Annettu

Keittiöstä kantautuu astioiden kilinää ja matalaa hyräilyä. Arjen ääniä. Wilhelmillä on joulunpunainen mekko ja hiukset kauniilla kampauksella. Marian antama mekko, Victorian tekemä kampaus. He laittoivat rakkaani niin kauniiksi. Hän näyttää tyytyväiseltä tehdessään kaikessa rauhassa arkiaskareitaan. Menen lähemmäs, vien käteni hänen vyötäisilleen ja painan suudelman hänen ohimolleen.

”Rakas… Minulla on asiaa.”

Wilhelm säpsähtää kauemmas.

”Ei hätää. Ei mitään sellaista. Olen vain… ajatellut.” Tuijotan tiskejä hänen käsissään. Hän laskee ne pöydälle ja pyyhkii kätensä, mutta ei pysty peittämään hienoista vapinaansa.

”Olen miettinyt meitä. Meidän elämäämme.”

Silmät suurenevat. Pelko on käsinkosketeltava. En voi pyyhkiä sitä pois nyt, minun täytyy saada puhua loppuun.

”Kulta. Rakastan sinua. Rakastan elämäämme. Tahdoin tältä elämältä paljon ja sain vielä enemmän. Olen hirveän kiitollinen siskostani ja siitä, että olemme vihdoin jaloillamme. Siitä, että meidän ei tarvitse pelätä kaikkia. Meillä on ihana pieni perhe Barretien luona. Rakastan sitä. Kaikki on ensimmäistä kertaa koskaan hyvin. Mutta.” Nielaus. En kestä katsoa ilmettä hänen kasvoillaan. ”Mutta yhden asian minä muuttaisin.”

Wilhelm ottaa tukea pöydästä.

”Muistat varmasti, että minulle avioituminen on iso asia. On aina ollut. Siihen kulminoituu koko lapsuuden toivo.”

”Satamiljoonaa lasta ja huonetta, miten se menikään?” Wilhelm naurahtaa. Se saa minut hymyilemään, vaikka näen, että nauru on pelkkä keino peittää sisällä myllertävä pelko.

”Suunnilleen niin”, hymähdän. ”Minä halusin kovasti turvan. Sain sen. Mutta minä olen myös hyvin romanttinen ihminen. Tiedät sen, muru. Jos en saa olla oma itseni, en ole onnellinen.”

”Sinä saat olla. En haluaisi sinun olevan mitään muuta.”

”Tiedän sen, kulta. Tarkoitan vain, että koska olen hyvin romanttinen ja olen elänyt tiettyjen toiveiden varassa koko lapsuuteni, minä… minä haluaisin muuttaa erään kohdan elämässämme.”

Nyt pelko Wilhelmissä on jo sietämätöntä. Tahtoisin vain rutistaa häntä. En voi. En aivan vielä.

”Kosinta. Se… se ei ollut kovin ideaali, eihän?”

Pommi on pudotettu. Hän tuijottaa minua häkeltyneenä ja pudistaa päätään. Hymy nykii tiensä kasvoille, erotan syvää helpotusta hänen piirteistään.

”Se kuvasi meitä silloin. Emme olisi siinä elämäntilanteessa voineet muutakaan. Mutta se ei ollut terveen ihmisen kosinta. En voinut hyvin ja halusin vain pitää sinut rinnallani. Se ei ollut sitä, mistä lapsena haaveilin. Tiedän, on kenties väärin elää lapsen toiveille, mutta… mutta minulla ei ollut pitkään muutakaan. Ja olen tämän sille lapselle velkaa.”

Wilhelm nyökkää. Hän ymmärtää.

”Minä rakastan sinua. Annoin vain vähän aikaa sitten sinulle lupauksen. Minä aion myös pitää sen. En suostu kuolemaan ennen sinua, en suostu jättämään sinua enää koskaan yksin. Olen valinnut sinut monesti, ja aion valita sinut joka päivä uudelleen. Kulta, rakkaimpani, saanko pyytää sinulta jotakin? Voitko luvata minulle, että jaat kanssani tämän pienen ihmiselämän? Tehdään kuten suunnittelimmekin. Vanhetaan yhdessä. Katsotaan, kuinka maailma muuttuu. Rakastetaan niin lujaa, että voimme vanhoina sanoa eläneemme. Ja rakastetaan vielä senkin jälkeen.”

