Hamartia: epilogi

 Epilogi: Ensiaskeleet

Kahdeksan vuoden päästä

Hiekka polttaa Auran paljaita jalkoja, kun hän kävelee auringossa. Huppu on vedetty päähän, mutta kuumuus on silti häikäisevä. Siitä on kauan, kun Aura on viimeksi antanut auringon polttaa, jalkojen kävellä hiekalla. Aura tuntee luolat jo paremmin kuin itsensä. Hän, joka pelkäsi joskus kosteutta tihkuvaa pimeää, ahtaita käytäviä.

Raskas varjo raahautuu Auran mukana hänen kulkiessaan. Veli on hellittänyt, Aura kuuli uutiset jo kauan sitten. Mutta oman teon paino painaa Auraa yhä alas, tekee hänen askelistaan raskaat kulkea. Varjo ei lähtisi vielä pitkään aikaan, mutta sen hinnan hän on valmis kantamaan.

Aura ei koskaan tappanut Vennin perhettä. Hän etsi heidät käsiinsä, mutta ei löytänyt enää sisältään sitä vihaa, joka oli pesinyt hänessä niin pitkään. Se kuoli kaikki kerralla, hukkui kymmeniin veitseniskuihin. Sen sijaan hän vie edelleen Vennin pikkusisaruksille pieniä kukkasia takapihalle. Katsoo, kuinka nuorten venninkasvoisten lapsien kasvoille syttyy valo. Läpäisemätön ja kaunis. Se riittää Auralle.

Venni ymmärtäisi kyllä. Rakkaan muisto lämmittää Auraa niinä öinä, joina hän ei saa nukuttua. Silloin, kun isän korahtelut kiertävät mieltä, kun pikkusisarten veriset ruumiit palaavat verkkokalvoille. Silloin hän painautuu vasten kalliota ja muistaa, miltä tuntui koskea tyttöä, joka oli niin elossa, niin täynnä voimaa. Ja vihaa. Vihan Aura tahtoo unohtaa. Se ei kuulu hänelle enää. Se on haalistunut muisto.

Kaukana dyynien takana on pieni pilkku. Aura kulkee lähemmäs. Varttunut aavikkokettu. Suuret korvat, mutta iso, umpeutunut haava kyljessä.

”Ei voi olla…”

Pieni eläin kallistaa päätään. Aura tuntee kyynelien kohoavan silmäkulmiinsa. Hän ei ole nähnyt kettua vuosiin. Se on yhä hengissä. Se katsoo Auraa pitkään kuin vanhaa ystävää, jotakuta, jonka luokse palata näyttämään tietä.

Kettu lähtee juoksemaan. Odota, Aura haluaisi sanoa. Jalat toimivat jo. Varjo yrittää hidastaa, mutta Aura on raahannut sitä mukanaan jo tarpeeksi. Hän kiihdyttää tahtia, seuraa kettua hiekan pöllytessä vasten kasvoja. Kun kettu pysähtyy, Aura erottaa vihdoin, missä on. Aurinko helottaa kuumana, vanha kivimökki seisoo paikallaan. Aavikko kuljettaa elämän äänet Auran korviin.

Henkäys. Täällä jälleen. Tapahtumapaikalla, siellä, minne kaikki jäi. Missä tuutulaulu vaikeni. Joku tulee ulos. Nainen, jonka punainen tukka ulottuu pitkälle selkään. Yhä kaunis, luja. Auran sisintä korventaa. Tässä se nyt on. Hetki, jonka hän ei kuvitellut koskaan tapahtuvan. Kettu seisoo korkealla dyynillä, se tuntuu odottavan Auran päätöstä. Ensimmäinen askel on vaikein. Aura vetää syvään henkeä.

*

Kadut on koristeltu, Rashna seisoo ylimmällä parvekkeella katselemassa, kuinka kudelman mukaelma levittyy kaikkialle. Jälleen yhden kudelman juhlan aika. Rashna on järjestänyt jo niin monta, todistanut, kuinka kansan yhteinen rakkaus leimuaa vasten taivasta. Kaiken ei tarvitse enää koskaan mennä kuten silloin kerran. Siitä tuntuu olevan niin kauan.

”Isi! Isi! Eliya vei minun leluni!”

”Enkä vienyt, isi, älä kuuntele Ania!”

Tuttuja ääniä. Elämän ääniä. Rashna kääntyy hymyillen tyttäriensä puoleen. Hän kumartuu silittämään molempien syvänpunaisia tukkia.

”Kuulkaas, Eliya, Ani.” Rashna pudistaa teatraalisesti päätään. Eliya alkaa nauraa. ”Mitä, jos menisitte äidin kanssa katsomassa, kuinka alakerran valmistelut sujuvat?”

”Mutta kun…”

”Hmm? Eikö kuulosta hyvältä? Minusta kuulostaa. Ajatelkaa nyt. Ihana äiti, ihana alakerta. Paljon värejä ja ihmisiä. Te tykkäätte ihmisistä, kullat, menkää nyt vain.”

”Jassoo, vai sellaista sinä suunnittelet täällä? ’Ihana äiti’, ahaa, miksen minä koskaan kuule sitä sinulta suoraan?”

Punahiuksinen nainen kulkee Rashnan vierelle ja alkaa nauraa. Hän ottaa tytöt syliinsä ja suukottaa molempia otsalle.

”Minä vien tytöt. Jatka sinä vain…” Naisen otsa rytistyy. ”Mitä sinä olitkaan tekemässä? Ihmettelemässä kaunista kaupunkiasi? Laiskimus…”

Rashna sieppaa naisen syleilyynsä, rutistaa häntä lujaa.

”Neela, älä, saat minut kuulostamaan paljon pahemmalta ihmiseltä kuin olen”, Rashna nauraa vaimonsa hiuksiin. ”Tytöt alkavat pian uskoa sinua. Mitä minä sitten tekisin?”

Neela hymyilee leveästi.

”Niin, ajatella…” Nainen painaa nopean suukon Rashnan poskelle. Ei sen enempää. He tietävät, missä raja menee. On monenlaista rakkautta. Kaikki yhtä syviä. ”Minä pidän huolta tytöistä. Lepää sinä. Olet uurtanut juhlan eteen niin paljon.”

Rashna hymyilee kiitokseksi.

Rashna jää tuijottamaan kolmikon perään. Kaikki hänen rakkaat tyttönsä, joista yksikään ei jätä varjoa aurinkoiselle käytävälle. Hänen valintansa. Neela tietää, miksi Rashna katsoo syviin varjoihin kuin odottaisi jotakin. Hän valitsi vaimonsa hyvin. Kun he silittävät toisiaan iltaisin, he molemmat tietävät, mihin ovat ryhtyneet.

Vuodet ovat olleet lempeitä. Rakkaudentäyteisiä. Elämä menee eteenpäin, sen on pakko mennä. Rashna itkee edelleen paljon. Se on osa häntä, hän hyväksyy sen. Nyt hänen varjonsa ei enää tempoile seinille, täytä hänen ajatuksiaan mustalla. El Varinin suuressa holvihaudassa ei ole hautaa äidille. Rashna käy silloin tällöin rukoilemassa maan alla. Kutojattaret ovat pitäneet jo kauan huolta naisesta, joka petti kaikki. Rashna ajattelee äitiään kaukaisena muistona, jonakuna, jonka hän voi kaiken päätteksi kohdata pää pystyssä kaikkeudessa.

Rashna astelee takaisin makuuhuoneeseensa, on juuri aikeissa käydä hetkeksi makuulle, kun verhot liikahtavat. Aurinko paistaa yhä, mutta varjo nurkassa on syvempi kuin muut kaltaisensa. Se värisee. Sinä tulit. Sinä tulit vihdoin. Rashna kurottaa kohti varjoja. Kun varjo tarttuu varoen hänen käteensä, hän ei emmi. Hän ottaisi vastaan kaiken, mitä sillä olisi kerrottavanaan.

*

Keitosta on jäljellä pelkät rippeet, kun Lisanka yrittää hamuta viimeisiä pisaroita kulhoonsa.

”Minerva! Kutojattarien nimissä, sinäkö söit lopun keiton?”

Miehen kuuluva nauru kantautuu keittiöön saakka.

”Hitto sinun kanssasi! Rakas, minulle piti jättää jotakin! Me lähdemme ihan kohta kohti Varimeaa.”

Sira ja Elrin ovat seisseet lähtövalmiina eteisessä jo pitkään. Elrin ei jaksaisi kävellä, Rashna on lähettänyt palatsista kantovaunut, jotta vanha nainen pääsisi näkemään kaupungin valot ja väriloiston. Lisanka tahtoo sallia isoäidilleen kaiken lempeän ja valoisan vielä, kun tämä seisoo omilla jaloillaan.

Minerva palaa keittiöön ja heittää kokonaisen leivän Lisankan syliin.

”Ota tämä, kulta, säästelin sitä sinulle.”

”Sinä söit minun keittoni.”

”Rakastan sinua silti.”

”Minun tässä varmaan pitäisi sanoa noin, vaan enpä sano! Keittoylpeyteni estää minua tekemästä niin. Sinä senkin.”

Minerva kietoo vahvat kätensä Lisankan ympärille ja suutelee häntä lujaa.

”Hyvät jumalat, miksi te ette ole jo naimisissa?” Elrin tuhahtaa ulkoa. ”Poikani, miksi he eivät ole naimisissa?”

Sira nauraa. Isän nauru lämmittää Lisankan rintaa. Se on hänelle tutuinta, mitä on.

”Antaa heidän elää omalla tavallaan”, Sira hymähtää.

Lisanka ja Minerva vaihtavat katseita. Keskustelu on käyty jo monesti. Heille on hyvä näin. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, mutta he elävät yhä reunalla, juoksevat kaksin pitkin maita parantaen kontrolloituja. Se sopi heille. Tietämätön, uusi huominen.

”Ilira varmasti odottaa meitä jo”, Sira huomauttaa ovensuusta.

Niin, Ilira. Lisankaa hymyilyttää ajatella kouluttautunutta siskoaan, joka opettaa lapsia Varimeassa. Historiaa ja ruoanlaittoa. Rashna järjesti sen oitis, kun kuuli ystävänsä siskon haaveista.

”Vaan eipä näy kuninkaan vaunuja. Hidasta toimintaa jopa häneltä, etten sanoisi.”

”Noh, te puhutte nyt minun parhaasta ystävästäni!” Lisanka nauraa.

”Joillakin meistä on kuningas parhaana ystävänään…” Minerva mutisee, mutta tökkää lempeästi Lisankaa olkaan.

Lisankan kävellessä ulos aurinko on ehtinyt jo aavistuksen laskea. Tällaisina iltoina sen saattaa tuntea. Kaiken menneen painon, joka on vihdoin hieman hellittänyt. Juoksentelevat pikkusisarukset ja vanhempien kiivas keskustelu ovat yhä taustalla. Lisanka näkee ja kuulee ne yhä täällä, pehmeästi laskevassa auringossa, vanhan kotinsa seinissä. Mutta mennyt on mennyttä. Elämä on näyttänyt valonsa, ja voi, miten se onkaan paistanut.

Kun Lisanka kävelee rakkaittensa ympäröimän ulos talostaan ja Rashnan lähettämät vaunut siintävät dyynien takana, hän tietää, että huominen tulisi aina uudelleen. Hänen hiuksensa valuvat vapaina vasten selkää. Vielä joskus hän vie käden päälleen tarkistaakseen, onko huivi vielä siellä. Sitten hän muistaa ja hymyilee leveästi.