Gosulookkeja

 Taas Gosulookkeja itselle ylös <3

Kevät

SV: seksin kuvaus, insesti, hyväksikäyttö

Minä olin juuri aloittamassa ala-asteen ensimmäistä luokkaa, kun pikkusiskoni syntyy. Muistan hänen syntymäpäivänsä edelleen; kesän viimeiset lämpimät kullanoranssit illat, lapsen jännityksen uusien asioiden edellä. Koulu ja sisko samanaikaisesti. Minun pienen pojan mieleni hädin tuskin osasi käsitellä sitä, että päivärytmini ja elämäni ihmiset muuttuivat niin radikaalisti. Ja samaan aikaan syliini annettiin rääkyvä mytty, joka ei osannut tehdä muuta kuin kiljua. Olin isoveli. Joku, jonka piti olla rohkea ja vahva. Esimerkillinen.

Minä tietenkin panikoin.

Olin seitsemänvuotias ja ajatus punaisesta, kiljuvasta mytystä kiinnosti minua huomattavasti vähemmän kuin pelien pelaaminen uusien koulukavereitteni kanssa. Uuteen perheenjäseneen havahtuminen kesti minulta pitkään. Olin pieni poika ja ihmettelin koulua ja uusia ympyröitä. Koulussa olin riittävän sosiaalinen enkä jäänyt jalkoihin, mutta pikkusiskoon suhtautuminen otti minulta useamman vuoden.

Sisko oli häikäisevän kaunis jo lapsena. Vaalea pellavainen pää, luonnonkiharat. Suuret, kirkkaat vihreät silmät. Hän oli aina nätti ja pieni, ja kaikki sanoivat häntä minun näköisekseni. Sukulaisemme pitivät minua esimerkillisenä isoveljenä, koska menestyin koulussa hyvin siitä huolimatta, että se ei juuri kiinnostanut minua. Minä potkin mieluummin palloa muiden poikien kanssa. Silti sukumme oli sitä mieltä, että annoin siskolle hyvää esimerkkiä siitä, miten elämässä pääsi eteenpäin. Se ärsytti minua jo lapsena, en halunnut antaa siskolle sellaista kuvaa, että vain menestyksellä oli merkitystä.

Siskon viidenteen ikävuoteen mennessä olin jo oppinut tuntemaan, kuinka tämä pieni ihminen toimi. Hän oli herkkä ja ujo, mutta myös häikäilemättömän itsepäinen joissain asioissa. Silti sain aina olla se, joka piti häntä kädestä, jos jonnekin piti mennä. Sisko nyki paidanhelmaani ja tarttui minusta kiinni. Muistan yhä, miltä tuntui, kun hän teki niin ensimmäisiä kertoja. Pieni ihmismytty muuttui vuosien varrella ajattelevaksi ja tuntevaksi olennoksi. Ihmiseksi, joka katsoi minuun isoilla vihreillä silmillään ja tyhjensi minut kaikesta. Se alkoi niin yllättäen. Mitä pitempään maailman pienin sisko minua katsoi, sitä tärkeämmäksi tunsin itseni.

Me kasvoimme. Sisko oli kaunotar jo kymmenenvuotiaana, hän oli yksi niistä lapsista, joita osoitettiin ulkomailla sormella ja jota kehuttiin nätiksi perheen ulkopuolistenkin toimesta. Mutta minun kanssani hän oli vain ihana, rakas pikkusiskoni, joka oli ujo puhumaan vieraille ja halusi aina käpertyä viereeni iltaisin kertomaan salaisuuksia. Olin seitsemäntoista ja hän kymmenen, kun ymmärsin, että roolini hänen veljenään oli kasvanut kuorekseni. Siitä tuli jotain, jonka kautta aloin nähdä itseni.

Sisko oli niin ujo, että hoidin monesti asioita hänen puolestaan. Olin hänen tukensa ja turvansa, sain hänet kikattamaan ja takertumaan hihaani. Meidän perheemme oli läheinen, me koskimme toisiimme paljon ja olimme aina yhdessä. Siskoni nivoutui minuun kiinni kuin osa minua. Vaikka olin lähestymässä täysi-ikää, halusin aina viettää pikkusiskoni kanssa aikaa. Vein häntä ostoskeskuksiin ja jäätelölle silloinkin, kun luokkalaiseni kävelivät ohi ja nauroivat. Osoitin hänelle, että hän oli arvokkainta maailmassa.

Kunnes.

Alkava murrosikä alkoi vetää siskoa enemmän kuoreensa. Hänen suloisesta ujoudestaan tuli suoraa ihmisten pelkoa. Pahinta oli, että hän alkoi vetäytyä myös perheeltä. Hän lakkasi osallistumasta perheen saunahetkiin yksitoistavuotiaana. Se oli rakkain perinteemme; saunoimme ties kuinka kauan ja kilistelimme cokistölkkejä koko perheen voimin. Sisko alkoi vetäytyä, ja silloin minua leikkaava kauhu alkoi ottaa uusia muotoja.

Sisko alkoi piiloutua pussittaviin huppareihin ja antoi pörröisen kiharapilven peittää kauniit kasvonsa. Säilytin haparoivan yhteyden tyttöön, josta oli tullut kallein aarteeni, mutta tuntui, että teini-ikä sai hänet silti pysymään pitkän etäisyyden päässä minusta.

Kamalinta ei ollut se, että hän eristäytyi. Hänen eristäytymisensä sai minut ymmärtämään jotakin paljon sitä suurempaa. Minun rakas pikkusiskoni, jota olin varjellut kaikki vuodet niin hellästi, alkoi kasvaa aikuiseksi. Omaksi pieneksi ihmisekseen, jolla olisi pian nuoren naisen mielenkiinnot ja hienot vaatteet ja poikaystäviä jonoksi asti. Vasta se sai minut ymmärtämään, etten voinut jakaa pikkusiskoani kenenkään muun miehen kanssa.

Aloin oireilla. Niinä harvoina kertoina, kun sisko suostui olemaan ilman suuria huppareitaan, erotin väljistä paidoista jotain, jota en ollut aiemmin havainnut. Pienet rinnat, joita ei ollut vielä rintaliivejä suojaamassa. Nupullaan olevat nännit ja pehmeä rinnan kaari. Minulla alkoi seistä niin nopeasti, että jouduin menemään vessaan vetämään käteen.

Mitä helvettiä olin oikein tekemässä?

Hän oli siskoni. Ihana, suojeltava siskoni. Kolmetoistavuotias. Sen ikäisillä oli tuskin edes kuukautisia vielä. Olin kaksikymmentä, aikuinen ihminen, hankkimassa lähivuosina ensimmäistä vuokrakotiani ja opiskelemassa yliopistossa. Minulla oli ystäväpiiri ja paljon tuttavia, menestyin lukiossa hyvin. Ja silti löysin itseni ajattelemasta pikkusiskoni uusia muotoja. Paidasta esiin puskevia pieniä rintoja ja aavistuksen pehmeämpää vyötäröä ja reisiä. Hän näytti kauniimmalta kuin koskaan. Naiselliselta. Ja silti pieneltä tytöltä.

Jumalauta.

Se ei koskaan loppunut. Sisko ei enää ollut pieni, hellittävä lapsi, vaan yläastetta aloittava tyttö, jonka keho oli kehittynyt kesässä nuoren naisen kehoksi. Minä ymmärsin kerralla, miksi koko ikäni kestänyt hämmennys omasta seksuaalisuudestani johtui. Seurustelu ei ollut minua varten, kaikki tytöt tuntuivat kuuluvan toiseen maailmaan. En ymmärtänyt heitä enkä oikeastaan edes sitä, miksi kaikki muut pojat ympärilläni tuntuivat olevan heistä niin innoissaan.

Muistan, miltä ensimmäiset tajuamisen päivät tuntuivat. Jättäydyin kotiin, en voinut mennä yliopistolle. Oksetti. Huimasi. Olin varma, että olin pedofiili, että tämä jokin musta halu sisälläni veisi kaiken mennessään. 

Makasin pimeässä huoneessani peiton alla, kun sisko raotti ovea. Nyt, kun ajattelen sitä, muistan vain valon ja hänen siluettinsa siinä. Sen, millaiseksi se piirsi koko maailmani.

Sisko sipsutti sisään ja istui sängyn reunalle ja tökkäsi jotain viileää käteeni.

”Mmitähäh?”

”Toin sulle cokista.”

Istuimme pimeässä kylmä cokistölkki välillämme. Olin eristäytynyt omiin oloihini, koska halusin panna häntä niin paljon, että järki oli lähteä. Ja siinä hän istui, tarjosi minulle limsatölkkiä.

”Äiti sanoi, että sä oot kipeä.”

”Tota…”

Sisko laittoi käden otsalleni. Hätkähdin. Sisko ei.

”Ööjoo.”

”Sun otsa ei oo lämmin.”

”Öööö…”

Sisko mönki viereeni peiton alle ja painoi päänsä tyynylleni. Olimme pimeässä, kuulin, kuinka hän hengitti tasaisesti.

”Et sä oo kipee.”

”En niin”, kuiskasin.

”Mikä on? Kerro mulle. Niinku sillon, kun olin pieni.”

Nieleskelin.

”Miten sun yläaste on lähtenyt käyntiin?”

”Kyllähän sä tiiät, ollaan puhuttu siitä melkein joka päivä. Onko kaikki ihan hyvin nyt?”

Sisko tuli lähemmäs, tunsin hänen nuoret, pienet rintansa rintakehääni vasten ja mitään ajattelematta kiedoin käteni hänen ympärilleen ja silitin. Sisko oli siinä, sisko, joka herätti jonkin pitkään uinuneen minussa eloon. Pidellessäni häntä tunsin hänen kehonsa uudet muodot, eikä omani voinut olla reagoimatta. Kaluni jäykistyi ennen kuin ehdin sysätä siskoa sylistäni.

Oli pimeää. En nähnyt mitään. Sydän hakkasi, suu oli kuiva. Sisko tiesi. Minulla seisoi, ja sisko tiesi. En voinut sysätä siskoa pois, se olisi ollut ilmiselvää. Kaikki ruma ja kostea ja väärä minussa olisi rävähtänyt häntä vasten ja kauhistuttanut hänet pois. Joten minä pitelin häntä siinä ja leikin, ettei häpeä polttanut ihoani pois. Olin siinä, lähellä häntä, ja olin ihoton.

”Otatko sen cokiksen?”

Sisko kurotti ottamaan tölkin viereltämme. Hän kiepsahti ylleni ja nappasi cokiksen. Tölkin sihahdus havahdutti minut hetkeen. Erektio alkoi laskea, päässä humisi.

”Kiitti.”

En päässyt ylös, sisko oli siinä yhä päälläni ja hänen lempeä painonsa piti minua aloillaan. Tahdoin suudella häntä, ja samalla tahdoin, ettei hän olisi koskaan syntynyt tähän maailmaan. Hän oli olemassa täällä vain tehdäkseen minusta tämän, siitä olin varma. Kaunis haavekuva, harha, jonka olin synnyttänyt. Oikeasti pelkkä kolmetoistavuotias tyttö, jolle oli kesän aikana kasvanut rinnat. Olin aikuinen ja pervo ja oksetin itseäni, mutta sisko oli ihmeellistä unta, jota en halunnut pilata valveella.

Sisko nousi päältäni, tunsin hänen ihonsa vaikka olin itse jossakin kaukana, eikä minusta ollut enää mitään jäljellä, pelkät likaiset luut. Kaikki tämä kalusi minut loppuun. Nostin cokistölkin huulilleni, annoin hiilihappojen kipristellä suussani. Kylmä neste poltti nieluani, pelotti niin, etten ollut saada henkeä. Minulla seisoi. Siskoa vasten.

”Saanko mäkin?”

”Eiks sua haittaa, että mä olen juonut tästä?”

Olisin voinut vannoa, että se tyttö edessäni oli seireeni, ei ihminen lainkaan. En edes nähnyt hänen kasvojaan, ja silti tiesin, mitä niille piirtyi.

”Ei”, hän kuiskasi ja istui syliini ja painoi pehmeät huulensa omilleni.

Minun koko kehoni hajosi häntä vasten. Sisko oli lämmin ja elävä ja suuteli niin kuin vain kolmetoistavuotias saattoi suudella, lujaa ja kokemattomasti. Mutta minä tunsin, kuinka ihoni palasi ennalleen, tummuneiden luiden päälle kasvoi lihaa. Hänen kosketuksensa palautti minut itselleni. Olin joku jälleen, kun hän suuteli minua.

Mutta kun suudelma loppui, sisälläni oli tyhjää.

Olin kaksikymmentävuotias aikuinen mies ja suutelin kolmetoistavuotiasta siskoani. Ei hyvä luoja. Ensimmäisenä näin äidin kasvot. Tiesin, miltä hän näyttäisi, jos hän koskaan näkisi tämän. Ja samalla tiesin, että nyt ei kannattaisi enää kääntyä, tahdoin mennä loppuun saakka, koko ruumiini palautui minulle itselleni ja se huusi vain yhtä.

”Mä… apua, mä tota…”

”Mä haluisin et sä oot mun eka.”

Cokis laskettiin lattialle. Huoneessa oli yhä pimeää. Kuulin sydämentykytykseni. En ymmärtänyt yhtään, mitä tapahtui, en voinut käsittää, ettei tämä ollut untani ja kuvitelmaani. Sisko oli oikeasti siinä. En tiennyt, miksi, enkä uskaltanut kysyä, ja vihasin itseäni senkin vuoksi.

”Mä tiedän, että sä haluat.”

”Haluan.” Otin hänet tiukemmin syliini. ”Haluan…”

”Yks juttu.”

Me olimme siinä. Minun kallein aarteeni, prinsessani. En ymmärtänyt mitään. Hän oli niin varma ja läsnä ja minä pelkkä aave.

”Mulla on…” Hän oli hetken hiljaa. ”Mul on menkat.”

Jokin tunnustuksen viattomuudessa ja silti suoraviivaisuudessa sai minut niin suunniltani, että kiskaisin paitani pois ja vedin siskon syliin. Uskaltauduin haparoimaan valoa, vaikka tiesin, että se rikkoisi lumouksen. Se piirtäisi siskon eteeni ja saisi minut ymmärtämään, että edessäni oli lapsi. Valo räpsähti päälle, säikähdin, kun näin omat raajani. Iho oli tallella. Olin vielä tässä, haluamassa häntä.

Sisko näytti jumalaiselta. Ja lapselta. Ja silti, nuo pienet rintojen kaaret. Napa, joka piirtyi vaaleanpunaista kangasta vasten. Nuo punertavat posket ja vaaleat kiharat. Täydellinen prinsessa.

”Ei haittaa, ei tietenkään haittaa”, sanoin. ”Mä nuolen sua silti. Mun kanssa sun ei koskaan tarvitse hävetä sellasta.”

Siskon posket punoittivat, mutta hänen katseensa oli jo toisaalla. Haaroissani tykytti eikä se jäänyt häneltä huomaamatta.

”Mä haluan koskea sua… Sä oot maailman kaunein tyttö.”

Siskon topin toinen naru putosi alemmas, tulin tuskaisen tietoiseksi siitä, ettei hänellä ollut rintaliivejä. Pyöristyneet rinnat olivat siinä vapaina minua varten, ja ennen kuin ajattelin mitään, olin jo vienyt toisen käteni rinnalle. Sen pehmeys kutsui minua koskemaan. Hivutin kättä pitkin sen kaarta, purin hammasta, yritin kestää, mitä se aiheutti minussa. Kuljetin käteni rinnalta kyljelle ja vatsalle, sisko tuntui pehmeältä ja nuorelta ja – 

Kiskoin paidan siskon päältä, en kyennyt hengittämään. Sisko katsoi ujosti hymyillen minua silmiin, enkä kestänyt kevättä hänen katseessaan, hänessä oli kaikki se valo ja vehreys.

”Ne on vähän kasvaneet sitten sen, kun käytiin viimeksi saunassa yhessä”, sisko kuiskasi. Hän sai kestää reaktioni, minulle ei voinut sanoa tuollaista ilman seurauksia. Painoin hänet selkä vasten tyynyä, pienet rinnat keinahtivat. Annoin huulteni löytää punertaville nänneille, maistaa ihon suolaista pintaa. Janosin häntä sitä enemmän, mitä pitempään koskin häntä. En vieläkään tiennyt, miksi niin tapahtui, mutta en uskaltanut ajatella asiaa, en halunnut kysyä koska en halunnut vastausta. Kenties se teki minut entistä moraalittomammaksi, mutta halusin vain hänet. Minun prinsessani siinä allani, kiemurtelemassa tuhatverroin kauniimmin kuin koskaan osasin kuvitella. Mielikuvitukseni ei olisi ikinä voinut tuottaa sitä ihanuutta, joka hänessä oli, kun koskin häntä.

”Anna mä saan sut tunteen miten kaunis sä olet.”

”Haittaaks sua jos…”

”Mä voin nuolla sua.”

Nauru pelkkää puron solinaa.

”Oikeesti? Se on… mä oon siis…”

”Ssh ei ole hätää.”

Vedin syvään henkeä ennen sukellusta. Kun kiskoin siskon collegehousut alemmas ja paljastin mansikkaiset pikkuhousut, minun lävitseni humahti kivulias ymmärrys ja samaan aikaan jokin niin primitiivinen, etten kyennyt estämään sitä. Tässä oli kaikki. Pienen tytön mansikkaisissa pikkuhousuissa, joiden alareunasta repsotti side.

Minä suorastaan revin ne hänen päältään. Hän oli lähes paljas, vain hienoinen tumma karvoitus kertoi hänen olevan jo nuori eikä lapsi, enkä uskaltanut sanoa sitä sanaa, ettei se kaikuisi sisälläni ja tekisi minusta pahantekijää.

Olisi pitänyt pyytää siskoa olemaan hiljaa, mutta hänen pienet kevyet äännähtelynsä saivat minut nuolemaan entistä kiihkeämmin. Hänen elimensä supisteli ja eli allani, eikä minulle jäänyt epäselväksi, milloin hän sai sen, jota ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut.

Suuni oli märkä ja janosi lisää. Sisko tärisi lakanoissa ja hänen reisilleen valui kaikki se ihana, jota hänessä oli minun jäljiltäni.

Kun sisko näki kasvoni, hän alkoi nauraa.

”Sulla on vähän punasta… tossa… ja tuossa…”

Pyyhin hymyillen suutani ja nuolin sormiani. Sisko oli kauttaaltaan punastunut. Halusin näyttää, että kaikki hänessä oli rakastettavaa ja kaunista ja halusin olla hänelle se, jonka syliin hän käpertyi iltaisin ja jonka hihaa hän nyki kuten lapsena.

Kun adrenaliini laski, tajusin makaavani alaikäisen siskoni kyljessä kiinni ja silittäväni tämän paljastettua rintaa. Ihoni alkoi jälleen irrota. En kestänyt ajatella sitä, en saanut mädäntyä nyt, kun siskon kevät eli vielä minussa.

”Mitä me… ei vittu mitä me just…”

”Mä oon aina tiennyt. Susta.”

Paljastuksen olisi pitänyt tuntua suuremmalta. Sisko tuli lähemmäs, painoi suudelman huulilleni ja kuiskasi korvaani.

”Ja mä oon aina… ihan aina.”

Hän räpytteli silmiään. Tunsin kyyneleet omissani. Hän suuteli ne pois.

Suljin silmäni ja annoin hänen lämpönsä viedä kaiken muun.

*

Se ei jäänyt yhteen kertaan. Ei yhteen eikä vielä toiseenkaan. Mitä pitempään olimme toistemme ihoilla, sitä selkeämmäksi vetovoima välillämme kävi. Emme kumpikaan tahtonut lopettaa. Me keskustelimme siitä häviävän vähän. Päivät olimme kuten ketkä tahansa sisko ja veli. Minä hemmottelin häntä kuten siihenkin saakka; vein häntä syömään ja shoppailemaan. Kukaan ei olisi tajunnut, että öisin sisko löysi syliini ja kiemurteli allani.

Minä annoin siskolle pienen sydämen muotoisen medaljongin. Kliseisin lahja, jonka keksin, mutta halusin hänelle palan minua. Sidoin sen ujosti hänen kaulaansa, eikä hän ole sen jälkeen ottanut sitä pois edes nukkuessaan. Hän sanoi haluavansa hiuskiehkurani sen sisälle, ja aluksi nauroin, mutta kun hän kaivoi sakset esiin, tajusin hänen olevan tosissaan. Hän irrotti vaalean suortuvan niskastani ja taitteli sen kauniisti medaljongin sisälle. Sisko leikkasi tukkani aina muutenkin ja nauroi, etten kuulemma koskaan pysynyt paikallani missään. Rakastin vain kuunnella hänen nauruaan, se oli maailman todellisin ja kaunein asia.

Me elimme kaksi vuotta sillä tavalla. Kiinni toisissamme, mutta silti erillämme. Äiti olisi jo halunnut potkia minut nurkistaan, mutta en tahtonut muuttaa omilleni, koska se olisi estänyt minua menemästä pikkusiskon huoneeseen öisin. Pitkään kuvittelin, että kyse oli meille molemmille vain seksistä. En tahtonut ajatella tietoisesti sitä, mitä se minun kohdallani tarkoitti. Jokin sisimmässäni huusi, että entä, jos se oli vain tämä ikä, se, että sisko oli nuori ja riippuvainen minusta. Mutta sisko kävi vanhemmaksi eikä minun tunteeni pienentynyt hetkeäkään; päin vastoin, se paisui yhä vain suuremmaksi.

Jatkoin pikkusiskon hemmottelua, mutta jokin hänessä oli alkanut jälleen vetäytyä. Emme harrastaneet seksiä pitkään aikaan ja tiesin, että siskoa suudeltiin jo koulun käytävillä. Yritin olla ajattelematta sitä. Eihän hän ollut minun tyttöystäväni. Hän oli pikkusiskoni ja minä olin yli kaksikymmentävuotias. Olin aina sanonut hänelle, että halusin näyttää, kuinka häntä tuli kohdella ja rakastaa. Halusin olla hänelle se, joka näyttää, miten miesten piti häntä pidellä, ja se oli sairas, harhainen ajatus, tiesin sen kyllä. Ei kukaan isoveli tässä maailmassa näyttänyt kädestä pitäen. Olin ainut.

Vasta siskon täytettyä kuusitoista vuotta tajusin, ettemme olleet lähes vuoteen harrastaneet seksiä. Sisko viihtyi yhä seurassani ja salli minun suukottavan ja silittävän häntä aina, kun olimme kahdestaan jossain, jossa kukaan ei tunnistanut meitä. Silti edellisestä intiimistä ja kutsuvasta kosketuksesta oli liian kauan aikaa ja minä ikävöin hänen ihonsa tuntua. En enää uskaltanut kysyä, sisko tuntui viihtyvän lukiossa ja omassa seurassaan. Kuulin aina huoneeseeni, kuinka he ystäviensä kanssa nauroivat ja juttelivat pojista keittiössämme.

En voinut suuttua. En saanut. Emme olleet antaneet lupauksia. Se oli pelkkää… Niin, mitä se oli? Mitä se todella oli? Minun haluni ei himmennyt hetkeäkään, en tahtonut pelkästään opettaa häntä. Tahdoin hänet. Vain hänet. Siskolla oli kahden viikon poikaystäviä, mutta minä en edes ajatellut muita tyttöjä, minä ajattelin hänen yhä niin pellavaista päätään ja pehmeitä reisiään ja aina yhtä suudeltavia huuliaan. Hän oli ruvennut meikkaaman ja hän näytti joka päivä keijukaiselta, en kestänyt sitä yhtään enempää, en vain kestänyt.

Vaikka kuvittelin, että selviäisin, tuli päivä, jolloin sain viimeisen merkin. Siskolla ei enää ollut korua kaulassaan. Minun kuusitoistavuotias pikkusiskoni oli luopunut vuosia kestäneestä merkistä. En tiedä, mitä koru tarkoitti hänelle, mutta minulle se oli sanaton lupaus, merkki siitä, ettei hän unohtaisi minua, vaikka elämä toisi muuta.

Raivoni kiehui yli. Annoin sen tulla, eikä se antanut minulle anteeksi tullessaan. Paiskoin tavaroita, hakkasin lasia rikki rystysillä kunnes sattui niin, että oli pakko lopettaa. Vain sisko oli kotona. Näin kauhun hänen kasvoiltaan, kun hän astui huoneeseen.

”Mitä ihmettä sä…”

En ajatellut mitään, kun tein sen. Nappasin siskoa olkapäistä, hän oli pieni ja rikottavissa ja minulla oli kaikki valta, enkä ajatellut mitään, vaikka tiesin mitä tein. Minä pystyin siihen. Lukitsin hänet aloilleen ja pidin siinä. En välittänyt, vaikka siskon silmissä kiilsi, en pysähtynyt edes siihen, kun tajusin, ettei hän tunnistanut minua siitä pojasta joka silloin olin. En minäkään tunnistanut. Siksi en katsonut pitempään kuvajaistani hänen silmissään.

Painoin hänet tiukasti kiinni peitteitä. Annoin hämärän laskeutua.

Me molemmat itkimme, kun se oli ohi. En uskaltanut kysyä, miksi hän itki. En uskaltanut ajatella, miksi minä itkin. Me tiesimme saman. Tälle teolle oli olemassa nimi. Minä, joka olin luvannut pidellä häntä kuin kukkasta ja näyttää, mitä hän ansaitsi, olin juuri raiskannut hänet.

Ja sitten.

Sisko tuli itkien kylkeeni kiinni ja halasi minua. Hän kohtasi katseeni ja silitti itkun kastelemia poskiani.

”Mitä sä teet…? Eihän sun pitäs… mä…”

Itkusta väristen hän kurottautui suutelemaan minua. Suudelma sai ihoni liekehtimään, en kyennyt jättämään sitä siihen. Kiepsahdin hänen päälleen ja suutelin ja suutelin. Painauduin ahnaasti hänen päälleen ja annoin hänen kietoutua kiinni minuun. Hänestä tuli ihoni, hän sulautui minuun lähtemättömästi ja silloin tiesin, etten ikinä voisi luopua hänestä.

Makasimme hengästyneinä toisiamme vasten vailla ainuttakaan vaatetta. Sisko kieputti sormiaan suortuvissani.

”Mitä just tapahtui?” kysyin pienellä äänellä. Se olisi voinut kuulua lapselle.

”Mä oon tosi pahoillani.”

”Ei kun mä olen. Mä raiskasin sut.”

”Etkä raiskannut. Mulla on ollut ikävä sua…”

”Sulla? Ikävä?”

Itkin entistä kovemmin. Sisko suukotteli minua poskelle.

”Joo. Mä luulin, et me ei enää… tai kun. Lukio. Ja kaikki.” Sisko nieleskeli. ”En mä tiiä. Anteeks… Mä luulin vaan, et sä et enää haluais. En mä tiiä. Anteeks…”

”Mä haluan aina. Mä luulin, että sä et halua.”

”Niin kai mäkin luulin. Yritin vaan olla kuten muut ja aattelin ettei mun kuulu haluta tätä enää. Ei mun ois kai ikinä pitänyt haluta. Mut sit muistan meidän ekan kerran ja mä haluan taas vaan kömpiä sun syliin ja antaa sun tehdä mut onnellisimmaks ihmiseks koko maailmassa.”

Rutistin siskon tiukasti itseäni vasten. Hän tässä teki minut onnelliseksi. En saattanut uskoa, että se todella oli niin. Että minun kipeä, suunnaton haluni johti meidät tähän. Onneen toistemme ihoilla. Minäkin muistin ensimmäisen kertamme. Hänen ujot katseensa ja punaiset poskensa, kun hän sanoi, ettei ollut varma, mahduinko hänen sisäänsä. Huokaisin pelkästään ajatellessanikin sitä.

”Eli… sä haluat vielä? Tätä?”

Tätä. Mutta mitä tämä oli?

”Haluan.”

Sisko veti minut suudelmaan. Emme luvanneet mitään, emme puhuneet siitä, mitä olimme ja mitä tämä tarkoitti meille. Me vain viipyilimme toistemme lämmössä ja uskoimme, että se riittää.

*

Siskon tullessa täysi-ikään minä olin jo muuttanut omilleni. Meidän suhteemme jatkoi siten, että sisko kävi luonani ja me naimme joka kerta, kun näimme. Emme puhuneet siitä. Naimme vain ja juttelimme sitten kuten ketkä tahansa sisarukset. Minun sydämeni oli halkeamassa. Tiesin, että hän kasvoi ja minä olin töissä ja aivan liian vanha ja elämä oli jo mennyt ohi ja sisko oli vielä siinä, vaaleanpunainen pitsitoppi päällään. Prinsessa. Tyttö, jolla oli kevättä naurussaan.

Halusin hänet aina. Ja samalla tiesin, että elämä vei häntä eteenpäin. Hän opiskeli kulttuurintutkimusta samassa yliopistossa kuin minä aikanaan ja tiesin, että se elämä veisi hänet mukanaan. Nielaisisi kokonaan hänen vaaleat kiharansa ja pehmeät reitensä. Olin säälittävä. Lähestyin kolmeakymmentä enkä koskaan ollut päässyt yli hänestä. Ja silti hän käyttäytyi niin monesti kuin tyttöystävä. Istui sylissäni, suukotteli, hipelteli antamaani korua ja katsoi sylissäni sarjoja kanssani. Aivan kuten siihenkin saakka. Mistään siitä ei vain keskusteltu, sanoja ei sanottu ääneen.

En ollut koskaan sanonut siskolle rakastavani häntä. Rakastinko minä häntä? Olin turruttanut syyllisyyttäni kaikki vuodet ja ajatellut, että kaikki isoveljet rakastivat ja hemmottelivat pikkusiskojaan. Olin myös luullut, että häntä kohtaan tuntemani vetovoima oli pelkästään fyysistä, että jokin oikku geenissäni käski minut tuntemaan niin.

Mutta se ei koskaan mennyt ohi. Kun hän ei ollut luonani, en ollut kukaan. Työtovereilla tai edes menneiden vuosien koulukavereilla ei ollut merkitystä, kaipasin vain seuraavaa hetkeä siskon vierellä.

Sitten tapahtui se, jota olin pelännyt kaiken sen aikaa. Ja samaan aikaan odottanut. Kuin kaikki minussa olisi toivonut päätöstä kaikelle; viimeistä laukausta, joka päättäisi vuosien kitumisen. Sisko istui jo valmiina asuntoni pienessä keittiössä ja lusikoi laihan näköistä keittoa. Kun hän katsoi minuun, tiesin sen jo. Vavahdin silti niin, että jouduin ottamaan seinästä kiinni etten kaatuisi. Tuolla tavoin ei katsottu miestä, jota oltiin naitu vuosia. Sillä tavoin katsottiin isoveljeä. Oikeaa isoveljeä, sellaista, joka minun olisi pitänyt olla, mutta joka en koskaan ollut. En minä häntä suojellut, minä vedin hänet pimeään kanssani.

”Meidän pitää jutella.”

”Niin pitää.”

Kaikkien niiden vuosien edestä. Seitsemän vuotta ja siinä hän vihdoin oli, tarjoamassa minulle sanojaan.

”Ei me voida jatkaa tällee.”

”Tiedän.”

”Tiedätkö?” Siskon äänessä oli aavistus jotakin terävää, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Hän nousi ylös, mutta ei tullut lähemmäs.

”Sä oot aikuinen ja mäkin jotain sinnepäin ja meillä on omat elämät nyt.”

”Niin on.”

”Ja mähän oon aina halunnut naimisiin. Ja lapsia. Mä haluan ihan normaalin elämän.”

”Okei.”

”Ei normaalissa elämässä paneskella isoveljen kanssa.”

”Niin.”

”Joten.”

”Joten?”

Hän kohtasi katseeni eikä hänen silmissään ollut mitään. Hänen äänensä oli lakoninen, hän oli tullut tänne vain kertomaan. Pikkusisko, joka vasta viimeviikolla oli käpertynyt kikattaen kainalooni ja silitellyt tukkaani kuin tyttöystävä.

Jokin minussa pirstaloitui. Se hän minulle oli. Pikkusisko, ja silti aina jotain muuta, ihan aina.

Sisko oli kuten aina kävellessään ovelle ja nakatessaan pienen laukkunsa olalleen. Hän ei sanonut mitään enkä minä sanonut hänelle mitään.

”Oota.”

”Mitä?”

”Oo nyt kiltti.”

”Aneletsä mua?”

”Haluatko sä oikeesti mennä?”

Hänen kasvonsa olivat pitkään ilmeettömät, niin pitkään, että pääsin niiden alle, näin niiden olevan pelkkä naamio.

”Mä rakastan sua.”

Minun sisälläni tuntui kevyeltä. Perhonen lepatteli pois. Minussa ei ollut enää mitään, olin kaiken sen painosta vapaa.

Kun sisko hajosi, hän hajosi kerralla. Hän rysähti lattialle enkä ehtinyt ottaa kiinni, hän vain vajosi ja päästi vinkuvaa ulinaa.

”Hei… sisko… hei.”

Menin hänen viereensä ja hän tuntui lähes hervottomalta nostaessani hänet syliini. Hän vain itki.

”Ei ole mitään hätää.”

Hän pyyhki kyyneliään täysin lohduttomana.

”Mä en voi. Mä en vaan voi.”

Hänen äänensä oli hysteerinen.

”Et sä ymmärrä. Pitää olla tietynlainen. Ja mä oikeesti haluan lapsia, oon aina halunnut niitä. Mut eihän me voida… Tai vaikka voitaiskin, niin ei me ikinä. Ei se. Ei me.”

”Mä tiiän. Enkä mä voi korvata sulle sellasta, eihän tää, mitä me tehdään, ole normaalia. Sä olit kolmetoista, kun mä…” Värähdin. ”En pysty ees sanoon sellasta ääneen. Ei sellasta saa tehdä lapselle.”

”Mä rakastan sua.”

Sisko tuskin kuuli, mitä sanoin, hän putosi kaninkoloon ja itki hysteerisesti.

”Mä rakastan sua…” Sitä hän toisteli rintaani vasten minun silitellessäni häntä. Minulta kesti kauan tajuta, että hän näpersi antamaani kaulakorua samalla. Suukotin hänen päätään.

”Mäkin olen rakastanut sua ihan aina. Silloin alussakin. Mutta ei se oikeuta sitä, että mä koskin suhun silloin. Ehkä tää on vaan mun yritys peitellä sitä, että oon hyväksikäyttäjä.”

”Mä en halua… Mä en kestä sit sitä, että joutuis aina selittään… Ei voitais ikinä tehdä asioita julkisesti enkä sais ikinä lapsia ja häitä ja… En mä voi. Mä en voi.”

”Tiedän sen kyllä. Meidän ei kannata enää nähdä tälleen. Otetaan vähän etäsyyttä. Moikkaillaan porukoilla.”

Autoin hänet jaloilleen. Hän tärisi, minä tärisin. Hän käveli hatarin askelin ovelle eikä katsonut minua enää. Hän oli vetänyt naamion takaisin kasvoilleen, mutta tunsin silti kevään hänessä, se kukoisti edelleen pinnan alla ja tiesin rakastavani sitä enemmän kuin mitään. Kun sen oli kerran sanonut ääneen, se täytti minut kaikkialta.

Siskon käsi tapaili ovenkahvaa. Yritin piirtää hänen piirteensä mieleeni, ajatella tyttöä, joka ei enää tämän jälkeen kävelisi syliini. Sisko laski kahvan alas. Irrotti kätensä kahvasta. 

Ja – 

Pehmeys ja lämpö minua vasten. Kaikki kevään nupuillaan olevat kukkaset, lempeä tuulenvire ja solisevat purot. Hänen huulensa minun omillani, kätensä kaulallani. Hän loisti minuun valoa, se jäi sisälleni eikä mihinkään sattunut enää.

”Mä haluan sut.”

Kevät kukki minussa. Köynnökset kasvoivat minun sydämestäni hänen sydämeensä.

”Mä haluan sut. Me voidaan miettiä kaikkea muuta myöhemmin”, hän itki minua vasten ja minä talletin sen syvälle sisälleni. Painoin hänet aivan liki itseäni ja annoin kyynelten tulla.

Ensiaskeleet

(Kajon ja Iltan ihmis-AU)

Minun isoveljeni on maailman ihanin veli. Koko ikäni olen ollut lapsi, joka on kompastunut jokaiseen tielleni tulevaan esteeseen ja polveani on saanut laastaroida ja suukottaa. Ilta on puolustanut minua, kertonut minulle elämäni ensimmäiset härskit vitsit ja lainaillut kuluneita t-paitojaan. Ilta on se, jolle olen voinut kertoa kaiken, jota en ole äidin ja isän kuullen koskaan saanut sanotuksi. Iltan kylkeen olen jäänyt kiinni, hän on ollut se, jonka tekemisiä ja ajatuksia olen katsonut silmät sädehtien kauempaa.

Ilta vihaa tiettyjä värikkäitä lasten muroja.

Ilta huutaa tosi-tv-ohjelmille.

Ilta tykkää käyttää aina samoja polvista kuluneita farkkuja.

Ilta osaa soittaa akustista kitaraa, hän harjoittelee usein öisin, kuulen sen seinän läpi.

Ja Ilta on palavasti rakastunut minuun.

Kun tajusin sen, koko lapsuutemme meni uusiksi. Ei sillä tavalla, jolla hän varmasti pelkäisi sen menevän, jos tietäisi, että tiedän. On helpompi ajatella kaikkia niitä hetkiä, kun olemme maanneet kylki kyljessä ja Ilta on suukottanut minua jonnekin. Vihdoin näen, mitä se tarkoitti, kun hän suukotti minua suoraan suulle ja kertoi pitävänsä tosi, tosi paljon. Olimme alle kymmenenvuotiaita, tuskin hänkään silloin tiesi kaiken sen merkitystä, mutta me molemmat tiedämme nyt. Minä olen alusta asti merkinnyt Iltalle paljon muutakin kuin pikkuveljeä.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän minussa kihelmöi. Ymmärrän, että hänen katseensa on aina seurannut minua. Lapsuuden ja nuoruuden saunat eivät enää merkitse samaa. Olen viisitoista ja tiedän, että hänen katseensa ei ole kuten kenen tahansa veljen katse. Hän on minun isoveljeni. Ainoa veljeni. Rakkain ihminen koko pienessä maailmassa.

Luulin hämmentyväni, mutta jokin siinä kaikessa tekee asioista paljon, paljon helpompia minulle ymmärtää. Kaikki se viha ja raivo ja purkaukset. Jokin niin syvä, etten koskaan saanut siitä kiinni. Vaikka sitä ei ole enää, tiedän, että sama kipu kytee Iltassa. Hänen silmänsä ovat muuttuneet. Niiden katse ei koskaan ennen ollut noin samea.

Vaikka olemme voineet lähentyä uudelleen, ottaa varovaisia askelia veljinä, tiedän, että on asioita, joita hän ei kerro. Joskus, kun istun hiljaa huoneessani, muistelen kaikkea sanomaani ja itken.

Se tyttö oli niin hyvä pussailemaan! Siis, Ilta, ootko kuullut, että kieltä pitää käyttää sillee, että…

Minä puhuin hänelle sellaisia. Intoilin tytöistä veljelle, jonka sisällä kaikki hajosi pieniksi palasiksi. Jos hän ei ollut sitä ennen ymmärtänyt, mitä tunsi minua kohtaan, tiedän, että se selvisi hänelle silloin. Minun typerien juttujeni myötä. Minuun sattuu ajatella, että hän saattoi ymmärtää tunteensa sillä tavalla. Hajoamalla.

Vihdoin minä näen hänet kokonaisena. Ymmärrän jokaisen katseen, jokaisen hellän eleen. Kaikki ne verukkeet, joita hän käytti päästäkseen lähelleni, ja silti se silkka paniikki hänen eleissään, kun hän pääsi. Kuin ihoni polttaisi häntä. Sen minä hänelle teen. Veljelle, jota olen aina rakastanut enemmän kuin ketään. 

En ole varma, milloin se alkaa. Minä alan katsella häntä eri silmin. Tai kenties olen aina kantanut tätä liekkiä sisälläni ja vasta nyt ymmärrän, mitä se tarkoittaa. Ehkä olen kuten hän ja tarvitsen vain pienen sysäyksen ymmärtääkseni, mitä toinen minulle merkitsee. En enää pelkästään vello siinä, että rakkaaseen isoveljeeni sattuu ja vaatisi minulta isoja askelia helpottaa hänen kärsimystään. Olen alkanut kikattaa peiton alla yksikseni, kosketella itseäni varoen ja miettiä sitä, että kenties Iltakin tekee samoin ajatellessaan minua. Ajattelen sitä, että minulle tärkein ihminen rakastaa minua. Haluaa minua. Se on liian suuri ajatus. Poskeni kuumenevat ja hengitän raskaasti. Käperryn aivan pieneksi ja hihitän, hymyilen peiton alla ajatellen hänen selkänsä kaarta ja tummia kulmiaan. Miltä tuntuisikaan, jos hän koskettaisi minua kuten haluaisi.

Tai kuten minä haluan?

Kun näen ensimmäisen eroottisen unen Iltasta, herään hikisenä ja kiihkeänä erektio alushousuissani. Uni oli kuten mikä tahansa arkinen tilanne; me istuimme Iltan huoneessa ja hän näpytteli kitaraansa. Silittelin ajatuksissani hänen ponnarilta karannutta suortuvaansa ja nojauduin vasten hänen olkaansa. Koko kehossani säkenöi. Veljen lähellä oleminen ei ollut vielä koskaan tuntunut samalta. Sormeni kulkivat pitkin tummia kiharoita aina selkään saakka. Ilta lakkasi soittamasta, laski kitaran lattialle. Kuljetin sormiani selältä vyötäisille, asetin molemmat käteni vyölle. Tunsin, kuinka isoveljeni tärisi, kun avasin housujen vyön hitaasti ja sujautin käteni sisään.

En ymmärrä. Erektioni on kova, kehoni salamoi kuin ei olisi koskaan tuntenut mitään tällaista. Ei se olekaan. Kun ajattelen itseäni unessa, tärisen kauttaaltani. Miten varmasti kosketin ja menin lähelle. Miten ihana ja lämmin Ilta oli. Ja hänen... Voi. En kestä. Minua kiihottaa niin, etten saa henkeä. Autan itseni loppuun, mutta minun tuskin tarvitsee koskea itseeni ennen kuin tulen jo.

Makaan keskellä sänkyä hikisenä ja jalat täristen ja ajattelen isoveljeäni. Olen vähällä nousta sängystä, kävellä orgasminhuuruisena hänen luokseen ja painautua päälle, mutta jokin minussa estelee. Vavisuttaa. Minua ei hävetä tippaakaan. En ajattele sitä, että Ilta on veljeni. Se tuntuu täysin luonnolliselta. Olen yllättynyt, mutta en järkyttynyt. Reaktio ei yllätä minua siksi, miltä se tuntuu. Kaikki tässä tuntuu täysin minulta. Ilta on aina ollut kallein. Kenties hämmennyn siitä, miten lujana ja kuumana aalto juoksee ylitseni. En ole koskaan elämäni aikana tiennyt, että halu voi tuntua myös tältä.

Sen jälkeen minusta tulee se, joka etsii verukkeita päästä lähelle. Kömmin sohvalle viereen, kun katsomme koko perheen voimin elokuvia. Se ei riitä. Haluan lähemmäs. Niin lähelle, että voin niellä hänet kokonaan. Kun annan kerran janolleni luvan tulla, se tulee vaativana ja voimakkaana.  Ymmärrän olevani kirjaimellisesti ihastunut teinipoika hänen lähellään. Hihittelen omiani ja rakastan erityisesti niitä hetkiä, kun hän opettaa tai näyttää minulle jotakin. On se sitten läksyjä tai uusi biisi yhteisiltä suosikkiartisteiltamme, se kaikki on minulle arvokasta, koska se tulee häneltä.

Käymme yhä koko perheen tai vain miesten kesken saunassa. Sellaisina hetkinä Ilta pitää tiukasti katseensa kiukaassa. Olemme harvoin kahdestaan alasti. Tiedän, mitä ajattelisin, jos saisin olla niin pitkään hänen lähellään paljaana. Alan tehdä asioita ihan vain tarkistaakseni, olenko varma hänen tunteistaan. Kumartelen ja nojailen. Keinahtelen, olen ujo ja silti vapautunut ja nauravainen. Tiedän, miten kuumana hän siihen käy. Tulen siitä jatkuvasti tietoisemmaksi.

Kerran pyydän häntä laittamaan selkääni rasvaa.

”Häh, eikö äiti voi?”

”No ei kun sä olet nyt siinä. Voisitko millään?”

”Olikse tää sininen puteli?”

”Joo, se iso.”

”Ookoo.”

Riisun paitani keveästi, olen kuin se ei tarkoittaisi mitään. Katson Iltaa olkani yli. Hän ei katso minua silmiin. Hän rasvaa selkääni aivan tavanomaisesti. Korostetun tavanomaisesti. Rakastan hänen karheita sormiaan. Hän on soittanut kitaraa viimeaikoina, se tuntee kovettuneista sormenpäistä. Haluan hänen sormensa sisääni. Kaikkialle minussa. Täytä minut.

Iltan sormet pysähtyvät vain hetkeksi alaselälleni. Hengitän raskaasti, raskaammin kuin toivoisin. Jännite ei laukea, keskityn lujaa, että pysyn housuissani.

”Sulla on joku haava täällä.”

”Ai?”

”Tällanen hankauma. Ihottumaa ehkä?”

Käännähdän yllättäen ympäri ja silloin erotan sen. Vaikeuden isoveljeni kasvoilla. Hän ei pysty peittämään sitä heti, näen, millaisella ilmeellä hän on katsonut selkääni. On kuin joku sytyttäisi jotain sisälläni tuleen. Rakas minä haluan sinua niin paljon että sekoan.

Mistä lähtien olen kutsunut Iltaa rakkaaksi?

”Mm? Niin mikä ihottuma?”

”A-… emmätiiä, jos se on hangannu johkin.”

”Olitko sä jo valmis?”

”Joo.”

Hän kokoaa itsensä yllättävän nopeasti. En pue paitaa päälleni. Annan hiljaisuuden asettua välillemme kuin kalvon, joka odottaa puhkeamista. Ilta tuijottaa hetken lamaantuneena minua silmiin ja nousee sitten ylös.

”Ilta, oota. Katotaanko me illalla jotain yhessä vai olitko menossa johonkin?”

Ei Ilta koskaan käy missään. Minulla on aina ollut laajempi sosiaalinen piiri. Hän tuijottaa minua pitkään tummien kulmiensa alta.

”Äiti halus kattoo jotain. Ja me kai leivotaan.”

”Aaa kiva! Mut… haluutsä jäädä vielä? Mun kanssa. Tänne.”

”Miks?”

”Muuten vaa.”

Ilta ottaa askeleen pois päin. Pysähtyy. Kääntyy ja sulkee oven. Olen edelleen ilman paitaa. Sylissäni oleva peitto peittää sen, että minulla seisoo. On valtava riski, että hän huomaa sen nyt. Miksi se ei haittaa minua lainkaan? Päin vastoin. Kiihottaa vain lisää.

Ilta istuu sängylle kauemmas minusta. Möngin lähemmäs. Muistelen unta, jossa nojasin häneen. Yhtäkkiä en keksi, mitä sanoa. Haluaisin vain suudella häntä. Mistä me keskustelimme ennen kuin hän löi minua ensimmäisen kerran? Musiikista. Peleistä. Hän ei enää juuri jaksa pelata. Elokuvista, sarjoista, kaikesta tavallisesta. Haluaisin kertoa hänelle, että hän näyttää kuumalta valkoisessa t-paidassa ja kuluneissa farkuissaan. Nuo jumalaiset pitkät kapeat jalat. Pörröinen tukka. Miten en koskaan ennen tajunnut, että isoveljeni on maailman kuumin ihminen?

”Ilta.”

”Joo?”

”Ei mitään.”

”Aha? Halusitsä tehdä jotain tai puhua jostain?”

”Ollaan oltu aika vähän kahestaan. On vaan ikävä sitä.”

Ilta on pitkään hiljaa.

”Mullakin.”

Näen, että häpeä painaa häntä kasaan. Tahtoisin suudella sen pois.

Hetki väreilee. Hiipuu. Tunnen, kuinka hänen häpeänsä ja jännityksensä saavat hänet piiloutumaan. Hän haroo tukkaansa. Minä istun yhä paidatta hänen vieressään.

”Eiks sulla oo kylmä?”

”Ai. Joo. No ei kauheen. Ootan, että se rasva kuivuu.”

”Miks sä ees halusit laittaa sitä? Onks se selän juttu joku ihottuma?”

”Ai, en mä tiedä.”

”Miks sä sit halusit rasvaa?”

En sano mitään. Katson Iltaa silmiin. Suora katsekontakti saa kehoni sykkimään. Ilta näyttää pelkästään hämmentyneeltä, aavistuksen vihaiselta. Hän on äärimmäisen kireä liikkeissään noustessaan ylös.

”Joo mä meen tästä.”

”Aha.”

”Joo.”

Ilta sulkee oven perässään. Minä lysähdän selälleni sängylle ja masturboin. Se on ainoa, mitä keksin tehdä tämän jälkeen. Penikseni suorastaan huutaa tulla kosketetuksi. Mietin Iltan käsiä selässäni. Hänen tuimia kulmiaan. Miten upea. Minun oma veljeni. Tuli mitä tahansa, hän olisi aina veljeni. Se saa minut kliimaksiin.

Kun huohotan lakanoissa hikisenä ja märkänä, tiedän, että minun on tehtävä tälle jotakin ja pian.

Aika kuluu. Tiedän, että tämä on Iltalle yhtä tuskallista kuin minullekin. Koetan muistella sitä isoveljeä, joka tuli aina tarttumaan isoja poikia kauluksista, kun he työnsivät minut ala-asteella lumipenkkaan. Mietin isoveljeä, joka otti minut aina syliin, kun panikoin suuren ötökän nähdessäni tai sitä isoveljeä, joka osti minulle joululahjaksi omilla rahoillaan kaikkein hienoimmat lelut ja pelit. Nyt välillämme on kaikki se odotus ja lataus, joka ei vain suostu purkautumaan. Vaikka olemme läheisempiä kuin silloin, kun Ilta alkoi lyödä minua, jotain puuttuu.

Läheltä piti -tilanteita tulee paljon. On useita hetkiä, kun olemme lähellä toisiamme ja erotan, kuinka vaikeaa hänen on olla. Tiedän kiduttavani häntä testailemalla ja yrittämällä. Alan ymmärtää, ettei Ilta koskaan paljasta tunteitaan minulle itse. Sen olisi oltava minä. 

Se, miten kovasti Ilta yrittää tukahduttaa tunteensa, saa minut tuntemaan yhä vain lujemmin. Hän pidättäytyy niin kurinalaisesti. En voi edes kuvitella, paljonko se sattuu. Minun on yhä helppoa olla hänen lähellään, mutta minä tiedän hänen tunteistaan. Se antaa minulle luvan. Iltalla ei ole aavistustakaan, mistä kaikesta olen ehtinyt unelmoida. 

Joten kun viimein saan hänet suutelemaan minua peiton alla, koko maailmani tuntuu täydeltä. Oma veljeni suutelee minua. Hetki kipinöi joka ruumiinosassani. Ilta on niin pieni ja pelokas ja haluaa minua niin kovin.

Suhteemme alku on kipinöivä, mutta myös kipeä. Minä tiedän, miten suurta heittäytymistä kaikki tämä vaatii minulta. Minun on oltava varma. Ei enää tyttöjen suutelua koulun käytävillä, ei avointa flirttailua ostoskeskuksen sohvilla. Minä kuulun nyt veljelleni. Haluan kuulua. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä selkeämmältä se tuntuu. Ihminen, jota olen aina ihaillut kaikkein eniten, on yhtäkkiä se, jota saan koskettaa ja suukotella.

Iltalle kaikki on kamalasti vaikeampaa. Kun hän tulee huoneeseeni yöllä, minun pitää silitellä ja rauhoitella häntä pitkään. Emme ole harrastaneet vielä seksiä, koska tiedän, ettei hän kykene siihen. Se hukuttaisi hänet. On vielä niin paljon pelkoa, jonka yli kävellä.

”Rakas…”

Ilta istuu jäykkänä sänkyni reunalla eikä katso minuun. Kiedon käteni hänen kaulalleen ja suukotan poskea. Säkenöin onnesta, kun saan viimeinkin tehdä niin. Minulla on lupa olla lähellä ja helliä.

”Onks kaikki hyvin?”

”Tykkätkö sä musta ihan oikeasti?”

”Mä rakastan sua.” Suukotan poskea uudelleen. Ilta katsoo minua jälleen kulmiensa alta.

”Mä olen koko ikäni…” Ilta ei uskalla tulla lähemmäs. Kapuan hänen syliinsä. Hänen silmissään on kyyneliä, otan hänen kasvonsa käsiini.

”Söpöliini, ei mitään hätää. Mä olen aivan hullaantunut.”

”Entä, jos se menee ohi? Jos tämä antaa sulle dopamiiniboosteja vähän aikaa ja sitten kyllästyt ja sua alkaa hävettää, että oot lopun ikääsi ihminen, joka on suudellut omaa veljeään?”

Nielaisen. Tietysti olen harkinnut. Pitkään ja paljon. Tällaisia päätöksiä ei voi tehdä hetken huumassa.

”Mä haluan paljon enemmänkin kuin suudella sua.”

Liikutan haarojani lähemmäs hänen omiaan. Ilta parahtaa, on vähällä sysätä minut sylistään.

”Kajo, mä en kestä enää. Mä en kestä menettää sua.”

”Tiedän, siksi olen tässä näin. Oon sun oma. Aina sun oma. En mene minnekään.”

”Kuka vittu runkkaa vuosia omalle veljelleen?”

”Well, meitä on kaksi…”

”Mun on vieläkin vaikea uskoa sitä.”

”Puhuisko tää omasta puolestaan?” Työnnän erektiotani kovemmin häntä vasten.

Ilta sulkee silmänsä vetäessään minut lähemmäs. Hän hengittää raskaana kaulaani. Tunnen, kuinka jokin kovenee haarojani vasten. Päästän hienoisen äännähdyksen.

”Ilta… haluisitsä…”

Ilta kohtaa silmäni. Elämän mittainen häpeä erottuu hänen kasvoiltaan. Silitän poskea. En ole koskaan halunnut mitään näin paljon. Ilta nyökkää pienesti. Tartun häntä kasvoista ja suutelen.

Asetun sängylle selälleni ja puren toista etusormeani. Ilta pudistelee kiihkeänä päätään.

”Teet ton tahallas.”

Kikatan. Kiemurtelen.

”Ehkä.”

”Senkin.”

Ilta kiskaisee t-paidan päältään ja asettuu voimakkaana päälleni. Ihailen jokaista yksityiskohtaa hänen paljaassa ylävartalossaan. Hän on kiinteä ja solakka, hänellä on kapea lantio ja karheat sormet. Kuljetan käteni vatsalle, jonka karvoitus kulkee aina haaroihin saakka. Ilta värähtää. En ole koskaan koskettanut häntä tästä, vaikka olen vuosia tuijottanut, kuinka hänen kehonsa muuttuu ja kehittyy ja tekee hänestä aiempaa miehekkäämmän. 

Ujosti ja haparoiden Ilta kiskoo minut ulos paidastani. Kun olen yläruumis paljaana hänen edessään, hänen täytyy hetki vetää henkeä ennen kuin hän painautuu suutelemaan kehoani. Hänen huulensa tapailevat kosketuspintaa ennen kuin löytävät oikean rytmin. Puristan käteni lakanoihin ja haukon henkeäni.

Iltan kiharat kutittavat ihoani hänen suudellessaan rintakehääni. Hänen liikkeensä ovat vielä hapuilevia, hän etsii tietään iholleni. Hänen huulensa pysähtyvät lanneluulleni ja hän joutuu jälleen vetämään pitkään henkeä.

Vien käteni vyölleni, Ilta nostaa katseensa. Hänen poskensa punoittavat. Ilta näykkäisee vyötäni kevyesti saaden minut hymähtämään. Avaan vyön hänen puolestaan, potkin housut pois. Annan hänen lepuuttaa päätään kalsareillani.

”Kajo… mä en voi, mä…”

”Voit. Ja saat.”

Tartun häntä tukasta, otan ison nipun hiuksia ja pitelen. Ilta henkäisee.

”Tahdotko koskea muhun?”

”Mmhhh…”

”Ota mun kalsarit pois.”

Iltasta lähtee älähdys. Vedämme yhdessä alushousuni pois, Ilta jää avuttomana tuijottamaan kaluani, johon hän ei ole koskaan tutustunut tällä tavalla. Veljet tekevät keskenään kaikenlaista, muistan kymmeniä kertoja lapsuudesta, kun olemme leikkineet itsellämme ja toisillamme. Lapsien leikkejä. Silloin täysin viattomia. Aivan kuten saunahetketkin. Kunnes.

Ilta koskettaa ujosti sormenpäällään. Hän päästää jatkuvasti pehmeitä ääniä. Hänen suunsa tapailee kaluni päätä, kunnes hän painaa päänsä lantiolleni ja jää siihen vetämään henkeä.

”Ei hätää. Ihan rauhassa. Ei sun multa suihin tartte ottaa.”

”Haluaisin… voitaisko me…”

”Saat panna mua. Ihan koska vaan, rakas.”

Nousen istumaan, otan Iltan kädet omiini. Ne tärisevät aavistuksen. Olemme suukotelleet ja silitelleet toisiamme paljon, ja sekin on tuntunut omalta maailmaltaan. Ilta istuu häpeän kalterien takana eikä pääse eteenpäin, ellen auta häntä itse. Silittelen hänen rystysiään.

”Ihan rauhassa. Ei ole pakko, jos et nyt vielä pysty.”

”Kajo… saanko mä itkeä sitten jälkikäteen?”

Iltan ilme on kaikesta tyhjä. Suutelen häntä lempeästi, silitän niskaa samalla.

”Saat. Ei ole mitään hätää. Mä olen tässä. Et ole tekemässä mitään väärää. Mä rakastan sua. Sun ei tarvitse hävetä sitä, että sä rakastat mua ja oot mun kanssa. Me molemmat halutaan tätä.”

Suukotan häntä uudelleen. Hän tarttuu minua niskasta ja vetää alastoman kehoni itseään vasten. Hän suutelee kaulaani, etenee aina nänneihin saakka. Suudeltuaan riittävästi hän ottaa minut viimein käteensä. Olen pakahtua, kun hän katsoo minua samalla silmiin. Tässä katseessa ei ole häpeää, ainoastaan syvää janoa ja rakkautta.

Ilta painaa minut lakanoita vasten ja nostaa jalkani ylös. Hänen kätensä sivelevät sisäreisiäni pitkään, yritän rentouttaa lihaksiani ja hengittää syvään. Kun hän menee sisään, voihkaisen tahtomattanikin. Puristan jälleen lakanoita sormieni väliin. Tiedän, että Ilta tietää, mitä on tekemässä. Ajatus siitä, että hän on ensimmäiseni, kiihottaa minua entisestään. Rakas isoveljeni on se, joka opettaa minullle, kuinka nautitaan.

Kaikesta häpeästään huolimatta Ilta on kiihkeä ja innokas kehollani. Hän nipistelee nännejäni ja nai minua sellaisessa rytmissä, etten voi muuta kuin täristä. Minä tulen ennen häntä. Voihkin äänekkäästi lakanoissa, kun hän vielä viimeistelee itseään. Ilta on häikäisevän luonnollinen, vaikka tiedän, että häntä jännittää hurjasti. Hivelen hänen lantiotaan, kuljetan kättäni hänen vatsallaan, ja hän päästää raskaan hengähdyksen ja sulkee silmänsä. Tunnen jonkin kostean sisälläni.

Ilta vetää itsensä sisältäni ja lysähtää tukka hiestä märkänä päälleni. Hän tärisee kauttaaltaan. Kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja suukotan pörröistä päätä.

”Rakastan sua”, kuiskaan, ”rakastan sua…”

Ilta hengittää raskaasti. Kestää hetki, että ymmärrän, että hänen hengityksessään on myös itkua. Kehoni on nautinnosta lämmin. Otan hänet tiukasti syliin ja suukotan.

”Ilta, mä rakastan sua. Ei hätää. Sshh, rakas…”

Hän ei ole vieläkään tottunut siihen, miten helposti pystyn kutsumaan häntä rakkaaksi ja pieneksi ja kullaksi. Hän ei ole tottunut mihinkään tässä, ja nyt hän on tullut sisälleni. Elämän mittainen häpeä vääntää hänet pieneksi, ja minä voin vain pidellä ja suukotella. Miten epäreilua onkaan, että hän joutuu kokemaan kaiken tämän siinä, missä minä vain nautin siitä, että saamme rakastaa toisiamme näin.

”Rakas… ei ole hätää.”

Ilta vain itkee pitkään siinä minua vasten. Hän on lämpöinen ja turta. Silittelen pehmeää, hien kastelemaa tukkaa, pyörittelen sitä sormiini.

”Kajo, mä…”

Ilta nostaa päätään, en kestä katsoa hänen itkuisia kasvojaan. Suutelen häntä. Toinen käteni lepää hänen tukassaan.

”Mä rakastan sua”, Ilta itkee.

”Mäkin rakastan sua. Olit aivan ihana. Ei mitään hätää. Oon tässä ja tuun aina olemaan.”

Ilta ei kykene puhumaan. Hän suutelee minua pitkään, rakastan tuntea hänen koko kehonsa omaani vasten. Tahtomattanikin pidän lanteeni mahdollisimman lähellä häntä. On niin lämmin. Tuntuu kauttaaltaan ihanalta.

”Oon tosi onnellinen”, kuiskaan. Ilta painaa päänsä rintakehääni vasten. Tiedän, että saisin pidellä häntä vielä pitkään. ”Rakastan sua.” Sanon sen niin monta kertaa, että hän sisäistää sen. Toistelen sitä vaikka vuosia.

Rakas isoveljeni on viimein siinä, antamassa minulle onnea, jonka kaltaista en ole koskaan kokenut. Vedän peiton päällemme ja jatkan hänen päänsä silittelyä. Ensimmäiset yhteiset askeleemme saavat oloni tuntumaan lämpimältä. On kuin elämäni alkaisi tästä.

Kevätaamu

Kastetta pellolla. Aamun ensimmäiset säteet, ujot ja varovaiset. Ne värjäävät kastepisarat hehkullaan. Ilma on raikasta, kaikki on vielä uutta, heräämätöntä. Maailma nukkuu vielä tämän pienen hetken.

Ei tuulta, ei ihmisen kosketusta. Kastepisaroita kukkasten hennoilla terälehdillä. Puu, joka seisoo tyynesti paikoillaan, antaa ajan piirtää juonteita vahvaan runkoonsa. 

Askeleesi ovat kevätaamun varhaiset säteet, jotka piirtävät valollaan utuiseen hämärään. Olet hetki ennen kuin maailma virkoaa. Värjäät maailman valoosi, askellat niityn poikki puulle, painat pääsi sen ikuista pintaa vasten ja maailma tietää, että kaikki on hyvin, kun olet siinä. Tuot mukanasi lempeän tuulen, joka keinuttaa kevään uusia kukkasia. Hymysi valaisee aukean, saa sen kukoistamaan. Linnut heräävät unestaan, niiden laulu soi naurusi tahtiin.

Silität joka kasvavaa versoa, annat lintujen laskostaa siipensä ja levähtää sylissäsi. Maailma herää henkiin, sinä tuot tullessasi keväisen aamun.

Gosulookkeja

 Gosupermodel-lookkeja talteen tänne just for myself 💛

2022:

2023:

Niska

Elion niskassa on kohta, josta hiukset lähtevät pyörteinä kasvamaan. Pieni tumma kiehkura, jonka syntykohdassa on untuvaista ohutta hiusta. Se erottuu erityisen selkeänä silloin, kun hänen kiharansa ovat lyhyemmäksi leikatut. Yksi pieni kohta niskassa. Siihen kiteytyy elämän verran hellyyttä.

Elio tiskaa kaikessa rauhassa. Hänellä on yhä essu yllään. Tuijotan häntä takaa päin, katson niskaa, jota olen silitellyt halki hänen elämänsä. Miten helläksi se oloni tekeekään. Se, että on olemassa tämä poika, jonka niskaa voin suukottaa.

Kiedon käteni Elion vyötäisille ja painan pehmeän suukon hänen niskaansa. Hän keskeyttää hetkeksi tiskaamisen ja hymähtää.

”No?” Hänen äänessään on pehmeyttä.

”Rakastan sinua.”

”Aww, mistä se nyt sun mieleen tuli?”

”Olet rakkainta koko maailmassa.”

”Höpsö, mitä sä nyt mietit? Onko jokin huonosti?”

”Ei. Kaikki on tosi hyvin. Kaikki on vihdoin tosi hyvin.”

En voi uskoa, että olen todella pisteessä, jossa saan painaa pääni Elion olalle ja olla lähellä häntä. Ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun hän on heilutellut pieniä jalkojaan ja kikattanut. Niitä hetkiä, kun hän katosi minulta ja turrutin kaipuuni kaikella, millä pystyin. Alkoholin tuoma lämmin polte vei kaiken pois.

Silitän toisella kädellä niskaa, joka kuuluu nyt aikuiselle nuorukaiselle. Pojalle, joka on kaikkeni. Suukotan häntä kerran. Hellyys ja lämpö vellovat syvällä sisälläni. Suukotan niskaa vielä uudestaan ja taas uudestaan.

Elio kiepsahtaa ympäri ja kallistaa päätään. Hänen kätensä ovat tiskivedessä.

”Ootpas sä nyt söpö, ootko jotain vailla? Pitääkö suudella?”

”En ole mitään vailla, olen vain kiitollinen siitä, että olet siinä.”

Elion ilme heltyy.

”Onko murulla jokin epävarmuus?”

”Olen ihan kunnossa. Kuten sanoin, olen vain niin kiitollinen sinusta.”

Hymy pyyhkiytyy pois, hetken Elio näyttää surumieliseltä kuten aina silloin, kun hän miettii. Hän kietoo kätensä ympärilleni niin hyvin kuin märillä käsillään voi. Hän vain jää siihen ja painaa päänsä rinnalleni.

”Mäkin olen kiitollinen susta, rakas”, Elio kuiskaa hiljaa. Hän painaa leukansa rintaani kuin pieni poika ja katsoo minua silmiin. Pörrötän hänen tummia kiharoitaan. Käteni jää jälleen hänen niskaansa.

”Tahtoisin viedä sinut illalliselle”, sanon.

”Taasko? Et nyt käytä kaikkea sun omaisuutta muhun.”

”Edellisestä on viikko.”

”Viikko, hitto rakas! Vaan viikko!”

”Ansaitset sen.”

”Idiootti olet.”

Elio kurottaa suukottamaan minua. Hän heiluttaa märkiä käsiään edessäni ja kääntyy nauraen takaisin tiskaamaan. Jään jälleen tuijottamaan hänen niskaansa. Istuudun alas. Elio on ripeä tiskeissään. On maagista voida vain katsoa hänen tekevän mitä tahansa arkiaskaretta. Tuo kapea lantio, tuo selän kaari. Ohuet, silti vahvat kädet. Mietin, miten istuisimme jälleen vakioravintolassani ja hän hymyilisi sädehtivää hymyään ja siemailisi shampanjaa lasistaan.

Kun Elio saa tiskattua, hän alkaa nauraa nähdessään minut yhä tuijottamassa häntä.

”No voi jestas olet ihana”, hän kikattaa. Hän istuu hymyillen syliini ja kietoo molemmat kätensä kaulalleni. Hän antaa suukon poskelleni ja hymyilee hellästi. Tätä puolta Eliosta tuskin näkee kukaan muu. Miten hellä hän osaakaan olla. En vieläkään saata uskoa, että olen se, joka saa nähdä tämän hänestä. Tuijotan hänen tummanruskeita silmiään ja tummia kihartuvia hiuksiaan ja jätän käden hänen poskelleen. Kaikkien vuosien jälkeen hän on edelleen kauneinta, mitä tiedän. Hänen ilmeensä käy raukeaksi ja hän kurottaa eteenpäin painamaan suudelman huulilleni.

Minä rakastan sinua.

Annan ajatuksen hukuttaa minut. Se on lämmin ja kaunis ja täynnä hyvää. Hän suutelee minua pitkään eikä nouse sylistäni.

”Mitä ajattelit laittaa päälle illalliselle?”

”Minä rakastan sinua.”

”Jose…” Hän suukottaa uudelleen. ”Oot taas ihan jossain rakkaushuuruissas. Ei ole hätää. Mä oon tässä.”

”Tiedän. Kiitos, että olet.”

”Mäkin rakastan sua. Eniten koko maailmassa.”

Koko kehoni kihelmöi hänen sanoessaan niin. Suutelemme vielä kerran ennen kuin Elio nousee ylös. Hän silittää niskaani ja siirtyy kohti makuuhuonetta.

”Mä laitan jotain kermanvaaleaa tänään! Meidän pitää mätsätä. Sulle kans joku samanhenkinen.”

”Et sinä minusta yhtä tyylikästä saa…”

”Ja taas ollaan niin epävarmaa että! Sä olet hemmetin komea.”

”Ja vanha.”

”Even better, baby.”

”Sinä ja sinun ikäongelmasi…”

”Daaaddyyyy…”

”Pikemminkin uncle…”

Eliosta pääsee pitkä naurunremakka. Se on aina yhtä aurinkoinen. Hän palaa takaisin v-aukkoisella vaalealla takilla, jonka alla ei ole mitään. Housut ovat suorat ja samaa tyyliä. Kaulassa on kultainen ketju. En voi lakata tuijottamasta häntä. Hän pyörähtää edessäni ja nousen halaamaan häntä. En pysty ymmärtämään, miten ihana hän voi olla.

Pitelen poikaa vyötäisiltä, hänen niskansa on jälleen edessäni. Ajattelen sitä, miten tämä yksi kohta sitoo kaikki ajat yhteen. Kaiken sen ajan, kun olen rakastanut vain häntä. Painan huuleni niskaan ja suljen silmäni.

Ruoanlaittoa

”Mitä sä teet?”

Keittiöstä kuuluu epämääräistä ähinää. Elias seisoo keittiötason edessä ja pihisee.

”Jumavitunlauta. Saaaaatana.”

”Hyvä lausunto, mutta mitä sä niinku tarkalleen teet?”

”Avaan tonnikalapurkkia. Siis tällasta, jossa ei ole sitä SAATANAN avaajaa, like, kuka nää paskat on keksinyt aaaa!”

”Varmaan mä, kuulostaa joltain mun mestari-idealta.”

”Mikael, tämä on paholaisen luomus. Paholaisen.”

Menen hänen viereensä, nappaan purnukan hänen kädestään ja survaisen metallisen terän sen läpi. Viillän yhdellä reippaalla vedolla kannen auki. Tonnikalamössöä purskahtaa käsilleni, pesen ne tyynesti Eliaksen tuijottaessa minua kuin olisin tuonut hänelle auringon taivaalta.

”Miten sä ton teit! Siis mun piti olla meistä se käytännön ihminen!”

”Mistä lähtien sä oot ollut käytännön ihminen?”

”Mä oon elänyt sitä fantasiaa, että oon sun semmonen käytännön jamppa, joka aina vaihtaa sun lamput ja tekee muita insinööritemppuja.”

”Insinööritemppuja…”

”You know!”

”No tässä sulle insinööritemppuja. Tonnikalaa, ole hyvä. Mihinkä sä nyt sitä olet tunkemassa, eiks meidän pitänyt tilata pizzaa?”

”Katos tonne.”

Uuni on päällä. Kuinka pitkät päiväunet olen oikein nukkunut? Pää tuntuu utuiselta. Helkkari. Elias laskee tonnikalan pöydälle ja nappaa minut tiukkaan halaukseen. Hän pörröttää tukkaani ja antaa poskelle suukon.

”Nukuitsä hyvin?”

”Joo. Kauanko mä…?”

”Tarpeeks selkeesti.” Hän suukottaa toistakin poskea.

”Paljon kello on?”

”Viis. Ehin hyvin laittaa meille sitä pizzaa. Päätin yllättää sut, luulin et nukkuisit vielä.”

”Kaikella rakkaudella, mutta ei oo suakaan aivoilla siunattu. Miten kukaan voi nukkua, kun toinen äheltää täällä?”

”That was not part of the plan…”

”Enskerralla mä ostan sun tonnikalat. Miten sulla ees on tonnikalaa?”

Rakastan sitä, että Elias ei tee numeroa nukkumisestani. Olen nukkunut viisi ja puoli tuntia keskellä päivää. Elias vain halaa minua pitkään ja silittelee niskaani. Otan häntä leuasta ja painan huulille nopean suudelman. On päiviä, jolloin en vieläkään pysty käsittämään, että saan vain mennä ja suudella häntä. Elias innostuu kosketuksesta ja nappaa minut aivan lantiotaan vasten. Tunnen, kuinka koko kehoni kuumenee.

”Oho mikäs se siinä… Haluutko jonkun paskan vitsin asioista housuntaskuissa…”

”En, tyhmä, me laitetaan nyt sitä ruokaa”, nauran ja hutkaisen Eliasta olkaan. ”Later…”

”Ai jaksaisitsä panna vai?”

”Säkö et?” hihitän ja vedän keittiön epämukavan tuolin alleni.

”Ainahan mä.”

”Ei saa panokunto loppua kesken… Sanon mä, jonka penis värähtää ehkä kahdesti vuodessa…”

”Haluutko että heitän sua jollain.”

”Joo. Sun kyrvällä. Mun naamaan.”

”Hirveä eläin, lopeta!”

”Haaaa eii Elias ei saaaaaaa!”

Elias kutittaa minua kyljistä ja saa minut rimpuilemaan ja kiljumaan. Miltei tipun kiikkerältä tuolilta alas.

”Eeeliaaasss mitä sä teet!”

”112, murhan yritys…”

”Senkin paska! VARO ettet kaada tota sun taikinapurkkia tossa pöydällä!”

Nappaan Eliasta vyötäisiltä ja painan pääni hänen vatsaansa.

”Uudet päikkärit siinä”, Elias nauraa.

”Houkuttavaa, mut mulla on kyllä nälkä.”

”Oot ihan hiton söpö, suututtaa melkee. Näytät vieläkin tosi uniselta.”

”Ite oot ihanin.”

”Hnnggghh ollaan liian söpöjä, siirappia tihkuu, ällöttää”, Elias nauraa.

”Pitääkö kompensoida jollain pieruvitsillä?”

”Ei, oot tosi söpö just nyt.”

”Vois keventää tätä ällösöpötunnelmaa.”

”No haista paska nyt.”

”Indeed!”

”Mikael, sä olet mahdoton.”

Lepään vielä hetken Eliaksen vatsaa vasten ja pidän silmiäni kiinni. Elias silittää tukkaani hellästi. Kun jaksan viimein nousta, palaan Eliaksen kylkeen ja jatkan hänessä roikkumista.

”Pystysitsää laittaan ruokaa, jos mä vaan olen tässä takiaisena…”

”Tottakai.”

”Eiku for real?”

”Siis joo! Tottakai.”

Painaudun tiukemmin kiinni häneen, siirrymme yhdessä tonnikalan luo. Elias tietää, että rakastan kalaruokia kaikkein eniten. Etenkin hänen kokkaamanaan. Elias on mestarikokki, vaikka onkin valinnut olla käyttämättä taitoaan. Hän on ehtinyt pyöräyttää pizzataikinan sillä välin, kun nukuin.

”Ostin oliiveitakin.”

”Täh? Oikeesti?”

Elias vihaa oliiveita.

”Anything for you, babe.”

”Vau, toi on niinku parempi ku kosinta. Uhraudut mun puolesta.”

Elias vaan nauraa ja kaivaa oliivit kaapista. Ennen kuin hän ehtii tehdä mitään, kiedon käteni hänen ympärilleen ja halaan häntä pitkään.

”Kiitos”, kuiskaan aivan hiljaa. Elias puristaa minut tiukasti itseään vasten.

”Rakastan sua.”

”Mäkin rakastan sua. Ihan hirveästi.”

Hän puristaa lujempaa. Tässä minulla ei ole hätää.

Kyyneleet

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Mies on koetellut rajoja jo monesti. Nojaillut eteenpäin, tarjonnut Kajolle drinkkejä, antanut pitkiä katseita. Ei mitään, mikä satuttaisi. Pieniä, joskus suuriakin mustasukkaisuuden pistoja. Sen kaltaisista olemme puhuneet terapiassa paljon. Kajo on hyvännäköinen ja tyylikäs, hän kerää huomiota minne meneekin. Se on täysin luonnollista. Minun ei tarvitse hermostua joka kerta, kun joku lähestyy häntä.

Hänen työkaverinsa on kuitenkin eri asia. Mies on ollut läheinen hänen seurassaan, naurattanut, tehnyt itseään tykö. Kertaakaan mies ei kuitenkaan ole koskettanut Kajoa. Se raja on nyt ylittymässä, kun mies nojaa baaritiskiä vasten ja tuijottelee Kajoa niin kiinteästi, että minussa kipinöi.

Olen puhunut miehestä terapeutilleni. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli se, miksi koen juuri tämän miehen suuremmaksi uhaksi kuin muut. Olen saanut vuosien varrella mustasukkaisuuteni kasaan, tiedän, että Kajo rakastaa minua. Siitä ei ole epäilystäkään. Silti hänen työkaverinsa, mies, joka näyttää siltä, mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta ”mies”, tuntuu piikiltä ihossani.

Niin. Kenties se on juuri siinä. Hän näyttää miehekkäältä. Tumma, siistitty tukka, pienellä nutturalla. Jykevät kasvot ja trimmattu parta. Voimakkaat, treenatut kädet ja kookas vartalo. Tuollaisista miehistä pitävät kaikki sukupuoleen katsomatta.

En vihaa sitä, miltä näytän, en ole koskaan vihannut. Tiedostan silti, miten kapealta ja huonovointiselta näytän tuon miehen rinnalla. Mutta ei se ole pelkästään sitä, että olen nykyiselläni niin pieni, se on myös sitä, että tuo mies näkee Kajon lähes joka päivä. Hän on ilmiselvästi ihastunut. Ei minua haittaa enää, jos satunnaiset ihmiset iskevät silmänsä häneen baarissa. Mutta tuo mies on saanut tietää, miten uskomaton ja säkenöivä persoona veljeni on. Tietysti hän kuvittelee Kajon olevan vapaa. Ei Kajo voi vain mennä ja kertoa, että hän on ikuisesti minun.

Miehen eleistä näkee kauas, että hän on kiinnostunut Kajosta. Kenties jopa ihastunut. Katsellut häntä pitkään, kenties haaveillut omiaan. Minussa kihisee, kun ajattelen toista miestä haaveilemassa siitä, mitä hän Kajolle tekisi. Hetken näen pelkkää punaista, kun ajattelen vahvan miehen kädet Kajon kapealle vyötärölle. Kenties hän on ajatellut mielessään, kuinka Kajo henkäilisi ja ja kutsuisi häntä daddykseen.

Ilta, sinulla on todella kivulias mielikuvitus. Satutat itseäsi tuollaisella.

Terapeutti sanoo minulle siitä usein. Kuvittelen liikaa asioita, jotka ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta ja sivallan niillä itseäni. Ei ole syytä paniikkiin, lietson itseni siihen monesti täysin itse. Vedän syvään henkeä. Kun seuraavan kerran käännän katseeni Kajoon ja mieheen, miehen käsi on Kajon vyötäisillä. Silmissä sumenee. Päässä suhisee. Mitä?

Mies painautuu vasten Kajoa käsi tämän vyötäisillä. Toinen käsi tapailee Kajon poskea. Näen kauas, miten jäykkänä Kajo seisoo, hän on täysin lamaantunut. Tiedän, ettei Kajo pysty torjumaan tuttua ihmistä, hän ei ole vielä riittävän terve sellaiseen. Päässäni suhisee. Voisin antaa kaiken tapahtua. Kajo panisi miestä kiltteyttään. Näen, kuinka jäykkä ja ahdistunut pikkuveljeni on. Hän ei näytä koskaan tuolta, kun silitän hänen poskeaan ja vedän hänet minua vasten.

Toimin ennen kuin ehdin ajatella, mitä toimintani oikeastaan voisi saada aikaan. Sillä ei ole mitään merkitystä. Kajo ei tahdo tätä. Hän ei osaa puolustautua. Ja minä olen sittenkin vielä liian mustasukkainen.

”Hei, mitä vittua täällä tapahtuu?”

Tiedostan, että Kajo saa kuulla tästä vielä. Voin kuvitella, millaisena minua pidetään hänen työpaikallaan tämän jälkeen. Päässäni suhisee. Ohimoita tykyttää. Minun pieni pikkuveljeni. Älä koske häneen.

Mies irrottaa otteensa Kajosta, Kajo kääntää katseensa minuun kuin satutettu peura. Näen, kuinka hän haluaisi juosta syliini, mutta hillitsee itsensä viime hetkellä.

”Siis, mitä sä teet?”

”Hei mikä sun ongelma on? Ootko sä se Kajon veli?”

”Joo, olen Kajon veli ja arvostaisin, jos jättäisit mun veljeni rauhaan.”

”Mikä holhoaja sä sun aikuiselle veljelles olet?”

Näen, kuinka vaikeaksi tilanne käy Kajolle. Hänen huulensa värisee.

”Kajo, onko kaikki ok?”

”O-on, ei mitään hätää, Ilta.”

”Ei ole. Nään kauas, että ei ole. Hei sä, tuutko vähän tonne.”

”Mikä vittu sun ongelmas on? Tässä ei kirjaimellisesti ole tapahtumassa mitään hämärää. Voitko nyt ystävällisesti mennä ja antaa meidän jatkaa?”

”Mä en ole menossa mihinkään. Tää ei ole okei.”

”Mitä sä nyt selität, mikä tää ongelma tässä on?”

”I-Ilta, ei sun tarvitse –”

”Tässä ei ole mitään ongelmaa. Voitko nyt hyvä mies jättää sun veljen rauhaan? Tapaatko sä päättää kaikesta muustakin Kajon puolesta?”

”Tuutko tonne niin puhutaan.”

”Ja tässäkö ei voida?”

”No vittu okei. Tiedätkö sä, miten perseestä veljenä on todistaa tätä samaa joka kerta? Kajo ei pysty sanomaan ei. Se ei ikinä, koskaan pysty sanomaan ei. Mä oon nähnyt niin liian monta äijää, jotka satuttaa sitä. Antakaa sen olla, se ei osaa puolustaa itseään, siksi oon vitun hullu veli roikkumassa sen perässä ja vahtimassa sitä.”

Miehen otsa on kurtussa. Hän on vanhempi kuin minä näin läheltä katsottuna. Ehkä kolmekymmentäviisi. Perheenperustamis-iässä. Mitä hän oikein haluaa Kajosta?

”Siis, eikö Kajo ole puhunut musta? En mä oo mikään limanen baariäijä, vaikka siltä näyttäisin.”

”En mä siis sitä, kyllä mä sut tiiän. Moi vaan ja anteeks tällanen sisääntulo, mutta ihan oikeasti, Kajo ei ole ok.”

”Sä puhut kuin omistaisit sen. Tää on nyt vitun outoa. Kajo? Kajo, mitä tää nyt on? Voitko puhua sun hämärälle veljelle, että mä en oo mikään ahdistelija? Tää ei ole nyt sellainen juttu.”

Kun käännymme molemmat Kajon puoleen, erotan kasvojen nykimisestä, että paniikkikohtaus on jo alkanut.

”Kajo.”

Kajo painautuu aivan kiinni minuun. Tunnen nyyhkäykset ja vavahdukset ja pitelen häntä kuin olisimme kahden kotona. Kunpa voisin vain sanoa miehelle, että Kajo on minun, sinä sörkit minun miestäni. Sen sijaan tyydyn kontrolloivan isoveljen rooliin ja hyssyttelen rakastani siinä miehen tuijottamassa tätä kummallista näytelmää.

Itkevä Kajo on minun heikoin kohtani. Tahtoisin suukotella häntä joka paikkaan, mutta hillitsen itseni ja vain silitän hänen selkäänsä.

”Ilta… Ilta…”

”Ei hätää. Kaikki on hyvin. Mitään pahaa ei tapahtunut.”

”Iltaaa…”

Kajo kokoaa itsensä häikäisevän nopeasti. Miten paljon rakas veljeni onkaan kehittynyt. Hän pyyhkii kyyneliä kauniilta kasvoiltaan ja kääntyy mieheen päin.

”Mikä sulle tuli?”

”K-kaikki okei, anteeksi.”

”Siis mitä tässä nyt tapahtui? Ja voitko sä nyt oikeasti mennä pois?”

Mies katsoo suoraan minuun. Haaste. Nostan leukaani. Käteni jännittyvät. Onko tämä haaste? Tämä mies ei tiedä mitään. Vain Kajon vuoksi hillitsen itseni enkä tartu miestä saman tien kauluksista.

”Mä ihan tosi luulin, että meillä oli juttu menossa”, mies sanoo kääntäen itsensä niin, että hänen vahva ruumiinsa jättää minut syrjään. Hän koskettaa jälleen Kajoa. Näen punaista. Nyt vittu irti. Irti irti IRTI.

”Se hetki siellä risteilyllä silloin, siis mä luulin… että…”

Hetki risteilyllä. Hetki risteilyllä?

”Mikä? Siis anteeksi mikä vittu?”

”Mikä sua ihan oikeasti vaivaa, toi ei ole ihan tervettä enää.”

”Mikä VITUN hetki risteilyllä!”

En pysty enää pidättelemään itseäni, lyön molemmat nyrkkini pöytään. Ei tunnu tarpeeksi, lyön uudestaan niin, että rystysistä vuotaa verta. Kajo alkaa uudelleen itkeä.

”Vitun saatanan vittu!” Suljen hetkeksi silmäni, voin jo hyvin kuvitella, mitä risteilyllä on tapahtunut. Siitä on jo yli puoli vuotta. Olin iloinen, että Kajo meni sinne, se osoitti valtavaa itsenäistymistä ja viihtymistä muidenkin seurassa. Ja nyt. Ei jumalauta. Ei saatana. Lyön pöytää vielä kerran niin, että juomat läikkyvät pöydille. Kajo yrittää tulla lähelleni, mutta kaikki minussa on liian arkaa ja vaarallista, että päästäisin.

”Pysty kaukana mun veljestä. Okei? Älä vittu KOSKE mun veljeen enää ikinä”, sanon miehelle. Pysyttelen aivan lähellä häntä, niin lähellä, että tunnen hänen hengityksensä vasten kasvojani. Tärisen kauttaaltani, mutta katseeni on kova, annan sen polttaa häntä. Sitten käännyn kannoillani ja ravaan suoraan vessaan. 

Painan pääni suoraan lavuaariin ja annan kylmän veden valua niskaani. Minua ei haittaa sotkea. Minua ei kiinnosta vähääkään, että ihmiset näkevät. Jumalauta. Ei ei ei. Ei enää. Itkuni ei ole surua, se on jotakin suurempaa, olen raivoissani ja minuun sattuu, tunnen oloni eläimeksi, johon on isketty nuoli.

”Ilta… Ilta rakas…”

”Oletko sä ollut sen miehen kanssa?”

”Me suudeltiin.”

Suutelivat.

”Ja… ja se halus mun ottavan…”

Kajo painuu kaksin kerroin. Kaikki muut tajuavat lähteä miesten WC-tiloista.

”Otitko sä siltä suihin?”

Kajo on polvillaan likaisella lattialla ja itkee. Kumarrun.

”Rakas… otitko sä suihin siltä mieheltä?”

”Anteeksi anteeksi anteeksi… lyö mua rakas, lyö mua, anteeksi, mä olen niin pahoillani, mä en ansaitse elää… rakas en ansaitse elää. Haluan kuolla.”

Mietin miehen painamassa vahvalla kädellään rakkaani pään suurelle kyrvälleen. Kyyneleet eivät ole vuosiin kirvelleet näin. Istun likaiselle lattialle Kajon viereen, yritän koskea häntä, mutta hän räpiköi ja vääntelehtii.

”Anteeksi anteeksi…”

Tajuan, että jos en saa omaa reaktiotani laantumaan, Kajokaan ei koskaan rauhoitu. Joudun vetämään syvään henkeä. Kajo tärisee hallitsemattomasti.

”Äääää anteeksi rakas…”

Hän on pettänyt minua. Tuon miehen kanssa. Tuo mies on tuntenut hänen huulensa kalullaan. Hän on suudellut veljeä, jota rakastan enemmän kuin koko maailmaa. On kuin minua olisi ammuttu jokaiseen raajaan, en jaksa nostaa itseäni, en pysty.

Silti tartun Kajoa harteista, otan hänet syliin ja hyssyttelen. Suukotan hänen päätään. Hän näyttää itkiessään pieneltä lapselta. Silitän poskea ja suutelen nenänpäätä. Sivuutan sen, että koko ruumiini huutaa kipuaan.

”Kulta. Mitä tapahtui? Kerro mulle.”

”Mä… mä olin tosi humalassa. Anteeks.”

”Ssh, ei hätää. Kerro vain ihan rauhassa. Isoveli on tässä.” Suukotan häntä uudelleen nenänpäähän. ”En jätä sua. Olen tässä.”

Tiedän, mitä hänelle pitää sanoa, että hän rauhoittuu. Sattuu. Sattuu niin paljon.

”Se eristi mut muista ja me… ja me juotiin paljon. En laskenut yhtään. Ja sitten yhtäkkiä oltiin sen hotellihuoneessa ja se… Se oli mun vika. En kieltäytynyt. Ei se ollut raiskaus.”

”Sanoitko sä sille ei? Rakas, ei ole hätää. En suutu. Sano vaan rehellisesti.”

”E-… Anteeksi.”

”Ei hätää.” Sattuu.

”En sanonut. Tai… siis. En muista. En kai. Se suuteli mua jo siellä baarin puolella ja mä lamaannuin tosi pahasti ja olin ihan sekaisin ja ajattelin vaan että ei ei en halua ei tätä, mutta sä tiedät mut ja…”

Eli tilanne on ollut se tavallisin. Silti koko kehoni on kuin se oltaisiin hakattu. Silittelen Kajoa, vaikka oikeasti minä tahtoisin olla se, joka käpertyy huutoitkemään hänen syliinsä. Haluan hajota, tunnen koko kehossani, etten jaksa enää kauaa. Mutta minä jaksaisin. Koska rakkauteni häneen on suurempi kuin tämä kipu.

”Rakas. Puhutaan tästä kotona. Kaikki on hyvin.”

”Mä olen yrittänyt kertoa. Ihan koko tämän ajan. Mä lupaan, että tää ei ollut mikään tietoinen päätös tai edes tilanne, jossa oisin täysin hallinnut itseäni. Se ei silti oikeuta mitään. Mä tiedän kyllä…”

”Rakastan sua.” Painan pääni ja itken. ”Rakastan sua…”

”Ilta… Sä olet mun kaikkeni. Olen torjunut ton miehen töissä, en ole antanut sille selvin päin ikinä vihreää valoa. Mä en… mä en enää mee noihin työjuttuihin.”

Me molemmat tiedämme, että ei se auta. Välttely ei ikinä auta. En minä epäile sitä, etteikö Kajo olisi pahoillaan tai etteikö tilanne olisi ollut ahdistava ja epämääräinen. En myöskään usko, että Kajoa kiinnostaa tämä mies vähääkään. Osaan kyllä tunnistaa tilanteen.

Ja silti minuun sattuu.

”Ilta…”

”Saanko hetken vain olla tässä?”

Valun hänen syliinsä. Kehoni on hervoton. Kajon kyyneleet putoilevat kasvoilleni kuin pisarat. Suljen silmäni. Annan kaiken lipua hetkeksi pois. Hengitän syvään.

Minä rakastan tätä miestä. Se ylittää kaiken. Silti minuun saa sattua. Silitän omaa olkaani, annan kyynelten putoilla.