Luku 49: Veli
Päivät kuluvat sumussa. Auran teko tekee ne harmaiksi, värittömiksi. Lisanka ja Ilira istuvat lähinaapurinsa keittiössä ja tuijottavat eteensä kykenemättä vieläkään puhumaan toisilleen tai edes itselleen. Ajatuksissa ei kulje mitään. Ei edes mielikuvia sisarusten hengiltä puukotetuista ruumiista, jotka kuunvalo valaisi kuin pienet, liikkumattomat tähdet. Isän kauttaaltaan verinen ruumis, pelkkää tohjoa jäljellä. Nurkassa tajuton Ilira, joka piteli sylissään runneltua äitiä.
Tervetuloa kotiin. Lisankan huolet kuolivat kaikki kerralla. Varjottomat ja prinssi jäivät taustalle, jopa Sirius. Naapurin suojissa Lisanka kuulee satunnaisesti uutisia Varimeasta, sillä naapurin mies on kauppiaana Varimean torilla. Sirius on nyt kuningas, kudelman juhla vain muutaman yön kuluttua. Adrastean petos ravistelee koko maata, se on vihdoin tullut kaikkeudessaan julki. Sanat valuvat kuin hiekka sormien välistä, Lisanka ei saa niitä pysymään. Luissa painaa toisenlainen totuus.
”Uskomatonta, että Irelianeilla oli vielä tällainen tytär”, naapurin rouva sanoo kudelman juhlaa edeltävänä päivänä. ”Se on miltei yhtä uskomatonta kuin hallitsija, joka ei ole El Varin.”
Lisankan silmäkulmassa nykii. Keho on hereillä, mutta Lisanka ei saa vieläkään mitään sanotuksi. Hän on antanut vaihdattaa vaatteensa ja pesettää itsensä, mutta huivia hän ei ole riisunut. Huuto halkoo huonetta joka kerta, jos joku yrittää ottaa sen häneltä.
”Kultaseni. Syöhän nyt”, nainen sanoo nyökäten punertavaan, mausteiseen keittoon Lisankan edessä.
Ilira istuu toisella puolella pöytää yhtä äänettömänä. Siskon haavat ovat jo ehtineet parantua. Joskus Lisanka muistaa, että häntäkin on isketty. Vatsan alueelle ei enää satu. Mitä merkitystä millään sellaisella on? Hänen perhettään ei voida kunnolla edes haudata. Irelianeilla ei ole hautaholvia Varimeassa. Ruumiit poltetaan suoraan taivaalle. Kutojattarien silmän alla.
Naapureiden lapset juoksevat takaisin ulkoa. Kipu lävistää Lisankan rinnan, hän painaa päänsä alas ja puree kättään, jotta ei huutaisi. Kaikilla laita-alueiden perheillä on paljon lapsia. Silti pienten jalkojen töminä ja suiden iloinen nauru on kuin isku suoraan palleaan. Lisanka kohottaa katseensa, Ilira kokee saman.
”Rakkaat, menisittekö leikkimään muualle?” naapurin rouva pyytää. Lempeä ääni. Oma äiti ei olisi koskaan sanonut niin. Lisankaa korventaa. Kun lapset ovat menneet, nainen tarttuu molempia vieraitaan käsistä. Lisanka on liian uupunut vetämään kättään kauemmas. Hän, jonka ei koskaan pitänyt näkyä kenellekään, on kulkenut jo halki maan. Menetettävää ei olisi.
”Kullat rakkaat… Huomenna on kudelman juhla. Karim on luvannut minulle, että vielä jonakin vuonna näkisimme sen.”
Lisanka räpyttelee silmiään.
”Emme voi kaikki lähteä. Neljä lasta ja… te. Se olisi kovin vaikeaa. Meidän tulisi lähteä jo tänä yönä kohti Varimeaa voidaksemme nauttia juhlasta koko päivän.”
Lisanka joutuu pinnistämään, että kuulee sanat ja ymmärtää ne. Isän murskatut kasvot kieppuvat hänen verkkokalvoillaan.
”Niin että, tytöt, olisitteko te riittävän voimissanne lähtemään? Me voimme myös olla täällä. Haluaisin vain… Emme ole koskaan päässeet juhlaan. Aina joku lapsista on ollut liian pieni lähtemään Varimeaan saakka.”
Lisanka erottaa siskonsa kasvoilla jotakin. Kaksi hiljaista kyyneltä valuu Iliran poskelle. Ilira nyökkäilee. Isosisko on aina rakastanut lapsia, ajatellut heidän parastaan. Pikkusisarusten askeleet kaikuvat yhä mielessä. Heidän kudelmansa on purkautunut, mutta he ovat yhä täällä, länä kaikessa, mitä he tekevät.
Lisanka huomaa itsekin nyökkäävänsä. Ajatukset ovat puuroutuneet ja harmaat, mutta Ilira häntä vastapäätä kykenee jo hymyilemään naapurin rouvalle. Naiselle, jolle hän on tehnyt vuosia töitä. Tämä ihana perhe otti heidät syliinsä, vaikka heillä on ahtaat seinät ja omia suita ruokittavana.
”Kiitos”, Ilira hengähtää, ”kiitos…”
”Voi kulta pieni.” Nainen kietoo kätensä Iliran ympärille, halaa hellästi, mutta lujaa, kaiken menetetyn edestä.
”Lähdetään vain”, Lisanka kuulee sanovansa. Sanat ovat kamalan kaukana, mutta hän tietää sanovansa ne. Ne kuuluvat hänelle. Tämä elämä kuuluu hänelle. Lisanka puree hammasta.
Naapurin rouva hymyilee hänelle. Yksi askel kerrallaan Lisanka taistelisi tiensä takaisin maailmaan.
”Lähdetään ennen aamunkoittoa, yön viimeisinä pimeinä tunteina”, nainen kertoo. Lisanka nyökkää. Pimeimmät tunnit. Jokin nykii jälleen silmäkulmassa. Vaivalloisesti Lisanka lappaa pehmeää keittoa suuhunsa ja yrittää keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Tänään ei tarvitsisi selviytyä muusta.
Yön koittaessa Lisanka makaa hereillä lainasängyssään. Täälläkään ikkunoissa ei ole laseja. Se saa Lisankan muistamaan paikan, jossa lasit ovat niin koristeellisia ja kauniita, että aurinko sirottuu kymmenissä eri väreissä niiden läpi. Kuinka kauniisti ne piirsivätkään marmorilattiaan kuvioita. Kaipuu painaa Lisankan rinnassa. Hänen pitäisi lähteä. On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat häntä. Perheenjäsenten taipuneet raajat ja veriset rinnat eivät päästä häntä otteestaan.
Kun ikkunalaudalta kuuluu kopinaa, Lisanka reagoi hitaasti. Hänen kehonsa osaa yhä pelätä, vaikka mieli on väritön ja hiljennyt. Lisanka hyppää ikkunasta hiekalle, miltei tömähtää koputtajan niskaan.
Mustiin kankaisiin pukeutunut ihminen. Hiekanvärinen iho ja pisamat. Hämärässäkin Lisanka tunnistaa tulijan. Minerva. Mies, jonka hän jätti taakseen. Kokonainen elämä, joka tuntui olleen olemassa jollekulle toiselle. Tytölle, joka ei ollut vielä kohdannut perheensä tuhoa.
Minerva ei kysy, ei puhu. Mies ottaa Lisankan tiukkaan rutistukseen, ja yhtäkkiä siinä on kaikki, mitä Lisanka on koskaan tarvinnut. Kyynelkanavat aukeavat, Lisankan keho tulee hervottomaksi, miltei kaatuu. Hän sortuu Minervan syliin, rutistaa koko voimallaan. Parahdukset kumpuavat syvältä. Vihdoin. Vihdoin hän tuntee sen. Koko surun ja epätoivon kirjon.
”Minulta kesti hetki löytää sinut. Anna anteeksi. Kuulin, mitä tapahtui. Olen niin pahoillani, Lisanka, aivan hirveän pahoillani…”
Toinen kerta, kun Minerva kutsuu Lisankaa nimeltä. Lisanka itkee entistä äänekkäämmin.
”Minä olin niin sokea. En koskaan tajunnut, että häneen sattui… En ikinä. Olin niin typerä. Hylkäsin perheeni, oman perheeni…” Vihdoin sanat tulevat. Ne tulevat suurena ryppäänä, purskahtelevat yli laitojen. ”Ja nyt he ovat poissa. En tapaa heitä enää koskaan.”
Minerva silittää Lisankan selkää. Se riittää. Minerva on lähempänä kuin kukaan on koskaan ollut. Edes äiti ja siskot eivät ole saaneet Lisankaa sortumaan niin. Kotona on pitänyt aina olla vahva. Hän aiheutti punaisilla suortuvillaan jo tarpeeksi huolta.
”Kaikkein pahinta on, että minä ymmärrän häntä. Minä ymmärrän, miksi hän teki sen”, Lisanka henkäisee. ”Tiedän, mitä hänen on täytynyt tuntea. Minäkin tunsin sitä. En vain… En vain samalla tavalla. Miltä se on täytynytkään tuntua…”
Minerva ei hyssyttele tai kiellä.
”Minulla ei ole paikkaa. Ei enää. Varjottomat ovat yhä jatkuvassa kuolemanpelossa ja perheeni on poissa. Mitä pitempään olen täällä”, Lisanka sanoo nyökäten pienesti taloon päin, ”sitä enemmän vaara paljastua kasvaa. Kukaan tavallinen perhe ei halua varjotonta kontolleen. Ilirasta he voivat huolehtia. Ilira on tavallinen ja ansaitsee kaiken tuen. Mutta minä en kuulu tänne.
Minerva tarttuu Lisankaa olkapäistä ja katsoo häntä suoraan silmiin. Lisanka värisee. Miksi hän näkee vasta nyt, kuinka lempeästi Minervan vihreät silmät ovat aina katsoneet häntä?
”Me olemme yhä olemassa. Sira ja Elrin odottavat sinua. Ja tämä maailma. Jos vain yhä kykenet siihen.”
Lisanka nielaisee.
”Kudelman juhla on huomenna.”
”Ja Sirius on yhä kuningas. Tiedämme Adrastean taustoista nyt enemmän. Tilanne oli pahempi kuin kukaan osasi odottaa. Tämä on meidän mahdollisuutemme. Mennään ja pelastetaan prinssi. Näytetään, keitä me olemme.”
Sitten Lisanka muistaa. Miesten iskut. Hovin palvelijat, jotka yrittivät tappaa hänet.
”En voi. Sirius yritti tapattaa minut”, Lisanka sanoo. Hän kertoo Minervalle, kuinka Sirius kielsi häntä asettamasta jalkaansa palatsiin enää koskaan ja yrititti sen jälkeen tapattaa hänet kokonaan.
Minerva irvistää.
”Näytetään sille miehelle. Kyllä me pystymme siihen.”
”Entä Sira ja muut varjontappajat?”
”He ovat valmistautuneita.”
”Oikeastiko?”
”On todennäköistä, että Sirius yrittää jotain nyt, kun kansa kokoontuu yhteen kudelman juhlassa.”
Lisanka on aikeissa vastata, kun ovelta kuuluu ääni. Iliran valkoiset hiukset hehkuvat vasten yönhämärää.
”Sisko?”
Lisanka tuijottaa Iliraa. Isosisko ei tiedä hänen varjottomuudestaan mitään. Ilira näkee vain siskonsa ja vieraan, mustiin sonnustautuneen miehen. Hetken Lisanka on valmis puolustautumaan. Selittelemään. Sitähän hän on aina tehnyt. Iliran kasvoille leviää väsynyt hymy. Hän ojentaa kättään. Lisanka päästää irti Minervasta ja kulkee kohti siskoaan.
”Hän on sinun maailmastasi, eikö vain?” Ilira kuiskaa, kun Lisanka tarttuu häntä kädestä. Lisanka nyökkää.
”Sinun ei tarvitse kertoa minulle vielä.”
”Minun täytyy mennä”, Lisanka sopertaa. ”Minulla on… tehtävää.”
