Ajovalot

Valot sattuvat silmiin, vettä rähmii vaakasuunnassa. Keinonahkatakin kangas repsottaa, suussa maistuu metalli. Hän on varma, että jokin liikkui tiellä. Adrenaliini jyskyttää yhä suonissa, moottoripyörän valo heijastaa aggressiivisina putoilevat sadepisarat.

”Helvetti”, hän ähkäisee ja sammuttaa moottorin. Päässä hakkaa yhä, metallinmaku suussa kertoo, ettei tämä ole vielä ohi. ”Kuka vittu siellä on? Kuka?”

Sade ei vastaa, tie on elämästä tyhjä. Hän riisuu ajohanskat vain tuijottaakseen punaisia käsiään. Kädet tärisevät yhä, ja hän tietää, ettei hän voisi palata liikenteeseen aivan vielä. Taivas pyyhkii todisteet pois, hän tuijottaa lamaantuneena, kuinka punainen neste valuu sateen mukaan.

Helvetin helvetti. Muisto. Mies polvillaan, punaista joka puolella. Aivan liikaa, aivan liian nopeasti. Sellaisessa ajassa ehtii vuotaa kuiviin, jos ei ole tarkkana. Hän ravistaa harteitaan kuin pyyhkiäkseen muiston pois, mutta keho ei unohda. Vaikka veri pyyhkiytyisi pois, adrenaliini juoksee yhä suonissa. Keho muistaa jokaisen iskun. Miehen verestävät silmät ja kauhun hänen kasvoillaan, kun hän ymmärsi, että mikään apu ei ehtisi ajoissa.

”Vittu!”

Huuto kaikuu kosteassa hämärässä, kukaan tai mikään ei vastaa. Sade voimistuu, ei anna tilaa ajatella.

”Kuka siellä on? Haloo!”

Vaikka pimeässä ei liiku ketään. Ajovalot sammuvat, tie on uhmaavan pimeä. Hän alkaa hiljalleen ymmärtää, että pimeässä ei ole ketään. On vain hän ja tieto siitä, että mies, jonka silmät verestivät, ei enää koskaan liikkuisi.

Sydän hakkaa, koko elimistö tuntuu tietävän, ettei tästä olisi enää paluuta. Tästä ei voisi kävellä pois työntämällä raavaisiin kouriin muutaman setelin. Hän tuijottaa hyhmäiseen pimeään ja sadattelee hiljaa itsekseen.

Pimeydessä ei ole ketään. Kukaan ei tulisi hakemaan, hänen pitäisi itse paeta paikalta, luikkia eläimenä koloseensa ja muistaa, että kukaan ei etsisi miestä, joka ei käy päivittäin porvarin mukavassa pikku päivätyössä. Sellaisia miehiä ei jää kukaan kotona kaipaamaan. Hän ei jäisi koskaan kiinni, kukaan ei osaisi yhdistää kaikkea sitä punaista ja sotkuista häneen.

Ja silti on kuin pimeydessä liikkuisi joku. Kuin alati liikkuva silmä katselisi häntä ja tietäisi. Hän nojaa moottoripyörään ja antaa sateen vihmoa. Päässä huimaa, on pakko ottaa kypärä pois. Oksennus maistuu kielellä. Hän käynnistää moottorin. Ajovalot piirtävät pimeään. Hän tietää, että hahmot hämärässä ovat vain syyllisyyden maalaamia.