Luku 45: Sisko ja veli
Punainen kukka leviää areenalle.
Kaikki on pysähtynyt, maailma hiljenee, kun Lilika kulkee läpi
areenan. Jokainen askel on päätös, häntä liikuttaa enää vain
tieto siitä, että lopun jälkeen ei ole mitään. Taivas on hiljaa,
se ei laula laulua Remille. Lilika ohittaa veljensä katsoen tätä
silmiin, tuijottaen miestä, joka vei hänen todellisen veljensä,
rakkaimman ystävänsä. Miestä, joka ei tahdo hänen kaltaistensa
elävän. Taivas riippuu raskaana yllä, iltapäivän aurinko on vain
kipeä muistutus ajasta, joka ei palaa. Lilika kumartuu Remin ruumiin
ylle. Ei ole enää menetettävää. Endelion voisi tehdä mitä
tahansa, mutta mikään siitä ei tekisi huojuttaisi häntä.
Lilika on täydellisen paljas, sydän
avoinna, kun hän sulkee Remin lasittuneet silmät ja vie miehen pään
syliinsä. Hän painautuu Remiä vasten, asettaa otsansa tämän
otsalle, hyvästelee kuin Remi olisi vielä siinä, näkemässä
hänen surunsa. Kyyneliä ei enää tule, maailma on täydellisen
hiljainen. Ei huutoa, ei parkua, vain rauha. Endelion on saanut
haluamansa.
Kun Lilika kohottaa katseensa,
Endelion pitelee jälleen asettaan seisoen varautuneena kuin sotilas,
joka ei täysin tiedosta paikkaansa vartiossa.
”Oletko sinä nyt onnellinen?”
”En”, Endelion vastaa tyhjällä
äänellä.
”Hän on nyt poissa tieltäsi. Olet
vapaa elämään itsekkään elämäsi loppuun saakka. Toivottavasti
se tuntuu siltä, miltä halusitkin.”
Endelion kääntää päätään,
kohottaa aseensa kohti Lilikaa.
”Kenen puolella sinä oikein olet?”
”Oikeuden.”
Lilika nousee ylös, laskee Remin
hellästi tantereelle. Hän vetää hiuksensa vapaaksi, sallii
vuosien kireyden vihdoin hellittää. Ei ole mitään menetettävää.
Ei enää. Lilika ottaa askeleen eteenpäin, Endelion taakse. Jännite
kasvaa, kuningas pelkää lasta. Jos Lilika ei olisi jo luopunut
vihastaan, hän olisi nyt täynnä sitä, se kukkisi hänessä
satoina ruusuina.
”Mikä sinä oikein olet?”
”Sinun sisaresi, Endelion.”
”Mitä muuta?”
Ӏitimme luoma ase. Kova.
Täydellinen.”
”Ei, minä en usko siihen enää.
Mikä sinä todella olet?”
Lilikan katseessa välähtää. Hän
vetää paitaansa ylös, paljastaa sirot lanteensa, mustan merkin,
joka huutaa olemassaoloaan Endelionin koko valkoista olemusta vasten.
Endelionin silmät suurenevat, ensimmäistä kertaa elämässään
Lilika näkee veljensä täydellisen kauhun vallassa,
kontrolloimattomana. Endelion ei tiennyt. Ei osannut edes epäillä.
Jopa surusta raskaana Lilikan keho jaksaa tuntea naurun kuplivan
sisällään.
Paita painuu takaisin paikalleen,
vuosia pidetty salaisuus on saatettu oikeiden silmien nähtäväksi.
Nyt Lilika on paljas. Endelionin katse harhailee, kun tämä ymmärtää
Lilikan petoksen laajuuden. Mitään ei tarvitse sanoa. Endelion on
jättänyt maailmansa sellaiselle tytölle, jolla ei ollut
aikomustakaan asettua hänen puolelleen. Mustamerkkisenä syntynyt
Lilika ei ole ikinä ollutkaan osa Endelionin kiillotettua, valkoista
maailmaa.
”En voi uskoa, että äiti ei
koskaan kertonut minulle, mikä sinä olet.”
Lilika huomaa hymyilevänsä.
”Hän osasi pelata aivan kuten
sinäkin. On voimia, jotka ovat kaikkien ulottumattomissa. Me emme
voi päättää merkeistä, mutta voimme valjastaa ne voitoksemme.”
”Siksi äiti siis piti sinut niin
kovassa otteessa.”
Ei, ei siksi. Lilika voisi sanoa, että
syy oli jokin aivan muu, jokin paljon pimeämpi, laskelmoivan ihmisen
aivoissa syntynyt aie, joka Lilikan täytyi elää läpi. Mutta hän
ei sano mitään. Endelion osaa nähdä maailman vain yhdellä
tavalla, eikä sisaren kärsimys ole siinä todellisuudessa
olennaista. Endelionille merkitystä on vain sillä, että joku on
pettänyt hänet olemalla jotakin muuta kuin hänen toivomansa kuva.
”Juonitteleva pikku paskiainen”,
Endelion sanoo sylkäisten areenalle. ”Likainen musta huora. Sinut
olisi pitänyt heittää jokeen syntyessäsi, silloin sinusta olisi
ollut enemmän iloa kaikille. En voi uskoa, että äiti salli sinun
elää.”
Älä huoli, ei hän sallinutkaan.
”Tämä maailma ei ole mustalla
merkittyjä varten. Hän”, Endelion toteaa nyökäten Remin
ruumiiseen päin, ”oli ymmärtänyt aivan väärin. Olen varma,
että systeemi inhoaa mustia aivan yhtä paljon kuin kuka tahansa
muukin.”
”Siitä huolimatta sinä rakastit
häntä. Rakastat edelleen.” Lilika astuu lähemmäs. ”Lisäksi
annoit Solasin ja Lyran tulla palvelukseesi. Tiedän, että et tehnyt
sitä pelkästään suopean julkikuvan luomiseksi.”
Endelionin silmät siristyvät.
”Älä väitä, että minä olisin
todella voinut välittää niin turmeltuneista ihmisistä.”
”He eivät ole turmeltuneita sen
vuoksi, että he olivat mustia, vaan sen vuoksi, mitä he olivat
joutuneet merkkinsä vuoksi kokemaan.”
”Mustille ei ole muuta paikkaa tässä
maailmassa. Ei edes rakkaalle Remillemme.”
Lilikan katse harhautuu takaisin
Remiin, tämän kukkivaan rintaan ja suljettuihin silmiin. Ilman
verta Remi voisi yhtä hyvin olla unessa. Lilika jää katsomaan
Remiä, kun hänen edessään välähtää. Endelion on lähellä,
aivan liian lähellä, ase kohotettuna ilmassa. Jokin suuri asettuu
heidän väliinsä, Lilika ehtii erottaa vain selän ja tumman tukan
ennen kuin hahmo rojahtaa maahan. Endelionin ase tippuu verta, ilme
on yllätystä täynnä kuten Lilikankin. Maassa makaava mies on
Solas.
”Ei!” Lilika hengähtää ja
syöksähtää Solasin luo. Miehen silmät harhailevat, keho
kouristelee muutaman voimakkaan kerran. Rinta kohoilee, käsi
hapuilee jotakin, johon tarttua. Lilika vie toisen käden Solasin
omalle, toisen miehen poskelle.
”Minähän sanoin, ettei minua
tarvitse puolustaa”, Lilika sopertaa. ”Sinä typerys… Sinun ei
olisi tarvinnut…”
Solas ei sano mitään, suu aukeaa,
mutta ääntä ei kuulu. Katse pysähtyy Lilikaan, Lilika pitää
kiinni, ei päästä irti ennen kuin Solasin rinta lakkaa
kohoilemasta. Solas vetää raskaasti henkeä, kunnes kaikki katkeaa,
rinta painuu alas ja silmät lasittuvat kesken hengenvedon.
Lilikan pää painuu vasten Solasin
leveää rintaa. Värähdykset vavisuttavat kehoa. Lilika ei piittaa
siitä, iskeekö Endelion häntä uudelleen, yrittääkö hänen oma
veljensä tappaa hänet vielä senkin jälkeen, kun tämän luotetuin
miehensä on kaatunut tämän iskusta. Hiljaisuus on rikki, se
purkautuu Lilikasta raastavana huutona. Älkää menkö. Älkää
jättäkö minua yksin.
Katse Lilikan joensinisissä silmissä
on villi, kun hän kohottaa päänsä kohdatakseen Endelionin
uudelleen. Endelion on vienyt käden suulleen kuin ei ymmärtäisi
tekonsa suuruutta. Lilika ei nouse ylös, hän pysyy kumartuneena
Solasin ylle suojellakseen ystävänsä muistoa koko pienellä
ruumiillaan.
”Häivy”, Endelion lausuu
matalampaa kuin yleensä. ”Poistu silmistäni.”
”Sinä et siis…” Lilikan katse
harhailee kohti veristä asetta Endelionin käsissä.
”Hän osoitti teollaan varsin
selvästi, että sinun henkesi on uhrautumisen arvoinen. Solas on
voinut menettää tehonsa ja voimansa, mutta oli joskus aika, jolloin
todella luotin häneen. Olen hänelle velkaa hänen viimeisen
toiveensa. Mene. Poistu, Lilika Valenciel, Krielin lapsikuningatar.
Sinulle ei ole enää sijaa Valierissa.”
”Karkotatko sinä minut, veljeni?”
”Tulkitse sanani aivan miten
tahdot.”
”Sinä tahdot minun elävän
pelossa. Tietämättä, minne mennä.”
Hymy Endelionin kasvoilla on jälleen
pelkkää roolia. Lilika on oppinut erottamaan sen. Veljen kasvoilla
on kovin harvoin aitoja ilmeitä.
”Siinä minun armoni sinulle, rakas
siskoni”, Endelion sanoo hymyillen. ”Mene. Minä annan sinun
mennä.”
Lilika silittää Solasin poskea,
painaa suudelman miehen raotetuille huulille. Verta jää Lilikan
huulille, mutta hän ei pyyhi sitä pois. Kiitos.
”Yksi pyyntö. Ei mustalta
valkoiselle, vaan siskolta veljelle.”
Endelion heilauttaa käsivarsiaan
merkiksi kertoa.
”Sinä tiedät, minne haudata Remi.
Etkö tiedäkin?”
Endelion nyökkää heti. On olemassa
paikka vain heille kolmelle. Ruusupensaitten takana Remi saisi
viimein levätä.
”Ja Solas… Tahdon, että kirjoitat
hänen hautakiveensä myös Lyran nimen. Heidän kuuluu levätä
samassa haudassa.”
”Etkö enempää minulta pyydä?”
Lilika pudistaa päätään.
”En tarvitse mitään muuta.”
Lilika ja Endelion asettavat kädet
toistensa olkapäille, koskettavat toisiaan siskona ja veljenä,
ihmisinä, jotka syntyivät eri poluille. Lilika ei enää katso
Endelionia, koskettaa vain. Endelion puristaa lujaa ja päästää
lopulta irti, antaa siskonsa mennä. Lilika kävelee suuren areenan
halki, jättää taakseen valkean veljen ja kaksi rakasta. Areenalla
ei seiso ketään muuta, kaikki ovat kaikonneet. Aurinko laskee
armottomana vanhalle taistelutantereelle, Lilika kävelee pois pää
pystyssä, hiukset avoimena illan keveälle tuulenvireelle tarttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti