Sydämen laulu

Marjat lepäävät puupöydällä siivottuina. Punaisia marjoja, punaiset kämmenet kuin veren koskettamat. Elena kerää metsän lahjat pieneen koriin, niitä tarvittaisiin myöhemmin. Lattia antaa Elenan askeleet ilmi, kiikkustuolissa torkkuva isoäiti korahtaa, mutta ei herää. Unen viitta pysyy harteilla. Elena jättää metsäntuoksuiset marjat ja nukkuvan isoäidin mökin suojiin ja kulkee uusi takki yllään polkua pitkin kylään.

Elenan askeleissa kuultaa kiire, olisi palattava takaisin kotiin ennen kuin aurinko keräisi säteensä ja veisi ne vuorten taa levolle. Isoäiti ei saa herätä, isoäiti on nähnyt elämän nurjaksi käännetyn puolen. Hän sen kun uinuisi yli päivän kannen, Elena ehtisi kyllä takaisin ennen pimeää.

Aivan kylän liepeillä, vain muutamien askelten päässä polusta leijuu merkillinen hohde, menneiden aikojen aarnivalkea, noitatuli. Elena siristää silmiään. Kyläakkojen höpinöitä! Pelkkä vääristymä auringosta, luonnonilmiö, ei mikään sen suurempi. Elena pudistaa päätään ja antaa polun viedä hänet kohti kylää. Mausteiden ja tuoreen kalan tuoksu hukuttavat alleen ajatuksen hohteesta mättäiden takana.

Elenan maksaessa kalan lähimökin rouvalle hän kiristelee hampaitaan. Uuden takin olisi parempi kestää pitkään, sillä kolikot sen kuin hupenevat hänen käsistään. Vanhempi nainen katsoo Elenaa kulmiensa alta ja avaa suunsa yllättäen.

”Onkos naapurin tyttö jo kuullut tämän kylän ukkojen uudesta villityksestä?”

Elenan kulmat kohoavat.

”Ne sanovat, että siellä meidän metsissämme, idässä päin, on sellainen nainen, ettei toista.”

Sydän takoo luuvankilassaan, Elena tuijottaa rouvaa hämmennys piirteissään.

”On kuulemma vienyt jo idänportin miesten sydämiä vaikka millä mitalla.” Rouva tuhahtaa. ”Mikä se sellainen akka on, joka vetää meidänkin Markin joka ilta metsiin samoilemaan, kerro sinä minulle.”

Elenan sydän hakkaa hakkaamistaan. Valo metsässä. Aarnivalkeat.

”Minä en ole nähnyt mitään naisia meidän metsissämme”, Elena sanoo. ”Etteivät vain olisi keksineet keinoa huiputtaa teitä vaimoja.”

Lähimökin rouva pudistaa päätään, pyyhkii harmaan hiuksen kalanhajuisilla käsillään pois kasvoilta.

”Ei, kyllä se meidän Mark on jonkin vihoviimeisen villityksen saanut. Jokin sen sydäntä sinne vetää. Mutta aina se vastaa, että et sinä Lisa sellaista ymmärtäisi, eivät sellaiset naiset sinulle näyttäydy. Sanopa se.”

Jokin kylmä risteilee Elenan sisällä, sydän hajoaa rintaansa. Aurinko laskee, pian olisi mentävä. Isoäiti heräisi uuteen iltaan yksin, eikä Elena tahdo sen tapahtuvan. Naapurin rouva läimäisee kätensä pöydälle ja alkaa nauraa, Elena hymyilee, kun ei muuta osaa.

”Ai mutta, mitä minä tätä sinulle kerron, naimaikäiselle tytölle! Ukkojen juttujahan ne vain ovat. Jos sillä rentulla on itämetsässä jokin nuori heitukka, enköhän minä siitä kuule, kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Riehukoon aikansa ja kyllästyköön. Mutta olisi Jumalan tähden hiljaa, pelottaaa pian nuoremmat korvat jutuillaan ihmeellisestä metsänaisesta.”

Elena vetää kalan koriinsa ja nyökkää.

”Kiitos kalasta, Lisa. Nähdään taas.”

”Vie isoäidillesi terveisiä! Häntä ei olekaan näkynyt kylällä aikoihin!”

Elena vilkuttaa Lisalle ja pistää juoksuksi vasta, kun pääsee metsäpolulle. Hän sulkee silmänsä valoilta, seuraa ainoastaan laskevaa aurinkoa ja ajattelee, että ei Lisa isoäitiä kylällä näkisikään. Isoäiti on sulkeutunut itseensä, laittanut oven muille kiinni. Vasta sisällä mökissä Elena vetää henkeä ja ymmärtää, mitä Lisa todella hänelle kertoi. Hämärä peittää jo mökkiä nurkista, hirsiseinät ovat alkavassa illassa mustat. Merkillisiä valoja. Nainen metsässä. Elena pudistaa päätään. Pelkkiä huhupuheita ja uskoton mies. Kyläläisten höpinöitä. Lakkaa jo rienaamasta, sydän, lakkaa jo.

”Elena?” Ikivanha ääni halkoo hämärää, Elena säpsähtää.

”Isoäiti!” Elena hengähtää. ”Minä toin kalaa. Nukuitko hyvin?”

Kasvot vääntyvät väsyneeseen hymyyn, jokainen ryppy kertoo eletyistä kokemuksista, jokaisella poimulla on tarina.

”Mikä minun tyttöni mieltä painaa, mikä?”

”Ei minulla ole hätää, isoäiti rakas. Lähimökin Lisa lähetti terveisiä, muistathan, Markin Lisa?”

”Sinä näit jotakin.” Vanha ääni ei koskaan valehtele. ”Kerro minulle, tyttöni, pikkuiseni.”

Aurinko ei enää leiki ikkunalaseissa, pimeä kerääntyy. Elenan silmäluomien takana välkkyvät yhä metsän valot. Kala jää pöydälle, Elena kävelee isoäidin luo, vie kädet tämän kaiken kokeneille kämmenille, iänikuisille muistomerkeille.

”Oletko sinä koskaan kuullut sellaisesta, että kylän miehet villiintyisivät jostakin, joka odottaa heitä metsässä? Jostakin… naisesta?” Elenan ääni on varpusensiipi, kevään ensisilmu, hauras ja pieni.

”Seireeni.”

”Mitä sinä sanoit?”

Ryppyjen piilottamien piirteiden keskellä seisoo kaksi suurta silmää. Siniset lammet, joista Elena ei näe omaa heijastustaan.

”Seireeni se sellaista tekee. Vetää miehiä mukaansa. Se on vaarallista leikkiä. Jos se Lisan mies on sellaiseen ryhtynyt, se ei siitä elävänä palaa. Metsällä on oma tahto, ja sen syövereissä on paljon sellaista, jonka vain miesten heikot sielut aistivat.” Isoäiti pudistaa päätään. ”Minä olen sellaisten vitsausten seuraukset nähnyt ja pahoiksi todennut.”

Vain miesten. Elenan sydän ei lakkaa läpättämästä.

”Voiko sellainen voima kutsua luokseen valolla?”

Isoäidin otsa kurtistuu, ryppy rypyssä, kasvot ovat suuri juonteiden kartta.

”Mene sinä, tyttö kulta, nukkumaan, äläkä sellaisesta huoli. Kova tie on miesten kulkea, he ovat itse heikkoutensa valinneet.”

Elena päästää irti isoäidin kämmenistä eikä sano enää mitään.

*

Koputus pyytää itseään anteeksi, se on varovainen tavalla, joka sisällyttää itseensä jotakin salattua. On kuin koputtaja ei tahtoisi koputtaa lainkaan, mutta vaihtoehtoja ei ole. Elena havahtuu utuisesta unestaan ja laskee paljaat varpaansa lattialle, kiiruhtaa ovelle ennen kuin isoäiti herää ääniin. Oven takana seisoo Lisa kauhuun pukeutuneena. Märät hiukset ovat liimautuneet otsaan, silmät seisovat suurina lammikkoina, käsiin on tarttunut köynnöksiä.

Elena astuu ulos, jättää pimeyden kiertelemään mökin sisälle.

”Lisa? Mitä on tapahtunut?”

”Mark on…”

Rihmat Lisan käsissä kertovat puolestaan. Lisa on kaivanut. Etsinyt ja huutanut, kunnes ei ole enää huudettavaa. Kaikki ääni on kaikonnut Lisasta. Elena katsoo tyhjiötä.

”Tule sisään, Lisa, tule, minä keitän sinulle yrttiteetä.” Isoäidin ääni. Elena ei ole huomannut oven auenneen, kaiken nähneen naisen kävelleen portaille. Isoäiti harvoin nousee kiikkustuolistaan, mutta siinä hän seisoo, Lisan kauhun edessä, vasten pimeintä yötä. ”Tule, puhutaan.”

Lisan märkä, valkoinen sormi osoittaa kohti metsää. Itämetsä. Valot. Elenan sydän alkaa taas hakata, se halkoisi pian tiensä rinnasta läpi. Elena vaihtaa isoäidin kanssa katseita, vanhat silmät tietävät. Elena ei ota mukaansa mitään, ei edes kynttilää, ei uutta takkia. Hän juoksee paljasjaloin metsään, katoaa kauriin lailla mättäiden taa.

Valot ovat jo syttyneet puitten sekaan. Mitä ikinä onkaan tapahtunut, isoäiti tietää. Elena juoksee kohti valoja, lähestyy sitä, mikä on synnyttänyt kauhun naapurin silmiin. Seireeni. Akkojen höpinöitä, Elena tahtoisi ajatella, mutta isoäiti ei ole osa heistä, isoäiti on ikuinen, hänen silmiensä pohja heijastaa taivaan kokonaisena. Elena tietää, että isoäiti puhuu totta.

Elenan sydän hakkaa yhä, kun paljaat jalat pysähtyvät varvikkoon. Hän näkee, kuinka vihertävä valo leijuu ja putoaa veteen, valaisee pienen lammen hohteellaan. Lammen, jonka luona Elena ei ole koskaan käynyt. Lammen, jota ei ole koskaan aiemmin ollut olemassa. Elena tuntee metsän kotinaan, se on suonut hänelle suojansa, mutta lampi on uusi, se on kuva, joka ei kuulu Elenan maailmaan. Se on tullut muualta. Se hohkaa valoa, joka ei ole ihmisten.

Elena näkee Lisan miehen oitis. Hänet ja monta muuta. Kylmyys miltei huokuu miesten taipuneista, sinertävistä kehoista. Elena ei käänny katsomaan kahdesti, hän tietää katsomattakin. Hän kävelee sydän rintakehässä läpättäen lammen reunalle, kurkistaa epätodelliseen valoon ja näkee.

Nainen, ehdottomasti. Ilman epäilystäkään. Hiukset kiteytynyttä kuunvaloa, silmät kalleinta hopeaa. Iho hohkaa valoa, kasvot ovat naisen, mutta eivät ihmisen. Elena tietää niihin katsoessaan, että ei koskaan voisi kuvailla niitä kenellekään elävälle. Elenan sydän hakkaa, hän ajattelee miesten heikkoutta, tuomiota, ruumiin taakkaa. Mikä hän sitten on, epäkuva, vääristynyt? Miksi hänen sydämensä ei lakkaa laulamasta?

Kuuhiuksinen nainen kurottaa Elenaa, sormet ovat pitkät, sileät. Seireeni. Suudelma painuu huulille kylmänä, mutta pehmeänä, toismaallisena. Elena ei ajattele enää mitään. Miesten vääntyneet ruumiit jäävät taa, Elenan sisällä ei ole enää ajatuksia niille. Ei ole mökkiä, ei isoäidin ikuisia silmiä, ei Lisan vettä tippuvaa ruumista. Kylmyys täyttää kehon, mutta se täyttää sen ilolla, Elena tavoittaa jokaisen rajansa, löytää ruumiinsa ääret, täyttyy niistä. Naista ei voi katsoa suoraan silmiin, mutta Elena katsoo silti ja löytää niistä taivaansa. Mitä kukaan on sanomaan hänen sydämelleen vastaan, mitä kukaan on hänen heikkouttaan parjaamaan. Hänen lihansa tietää, ja hän toimii, kahlaa vyötäröään myöten veteen ja antaa itsensä kuunvalolle naisen katseessa.

*

”Heitä on jo seitsemän.”

”Itämetsät täytyy eristää!”

”Mihin ne miehet hukuttautuvat? Ei itämetsissä ole lampia saati järviä!”

”Noitakeinoja, niitä nämä ovat!”

”Akkojen puhetta!”

Puheensorina täyttää Elenan pään hänen kävellessään kylällä, mutta hän ei enää kuule, hänen sydämessään istuu salaisuus. Hän on kätkenyt sen sinne, pitää sitä lähellään, kaikkien ulottuvissa. Mutta kukaan ei osaa etsiä. Kaikki puhuvat vain miehistä, menetetyistä perheenisistä ja halonhakkaajista. Elena ei miehistä tiedä. Elenalla on taivas lauluna sisällään.

Mökillä isoäiti on noussut kiikkustuolistaan ja siirtynyt ikkunaan odottamaan lapsenlapsensa paluuta. Elenan korissa on hedelmiä ja leipää, mutta Elena ei ajattele niistä mitään, hänen silmiensä takana hehkuu vihertävä loiste. Hän ei enää katso isoäitiä silmiin.

”Ne sanovat, että miehiä on kuollut meidän metsiimme.”

Elena nyökkää hiljaa leikatessaan leipää tasaisiksi siivuiksi. Miehiä kuolee. Ihmisiä kuolee aina. Liha ei ole ikuinen.

”Sinä voisit lopettaa sen, pieni tyttöni.”

Elena kohottaa katseensa. Mökissä hämärtää jo. Isoäidin silmiin ei saa katsoa. Ne näkevät kaiken.

”Minä tiedän, että sinä voisit.”

”En tiedä, mistä sinä puhut, isoäiti rakas.”

Isoäiti kallistaa päätään, näkee valheen harson läpi. Elenan suojaus on täynnä isoäidin katseen mentäviä aukkoja.

Isoäiti raahustaa Elenan vierelle, Elena ei tiennyt hänen osaavan vielä kulkea niin pitkiä matkoja. On kuin ikivoima vanhan naisen sisällä kuljettaisi hänet lapsenlapsensa luo, korjaamaan, ohjaamaan. Viimeinen koetos. Ryppyiset sormet painuvat Elenan kalpealle kädelle, Elena ei hätkähdä, Elena ei ole enää täällä.

”He saavat ennen pitkää tietää”, isoäiti kuiskaa. Elena räpyttelee silmiään. ”Kyläläiset saavat aina tietää. Lisa ei kauaa usko, että et löytänyt mitään, vaikka palasit kotiin läpimärkänä. Tyttö kulta, kyllä he sinut näkevät. Naimaikäisen tytön.”

Elena säpsähtää. Ruumis reagoi yhä.

”Isoäiti…”

”Ei mitään hätää, kultaseni, sinun ei tarvitse pitää minulta mitään. En minä ole huolissani heikoista miehistä. Minä olen huolissani pienestä tytöstäni, suvun nuorimmaisesta. Onko se, mitä sinä olet nähnyt, täysin totta?”

Elena haluaisi pudistaa päätään, kieltää kaiken ja sanoa, ettei haluaisi puhua miehistä ja metsästä enää koskaan. Hänen ruumiinsa ei kuitenkaan päästä ääntäkään ulos. Keho tietää, mitä on kokenut. Mieli ei muista kasvoja, mutta kädet muistavat kosketuksen, selkäpiitä myöten kulkeneet väristykset. Kokonaisen maailman. Elena ei voi enää kieltää sitä. Elena on ollut piilossa liian pitkään.

”Isoäiti, voi, minä…” Kyyneleet valuvat poskille. ”Se on minulle totta.”

Isoäidin kädet löytävät posket, sipaisevat kyyneleet pois. Niiden aika olisi myöhemmin.

”Tyttöseni, sitten sinä tiedät, mitä tehdä. He saavat vielä tietää.”

Elena ei tahdo juosta. Elena on juossut koko elämänsä sydän rinnassa pamppaillen, katseilta piiloutuen.

”Minä en tiedä, mitä tehdä, isoäiti, minua pelottaa.”

Ryppyiset kädet painuvat Elenan sydämelle. Miksi se ei koskaan lakkaa sykkimästä?

”Kyllä sinä tiedät.”

Isoäidin silmissä on kaikki. Elena ei tarvitse vastauksia. Isoäiti kääntyy, vie katseensa pois, istuutuu tuoliin ja vetää unen viitan ylleen kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Kello tikittää seinällä, hetki kuluu verkkaisesti kohti loppuaan. Elena kuuntelee sydämensä sykettä, tuntee sen täyttävän koko ruumiinsa. Hän vetää uuden takin harteilleen, katsoo nukkuvaa isoäitiään ja kiittää tätä koko olemuksellaan. Ei ole olemassa hyvästejä niille, jotka ovat ikuisia. Elena sulkee oven perässään.

Metsä ottaa Elenan takaisin lapsenaan. Oksat väistävät häntä, saniaiset antavat tilaa. Elena juoksee paljasjaloin kohti iltahämärää. Valoja ei ole, mutta sydämen laulu kertoo tien, kartta on piirtynyt Elenan muistiin.

Lampi ei hohkaa valoa. Vesi on kylmä eikä puhu mitään. Elena vie käden sydämelleen ja tunnustelee. Mikään ei ole lähtenyt. Mikään ei ole kuollut. Kadonneiden miesten ruumiit lepäävät yhä paikoillaan, osa on alkanut vihertää. Luonto ottaa omansa takaisin. Liha maksaa heikkouttaan pois. Elena ei ajattele sitä, Elena riisuu takkinsa, riisuu kaiken, ottaa pois sen, millä on peittänyt itsensä koko elämänsä. Ei enää piiloja. Ei enää juoksua.

Elena kävelee kohti kylmää lampea, antaa varpaiden kohdata hyisen veden. Mieli täyttyy kuvista, kuuhiukset ja suuret, taivaattomat silmät. Kaikkeus naisen muodossa. Elena tietää, mitä haluaa. Kun kädet ojentuvat pimeästä sulkemaan Elenan syliinsä, hän menee, riisuu itsensä viimeisen kerran. Yksi läiskähdys vain, vedenpinta rikkoutuu. Kun Elena on mennyt, pimeys tasoittuu, pinta on rikkoutumattomampi kuin koskaan.

Kuningas ja ruusu: epilogi

Epilogi: Ruusu kukkii

Haudalla ei ole käynyt kukaan pitkään aikaan. Ei jalanjälkiä lumessa, lunta harmaan kiven päällä. Lilika kumartuu, laskee hetkeksi hupun päästään. Täällä ei koskaan käy ketään, kukaan ei näe häntä. On kulunut niin monta vuotta. Niin paljon aikaa, eikä mikään ole kuroutunut heidän välilleen, saanut Lilikaa unohtamaan, miltä tuntui pitää häntä kädestä. Mikään maailman aika ei voisi koskaan viedä sitä häneltä. Lilika pyyhkii lumen haudan päältä, silittää kylmää kiveä. Hän vetää rintataskustaan pienen ruusun ja laskee sen haudalle merkiksi siitä, ettei hän ole unohtanut.

”Siitä on kauan, veli”, Lilika kuiskaa. ”Minä toivon, että sinä olet nukkunut hyvin. En aio tulla tapaamaan sinua vielä pitkään aikaan.”

Lilika katsoo ympärilleen, raottaa ruusuttomia pensaita nähdäkseen puutarhaan, johon ei ole astunut jalallaan kuuteen vuoteen. Kaiken sen takana nukkuu ikiunta hänen veljensä, hänen rakkain ystävänsä. Kun Lilika on katsonut tarpeeksi pitkään, nähnyt lapsuutensa hiljaisena kuin uni, hän on valmis lähtemään. Käsi sipaisee hautakiveä, jättää äänettömät hyvästit.

”Nuku rauhassa, minä palaan vielä.”

Huppu jälleen kasvojensa suojana Lilika kulkee pois vuosien takaisesta piilopaikastaan, kävelee tuttua reittiä kohti Valierin hautausmaata. Haudalla ei ole käynyt ketään. Lilika sytyttää Solasille ja Lyralle kynttilät, hankaa lumen takaa esiin heidän nimensä. Hän antaa oikeutta niille, jotka eivät sitä eläessään saaneet. Kynttilät lämmittävät kiven kylkeä, antavat heidän tietää, että Lilika on yhä täällä ajattelemassa heitä.

”Näemme jälleen, rakkaani”, Lilika lausuu kivelle. ”Sinä liikut ajatuksissani usein.”

Lilika on jo antanut kaiken itselleen anteeksi. Ei ollut väärin nukkua sellaisen miehen sylissä, jonka sydämensyke oli hänen tuutulaulunsa, kätensä hänen suojelijansa. Lilika hymyilee kivelle ennen kuin lähtee pois. Ei saa tulla nähdyksi. Viitta suojanaan Lilika katoaa Valierin kaduille.

Kaduilla on hiljaista, aamu on varhainen, valo ei ole vielä kukistanut talven sineä. Lilika kulkee kadulta toiseen muistellen kaikkia niitä aamuja, jotka hän vietti Valierin kaduilla aikana, jolloin hänen ei tarvinnut suojata kasvojaan hupulla. Vaikka eihän enää olisi mitään menetettävää. Lilika yritti vuosia pitää naruja käsissään, etsiä ruusuja ympäri maailmaa, mutta hänelle jäi vain kaksi hautaa, menetetyt rakkaat, joista huolehtia. Elämä on epävakaata, mutta ei pölyistä, tunkkaista. Ei Lilikalle koskaan. Hänellä on yhä sama sydän kuin sillä tytöllä, joka käveli areenalta vapauteensa.

Kadunkulmassa Lilika pysähtyy. Ohi kulkee valkeahiuksinen nainen pieni poika matkassaan. Lilika ei tiedä, onko nähnyt heitä koskaan aiemmin, mutta hänen katseensa kiinnittyy heidän viittojensa liepeisiin, seuraa heitä seuraavallekin kadulle. Ei. Mahdotonta. Kapina on kuollut. Silti Lilika seuraa varoen, etsii katseellaan vastauksia. Huppu peittää pojan kasvot, mutta Lilika näkee sen silti. Punaiset terälehdet, toivon kukka. Pojalla on pieni ruusu korvansa takana.

Kuningas ja ruusu: luku 48

Luku 48: Kruunuton

Kuusi vuotta Remin kuoleman jälkeen

”Teidän korkeutenne.”

