Luku 24: Tyhjä luola
Noria ei näy tämän päivän oppitunnilla. Rani ei uskalla sanoa sanaakaan, ettei kukaan huomaa puuttuvaa tyttöä. Nori ei ole koskaan tehnyt näin. Hän olisi ilmoittanut Ranille. Hän ilmoittaa aina tällaisista asioista Ranille. Rani kyllä tietää, ettei hän ole ollut tytölle läheskään sellainen ystävä kuin tämä ansaitsisi. Silti tuntuisi vaikealta kuvitella, että tämä olisi vain kadonnut ilmoittamatta hänelle mitään. Nori on aina toiminut omin päin, mutta tyttö on sellaisten aiheiden äärellä, että voisi päästä hengestään.
Rani yrittää kaikin voimin keskittyä oppituntiin. Hän kuuntelee mestarin pehmeää ääntä, joka kertoo heille tänään valon kanavoinnista. Tuttuja, vanhoja asioita, ja kaunis, tuttu ääni. Rani saa väristyksiä. Tämä kaikkien heidän edessä seisova mestari ei ole sama kuin hänen Bethinsä. Rania huimaa ajatella, miten hyvin Beth saa itsensä pidettyä kasassa oppilaittensa edessä. Hän ei vieläkään tiedä, miksi Bethiin sattuu niin paljon, että jokainen tunne vääntää tämän sykkyrään. Kaikkien edessä Beth on kaunis ja hillitty. Rani muistaa joka kerta, miksi rakastaa miestä niin paljon. Ja sitten hän muistaa, kuinka monesti Beth on jo itkenyt hänen sylissään, takertunut häneen ja haukkonut henkeään, kun ei ole muutakaan voinut. Mistään siitä ei ole aavistustakaan siinä miehessä, jonka kaikki tuntevat mestarina.
He ovat ulkona, kivestä hakatuilla penkeillä risteilevien polkujen ja ympäröivien kallioiden välissä. Tila on riittävän suuri, ja silti osa tuntuu levottomilta. Moni on jo miltei riitti-ikäinen, eikä tavallisista oppitunneista tunnu olevan hyötyä. Valoon joko tuntee vahvaa yhteyttä tai sitten ei. Pelastajan titteli leijuu ilmassa, eikä kukaan ole vielä osannut siihen tarttua.
Kora tuntuu kaikkein levottomimmalta. Rani vilkuilee poikaa sivusilmällään, mutta ei keksi ainuttakaan syytä tälle olla tänään tavanomaista vihaisempi. Ketään ei ole korostettu yli muiden, kukaan ei ole tuonut itseään esille. Silti Kora näyttää siltä kuin alkaisi hetkenä minä hyvänsä lyödä muita.
Tunnin jälkeen Noria ei vieläkään kuulu. Ranin sydän hakkaa reikää rintaan, häntä pelottaa niin, että on hankalaa hengittää. Hän ei ehdi vilkuilla edes Bethiä, joka katoaa tuttuun tapaansa omille teilleen huomioimatta häntä. Hyvä. Siten kukaan ei osaa epäillä mitään.
Rani tuntee levottomuuden kehossaan joka askeleella. Tämä ei ole hyvä. Missä Nori on? Ajatus katkeaa, kun Kora seisoo kivikkoisella polulla hänen edessään. Pojan ilme on vaikea.
”Sinua näkee harvoin yksin”, Kora naurahtaa, ”mihin jätit ystäväisesi?”
”Mihin sinä jätit käytöstapasi? Ai niin, eihän sinulla ole koskaan sellaisia ollutkaan.”
”Vau, miten kypsää, Rani.”
Rani on liian väsynyt leikkimään aikuista. Hän tahtoo vain pois Koran silmistä. Nori voi olla ties missä.
”Mitä asiaa?”
”Pitääkö minulla olla asiaa puhuakseni sinulle?”
”Yleensä sellainen on tapana.”
”No, minua sinä vain vitutat. Ei minulla sen kummempia terveisiä ole.”
”Jaha, mukava juttu sinulle. Kivat päivänjatkot, minä tästä jatkan matkaani.”
Rani kiilaa Koran ohi, hänen kärsivällisyytensä on koetoksella eikä hän tahdo käyttää sen rahtusia Koran kanssa kinaamiseen. Sillä ei koskaan saavuta mitään. Rani pääsee Koran ohi, kun hänen tajunnassaan heilahtaa. Refleksit pelastavat hänet pahimmalta, mutta kivet piirtävät rantuja käsivarsiin. Suussa maistuu oksennus, hetken koko näkökenttä on musta. Rani löytää itsensä maasta.
Kora asettaa jalkansa hänen päälleen, hän ei uskalla liikkua pojan ollessa häntä paljon pitempi ja vahvempi.
”Minähän sanoin, että sinä vitutat minua. Älä käännä selkääsi minulle.”
”Mitä minä”, Rani sanoo yskien ilmaa keuhkoistaan, ”olen tällä kertaa tehnyt?”
”Et mitään, kuunteletko yhtään, mitä puhun! Sinä käyt hermoilleni!”
Joku kävelee heidän ohitseen, sen verran Rani erottaa, vaikka maailma keinuu vielä. Kukaan ei pysähdy auttamaan häntä, näin asiat täällä menevät, Rani muistaa sen taas. Kora kumartuu hänen ylleen, istuu hänen rintansa päälle. Pojan koko olemus nauraa hänelle.
Silloin Ranilla naksahtaa. Hän ei ajattele valoa, ei koulua, ei Noria eikä edes Bethiä, kun onnistuu potkaisemaan Koraa haaroille ja kampeamaan itsensä ylös. Rani näkee punaista. Hän on kestänyt kaiken, jaksanut ja taistellut eteenpäin, vaikka elämä on käynyt päivä päivältä vaikeammaksi. Bethiin sattuu, Bethin kanssa joutuu käyttämään kaiken energiansa. Nori on ties missä kerjäämässä verta nenästään, ja maailma pimenee, kaikki käy pelottavaksi ja suureksi. Nyt tämä poika on tässä, satuttamassa häntä vain, koska voi tehdä niin. Ranin päässä suhisee. Riittää. Riittää jo, ei enempää.
Koralla on paljon tukkaa, johon tarttua. Rani kiskaisee pojan mustasta letistä lähemmäs ja iskee. Jokin leimuaa hänen sisällään, se tuntuu samalta kuin valo, mutta vaarallisemmalta. Hän antaa sen leimuta. Suuttumus sykkii koko ruumiissa. Hän lyö Koraa kasvoihin, eikä Kora tee mitään. Miksi Kora ei tee mitään? Ei Kora lamaannu. Tämä poika tekee aina kaikkensa, jotta muihin sattuisi.
Ranin koko keho on tulessa. Raivo säkenöi hänessä, saa koko ruumiin vapisemaan.
”Ä-”
Lisää. Rani iskee uudelleen ja uudelleen eikä tunnista itseään tunteen keskeltä.
”Ä-… äiti, älä –”
Äiti?
Hetkeen Rani ei ole kuulla, mitä Kora sanoo, niin hallitsemattomassa tilassa hän on. Sitten hän ymmärtää.
Äiti, älä lyö enää.
Rani kavahtaa taaksepäin. Kauas Korasta, kauas omasta tunteestaan ja siitä, mitä juuri tapahtui. Kora makaa kivikkoisella tiellä kasvot veressä. Poika on aivan sykkyrällä, pienempi ja hauraampi kuin Rani olisi koskaan osannut kuvitella. Hän teki tämän. Hän hakkasi Koraa, vaikka hän ei ole koskaan tehnyt niin kenellekään.
Koran paita on noussut ylöspäin ja paljastaa litteän vatsan. Rani tuijottaa pojan ihoa lamaantuneena, kunnes ymmärtää, mitä varsinaisesti näkee. Koran kylkeen piirtyy syviä, vanhoja haavoja. Kun Rani katsoo tarkemmin, hän ymmärtää niiden lähtevän selästä. Rani näkee kaistaleen täysin haavojen peittämää selkää ja säpsähtää entistäkin kauemmas. Äiti, älä lyö enää.
Rani ymmärtää liian monta asiaa samalla kerralla. Hänen oma kehonsa on tulessa. Valo hänessä reagoi siihen, mitä hän tunsi, on kuin hän olisi pyrkinyt tuhoamaan Koran sisäisen valon. Sellaista ei voi tehdä menettämättä itse jotain. Valolta saa ottaa vain itsensä verran. Lisäksi hän on ensimmäistä kertaa elämäsään satuttanut toista tarkoituksella. Rani ei tiedä, miten sen kanssa voi elää. Hän katsoo vapisevaa poikaa edessään ja haluaa vain huutaa. Äiti. Poika kuvittelee hänen olevan äiti. Mitä sellaista kukaan äiti voisi tehdä, joka saisi pojan selän näyttämään tuolta?
”Kora… Voi auringon ja kuun nimissä, Kora, anna anteeksi…” Sanat, joita Rani ei koskaan uskonut sanovansa. Rani kumartuu pojan puoleen ja katsoo tätä ensimmäistä kertaa täysin paljaana. Kora on vienyt kädet päänsä suojaksi, ja kun Rani näkee jälleen pojan silmät, ne ovat suuret ja heijastavat tämän kauhua.
”Anna minulle anteeksi”, Rani parahtaa. ”Minä… minä vain…”
Sain tarpeekseni? Mutta ei se auta. Ei se perustele mitään.
”Minä voin auttaa sinua”, Rani kuiskaa, vaikka ei voisikaan paljastaa valoyhteytensä todellista vahvuutta Koralle.
Rani kurottaa kädellään kohti Koraa, ja silloin tämä hätkähtää kauemmas. Kora vetää paitansa alas, piilottaa hurjat jäljet. Vauhkoontunut katse oransseissa silmissään Kora vetäytyy vasten kalliota ja sihisee.
”Sinä… Sinä helvetin saasta”, Kora saa sanotuksi. ”Minä tapan sinut. Minä vittu tapan sinut.”
”Ei, Kora, anna minulle anteeksi –”
”Painu helvettiin siitä ennen kuin pääset hengestäsi.”
Rani kurottaa kohti poikaa.
”Anna minä –”
Kora vain huutaa. Eläimellistä, vihaista huutoa. Veri valuu pojan nenästä tämän huulille. Rani nousee ylös, katsoo tekonsa jälkiä ja juoksee.
*
”Minä löin häntä”, Rani itkee vasten Bethiä, ”minä löin Koraa, vaikka en halunnut. En ole koskaan lyönyt ketään sillä tavalla. En ole sellainen… Ja silti minä…”
Beth tuijottaa Rania kulmat myötätunnosta kaartuen.
”Voi Rani”, Beth huokaa.
”Mikä minua vaivaa! Olen käynyt ihan oudoksi. Pelkään kamalasti kokoajan ja olen niin uupunut, että se huolettaa minua tosissaan.”
Beth ei sano mitään. Ranin tekisi mieli mainita jäljistä Koran selässä, mutta jokin siinä tuntuu liian intiimiltä, kenties jopa vaaralliselta. Millainen äiti tekee sellaista pojalleen? Rani puhuisi siitä mieluummin Norin kanssa. Ainiin, Nori. Hitto, missä se tyttö on?
”Rani…”
”Hmm?”
”Sinä olet käynyt paljon ahdistuneemmaksi sen jälkeen, kun aloimme… tapailla.” Beth sanoo sen kuin ei olisi aivan varma, miksi heidän yhteisiä hetkiään tulisi kutsua.
”En pidä siitä, mitä yrität sanoa.”
”Ja minä en tahdo katsella sinua tuollaisena. Sattuu.”
”Et sinä tätä aiheuta.”
”Enkö? Katso minua silmiin ja sano se minulle.”
Beth tuntuu olevan selkeämpi tänään. Mies on opettanut heitä, siitä sen täytyy johtua. Mestarilla on särmät ja persoona, toisin kuin Bethillä. Kunpa Rani tietäisi edes jotakin siitä, miksi Beth on niin häilyväinen ja rikki.
Rani kohtaa Bethin keltaiset silmät ja sipaisee miestä poskelle. Ei reaktiota.
”Sinä et aiheuta tätä”, Rani sanoo kaikessa rauhassa, ”vaan tämä maailma aiheuttaa.”
”Jos kertoisin sinulle totuuden maailmastamme, helpottaisiko se oloasi?”
”Et sinä kertoisi.”
Beth sulkee silmänsä hetkeksi. Rani ei ole koskaan ajatellut, miten pitkät ripset tällä on. Hänen rakkaansa on maailman kaunein, hän tiedostaa sen jopa tällaisena hetkenä.
”Sinä tulet ennemmin tai myöhemmin vielä tietämään.”
”Mm, niin minäkin toivon.”
”Minä vain…”
”Niin?”
Bethin piirteet vääristyvät kivusta.
”Sinä et halua olla kanssani sen jälkeen, kun saat tietää.”
”Puhummekohan me nyt samasta asiasta?”
”Mistä sinä puhut?”
”Mistä itse?”
”Maailmasta ja valosta”, Beth huokaa.
”Niin minäkin. Miksi ihmeessä minä en enää tahtoisi olla kanssasi, jos kertoisit minulle totuuden siitä, kuka olen ja mitä valo on? Miksi se on kanssani niin… erilainen? Oli äskenkin. Valo sykki minussa, hetken olin ihan varma, että pystyn tappamaan Koran murskaamalla hänen valonsa.”
Beth hätkähtää.
”Älä ikinä koskaan edes ajattele sellaista. Kuolet itsekin. Ota vain its-”
”Itseni verran, tiedän. En ajattelekaan. Se vain tuntui niin pelottavalta.”
”Olen sinusta ihan kamalan huolissani.”
”Totta puhuen minäkin olen itsestäni huolissani.”
Hetken he ovat hiljaa. Sitten Beth vetää Ranin rintaansa vasten.
”Tiedätkö mitä? Jos me pääsisimme täältä maan alta pois, minä olisin jo ottanut sinut mukaani ja paennut. Karkaisin kanssasi kaksin tältä maailmalta, eläisin niin rauhassa kuin osaisin. Jos se vain olisi mahdollista…”
Rani on liian häkeltynyt vastaamaan mitään.
”Sitä minä toivon salaa. Niinä öinä, kun en saa nukuttua.”
Rani katsoo Bethiä jälleen silmiin.
”Oletko tosissasi?”
Beth nyökkää niin varovasti, että Rania särkee. Hänen hauras, kaunis rakkaansa.
Rani kurottaa suutelemaan Bethiä. Beth on aluksi jäykkä ja pelokas, mutta sulaa sitten kaikessa rauhassa vasten Rania ja kuljettaa kätensä pojan selkään. He ovat siinä hetken, Rani suutelee Bethin huulia, poskia ja kaulaa, kaikkea, mihin ylettyy. Beth vapisee hienoisesti, mutta ei kuten silloin, kun uusi kohtaus on tuloillaan.
”Olen ihan liian itsekäs, kun annan tämän jatkua”, Beth kuiskaa vasten Ranin valkeaa tukkaa. ”Voisit paremmin ilman minua. Olisit turvassa ilman minua…”
”Minulla on tunne, että olemme käyneet tämän keskustelun joskus aiemminkin.”
Beth hymähtää.
”Niin. Niinhän me olemme… Kuule, Rani.”
”No?”
”Et sinä ole paha, vaikka satutit Koraa.”
”Ei, se oli kamalaa ja väärin. Minun täytyy hyvittää se.”
”Se poikahan tappaa ja hakkaa teitä muita.”
Muistikuva tohjoksi hakatusta tytöstä palaa Ranin verkkokalvoille. Hän sävähtää, mutta pakottaa ajatuksen pois.
”Siitä huolimatta tein väärin. En tahdo elää sen kanssa, että tein niin. Minun on pakko pyytää häneltä kunnolla anteeksi.”
”On outoa, että hän ylipäätään antoi itsensä tulla hakatuksi.”
Rani muistelee pojan haavoja. Väristykset kulkevat koko kehossa. Kora ei ole koskaan aiemmin näyttänyt hauraalta kenenkään edessä. Se, mitä tämän silmissä näkyi, ei ollut inhimillistä. Se näytti samalta kuin Bethin kauhu silloin, kun Rani ensimmäistä kertaa meni tämän iholle. Tunne, joka on liian suuri mahtuakseen kehoon.
”Minä pelotan itseäni. En voi enää koskaan tehdä mitään tuollaista. En ole tuollainen, mutta aion kantaa vastuuni.”
Beth katsoo häntä hetken ja pörröttää sitten hänen päätään.
”Tuostakin minä pidän sinussa. Olet suora ja rehellinen.”
Ranin rinnassa läikähtää. Hän ei muista Bethin sanoneen mitään vastaavaa koskaan aiemmin. Hän epäilee, ettei Beth oikein osaa. Rani ei syytä miestä siitä.
Rani suukottaa Bethiä poskelle kiitokseksi.
”Minun täytyy nyt mennä. Kiitos, että sain tulla syliin.”
”Totta kai sinä saat…”
Rani hymyilee leveästi.
”Beth.”
Mies kallistaa päätään.
”Rakastan sinua.”
Beth menee jälleen hajalle. Tämä vie käden suulleen, parahtaa ja alkaa itkeä. Samalla Beth vetää Ranin lähelleen ja suukottaa pojan päätä lakkaamatta.
”Voi muru, ei mitään hätää”, Rani hengähtää.
”Ei olekaan… ei… Kiitos, Rani… kiitos… sinä… sinä olet niin…”
”Shh, ei hätää.”
Hetken päästä Beth on jo täysin rauhoittunut. Kun Rani kohtaa miehen kasvot, hän näkee niillä jotakin, jota ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Beth hymyilee. Se saa tämän silmät tuikkimaan. Rani tuijottaa rakastettuaan haltioituneena ja painaa sitten nopean suudelman tämän suulle.
”Olet aarre.”
”Niin sinäkin.”
Rania hymyilyttää koko matka kotiin. Vaikka koko maailma on muuttunut vaaralliseksi kentäksi, jossa hänen pitää osata kulkea tippumatta pimeään, Bethin hymy valaisee hänen koko sisintään. Se turvanaan hän astelee takaisin kotiluolaan, jossa Norin soisi jo odottavan.
Luola on tyhjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti