Kaunein (Linnunlento X)

Sinussa oli valo. Enkelten laulu korkealle kohotetussa päässäsi, ihosi pienet kultahiput kuin maan päälle laskeutuneet tähdet. Sinä olit korkealla. Lensit kauan ja kunnialla, taputukset seurasivat sinua aina laskeutumisesi päivään saakka. Laskostit siipesi, ristit kätesi ja astelit ylväänä ihmisten joukossa kuin olisit ollut yksi heistä.

Mutta sinä kuuluit korkealle, yksikään laulu tai hymy ei voinut sitoa sinua maahan jalkojesi alla. Siipesi painuivat raskaina maahan, mutta päätäsi et laskenut. Et silloinkaan, kun kukaan ei ollut näkemässä yötä ympärilläsi.

Sinä yritit ja yritit, mutta maa ei ollut omasi. Kyynelkanavat patosivat tunteesi taakse, korkealle kohotettu pääsi pysyi ylpeyden valokeilassa.

Tiesit, ettet voinut enää lentää. Kunnian ja kullan paino olivat murtaneet siipesi. Sinä olit yksin. Yksin ja vangittu tunteeseen, joka oli haalistunut jo vuosia sitten.

Ja silti sinä olit täynnä valoa. Säteilit sitä ympärillesi, levitit lämpöä kaikkiin niihin, jotka otit rikkinäisten siipiesi suojiin. Sinä olit sortunut ja hukassa, mutta silti kaunein kaikista.

Joskus tulee se päivä, jolloin lasket pääsi alas ja annat kyynelten kastella poskesi. Silloin sinä olet vapaa kunniasi painosta, vapaa itkemään, vapaa tulemaan ihmiseksi jälleen.

Silloin sinä muistat olevasi puhtain, kaunein kaikista.
Murtumakohtasi täyttyvät valosta.

Valoa lasipurkissa (Linnunlento IX)

Ensimmäinen huurtunut lasi
väreilevä toive sen takana

Nousin ylös katsomaan, todistamaan
kuinka tähti tippui taivaalta pihapuuni alle
maalasi maailman valoonsa
sai lehdet kimaltamaan pimenevässä yössä

Tähtien kuuluisi pysyä taivaalla
ikiloistossa, kaltaistensa kanssa

Mutta sinusta en luopunut
sinun valosi jätin puuni alle
valaisemaan hiljaista kesäyötä

Toiveeni väreili ilmassa kuten loiste, jonka toit mukanasi
Miten onnekas minä olinkaan

Sinun valosi jäi lasipurkkiin
lämmittämään ulkona jäätynyttä sieluani

Sinä et lähtenytkään pois

Siivet (Linnunlento VIII)

Älä pelkää. Se ei saavu luoksesi illan mustaamin askelin. Sillä ei ole valtaa ylitsesi, sillä selkäsi on tyhjä. Ei ole paikkaa, josta siipesi olisivat katkenneet - josta joku olisi voinut riistää ylpeytesi kruunun, arvokkuutesi fyysiset todisteet.

Siipesi ovat toisaalla. Niitä ei voi nähdä, koska kaikkea kaunista ei ole tarkoitettu silmille ahnehdittavaksi. Jokin sellainen on syvemmällä, ytimessä, sydämesi suojissa.

Maailma tuntee siipesi, kun hymyilet. Kun naurusi juoksee kilpaa iltaan kääntyvän auringon kanssa. Kun sanot, että ymmärrät, kun sanot, että rakastat. Silloin siipiesi havina täyttää sielut, antaa mielille jotakin, josta elää.

Sydämesi siivillä on myös toive. Ne eivät ulotu pyyhkimään näkymättömiä kyyneliäsi eivätkä laskemaan sinua alas, kun pelko pitää sinut liikkessä. Mutta ne tuntevat sinut. Niiden rakkaus on ääretön, ne lämmittävät sydämesi vieriä. Niiden ainoa toive on, että sinäkin kuulisit niiden pehmeän havinan iltatuulessa. Että ymmärtäisit niiden laulaneen aina korkeimmalta juuri sinulle.

Hieno (Linnunlento VII)

Sen sinä kuulet monesti päivässä, sen sinä luet hymyyn kaartuneilta huuliltani
Sen yleismääritelmän sinä tunnet, sen soinnin tunnistat

Mutta mitä se tarkoittaa, kun kohteena ei ole yleinen vaan sinä
Kun sanan äänteet muodostavat kokonaisuuden, joka tarkoittaa vain ja ainoastaan sinua
Kun se on muodostunut synonyymiksi nimellesi

Minulle se tarkoittaa valoa, jota kannat joka päivä matkassasi
Sitä, jonka jaat muille vaikkei sinun tarvitsisi
Valoa, jolla on kyky parantaa avohaavoja ja nostattaa hymyjä kasvoille

Se tarkoittaa myös kykyäsi kantaa se mitä ei oltu sinulle tarkoitettu
Et murru sen alle, synnyt uudelleen taistelijana
Sitäkin se tarkoittaa, tulta siivissäsi, paloa katseessasi

Se tarkoittaa myös kauneutta jokapäiväisessä olemuksessasi
Ei pelkästään tapaasi kantaa itsesi ja näyttää laululta ihmiskehossa
Vaan myös sanoja, jotka ovat kultaa ja viljaa arvokkaampia
Sanoja, joilla on voimaa johdattaa eksynyt pois myrskyävältä mereltä
Tapaasi käskeä merta hiljenemään, asettua laineiden eteen ja ottaa niiden iskut puolestani

Se tarkoittaa merta, joka nöyrtyy ja hiljenee edessäsi
Tuulta, joka kuulee sanottavasi
Katulamppua, joka loistaa kauneudellesi
Minua, joka kurotan sydämeni sinua kohti
Minua, joka välitän

Minua, jolla on vain yksi pieni virke:

Se olet sinä.

Vielä (Linnunlento VI)

Hei, älä paina sun sydäntä syvemmälle
Siihen sattuu vielä
Sä olet se yksi valo jota ei sammutettu
Sun kipusi nähdään
Sä olet vielä täällä

Linnunsiipi (Linnunlento V)

Maa oli niin alhaalla. Se oli katsonut sitä jo kuukausia, vuosia, useita laskemattomia hetkiä peräjälkeen. Se tiesi, että sen olisi kuulunut nähdä maa eri tavalla. Sen olisi pitänyt kyetä laskeutumaan alas, painamaan siipensä sen pinnalle ja tuntea elävänsä sen kautta. Mahdollisuudet siihen olivat kuitenkin häviävän pienet.

Se ei katsellut maata korkeuksista kuten muut. Siinä, missä muut avasivat siipensä äärimmilleen ja lauloivat, huusivat pienet kurkut riemusta täyttyen, se istui häkkinsä nurkassa lepuuttaen siipiään. Niillä siivillä ei oltu koskaan lennetty, ja silti se kuvitteli joka ilta, kuinka se vielä rikkoisi häkkinsä ja nousisi korkeuksiin. Ensin ylös pilviin, sitten alas kuin sade joka virvoittaisi maan.

Vielä silloin se ei ollut ymmärtänyt, että häkin rikkoutuessa sen todella täytyisi lentää. Nousta siivilleen ja ottaa vastaan kaikki se, mitä maailman tuulet halusivat siltä. Se ei voinut millään tietää, kuinka moni pohjoisen tuulista kuiski sen nimeä matkoillaan. Se ei ollut saanut tilaisuutta ottaa selvää.

Se näki vain maan allaan. Sen nähdessään se ajatteli, että vielä joskus se laskeutuisi. Pääsisi vapaaksi. Pieni pää alas painettuina ja siivet ruumiin suojana se tuudittautui ajatukseen siitä, että vapaus tuntuisi kevyeltä tuulelta auki levitetyillä sulilla. Siitä tulisi kaunista.

Pelon tuolla puolen (Linnunlento IV)

Sinun katseesi oli maassa.
Et näyttänyt sitä, mutta pelko kulki kanssasi. Näin sen kumartuneena yllesi, näin sen kertovan sinulle, miten väärä ja ruma sinä olit. Sillä oli syvä, repivä ääni, jota luulit omaksesi.

Minä tiesin paremmin. Ääni ei ollut lähtöisin sinusta, se tuli syvempää. Poltetusta lapsuudesta, murretuista jaloista ja korvista, joita ivan nauru ei suostunut jättämään. Se et ollut sinä. Se oli joku muu, sinuun asettunut ja sielusi riekaleisiin kyntensä upottanut.

Mutta minä näin kauneuden sinussa, näin sisällä sykkivän lämmön ja toivon siitä, ettei huominen enää sattuisi. Se oli lähtöisin sinusta. Sinä olit niin kaunis.

Ja minä astuin lähemmäs, jotta olento väistyisi tieltäni, jotta pelko lähtisi pois. Vedin sinut itseäni vasten, kunnes sydämesi syke rauhoittui ja lämpö palasi kehoosi. En päästänyt irti.

