Luku 46: Korvaaja
Rashna ei kuule uutisia Siriukselta itseltään. Mies on muualla, hoitamassa omia tehtäviään. Kaikki vastuu lankeaa Siriuksen harteille nyt, kun Adrastea on poissa ja Rashna heikentynyt.
Äiti ei tule enää takaisin. Rashna ei tiedä, valehteliko Sirius sanoessaan, että näki kuningattaren pudonneen yhteen luolaston monista aukoista. Sieltä ei elossa palattaisi. Rashna saattaa miltei haistaa veren. Hän pelasti äitinsä, ja nyt äiti on ikuisesti poissa. Rashna sulkee silmänsä ja kuvittelee äitinsä kiveä vasten rusikoituneen ruumiin. Vapautta sekin. Ei julkista nöyryytystä, oikeudenkäyntejä ja teloitusta. Kuoleman jälkeen sellaiset on helpompi hoitaa. Kansa ei hyväksy mitä tahansa, mutta totuutta voi aina kaunistella.
Rashnan makuukammarissa ei ole ollut ainuttakaan peiliä hänen varjonsa menettämisen jälkeen. Hän ei kestä katsoa, kuinka hänen aina yhtä voimakas kehonsa on alkanut kadottaa elinvoimaisuuttaan. Nyt prinssi tahtoo nähdä itsensä kokonaan. Äiditön lapsi. Ensimmäistä kertaa omillaan tässä maailmassa. Miltä sellaisen pojan kasvojen kuuluu näyttää?
Käytävän peili näyttää kuihtuneen prinssin. Rashna tuijottaa itseään kulmat koholla. Hän oli aina niin värikäs, eläväinen, täynnä voimaa. Äidin menetys näkyy tummina renkaina silmien alla. Verestävinä silminä ja lohkeilevina kynsinä. Vaatteiden kirkkaus on näennäistä, pelkkää teatteria. Rashnan käsi hakeutuu Siriuksen antamalle, raskaalle korulle. Se on ainoa kaunis asia hänessä. Ainoa, mitä on jäljellä. Aivan kuin sen antajakin.
Peilikuva tuijottaa syvänsinisillä silmillään takaisin. Isän silmät. Nyt Rashna tietää enemmän. Kaiken takana oli aina äiti. Alusta saakka. Peilikuva vääristyy. Rashna hätkähtää taaksepäin, jalat horjuvat. Miksi peilikuvalla on hymy, vaikka hänellä ei ole? Hän ei huomaa katsoa varjoaan. Vääntyilevää ja ilkkuvaa. Peilikuva pimenee. Iho kuoriutuu, muuttuu syvän harmaaksi, hiukset mustuvat päistään, varjo ottaa omansa. Rashna huutaa. Kaiken tapahtuneen jälkeen hän ei kykene muuhunkaan.
Hovi löytää prinssin sykkyrässä keskeltä käytävää. Peili on säpäleinä, Rashnan jalkaterässä ja kädessä on verta. Rashnasta lähtee hiljaista yninää, kun hovi kokoaa hänet, silittelee ja rauhoittelee.
Peilinsirpaleet eivät heijasta enää mitään. Rashna tuijottaa niitä vapisten. Katse etsii mitä tahansa, mihin kiinnittyä. Peilikuvakin on hänet pettänyt. Varjo on kaikkialla. Rashna erottaa, kuinka se leikkii seinillä, kiipeää ja kurottaa. Se leikittelee hänen maailmallaan kuin aikoisi pimentää sen kokonaan.
”Teidän korkeutenne?” Siriuksen pehmeä ääni. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
Kaikki muut äänet kuuluvat kauempaa. Tasojen lävitse. Varjo vääristää ne. Rashna erottaa vain satunnaisia sanoja. Hovi sanoo hänen menettäneen kontrollin. Mistä? Itsestäänkö? Niinkö helposti se käy? Rashna uskoo nauravansa. Jatkuva, kohoileva ja laskeva ääni ei voi olla muutakaan. Rashna tuntee lankojensa katkeavan. Hatarat rihmat, jotka pitivät häntä kiinni maailmassa, katkeavat kerralla, jättävät hänet leijumaan. Äiditön. Isätön. Rashna ei enää tiedä, missä on ja ketä katsoo.
Siriusen kädet ovat Rashnan keholla, mutta eivät sillä tavalla, kuten aina siihen saakka. Ne eivät enää halua häntä. Ne vain pitelevät, koska ruumis toimii ilman lupaa, vapisee hallitsemattomasti. Eivätkö muut nähneet tummentunutta kuvajaista? Varjo vei sen. Varjo on vienyt kaiken. Rashna ei saa henkeä. Hän takertuu Siriukseen, pitää kiinni mistä tahansa. Silmät kiinni. Rashnaa huimaa silti. Koko tajunta keinuu.
”Hänen korkeutensa ei ole kykenevä perimään äitinsä paikkaa.”
”Prinssi tarvitsee nyt lepoa ja hoitoa. Me etsimme parantajia kaikkialta Laetasta. Toistaiseksi aitoa tavaraa ei ole löytynyt. Tilanne näyttää epätoivoiselta.”
”Viimeinen El Varin…”
”Poika on nyt aivan yksin.”
”Kaikki vastuu on hänen korkeutensa harteilla.”
”Näettehän te, hyvät kollegat, että hänen korkeutensa ei ole siinä tilassa, että hän voisi hallita Laetaa.”
”Tällaista tilannetta ei ole koskaan tullut vastaan.”
Rashna ymmärtää sanoista vain osan. Kaikkialla on pimeää. Seinät ovat mustat, aurinko musta, ihmisten kasvot pelkkää harmaata sotkua. Siriuksen kosketus on ainoa todellinen asia maailmassa. Rashna ei riuhdo itseään irti. Kun hän avaa suunsa, hän jäsentelee jokaisen sanansa niin huolella, ettei kukaan epäilisi hänen kykyään ilmaista itseään. Hän saattaa olla kontrolloitu, mutta hän ei ole vielä menettänyt järkeään.
”Sirius voi hallita puolestani. Kunnes tervehdyn.”
Kaiken sotkun keskeltä Rashna erottaa aukeavia suita ja suurenevia silmiä. Kuin loputon painajainen. Kunpa värit vain palaisivat.
”Sirius… Niin, se lienee kieltämättä ainoa vaihtoehto.”
”Mies on osoittanut luotettavuutensa. Hän on ollut täysin nuhteeton kaikki ne vuodet, jotka on viettänyt hovin leivissä.”
Rashnaa naurattaa jälleen. Hovi, joka on kaiken aikaa etsinyt Siriuksesta vikoja ja merkkejä, joiden perusteella heittää hänet hovista, tahtovat nyt miehen hallitsijakseen. Se olisi ensimmäinen kerta koko Laetan historiassa, kun palatsissa hallitsisi joku muu kuin El Varin. Joku muu kuin kutojattarien valittu. Suvuton, nimetön mies, joka tuli ja muutti kaikkien elämät. Rashna on valmis antamaan kaiken kunnian Siriukselle.
”Ettäkö tekisimme sellaisen päätöksen ilman hovin vanhimpien kokoontumista…”
”Minähän olen vielä täällä.” Rashna tuskin erottaa äänensä sointia. Varjo on vienyt senkin. Vieköön. Hän elää yhä. ”Minä teen päätöksen. Vaadin kruunua Siriukselle, hän on ainoa, jonka suostun tulemaan paikalleni.”
”Teidän korkeutenne, te ette ole…”
”En ole harkintakykyinen? Niinkö aioitte sanoa? Olen yhtä kaikki hengissä. Loppu on varjoa. Minä olen El Varin, Adrastean poika. Minä päätän täällä.”
Rashna ei tiedä, mistä yhtäkkinen varmuus kumpuaa. Hän, joka on aina pelännyt liian suureja saleja, esiintynyt itsevarma hymy kasvoillaan kansan edessä, mutta sisimmässään vapissut pelosta. Hän on nyt siinä, vaatimassa arvoaan takaisin, vaikka maailma on jo muuttunut kokonaan pimeäksi.
”Teidän korkeutenne… Näettekö te minut?” Siriuksen pehmeä ääni. Rashna kurottaa sitä kohti. Ei. Hän ei erota kasvoja. Maailma on liian musta. Keho on kaukana. Kaikki on kaukana. Mutta Rashna on varma.
”En. En näe…” Rashnan käsi hipaisee Siriuksen poskea. Rashna säpsähtää. ”Minä selviän kyllä. Lisanka on jossakin tuolla ja osaa pelastaa minut. Meidän pitää vain etsiä hänet.”
”Vieläkö sinä ajattelet sitä tyttöä?”
”Hän oli…” Ystäväni, Rashna on aikeissa sanoa. Hänellä ei ole koskaan ollut ainuttakaan ystävää, ja Lisankasta olisi hyvin voinut tulla sellainen. Rashnaa hymyilyttää, että tyttö on se, jota hän ajattelee kaiken pimetessä ympärillä. Lisankan kasvot loistavat kaiken sen keskellä yhä kirkkaina hänen mielessään. Aurinkosilmät ja illan pehmeässä valossa hehkuvat punaiset kutrit. Sellaisena hän tytön muistaa.
”Nyt ei ole oikea hetki haikailla hänen peräänsä. Teidän korkeutenne, pystyttekö seisomaan? Olette yhä haavoittunut.”
Sirius ei sano mitään Adrasteasta. Naisen näennäisestä iskusta.
”Sirius. Minä haluan sinusta kuninkaan. Sinusta ja vain sinusta. Hovin on pakko hyväksyä sinut.”
Hovin vanhimmat ovat jo paikalla. Rashna ei tiedä, että kaikki hänen elämäänsä aina sivusta katsoneet ovat nyt siinä, arvioimassa hänen tilaansa. Rashna ei näe mitään. Tila on sokeutta pahempi, sillä muodot sekoittuvat toisiinsa, sotkeutuvat mustiksi rihmoiksi, kuin kudelman irvikuvaksi. Tätä veli siis haluaa. Täydellistä kaaosta.
”Me hyväksymme päätöksenne, teidän korkeutenne. Sirius on mahdollista nimittää väliaikaiseksi hallitsijaksi, jos hän itse hyväksyy paikkansa. Samanaikaisesti teidän pelastamiseksenne käynnistetyt toimet asetetaan etusijalle.”
”Raskain sydämin otan paikkani vastaan”, Sirius huokaa. ”Tahdon Laetan parasta. En voi korvata täysveristä El Varinin suvun jäsentä, mutta teen parhaani minulle suoduin valtuuksin.”
”Me luotamme sinuun, Sirius.”
Sirius päästää irti Rashnasta. Prinssi annetaan toisiin käsiin, hänet kuljetetaan läpi mustiksi muuttuneiden käytävien. Joku alkaa paikata hänen haavojaan. Häneltä ei kysytä enää mitään. Ei hallitsemisesta, ei Adrastean petoksesta ja sen herättämästä vääjäämättömästä kohusta. Ei mistään. Rashna pyyhitään pois tieltä.
Kaikki on pimeää, mutta se sallii Rashnalle rauhan. Varjoista käsin hänen ei tarvitse leikkiä jotakuta, joka hän ei ole. Hän voi vain päästää irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti