Luku 24: Pelko
Rashna löytää Lisankan istumasta tutun suihkulähteen reunalta. Aurinko kimmeltää vasten lähteestä putoilevia pisaroita. Rashna istuutuu jälleen kerran Lisankan vierelle ja huomaa heti, että tytön katse on toisaalla. Rashna on levännyt yönsä levottomasti, heräillyt kuumeisista unista, joissa varjot kieppuivat ja iskeytyivät häntä vasten. Kaiken sen keskellä hän muistaa nähneensä Siriuksen. Hän saattaa miltei tuntea yhä miehen mustien hiusten kutittelevan poskiaan. Oliko Sirius todella siellä, vai uneksiko hän vain?
”Oletko kunnossa?”
Lisanka säpsähtää. Hän kavahtaa kauemmas, mutta korjaa erheensä ja palaa pian samalle paikalle. Rashnan rintaan sattuu. Mikä Lisankalla on?
”Olen. Kiitos, teidän korkeutenne.”
”Ole kiltti ja kutsu minua jo Rashnaksi…”
Lisanka pudistaa vaisusti hymyillen päätään.
”En voisi. Te olette Laetan prinssi.”
Rashna huokaisee syvään. Hän kääntää katseensa taivaalle. Korkealla auringon edessä lentää suuri lintu. Miltähän taivas näyttäisi, jos Rashnakin osaisi lentää? Minne hän lentäisi? Pois. Siriuksen kanssa. Rashna nojaa taaksepäin ja heiluttelee jalkojaan. Toinen huokaus on edellistä syvempi.
”Olen täysin kyllästynyt olemaan prinssi yhtään kenellekään”, Rashna hengähtää, ”kaikkein vähiten tämän palatsin sisällä.”
”Teidän korkeutenne. Anteeksi, että keskeytän, mutta oletteko varma, että en saa vielä yrittää tuhota teidän varjoanne? Tiedän, että pystyisin siihen nyt. Olen voimissani.”
Rashna erottaa varmuuden tytön äänestä. Jotain on tapahtunut, eikä tämä kerro siitä hänelle.
”Äiti ja Sirius eivät anna. Heidän mielestään en ole vielä riittävän voimissani.”
Yllättäen Lisanka pudistaa rajusti päätään. Huivi miltei heilahtaa paikaltaan. Rashna naputtaa otsaansa sen merkiksi. Lisanka korjaa huivinsa oitis.
”Ei. Minä en suostu kuuntelemaan heitä. Antakaa minä yritän tässä ja nyt.”
”Oi, älä! En tahdo tuottaa heille pettymystä.”
Lisanka katsoo Rashnaa kuin hän olisi juuri lyönyt tätä kasvoille.
”Pettymystä? Vaikka kuolisitte? Vaikka varjo väsyttäisi teidät loppuun?”
Rashna tuijottaa tavalliselta näyttävää varjoaan maassa. Se piirtyy kiveykselle kuten mikä tahansa muukin varjo. Rashna tietää taistelutahtonsa kuolleen. Jos veli päättäisi nykäistä hänet pimeään, mikään ei pelastaisi häntä. Ei edes tyttö, jonka hiukset ovat verenpunaiset ja silmät kuin selviytyjällä.
”Mutta… Mutta minä…”
”Perhe ei aina tiedä meidän parastamme. Niin se vain on.”
Rashna ei kysy. Hän kuulee tarpeeksi Lisankan äänestä.
”Älkää luovuttako vielä. En kestäisi katsoa sitä. Olen nähnyt, millaisiksi kontrolloidut voivat tulla. Pitäkää vielä kiinni.”
”Minä olen tainnut päästää irti jo kauan sitten.”
”Miksi? Minun on niin vaikea hyväksyä luovuttamista. Anteeksi, teidän korkeutenne. Minä vain näen teissä vielä sen prinssin, joka olitte ennen kuin varjonne vietiin.”
