perjantai 27. tammikuuta 2017

Sudensilmät: luku 6

Luku 6: Vihatkaa rakkaitanne

Daphnen iho oli lumenvalkoinen ja silmänsä mustat. Ensimmäistä kertaa aikoihin Memoria tunsi korventavan pelon sisällään, se pyöri vatsassa ja tuntui tekevän matkaansa kohti kurkkua. Hän pelkäsi, ettei kohta saisi ääntäkään. Daphne ei astunut askeltakaan lähemmäs, hän istui ikkunalaudalla tyynen rauhallisena, vailla vaatteita ja silmät Memoriaan naulittuna. Hän oli tavattoman kaunis vaaleine ihoineen ja lyhyine hiuksineen, mutta ei tavallisella tavalla. Daphne oli kaunis kuten satujen lumikuningattaret; etäinen, kylmä ja tavattoman upea. Katsoa sai, muttei koskea.

Tule pois sieltä”, Memoria sai kuiskatuksi ja istuutui sohvalle katsoen tarkasti, oliko hänen allaan tavaroita. Hän istuutui kuin sohva olisi miinakenttä.
Ei”, Daphne lausui vastaukseksi. Hänen äänensäkin oli kaunis ja kuulas, ehkä aavistuksen liian korkea. ”Tule sinä puolestasi tänne.”
Daphne, jooko, ei käytetä tätä iltaa tähän”, Memoria aneli pitäen katseensa tiukasti kaksosessaan, ”meidän pitäisi sitä paitsi käydä vielä kaupassakin. Ei ole aikaa tuhlattavaksi.”
Sano se vielä.” Daphne vaihtoi asentoa, eikä Memoria uskaltanut kääntää katsettaan, vaikka sisko oli alasti. Hän häviäisi, jos katsoisi muualle. ”Sano minun nimeni”, Daphne sanoi ja vei sormet suulleen nuolaisten niitä hitaasti. Memoria tahtoi antaa ylen.


Rauhoitu nyt jo!” Memoria sähähti kovemmalla äänellä kuin oli ajatellut. ”Miten sinulla on tänään taas näin vaikea päivä? Eilen olit ihan kiltisti.”
En ole kiltti”, Daphne sanoi laskeutuen vihdoin ikkunalaudalta ja vinkaten silmää. Hän otti askelia lähemmäs tahraisella sohvalla istuvaa siskoaan, ja jokaisella askeleella hänen silmänsä näyttivät mustemmilta. Lopulta ne alkoivat valua tummaa nestettä tytön poskille, kunnes Memoria saattoi nähdä siskonsa nuolevan nestettä huuliltaan. Mitä lähempänä hän oli, sitä irvokkaammalta musta neste näytti. Daphnen silmät olivat pelkät ammottavat aukot, Memoria ei enää nähnyt itseään niistä. Hän avasi suunsa huutaakseen, mutta huuto oli vangittu, eikä mitään tullut ulos. Silmät tyhjenivät tyhjenemistään.

* * *

Memoria heräsi huohottaen istumapaikaltaan herättäen Atlasinkin. Juna oli nytkähtänyt ja palauttanut Memorian takaisin maailmaan, jossa hänen ei tarvinnut katsella ikkunalaudalla istuvaa, alastonta siskoaan. Siltikin mielikuva hänen mustista, valuvista silmistään oli piirtynyt terävästi alitajuntaan, eikä hän saanut sitä pois edes vaihtamalla ajatuksiaan.
Tapahtuiko jotain?” Atlas mutisi hieroen silmiään unen jäljiltä.
Ei”, Memoria tokaisi pakottaen hymyntapaisen muutamaksi sekunniksi kasvoilleen, ”minä näin vain painajaista. Ei mitään pahempaa.”
Hyvä.” Atlas kohensi asentoaan hieroen yhä silmiään. ”Millainen painajainen? Unemme kertovat meistä usein enemmän kuin sanamme.”
Memoria irvisti pojan lauseelle. ”Näin unta päivästä ennen tappoyritystäni.” Hymy hänen punaisilla huulillaan oli silkkaa kipua, Atlasin olisi tehnyt mieli halata tyttöä. ”Daphne istui ikkunalaudallamme ilman vaatteita ja käyttäytyi taas tavalla, joka näytti lähinnä siltä, että hän olisi tahtonut ottaa minut siinä ja heti. Minä...” Lause katkesi, Memorian oli pakko pyyhkiä silmiään. Hänen kapeat hartiansa vapisivat, eikä Atlas keksinyt yhtään sanaparia, joka olisi auttanut vähääkään. Tämä taakka oli tytön oma.

Minä en ihmettele, että sinä halusit tappaa hänet”, Atlas sanoi vastoin kaikkia omia odotuksiaan. Hän ei ollut ikinä sanonut mitään, joka osoittaisi tappamisen vaihtoehtona.
En minä halunnut”, Memoria vastasi vapisevalla, katkeruuden suolaamalla äänellä. ”Minulla ei oikeasti ollut mitään vaihtoehtoa sinä päivänä, kun se tilanne tuli kohdalle.”
Uskon sinua”, Atlas sanoi ja loi jälleen katseita ikkunasta ulos. He olisivat aivan pian muurilla ja sen ympärille rakennetulla, pienellä kylällä. Ilta oli jo pimennyt, tähdet oli heitelty taivaalle. Heidän olisi jäätävä kylään yöksi.
Tiedän hyvän majatalon Rajakylässä”, Memoria sanoi kuin olisi lukenut Atlasin mieltä.
Hyvä, jäädään sinne. Meidän kannattaa pitää ihan matalaa profiilia, koska seuraavasta päivästä tulee hankala. Minulla ei ole vielä keinoa päästä rajan toiselle puolelle, mutta enköhän saa sellaisen vielä yön aikana.”
Memoria nyökkäsi, vaikkei ollut varma, kuuliko puoliakaan Atlasin sanoista. Ne olivat sekoittuneet hänen mielessään siskon voihkaisuihin ja syvänmustiin, poskille valuviin silmiin, jotka katsoivat Memoriaa kaiken sen jälkeenkin.


tiistai 24. tammikuuta 2017

Sudensilmät: luku 5

Luku 5: Ruusunpunainen
 
Kahleet käsissä olivat hiertäneet violetin- ja punaisenkirjavia jälkiä ranteisiin. Jäljet kaulalla olivat kuitenkin vielä pahempia; syviä, tarkoituksellisia kynnenjälkiä ja yksi isompi haava, jota ei kynsillä aikaan saisi. Epätoivoinen yritys päättää se kaikki, olla kerrankin itse vastuussa jostakin osasta siinä kaikessa. Mercuryn viimeinen toivo elämänsä menettämisestä oli viety, hänet oli kahlittu kauas ikkunasta, huoneen nurkkaan. Se oli rangaistus siksikin, että Mercury vihasi nurkkia, hän tahtoi aina pysytellä sängyllään tai huoneen keskellä. Ei ikinä nurkassa, siellä ei ollut turvallista. Nyt hän tunsi olonsa kuolleemmaksi kuin silloin, kun oli yrittänyt viiltää kurkkuaan auki ruokaveitsellä ja kynsillään.

Ja äidin askeleet käytävän päässä tuntuivat vielä pahemmalta kuin mikään siihen asti. Hän oli ollut se, joka oli sattumalta löytänyt poikansa ruokaveitsi käsissään.
Rouva Aelion ei ollut enää nuori, mutta hänen terävät piirteensä olivat kauniit. Hänellä oli valkoiset hiukset kuten kummallakin pojallaan, ja ne oli leikattu tyylikkääksi polkaksi. Silmät eivät kuitenkaan olleet muuttuneet vuosien varrella, ne olivat yhä pistävän turkoosit. Vaikka Mercuryn silmät oli sidottu, hän saattoi silti nähdä silmien kiertävän laihaa kehoaan kuin korppikotka tutkailisi saalistaan.

Toivottavasti olet tyytyväinen aikaansaannokseesi”, rouva Aelion lausui äänellä, jolla olisi voinut kuvitella hänen lausuvan rukousta hautajaisissa. ”Olen harkinnut vakavissani sijoittaa huoneesi ovelle kaksi vartijaa. Tällainen ei saa toistua.”
Minut on sidottu, Kaela”, Mercury älähti varoen sanomasta naista äidikseen.
Se ei todista mitään.” Ääni oli yhä kylmä. Äiti tuntui käärmeeltä, joka odotti uhrinsa rauhoittumista ennen iskua. Tyyntä ennen salamaa. ”Tätä menoa meidän on turvauduttava suunnitelmaan B, jonka Lindri on varmasti jo mennyt lavertelemaan sinulle.”



Ei!” Mercuryn ääni oli heikko sen jäljiltä, mitä kurkku oli kokenut, mutta hän sai yhä huutonsa kuuluviin. Se kuului, mutta ei mennyt perille.
Suvusta löytyy muutamia alempia haaroja, jotka voivat koska tahansa tehdä valinnan ja hankkia itselleen pahan silmät”, Kaela Aelion kertoi pojalleen, ”he odottavat päähaaran käskyä tehdä niin.”
Lindi kertoi minulle, että vain kolme äänestivät idean puolesta.”
Niin”, kuului vastaus, josta kuulsi nautinto. Äiti nautti asian paljastamisesta yhtä paljon kuin epätoivosta poikansa äänessä. ”Ne kolme olimme isäsi, minä ja Lindri. Päähaara.”
Ei ikinä”, Mercury sähähti, ”te ette ala eläimiksi. Säilyttäkää ihmisyytenne, niin minä säilytän henkeni. Minullahan te tahdotte leikkiä.”
Mutta kulta, sinä –”
En ole enää erityinen!” Mercuryn ääni kuulosti hurjistuneelta, se oli puoliksi kuolinkorahduksilta kuulostavia murahduksia, puoliksi suoraa huutoa. ”Se toinen sudensilmäinenhän on jo syntynyt, eikä teillä ole enää mitään tekosyytä välityksellenne. Ei ole enää mitään syytä hokea erityisyyttäni, koska se on viety.”
Tiedät, ettei tuo ole totta”, rouva Aelion sanoi yrittäen pitää äänensä vakaana. Se onnistui vain hädin tuskin, ja hän oli kiitollinen siitä, ettei Mercury kyennyt näkemään hänen epävarmaa olemustaan. ”Sinähän tulet vielä tappamaa sen toisen, luota siihen.”
Miksi minä? Miksette te?” Kerrankin elämässään Mercury tunsi rajan tulleen vastaan. Ajatukset toisen ihmisen tappamisesta eivät enää osoittautuneet niin hohdokkaiksi, hän ei tahtonut tehdä mitään sellaista vain oman erityisyytensä vuoksi. Se sana oli muutenkin muodostunut pelkäksi puukoksi hänen selkäänsä.
Kaela Aelion ei vastannut, hän käänsi selkänsä poikansa huoneelle, ja Mercury saattoi kuulla hänen seinissä kaikuvat, loittonevat askeleensa. Pelkuri. Pelkureita kaikki.
Ja hän vihasi heitä. Pieni ihmismieli tahtoi pahaa heistä jokaiselle, se oli särjetty ja poljettu näiden ihmisten toimesta, eikä hän nähnyt enää yhtä ainutta syytä totella heitä. Kunpa hän vain olisi vapaa, niin he tietäisivät paikkansa.


lauantai 21. tammikuuta 2017

Sudensilmät: luku 4

Luku 4: Erikseen
 
Junassa oli ahdasta. Ihmisten huudot halkoivat ilmaa, ja pysähtyminen aiheutti hätäännystä ympäri vaunuja. Tuskin oli montaakaan suuta, jotka eivät kysyneet, miksi juna pysähtyi keskelle siltaa. Sillan ylitys oli muutenkin Evolin asukkaille aina hivenen hermostuttavaa, sillä silta oli sisällissodan aikana kokenut pahimpia tuhoja.
Memoria ei kuitenkaan näyttänyt hermostuneelta, hän silmäili vieressään istuvaa Atlasia kuin tällä olisi jotakin tekemistä junan pysähtymisen kanssa.
En tehnyt mitään”, Atlas mutisi tytölle kietoen kaulahuivia tiukemmin ylleen.
En väittänytkään niin”, Memoria vastasi vaihtaen jalkojensa asentoa. ”Ajattelin vain, että sinä kenties saisit syyn nopeammin selville kuin tämä hermoileva ihmismassa.”
Atlas oli matkannut Memorian kanssa pian kaksi viikkoa, joten heidän tuntemuksensa oli hataraa. Siitäkin huolimatta Memoria käyttäytyi hänen seurassaan kuin olisi tuntenut vuosia, hän jopa uskalsi ehdottaa pojalle suoraan, että tämä käyttäisi sudensilmiensä voimia. Vastaukseksi tyttö sai vain voimakkaita päänpudistuksia.

Heidän määränpäänsä oli Mercury. Silmien avulla Atlasin oli enemmän kuin helppoa jäljittää hänet, joten ainoaksi ongelmaksi muodostui pelkästään etelästä pohjoiseen pääseminen. Maan keskikohtaan asti pääsi, mutta suuren muurin taakse ei. Etelästä ei saanut mennä väkeä pohjoiseen eikä toisin päin.
Atlas ei ollut ihminen, joka auttoi muita mielellään, ei enää. Mutta Memoria oli tuntenut Mercuryn. Kukaan, joka oli joskus merkinnyt Mercurylle jotakin, ei olisi Atlasin vihollinen. Se, miksi Memorialla oli jo miltei pahan silmät, ei ollut Atlasille vielä avautunut, mutta hän luotti tyttöön. Tämä oli kertonut, ettei kyseessä ollut tarkoituksellinen teko, miksi muutenkaan hän tahtoisi Atlasin apua silmistä eroon hankkiutumiseen.
Juna nytkähti liikkeelle yhtä nopeasti kuin oli pysähtynytkin. Häiriöitä ohjauksessa. Ihmiset rauhoittuivat ja asettuivat paikoilleen, mutta Atlas aisti yhä hermostuneisuuden kansan seassa. Se oli tehnyt jo hyvän pesän, eikä lähtisi hetkeen. Ei, vaikka ihmiset alkoivatkin jo keskustelemaan kuin matka olisi kokoajan pysynyt tasaisena.
Atlas näki tilaisuutensa tulleen, kun puheensorina oli käynyt tasaiseksi, eikä kukaan enää kuulisi heidän puhettaan. ”Memoria, meillä on vielä kahden tunnin matka muurille. En aio katsella maisemia koko matkaa, joten haluaisitko nyt hivenen valoittaa matkamme syytä?” Hän piti pienen tauon ja nielaisi. Hänen pitäisi lausua Mercuryn nimi, ja sekin vaati suuren osan hänen voimistaan. ”Tiedän, että vain Mercury osaa voimineen auttaa sinua, mutta miksi sinulla... miksi sinulla on pahan silmät?”
 
Niiden alut, eivät vielä loppuunsa kehittyneet”, Memoria sähähti ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Ei kukaan kuulisi, ihmisillä oli täysi työ vaahdota omista elämistään. ”Ja olenhan minä jo sanonut, että sinäkin pystyisit auttamaan minua, sudensilmäinen.”
En pystyisi, en ole harjoittanut silmieni voimia ollenkaan”, Atlas vastasi automaattisesti. ”Vastaa kysymykseeni.” Hän siristi kullankeltaisia silmiään sen merkiksi, ettei aikoisi enää viivyttää keskustelua keskittymällä merkityksettömiin yksityiskohtiin.
Memoria puolestaan pyöräytti omiaan. Hän ei selvästikään allekirjoittanut sitä, etteikö Atlas pystyisi auttamaan häntä sudensilmineen. Tietysti pystyisi, sudensilmät toimisivat itsestään. Atlas tahtoi vain itse nähdä Mercuryn vielä kerran, ja sehän sopi Memorialle. Mercury auttaisi helpommin.


Memoria huokaisi syvään. Hänen kasvojaan reunustivat valvotun yön varjot, jotka saivat yhdeksäntoistavuotiaan tytön näyttämään hetkessä paljon vanhemmalta.
Minä yritin tappaa kaksoissiskoni.” Kun lause oli ulkona, Memoria kohdisti katseensa suoraan Atlasiin. Hän oli avannut itsensä kokonaan, eikä tahtonut pakoilla mitään siirtämällä katsettaan muualle tai vääntelehtimällä. Hän oli rehellinen.
Atlas ei osannut vastata. Ei sellaisia tunnustuksia totu koskaan kuulemaan. Hän tunsi pientä syyllisyyttä siitä, että oli pakottanut tytön paljastamaan asian junassa.
Memoria huomasi Atlasin vaikeuden kohdata asia, joten hän jatkoi tyynellä äänellä: ”Menisi useampi tunti kertoa, miten moiseen ratkaisuun päädyin, mutta helppoa se ei todellakaan ollut.”
Kuoliko siskosi?”
Sanoin yritin tappaa, en tapoin.” Memoria risti jälleen jalkansa eri tavoin. ”Päättele.”
Atlas painoi päänsä käsiinsä. Hän alkoi yhtäkkiä kaivata yksiötään Lucianassa, sitä joka-aamuista kahvituokiota parvekkeella. ”Ja sinä sanoit, ettet tehnyt mitään tarkoituksellista.”
Ehkä siksi, että se ei ollut tarkoituksellista”, Memoria vastasi kivenkovalla äänellä, pitäen yhä katseensa tiviisti Atlasissa. Poika arvosti suuresti sitä, ettei tämä pelännyt puhua aiheesta. Silmistä ei kuvastunut pelon hiventäkään.
 
Miten voi yrittää tappaa jotakuta ilman tarkoitusta?”
Tarkoitin, etten varsinaisesti ollut suunnitellut sitä.” Memoria piti tauon, ja Atlas saattoi miltei kuulla rikkinäisten palasten kilisevän hänen sisällään. ”Se vaan tapahtui. Minulla oli hetkinen aikaa tehdä päätös asiasta, ja sitten muistin jokaisen keskusteluni Mercuryn kanssa, ja...” Ensi kertaa tyttö painoi päänsä alas ja hieroi silmiään. Kyyneliä. Pakotettuja, sisälle lukittuja kyyneliä. ”Ja minä vain löysin itseni lattialta veitsen kanssa.”
Atlas tiesi, että hänen olisi pitänyt osoittaa tukensa Memorialle tavalla tai toisella, mutta hän takertui jälleen kerran Mercuryyn. Tyttö oli maininnut hänen nimensä.
Keskustelusi Mercuryn kanssa?” Atlas kurtisti kulmiaan. ”Siskostasiko te olitte keskustelleet?” Hän järkyttyi äänensä kylmyydestä. Siitä korostui suunnaton tarve, halu saada tietää kaikki Mercuryyn liittyvä. Kuin hän olisi voinut omistaa pojan, tietää kaiken, mitä häneen liittyi.
 
 
Sinä olet raivostuttavan obsessoitunut”, Memoria sihisi hampaidensa välistä, ”ja jos minulta kysytään, tuo ei ole enää edes tervettä. Mercury ei ole omaisuuttasi.”
Tiedän.” Atlasin ääni oli pelkkä varjo seinällä, hän ei tunnistanut sitä enää omakseen.
Mutta koska tunnut vihaavan sitä, ettei sinua huomioida, vastaanpa kysymykseesi oitis. Kyllä, keskustelimme Mercuryn kanssa useastikin siskostani, koska minä olin varsin epätoivoinen asian suhteen, ja hän tahtoi auttaa minua minkä pystyi.”
Atlasin mieli täyttyi kuvista, joissa Mercury silitti Memorian hiuksia ja kuiskaili tämän korvaan, miten kovasti tahtoi auttaa. Seuraavassa mielikuvassa kaksikko makasi päällekäin vailla ainuttakaan vaatetta, irvokkaaseen tanssiin kietoutuneina. Kumpikin nauroi ivallista naurua, aivan kuin Atlas olisi ollut siellä. Hän joutui pudistamaan voimakkaasti päätään, jotta mielikuva katosi.
 
 
 
Miksi sinä olit epätoivoinen sinun siskosi suhteen? Mitä hän teki?”
Olen edelleen valitettavan epätoivoinen hänen suhteensa. Hän on vähän kuten sinä olet Mercuryn suhteen; hivenen turhankin riippuvainen.”
En ole riippuvainen hänestä, olen pärjännyt...” Atlas joutui pitämään tauon, sillä hän ei muistanut, kauanko oli jo elänyt ilman tätä. ”Olen pärjännyt lähes puoli vuotta yksin.”
Tiedän, tiedän, se oli vain kärjistetty esimerkki. Enkä usko sinun tekevän samoja asioita kuin kaksoseni Daphne. Sinä tuskin varastelit alusvaatteita, tai –”
En halua kuulla enempää.”

Kumpikin vaikeni. He loivat toisiinsa yhden, myötätuntoisen katseen, ja siihen keskustelu haudattiin. Atlasille riitti tieto siitä, että Memoria oli joutunut ahdistelun kohteeksi, ja nurkkaan ajettuna yrittänyt tappaa sisartaan. Se kuulosti ymmärrettävältä, ja jos se paljastuisikin pelkäksi tekaistuksi tarinaksi, hän uskoisi siihen silti. Luotto Memoriaan oli vahva, Atlas ei uskaltanut ajatella, että tyttö yrittäisi vain hyötyä hänestä.
Hän tunsi Mercuryn. Se riitti, tietysti se riitti, mitään muuta ei tarvittu muodostamaan luottamuksen huteraa siltaa heidän välilleen.
Vielä yksi kysymys poltteli Atlasin mieltä, se kaikkein pahin. Vastauksen hän oli päätellyt jo silloin, kun oli ensi kertaa tavannut Memorian, mutta hänen oli saatava kysyä se itse.
Olitko sinä Mercurylle jotakin muuta kuin ystävä?” Ei, se kuulosti vieläkin liian viattomalta. ”Tarkoitan, että olitteko te rakastavaisia?”
Memoria naurahti kevyesti ja mitä todennäköisemminkin tiedosti, miksi Atlas kysyi tätä. ”Vain fyysisellä puolella”, tyttö vastasi pitäen naamansa peruslukemilla, ”mutta tunteita siinä ei ollut pelissä, ei ainakaan minun osalta. Haimme vain lohtua toisistamme.”
Hän piti pienen tauon pyöritellen asiaa mielessään, selkeästikin muistellen heidän yhteisiä hetkiään peittämättä hymynkaretta suupielillä. ”Entä te? Sinä ja Mercury? Veljekset, niin kuin kansa uskoo?” Memoria vinkkasi silmää. Hän tiesi.
Atlas ei vastannut. Hän käänsi päänsä ja näytti ensi kertaa kiinnostuvan todella ulkona siintävistä maisemista. Puita ja peltoa, lumen peittämiä maita.


torstai 19. tammikuuta 2017

Sudensilmät: luku 3

Luku 3: Punainen rinki
Uutinen oli saanut pohjoisen hajoamaan entisestään. Jokainen vähääkin kauppojen suunnalla aikaansa viettävä tiesi kertoa, mikä Evolia tällä kertaa ravisteli. Etelästä, Lucianan kaupungista, oli kiirinyt pohjoiseenkin asti uutinen siitä, että Moorcroftin suvussa oli piiloteltu sudensilmäistä poikalasta nimeltä Atlas.
 
Ainoastaan Aelionit tiesivät, mitä se tarkoittaisi. Sudensilmäisiä oli kaksi. Yksikään Aelionin suvun jäsen ei ollut kertonut julkisesti omasta sudensilmäisestään, Mercurysta, joten suvun sisällä kuhistiin. Mitä tulisi tehdä, saiko lapsia olla kaksi? Tulisivatko nämä kaksi poikaa koskaan tuntemaan? Ja ennen kaikkea, millä Atlas Moorcroftista päästäisiin aikanaan eroon? Pohjoinen ja etelä, Aelion ja Moorcroft. Jako oli ollut selvä jo 80-luvulta lähtien, mutta että kumpaankin sukuun pitikin syntyä sudensilmäinen lapsi. Vastakkainasettelu sukujen sekä ilmansuuntien välillä ajaisi lapset ennemmin tai myöhemmin toistensa kimppuun.
 
Mercuryn huoneessa oli kylmä. Uutinen toisesta sudensilmäisestä ei ainakaan lämmittänyt häntä, se sai hänet tuntemaan suunnatonta pelkoa. Hänen vankeutensa ja silmien sitominen oli selitetty aina erityisyydellä, mutta mitä erityisyyttä syntyy kaksi kappaletta? Mercury tunsi olonsa täydellisen petetyksi, sillä kukaan ei ollut kertonut, että hänellä oli vastine. Hän ei tuntenut Atlasia, - eihän hän ketään tuntenut – mutta tahtoi jo painaa kädet hänen kurkulleen ja tuntea kakomisen ja rimpuilun hänen kehossaan.
Ja se hänen olisi myös tehtävä. Aelionin suku oletti timanttinsa teroittavan teränsä kahdeksaantoista ikävuoteen siten, että olisi kykenevä eliminoimaan toisen sudensilmäisen. Mercury oli valmis. Hänellä olisi vielä kaksi vuotta aikaa suunnitella, miten tappaisi Atlas Moorcroftin. Ei hän tarvinnut siihen suurtakaan kannustinta, hänelle riitti se, että sen pojan olemassaolo oli tuhonnut hänen erityisyytensä.
 
Aelionin suku oli myrkyllinen. Jokainen suvun jäsen hyväksyi täysin, että Mercury pidettäisiin täysi-ikäisyyteen asti vankina, jottei silmien voima ehtisi kulua ennen sitä. Kahdeksantoistavuotiaana sudensilmät olivat vahvimmillaan.
Ja koska koko lapsi oli pidetty muulta maailmalta salassa, ei olisi ongelma eikä mikään lähettää paperitonta Mercurya aikanaan etelään ja pistää tätä tappamaan toinen sudensilmäinen poika. Aelionin suvun suunnitelma Evolin maan johdon saamisesta oli aukoton, ja he onnistuisivat siinä Mercuryn silmien avulla.
 
Mutta Mercuryn huoneessa oli silti kylmä. Jopa huoneeseen astunut, nyt neljätoistavuotias Lindri aisti kylmyyden hohkaavan huoneen seinistä. Ei muualla tyrmässä ollut näin kylmä, ainoastaan Mercuryn huoneessa.
Onhan sinulle jo kerrottu tehtävästäsi?” Lindri kysyi, vaikka hän tiesi, ettei Mercury mitään muuta miettinyt kuin tulevaa tehtäväänsä murhaajana.
On, eikä siinä ole mitään keskusteltavaa”, Mercury ärähti tarpeettoman kovalla äänensävyllä, ”joten kerrohan vaikka, kuinka ihanaa siellä sinun maailmassasi taas olikaan. Olen ehtinyt jo unohtaa.” Hänen huulensa värisivät ja kädet puristuivat nyrkkiin. Koko hento olemus oli särkyvä.
Turhaan yrität vittuilla minulle, minä sentään pidän sinut ajan tasalla”, Lindri vastasi sivuuttaen veljensä suunnattoman vapinan.
Mutta et veljellisestä rakkaudesta vaan puhtaasta ilkeydestäsi.” Jos Mercuryn silmät eivät olisi olleet siteen peittämät, ne olisivat tuijottaneet Lindriä pistävästi.
 
Lindri vain naurahti ja kohautti harteitaan, vaikka eihän Mercury sitä nähnyt.
Sinä olet suloisen katkeroitunut”, Lindri tokaisi miettimättä sen kummemmin, miten katkeroitunut itse oli. Ei veljen sitä täytynyt tietää, kuten ei montaa muutakaan asiaa. Mercury eli täydellisessä pimeydessä, mutta hän eli siellä erityisenä, toisin kuin kukaan muu. ”Ja minua kiinnostaisi kertoa sinulle eräästä sukukokouksessa käsitellystä asiasta. Se ei koske sinua, joten olet varmaan täysin valmis kuuntelemaan jotain, joka vie ajatukset pois omasta tilanteestasi.” Tämän hän sanoi sydämestään, hän oikeasti tahtoi kertoa mieltään painavasta kokouksesta isoveljelleen. Osittain siksi, ettei hän tahtonut tämän eristävän itseään lopullisesti heistä muista, ja osittain siksi, että Mercuryn oli saatava kipu vaihdettua uuteen.


Mercury nyökkäsi sen merkiksi, ettei voisi muutakaan kuin kuunnella.
Sinähän tiedät maamme silmäjärjestelyn? On viittä eri silmätyyppiä, joista sinun silmäsi ovat lähestulkoon myytti”, Lindri aloitti.
Minun ja sen toisen.” Katkeruutta, pistävää, hajottavaa katkeruutta. Miksi olla katkera asiasta, joka on tuonut pelkkää kärsimystä? Olisiko Mercury vangittuna, jos hän ei olisi syntynyt harvinaislaatuisten silmiensä kanssa? Ei olisi. Hän olisi siellä missä Lindrikin, ihmisten joukossa, hymyilisi sydämestään ja oppisi välittämään.
Ihmissielu kuitenkin takertuu siihen ainoaan asiaan, joka sillä on, Mercuryn tapauksessa sudensilmiin. Jos hän kerran oli erityinen, hänen oli oltava sitä ja sitä ainoastaan. Ei muita pelinappuloita laudalle, ne olisi syötävä pois.
Lindriä ei kuitenkaan veljen huomautus jaksanut painaa, hän jatkoi kertomista sivuuttaen Mercuryn täysin: ”Ne viisi eivät kuitenkaan ole ainoita. Oletko kuullut pahan silmistä?”
Ohimennen.”
Vastaus ei vakuuttanut Lindriä tarpeeksi, joten hän jatkoi tummempaan sävyyn. ”Pahan silmät voi saada tietyllä tapaa, joka –”
Hetkinen nyt.” Mercuryn ääni paljasti heräävän kiinnostuksen. ”Mitä nämä pahan silmät siis tarkalleen ottaen ovat? Heitit kehiin minulle lähes uuden termin, oletan sinun myös selittävän sen ennen käytännön puoleen menemistä.”
 
Pahan silmät ovat sitä, mitä nimikin kertoo niiden olevan. Ne syntyvät teosta, joka ei ole oikein. Saadaksesi sellaiset silmät sinun tulee tappaa sinulle tärkein henkilö.”
Miksi kukaan haluaisi tehdä sellaisia silmien takia, jotka kantavat noin rumaa nimeä? Pahan silmät ei kuulosta järin houkuttelevalta nimeltä, varsinkaan, jos moisten eteen pitää tappaa.”
Lindri naurahti. Hän oli osannut odottaa reaktiota, ja nautti hetken siitä, että sai olla ensimmäinen ihminen, joka kertoisi Mercurylle tästä. ”Niiden voimat ovat lähes samanlaiset kuin sudensilmillä, vahvemmatkin: ne nimittäin eivät kuluta itseään loppuun.” Lindri piti tauon ja antoi veljensä sulatella asiaa, kunnes jatkoi panottaen sanojaan eri tavalla. ”Sehän kuulostaa hyvin houkuttelevalta, eikö? Siksi sukumme kokouksessa käsiteltiin asiaa tänään.”
 
Anteeksi?” Mercuryn suu loksahti auki. ”Aelioneilla on minut! Ei heidän tarvitse tehdä mitään niin epätoivoista. Älä vain sano, että he tosissaan harkitsivat sitä.”
Me pidimme äänestyksen.” Kuolemanhiljaisuus. Lindrin hengitys kuului selvästi Mercuryn korviin, ja hänen omansakin hidastui.
Minä olin yksi kolmesta, jotka äänestivät puolesta eivätkä vastaan.” Lindri nousi kovalta sängyltä sanomatta veljelleen enää mitään.
 
Riittämättömyys kuristi Mercurya sisältä, hän tunsi sen pistelevän kurkussa. Oliko toisen sudensilmäisen lapsen paljastuminen aiheuttanut näin pahan sekaannuksen Evolissa? Tosissaanko hänen sukunsa harkitsi murhaamiseen ryhtymistä varmistaakseen tulevan etuasemansa maassa? Mercury ei saanut henkeä. Hän puristi kurkkuaan täysin voimin ja mietti, että jos hän vain osaisi puristaa tarpeeksi kovaa, hänen ei tarvitsisi olla enää osallisena sitä kaikkea. Suku voisi rauhassa valita murhaamisen polun, kun heillä ei olisi enää Mercuryakaan valttikorttinaan.


lauantai 14. tammikuuta 2017

Sudensilmät: luku 2

Luku 2: Savua ilman tulta

Lucianan keskusta, vuosi 2005. Sivukujan vanha, tunnelmallinen kapakka. Tanssijattaria, humalaisina heiluvia vanhoja miehiä sekä naisia, ilma savusta niin sakeana, että vain kanssatupakoitsijat pystyivät hengittämään.
Atlasin askeleet johdattivat hänet baaritiskille, jonka äärellä istui tyttö vaaleanpunaisine hiuksineen. Hän oli pukeutunut pastellinvärisiin vaatteisiin ja meikannut voimakkaasti, ja nämä tekijät antoivat mielenkiintoisen kontrastin hänen ulkonäköönsä. Tyttö näytti nuorelta, mutta kun hän avasi Atlasin istuutuessa suunsa, oli selvää, ettei hän ollut niin nuori kuin miltä näytti.
Atlas Moorcoft”, tyttö lausui Atlasin nimen kuin koettaisi maistella sen makua. ”Sinä tulit sitten kuitenkin.” Hymy tytön kasvoilla oli vino, se sopi hänen punaisiksi maalatuille huulilleen. Atlaskin pakotti huulensa hymyntapaiseen ihan vain hyvien tapojen nimessä.
Sinä olet mitä ilmeisemminkin Memoria Fray”, Atlas sanoi nyökäten tytölle. Tämä nyökkäsi takaisin ja korjasi asentoaan entistä epämukavamman näköiseksi.
Haluatko jutustella mukavia tuntemattoman kanssa, vai käynkö suoraan asiaan?” Atlas ei tunnistanut piikittelyä tytön äänessä, joten hän kehotti tätä menemään suoraan asiaan.
Minä olen tässä avun vuoksi”, Memoria kertoi siemaillen tummanvihreää juomaa korkeasta lasistaan, ”ja sinä olet tällä haavaa ainoa, jonka tiedän osaavan auttaa.”
Atlas siristi silmiään. ”Mitä tarkoitat?”
Memoria katsoi ympärilleen kuin varmistaakseen jotakin, ja heilautti kolmesti käsiään silmiensä edessä. Atlas ei voinut pidättää hengähdystään, mutta sai vietyä käden suunsa eteen. Memorian silmät olivat kirkkaanpunaiset. Melkein pahan silmät.

Atlas vei tuoliaan vaistomaisesti taaksepäin. ”Älä luulekaan.” Hän pudisti voimakkaasti päätään. ”Ei ikinä, sinulla ei ole toivoa.”
Nämä eivät ole loppuunsa asti kehittyneet”, Memoria kiirehti kertomaan heilauttaen silmiensä ylle jälleen illuusion, joka sai ne näyttämään tavanomaisilta, ruskeilta silmiltä. ”Sinä voit vielä auttaa minua.”
En sotke itseäni tähän, en todellakaan”, Atlas totesi ja nousi tuolistaan pukien tummanruskeaa takkiaan ylleen. Hän teki lähtöä, ja Memoria naulitsi tavanomaiset, ruskeat silmänsä häneen.
Paljonko sinulle pitää maksaa?”
Atlas tuijotti häntä hetken kuin tyttö olisi juuri ilmaissut halunsa tappaa ihmisiä. Kuin tämä olisi kuvottavin olento maailmassa. ”Minä en tee mitään epäeettistä rahasta.”
Ei sinun tarvitsekaan”, Memoria sanoi vinkaten silmää, ”tämä ei ole epäeettistä.”
Ei toki”, Atlas mutisi kääntäessään jo selkänsä tytölle, ”pahan silmiinhän liittyykin aina kaikkea ehdottoman viatonta ja puhdasta.”
Sinulla ei selkeästikään ole kokemusta.”
En myöskään aio kerätä sellaista.”

Tunsin sinun veljesi.” Viimeinen oljenkorsi, se ainoa asia, jota Memorian ei ollut pitänyt kertoa. Se toimi: Atlas pysähtyi ja käänsi katseensa takaisin Memoriaan. Hänen kasvonsa eivät olleet enää pelkästään tyynet, niiden ilme oli kuin kiveä. Kullankeltaiset silmät olivat laajentuneet järkytyksestä.
Sinä... tunsit Mercuryn?” Atlaksen ääni oli pelkkä kuiskaus, jo miehen nimen lausuminen aiheutti hänelle ajatuksen siitä, että koko kapakan väki kääntäisi katseensa häneen. Mercuryn nimen lausuminen oli vaarallista näinä aikoina.
Memoria nyökkäsi vastaukseksi. ”Tule, mennään muualle keskustelemaan, ei täällä uskalla puhua”, hän totesi pukien vaaleansinisen takin päälleen. Tummanvihreä juoma jäi lojumaan pöydälle, eikä tyttö luonut siihen kaipaavia katseita. Atlas naurahti, hänestäkään juoma ei ollut näyttänyt järin herkulliselta.
Tahtomattaan hän lähti seuraamaan Memoriaa, vaikkei tuntenut tätä millään tavalla. Hän oli tullut paikalle vain, koska tyttö oli soittanut hänelle useasti. Nytkin hän seurasi pakosta, sillä ketään, kuka tunsi Mercuryn, ei saanut päästää pakoon.
* * *
Asunto oli järkytys. Tapetit oli revitty paikoiltaan, edellisten päivien unohdetut ruoat haistoi jo ovelta. Atlasia kuvotti, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. Ei ollut hänen asiansa, millaisessa ympäristössä kukin kesti elää.
Olohuone oli yhdistetty keittiöön, ja sitä jopa kesti katsoa. Roskia ja likaa oli vain satunnaisissa nurkissa, eikä mikään haissut yhtä pahalta kuin eteisessä. Atlas veti tummanruskean, kertaalleen korjatun tuolin alleen ja istuutui. Se oli ainoa tuoli huoneessa, joka näytti istuttavalta. Pöydälle oli jätetty pizzalaatikoita, ja tuoksusta päätellen pizzaa oli vielä jäljellä. Atlas kiitti ylempää tahoa siitä, että pizza oli sentään tuoretta.

Otatko?” Memoria kysyi pelkästään muodon vuoksi. Hän näki kyllä, miten Atlasia kuvotti hänen elinympäristönsä.
Ei kiitos”, Atlas sanoi pitäen naamansa peruslukemilla, hymy olisi paljastanut liikaa. ”Minä en aio viipyä täällä kauaa. Tahdon vain tietää, miten tunnet Mercuryn.” Hän oli vähällä sanoa veli, mutta muistutti itselleen, ettei käyttänyt sitä termiä ellei olisi aivan pakko. He eivät nimittäin olleet veljeksiä, se oli pelkkä tekaistu kertomus ihmisille kerrottavaksi. Mercurylla oli oikeakin veli.
Kukapa ei nykyään tuntisi Mercury Aelionia, kiellettyjen sudensilmien omistajaa”, Memoria tuhahti pyöritellen hiussuortuvaansa, ”ja sitä typerää tarinaa, jonka te yhdessä keksitte peittääkseenne asian todellisen laidan. Ette te veljeksiä ole.”
Ja silti itse kutsuit häntä veljekseni?”
Julkisella paikalla, tottakai!” Memoria pyöräytti silmiään. ”En minä niin typerä sentään ole, että paljastaisin sellaista keskellä Lucianaa. Pelkkä Mercurysta puhuminen etelässä on hieman, no...”
Riskialtista.” Atlas haroi hiuksiaan, hän ei tahtonut puhua asiasta enempää. Haavat olivat vielä liian tuoreita. ”Mutta vastaisitko kysymykseeni, Memoria Fray? Mistä sinä tunnet Mercury Aelionin?”



Memoria näytti etäiseltä. Hän istui aivan Atlasia vastapäätä, mutta hänen olemuksensa tuntui kadonneen pojan lauseen myötä.
Memoria? Memoria Fray? Minä puhuttelen sinua.”
Memoria säpsähti. Hänen keinotekoiset, ruskeat silmänsä olivat suuret kuin kauriilla, ja ne katsoivat suoraan Atlasiin. ”Anteeksi.” Ääni oli pingottunut.
Minä ja Mercury, me... Me hyödyimme toisistamme muutaman kuun ajan.”
Atlasin rintaa puristi. Hänen sisimpänsä sanoi, ettei haluaisi kuulla enää yhtään enempää, mutta suu muodosti uuden kysymyksen. ”Millä tavalla?”
Memoria naurahti tavalla, joka paljasti Atlasille jo tarpeeksi. Hän nousi narisevalta tuolilta ja aikoi astella ulos asunnosta, kunnes Memoria avasi suunsa.
Hän oli yksinäinen ja kaipasi apua”, tyttö kiirehti selittämään, vaikka sanat vain pahensivat tilannetta, ”ja minä en voinut antaa muuta kuin itseni. Tapasimme vahingossa, enkä minä ollut silloin vielä... Minulla ei ollut silloin vielä näitä silmiä.”
Ja nytkö sinä oletat, että minun pitäisi olla jotenkin suunnattoman kiinnostunut siitä, miten sinä nuo silmät sait?” Atlasin ääni oli kylmä niin kuin hänen kehonsakin, vilunväreet kulkivat pitkin selkää. Mercury. Ei Mercurya.

Onko tämä liikaa sinulle, nytkö et haluakaan enää tietää?” Memorian ääni tihkui ivaa, sanojen väliin piilotettu halveksunta paistoi läpi. ”Itsehän päätit valehdella koko Evolin kansalle, että sinä ja Mercury olette kumpikin sudensilmäisiä vain siksi, että olette veljeksiä! Ja ne typerykset oikeasti nielivät sen kaiken, vaikka jokainenhan tietää, että teidän sukunne – Aelion ja Moorcroft – ovat synnyttäneet välirikon etelän ja pohjoisen välille. Tietenkään te ette ole sukua toisillenne, sen sijaan te –”
Atlasin käsi löysi tiensä Memorian suulle, ja vasta keskeyttäessään tytön lauseen Atlas huomasi kyyneleet poskillaan. ”Älä”, hän kuiskasi Memorialle ja päästi käden putoamaan tytön syliin. Hän painoi päänsä varoen ja antoi lopunkin tunnemyrskyn tulla, oloa ei voinut enää parantaa. Tämä tyttö oli ollut Mercuryn kanssa tavalla tai toisella, hän oli ainoa, joka jakoi saman kokemuksen kuin Atlas.


maanantai 9. tammikuuta 2017

Sudensilmät: luku 1

Luku 1: Aamunkoittona
Käytävässä haisi vanhalle, eltaantuneelle päivälliselle ja rotanmyrkylle. Suvun vanha tyrmä oli täynnä väsyneitä, itseensä kyllästyneitä vankeja, jotka eivät enää piitanneet siitä, miltä käytävällä haisi. Rouva Aelion, joka hyvin harvoin itse vaivautui tyrmään astumaan, kuitenkin nyrpisti nenäänsä ja vei nenäliinan kasvoilleen peittääkseen kuvotuksensa.
Ha, ei ole rouva tainnut tottua elämään”, yksi vangeista huomioi saaden rouva Aelionin kiristämään tahtiaan. Hän ei auktoriteetistaankaan huolimatta jaksanut kiinnittää sen suurempaa huomiota häntä puhutelleeseen vanhaan miesvankiin.
 
Käytävän päässä oli ovi, ja oven takana oli maailma. Niin hän halusi ajatella.
Sinne oli vangittu hänen oma poikansa, Mercury, ja vangitsemiselle oli syy. Poika oli syntynyt erityisenä, ja sitä erityisyyttä tulisi vaalia.
Ovi narisi avautuessa aiheuttaen rouvalle kylmiä väreitä. Hän sitten vihasi käydä täällä siitäkin syystä, että paikka itsestään karmi häntä. Pojasta puhumattakaan.
Mercury istui sängyllään silmät sidottuina, valkoiset hiukset hartioille laskeutuen ja rystyset verisinä. Hän oli jälleen lyönyt käsiään seiniin.

Mercury, äiti tässä.”
Poika ei vastannut. Häneen ei saanut yhteyttä, ei, vaikka silmäsidettä ei olisikaan.
Mercury, äiti tuli tuomaan sinulle hyviä uutisia.”
Tiedän ne jo.”
Et tiedä. Et näitä.” Rouva hymyili, kun oli saanut poikansa puhumaan.
Sinun syntymäpäiväsi on ensiviikolla”, hän jatkoi kätkemättä iloa äänessään, ”ja se tarkoittaa sitä, että olet pian jo neljätoista. Enää neljä vuotta, ajattelepa, neljä!”
Ei se siihen lopu”, Mercury vastasi kitkerällä äänellä, sormiaan väännellen. ”Ettehän te minua täältä päästä senkään jälkeen.”
No, emme ehkä aivan heti, mutta sinun elämäsi tulee kunnolla alkamaan vasta sen päivän jälkeen, kun täytät kahdeksantoista. Tulet sen jälkeen pääsemään vapauteen, lupaan sen.”
Minun käsitykseni vapaudesta ei taida olla aivan sama kuin teillä muilla.”
Rouva Aelion asteli poikansa sängyn viereen, kietoi vastahakoisesti kätensä tämän laihan kehonsa tueksi ja silitti tätä. ”Ssh, kulta, saat sinä vielä elää, usko minua. Tämä kaikki tapahtuu, koska olet erityinen, kyllähän sinä sen tiedät.”
Erityinen. Sana kaikui Mercuryn korvissa myrkyttäen niitä sisältä, hänestä tuntui, ettei kestäisi kuulla sitä enää kertaakaan. Erityisyys olisi jollekulle merkinnyt siunausta, mutta Mercurylle se oli kirous, joka eristi hänet muista. Polttomerkki iholla, myrkyllinen sana kielellä.


Mercury.” Rouva Aelionin ääni oli väsynyt, tämä tuntui olevan vain yksi epämieluisa asia, joka piti hoitaa pois. Oli se sitten oma poika tai ei. ”Mercury, eräs toinenkin haluaisi puhua sinulle.”
Lindrikö?” Lindri, Mercuryn kahta vuotta vanhempi pikkuveli kävi vierailulla ainoastaan päiväsaikaan, sillä hänen silmänsä olivat päivätyyppiä. Mercuryn silmäside oli sidottu kiinni yötyypin voimilla, joten Lindri ei voisi vahingossakaan auttaa veljeään irti siteistä. Yösilmät toimivat vain yöllä, päiväsilmät päivällä.
Äiti ei vastannut pojalleen, hän asteli tyynesti pois huoneeksi kutsutusta vankilasta ja antoi toisen poikansa astella sinne hänen sijastaan. Lindri oli paljon parempi käsittelemään helposti särkyväistä Mercurya, ja rouva Aelion oli pelkästään iloinen, ettei hänen tarvinnut viettää huoneessa enää hetkeäkään.
Huoneeseen astellut Lindri oli veljeään lyhempi ja heiveröisempi, vaikkei Mercurykaan ollut vahvinta sorttia. Kumpikin veljeksistä omisti suorat, valkoiset hiukset ja terävän nenän. Mercuryn hiukset olivat pitemmät ja Lindrin nenä terävämpi. Kumpikin näytti lasiveistokselta, kauniilta ja herkältä.
Hei”, Lindri vaivautui tervehtimään, vaikka tiesi, ettei veli vastaisi. Hän istahti sängylle ja tuijotti hetken isoveljensä punertavia rystysiä. Hetken harkinta-ajan jälkeen hän kosketti käsillään Mercuryn rikkinäisiä käsiä ja silitti varoen, kuin veli olisi ihmisen sijasta haavoittunut kissa.
Mercury ei vetänyt kättään pois, toisin kuin yleensä. Ehkä hän oli niin turtunut saamaansa merkityksettömään läheisyyteen, ettei hän enää jaksanut pyristellä vastaan. Kuristajakäärme kuristaa nopeammin, jos rimpuilee.

