Luku 25: Kauna
Aura istuu puoliksi Vennin sylissä ja odottaa. Kuningatar ei ole enää täällä, hän ei voi olla kauaa poissa palatsistaan ilman, että se huomataan. Kuva Adrastean miltei sortuvasta ruumiista kieppuu yhä Auran tajunnan laitamilla. Kun Sirius kävelee heidän luokseen, hän on miltei jo avaamassa suutaan kysyäkseen.
Siriuksen katsetta ei läpäise mikään. Hän ei ole tullut juttelemaan mukavia. Aura on hiljaa. Venni vetäytyy aavistuksen lähemmäs häntä, silittää hänen pohjettaan aivan kuin Sirius ei olisi vieressä katsomassa. Mies istuutuu kivelle heidän viereensä.
”Te tytöt annoitte juuri hyödyllisimmän tiedon pitkään aikaan”, Sirius sanoo, mutta äänessä ei ole hymyä. Tämä ei ole kehu vaan silta. ”Aion keskustella siitä kanssanne vielä. Mutta nyt minun tarvitsee tietää, miksi sinä Aura pidit sisaresi identiteetin näin kauan piilossa meiltä?”
”Minun siskoni ei tiennyt, kuka on. Kuvittelin, että hän ei koskaan saisikaan tietään. Minun isäni on ylpeä mies, ylpeämpi kuin moni. Hän olisi vienyt tiedon toisen miehen lapsesta hautaan saakka.” Aura on päättänyt puhua totta. Jos joku näkee jokaisen valheen läpi, se on Sirius.
Sirius nyökkää. Tämä ei olisi näin helpolla käsitelty.
”Entä Venni, tiesitkö sinä, että on olemassa varjoton tyttö, joka ei tiedä varjontappajan kyvyistään? Tiesitkö sinä tällaisesta potentiaalisesta uhasta?”
”Tiesin”, Venni sanoo leuka nostettuna. Auraa kylmää Vennin rohkeus miehen edessä. Venni on ylpeä tavalla, jolla haavoittuneet eläimet ovat. Aura huomaa ajattelevansa jälleen pientä kettua, joka kesyyntyi kiinni hänen kylkeensä.
Lisää nyökkäilyä. Pelkkiä vältämättömyyksiä. Mitään hyväksyvää Siriuksen eleissä ei ole. Auran sisällä juoksee jälleen kylmää. Kunpa hän olisi vain puhunut siskolleen. Kunpa Lisanka tietäisi. Mutta sitten hänen toinen elämänsä olisi paljastunut perheelle. Se, joka ei saa paljastua ennen kuin Aura päättää niin.
”Te olette vielä nuoria. Olemme keskustelleet rikkomuksestanne muiden kanssa ja tulleet siihen tulokseen, että antamanne tieto hyödyttää meitä tässä hetkessä enemmän kuin tekemänne rikkomus.”
”Kiitos, Sirius”, tytöt vastaavat yhteen ääneen.
”Entä kuningatar? Onko hän kunnossa?” Venni kysyy. Aura tietää Vennin kovin mieltyneeksi Adrasteaan. Nainen on hänelle se, jota katsoa ylöspäin, kun sisarusko ja perhe pettivät hänet.
”Hänen korkeutensa on palatsissa ja hyvinvoiva. Hän arvostaa varmasti huolenpitoasi.”
Vennin hymy säihkyy silmiin saakka. Aura tietää, että vain kuningatar voi aiheuttaa Vennissä sellaisia tunteita.
”Te tahtoisitte kysyä, eikö niin?”
Aura ja Venni vilkaisevat toisiaan. Kyllä. He todellakin haluaisivat kysyä, mikä sai lujan kuningattaren miltei putoamaan polvilleen.
”Adrastea antoi minulle luvan kertoa tämän teille, mutta vain teille.”
Kaksikko vaihtaa jälleen katseita. Vain heille? Kenties, koska he olivat paikalla.
Luolan kiviseinälle ripustettu soihtu piirtää valonsa Siriuksen kasvoille, kun mies alkaa kertoa. Aura uskoo, että muistaa tämän valon vielä kuollessaankin. On hetkiä, jotka piirtyvät verkkokalvoille ikuisuudeksi.
”Hänen korkeutensa syntyi El Varinin suvun perilliseksi, kuten aivan hyvin tiedätte. Hänen isänsä oli El Varin ja äitinsä tämän valitsema puoliso. Muita lapsia ei tietenkään ollut.” Sirius irvistää. Auraa hymyilyttää. Typerät sisaruskon säädökset. Kun veljen varjot valtaisivat koko Laetan, hallitsijoiden ei tarvitsisi enää säädellä lastensa määrää. Pimeässä kuka tahansa saa päättää omasta vapaudestaan.
”Adrastea oli hyvin läheinen isänsä kanssa. Hyvin läheinen.”
Aura ei ole koskaan kuullut Siriusta tällaisena. On kuin äänessä olisi lämpöä, syvää välitystä. Kenties Sirius ja Adrastea todella ovat luodut toisilleen. Sirius ei puhu kenestäkään muusta samalla sävyllä.
”Hänen äitinsä taas… Jäi etäisemmäksi.”
Aura ja Venni nyökkäilevät. Aura voi kuvitella pienen Adrastean juoksevan isänsä kullalla koristeltuihin helmoihin palatsin loistossa. Aurinko paistaa taustalla, varjot piirtyvät lattialle syvinä ja mustina.
”Adrastea varttui isänsä opeissa. Kun hän oli kaksissakymmenissä, hänen isänsä katosi. Te olette varmasti lukeneet siitä historiankirjoista. Edellisen hallitsijan katoaminen ja surma.”
”Minä en ole. En osaa lukea”, Venni huomauttaa.
”Voin joskus lukea sinulle historiankirjoja. Isosiskot opettivat minut lukemaan”, Aura sanoo hellästi. Venni hymyilee ylpeytensä läpi.
Siriuksen kasvoilla käväisee pieni hymy ennen kuin hän jatkaa. Aura ei ole varma, paljonko Sirius on kohdannut elämässään heidän ikäisiään tyttöjä. Kenties heidän eleensä ja sanansa huvittavat miestä. Aura ei sellaisesta piittaa. Sirius on ollut vilpitön heidän kanssaan.
”Niihin aikoihin hänen korkeutensa löysi palatsin alaiset luolastot. Ne, jotka johtavat tännekin.”
”Kerrottiinko niistä silloin kenellekään?”
”Sillä kerralla, kun hänen korkeutensa löysi salareitin maan alle, hän meni sinne yksin. Hän ei kertonut näkemästään kenellekään.”
”Sirius, kuinka tämä kaikki liittyy Siraan?”
”Kuningatar Adrastea löysi isänsä. Ja Siran. Sira oli kumartunut hallitsijan ruumiin ylle.”
”Se paskiainen!” Venni sähähtää.
”Tappoiko Sira edellisen hallitsijan?” Auran ääni ohenee.
Ilme Siriuksen kasvoilla vaikeutuu. Lopulta mies nyökkää.
”Niin tilanne oli tulkittavissa.”
”Eikö siitä ole varmuutta?”
”Sira pakeni paikalta. Adrastea toimitti isänsä ruumiin sisälle palatsiin, mutta ei koskaan paljastanut, mistä ruumiin löysi.”
”Hän kuitenkin tiesi silloin, kuka Sira oli?”
”Tiesi toki. Tieto järjestäytyneistä varjottomista oli juuri levinnyt ja pelotti kansaa kuten kulttikin. Uusi, tuntematon uhka. Ainahan varjottomia on vainottu, mutta yhtenäisenä joukkiona he herättivät aivan uudenlaista pelkoa. Sira sai nimensä kuuluviin. Adrastea tiesi, ketä syyttää isänsä kuolemasta.”
Aura ja Venni vaihtavat jälleen katseita.
”Joten kun kerroin siskoni todellisesta isästä…”
”Hänen korkeutensa reaktio oli voimakas. Sanon tämän nyt vain teille, tytöt. Älkää mainitko aiheesta enää uudestaan Adrastean kuullen. Hän ei kenties puhu siitä usein, mutta hänen isänsä oli hänelle kovin arvokas. Adrastean vihassa varjottomia kohtaan on kyse kultin tavoitteiden ohella myös henkilökohtaisesta kaunasta. Hän ei mielellään mainitse sitä. Toivoisin, että tekin välttäisitte aihetta.”
”Tietenkin. Hänen korkeutensa saa pitää tunteensa.”
”Totta kai, Sirius.”
Sirius hymyilee kaksikolle ja kävelee mitään sanomatta seuraavan joukkion luo. Sirius on kiireinen mies. Hänen täytyy elää elämää kaksilla kasvoilla. Omillaan täällä ja luoduilla palatsissa. Hovi ei saa epäillä mitään, muuten kaikki hajoaa. Siriuksen harteilla lepää paljon. Aura ja Venni antavat miehen mennä ja jäävät tuijottamaan hiljaa toisiaan.
”En olisi kuvitellut tällaista historiaa niiden kahden välille”, Venni huokaa. ”Hänen korkeutensa on uskomattoman vahva. Kunnioitan häntä enemmän kuin osaan koskaan kertoa.”
”Miksiköhän Sira on tappanut edellisen hallitsijan? Mikä syy hänellä voisi olla siihen? Eikö Sira todella ole koskaan kertonut?”
”Joko minä olen liian nuori enkä ole ollut paikalla, kun siitä on puhuttu, tai sitten Sira salaa asian täysin. Hallitsijan tappaminen ei ole pieni asia. Vaikkakin – älä kerro kenellekään, että sanon näin – kulttia ajatellen sisaruskoa edustaneen miehen kuolema lienee ollut vain hyvä asia.”
Aura nyökkää. Hän ei ole koskaan tavannut Siraa kasvotusten. Mies elää hänelle vain sanoissa ja teoissa, joiden seurauksia hän erottaa kaikkialla. Sira on koonnut varjottomat yhteen, pelottanut sekä sisaruskoa että veljen kulttia. Mutta kylmäverisen murhaajan roolia Sira ei Auran päässä kykene ottamaan. Tilanteen on täytynyt olla jotakin muuta. Tai kenties ajatus johtuu siitä, että Siraa ajatellessaan Aura näkee vain isosiskonsa kullanruskeat silmät. Asia, jota Lisanka ei ole Auran vanhemmilta perinyt. Ei, älä ajattele perhettä nyt. Olet jo pettänyt Lisankan. Hän kuolee. Hän on uhka kultille.
Vennin kaljuksi ajeltu pää nojaa Auran olkaan. Ajatukset unohtuvat. On vain kosketus ja pinnan alla kytevä epäilys siitä, että jokin osa Siriuksen tarinasta ei pitänyt paikkaansa. Mutta sitä hän ei kertoisi Vennille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti