Epäihminen

Olen epäihminen, minussa on jotain vikaa. Opin inhoamaan itseäni alle kouluikäisenä; siinä ei ollut mitään henkilökohtaista. Se annettiin minulle valmiina. Ei noin voi tehdä, ei noin voi sanoa, sanoivat muiden katseet, vaikka mitään ei lausuttu ääneen.

Mietin usein leimoja. Niiden haitallisuutta, niiden hyötyjä – sitä, miten ihmisyyttä ei voi pelkistää yhteen sanaan ja silti voi. Kävin taannoin lääkärillä, joka kysyi, onko minulla mitään todettuja sairauksia. Vastasin tottumuksesta, että ei ole. Myöhemmin samassa keskustelussa lääkäri otti puheeksi neuropoikkeavuudet. Tuijotin häntä hölmistyneenä. Sairaus, kaikui mielessäni. Ajattelin ruumiillisia sairauksia, jotakin pitkäkestoista.

Autismikirjon häiriö (autism spectrum disorder, ASD) on keskushermoston kehityksellinen häiriö, jonka ydinoireita ovat toimintakykyä haittaavat, laaja-alaiset ja pysyvät sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kommunikaation erityispiirteet sekä rajoittuneet, toistavat ja joustamattomat käytösmallit, kiinnostuksen kohteet tai aktiviteetit.

Sitä sanotaan, että kiusaajat tunnistavat neuroepätyypilliset ja homot ryhmästä ennen kuin he itse tunnistavat itsensä. Minun lapsuudessani autismista ei puhuttu, tai jos puhuttiin, kyseessä oli Sademies tai vastaava kliseiden ilmentymä, jolla ei ollut mitään tekemistä minun kanssani. Silti sormet osoittivat minuun, en vain tiennyt, miksi. Oudon leiman voi saada vain kerran eikä se lähde hinkkaamalla. Siinäkään ei ollut mitään henkilökohtaista, toisin kuin luulin. Ei sitä annettu vain minulle, sen saimme kaikki me, jotka tuijotimme muita ymmärtämättä, mikä meissä lopulta oli niin erilaista.

Maailma on subjektiivinen. Ihmiset etsivät samaistumispintaa kaikkialta; toisista ihmisistä, erilaisista median esityksistä. Luonnosta. Ihminen tekee kaikesta itsensä kaltaista ja se uuvuttaa minua. Uniikkiutta ei ole olemassakaan. Subjektiiviseksi tuli myös minun erilaisuuteni. Erilaisuudessakaan ei lopulta ole mitään uniikkia, kaikki kokevat sitä. Silti jäin kiinni minulle annettuihin leimoihin. Minulle kerrottiin alle kouluikäisenä, millainen minä olen. Sitä ei aina tarvinnut sanoa ääneen. Hiljaisuus ja katseetkin toimivat vakoojinani, ne kertoivat, mitä minä edustan.

Vuosia olin se lapsi, jolla oli leima. Jokainen uusi tilanne oli vain muistutus siitä leimasta. Autismidiagnoosi ei silti käynyt mielessänikään; enhän muistuttanut stereotyyppista autistia lainkaan. Ja silti: jähmetys uusien ihmisten edessä. Kykenemättömyys poistua rutiineista. Ahdistus, jos minulle ei selitetty jokaista asiaa kaikkia yksityiskohtia myöten.

Kehomme kantavat affektiivista taakkaa. Se on asia, jota olen pyöritellyt gradussani ja törmännyt siihen lähdekirjallisuudessa usein. Viimeviikonloppuna huomasin, että ryhmätilanteissa minä olen yhä lapsi. Kehoni muistaa paniikin ja pelon, se muistaa ihmisten katseet, nenännyrpistykset. Sanat. Se tuo ne kaikki takaisin tässä ajassa, palauttaa mieleeni ajatuksia, joita en juuri nyt koe, mutta jotka se muistaa sellaisina kuin ne olivat. Kaikki minulle ulkoa päin annettu palasi mieleeni, kun riittävä määrä ulkoisia tekijöitä muistuttivat tilanteista, joissa leima annettiin.

Mun täytyy haista pahalta. Siksi ne varmaan katsovat noin. Kaikki täällä ovat tosi mielenkiintoisia, kaikki osaavat sanoa jotain älykästä ja kiinnostavaa, ja mulla on vain tämä tyhjä paperi ja haavoja.

Jälleen kerran: siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Koko elämäni on ollut yhtä virhetulkintojen kierrepalloa, eivät kaikki ihmiset joka ikisessä ryhmätilanteessa voi inhota minua, se ei ole mahdollista. Kehoni aktivoi muistoja, tulkitsen pelolla, tulkitsen ahdistuksella. Todellisuudessa vain harvan katse enää aikuisena tahtoo minulle pahaa. Uudelleenoppiminen on kipeää. Vaikeaa. Siihen pitää kouluttaa itsensä. Pakottaa kehonsa rauhoittumaan ja mielensä muistamaan, että en ole enää siellä, olen aikuinen ja yhtä olemassa kuin kaikki nämä muutkin.

Minun on vaikeaa olla olemassa. Joskus itselleni, enimmäkseen muille. Olen epäihminen, olen tilassa olematta todella siellä. Kuvittelen, että poistuessani paikalta kukaan ei ole nähnyt tai kuullut minua; kukaan ei muista minusta mitään. Olen aave huoneessa. Ystäväni sanoi minulle kerran, että hän tajusi ensimmäistä kertaa olevansa olemassa, kun mainitsin jonkin hänen aiemmin kertomansa anekdootin keskustelussa. Se sai hänet tajuamaan, että ihmiset voivat muistaa hänet, rekisteröidä hänet olemassaolevaksi. Tunnen, että edelliset vuodet ovat olleet minulle jotakin samankaltaista. Minun elämässäni on paljon peilejä. Ihmiset muistavat asioita, joita sanon, ihmiset muistavat hahmojani ja ajattelevat minua. Se on ollut järkyttävää. Onnellista ja ihanaa, äärimmäisen tärkeää, mutta myös järkyttävää: sen tajuaminen, että epäihmisyyteni on vain opittu ajatusmalli.

Olen todellinen. Olen olemassa näille ihmisille. Kun heilutan kättäni, se nähdään.

On pelottavaa olla olemassa vailla varmuuksia mistään. On pelottavaa olla olemassa. 

Palatakseni leimoihin – minä myös pidän niistä. Minulla on kaksi elämää, elämä autismidiagnoosia ennen ja elämä sen jälkeen. Diagnoosi on minulle stigmaa purkava eikä sitä ylläpitävä asia. Se päivä, kun sain diagnoosin, muutti elämäni. Samalla tajuaminen siitä, että lapsuus ei ollut kuvitelmaani. Se todella tapahtui sellaisena kuin sen koin. Samalla tajuaminen siitä, että olen kokenut väkivaltaa. Sitä on raskasta kantaa mukanaan, ihmisten ennakkoluuloja ja jopa vihaa, josta mikään ei lopulta kohdistunut yksin minuun vaan kaikkiin normin ulkopuolelle jääviin. Valheellinen subjektiivisuus. Kuona minäkuvani ympärillä. Minä muistan olleeni järkyttynyt ja vihainen. Tämä maailma tekee meistä lapsia; vielä aikuisenakin lamaannumme tilanteissa, jotka lapsuudessa muodostivat sen, miten näimme itsemme koko nuoruutemme.

Joten, kun viimeviikonloppuna päähäni virisi ajatuksia, joita muistan ajatelleeni lapsena ja nuorena tismalleen samankaltaisissa tilanteissa, minä tein sen ainoan, jonka osasin: kirjoitin. Kirjoitan vähenevässä määrin omakohtaisuuksia, pidän autofiktiota tympeänä lajina ja terapiakirjoittamista, no, terapiakirjoittamisena, en kirjallisuutena. Olen ajatellut, että en samaistu uusimpaan romaanipäähenkilööni tipan tippaa, mutta kenties tämä opittu kyynisyys on sittenkin jotain, jonka rakensin vuosiksi turvakseni. Tällainen esseistinen märehtiminen miellyttää minua, minulla on ollut sitä ikävä.

Ajattelen kaikessa aina mennyttä itseäni. Minut on viimeaikoina vallannut valtava suru siitä, että en koskaan saa takaisin sitä, minkä menetin. Minuun iskostettiin kuva itsestäni vuosiksi ja vuosiksi. Olen onnekas, kun olen aikuisena ymmärtänyt, missä mentiin vikaan. Taaskin: diagnoosin suomat mahdollisuudet. Lempeys. Vihakin. Viimein. En syytä ketään, en osaa vihata ihmisiä, mutta olen oppinut tuntemaan vihaa ja se on hieno ja kaunis asia. Vihassa on potentiaalia, I will die on this hill. Olen kirjoittanut siitä kokonaisia romaaneja ja minulla on siitä erinomainen olo. Suosittelen vihaamista. Etenkin kilteiksi lapsena hakatuille (kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti, vapaa tulkinta, kivun kokeminen on ihmisyyden väistämätön peruspilari).

Minulla on kaikki valta purkaa kuona, joka minäkuvani ympärille muodostui leimoista ja katseista, kaikesta siitä, mitä en koskaan todella ollut. On järkyttävää olla aikuinen ja silti lapsi ja tajuta, että minussa ei koskaan ollut mitään vikaa. Olen ollut olemassa kaiken aikaa. Aurinko ei heijastu lävitseni, se tanssii ihollani. Miten kaunista on olla olemassa ja silti niin hajalla.

Mainitsin kyynisyyden. En lopulta koe olevani aidosti kyyninen laisinkaan, etenkin, kun vertaan kokemuksiani syvästi kyynisiin tuntemiini ihmisiin. Minä olen ollut naiviuteen asti pehmeä, odottanut samalla aina hyvää ja silti kaikkein pahinta. Ja samalla huomaan, että olen häivyttänyt itseni niin taustalle, etten ole odottanut oikeastaan mitään. Olen ollut ihmisille sitä, mitä he ovat halunneet ja heijastellut heidän olemistaan. En koe, että minua on tuntenut kovinkaan moni ystäväni ja sitäkin harvempi tuttavani. Epäihmisyyteni ydin lienee kenties juuri siinä.

On aika tulla ihmiseksi. En voi sanoa jälleen, olenhan aina ollut ihminen. Olen kliseisesti ilmaistuna availlut uusia ovia, kokeillut kaikkea, ihmetellyt itseäni. Oppinut, ollut oppimatta. Jatkanut ihmettelemistä. Puran kuonaa kerros kerrokselta, tulen enemmän ihmiseksi, enemmän näkyväksi. Sen kuulemma näkee. Ystäväni kertoi minulle syksyllä kesän jälkeisen jälleennäkemisen yhteydessä minun sädehtivän. Samaa olen kuullut useampaan otteeseen. Kiitos. Minä olen pala palalta enemmän todellinen, enkä aio enää pyydellä sitä anteeksi.

Olen tullut siihen tulokseen, että oleminen on oikeastaan äärimmäisen ihanaa.