Minulla on sinulle taas tarina kerrottavana”, Lindri aloitti hiven ylpeyttä äänessään. Hänen lempiasiansa oli kehuskella maailman tapahtumilla, joista Mercurylla ei ollut aavistustakaan. ”Haluatko kuulla?” Kysymys vain lisäsi epämukavuuden painostavaa voimaa heidän ympärillään. Tietysti Lindri kertoisi, vaikkei Mercury haluaisikaan. Se lisäsi pikkuveljen voimaa.
Tänään koulussa me puhuimme sudensilmistä, minä ja muut”, Lindri aloitti virnistäen. Ja vaikkei Mercury virnistystä nähnytkään, hän kavahti silti taaksepäin. ”Niiden kaikkien mielestä sudensilmät ovat pelkkä myytti, joka on luotu pitämään meidät kuuliaisina pohjoisen kansalaisina. Mieti, Mercury, he eivät tiedä! He elävät kauniissa epätietoisuudessa, kunnes –”
Kunnes mitä?” Mercuryn ääni oli särkyvää lasia. ”Kunnes sukuni käyttää silmiäni valloittamaan koko Evolin, niinkö? Pidätte minua teurastusta odottavana sikana.”
Lindri ei sanonut mitään, sillä hän ei voinut kieltää. ”Mutta isoveli, sinä olet kaikesta huolimatta etuoikeutettu”, hän lausui epävarmana, ”sillä sinut kasvatetaan täyttämään tärkeä tehtävä. Täyttämään Aelionin suvun tahto! Ihmiset koulussa eivät tiedä, eikä koulu ole koko maailma. Ajattele, kuinka moni muu ei tiedä. Kukaan ei osaa odottaa mitään.”
Minulle koulu voisi olla koko maailma.” Ääni ei ollut katkera, pikemminkin surullinen. Lindri nousi sängyltä, heilautti kädellään ja asteli ovelle. ”Tylsempää siellä on kuin täällä”, hän sanoi, muttei riittävän vakuuttavasti. Mercury painoi veljensä lähdettyä päänsä alas ja puristi kynnet ihoon.




lauantai 7. tammikuuta 2017

Sudensilmät: prologi

 
(Otan ensimmäisen ison harppauksen tämän blogin kanssa ja alan julkaisemaan pitempää tarinakokonaisuutta! Tarinan nimi on Sudensilmät, ja kaiken muun olennaisen tarina todennäköisesti selittää itse auki. Prologi on lähinnä selittelyä tarinan ympäristöstä. On vähän pelottavaa lähteä julkaisemaan tarinaa, jota en ole vielä kirjoittanut loppuun, mutta pakko sitä jostain on aloittaa! 2017 on alkanut rohkeasti.)
 
-----

Sudensilmät

- - -
Prologi: Palava toukokuu
 
Lucianan keskusta oli ilmiliekeissä. Ihmisiä juoksenteli ympäriinsä, he huusivat ja yskivät savua keuhkoistaan silmät surusta ja kivusta valkoisina. Punaista lankaa ei ollut, kaikki oli pelkkää savun ja liekkien sekamelskaa. Kukaan ei ollut nostamassa eksynyttä kansaa ylös, heillä ei ollut päämäärää. Vaistot sanoivat ainoastaan ”pakoon”.
 
Jälkeenpäin tapahtuma muistettiin palavana toukokuuna. Se ei ollut ensimmäinen sota Evolin maassa, mutta sodista puhuessa se tuli silti aina ensimmäisenä mieleen. Nimensä mukaan sota kesti ainoastaan toukokuun ajan, mutta se jakoi Evolin väen lopullisesti kahdeksi eri kansaksi. Se oli merkittävin tapahtuma koko pienen kansan historiassa. Pohjoinen ja etelä olivat lopullisesti välirikossa, ja petturien kohtaloista kerrottiin tarinoita vielä 2000-luvun puolellakin. Ei voinut seilata pohjoisen ja etelän välillä, piti kuulua vain toiseen puoleen. Maan muut osat unohdettiin, olivat vain pohjoinen ja etelä. Ja sota. Heidän ikuinen sotansa.
 
Evol oli maa, jonka asukkaiden pärjääminen sen kylmissä oloissa perustui silmiin ja niiden kantamiin voimiin. Aikojen alusta asti heidän kansaansa oli siunattu erikoislaatuisilla voimilla, jotka piilivät heidän silmissään.
Silmiä oli viidenlaisia: hyvät ja pahat tunteet, yö ja päivä sekä sudensilmät. Sudensilmäiset olivat myytti, pelkkä kansalaisten menetetty toivo. Heillä oli kaikkien muiden silmätyyppien voimat, niin suuret, että niillä olisi voinut hallita koko Evolia. Siksi heitä pidettiin pelkkinä kertomuksina, vinksahtaneina iltasatuina.
Ja silti palava toukokuu tapahtui.
 
Sudensilmät eivät olleet kadonneet, niitä oli yhdellä ihmisellä kerrallaan, mutta ne olivat silti todelliset. Aelionin sukuun, Evolin vanhimpaan sukuun, oli syntynyt lapsi, jonka silmät oli tunnistettu sudensilmiksi. Vitivalkoiset, lähes sokeat. Ja sokeiksi ne tulisivatkin. Sudensilmät eivät olleet kuin tavallisia voimia omaavat silmät: niiden voimat olisivat huipussaan kahdeksantoista vuoden iässä, jonka jälkeen niiden voimat heikkenisivät käytöstä riippuen, kunnes käyttäjä lopulta sokeutuisi. Ja koska Aelionin suku paljastui vuonna 1982, etelä syytti pohjoista siitä, ettei sudensilmistä puhuttu muulle kansalle. Levisi huhu siitä, että Aelionit olivat aikeissa yrittää saada ensin pohjoista, sitten etelää tapumaan tahtoonsa.
 
Ja sota alkoi. Pelkästään toukokuun aikana puolet pohjoisesta oli hävitetty maan tasalle, eikä maa ollut asumakelpoista useaan vuoteen tapahtumien jälkeen. Pohjoinen oli heikko, ja Evolin pääkaupunki, Luciana, oli vahvistunut entisestään. Etelä oli voittanut sisällissodan, mutta karkein tappioin: sudensilmät oli hävitetty. Puhkottu, tuhottu, tapettu. Sodan aiheuttanut oli eliminoinut itse itsensä, mutta jättänyt jälkeensä syvän vihan.

 
Mutta sudensilmät eivät kadonneet lopullisesti, ei. Niitä syntyi myöhemminkin, mutta tällä kertaa kaksin kappalein. Koskaan aiemmin sudensilmiä kantavia henkilöitä ei ollut syntynyt kahta samaan maailmaan.
Ja tämä on heidän tarinansa, heidän, jotka syntyivät kantaen voimia, joita he eivät koskaan halunneet osakseen.