”Minä olen ollut pelkkä varjo itsekin jo kauan…”
Lisankan kulmat ovat kaartuneet ylös. Rashna vie hetken mielijohteesta kätensä tytön omalle. Tämä ei väistä hänen kosketustaan. Puussa laulaa lintu. Rashna vetää syvään henkeä.
”Kansa rakastaa minua. Se tarkoittaa ikuisia odotuksia. Minun tulee istua siihen kuvaan, joka kansalla on jumalallisesta El Varinin perillisestä. Rukoilen kolmesti päivässä kuten kuka tahansa tässä maassa. Mutta se ei riitä. Minun rukoukseni ovat itsekkäitä, ovat aina olleet. Toivon kaikkea pelkästään itselleni… Kunpa olisin parempi prinssi tälle kansalle. Kunpa tulisin vahvemmaksi. Kunpa varjoani ei vietäisi. Kunpa äiti katsoisi minuun edes hetken. Kunpa Si…”
Rashnan puhe katkeaa. Käsi painuu suun päälle. Siriuksesta ei pitänyt puhua, ei edes Lisankalle. Ymmärrys loistaa Lisankan kasvoilta kauas. Rashna perääntyy, painaa pään syliinsä. Lintu laulaa yhä puussa.
”Se on siis hän. Neuvonantaja. Se, josta puhuit aiemmin.”
Rashna muistaa etäisesti maininneensa jonkun, joka ei rakasta häntä. Hän puhui ohi, lausui sanoja, joita ei pitänyt koskaan lausua. Kaikki rakoilee. Rashna ei saa enää mistään otetta. Kipu istuu yhä jäsenissä, keho muistaa kouristelun sängyllä. Loppu on kammottavan lähellä. Spiraali kieppuu, eikä Rashna osaa pysäyttää sitä.
”Rakastatteko te häntä?”
Rashnan silmät ovat suuret ja täynnä kyyneliä. Varovainen nyökkäys. Vapisevat hartiat. Lisanka vie käden prinssin kasvoille ja silittää. Rashna itkee Lisankan kättä vasten.
”Hän tulee ja menee… Mutta hänellä on lempeä sydän.”
”Kaikki eivät aina ole sitä, miltä näyttävät.”
”Mitä tarkoitat?”
”Minä kuvittelin koko ikäni tuntevani isäni. Sitten hän kertoi minulle, että todellinen isäni on joku muu, jossain muualla. Ja että minun varjottomuuteni on vaarallista. Sitten minä lähdin, tapasin sen pojan, joka kävi täällä. Ja päädyin vahingossa tänne. Siinä minun elämäntarinani. Minä lähdin maailmalle etsimään isääni ja totuutta siitä, kuka olen. Tässä minä nyt olen, enkä vieläkään tunne edes aavistusta itsestäni.”
Kovia sanoja. Lisanka tiputtelee niitä Rashnan syliin kuin veitsiä. Rashna näkee, että Lisankaakin itkettää.
”Niin, että kaikki eivät aina ole sitä, mitä heistä oletamme. Opin sen kerrasta. Älkää luottako siihen mieheen. Jos hän ei voi antaa teille rakkauttaan nyt, hän ei anna sitä myöhemminkään.”
”Rakastan häntä hirvittävän paljon…”
”Eikö se tee kaikesta entistä surullisempaa? Päästäkää irti sellainen mies. Hän sairastuttaa teitä. Teidän varjonne mustenee hänen vuokseen.”
”Ei! Ei se ole niin…”
Rashna painaa pään jälleen syliinsä. Itku muistuttaa kouristelua, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Aurinko paahtaa korkealta, on tavattoman kuuma, mutta Rashnan sormenpäät ovat jäässä. Keho luovutti jo. Miksi hänen pitäisi yhä jaksaa?
”Ei minulla ole ketään! Äitiä ei voisi vähempää kiinnostaa, olenko elossa vai en. Hänelle riittää Sirius.”
”Ovatko kuningatar ja Sirius…?”
”En minä tiedä! En todellakaan.”
”Ettekö te voi kysyä sitä mieheltä, jota rakastatte?”
”Ei se niin yksinkertaista ole. Ei äiti sillä tavalla Siriuksesta pidä. Äiti haluaa vain määräillä häntä ympäriinsä. Inhoan sitä. Ei Sirius ole mikään hänen leikkikalunsa.”
”Kutojattarien nimessä, päästäkää irti siitä miehestä.”
”Mitä sinä tiedät miehistä!”
Lisanka säpsähtää. Hän nousee ylös ja suoristaa magentanpunaisen hameensa.
”Olette aivan oikeassa. En mitään. Kiitos, teidän korkeutenne.” Lisanka nyökkää ja lähtee kävelemään kohti palatsia.
”Ei, Lisanka, ole kiltti ja jää!”
”Teidän korkeutenne.” Lisankan silmissä kytee. ”Te olette prinssi, kyllä, tiedän sen. Te olette El Varinin perillinen ja jumalten suosissa. Suon teille sen kunnian. Mutta minä olen yhtä lailla ihminen, kutojatarten maailmaan kutoma. Minä ansaitsen tulla kohdelluksi sillä arvostuksella.”
Rashna tarttuu Lisankaa hihasta. Tyttö kiskaisee itsensä irti sellaisella voimalla, että miltei kaatuu. Rashna hätkähtää. Hänellä ei ollut aavistustakaan, millainen voima tytössä piilee.
”Anteeksi, Lisanka. Olen pahoillani. Älä mene.”
Lisanka pysähtyy kuvioidulla lasiovella. Tyttö kävelee rivakoin askelin takaisin lähteen reunalle, istuu jalat ristissä ja kädet puuskassa. Rashna pystyy kuvittelemaan Lisankan perheensä keskuuteen. Tätä tyttöä ei sietäisi suututtaa. Sisarukset mahtavat olla melkoisessa kurissa.
”Olen aidosti pahoillani. Kiitos, että kerroit tarinasi.”
Lisanka pysyy hiljaa. Rashna tuijottaa sanojensa jälkiä tytössä. Hän hivuttautuu aavistuksen lähemmäs, mutta ei koske. Hän menetti sen oikeuden jo.
”Olen… Olen myös pahoillani isästäsi.” Huokaus. ”Jos tahdot, voin päästää sinut jatkamaan matkaasi jo tänä auringonlaskuna.”
Lisanka pudistaa päätään.
”Se ei ole niin yksinkertaista. Tämä kaikki on yhteydessä kuten kudelman kuuluukin. Minä pysyn toistaiseksi täällä ja parannan teidät. En suostu jättämään teitä hiipumaan varjoihin.”
Rashnaa itkettää yhä.
”Vaikka kohtelin sinua niin…”
”Äsken. Mutta ette aiemmin. Te olette ollut minulle hyvin ystävällinen. Arvostan sitä.”
Käsi löytää käden. Silittää hiljaa. Rashna kumartuu kohti Lisankaa, sallii tytön vetää hänet tiukkaan halaukseen. Lisankan iholta Rashna löytää rohkeutta. Voimaa kohdata valo vielä kerran.
”Kiitos…” Rashna vetää väristen henkeä. ”Uskotko sinä, että veli voittaa vielä?”
Lisanka päästää irti. Hänen ilmettään on yhtäkkiä vaikea lukea.
”Voittaa?”
”Niin. Velihän tahtoo vain kostaa sisarilleen sen, että hän sai kutoa maailmaan vain varjot. Ilkeyttäänhän hän tämän tekee. Kutojattaret eivät antaneet hänelle kunnollista roolia, joten hän tuhoaa maailman luomiensa varjojen avulla. Uskotko, että niin joskus käy?”
”Miksi te sellaista mietitte, teidän korkeutenne?”
”Minä sanoin hyvin vähän aikaa sitten, että kuinka kukaan voi edes todistaa veljen koskaan olleen olemassa. Varmaa on vain kutojatarten olemassaolo. Sisaret voi tuntea nousevassa päivässä, polttavassa hiekassa ja tuoreiden hedelmien tuoksussa. He ovat kaikkialla. Mutta veljen minä kielsin pitkään.”
”Miksi?”
”En kai tahtonut tiedostaa, että minäkin voin menettää varjoni. Uskottelin itselleni, että koko asian kieltämällä voin unohtaa oman osallisuuteni ja syyttää hovia, joka ei ole koskaan rakastanut minua. Mutta minä en ymmärtänyt, että oma pelkoni ja yksinäisyyteni se minua sysäsi lähemmäs veljeä.”
Lisanka nyökyttelee. Ei sano vielä mitään.
”Ja… Ja minä ajattelin, että ehkä kultistin ja kontrolloidun välillä ei ole juurikaan eroa. Molemmissa tapauksissa on kyse veljestä. Kultistit veli on vienyt pimeään vapaasta tahdostaan. Ja me kontrolloidut… me emme vain jaksaneet enää taistella vastaan. Tavallaanhan sekin on antautumista.”
”Te… Tiedättekö te, miten kultti syntyi?”
”Toki. Olen lukenut siitä. Eikö se käykin järkeen?”
Jokavuotisessa kudelman juhlassa tapahtunut onnettomuus satoja vuosia sitten. Kaiken pimentänyt varjo, joka sysäsi sadoittain ihmisiä suoraan veljen syliin. Traumat ja pelko. Siitä on jo kymmeniä sukupolvia, mutta kultti elä yhä. Pelko ja viha synnyttivät sen. Osa niistä, joiden varjot vietiin, eivät halunneetkaan mitään muuta. He jäivät mielellään pimeään, löysivät turvan sieltä, minne kukaan ei katsonut.
”Minä rakastan lukemista. Meillä on kotona vain muutama historiankirja, mutta opettelin lukemaan silloin, kun muu perhe meni ulos. En saanut lähteä minnekään, ettei varjottomuuteni paljastunut. Vedin huivin päähän ja luin. Saatoin lukea tuntikausia.” Lisankan silmiin syttyy kipinä hänen puhuessaan. ”Olen lukenut pimennyksestä kudelman juhlassa monta kertaa. Teidän sananne saavat minut ajattelemaan sitä. Kultti on syntynyt pelosta ja traumaattisesta kokemuksesta. Veli leikkii sillä, mitä jokainen pelkää eniten.”
”Joskus minä pelkään, että liityn itsekin kulttiin, koska koen, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Veli on jo vienyt varjoni.”
”Oi, älkää. Teitä rankaistaisiin tuollaisista sanoista.”
”Tiedän sen. Ja silti minä pelkään joka yö.”
”Minä voin vapauttaa teidät. Anna minun yrittää.”
”Mutta Sirius…”
Lisankan silmät siristyvät.
”Teidän korkeutenne. Entä, jos se mies tahtookin, että te ette koskaan parannu?”
”Ei! Eihän Sirius… Hän välittää minusta. Ei kenties rakasta minua, mutta ei inhoakaan.”
”Mistä te lopulta sen tiedätte? Hän on kieputtanut teidät otteeseensa. Aivan kuten velikin.”
”Ei, Lisanka, tätä minä en suostu kuuntelemaan. Teen kuten hän ja äiti sanovat. Me emme yritä vielä uudelleen.”
”Mutta –”
”Ei! Me keskustelemme tästä vasta, kun osaat olla syyttelemättä Siriusta.”
”Te olette jo toivoton, teidän korkeutenne. Teidän ei tarvitse olla sokeakin.”
Rashna on jo noussut ylös. Hän ei kuuntelisi enää yhtään enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti