Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 6

Ristilukki

Hän ei ole laululintu,
tämä valonlapsi,
joka mättäilläni astelee.
Hän kävelee selkä suorassa
ja katsoo minua
lempeyttä utusilmiensä takana.

Hän sanoo nimekseen Ilva,
mutta minä sanon
	valonlapsi surusiipi
		perhonen kevätaamussa

Hän on kantanut surua
kauemmin kuin itseään
sen näkee hänen tavastaan
väristää siipiään kuin eksynyt päiväperho

Minun metsääni
askeltaa vain kahdenlaisia keijuja
		uhmakkaita
valmiina surmaamaan lukin,
joka on syönyt heidän sisarensa ja veljensä
	sekä
		humaltuneita
jotka näkevät pimeässä
kutsuvat keijunkasvot

Heille minä kuiskin
toivonsa niin helposti heittäville
perhosparoille
valmiina lentämään suoraan ansaan

Ja se minkä omakseni saan
	sen minä pidän
kudon osaksi hämärää

Ilva on hopeinen kuin kalpea kuu
maidonvalkea luunhohtoinen
hiuksensa hentoa seittiä
hänen silmänsä jäävät
usvan verhon taa
hän muistuttaa luolani kukkia
yhtä lailla kalvakka
kukkii ilman valoakin

”Mitä haluat minusta,
nyt, kun olen täällä?”
Ilvan ääni on kuulas
vailla odotuksia
”Ole vain
seuranani
sillä yö on pitkä
kantaa yksin.”

Kaikki keijut
muistuttavat toisiaan
oli katseessa sitten uhmaa tai ihastusta
he lepattelevat hetken ennen kuin
	osuvat verkkoon
heissä on kukkaset, heissä on mesi
he hehkuvat auringonsäteinä
ikiyössäni
en halua pitää heitä aina omanani
koska he eivät voi antaa minulle sitä
	minkä menetin

Mutta surusiipi edessäni
on toisenlainen
hän toivoo vain yhtä
mutta katsoo minua silti
kuin olisin olento kuten hänkin

”Miksi et
kavahda minua?”
”Pitäisikö minun?”
”Minä syön
kaltaisiasi perhosia
	enkä jätä jäljelle
		edes luitanne
miten sinä et
vieläkään pelkää?”

Ilvan kasvoilla
käväisee häive jostakin tummemmasta
hänen täytyy nähdä paljon minua huonommin
	pimeässä
ja silti hän lähestyy minua

”Haluat niin kovin
minun pelkäävän sinua
että tunnen väkisinkin
tarvetta tietää salasi.”

Ilva on
	kaunis
jos hän olisi kuten muut kaltaisensa
olisin jo upottanut hampaani
hänen pehmeään lihaansa
noihin suloisiin taitteisiin
joiden piiloissa hänen valonsa asuu
jos Ilva olisi kuten muut
	ahmisin hänet
		luuydintä myöten

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 5

Ilva

Pienenä keijuna
puhuin varpusille ja sammakoille
kuin veljille
juoksin metsäpuron vierttä ja
tanssin kilpaa tulikärpästen kanssa illassa

Sisareni
oli päivänsäteeni
hänen kultainen tukkansa hehkui
kilpaa auringon kanssa
eikä hän koskaan
tuominnut olevia

Hän ei
pelännyt pimeää
ja kun yö tuli,
hän veti minut mukaansa
ja me tanssimme ja tanssimme
yönsini oli pehmeä ja tähdet olivat
sisaremme taivaankannella

Sisareni opetti minulle ensimmäisenä
että jokainen olento
on valon arvoinen

”Mitä mietit, surusiipi?
Pelottaako loukkoni sinua?”
Ristilukin äänessä on
pehmeyttä
kun tarkasti kuuntelen
”Sisartani”, vastaan
vain saadakseni Lukin jälleen hyrisemään

”Tekikö sisaresi sinut
onnelliseksi?”
Ja minä vain nyökkään
koska sitä onni on
naurua toisen rinnalla
aamukasteen peittämiä lehtiä
	helmeileviä pisaroita,
	joihin valo tarttui kiinni
		ja sai koko aamun hehkumaan

”Hymyilet
kuin kantaisit
kevättä mukanasi,
surusiipi.”
”Miksi sinä
kutsut minua tuolla nimellä,
jos kerran näet,
että sydämessäni on valoa?”
”Eikö kaikkien sydämissä
sitten ole?
Vai näetkö
omani jo tummuneen?”

Hengitän luolan kosteaa ilmaa
syvemmälle sisälleni
ja suljen hetkeksi silmäni
kuvittelen maailman,
jossa Lukki kehräisi onnea
se tuntuu
	kaukaiselta unelmalta

Pudistan päätäni
jossain kaukana laulaa lintu,
olen yhtäkkiä varma siitä
täällä on tummia mättäitä ja
kosteita luolia
ajaudun kauemmas siitä maailmasta
jonka tunnen
	linnunlaulun sävyttämästä
	auringon kehdosta
syvemmälle yöhön
surman syliin

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 4

Ilva

Luolan seinämät ovat kosteat ja
seittien peitossa
en tiedä, kuinka näen kaiken sen keskellä
mutta paljasjalkani kulkevat
yhä vain syvemmälle
sinne, missä päivänvalo
on pelkkä perhosen uni
	yhdessä räpäyksessä
	pois uneksittu

Kylmän kiven sisällä
kasvaa kalvakoita kukkasia
haaleaa sinistä ja violettia
nahkea pinta,
keveä hehku
yönkalpea

”Millaiset kukat
kasvavat ilman valoa?”

Lukki hyrisee
hänen naurunsakin kehrää
luolassa erotan
pitkät mustat suortuvat
hennot ja hienot kuin seitti

”Uskallatko arvata?”
Yritän kuvitella
miltä tuntuisi olla
hauras kukka
pimeän luolan uumenissa
	hapettomassa tilassa
	hämärän kuristamana
mutta
kun katson kukkia
ne tuntuvat hiljaisilta
tyytyväisiltä kohtaloonsa

”Valonlapsi”, Lukki virkkoo,
”sinä voisit yhtä hyvin kysyä
miksi kukaan
valitsisi pimeän valon sijaan?
Ehkä
kyseessä ei
ole valinta laisinkaan.”

Kurotan kättäni hetkeksi lähemmäs Lukkia,
mutta en uskala koskettaa
minusta tuntuu, että hänen ihonsa
olisi hyinen keijulle koskea

”Kuka sinä olet?”
Enkä tarkoita:
miksi kutsut itseäsi
vaan:
miksi aurinko ei tavoita sinua

Ristilukin nauru
täyttää tilan
ja vasta silloin tajuan
miten ahdasta luolassa on
ääni
tanssii ympärillä
kunnes
	putoaa

”Siitä sinun on otettava selvää,
surusiipi.”
”Siksikö olen täällä?”

Odotan näkeväni
pimeässä
edes häiveen keijunluista
rikki revityistä siivistä
mutta
mitään ei tule,
luola on pieni ja kalpeiden kukkien peitossa

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 3

Ilva

Voiko
pimeydelle
ruveta vieraaksi
	ilman
että menettää
osan itseään?

Läheltä katsottuna
pimeyskin on vain mies
jolla on
	surulliset silmät

Tiedän,
mikä hän on ja mihin
hän pystyy
keijunveren tumma haju
on pinttynyt mustiin puihin

Miksi sitten
en osaa pelätä?

Ristilukki johdattaa minut
	syvemmälle
sinne, missä puut laulavat melankoliaansa
ja pimeä on verhonnut kaiken niin,
että on kuin yö tiivistyisi täällä
mustat puut mustat pensaat
tummansinisinä maasta puskevat kukat
	seittiä
		joka kolkassa

”Miksi sinä kutsut
minut vieraaksesi?
Satun tietämään
mitä teet
kaltaisilleni keijuille.”

Ja silti odotan
	toivon
sydämeni sopukoissa
että siskoni
	olisi vielä hengissä

Kaiken perimmäisessä metsän kolkassa
odottaa luolansuu
joka on kuin tyhjä nielu
sen mustuus on pimeääkin syvempää
se imee itseensä kaiken
joka astuu lähemmäs
	myös
		minut

”Sinä elät pimeästä
kehräät siitä kodin itsellesi
rakastatko sinä sitä,
ainaista mustuutta ympärilläsi?”

Lukin silmät hehkuvat öljyisinä
mustalla pohjalla
	siniset iirikset
hän on niin kaunis,
että unohdan miltä tuntuu hengittää
olen perhonen verkossa
ja tajuan
	että juuri tällä tavalla
	valon olennot tukehtuvat hengiltä

”Valonlapsi,
eikö kaltaisillesi ole opetettu
että kukaan ei pidä pimeästä?”

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 2

Ilva

Kun olin vielä pieni keiju
muut keijut opettivat, että
kaikessa olevaisessa
	on rahtunen valoa
se asuu sydämen sopukoissa
ja sykkii sieltä valorihmojaan
	koko olentoon

Lukin puoleinen metsä
on sankan yön peitossa
	äitini sanoi joskus,
	että päivä ei ulotu sinne asti
	ja että
	kaikesta olevaisesta
		lukin sydän on kaikista pimein

Ja silti:
eivätkö kaikki elävät
ole syntyjään valon lapsia?

Astelen syvemmälle hämärään
tunnen sen verkkojen kiristyvän ympärilleni
on vaikeampi hengittää
jossain kaukana raakkuu korppi
	en koskaan tiennyt
		että pimeä voi olla näin hapeton

Kaiken pimeän ja mustan keskellä
erotan kuhisevan muodon, joka etsii paikkaansa
silmiä joiden jälkeen tulee
	silmiä
		loputtomiin käsiä
syvältä sisältä lähtee kehräys
seittiä seittiä
	seittiä
hämärä tiivistyy

Ja silti:
kasvot, jotka kuuluvat
	miehelle

Öljynmustia kyyneliä
mustat pupillit ja silmät siniset kuin perhonsiipi
kasvot niin kauniit, että
	haukon hetken henkeäni
ehkä hän kuvittelee sen johtuvan pelosta
mutta pelko katoaa heti
kun näen
herkät kasvot
	kuin keijulla

”Tervetuloa, Ilva,
hämärän kotiin
toivon, että
olet yhtä rohkea kuin
mitä annat olettaa.”

Hänen sanansa
putoilevat syliini kuin tummat pisarat
lukin ääni on tumma ja visvainen
siihen voi perhonen jäädä
	jumiin

”Miksi sinä kutsut itseäsi,
pimeänkehrääjä?”

En ole koskaan
kuullut hänen nimeään
keijujen keskuudessa hän on
	keijunsurma pimeänkehrääjä

”Pisimpään minun nimeni
on ollut
	Ristilukki
kehrään pimeää kotini nurkkiin
asun luolassa jonka mustuus
vie kaltaiseltasi valon lapselta
	hengen
oletko valmis siihen,
surusiipi?”

Ehkä hän on
oikeassa
ehkä minuun on asettunut
	suru
joka painaa siipeni kohti maata
jos kertoisin hänelle,
että siitä on kauan
kun viimeksi lensin
mitä hän sanoisi?

”Olen tullut loukkoosi
löytääkseni sisareni,
kadonneen puoliskoni.
En lähde täältä
ilman tietoa siitä
missä valosiipeni on.”

Minun sisareni
on maailman voimakkain
	lempein
		kirkkain
olento
hänen siipensä ovat suuret
ne vetivät minut suojaan
kun olin vielä tytöntaimi
hän opetti minulle
miten lennetään vasten illansineä
miten auringonsäissä voi tanssia
niin,
	että sydäntä sykertää

”Tunnen surun
äärissäsi,
valonlapsi.
Olet tervetullut
metsääni
eikä mikään paha sinua kosketa
niin kauan
kun olet vieraani.”

Pimeys
kihertää
ja kieppuu
	muodostuu
		uudeksi
jossain
soi sävelmä
jollaista en ole kuullut ennen
se on kauttaaltaan
	melankolinen
kuin puut mustine lehtineen
	itkisivät

Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 1

Hämärä peittelee metsän
keijun askel on kevyt, peloton
siivenkärjet viistävät maata
metsä on kutsunut omansa uneen,
puissa ei enää soi, kukkien hehkuvat nuput painuvat kiinni
	on niin hiljaista,
	että saattaa kuulla
		keijun sydämen soivan

Keiju kulkee halki hämärän peittelemien mättäiden
pimeys tihenee, äänet kaikkoavat kauemmas
keijun pää pysyy ylhäällä,
	katse edessä
mutta
	siivet supussa,
valmiina pyrähtämään tiehensä

Jossain hämärän takana on pimeän koti
keijun askeleet värisevät, hänen mielensä ei pelkää,
mutta pelko asuu hennon ruumiin taitteissa
jokainen metsän keiju on oppinut miltä tuntuu pelätä
	tulla syödyksi

Pimeässä on silmiä, joista jokaisen omistaa
	lukki
se kehrää hämärää kerälle,
kunnes pimeydestä tulee niin mustaa,
ettei keijun katse sitä läpäise

Kun pimeä saavuttaa keijunkin,
sen askel hidastuu, vaikeutuu
”Pimeänkehrääjä, yönkutsuja,
minä olen tässä enkä
minä pelkää
sillä
olen tullut sinua tapaamaan.”

Pimeys värisee, jokin sen takana
kutsuu keijua
keiju seisoo valkeana sen edessä eikä enää
kykene peittämään vapinaansa

Hyinen ääni kaikuu mustien mättäiden takaa
yksikään muu ääni ei tavoita keijua
kaikkialla lepää raskas äänettömyys
vain lukin tumma ääni virkkoo:
”Sinä vapiset edessäni, valon olento
mutta seisot siinä
siivet suorana.”

”Minä en pimeyttä pelkää
koska tiedän
	että on olemassa
		hämärän seitit läpäisevää valoa.”

”Miksi sitten illansini täyttää sydämesi,
surusiipi?”

Keiju höristää korviaan
on kuin pimeän olennon äänessä olisi hiven
	ymmärrystä
vaikka kyllähän keiju tietää,
mikä häntä on vastassa
ristilukki, keijunsurma
pimeänkehrääjä
Ei sen sydämestä löydy enää
	hiventäkään valoa

”Sinun verkkosi ovat keijunveren kyllästämät
Minä olen täällä, koska olet oikeassa
	olen surunsinertämä
minusta puuttuu osa,
jonka uskon löytyvän loukostasi.”

”Minä en tunnista sinua, surusiipi
Etkö pelkää edessäni,
sillä kukaan kaltaisesi
ei ole askeltanut metsästäni
takaisin valoon?”

Vaikka ei metsä
lukin oma ole
sen synkimmän kolkan se on
anastanut itselleen
eikä yksikään valon olento enää
tohdi sinne askeltaa

”Uskallan otaksua,
että osa minua, valonsiipi,
oma siskoni
on sinun loukossasi
vankina.”

Keiju tuntee, kuinka pimeys kehrää hänen ympärillään
se nauraa hänelle
eikä sen sävyssä ole rahtuakaan lämpöä
pelkkiä kuolleita lehtiä ja tallattua mätästä
	keijujen luita
talvenkohmeisia oksia

”Niin se saattaa olla,
mutta menetkö vannomaan, että
se mitä virkot,
on totta?
Otatko sen riskin
käydessäsi metsääni?”

Keijun siivet värähtävät, kun se
ottaa askelia eteenpäin mättäällä
se ei enää tiedä, mitä sen jalkojen alla on
kuu ei suo keijulle suojaansa
sen säteet lakkaavat siellä, mistä
lukin seitit alkavat

”Hyvä on, valonlapsi surusiipi,
minä uskon sanomattakin
sinun rohkeuteesi. Astu lähemmäs,
tahdon nähdä sinut kokonaan.
Miksi sinä kutsut itseäsi?”

Keiju ei vieläkään näe
väläystäkään pimeässä värjöttelevästä lukista
jossain sydämen alla
	valo lepattelee

”Minun nimeni on Ilva
enkä minä aio perääntyä.”