Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 4

Ilva

Luolan seinämät ovat kosteat ja
seittien peitossa
en tiedä, kuinka näen kaiken sen keskellä
mutta paljasjalkani kulkevat
yhä vain syvemmälle
sinne, missä päivänvalo
on pelkkä perhosen uni
	yhdessä räpäyksessä
	pois uneksittu

Kylmän kiven sisällä
kasvaa kalvakoita kukkasia
haaleaa sinistä ja violettia
nahkea pinta,
keveä hehku
yönkalpea

”Millaiset kukat
kasvavat ilman valoa?”

Lukki hyrisee
hänen naurunsakin kehrää
luolassa erotan
pitkät mustat suortuvat
hennot ja hienot kuin seitti

”Uskallatko arvata?”
Yritän kuvitella
miltä tuntuisi olla
hauras kukka
pimeän luolan uumenissa
	hapettomassa tilassa
	hämärän kuristamana
mutta
kun katson kukkia
ne tuntuvat hiljaisilta
tyytyväisiltä kohtaloonsa

”Valonlapsi”, Lukki virkkoo,
”sinä voisit yhtä hyvin kysyä
miksi kukaan
valitsisi pimeän valon sijaan?
Ehkä
kyseessä ei
ole valinta laisinkaan.”

Kurotan kättäni hetkeksi lähemmäs Lukkia,
mutta en uskala koskettaa
minusta tuntuu, että hänen ihonsa
olisi hyinen keijulle koskea

”Kuka sinä olet?”
Enkä tarkoita:
miksi kutsut itseäsi
vaan:
miksi aurinko ei tavoita sinua

Ristilukin nauru
täyttää tilan
ja vasta silloin tajuan
miten ahdasta luolassa on
ääni
tanssii ympärillä
kunnes
	putoaa

”Siitä sinun on otettava selvää,
surusiipi.”
”Siksikö olen täällä?”

Odotan näkeväni
pimeässä
edes häiveen keijunluista
rikki revityistä siivistä
mutta
mitään ei tule,
luola on pieni ja kalpeiden kukkien peitossa