”Mene vain. Luotan sinuun eniten tässä maailmassa.”
”Mene sinäkin. Huolehdi heidän lapsistaan. Väitä heille kiitokseni ja anteeksipyyntöni. Olkaa varovaisia, uusi hallitsija ei ole sitä miltä näyttää.”
Iliran silmät ovat suuret ja vastaanottavaiset. Hän ei kiellä Lisankan sanoja. Hovin ihmisten kovien sanojen, lukuisten tappoyritysten ja kaiken vuodatetun veren jälkeen yksi uskova sydän on Lisankalle tarpeeksi. Hän rutistaa Iliraa kovaa ennen kuin lähtee.
”Me selviämme tästä, sisko rakas. Me selviämme.”
”On pakko selvitä. Minä uskon sinuun.”
*
Varimean kadut on koristeltu suurin, kaikkialta roikkuvin langoin. Kadut peittyvät valoon, lyhtyjä on lähes jokaisella vastaantulijalla. Niin paljon valoa ja lämpöä. Eri värisiä koristeellisia lankoja kaikkialla yläpuolella. Lempeitä ruokien tuoksuja, hymyileviä suita. Lisankaa itkettää. Hän ei ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Enää hänellä ei ole perhettä, jonka luo palata ja kertoa, kuinka langat peittivät kadut ja ihmisten naurut raikuivat yöhön saakka. Väärin. On sinulla. Ajattele Iliraa. Ja Siraa.
Minerva pitää Lisankaa kädestä kiinni. Sillä tavoin he eivät herätä huomiota. Kuka tahansa vastavihitty tai kihlautunut pari kulkee juhlassa käsi kädessä, miehen ohjaamana. Lisanka ei pysähdy ajattelemaan sitä, ettei häntä haittaa muiden luulevan hänen olevan Minervan oma.
Lähempänä palatsia käy kuhina. Tämä on ainoa aika vuodesta, kun kansa lasketaan palatsin liepeille ihastelemaan punaisin lyhdyin koristeltua palatsia. Minervaan ja Lisankaan ei kiinnitetä huomiota.
”Muistatko, punapää, kun minä tulin tervehtimään sinua silloin kerran?”
Lisanka nyökkää. Hän muistaa hyvin, kuinka Minerva pääsi keskikerrokseen asti jäämättä kiinni.
”No, nyt saat tietää, miten tein sen.”
Minerva vetää Lisankan syliinsä, nostaa kevyesti kuin lapsen. Lisanka päästää älähdyksen, kun Minerva ryhtyy kiipeämään palatsin seinää pitkin.
”Apua! Minerva! Mitä ihmettä, lopeta!”
”Pidä kiinni. Älkä katso alas. Nyt mennään.”
Minerva vain kiipeää. Miehellä on koukut kengissään ja hanskoissaan. Eikä kukaan näe mitään. Lisanka puolestaan näkee kaiken. Kauas kaikkoavan aavikon, Varimean lempeät valot. Punaisina ja oransseina juoksevat langat pitkin katuja erottuvat korkealta hyvin. Miten kauniilta ne mahtavatkaan näyttää kutojattarille kaikkeuteen. Lisankaa hymyilyttää. Se on ensimmäinen kerta Auran teon jälkeen, kun Lisanka kykenee tuntemaan lempeää lepatusta rinnassaan.
Tuttu suihkulähde on paikallaan parvekkeella, jonne Minerva laskeutuu. Lisankan keho vapisee, kun hän päästää irti. He ovat niin korkealla. Minerva kiipesi vakaalla tottumuksella, pysähtymättä kertaakaan. Lisankan jalat tärisevät, hänen on mahdotonta uskoa, että hän on jälleen täällä, palatsissa.
”Minerva, tuo… Se oli uskomatonta.”
Minerva virnistää. Voi, miten Lisankalla onkaan ollut ikävä tuota ilmettä.
”Ei kestä kiittää. Se oli helpoin osuus. Nyt meidän täytyy päästä vartijoiden ohi. Toimintasuunnitelma?”
”Ja niin mikä toimintasuunnitelma? Onko meillä muka koskaan ollut sellaista?”
”No, eipä erityisemmin”, Minerva hymähtää, ”mutta tiedä, että muut turvaavat selustamme. Kerrankin he tietävät, mitä me olemme tekemässä.”
”Kuinka he tietävät, että minäkin olen mukana?”
Minervan hymy viilenee aavistuksen.
”Me luotimme, että tulisit. Sinä ja sinun tulisielusi. Lisanka…” Minerva hipaisee jälleen Lisankan poskea. Tulee niin lähelle, että hengitys tuntuu kuumana vasten kasvoja.
”Kolmas kerta”, Lisanka kuiskaa.
”Mitä?”
”Tämä on kolmas kerta, kun kutsuit minua nimeltä.”
Minerva vetäytyy taaksepäin ja naurahtaa.
”Oh, virheitä. Ei tule toistumaan”, Minerva nauraa. ”Tulehan.”
Hetki on nopeasti ohi, kaksikko juoksee sisälle palatsiin. Vartijoiden ja palvelijoiden välttely on helppoa nyt, kun koko Laeta juhlii. Palatsin alempiin osiin on kutsutuilla pääsy. Jos joku näkee heidät, Minerva tokaisee rauhallisesti, että he ovat eksyneet ja suuntaavat pikimmiten tavallisille alueille. Minerva on laskenut huiviaan sen verran, että koko kasvot ovat näkyvissä. Se herättää enemmän luottamusta hovissa. Minerva on taitava väistelijä. Hän osaa kulkea juuri niistä paikoista, joista he eivät jää kiinni.
Prinssiä ei näy. Ei missään. Kalvava huoli kasvaa Lisankan sisällä. Hän ei ole nähnyt Rashnaa liian pitkään aikaan. Vieläkö prinssi jaksaa nostaa itsensä sängystä, vai onko varjo vienyt pojan kokonaan? Ei. Hän ei suostu olemaan myöhässä. Ei nyt, kun perhettä ei voi enää pelastaa. On silti vielä jäljellä joku, jota hän voi auttaa.
Minerva pysähtyy yllättäen, kiskaisee Lisankan nurkan taakse. Sirius kävelee käytävällä tummanvioletti laahus perässään raahautuen. Mies näyttää samalta kuin aina ennenkin. Tyytyväiseltä asemaansa. Lisankan suonissa kiehuu. Tämä mies on syyllinen niin paljoon. Ilman Siriusta he eivät olisi nyt tässä. Minerva joutuu pitämään Lisankasta tiukasti kiinni, jotta tyttö ei karkaa Siriuksen kimppuun.
”Kansa odottaa näkevänsä edes vilauksen prinssistään”, Lisanka kuulee hovin naisen kertovan Siriukselle. ”Heidän toivonsa alkaa käydä vähiin. Se näkyy juhlijoista. Kansa ei ole iloinen. Se odottaa jotakin.”
”Prinssi ei ole siinä kunnossa, että häntä voisi päästää kansan sekaan.”
”Yksi pieni yhteisrukous tekisi ihmeitä. Herättäisi kansassa uskoa tulevaan. He menettivät kuningattarensa. Te olette olleet loistava hallitsija, mutta kansa haluaa El Varinin. Muuten he eivät usko siihen, mistä kudelman juhlassa on kyse.”
”Minä en voi taianomaisesti parantaa hänen korkeuttaan tai kaivaa Adrasteaa maanalaisesta haudastaan. Kansa saa tyytyä juhlaan ilman El Variniaan.”
Lisanka ja Minerva vaihtavat katseita. Nyt tai ei koskaan.
”Sinä et kenties voi, mutta me voimme.” Lisanka ja Minerva seisovat keskellä käytävää. Sirius kääntyy ja tuijottaa heitä kuin aavetta. Tyttö, jonka hän on tappanut kahdesti. Lisanka ei kuolisi. Ei varmasti. Hänen harteillaan lepäävät niin Irelianin nimen kuin Sirankin perinnöt.
Siriuksen katse hurjistuu, mutta mies pysyy tyynenä.
”Miten erikoista, että me törmäämme toisimme yhä uudestaan ja uudestaan, neiti Irelian”, Sirius lausuu rauhallisesti. ”Sitä erikoisempaa on se, että olet täällä, vaikka sinua uhataan kuolemantuomiolla, jos ikinä näyttäydyt palatsissa. Toit ystäväsikin. Kuka tämä naamioitu toveri mahtaa olla?”
Sirius ei siis tunnista Minervaa. Hyvä.
”Sinä et edellisellä kerralla antanut minun puhua prinssille. Minä odotan edelleen.”
”Teidän korkeutenne, teidän ei tarvitse…”
Siriuksen kohotettu käsi vaimentaa naisen.
”Menkää. Antakaa minun kohdata heidät yksin.”
”Oletteko te varma?”
”Aivan varma.” Sirius ojentaa kättään kohti Lisankaa ja Minervaa. ”Tulkaa. Minä tahdon näyttää teille jotakin.”
Palatsin suurin sali on koristeltu ilmassa leijuvin, kevyin lyhdyin. Lisanka henkäisisi ihastuksesta, jos tilanne ei olisi mikä se on. Sirius häätää salista kaikki ylimääräiset. Vain yksi jää. Lisankan kehoa kylmää, kun hän ymmärtää, mitä katsoo. Lattialla lojuva mytty on ihminen. Rasvaiset, kultaiset hiukset ovat liimautuneet otsalle. Syaaninsiniset silmät seisovat päässä.
”Rashna? Teidän korkeutenne?”
Sirius hymyilee leveästi.
”Sinä halusit nähdä hänet. Täällä hän on.”
Lisanka jättää Minervan taakseen ja juoksee Rashnan luo. Hän koskettaa prinssin kättä. Täysin kylmä. Rashnan huulten iho kuoriutuu irti, koko keho värisee hienoisesti.
”Teidän korkeutenne…” Lisankasta pääsee nyyhkäys. On liian myöhäistä. Rashnan katse ei kohdistu enää minnekään. Eikä pojalla ole enää koruaan. Sirius on pelannut kaiken täydellisesti. Korua tuskin löytyy enää koskaan mistään. Siriusta ei voida epäillä sen perusteella.
”Olen Lisanka, ystäväsi, kyllä sinä minut muistat… Rashna rakas, kuuntele minua”, Lisanka kuiskaa, ”ole niin kiltti…”
Sirius nauraa niin, että ääni jää kiertelemään korkeassa tilassa.
”No, mitä mieltä olet – kykenetkö yhä pelastamaan hänet? Muistat varmasti edellisen kerran, kun pelastit jonkun hänen tilassaan. Se ihminen ei koskaan palannut normaaliksi. Miksi prinssi palaisi?”
Lisanka puree hammasta. Nyt ei itketä. Eikä luovuteta. Lisanka nousee ylös, nostaa leukansa kaikella sillä ylpeydellä, jonka hänen menettämänsä ihmiset ovat häneen jättäneet.
”Kuulkaahan, lapset. Puhutaanpa asioista niiden oikeilla nimillä. Minä tiedän, keitä te olette. Siran leluja.” Sirius osoittaa ensin Lisankaa, sitten Minervaa. ”Sinä olet hänen tyttärensä ja sinä hänen oikea kätensä.”
Lisanka erottaa, kuinka Minerva jännittyy Siriuksen edessä.
”Te pienet varjontappajat olette niin kovia laittamaan vastaan. Mutta mitä te muka voitte vielä tehdä? Tulkaa tänne. Katsokaa ulos ja sanokaa, että voitte suojella jokaista Laetan kansalaista.”
Lisanka ei tiedä, miksi tottelee. Ehkä hän haluaa nähdä maailman valot vielä kerran. Jokin hänen sisällään kertoo, että pimeyden reuna on lähempänä kuin koskaan. Aalto saapuisi pian ja sammuttaisi jokaisen valon. Sirius seisoo tyynenä vasten ikkunaa. Jossakin lattialla Rashna vaikertaa hiljaa. Lisankan kädet puristuvat nyrkkiin.