Vedän henkeä. Wilhelmin silmissä on kyyneliä. Polvistun hänen eteensä, tartun hänen käteensä.

”Anna minun tehdä sinut onnelliseksi joka päivä, aivan kuten sinäkin teet minut. Rakastan sinua. Pyydän sinulta vain yhtä. Ole aina vaimoni. Ole kanssani aina.”

Hetken näen koko eletyn elämämme Wilhelmin kasvoilta. Kaikki tunteet, kaikki kokemukset, ne ovat nyt tässä. Sitten hän murtuu. Jalat eivät kestä. Hän sortuu polvilleen, kietoo kätensä ympärilleni, rutistaa lujaa koko hajoilevan ruumiinsa voimalla.

”Kyllä… Kyllä…”

Kyyneleet löytävät omiin silmäkulmiinikin. Hän on tässä. Koko elämä on tässä. Ja kaikki se, mitä edessämme vielä olisi. Pidän kiinni valitsemastani ihmisestä, ja samassa ymmärrän, että tässä se vihdoin on, hetki, jota kohti olen kurottanut koko ikäni. Pieni lapsi on täällä, hän on kanssani, sisälläni, ja hän näkee kaiken. Vihdoin. Vihdoin minä teen hänelle kunniaa. Tämä riittää. Tule onnelliseksi. Ja minä päästän hänet pois.

Otan Wilhelmin kasvot käsiini, kuljetan käsiäni hänen piirteillään.

”Anna minä katson sinua oikein kunnolla…”

Rakkaat, tutut piirteet. Itku saa kasvot punottamaan, mutta minä suutelen hänessä kaikkea. Kaartuvia kulmia, raskaita luomia ja terävää nenänpäätä.

”Minun kaunis vaimoni… Kaunein kaikista.”

”Taas minä vain itken”, hän naurahtaa.

”Itkenhän minäkin. Tämä on hyvä hetki itkeä.”

”Julius, rakas, oletko sinä onnellinen?” hän kysyy, vaikka kyllähän hän näkee, että olen.

Nyökkään. Suutelen häntä pitkään.

”En ole koskaan ollut onnellisempi.”

Wilhelm silittää hellästi niskaani, pitelee poskeaan omaani vasten. Kyyneleemme sekoittuvat. Minua alkaa naurattaa. Häntäkin. Nousemme ylös kuin yhteisestä impulssista, halaamme pitkään, hymyilemme yhdessä. Sitten hän ottaa minua kädestä ja kuljettaa minut ulos. Meillä kummallakaan ei ole edes kenkiä jalassa.

”Katso”, Wilhelm kuiskaa ja osoittaa taivaalle. Lunta sataa. Tietenkin. Kiedon käteni hänen vyötäisilleen. Siinä me kävelemme, kengittä lumisateessa.

”Mieti, mitä muut sanovat, kun kerromme heille tästä. ’Hei, me olemme jo naimisissa, mutta halusimme vain kertoa, että menimme juuri kihloihin!’”

Alan nauraa.

”He ovat jo tottuneita! Anri keittää meille teetä ja tytöt antavat meille suukkoja poskille.”

”Ja sinun siskosi lyö sinua päähän jollain.”

”Ei lyö. Frida ymmärtää. Hän on kasvanut sen lapsen kanssa, jolle tein lupaukseni.”

Wilhelm hymyilee.

”Hyvä. Teidän pitäisi olla enemmän kaksin. Rakastan teitä.”

”Pitkien työpäivien jälkeen sitä ei tee mieli katsella toista yhtään pitempään…”

”Tiedät, mitä tarkoitan.”

”Tiedän, kulta. Kiitos. Olemme me.”

Samassa minä tiedän, että tässä on kaikki tarpeellinen. Perhe, josta puhua näin. Joku, jonka kanssa seistä lumisateessa vailla varsinaista syytä. Joku, jota rakastan niin paljon, että jokainen päivä hänen kanssaan tuntuu lahjalta. Lumisateessa olen erottavinani muotoja. Pieni lapsi, joka juoksee kohti jotakin. Hänet minä tunnen. Muistikuva juoksee ja juoksee, astelee sisälle taloon ja haihtuu. Päästän hänet pois. Kaikki on annettu ja saatu. Hymyilen hiljaa. Jää hyvästi, ystävä. Minun elämäni jatkuu.