Sanat kaikuvat salissa, Endelion nousee valtaistuimeltaan vastaanottamaan saapuvan viestin. Askeleet liittyvät kaiun kuoroon, koko suuri sali kaikuu kuin nauraisi Endelionille. Valkoisiin pukeutunut mies kumartaa, mutta kumarrus ei saa kuningasta tuntemaan mitään.

”Teidän korkeutenne, tuon eteenne viestin Colarista”, mies ilmoittaa.

Endelionin ruumis jännittyy, jokainen raaja on valmis vastaanottamaan uutiset ja iskemään ne alas.

”Uudelleenrakennuksen yhteydessä on herännyt paljon huolta Krielin yläpuolisesta kaupungista. Se herättää hurjasti kysymyksiä krieliläisten tulevaisuudesta. Kansa on yhä levotonta. Pitäisikö heille kertoa?”

”Kenellekään ei kerrota mitään!” Endelionin huuto liittyy kaiun sointiin, Endelion säikähtää omaa ääntänsä. ”En tahdo ketään metallikuuhun sen jälkeen, millaisen mellakan ihmiset nostivat Remin kuolemasta. Kriel ei ole valmis sellaisiin muutoksiin. Minä ja imperiumini odotamme.”

”Aiotteko todella käyttää Krielin varoja Colarin korjauttamiseen, vaikka ette aio jäädä tänne?”

”Se ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle. Minä olen tämän maan hallitsija ja minä päätän sellaisista linjauksista. Colarin korjauttaminen on pieni hinta rauhanomaisesta kansasta. Päähän potkitut ihmiset eivät kyseenalaista motiiveitani. Minä tahdon vain, että he ovat hiljaa eivätkä käänny minua vastaan. Jos takaan rauhan rahoittamalla yhden pahaisen saaren korjaukset, teen sen ilomielin.”

Valkopukuinen mies nyökkää.

”Onko muuta?”

”Ei, teidän korkeutenne.”

”Eikö mitään? Ei yhtään mitään?”

Mies huokaa syvään, yrittää kaikin keinoin peitellä kyllästymisensä. Endelion näkee sen, Endelion näkee kaiken, hän ei koskaan lepää. Hänen alati valvovat silmänsä näkevät jokaisen yrityksen, jokaisen petoksen, jokaisen väsyneen huokauksen.

”Ei yhtään mitään, teidän korkeutenne. Voin vakuuttaa teille, että sepittämänne tarina kapinallisten pommista Colarissa on tehonnut ihmisiin. Sankarin maineenne on valkoisten silmissä täysin ehjä.”

”Valkoisten? En minä valkoisista huolehdikaan! Entä laitapuoli? Oletko nähnyt mitään epätavallista liikehdintää?”

”Kapina on kuollut. Minkäänlaista merkkiä ruusuista ei ole näkynyt yli kuuteen vuoteen, teidän korkeutenne. Kapina kukistui Remin mukana, aivan kuten halusittekin. Ruusut eivät voineet jatkaa ilman johtajaansa. Heistä ei ole enää harmia teidän suunnitelmillenne. Voitte olla luottavaisin mielin, mitään uutta ei ole kuulunut.”

Endelionin ohimolla tykyttää. Mahdotonta. Ruusut ovat hänen ja Remin lapsuudessaan kylvämiä, ne eivät koskaan kuihdu, vaikka ne repisi juurineen maasta. Endelionin sydän hakkaa, hän joutuu keskittymään, että kiihtymys ei vie häneltä jalkoja alta. Pelkoon voi hautautua, jos sille antaa vallan.

”Entä tavalliset mustat? Kyllähän heitäkin on.” Endelionin ääni kohoaa joka sanalla korkeammaksi.

”Mitään poikkeavaa liikehdintää ei ole havaittu, teidän korkeutenne. Te saisitte tietää ensimmäisenä, jos jotakin epätavallista löydettäisiin.”

”Entä sisareni? Onko hänestä näkynyt vilaustakaan?”

”Uskokaa minua, kuninkaani, teille olisi kyllä kerrottu. Lilikasta ei ole tehty lainkaan näköhavaintoja.”

Endelion heilauttaa rannettaan miehelle merkiksi mennä. Hän ei kestä nähdä ketään sellaista, johon ei voi luottaa. Kukaan hänen hovissaan ei ole osoittautunut turvalliseksi. Ketään ei voi katsoa silmiin näkemättä niiden pohjalla uhkaa. Kuka vaan voi pettää hänet, paljastaa mustan merkkinsä pahimmalla hetkellä. Endelionin silmät kiertelevät salin jokaista nurkkaa hänen astellessaan sen päästä päähän. Hän kulkee ripein askelin portaikkoon, sivelee seiniä, odottaa niiden kertovan hänelle jotakin. Endelion ei pysähdy ennen kuin on saavuttanut oman huoneensa.

Huone lepää hämärässä, aamu ei ole vielä valjennut. Endelion ei ole nukkunut silmäystäkään, hän on istunut salissaan katsomassa, kuinka yö kiertelee sen nurkkia ja kuiskii hänelle. Linna ei nuku koskaan. Hän istuu vartiossa ja odottaa jotakin saapuvaksi. Mitä tahansa. Ketä tahansa.

Parveke paljastaa puutarhan alapuolellaan, useat parvekkeet muilla kerroksilla. On niin paljon ovia avattavaksi. Endelion kääntää katseensa puutarhaan, josta talvi on saanut otteen. Kinokset peittävät kaiken alleen, muutama sinnikäs pensas pilkistää lumen alta. Kaiken sen takana, paikassa, jonne vain Endelion ja Lilika osaavat, lepää hän, josta Endelionin sydän laulaa aamuin ja illoin. Valkea lumi peittää Remin haudan. Mikä häpeä.

Endelion ei siedä katsoa puutarhaa pitempään. Hän kääntyy ennen kuin se aloittaa kuiskinnan. Sillä on menneisyyden ääni. Endelion kävelee peilinsä eteen, tuijottaa sen esittämää kuvajaista kuin vierasta. Kauttaaltaan valkoinen, mutta ei kuten lumi, vaan kuten kuningas, joka on kantanut erityisyyttään kruununa otsallaan. Kun se on vihdoin alkanut halkeilla, hän ei näe enää muuta kuin miehen, joka on täydellisen puhdas, piirteiltään kaunis, mutta ei silti kukaan.

Kädet puristuvat nyrkkiin. Älä naura minulle. Älä naura minulle. Peilikuva vain tuijottaa takaisin, Endelion paiskaa nyrkkinsä sitä vasten. Lasi hajoaa nurkasta, sirpaleet jäävät kiinni rystysiin. Endelion repii ne irti avaten verelle purot juosta.

”Kapina on kuollut! Kapina on kuollut! Kapina on kuollut!” Endelion huutaa säröille kuvajaisessa.

Niin on hänkin, peili kihertää takaisin.

Endelion kavahtaa kauemmas, jättää hajonneen peilin paikalleen. Hän perääntyy aivan liki seinää, kaapin ja sänkynsä väliin, ahtaaseen tilaan, jossa hän mahtuu käpertymään itseensä.

Endelion painaa pään polviinsa, heijaa koko kehoaan. Vapina lähtee käsivarsista eikä pääty koskaan.

”Remi.” Endelion saa hädin tuskin hengitettyä. ”Lyra. Solas. Äiti. Kuka vaan.”

Hiljaisuus iskeytyy vasten kasvoja, Endelion painautuu likemmäs seinää.

”Remi… ole niin kiltti…”

Hiljaisuudella ei ole ystävällisiä piirteitä. Se ei kumarru silittämään Endelionin selkää, kun hän painuu itseensä ja huutaa.

Kuningas ja ruusu: luku 47

Luku 47: Laulava tyttö

Aamun ensisäteet piirtyvät pölyisen ikkunan läpi Ingonin verstaan seinille. Säteet leikkivät muttereissa ja jousissa, Ingon on herännyt jo ennen aurinkoa, hän hymyilee sille kuin vanhalle ystävälle. Ingonin kädet ovat täynnä töitä, sana kuninkaan palveluksesta palanneesta mekaanikosta on kiirinyt Kallasin ahtaimmillekin kujille. Ingon on palannut ottamaan maineensa viitan takaisin harteilleen. Värikäs väki on tuonut korjattavaksi koruja ja kelloja, Ingon rakastaa niistä jokaista.

Kun oven ylle asetettu kello helkähtää, Ingon nostaa katseensa työpöydältään. Hän puhaltaa hiukset silmiltään, suoristaa selkänsä. Ovesta kävelee sisään nainen, joka on sitonut pellavaiset hiuksensa kallasilaisille tyypilliselle yksinkertaiselle kampaukselle. Kasvoilla on pisamia, ilme on pala auringonsädettä. Leveä hymy, aidosti kohoavat kulmat.

Naisen kainalossa lepää vanha, puinen kello. Hän asettaa sen Ingonin työpöydälle, raivaa tilaa aivan itse. Ingon tuijottaa pellavapään suoraviivaisia eleitä. Tuttuuden tunne herää raajoissa, Ingon ei usko silmiään.

”Tervetuloa”, Ingon sanoo nousten tuoliltaan ja ojentaessaan kätensä naiselle. Vihdoin hän osaa tehdä niin. Vihdoin se tulee luonnostaan. ”Kello, siis.”

Ingonin katse on jo kiertänyt kellon, tunnistanut vian.

”Pieni vika koneistossa. Se on nopeasti korjattu. Voit palata hakemaan sen huomenna.”

Nainen tarttuu Ingonia kädestä, puristaa tiukasti. Ilme on yhä täynnä aurinkoa, Ingon ei vieläkään saa kiinni, missä on naisen kohdannut.

”Arvasin”, nainen kuiskaa hymyillen, ”sinä et sittenkään tunnista minua.”

Ingonin kulmat kohoavat.

”Anteeksi? En aivan ymmärrä.”

Nainen rykäisee kurkkuaan, pitää yhä katseensa Ingonissa. Soljuva melodia pakenee hänen huuliltaan, juoksee ulos tervehtimään aurinkoa. Ääni tanssii kilpaa ensisäteiden kanssa, sytyttää tutun hehkun Ingonin rintaan. Melodia, joka kuuluu kaikille Kallasissa, merkistä riippumatta. Naisen laulu peittää varjot alleen, ja kun se lakkaa, se ei katkea keskeltä. Melodia hiipuu, sammuu lopulta jättäen Ingonin rintaan kevyen tunteen.

”Sinä olet se, joka pelasti meidät aiemmin täällä”, Ingon sanoo hiljaa. ”Minä en vieläkään tiedä sinun nimeäsi.”

”Sinä olet enemmän elossa kuin silloin”, nainen sanoo. Puheääni on yhä yhtä sointuva, melkein kuin laulu.

”Kenties olet oikeassa”, Ingon vastaa naurahtaen lähes kipeästi.

”Minä olen Maren. Hauska tutustua, vaikka olemmekin jo tavanneet.”

Maren. Nimi asettuu kasvoihin Ingonin mielessä, piirteet eivät lähde pakoon. On kulunut jo riittävästi aikaa kotiinpaluusta. Kuu on ehtinyt tulla täydeksi yötaivaalla, aika on ollut hänelle armollinen. Marenin kasvot pysyvät ehjinä, Ingon ei salli mielensä hajottaa niitä. Nyt, kun kuvat vain särisevät, eivät lähde karkuun, hän pitää niistä entistä lujempaa kiinni.

”Ilo on minun puolellani, Maren”, Ingon sanoo nyökäten naiselle kuin on tottunut nyökkäämään kuninkaalleen. ”Minä olen Ingon. Sen sinä taisitkin jo tietää.”

Maren virnistää.

”Kukapa täällä ei tietäisi.” Maren kohauttaa olkiaan. ”Vaikka minusta jokainen täytyy kohdata ihmisenä ennen kuin tämän voi tuntea. Sovitaan siis, että en tiennyt vielä mitään. Olen Maren ja nautin auringonnousuista sekä Kallasin tuoksuista. Mistä sinä nautit kaikkein eniten, Ingon?”

Kuvat pysyvät. Eivät sekoitu. Ingon vie toisen käden sydämelleen, tunnustelee. Maren on todellinen.

”Minäkin pidän auringosta”, Ingon vastaa uskoen hymyilevänsä, ”sillä sitä ei voi sitoa, se ei kuuntele meitä. Sitä ei kiinnosta systeemi eikä minun mekaniikkani. Se on täysin vapaa. Pidän siitä.”

Maren virnistää. Vastaus hyväksytty.

”Lisäksi minä… minä pidän sinun laulustasi.”

Maren alkaa nauraa. Nauru on kirkasta ja äänekästä, ei lainkaan sellaista, joksi Ingon sen kuvitteli. Hyvä. Taivas on auki sellaisille, jotka osaavat vielä yllättää. Ingon kättelee Marenia uudelleen, hyvästiksi. Hän palaa työpöytänsä ääreen ja tuijottaa röyhkeästi pöydänkulman vallannutta kelloa.

”Voit tulla huomenna iltapäivän auringonlaskun aikaan noutamaan kellosi. Minulla on jonkin verran jonoa, mutta tämä on nopeasti korjattu.”

”Jonkin verran. Vai sillä lailla.” Maren nyökkää täysiä pöytiä päin.

”Saan sen nopeasti korjattua, ihan tosi.”

”Jos sanot niin. Minä tulen huomenna. Näkemiin, Ingon, nauti auringostasi tänään.”

Ovi sulkeutuu ennen kuin Ingon ehtii vastata sanallakaan.

*

Kuuden vuoden päästä

Pakkanen kipristelee Ingonin sormia hänen etsiessään kotiavaimia. Kohmettuneet sormet kokeilevat ovea, se on valmiiksi auki. Verstaan ovi ei ole koskaan auki, mutta Ingon kykenee kulkemaan sisään niin vain. Hätä löytää sydämen, pistää sen sykkimään. Ingon juoksee sisälle, kaikki on paikallaan – jakoavain pöydällä, korjattavat esineet. Työnsarkaa riittää. Vain eiliset lautaset puuttuvat tuolilta. Keittiöstä, seinän takana kuuluu kalke. Ingon jättää nahkalaukkunsa tuolille ja kulkee keittiöön, jossa Maren seisoo pesemässä lautasia ja laseja vadissa. Vihreän mekon hihat on kääritty ylös, nainen puhaltaa karkaavaa suortuvaa kasvoiltaan.

”Tervetuloa kotiin”, Maren tervehtii hymyillen. Kulmat kaartuvat, otsa rypistyy. ”Onko kaikki hyvin, Ingon?”

”On”, Ingon hengähtää sydän yhä villisti rinnassa rummuttaen. ”On, kiitos, kun olet siinä. Sinun ei olisi tarvinnut.” Hän nyökkää lautasiin päin.

”Ollaksesi niin etevä käsistäsi olet hirvittävän huono pitämään elämästäsi huolta”, Maren sanoo nauraen. ”Kun me menemme naimisiin, minä en sitten vietä täällä päiviäni siivoten sinun jälkiäsi!” Ääni on topakka, mutta hymy kareilee kasvoilla. Maren ei ole koskaan terävä, Marenin särmätkin hioutuvat hymyn mukana.

Ingon kävelee lähemmäs, kiepsauttaa Marenin käsivarsilleen vadin edestä. Maren yrittää suojella märkiä käsiään, mutta kietoo ne lopulta Ingonin niskaan saaden miehen säpsähtämään. Ingon painaa pehmeän, rakastavan suudelman Marenin huulille ja jää silittämään naisen pellavaisia hiuksia. Marenin kasvot ovat avoimet, silmät suuret ja valmiit ottamaan mitä tahansa vastaan. Ingon suukottaa vielä naisen otsaa ennen kuin ryhtyy kuivaamaan astioita.

”Itse asiassa, siitä minun on pitänytkin puhua”, Ingon huokaa. Kuva keinahtaa. Ingon miltei tiputtaa lautasen. Pelko hakkaa rinnassa, Ingon istuutuu puiselle lattialle pitäen lautasta rintaansa vasten.

”Ingon? Kulta?”

”Kaikki hyvin”, Ingon muodostaa huulillaan. Ääni ei tule ulos, Ingon vetää henkeä. Kaikki hyvin. Maren on siinä. Kun Ingon avaa silmänsä, kuva ei enää heilu, mikään ei lähde häntä pakoon.

Maren käy heittämässä tiskiveden kadulle ja palaa odottava katse kirkkaissa silmissään. Ingon ei saa noustua lattialta, hän istuu putsaten samaa lautasta useampaan kertaan, kunnes lautanen kiiltää kiiltämistään.

”Muistat varmasti, että on jotakin, jonka minä halusin sinulle kertoa ennen kuin me menemme naimisiin.”

Maren istuutuu lattialle Ingonia vastapäätä, nappaa lautasen mieheltä ja siirtää sen nopealla liikkeellä pöydälle. Maren tarttuu Ingonia käsistä, ne ovat kylmät kuin syystuuli.

”Sinun ei ole pakko. Olen kertonut sinulle kymmeniä kertoja, että minun ei koskaan tarvitse tietää. Voin elää sen kanssa.”

Ingon pudistaa päätään.

”Minun täytyy kertoa. Minä en voi elää, jos en kerro.”

Marenin ote tiukentuu.

”Liittyykö tämä… häneen?”

”Ei”, Ingon sanoo tarkoituksettoman lujaa, ”ei liity.”

”Selvä. Kerro vain. Ota aikasi.”

Ingon miltei vetää kätensä irti kosketuksesta, tottumus käskee pitämään kaiken itsellään. Ei. Sen aika on ohi. Ingon ei menisi takaisin niihin vuosiin. Ei nyt, kun kuvat pysyvät jälleen kiinni toisissaan, kun maailma on kokonainen ja kaunis, aivan kuten Lyra lupasi.

”Minä… Kuten tiedät, minun on ollut aina vaikea hahmottaa itseäni”, Ingon aloittaa. Ääni takertuu kurkkuun, se on tahmea ja liian kiinni. Ingon nielaisee, pakottaa itsensä jatkamaan. ”On paljon sellaisia asioita, joita en tiennyt vuosiin tehneeni. Sellasia, joista liikkui inhottavia huhuja pitkin Krieliä. Olet varmasti… kuullut niistä.”

Maren räpyttelee silmiään.

”Jokusen. En kuitenkaan mitään sellaista, mikä olisi erityisesti herättänyt minussa minkäänlaisia ajatuksia.”

”Eli olet kuullut huhun tulevasta aviomiehestäsi… panemassa ruumiita.”

Marenin piirteet murtuvat, mutta eivät sillä tavalla kuin Ingon oletti. Maren repeää railakkaaseen nauruun. Naisen on pakko viedä kädet suulleen, jotta hersyvä nauru ei hukuttaisi kaikkea alleen. Maren pudistelee päätään käskeäkseen itseään lopettamaan.

”’Panemaan ruumiita’, Ingon, ihan tosi? Kaikkien näiden vuosien jälkeen, tämäkö on sinun suuri salaisuutesi?” Maren nauraa. ”Siksikö sinä sitä kutsut? Mistä sinä kaikista ihmisistä olet oppinut puhumaan noin?”

”Häneltä. Hän kysyi minulta kerran, paninko minä ruumiita, ja suuttui hirvittävästi, kun en kyennyt vastaamaan. En tiennyt, kysyttiinkö sitä minulta todella, saati olinko minä tehnyt niin. En ollut silloin vielä kiinni juuri missään.”

”Uskomatonta. Hän todella oli melkoinen nainen. Ymmärrän, miksi olet tuonut hänet meidän perheemme jatkeeksi.” Maren pudistelee hymyillen päätään. ”Ja ennen kuin aloitat – ei, minulla ei edelleenkään ole ongelmia sen kanssa, mitä hän sinulle merkitsi. Minä en ole sellainen ihminen.”

Minä rakastan sinua. Ingonin sisin täyttyy valosta, kun Maren puhuu. Hän ojentaa kätensä Marenille, nainen tarttuu niihin jälleen empimättä. Käsiin, jotka ovat tehneet asioita, joita Ingon ei tahtoisi muistaa omikseen. Käsiin, jotka ovat luomalla edistäneet Krielin tuhoa. Maren saa hänet rakastamaan niitä jälleen, vaikeita, kylmiä käsiään.

”Selvä, ruumiita. Tarkoitatko, että huhut olivat kaiken aikaa totta?”

”Tavallaan.”

”Miten sellaista voi tehdä tavallaan?”

”En… en usko, että osaan selittää. Mutta minä olen tehnyt menneisyydessäni kuvottavia, rumia asioita, koska kuvittelin, että vain kuoleman tuoksu voi pitää minut turvassa. Se oli ainoa asia, joka sai minut kokemaan jotakin todellista.”

”Hyvä on. Ja nyt sinä ymmärrät, miksi niin oli?”

”Uskoisin niin. Olen voinut ajatella sitä enemmän, kun olen aivan eri tavalla läsnä itsessäni.”

Maren nyökkäilee. Ilmeestä ei voi päätellä mitään, Ingon ei osaa vielä erottaa, miltä näyttää anteeksianto, miltä tuomio. Hänelle selkeä on vain Marenin aurinkohymy, joka polttaa kuumana reikiä hänen talveensa, sulattaa kylmimmänkin jään. Maren vie kätensä Ingonin poskille, silittää niitä hitaasti.

”Sinä olet minun”, Maren kuiskaa. ”Minä olen päättänyt naida sinut, enkä minä kanna harteillani eilisen painoa. Mitä oletkaan tehnyt, ei kuulu sille miehelle, jonka minä olen ottanut rinnalleni. Jos sinulle on tärkeää, että minä tiedän, olen kiitollinen rehellisyydestäsi. Minulle sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Olen tehnyt valintani jo vuosia sitten.”

”Oletko varma? Nämä kädet…” Ingon ojentaa käsiään. ”Minä olen likainen. En pelkästään siksi, mitä tein, vaan myös siksi, että kuningas käytti minua suunnitelmiinsa. Kuningas, joka on nyt suurissa ongelmissa.”

”Kuningas olkoon minun puolestani niin ongelmissa kuin vain mahdollista. Krielin nykyinen tilanne ei ole ollenkaan sinun vikasi. Rakkaani, sinä olet etsinyt tietä takaisin itseesi kaikki nämä vuodet. Kuinka sinä voisit olla vastuussa jostakin, josta et ole tiennyt mitään?”

Kyyneleet valuvat poskille, Maren silittää ne vasten ihoa. Nainen vie hänen silmälasinsa pois, asettaa ne pöydälle heidän yläpuolelleen. Suudelma maistuu suolalta. Maren kietoo kätensä tiukasti Ingonin ympärille eikä odota, että mies vastaa kosketukseen kaiken sen jälkeen. Kun Ingon puristaakin Marenin tiukasti itseään vasten, nainen ei saata olla hymyilemättä.

”Yhtä minä tahdon sinulta kysyä, ennen kuin otan sinut omakseni avioliitossa.” Lämpö ei lähde Marenin äänestä, se vain muuttaa muotoaan. Ingon säpsähtää.

”Kysy vain.” Kunhan et mene pois.

”Hän – nainen, joka näki sinut silloin, kun et itse siihen kyennyt… Mikä hänen nimensä on? Sinä et ole koskaan kertonut minulle.”

”Lyra”, nimi putoaa Ingonin huulilta, ”hänen nimensä oli Lyra.”

Maren nyökkää. Hymy säihkyy silmissä saakka.

”Kiitos, Ingon. Se on kaunis nimi. Emmekö kävisi hänen haudallaan joskus yhdessä?”

”Emme ikävä kyllä voi. Hän ei näet ole siellä.”

Maren kallistaa päätään.

”Hän ei olisi koskaan halunnut minun käyvän haudallaan. Tiedän sen. Hän ei ollut mitään niin konkreettista, että hänet olisi voinut haudata.”

”Hän todella oli melkoinen nainen.”

”Niin hän oli.”

Ingon hymyilee Lyran muiston edessä. Vaikka kuvilla on tapana sekoittua hänen ajatuksissaan, kuva itkevästä Lyrasta ilmalaivan kannella ei ole vanhennut päivääkään. Se on säilynyt hänen verkkokalvoillaan täydellisenä, hän ei ole ehtinyt unohtaa ainuttakaan Lyran poskelle valunutta kyyneltä.

”Tiedätkö, Maren, minä uskon, että hän sai rauhan ennen kuolemaansa.”

”Niinkö?”

”Hän sanoi, että minä ymmärtäisin vielä. Nyt minä ymmärrän. Uskon, että hän kuoli suojellen itseään. Sitä versiota, jonka hän kuvitteli jo unohtaneensa. Minusta tuntuu, että sinä päivänä hän muisti, kuka on, eikä halunnut elää niin pitkään, että olisi ehtinyt unohtaa. Hän halusi kuolla omana itsenään.”

Ingon ei tiedä, millainen ilme hänen kasvoillaan on, kun Maren katsoo häneen kuin kadulle eksyneeseen koiraan. Hellyys lepää piirteissä, Maren kurottaa silittämään jälleen Ingonin poskea.

”Hyvä, että vihdoin ymmärrät”, Maren sanoo äänellä, josta Ingon tietää, ettei Maren voi koskaan nähdä niin pitkälle kuin hän ja Lyra. Ingon hyväksyy sen, sillä Maren ei ole samanlainen, Maren on oma taivaankappaleensa, oma hehkuva aurinkonsa. Ingon ei tahtoisi naista minään muuna. Riittää, että Marenin hymyillessä kaikki maailman valo laskeutuu tämän kasvoille.

*

Huone tulvii iltapäivän auringossa, kun raastava itku havahduttaa Ingonin odotuksestaan. Uuden elämän ääni, voimakas huuto, joka toivottaa pienen ihmisen tervetulleeksi kultaiseksi värjäytyneeseen maailmaan. Ingon hätkähtää ylös, kävelee makuuhuoneeseen vapisevin askelin. Huuto on kuin laulu odottavalle.

Marenin vaaleat hiukset ovat hien otsalle liimaamat. Sänky tulvii verta, kätilö istuu tuolilla sängyn vieressä. Marenin kasvot ovat uupuneet, mutta sylissä lepää maailman suurin ihme. Ingon astelee aarteidensa luo, suukottaa Marenia ohimolle, ojentaa vapisevia käsiään kohti lasta. Lapsi huutaa, täyttää maailman laulullaan. Tyttö. Maren pitelee pientä tyttöä. Ihmettä, jonka kaltaista Ingon ei ole kyennyt aiemmin luomaan.

”Hän on sittenkin tyttö”, Ingon hengähtää koskiessaan lapsensa poskeen. Pehmeä, kostea. Vasta maailmaan saapunut. Huone tulvii valoa. ”Mikä hänen nimensä on?”

Maren katsoo Ingonia hymyillen silmiin.

”Hänen nimensä on Lyra.”

Kyyneleet valuvat Ingonin poskille, aurinko piirtää niihin valollaan.

Kuningas ja ruusu: luku 46

Luku 46: Huomisille

Lunen koko ruumista pakottaa, kun hän seisoo laivan keulassa sallien tuulen pieksää hiuksiaan. Kaikki hukatut mahdollisuudet kolottavat kehoa eri paikoista, mutta Lune pitää katseensa ulapassa. Takaisin Alissandraan, takaisin tavalliseen elämään, seurapiireihin ja sisintä jäytävään tyhjyyteen. Lune nojaa eteenpäin, painaa pään hetkeksi käsiinsä. Enää ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä ja tyhjentää sydämensä, puhua sanoilla, joilla hän ei ole koskaan aiemmin voinut puhua.

Jälleennäkemisen pelko saa Lunen pitämään silmänsä avoimina. Alissandraan palaaminen ei tarkoita pelkästään velvollisuuden ottamista takaisin harteilleen, se tarkoittaa myös isän silmien kohtaamista, tämän pettymyksen vastaanottamista. Pysy rehellisenä. Lune tietää, ettei voisi mennä kotiin valheen siivillä. Hänen olisi tunnustettava kaikki ja hyväksyttävä, että se saattaa merkitä loppua. Hän on valmis ottamaan riskin.

Kapinalliset jäivät Valieriin. Lune kuulisi uutiset myöhemmin. Minä uskon sinuun, Remi. Kun Alissandran satama ja harmaa siluetti piirtyvät horisonttiin, nuori nainen astelee kohti Lunea. Aluksi Lune ei ole tunnistaa tätä hupun alta. Sitten hän näkee naisen kalvakat, persoonalliset kasvot ja vehnänvaalean letin.

”Lianna? Miksi sinä olet täällä? Lähditkö sinä niin kuin minäkin?”

Lianna pudistaa päätään.

”En aio jättää kapinaa.”

”Miksi sinä et sitten jäänyt Valieriin?”

”En ala riskeerata henkeäni kahden miehen keskinäisen kiistan vuoksi. Minulle he näyttävät pelkiltä lapsilta, jotka eivät koskaan osanneet keskustella keskenään. Kuulemme ennen pitkää, kuinka heidän kohtaamisessaan kävi. Minusta meidän muiden ei olisi koskaan pitänyt lähteä hänen mukaansa.”

Lune huokaisee hiljaa.

”Olet oikeassa, vaikka emmehän me Colarista lähdettyämme voineet tietää, minne päätyisimme”, Lune sanoo madaltaen ääntään. Ihmisiä kävelee jatkuvasti ohi.

Lianna nojaa laitaan, asettuu Lunen viereen.

”Sinä käänsit hänelle selkäsi, etkö kääntänytkin?” Lianna ei katso Luneen, nainen pitää katseensa meressä.

”Jos sen haluaa niin tulkita.” Huokaus. ”Meidän ei olisi koskaan pitänyt olla… mitään.”

”Sitä minäkin yritin hänelle sanoa. Kenties hänen sydämensä vei hänet mukanaan. Emmehän me siitä mitään voi ymmärtää, me olemme tavallisia ihmisiä.”

”Entä sinä? Aiotko sinä jatkaa?”

”Aion, mutta omalla tavallani. Olen huomannut ihmisten kuuntelevan kyllä, jos heitä osaa lähestyä oikein.”

”Et siis palaa enää hänen riveihinsä.”

Hienoinen hymy. Päätäkin voisi pudistaa, mutta Lune ymmärtää ilmankin. Liannan ilme on enemmän huvittunut kuin pettynyt.

”Olemme miltei satamassa”, Lianna nyökkää rantaan päin. ”Minulle ehti tulla jo ikävä kotia.”

Kotia. Sana puristaa Lunen rintaa.

”Tiedätkö, Lune…” Liannan ääni pehmenee. Naisen käsi etsiytyy Lunen kädelle, puristaa lujaa. ”Vaikka olemme irti, erillämme, haluan sinun tietävän, että me olemme yhä täällä. Ruusu kukkii, ja vaikka se kukkisi eri aikoina eri paikoissa, se kukkii. Voit aina etsiä meidät.”

Lune nyökkää puristaen silmänsä kiinni. Rintaa vihloo, on mahdotonta päästää irti. Hän rutistaa Liannan kättä ajattelematta, kuinka luja hänen otteensa on, kuinka paljon se mahtaa sattua.

”Kiitos, Lianna”, Lune kuiskaa. ”Minä en unohda sitä.”

”Älä pelkää palata kotiin”, Lianna sanoo kuin lukisi Lunen ajatukset. ”Kaikilla meistä ei ole paikkaa, jonne mennä. Ole onnellinen siitä, että sinulla on.”

Vaisu nyökkäys. Sydän ei vielä usko.

”Muista meidät, Lune. Jos kuulemme uutisia Valierista, haluan sinun etsivän meidät käsiisi. On mahdollista, että hän ei selviä. Jos niin käy, harva tahtoo enää jatkaa. Mutta minä tahdon.”

”Saat käyttää kokoontumissalia, jos tahdot.”

”Kiitos. Katsotaan. On niin paljon, mitä tehdä.”

”Tämä ei ole loppu.”

”Tämä ei ole loppu”, Lianna toistaa. ”Nähdään taas, Lune. Minä toivotan sinulle onnea matkaan. Mikään pelko ei ole liian suuri kohdattavaksi.”

Lianna päästää irti Lunen kädestä, vetää hupun päähänsä ja katoaa muiden Alissandraan pyrkivien joukkoon. Maihin noustessaan Lune ei enää erota Liannaa kaikkien joukosta. Ihmiset katoavat harmaille kaduille. Lune kulkee hitain, empivin askelin ja huomaa katuvansa. Tunne rinnassa voimistuu, katumus ei tarkenna kohdettaan, mutta istuu harteilla vahvana ja äänettömänä.

Ilta on pitkällä, kun kodin valot erottuvat mäeltä. Keittiössä on valo, muu talo on pimeänä. Valo hehkuu pimenevään iltaan lämpimänä ja kutsuvana, se muistuttaa Lunea siitä, että ei ole koskaan liian myöhäistä palata. Isä on yksin kotona, kenties istuu odottamassa yötä saapuvaksi. Mitä isä on tehnyt kaiken tämän aikaa? Lunen raajoja pistelee, kun hän kulkee tuttua pihapolkua pitkin ovelle ja koputtaa ennen kuin ehtii ajatella, mitä tekee. Askeleet kaikuvat sisällä, Lune puristaa kätensä nyrkkiin. Hän ei juoksisi pois. Hän ei pakenisi. Ei enää.

Isä avaa oven. Kasvot ovat harmaammat kuin koskaan, silmienaluset tummat ja kosteat. Hetken Lune ajattelee katsovansa eri miestä. Hiukset roikkuvat pesemättöminä silmillä, väsymys on saanut vallan miehen elämästä. Kyyneleet kihoavat silmiin ennen kuin sanat ehtivät ulos. Rori tunnistaa poikansa, vetää hänet syleilyynsä sulkematta ovea. Lune painautuu isäänsä vasten, painaa päänsä tämän rintaa vasten ja itkee kaiken sen, jota ei ole saanut itkettyä aiemmin. Isä ottaa hänet vastaan, ei sulje oveaan häneltä. Hän ei päästä irti ennen kuin isä hellittää otettaan, vie kätensä Lunen kasvoille, kuivaa kyyneleensä, vaikka hänen omansakin juoksevat vielä valtoimenaan.

”Sinä palasit”, Rori kuiskaa pojalleen, ”sinä todella palasit.”

”Anna anteeksi, isä. Anna minulle anteeksi, että minä olen ollut niin paljon poissa.”

Isä hymyilee kyyneltensä lomasta, kurottaa vetämään ulko-oven kiinni.

”Sinä olet nyt siinä. Tule. Olen kattanut kahdelle, siltä varalta, että sinä tulisit.”

Lune niiskaisee ja seuraa isäänsä keittiöön.

Lämmin ruoka seisoo pöydällä, höyry tanssii valoa vasten. Lune vetää tuolin alleen, tuijottaa hiljaisen kiitollisuuden vallassa tuttuja lautasia, kellertävää lamppua ja hillittyjä tapetteja. Siitä on niin kauan. Lune ymmärtää vasta pöytään istuutuessaan, miten paljon kaipuuta hänen pieneen ruumiiseensa on mahtunutkaan.

”Valierista on tullut tieto kaikkialle Krieliin”, isä sanoo leikatessaan höyryävää hedelmäkanaa. ”Remi Lorian on kuollut.”

Lunen haarukka pysähtyy, kilahtaa lautasta vasten. Kyynelten purot juoksevat jälleen, aivan huomaamatta, luvatta. Lune päästää parahduksen, vie käden suulleen peittääkseen sen.

”Arvelinkin niin”, Rori huokaa poikansa reaktiolle.

”Anteeksi, isä, minä olen niin pahoillani”, Lune itkee, ”minä olen aivan hirvittävän pahoillani, että menin. Minä vain… minä…”

Rori nousee ylös, kumartuu Lunen puoleen, vie kädet hänen harteilleen. Isä katsoo häntä suoraan silmiin, ei kiellä hänen tunteitaan. Lunen koko keho vapisee isän lempeyden edessä. Se kietoutuu hänen ympärilleen kuin peitto.

”Rakastitko sinä häntä todella?” isä kysyy silmät avoimina. Isä tietää. On alusta asti tiennyt, Lune ymmärtää sen vihdoin. Tuomio on pyyhitty pois isän kasvoilta, Lune tietää voivansa puhua totta.

”Rakastin”, Lune vastaa tarkoittaen sanomaansa.

”Kannatitko sinä sydämestäsi sitä, missä olit mukana?”

Hetken hiljaisuus, olohuoneen kaappikellon tikitys kuuluu keittiöön saakka. Lune tuijottaa käsiään, ajattelee kuluneita vuosia, poissaolevuuttaan, öitä kaikkialla muualla paitsi kotona. Isän huolta, hänen omaa kapinaansa ja pelkoaan. Vastaus lepää sydämen pohjalla.

”Kannatin”, Lune vastaa kohdaten isänsä lempeän katseen. ”Kannatin minä, isä. Tiedän sen nyt.”

Rori pyyhkii Lunen poskea, silittää pois eiliset, tekee tilaa huomisille.

”Hyvä. Se on ainoa seikka, jolla on minulle merkitystä.”

Sanojen lämpö asettuu Lunen rintaan, täyttää tyhjän tilan, sivuuttaa pelon. Nyyhkäys vavisuttaa kehoa, mutta Lune antaa sen tulla. Ei ole enää salattavaa, ei pelättävää. Huomiset saavat tulla.