Olento palaisi, mutta niin palaisin minäkin, yhä uudelleen ja uudelleen. Olisin siinä, kunnes sen silmät olisivat pelkät mustat tyhjiöt eikä se enää näkisi etsiä sinua. Se kuolisi pois, ja minä pysyisin yhä siinä. Vetäisin sinut lähelle, tekisin pelkosi tyhjäksi.

Tie taivaisiin (Linnunlento III)

Sinä näit kauneutta siellä, missä sitä ei ollut
Siellä, missä pahuuteni, rumuuteni syntysija oli vääntänyt luuni kieroumiksi, jotka painoivat sisintäni kasaan
Sieltä sinä nostit esiin kauneuden, sytytit kukkani palamaan

Se paloi korkealla ja loistaen
Minä sen mukana, huuleni raollaan, katseeni kaukana täältä
Minä liikuin, käteni piirsivät tähtiä taivaalle, jalkani koskettivat kylmää rantahiekkaa ja tekivät siitä kultapölyä

Minä elin

Sinä herätit sen eloon, nostit kauneuden runnellusta ruumiistani, kaikista niistä pahoista sanoista jotka kuiskasin peilikuvalleni ennen kuin astuin uneen
Kaikista ihmisistä juuri sinä avasit silmäsi uinuvalle voimalle, joka suuruudessaan ja palossaan herätti minut uudelleen henkiin

Otit sen vastaan, raastoit sen häpeän ja kivun keskeltä tehden siitä hohtavan ja punaisen
Sieluni nuppu puhkesi punaiseen kukkaan ja sykki kauneutta ympäri ruumistani
Kaikki minussa oli niin elävää, niin todellista

Rajani piirtyivät rantahiekkaan, tunsin itseni jälleen olevaksi

Kauneus oli astellut kehään pysyäkseen siinä
Minä sanoin kiitos
Mutta se ei riittänyt

Joten sormeni kirjoittivat lauluja siitä, miten kohotit katseesi poljetulle ja nostit kauneuden pintaan mätänevästä haudastaan
Sormeni kirjoittivat lauluja sinulle, joka olit selvinnyt
Sinulle, joka sait minutkin uskomaan, että sieltä on oleva tie vain ylöspäin

Elossa (Linnunlento II)

Tässä on hyvä näin
Käsikkäin
Sydän sydäntä vasten, ajatus kauniista

Annetaan sen tiivistyä kevyeksi hunnuksi yllemme
Suojaamaan, antamaan lohtua hetkiin joina minuus painaa hartioita lysyyn ja tekee lähes olemattomaksi

Miten mikään niin painava on voinut saada tuntemaan itsensä ilmaksi

Se ei ole poissa, ei vieläkään, mutta meillä on jälleen kasvomme, piirteemme, kätemme toistemme omilla

Koskaan ei tarvitse tulla uniikiksi, koskaan ei tarvitse olla yksin
Sydän janoaa muita, annetaan sen janota, annetaan sille juomaa sen ikuiseen kaipuuseen

Annetaan sille elämä

Sillä me molemmat olemme elossa
Siipemme taivaissa
Mielemme valppaina
Kätemme kädessä vailla pelkoa huomisesta

Suojelus (Linnunlento I)

Minä suojelen sinua
Minä otan kätesi omaani vasten, kun salien näennäinen hohto sokaisee sinut
Peitän peilikuvasi, peitän surusi, peitän sen kunnes sitä ei enää tarvitse peittää

Minä suojelen sinua maailmalta, itseltäsi, kaikelta johon sydämeni syke omaasi vasten riittää parannukseksi
Ja vaikkei se riittäisikään
Minä olisin silti siinä, suojelus sydämessäni

Käsi kädessä, iho iholla ja sydän sydämellä
Me kaikki jaamme joskus omamme toisten kanssa
Pakosta tai vapaasta tahdostamme
Minun käteni omallasi ei koskaan ollut pakotettu, minun sydämeni halusi kuulla omasi suruvirret

Ja kun raja tulee vastaan, kun pelko ottaa vallan
Minä suojelen sinua
Annan sinun luottaa siihen, että joku on siinä

Tiedän sen olevan vaikeaa
Mutta minä olen kiveä, kovaa marmoria joka ei liikahda siitä mihin sen täytyy juurtua
Olen metsä ylläsi, olen linnun siipi turvana murrettujen raajojesi päällä

Joten minä pyydän
Ojenna kätesi, hengitä, elä, jää
Sillä minä suojelen sinua
Minä olen tässä

- - -

Linnunlento / tekstikokoelma Inkalle

Korallitalo

Jossakin taivasta kannattelevan meren takana maailma valuu musteena siihen tyhjiöön, jota kutsumme kaikkeutemme lopuksi. Siellä tyhjyys ottaa vastaan surumme, nielee katkeruutemme kuin veteen sekoittumattoman sokerin. Tekee meidät puhtaiksi. Kirkkainkaan loiste korallisissa seinissä ei saa meitä unohtamaan, että niiden ulottumattomissa on olemassa paikka, jossa pelko korvaa mielen intensiivisyyden ja tekee kaikesta harmaan sijaan mustaa. Muuttaa surumme pysyvästi joksikin muuksi.

Kenties, sanomme usein vapisevin huulin, yhä hymyillen – kenties me saisimme siellä uuden alun. Tyhjiö ei tuntuisi pahemmalta kuin reikä paperisessa taivaassa. Sillä ei olisi valtaa unohtaa meitä. Ihmisyytemme ei olisi enää se, joka määrittäisi, mitä olemme, kun kukaan ei ole katsomassa.

Minuudestamme muodostuisi kuori, joka suojelisi kynsien lomasta valuvalta musteelta ja silmiltä, joihin emme tahdo enää katsoa. Maailman takana olisi paikka meille, jotka emme enää uskalla sulkea silmiä nähdäksemme pelon rikki repimiä unia. Niitä, joissa huuto unohtuu arjen lauluun.

Todellisuudessa huuto on vain huutoa ja muste mustetta. Merkkejä elämästä, joka oli meidän. Vaikka jäisimme kiinni haaveeseen, emme pääse pakoon totuutta siitä, että sivut on jo käännetty puolestamme. Yksikköön ei ole palaamista, olemme olemassa vain, kun pysymme yhdessä. Kun olemme ne, jotka unohdettiin maailman verhojen taa.

Yö

Yön siivet kaartuvat metsän ylle tummina ja hitaina kuin poskilla juoksevat kyyneleet. Puiden lehdet ovat keväisessä kukoistuksessaan, toistaiseksi vielä heleän vihreitä yön saapuessakin. Pojan askeleet johdattavat hänet puiden siimekseen, lehdet väistävät hänen solakkaa varttaan. Hymy pojan kasvoilla on aidompi kuin aikoihin, metsä tietää hänen kuuluvan tänne. Keskuuteensa. Portin väärälle puolelle.

Portti on jäänyt kauas taakse, hiljainen illan ja yön välinen kaistale ei muistuta puolen oikeudesta tai vääryydestä. On vain rauhallisia askelia ja kaunis tiedostus hymyyn kaartuneilla huulilla. Kun poika pääsee syvemmälle puiden siimekseen, hänen hymynsä etenee nauruksi. Käsien päät kohoavat korkeammalle, sormet tavoittelevat näkymätöntä voimaa.

Energia hivelee pojan sormia, tanssii käsivarsia pitkin keskivartaloon ja saa pojan päästämään hyrisevää, miltei eläimellistä ääntä. Nautinto purkautuu solakasta, mutta vahvasta kehosta. Nauru vavisuttaa lehtiä, pyrskähdykset pakenevat pimenevään yöhön.

Kukaan ei ole todistamassa vanhan, ikuisen voiman leikkiä pojan keholla. Hän saa tehdä kaiken yksin, nauttia pienestä hetkestään energian vavisuttaessa hänen kehoaan. Paljastetut hampaat loistavat valkoisina helmiäisenvaalealla iholla, ohuet sormet liikkuvat kuin transsissa. Voima täyttää hänet, kietoo syleilyynsä kuin hän olisi aina kuulunut sen silkinpehmeälle kosketukselle. Vain yö saa nähdä tapahtuman intiimiyden, vain yö saa kuulla naurun aitouden.

Keväinen

First of the year 

Hidden

Higher

This belongs to me

Your crown

Flawless

Sunshine

The summer in you

far, far, far away

Anywhere 

dance of the lights

wherever you go i follow

You will find the peace

The light war 

Proud

plants

calm calm calm

No place like home

I belong I 

I belong II

I belong III 

The joy is bursting

- - -

Lee suostui toimimaan mallina ekoissa kuvissa! Lopuissa hänen napsimiaan kuvia minusta. 

Kevät on täällä!