”Sinä voit kenties olla arvostettu kultissa, mutta sinä et voi ohjailla jumalaa”, Lisanka sihisee. ”Kuinka sinä ajattelit saada veljen tanssimaan pillisi mukaan? Ei ole takeita siitä, että hän kuulee sinut. Eivät kutojattaretkaan aina kuule luomiaan.”
Isän murskatut kasvot. Äidin vuotava kaula. Kutojattaret eivät kuule jokaista rukousta. Niin se vain menee. Miksi veli kuulisi?
Minerva pysyy aivan lähellä Lisankaa, kun Lisanka kurottaa katsomaan valojaan piteleviä kansalaisia. Pienet lyhdyt peittävät koko Varimean aukean. Kansa odottaa hallitsijaansa. Sitten he laskisivat lyhtynsä ilmaan. Lisankaa puistattaa. Hän ei antaisi kaiken kääntyä pimeäksi. Ei nyt, kun hän on vihdoin täällä.
Sirius hymyilee katsoen Lisankaa suoraan silmiin.
”Minäkö en voi ohjailla veljeä?” Sirius hymähtää. ”Katsotaanpa.”
Sirius kohottaa kätensä. Hän taittaa yhtä sormea kerrallaan, antaa käden painua hitaasti nyrkkiin. Lisanka katsoo silmä kovana alas kaupunkiin. Valoja sammuu yksi kerrallaan. Aalto saapuu. Ei. Ei! Siriuksen sormet liikkuvat piinaavan hitaasti. Varjo lähestyy. Ilma täyttyy katkeilevista langoista, suuri varjo saapuu kuin myrskytuuli tuhoten kaiken tieltään. Ihmisten kiljahdukset kuuluvat palatsiin saakka.
”Ei! Lopeta!” Lisanka kirkuu. Sirius vain hymyilee. Vielä hymy hyytyisi. Lisanka raastaisi sen miehen kasvoilta. Kaikki rationaalinen Lisankassa kuolee yhteen selkeään ajatukseen. Hän kiskaisee piikin vyöltään ja iskee sen Siriuksen rintaan. Minervasta lähtee epäuskoinen älähdys. Rashnaa Lisanka ei katso. Uusi isku. Lisanka iskee ja iskee, viiltää miestä, joka ei ehdi reagoida, joka ei kaikessa ylemmyydessään osannut odottaa Lisankan iskevän.
Mutta veren haju ei leviä saliin. Mitään ei vuoda. Lisanka iskee ja iskee, huutaa koko voimallaan, huutaa kaikelle sille pahalle, mitä on joutunut todistamaan. Varjoille, jotka eivät hellitä. Siriuksen rinnasta nousee savumaisia mustia koukeroita ilmaan. Miehen violetit silmät ovat suuret ja suu raollaan. Hän näyttää yhdeltä kontrolloiduista. Koukerot tanssivat ilmassa hetken ja katoavat sitten. Vain Siriuksen asussa on suuri repeämä rinnassa. Ihoon viilletyt haavat lakkaavat savuamasta, reiät kuroutuvat umpeen.
Lisanka perääntyy. Ei voi olla. Sivusilmällään hän erottaa, kuinka varjo peittää jo miltei koko aukean. Ilmassa leijuu langanpätkiä ja paniikkia. Sirius pyyhkäisee rintaansa, muutama hatara kiekura haihtuu vielä pois. Miehen hymy levenee liian pitkälle. Lisanka erottaa sahalaitaiset hampaat, jotka eivät olleet suussa vielä aiemmin. Sirius räpyttelee silmiään. Sulkee ne hetkeksi. Kun hän avaa ne, jäljellä on pelkkää öljyistä mustaa. Lisanka ei kykene sanomaan mitään. Minerva tarttuu vapisten häntä kädestä.
Sirius ei ole ihminen.
”Sinä… Sinä olet…”
Sirius nauraa. Nauru ei kumpua miehestä itsestään. Se kaikuu Lisankan pään sisällä, rahisee ja viiltää.
”Sinä olet itse veli”, Lisanka hengähtää.
Siriuksen sahalaitainen hymy leviää.
”Ah, taisin jäädä kiinni.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti