Luku 37: Vanha ystävä
Taivas. Rani ei koskaan kyllästyisi katsomaan taivasta. Se ei riipu raskaana hänen yllään, se ei ole kuten paksu kivinen katto, jota kohti hän on kurottanut koko elämänsä. Nyt hän on täällä, hengittää ilmaa syvälle keuhkoihinsa ja katsoo taivasta, joka aukeaa suurena hänen yllään. Nori ja Beth ovat hänen vierellään, koko maailma odottaa. Kaikki selvinneet ovat tässä.
Rani pysyy hädin tuskin pystyssä. Nori makaa maassa selällään, Beth on kyyristynyt Ranin jalkojen juureen. Ranin ruumis on kiveä, raskas kallio, joka painaa häntä kohti maata. Mutta hän näkee taivaan ja niin moni selvisi tänne saakka.
Moni itkee. Pelosta, kauhusta, kaipuusta, kuka mistäkin. Se on nyt ohi. Vuosisatojen odotus on ohi, he ovat täällä, maan päällä. Minkä hinnan he ovatkaan siitä maksaneet. Kukaan ei pitkään aikaan sano mitään. Kaikki vain siristelevät silmiään ja haukkovat henkeään, yrittävät tottua maailmaan, joka on vieras ja tuore.
”Sinä…”
”Te… te olette meidän pelastajamme.”
”Sinä kutsuit auringon…”
”Ja sinä pidit kiviä ylhäällä…”
”Te olette syntyneet pelastamaan meidät.”
Rani pudistaa päätään. Hän tekee sen Norinkin puolesta. Nori on liian uupunut nousemaan ylös.
”Emme me ole pelastajia… me vain… me…”
”Antakaa näiden nuorten levätä”, kuuluu Isaiaksen tasainen, lempeä ääni Ranin takaa. Mies kävelee hänen luokseen ja painaa käden hänen olalleen.
”Olette tehneet tarpeeksi. Saat nyt levätä.” Isaiaksen katse kiertää. ”Levittäkää sanaa niillekin, jotka ovat jo ehtineet lähteä tutkimaan ympäristöä – näiden nuorten täytyy saada olla rauhassa. He ovat tehneet tarpeeksi.”
Ja silloin Rani sallii itsensä romahtaa. Hän putoaa polvilleen maahan. Kyyneliä tippuu poskille. Väkijoukko alkaa hälvetä. Isaias jää siihen, heidän vierelleen. Vasta silloin Rani hivuttautuu lähemmäs Bethiä ja Noria, jotka ovat molemmat niin hauraita, että Rani tahtoisi ottaa heidänkin kipunsa, kantaa sen kaiken.
”Rakkaat…”
Nori vain huohottaa. Tytön rinta kohoilee ja laskee.
”Nori, selviäthän sinä?”
Nori katsoo Rania pitkään. Katse kertoo kaiken. Valo läikkyy heidän välillään.
Rani kääntää katseensa Bethiin. Mies itkee niin hillittömästi, ettei Rani ole varma, ymmärtääkö tämä edes heidän olevan vihdoin maan pinnalla, kirkkaan taivaan alla. Rani menee varoen lähemmäs eikä enää piittaa siitä, että Isaias on vieressä, että kaikki muut kulkevat heidän ohitseen. Valonkantajia ei enää ole. Järjestys voi kenties asua ikuisesti heidän luissaan, Beth voi aina olla muille ensisijaisesti mestari, mutta Rani ei enää välitä, Rani on kannatellut maailman painoa harteillaan. Rani kuljettaa kätensä Bethin mustiin suortuviin, silittää ja hellii.
”Rakkaimpani… Olet elossa. Sinä selvisit.”
Beth ei pysty puhumaan, mies painaa vain päänsä Ranin olalle. He ovat siinä pitkään, niin pitkään, että Beth saa henkeä eivätkä kyyneleet enää kastele Ranin paljasta olkapäätä. Rani ei voi sanoa mitään Ingvarista, ei sanaakaan, mutta hän silittää Bethiä hiljaa ja toivoo, että se riittää.
”Rani…” Muuta Beth ei sano. Uupuneena mies käpertyy Ranin syliin ja sulkee silmänsä.
”Olen sinusta niin ylpeä”, Rani kuiskaa sukien hellästi Bethin hiuksia. ”Se on ohi nyt. Kaikki se.”
Sen voi viimein jättää taa.
Isaias on tutkii Noria heidän vieressään eikä sano mitään.
”Olet kunnossa”, Isaias sanoo Norille. ”Fyysisiä vammoja ei ole. Tilassasi on kyse valosta. Tämä… tämä kestänee useamman päivän tasoittua. Tule kertomaan minulle kaikista poikkeavista tuntemuksista kehossasi.”
Nori kykenee vain räpyttelemään silmiään.
”Sitten sinä, Rani.”
”Ei, tutki Beth ensin, hän sai vammoja aiemmin. Ennen kuin kaikki…”
Isaias siristää silmiään.
”Beth?”
Beth nostaa päätään ja katsoo Isaiasta silmiin.
”Se on minun nimeni. Se… se on aina ollutkin.” Varovainen hymy käväisee miehen kasvoilla. Hän katsoo Raniin kaikella hellyydellään. ”Ja Rani on minun rakkaani. Rani, kerro minulle, kuinka kauan sinä olet tiennyt totuuden valosta?”
”En kauaa”, Rani sanoo hiljaa. ”Anteeksi, etten kertonut sinulle. Ei… ei tullut sopivaa tilaisuutta. Ja siihen liittyi muutakin.” Rani ajattelee kuvaansa historiankirjoissa. Ne kaikki ovat nyt hautautuneet alas. Kokonainen elämä kiven alla. Kaikki se tuntuu suurelta, mutta Rani on tyynen helpottunut.
Beth tulee lähemmäs, lepuuttaa päätään hetken Ranin olalla ja suutelee tätä sitten pitkään. Rani on ehtinyt jo unohtaa, miten pehmeältä Beth tuntuu häntä vasten. Hän suutelee kovempaa, sillä hän on miltei menettänyt rakkaansa jo kahdesti, eikä hän menettäisi tätä enää koskaan. Hän suutelee kaikella sillä valolla, joka on aina ollut hänessä ja jonka muut viimein näkevät. Valolla, joka on todellinen, jota ei tarvitse verhoilla valheisiin. Kaikella sillä voimallaan hän suutelee Bethiä ja tietää tämän tietävän, miten paljon hän tätä rakastaa.
”Se oli siis aina hän”, Isaias hymähtää hiljaa. ”En olisi arvannut. Minä kuvittelin, että te kaksi olisitte yhdessä.” Isaias nyökkää Noriin päin. Tyttö saa hymyn huulilleen ensimmäistä kertaa.
”Ei todellakaan”, Rani naurahtaa. ”Se on aina ollut hän. Ihan aina…” Rani suukottaa Bethiä vielä kerran. Beth jää Ranin syliin lepäämään, osa ohikulkijoista katsoo heitä häkeltyneenä, muttei sano mitään.
”Beth, tulisitko mukaani? Sinun haavasi täytyy putsata. Minun täytyy katsoa tuota sinun päätäsi”, Isaias sanoo. Beth säpsähtää kuullessaan nimensä miehen suusta. Rani tietää, että tämä muuttaisi kaiken. Tästä tulisi heidän arkeaan. Ingvar on poissa, Beth saa viimein tilaa kasvaa siksi, joka hän on aina ollutkin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun joku ulkopuolinen kutsuu häntä nimeltä. Beth hymyilee noustessaan ylös. Miten onnelliseksi se Ranin tekeekään. Heidän matkansa vasta alkaa tästä, mutta juuri nyt Bethin hymy on kaikkein kallein asia hänen sydämessään.
Rani antaa Isaiaksen taluttaa Bethin syrjempään ja kääntyy Norin puoleen. Tyttö ei ole sanonut sanaakaan kaiken jälkeen. Ilman Noria he eivät olisi tässä. Ranin sisällä läikähtää. Hänen ystävänsä sinnikkyys ja rohkeus saattelivat heidät tähän maailmaan.
”Nori, tule, minä vien sinut…” Kotiin. Mutta kotia ei enää ole. On vain tämä uusi, kirkas maailma, jonka kaltaista Rani ei ole koskaan osannut kuvitella, vaikka on nähnyt siitä näkyjä.
”Rani… Kerro minulle, teimmekö me oikein?”
Rani nielaisee. Hän katsoo ympärilleen. Tyhjiä rakennuksia, joista osa on säästynyt sittenkin. Laakea ja hiljainen taivas ja aurinko, joka on viimein palannut.
”Minä en tiedä”, Rani kuiskaa seitinohuella äänellä. ”Minä tahtoisin tietää, tuhoutuiko valon temppelikin silloin, kun kansamme joutui maan alle. Tahtoisin mennä etsimään sitä. Ehkä se on sittenkin täällä jossain.”
”Putoaisiko… valo siihen jälleen niin kuin aikojen alussa?”
”On paljon asioita, joista meidän on otettava selvää. Ja vielä enemmän asioita, joita meidän on kerrottava muille. Ja minun on käytävä monta, monta keskustelua Bethin kanssa…”
”Sinä… todella rakastat sitä miestä.” Norin äänessä on surua, jota Rani ei tunnista.
”Niin rakastan”, Rani sanoo hellästi, ”mutta minä rakastan myös parasta ystävääni, joka kannatteli juuri entisen maailmamme palasia aivan yksin. Sinä olet uskomaton. Nori, kuuletko minua, olet uskomaton ja minä rakastan sinua enemmän kuin mitään tässä maailmassa.”
”Minäkin… sinua. Minä…” Nori yskii. ”Minä kuolisin puolestasi.”
”Uskallapas.”
Rani nostaa tytön olasta ylös. Nori on lähes hervoton, niin voimille valoyhteys hänet vei.
”Mitä veikkaat, näemmeköhän me kuun, kun aurinko laskeutuu minne ikinä laskeutuukin?”
”Minä en veikkaa, minä tiedän”, Nori hymähtää. Voimakkaat yskökset vapisuttavat tyttöä hetken. ”Kuu on täällä. Sen kanssa minä olen yhteydessä. Me näemme sen vielä. Mennäänkö…” Yskintää. ”…etsimään sitä temppeliä?”
”Sinä menet nyt lepäämään, tuo on kamalaa kuunneltavaa.”
”Rani…”
”Niin?”
”Oletko sinä oikeasti noin rento? Eikö sinua pelota? Moni on kuollut. Suurin osa selvinneistä ei tiedä, miksi mitään tästä tapahtui. Mekään hädin tuskin tiedämme.”
Rani vetää syvään henkeä. Hän ajattelee Ingvarin ja Bethin viimeistä hetkeä. Hän ajattelee hetkeä, jona pimeys lankesi, ja hetkeä, jona kuvitteli Bethin kuolleen. Hän ajattelee menneisyyden ajattelijaa, joka katsoi suoraan häneen. Kyllä, Rania pelottaa. Rania ei ole koskaan pelottanut yhtä paljon.
”Minä en vain voi antaa sen viedä minua”, Rani sanoo hiljaa. ”Jos annan, se ottaa minut kokonaan. Nyt on vain pysyttävä kiinni jossakin. Missä tahansa. Valo on viimein kanssamme.”
”Niinköhän tämä todella korvaa menneiden virheet? Sen, että valokiven koskaan annettiin tapahtua…”
”Emme me tule ymmärtämään tätä kaikkea koskaan. Maailma on suuri ja ihmeellinen, ja joskus asioita vain tapahtuu.”
Ehkä kaikki on juuri niin yksinkertaista. Rani tahtoo uskoa siihen.
”Suurempi ongelma on se, kuinka rakennamme kaiken uudelleen. Meidän koko elämämme pyöri valonkantajien ympärillä.”
Ja jonkin muun. Rani muistelee Bethin maniaa. Sitä mustaa, pimeää tosiasiaa, että mies vei Ingvarille lapsia loppuun saakka. Sellaisista asioista ei koulussa puhuttu. Ne piilotettiin varjoihin. Rani tietää, ettei ole hänen oikeutensa kaivaa niitä asioita pimeästä.
Sortumakohta jää taa. Rani, joka tuntee valon kaikkialla maailmassa, ei tunne sortumakohdasta mitään. Se on pelkkä kasa kiviä, josta yksi oli vielä hetki sitten maailman suurin valhe. Se kaikki on nyt poissa valon piiristä. Rani kulkee Norista kiinni pitäen sen ohi, he jatkavat kauemmas vailla paikkaa, jonne mennä.
Puita. Nurmea. Asioita, joista he ovat kuulleet satuja. Nyt ne ovat elävinä heidän edessään. Kasveja, jotka eivät hohda luonnotonta valkeaa valoa. Tämä maailma on saanut aikaa palautua, se on korjannut itsensä niissä sadoissa vuosissa, jotka he viettivät maan alla. Kaikki on niin kaunista, että särkee. Rani tuijottaa asioita, joille ei tiedä nimeä. Pitkänä kasvavaa nurmea ja kukkia, jonka kaltaisia hän ei ole koskaan nähnyt. Aistit huutavat, sillä niin paljon on tuoksuja haistettavaksi, ääniä kuultavaksi. Jos täällä olisi elämää, sekin näyttäytyisi heille ennen pitkää.
”Rani, minä tahdon tuonne”, Nori osoittaa kohti suurta puuta, jonka pelkät oksat ovat niin paksuja, että niiden ympäri hädin tuskin saisi kädet kiedottua. Puun ympärillä ei ole mitään. Pelkkää korkeana kasvavaa ruohoa ja kukkia, ja taivasta loputtomiin.
”Tällaisessa paikassa minä tahdon asua”, Nori sanoo istuutuessaan puun juurelle. Tyttö nojaa puuta vasten ensimmäinen aito hymy kasvoillaan. Rani tietää Norin ajattelevan jotakin muutakin. Jotakin, jota Rani ei vielä ymmärrä.
”Täällä on kaunista”, Rani sanoo istuutuessaan Norin vierelle. Heinä kutittelee hänen jalkojaan, tunne on uusi ja saa hänet hymyilemään. Hän tarttuu tiukemmin Norin käteen ja katsoo taivaan ylle kaartuvaa aurinkoa kuin vanhaa ystävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti