoavat ne.”

Otteeni lipsuu. Käsi hapuilee, mutta ei kosketa, väistät ja kävelet keittiöön. Suljen silmäni. Näen lasikaton, lasilattian, hennon mutta varman maailman ja tuhannet ruusut ympärilläni. Sinä et ole siellä enää. Kehys on kadonnut, en näe enää tähtiä sen takana. En näe sinua.

Yritän tapailla sanoja. Kertoa sinulle, että minä välitän niin paljon että annan sen tuhota itseni, että haluan pitää tästä hetkestä tiukemmin kiinni kuin minuuteni rippeistä. Mutta sinä olet jo kaukana. Jään yksin, taas yksin. Toivon ruusujen lakastuvan, mutta ne kasvavat kasvamistaan, kunnes ulottuvat tilan ulkopuolelle, tähtiin. Ne pääsevät sinne, minne me emme koskaan pääsisi. En huomaa kyyneliä kasvoillani ennen kuin ne alkavat sumentaa näkökenttääni.

On totta, että otteen voi menettää ennen kuin sitä koskaan kunnolla saakaan.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Puoliksi paha -trilogia




Puoliksi paha -trilogia, Sally Green 

Kuten jotkut ovat ehkä jo saattaneet havaita, olen ottanut uudelleen käyttöön kirja-arvostelusivun tässä blogissa. Sieltä löytyy niin muutaman vuoden vanhoja arvosteluja kuin vähän uudempiakin, päivittelen sinne aina satunnaisesti jos tekee mieli kirjoittaa isommasti jostakin teoksesta. Syy, miksi kirjoitan tästä trilogiasta ihan oman postauksen, on se, että olen lähinnä raivoissani sen vuoksi.

Minulla on kaksi ristiriitaista periaatetta lukemisessa. Ensimmäisen mukaan huonoja kirjoja ei lueta, ja toisen mukaa sarjaa ei jätetä kesken, jos sen vain suinkin voi loppuun lukea. Vihasin ensimmäistä osaa, Puoliksi pahaa, mutta lähdin epätoivoisesti yrittämään toista. Se oli ihan yhtä huono. Koko trilogia tuntui tökkivän hirvittävästi, mutta päätin kuitenkin lukea sen, jotta tiedän, mitä haukkua.

Mikä tässä sitten mätti? Tai pikemminkin, mikä mätti eniten? Maailma. Tämä tarina sisältää paljon informaatiota, jota ei jostain syystä vaan kerrota. Edetään vaan tapahtumasta toiseen eikä valoiteta lainkaan, mitä ja miksi. Hahmoista en edes aloita vielä, sillä itse maailma jää niin latteaksi. Konsepti ei ole mitenkään hirveän omaperäinen, - nuori poika on puoliksi musta, puoliksi valkoinen noita ja ah-niin-spesiaali tämän vuoksi - joten se tarvitsisi tuekseen edes hitusen maailmanrakennusta. Mutta ei. Ei visuaalisia kuvauksia mistään, ei selityksiä yhtään millekään. Suuren, taikaa ja noitia sisältävän maailman tulisi edes olla pohjustettu jollakin tavalla.

Ennen kuin alan monologini hahmojen ja juonen hirveydestä, haluan hämmentyä hetken Greenin kirjoitustyylistä. Hän ei osaa luoda tarinaa? Okei. Hän ei osaa edes kirjoittaa? Ei pitäisi olla okei. Puoliksi pahassa ja Puoliksi villissä apahtumia vain kuljetetaan eteenpäin vailla mitään intensiteettiä. Porukkaa kuolee, Nathan kokee yhtä jos toista hirveää, ja silti kirjoitustyyli pysyy tosi yksinkertaisena. Välillä aloin nauraa ääneen, niin outoja ja jopa typeriä sanavalintoja kirjoista löytyi. Kaikkein tuskallisinta oli ainakin ensimmäisessä kirjassa kokeiltu yksikön toinen persoona, joka ei mielestäni sopinut kirjaan ollenkaan. Green kikkaili myös kirjan rakenteen ja visuaalisuuden kanssa, mikä vaikutti minusta lähinnä yritykseltä olla erilainen. Se olikin ehkä ainoa asia, jossa tämä kirjasarja yritti olla jotakin muuta kuin kliseinen.

Eniten näissä kolmessa kirjassa nyppivät kuitenkin itse hahmot. Yhdessäkään hahmossa ei ollut syvyyttä. Vaikka kirjan asetelma yritti leikkiä hyvän ja pahan häilyväisyydellä, kaikki hahmot olivat stereotyyppisesti joko viattomia pikku enkeleitä tai raakalaisia. Loppujen lopuksi koko hyvän ja pahan käsitteillä ei ollut mitään merkitystä loppuratkaisun kannalta. Vihasin Nathanin suuren rakkauden - ja viimeisessä kirjassa vihan - kohdetta Annalisea erittäin verisesti. Annalise oli stereotyyppinen kannesta kanteen, hahmo ei muuttunut ei sitten mihinkään. 

Nathanin hahmoa taisin inhota kaikkein eniten. Hän haistatteli muille jatkuvasti, oli uskomattoman epäkohtelias ja taisi saada kaiken anteeksi vain, koska "hänellä nyt oli puoliverisyytensä takia niin hirvittävän rankkaa". Pahinta oli se, miten hän kohteli parasta ystäväänsä Gabrielia (joka oli näin ohimennen ainoa hahmo, josta pidin). Hän piti poikaa täysin itsestäänselvyytenä, suuteli tätä koska huvitti (eli leikki tämän tunteilla jatkuvasti) ja lopulta päätti kuitenkin rakastaa tätä samalla tavalla kuin hän rakasti Nathania. Okei, hyvä juttu, että poikaparejakin kirjoitetaan nykyfantasiaan, mutta tämä suhde oli todella epätasa-arvoinen alusta asti. Gabriel ei koskaan syyttänyt Nathania mistään, vaikka tämä sylki hänen naamaansa ja tuli myöhemmin katumapäälle. Haloo? En sietänyt sitä, miten kaikki kuittaantui muutamalla suudelmalla ja sillä, että Nathan vihdoin palasi Gabrielin syliin. Ihan uskomattoman huonoa hahmojen kirjoittamista ja ylipäätään sen hyväksymistä, että voihan se toinen olla kusipää ja käyttäytyä ties miten, kyllä se saa anteeksi koska voih rakastan sinua ikuisesti. Ei sen niin pitäisi mennä.

Kirjojen yleinen tunnelma jäi tosi latteaksi, ainoat oikeasti hyvät kohdat olivat yksityiskohtaiset kidutuskohtaukset ja ne harvat kohdat, joissa Gabrielilla ja Nathanilla näytti menevän ihan mukavasti. Puoliksi poissa loppui aivan liian nopeasti ja turhan töksösti, mutta sitä melkein osasinkin odottaa. Onneksi loppuun oli jätetty pakollinen ja ennalta-arvattava draama, se oli mielestäni ihan oikeutettua kaiken Nathanin töppöilyn jälkeen. Ihan viimeinen luku sai minut jopa hymyilemään, olin tyytyväinen loppuun. 

En tosiaankaan suosittele kenellekään, mutta as said, lukijoita on monenlaisia. Olen kuullut monien pitävän näistä, ja siksi kenties olinkin yllättynyt siitä, etten sietänyt näitä. Visuaalinen puoli tosin saa suuret pisteet, kansikuvat ovat uskomattoman upeita. Varsinkin Puoliksi villi on kaunis katsella, rakastan virheän sävyjä ja muotoja kannessa.

Summa summarum: ei kiitos ja seuraava kirja käteen.