Kiltteydestä, vihasta ja niin edelleen

Minua on järkyttänyt syvästi aikuisiällä tajuta, että ihmiset eivät tahdo hyvää. Jos unohdan ahdistukseni ja sen mukanaan tuomat epäluulot ja pelot, en koskaan odota ihmisiltä pahinta. Minua on järkyttänyt ihmisten kylmyys ja kovuus, rehellisyyteen verhoiltu ilkeys. Sitä on mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä ja vielä mahdottomampaa antaa anteeksi. Olen ollut vihainen siitä, että kaikki se, minkä odotti jäävän ala-asteen ja yläasteen välitunneille, seuraa mukanaan aikuiselämään. Olen ollut vain, että vittu oikeastiko, tätäkö tämä nyt on? Aikuisenakin? Come on, ette voi olla tosissanne? Vuodatin taannoin kumppanilleni puhelimeen, että tähänkö olen tullut, onko aikuisuuskin vain sitä, että samat ala-asteen kiusaajat lymyävät työpaikoissa, kouluissa, kaikkialla, tästäkö ei tosissaan koskaan pääse eroon?

Kenties ei. Ehkä juju on vain siinä, miten sitä oppii sietämään. Minä en siedä epäoikeudenmukaisuutta enkä tiedä kuuluisiko minun. Minä en alistu, vaikka elämäni on ollut yhtä alistumisen jatkumoa. Minua periaatteesta suututtaa, että kenenkään ei koskaan tarvitse käsitellä mitään. Hypersensitiiviseksi ja kiltiksi kasvatetut (lue: naisoletetut) jäävät usein siihen rooliin, että he kantavat kaikkien muidenkin tunteet heidän puolestaan. Ensin vanhempien, sitten aikuisena kenties puolison, työkaverien, ystävien. Entäpä, jos ei jaksa enää? Entä, jos jumaliste vituttaa ja on saanut tarpeekseen?

Heitän hanskat tiskiin, that’s it. Kun kerran tajusin, että ihmiset eivät tahdo hyvää, ryhdyin huomaamaan sen jokapäiväisessä arjessani. Kammottavia, vääristyneitä narratiiveja. Ruokapöytäkeskusteluja, joiden ainoa pointti oli saada sanoa toisista pahasti. Ilkeyttä ilkeyden vuoksi. Ihmisten passiivisaggressiivisuus mietityttää, hämmentää. Ahdistaakin. Olen toistuvasti törmännyt tarpeeseen näpäyttää ja jopa kostaa. Olen täysin vieraantunut sellaisesta ajattelumaailmasta, kostamisessa on mielestäni jotakin todella pelottavaa kypsymättömyyttä. Se ilmentää tosin aikamme tunnekäsittelyn ongelmakohtia loistavasti.

Olen toisin sanoen väsynyt kannattelemaan muiden tunteita. Väsynyt törmäämään ilkeyteen sellaisissakin paikoissa, joissa se verhoillaan joksikin muuksi. Se määrä, mitä ihmiset etenkin internetissä ovat valmiita heittämään mielikuviaan roskakoppaan käymättä ensimmäistäkään keskustelua, uuvuttaa minut. En pohjimmiltani ymmärrä esimerkiksi blokkaamista, taidan olla sillä tavalla naivi. Keskustelemattomuus on aikamme iso ongelma, sillä ei saavuta mitään. Jollakin tasolla tässäkin on minulle kyse leimoista. Kuka ne saa antaa ja kenelle ne annetaan. Valtaa. Tilan ottamista.

Minun on aina ollut vaikeaa ymmärtää ilkeyttä. Törmään liian usein siihen, että rehellisyyttä pidetään tärkeänä arvona, ja silti loppupeleissä rehellisyys ilmenee lähinnä naljailevina ja ilkeinä kommentteina.  On eri asia olla rehellinen tunteistaan ja kokemuksistaan kuin suoraan julma. Olen peloissani siitä, miten julmia ihmiset ovat valmiita olemaan. En näe ihmisyyttä siten, minulle maailma ja ihmiset ovat kauniita, vaikka yhteiskunnat ja sosiaaliset rakenteet eivät olisi. Minulle on ollut kulttuurishokki ja järkytys havaita, että ihmiset joskus todella aivan vain tahtovat pahaa ajattelematta sitä sen kummemmin.

Kiltteys on minulle monella tapaa tärkeä arvo. Olen pohtinut kiltteyttä paljon viimeaikoina. Kiltteydellä on paljon painoa, etenkin, jos sitä tarkastelee suhteessa etenkin naisiksi syntymässä määriteltyjen kasvatukseen ja yhteiskuntaan sosialisoitumiseen. Olen tottunut viemään mahdollisimman vähän tilaa, ja niin on moni muukin. On paljon opittua kiltteyttä, opittuja käyttäytymismalleja ja selviytymismekanismeja milloin mistäkin syystä. Pohdin kenties kaikkein eniten niin sanotusti “aitoa” kiltteyttä; lempeyttä lempeyden vuoksi.

Tekopyhyyden konsepti on mietityttänyt minua kovasti. Olen huomannut, että se liitetään usein valitettavan helposti sellaiseen käyttäytymiseen, jonka itse yhdistän aitoon lempeyteen ja kohteliaisuuteen. Basic human decency, you know. Sitä ei tarvitse olla perseestä kohdatessaan toisia ihmisiä. Järkytyn joka kerta, kun saan tietää mitään siitä, miten muut ihmiset keskustelevat keskenään tai vastailevat viesteihin. Minulle nousee jonkinlainen myötäahdistus ja tunne siitä, että en sittenkään ymmärrä mitään siitä, miten maailma toimii. Minulle on täysin itsestäänselvää, että toisia kohdellaan heidän ansaitsemallaan kunnioituksella, ovathan he ihmisiä. Olkoonkin sitten vaikka naivia, mutta en tahdo “antaa samalla mitalla”, vaikka joku ei jaksaisi olla minua kohtaan kohtelias tai kunnioittava. Menetämme kaiken järjen kaikesta, jos kovuuteen vastaa aina kovuudella. Olen mieluummin naivi kuin epämiellyttävä. Käännän sitten vaikka sen toisenkin posken.

Mistä pääsemmekin rajanvetoon. Olen aina, indeed, kääntänyt sen toisen posken, katsellut yhtä jos toistakin, koska en ole halunnut olla ikävä. Siinä jutun juju kai piileekiin. Olen oppinut, että rajojen vetäminen on eri juttu kuin “ikävyys”. Minun ei tarvitse ryhtyä kynnysmatoksi (voi pojat, miten sellaisille onkaan kysyntää – kokeilkaa vaikka!), voin pitää puoleni itselleni tyypillisellä tavalla. Koska yhteiskuntamme ei tarjoa siihen minkäänlaista selkeää mallia, ei ihmekään, etten koskaan oppinut sitä. Ei sitä tarvitsekaan olla heti keskarit pystyssä, jos joku talloo päältä. Rajoja voi vetää ihan lempeästikin, ajatella. Tämä on ollut minulle uusi ja opeteltava asia.

Puhumme rajoista ja kiltteydestä äitini kanssa usein. Olen äitini tyttö, hyvässä ja pahassa. Äiti on usein sanonut, että kun on elänyt koko elämänsä vetämättä rajan rajaa, miellyttäen aina muita, muut järkyttyvät kovasti, kun sitä sitten tekeekin. Ihmiset eivät pidä siitä, kun toisen kiltteyttä ei voikaan enää käyttää loputtomiin hyväkseen. Sitä järkyttyy, kun kynnysmatto ei enää mattoilekaan. Tämä tuuma resonoi minussa usein. Huomaan pohtivani sitä suhteessa omiin ihmissuhteisiini ja kohtaamisiini arjessa. Olen aina ollut se ihminen, joka pienenee mahdollisimman pieneksi ja pyytää anteeksi silloinkin, kun ei ymmärrä, mistä pitäisi pyytää anteeksi. Se usein riittää ihmisille. Omaa reflektiotahan ei silloin tarvitse juuri tehdä, kun toinen ottaa emotionaalisen vastuun tilanteista. Minua sapettaa ajatella, että olen ollut ihan pieni, kun opin tekemään niin. Suututtaa. Aidosti. Toistuvaa päältäkävelyä, ei sekuntiakaan kohtaamista. Ihan rehellinen kysymys aivan kaikille, jotka osallistuitte näihin tallojaisiin: Kuinka te vittu kehtasitte?

Kuten olen sanonut moneen otteeseen, viha on hieno tunne. Sillä ei ole mitään tekemistä kiltteyden kanssa. Olen opetellut tuntemaan vihaa pysyäkseni lempeänä, ollakseni koskaan katkeroitumatta. Siinä on ollut minulle jotain hienoa. Pysyn autenttisena itselleni, kohtaan ihmiset ihmisinä enkä silti talloudu. Jos tiedän, mitä tunteita minussa herää kokemistani asioista, en pura sitä muihin. Rakennelma ei vuoda.

Elämä on ollut kiinnostavaa, kun asioille on antanut tilaa ja aikaa. Uusia värejä on ilmestynyt, uusia sävyjä asioihin, joiden piti olla päiväselviä.

Olen aina ajatellut, että maailma on kaunis. Vaikka viimeajat ovat tätä ajatusta koetelleet, en ole antanut itseäni pois. Kun seison tuulessa ja kuuntelen maailmaa, minä tiedän, mitä se haluaa minulle kertoa.