Luku 29: Viimeinen askel
Mitä sinä olet mennyt tekemään?
Esbeth tahtoisi jatkaa itsensä hakkaamista, hän haluaisi lyödä pään kallioon ja kuulla, kuinka se murskaantuu, kuinka kaikki paha ja mätä hänessä läsähtäisi verisenä sotkuna luolan lattialle. Hän ajattelee sitä niin intensiivisesti, että alkaa täristä.
Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin saanut tietää. Ei kukaan. Tämä on kuulunut vain hänelle ja Ingvarille. Esbethin aistit kääntyvät häntä vastaan, suussa maistuu oksennus. Olisi ajateltava selkeästi. Rani tietää. Mitä se tarkoittaa? Mitä se muuttaisi konkreettisesti?
Kaiken! Poika voi kertoa!
Esbeth tuntee Ranin. Rani ei ole sellainen. Poika ei koskaan kertoisi, ei varsinkaan, jos se asettaisi Esbethin vaaraan. Mutta jo ajatus siitä, että Rani on nähnyt valossaan palasen jostakin, joka kuuluu vain Ingvarille ja hänelle, tuntuu pistelynä koko kehossa. Ranin piti olla oma lukunsa, puhdas kuin tarinat auringosta ja kuusta. Esbeth pysyy samassa asennossa koko yön. Kipua ei tunne seuraavana päivänä, jos ei anna sille valtaa. Siihen Esbeth on tottunut.
Monta päivää menee samassa sumussa. Rutiinia. Ei ajatuksia. Yksi riitti, sekin menee kuten kaikki siihenastiset. Itkevä, maailmansa menettänyt nuori, epätoivo tämän katseessa. Esbeth silittämässä nuoren kättä, kertomassa, että näin käy kaikille, valo ei ole todellinen.
Esbeth törmää Raniin sattumalta. Poika norkoilee ystävänsä ja muutaman muun nuoren kanssa lähellä rukousluolaa. Veri jäätyy Esbethin suonissa. Hän vaihtaa polkua ylämäkeen ja päättää kiertää pitempää reittiä omalle luolalleen. Kotona hän huomaa Ranin olevan siellä jo. Nopea, älykäs poika. Ja ennen kaikkea sinnikäs.
”Rani…”
”Odota.” Rani tulee lähemmäs, mutta ei kosketa. ”Olen miettinyt asioita.”
Nyt hän sanoisi sen. Jättäisi Esbethin. Vihdoin. Sen piti tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Poika täytyy päästää vapaaksi.
”Minun on kovin hankalaa ymmärtää omaa rooliani tässä kaikessa. Se estää minua näkemästä tulevaisuuteen.”
Tulevaisuuteen? Jos Rani ei näe enää tulevaa, kuinka Esbeth voi elää itsensä kanssa?
”Miten me tulisimme elämään? Yhdessäkö? Vai ikuisesti näin, erillään toisistamme? Voimme syleillä toisiamme vain varjoissa.”
”Rani, sitä minä tarkoitin. Minun kanssani oleminen ei ole sitä, mitä siltä toivot. Rakkaus ei… se ei riitä, jos on muita esteitä.”
”Voisitko koskaan kertoa Ingvarille minusta? Tarkoitan… sitten, kun olen vanhempi enkä enää oppilaasi.”
”En”, Esbeth kuiskaa.
Samassa Esbeth ymmärtää, ettei hänellä ole aavistustakaan, kuinka Ingvar reagoisi, jos hän ottaisi kumppanin. Jos kyseessä olisi samanikäinen kumppani, Ingvaria tuskin kiinnostaisi, mutta Raniin hän puuttuisi. Ingvar luulisi Esbethin suosivan poikaa jostakin syystä. Rani olisi vaarassa. Suorassa hengenvaarassa.
Esbeth ei ole muistanut puhua pojalle valosta. Hänen täytyy. Se pitäisi tehdä ennen Ranin riittiä. Päässä jyskyttää. On liikaa kaikkea. Kokoajan aivan liikaa painoa hänen harteillaan.
”Minä tiedän, että sinä tahtoisit tulla nähdyksi ja kuulluksi. Minun kanssani se on… se…”
”Sinä olet vielä hyvin kiinni menneessä. Tiedän sen.”
”Se on… se on omalla tavallaan myös nykyisyyttäni.”
”Et siis voi koskaan luvata, että voisimme kävellä yhdessä poluilla, tutkia maailmaa ja luolastoja ja suudella kaikkien nähden.”
”En. Sellainen tuskin on koskaan mahdollista.” Hän särkee Ranin unelmat. Joka ikisen niistä. Rani on pitkään hiljaa. Ei seitsemäntoistavuotiaana kuulu tehdä tällaisia päätöksiä. Ja pahin olisi vielä edessä. Totuus valosta.
”Hyvä on. Entä seksi?”
Esbeth säpsähtää.
”Tarkoitan, että sinuun on täytynyt sattua. Haluan tietää, mikä on sinulle fyysisesti mahdollista.”
”Minä… olen rikki. Paikkani eivät eheydy koskaan, ja koska en ole ennen sinua harrastanut seksiä ollenkaan, on hankalaa sanoa, voiko minua koskettaa niistä paikoista. Oletko tyytymätön siihen, mitä olemme tähän saakka tehneet?”
”En ollenkaan”, Rani sanoo hymyillen, ”tahdon vain kartoittaa tilannetta.”
”Voin olla seksuaalisesti varsin vajavainen, mutta ainakin nautin suuresti, kun saan olla kanssasi. En koskaan kuvitellut enää voivani pitää seksistä.”
”Oletko sinä joskus pitänyt siitä? Siis… hänen kanssaan. Vaikka ei se ollut seksiä, Beth, se oli…”
”Älä. Ole kiltti ja älä.”
Kyllä, vain vähän Rania nuorempana Esbeth rakasti sitä. Hän oli kiltti ja säyseä ja teki kaiken, mitä Ingvar halusi, mutta hän rakasti sitä. Hän ymmärsi vihdoin, mitä se merkitsi, vaikka oli harrastanut sitä jo vuosia.
Esbeth onnistuu vain nyökkäämään Ranille. Miltä tilanne mahtaisi näyttää kenellekään muulle? Esbeth, lapsi aikuisen ruumiissa, ja Rani, nuori valonkantaja, silmittömän rakastunut. Pelkkiä rikkinäisiä kohtaloita.
”Tehdään siitä mahdollisimman mukavaa ja turvallista sinulle”, Rani sanoo tullen lähemmäs. Pojan ääni käy pehmeäksi. ”Tiedätkö, tämän sanominen ääneen on tuntunut aina siltä, että loukkaan sinua, mutta… minusta sinä olet tosi seksikäs.”
Esbethistä lähtee epäuskoinen äännähdys.
”Ai… minä?”
”Juuri sinä. Olen haaveillut sinusta koko pienen ikäni, muistan kuvitelleeni reisiäsi paljonkin. Ja silloin, kun olimme ensimmäistä kertaa toistemme kanssa, olin niin paniikissa, etten edes kiinnittänyt huomiota niihin. Muistan surreeni sitä, hah…”
”En ole koskaan elämässäni ajatellut, että voisin olla jonkun mielestä… jotakin sellaista.”
Se saa Esbethin koko kehon kihelmöimään. Hän muistaa valon olleen joskus kauan sitten jotakin sen kaltaista. Täysin puhdasta ja aitoa. Kokonaisvaltaista. Se täytti hänet kauttaaltaan, aivan kuten tämä tunnekin. Se ei voi olla väärin. Ei se voi.
”Hassu”, Rani sanoo ja saa sen kuulostamaan paljon pehmeämmältä kuin kenenkään muun sanomana. Ranin kädet hapuilevat Esbethin kaulusta. Pojan silmät siristyvät, huulet raottuvat, ja jopa Esbeth, joka ei osaa lukea tilanteita, ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kosketuksia. Esbeth pitää silmänsä auki, hän tahtoo nähdä kaiken. Jokaisen sentin Ranin kauniista kehosta. Aistit alkavat taas huutaa, jokainen yksi kerrallaan, niin paljon hetkessä on kaikkea. Tunteet risteilevät Esbethin kehossa, eikä hän osaa nimetä niistä ainuttakaan. On vain kamalan paljon kaikkea, ja hän päättää luottaa siihen, että se on hyvä. Rani suutelee häntä kaikkialta, koko keho kiljuu, hän on tulessa, tulessa, tulessa. Kuinka hän koskaan voisi päästää irti liekistä, joka polttaa häntä näin lempeästi?
Kaikki on ohi niin nopeasti, että Esbethiä hävettää. Hän ei koskaan tiennyt olevansa näin nopea, mutta Rani herättää hänessä niin paljon, että se vain purkautuu ja jättää kehon vapisemaan. Esbeth tuijottaa poikaa sängyllään ja ajattelee, että tämä tietää. Tämä tietää, ja silti hän tahtoo pitää pojan ihollaan. Ei. Iho ei riitä. Esbeth tahtoo imeä pojan itseensä, sisälleen, jotta he voivat hengittää samoilla keuhkoilla.
Varovainen, repaleinen tunne lepattaa jälleen rinnassa. Esbeth on yrittänyt nimetä sitä, mutta se karkaa häneltä joka kerta, kun hän pakottaa itsensä töihin tai kun Ingvar ilmestyy hänen näköpiiriinsä. Mutta nyt se tanssii hänessä jälleen.
”Rani… Sinä olet niin kaunis”, Esbeth kuiskaa ja ymmärtää sen olevan ensimmäinen kerta, kun hän sanoo sen ääneen. Sanat eivät ikinä toimi, ne eivät koskaan tule hänen suustaan siten kuin hän haluaisi, mutta nyt hän pystyy puhumaan. Se on ensimmäinen kerta Ranin kanssa, kun hän ei saa paniikkikohtausta heti seksin jälkeen. Se saa hänet hymyilemään.
”Olet niin uskomattoman kaunis. Olen aina ajatellut niin.”
Ranin reaktio on niin hellyyttävä, että Esbethiin sattuu. Poika menee hämilleen, vie käden poskilleen ja hymyilee niin leveästi, ettei Esbeth saa silmiään irti tämän kasvoista.
”Paraskin puhuja”, Rani hymähtää ja suutelee Esbethiä hellästi.
”Rani…”
”Mmhh…”
”Minä…”
Jos sanot sen, se on viimeinen askel. Et voi enää kääntyä. Petät Ingvarin. Petät sen, joka rakastaa sinua kaikken eniten.
Esbeth hivuttautuu lähemmäs Ranista, vetää syvään henkeä. Poika kallistaa päätään, ei tunnu ymmärtävän elettä. Jos Ingvar rakastaa Esbethiä kaikkein eniten, miksi tämä ei koskaan kuuntele häntä, ota häntä syliin ja ole hänelle hellä muulloinkin kuin silloin, kun se sopii miehelle itselleen? Miksi Ingvar ei enää koskaan sano rakastavansa häntä, vaan aina pientä Bethiään, lapsen raatoa, jota hän kantaa sisällään? Se lapsi olisi päästettävä pois. Se ja kaikki ne, jotka Ingvar nyt omistaa. Sen Esbeth ymmärtää katsoessaan tätä kaunista poikaa sängyllään.
”Rakastan sinua, Rani.”
Hän tietää sen nyt. Verho valahtaa heidän väliltään. Lapsi Esbethin sisällä on aivan hiljaa, se ei sano mitään, sillä ei ole valtaa tähän. Tämä ei kuulu sille, eikä Ingvarille, eikä kenellekään muullekaan.
Kyyneleet putoilevat Ranin poskille. Poika hymyilee ja itkee samaan aikaan, ja Esbeth, joka ei koskan ymmärrä mitään, ymmärtää, mitä Rani kokee. Hän vetää pojan rintaansa vasten, silittää tämän selkää hiljaa ja tietää.
”Beth, minä…”
”Tiedän. Ei hätää.” Tältä se siis tuntuu. Sanoa jotakin sellaista sille, jota rakastaa.
”Teet minut niin onnelliseksi. En ole koskaan ollut näin onnellinen.” Poika sipaisee Bethiä poskesta. ”Valo… valo tanssii minussa. Ja sinussa. Tunnen sen meissä molemmissa.”
Harhaa. Esbeth tietää sen pelkäksi harhaksi. Kunpa hän ei muistaisi sitä nyt, kunpa hän voisi olla tiedostamatta mitään muuta kuin Ranin turvallisen tuoksun ja pehmeän painon hänen sylissään. Rani silittää hänen hiuksiaan, ja se tuntuu oikealta, hän tahtoo tulla kosketuksi tämän pojan eikä kenenkään muun toimesta. Juuri, kun Esbeth uskoo löytäneensä sanat, juuri, kun hän aikoo kertoa, miten merkityksellinen ja kaunis tämä hetki hänelle on, ovelta kuuluu ääniä.
Paniikki. Suonissa soi. Rani hypähtää Esbethin sylistä, Esbeth vetää peiton pojan ylle ja kaavun paljaan kehonsa suojaksi. Hän sitoo mustan kaavun keskeltä kiinni.
”Mestari Esbeth? Oletko siellä?” Nuori ääni. Joku oppilaista.
”Pieni hetki!”
Esbeth kiristää kaavun, sulkee paniikin pois ja on taas mestari.
Luolan suulla seisoo yksi Ranin ikäisistä valonkantajista. Mitä ikinä hän odottikaan, ei tätä. Kauhu nuoren kasvoilla on silmitön. Tämä pitelee kädet vapisten jotakin hehkuvaa käsissään.
”Valokivi… se… se on alkanut hajota. Tule… tule äkkiä.”
Kauhu putoaa mustana Esbethin vatsanpohjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti