Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 27

Ristilukki

On pelottavaa
alkaa toivoa jälleen
toivo ei ole viihtynyt tumman taivaani alla
se on paennut aina aamun tullessa
liuennut
osaksi unettomia uniani

Kun se palaa osaksi
jokaista yötäni
tunnen sen tempoilevan
rinnassa
se kuiskii
		jää,
			jää,
				jää

vaikka enhän minä tiedä
miten hänet pitäisin
mitä hänelle antaisin
jos hän valitsisi yöni yökseen

En halua Ilvaa vain
ruumiillani
minun koko olemukseni
on nälän ravistelema

Syys on jo
pitkällä
mutta Ilvaa ei palele kuten minua
hän pitelee minua öisin ja painaa pehmeitä suudelmia hiuksiini
Ilvaahan tässä kuuluisi jäätää
sydämensä pohjasta
ja silti hän haluaa kaataa aurinkoaan minulle
kuin syksy sykkisi metsään
yksin minusta

”En ole koskaan
nähnyt sinun pelkäävän minua,
surusiipi.”
Ilva on laskostanut hehkuvat siipensä ja
istuutunut luolani lattialle
”Koska en ole
kertaakaan pelännyt sinua.”

Ja silloin jokin syvällä sisälläni laulaa
päästämään hänet pois
on totuuksia
joita en ole Ilvalle kertonut
olen antanut
ajan kuroa meitä lähemmäs toisiamme
olen antanut
	meidän lomittua

Mutta jossain sisällä
laulu laulaa
totuuksia
joita en
tahdo kuulla