maanantai 28. syyskuuta 2020
Aurinko
sunnuntai 27. syyskuuta 2020
Pitkä yö
maanantai 21. syyskuuta 2020
Rajat
lauantai 19. syyskuuta 2020
Utopia
torstai 17. syyskuuta 2020
Kuunsilta: epilogi
Epilogi: Kunnes tapaamme
Päivänä, jona hyvästelin hänet, kuu loisti erityisen kirkkaana. Minä kerroin hänelle maailmasta, jonka olin saanut. Tähdenhohtoisista käytävistä ja illoista kaupungin eri laidoilla. Sairaanhoidosta, kyynelistä ja menetyksistä. Uusista löydöistä. Nurmikiven voimista ja teknologian kehityksestä. Hän kuunteli hiljaa, nyökytteli välillä. Tapa, jonka hän oppi meiltä ihmisiltä. Kenties hän kantaisi sitä oman ikuisuutensa loppuun, nyökyttelisi vielä omiensa luona.
Hän kertoi minulle todellisuudesta, jonka hän kohtasi. Vihaisina leimuavista galakseista ja lempeistä tuulista. Virtauksista, jotka miltei veivät mukanaan. Hän kertoi, kuinka oli löytänyt omansa, hengittänyt todellisuutta heidän kanssaan ja iloinnut. Minä hymyilin hänen tarinoilleen, ymmärsin jälleen vähän enemmän ja silti vähemmän kuin koskaan. Katsoin omaa pienuuttani hänen suurina hehkuvista silmistään.
Me kerroimme yhdessä oman tarinamme. Kertomuksen tytöstä ja muukalaisesta. Nimettömistä, jotka löysivät toisensa saman kuun alla. Kätemme koskettivat jälleen, ja minusta tuntui kuin kaikki aika välillämme olisi kaikonnut. Silloin minä ymmärsin, ettei etäisyydellä ollut merkitystä sellaisille, jotka olivat kerran katselleet samaa taivasta ja kuunnelleet puitten laulua. Me löytäisimme toisemme uudelleen ja uudelleen.
Kun tiesin hänen lähtevän, piirsin ringin hänen otsaansa aivan kuten hän teki minulle silloin, kun olin vielä taimi siitä, mitä olin hyvästiemme hetkellä. Vihdoin tiesin eleen merkityksen. Hän hymyili minulle. Minä kerroin hänelle pitäväni katseeni taivaalla. Katselisin niin kauan, että näkisin hänet jälleen kuunsiltana maailmojemme välillä.
Päästin irti hänen kädestään ja tiesin, että meillä olisi paljon kerrottavaa toisillemme, kun tapaisimme taas.
Kuunsilta: luku 32
Luku 32: Kotona
Vuosi myöhemmin
Kuljen ihmisjoukon keskellä työntäen kärryä täynnä lämmintä keittoa ja leipiä. Ihmiset ovat jo oppineet muodostamaan selkeitä jonoja. Nälkäiset silmät eivät enää ahmi kaikkea ennen suuta. Minä tuskin maltan omaa nälkääni katsellessani, kuinka ruoka kulkee onnellisena hymyileviin suihin.
Valtiaat eivät tulleet tänään mukaan ja Remington on vyötäisiään myöten hukkunut töihinsä. Työryhmä on lähempänä jotakin Igranin äänialtojen kaltaista kuin koskaan. Ihmiskunta on tullut viimein siihen pisteeseen, että mahdollisuus tutkimusten laajentamisesta kraaterin toiselle puolelle on mahdollinen. Igran oli aina oikeassa. Me osaamme itsekin. Kenties hän näki tulevan kehityksemme jo ennalta. Hän ei ole täällä, joten en voi kysyä. Igranin lähdöstä on kulunut vuosi ja kolmetoista päivää. Hänen käsityksensä hyvästien jättämisestä on sama kuin minullakin. Silloin, kun hän poistui Tornista, aika olisi ollut väärä. Siksi minä katselen paljon taivaalle, odotan ystäväni siluettia ilmestyväksi.
Ihmiset ovat tänään hiljaisempia kuin yleensä. En ole joka päivä mukana jakamassa ruokaa. Joskus käyn toisilla alueilla antamassa keskusteluapua ja viemällä muita elintarvikkeita niitä tarvitseville. Askeleet ovat hitaita, tuskaisen hitaita, mutta me otamme ne yhdessä. Kaikki meistä.
”Elara! Sinäkö siellä, tyttöseni?” Lempeä ääni. Käännyn ja erotan Magdan hymyileväiset, uurteiset kasvot.
”Magda, hei!” Heilutan vanhalle naiselle kättäni. Emme ole ehtineet keskustella pitkään aikaan. Hän viettää suurimman osan ajastaan keskuksessa, enkä ole käynyt siellä kuukausiin. Torni elättää minut nyt, niin väärältä kuin se joskus tuntuukin. Joinakin öinä en saa unta, koska minusta tuntuu, että minä sain kaiken ja jätin edellisen elämäni mätänemään taustalle. Sitten minä muistan, että käyn täällä edelleen lähes päivittäin. Kohtaan ihmisiä, puhun heille, sidon heidän haavojaan. Minulla on yhä kraaterin toisella puolella säästämäni liuos tallessa. Olen opettanut Tornissa sen valmistusta.
Narnia on yhä olemassa. Minun rakas koloni seinässä. Joskus, kun Tornin säihke käy liian kirkkaaksi silmilleni eikä taivaskaan voi minua auttaa, minä käperryn vanhalle, elämänhajuiselle patjalleni ja nukun yöni sikeämmin kuin koskaan. Kaiken muiden minulle tervetuliaislahjaksi jakaman olen pitänyt tallessa. Osan olen antanut eteenpäin niille, joiden polvet ovat auki ja silmät vielä ihmeestä tietämättömät.
”Voi, Elara, me emme olekaan ehtineet keskustella pitkään aikaan”, Magda tokaisee. ”Kuinka sinä voit? Onko Torni pitänyt sinusta hyvää huolta?”
Nyökkään ja virnistän.
”Minä voin erinomaisesti, kiitos kysymästä. Nykyinen elämäni pitää minut eri tavalla kiireisenä.”
”Silti sinä käyt aina täällä. Olen kuullut sinusta paljon hyvää keskuksella.”
”Toki minä käyn, tämä alue on kaikesta huolimatta minulle koti.”
Magda siristää silmiään. Kenties nainen muistaa yhä, mitä sanoin hänelle kodista palatessani kraaterin toiselta puolelta. Magda lusikoi mausteista keittoa suuhunsa ja hymyilee minulle.
”Niin, tässä maailmassa on pelkkiä mahdollisuuksia sellaiselle, jonka silmät ovat niin auki kuin sinun”, Magda sanoo. ”Minun pitää palata pikimmiten keskukselle. Tulehan käymään taas joskus. Haluan keskustella kanssasi pitempään.”
”Oi, minä tulen”, hymähdän. ”Voin tuoda mukanani jotakin kierrätettävää.”
Tornin yltäkylläisyydessä ylimääräistä riittää. Näkemykseni maailmasta on kaukana siitä, mitä Torni on, mutta minun sydämeni ei ole enää ennakkoluuloista raskas. Tämä maailma ansaitsee uuden mahdollisuuden. En enää sulje kättäni nyrkkiin sen edessä.
”Elara!” Hätkähdän. Magda on jo mennyt, puhuja on mies, jonka äänen tunnistaisin missä vain.
”Hei, Remington. Mikä sinut tänne ajaa?”
”Halusin vain nähdä, kuinka sinulla sujuu.”
Hymähdän. Miehen kasvot ovat eläväisemmät kuin se kivinen kuvajainen, jota katselin koko seikkailumme ajan. Hänen kävelynsä on paikoitellen yhä vaikeaa haavoittumisen jäljiltä, mutta hän peittää sen hyvin. Sanon hänelle usein, ettei hänen tarvitsisi. Ei ole heikkoutta olla satutettu.
”Medeina on luvannut tehdä kaikille kakkua”, Remington hymähtää, ”hänen keksintönsä käyvät toinen toistaan mielenkiintoisemmiksi. Hän on saanut päähänsä tarjoilla sinistä kakkuaan näillä kierroksilla. Mitä siihen sanot?”
Nauru pakenee huuliltani.
”Minusta se on hyvä idea.”
”Sinä olet maistanut hänen edellisiä luomuksiaan. Se ei ole hyvä idea, ei laisinkaan.”
”Hän tekee parhaansa.” Hymähdän. ”Kuinka tutkimukset edistyvät?”
Remingtonin silmissä alkaa kiiltää. Kysymystä seuraa pitkä, tarkoin artikuloitu vastaus tutkimusten tilasta. Remington ei ole vieläkään oppinut, etten minä ymmärrä tieteellisiä termejä. Silti hänen riemunsa kuunteleminen saa sydämeni hymyilemään. Tämän miehen ilo on minun iloni. Kun Remington lopettaa, hän vie kätensä harteilleni. Nojaan hetken häneen kuten nojaisin vanhempiini ja siskooni, jos he olisivat yhä täällä.
Mutta Remington on minulle muutakin. Hän ja valtiaat. He eivät ole korvike sille perheelle, jota en saanut. He ovat oma ulottuvuutensa, oma värikkäiden galaksien kirjo elämäni taivaalla. Minun sydämessäni on heille jokaiselle eri väristä rakkautta.
”Tuletko sinä tänään kotiin?” Remington kysyy.
Pudistan päätäni.
”Tänään minun tarvitsee saada viettää hetki yksinäni.”
”Menetkö sinä Narniaan?”
”Menen. Yhdeksi yöksi vain. Pyydä Medeinaa jättämään minullekin pala sinistä kakkua.”
Remington hymyilee vinosti.
”Toki, toki, jos siinä on mitään syömisen aihetta.”
”Niin, ja kerro Tornin kirjastonhoitajalle, että minä toivoisin saavani enemmän tietoa siitä, mitä ’Narnia’ varsinaisesti tarkoittaa. En ole vieläkään saanut täysin tietää, mitä menneet elämät sillä tarkoittivat.”
”Minä sanon. He ovat varmasti tehneet työtä sen selvittämiseksi.”
Remington vetää minut lähelleen, pitelee minua kuin jotakuta, joka on syntynyt samasta tähdestä, yhteisestä ajatuksesta. Sellaisena minä hyväksyn hänet minua vasten. Minä näytin hänelle vuoret ja taivaan. Olemme käyneet korkealla monta kertaa yhdessä. Joka kerralla me ymmärrämme kaikesta yhä vain vähemmän, ja se on kauneinta, mitä on. Olemme vain pieniä ihmisiä, hetkeksi tähän maailmaan piirrettyjä.
Kuljen yksin kohti Narniaa, mutta jo suuaukolla tiedän, että siellä on jo joku. Kuu piirtää varjoja seinille. Varjolla on sarvet ja pitkät raajat. Minä hymyilen. Olen odottanut hiljaa sydämessäni, ja nyt hän on luonani.
Kuunsilta: luku 31
Luku 31: Kultasäikeinen polku
Igranin lähdön jälkeen Tornissa kuhisee jonkin aikaa. Minulta kysytään jälleen kasapäin kysymyksiä, joista puoliinkaan en osaa vastata. Valtiaista vain Khadija uskoo, että minulla on jotakin tekemistä sen kanssa, että Igran lähti. Vastaan joka kerta, etten minä omista toista elävää olentoa. Ei ollut mitään tehtävää. Jos Igran tahtoi lähteä Tornista, ei minulla ollut mitään oikeutta häntä estää. Nämä ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sitä. Heille Igran on kuin aoliitti, jokin, joka on luonnossa heitä varten. Ja näiden ihmisten keskelle olen aikonut tehdä kotini.
Ajatus on alkanut jo hymyilyttää minua. Vietän kolme yötä Tornissa ja teen päivät raportteja sekä keskustelen valtiaiden kanssa. Matkan yksityiskohdat pitävät vielä meistä jokaista öisin valveilla. Igranista kyselemistä ei koskaan kokonaan lopeteta. Kärkevimmät kyselijät ovat ne tutkijat, jotka paikkaavat Remingtonia hänen ollessaan sairaalassa. Istun valtiaitten seurassa suuressa salissa, kun ydintutkimusryhmä saapuu jälleen paikalle utelemaan yhteyksistäni muukalaiseen.
”Jos ette ymmärrä, miksi hänen sitomisensa meidän maailmaan tällaisten tarkoitusperien vuoksi on paitsi epäeettistä, myös epäinhimillistä, minun on turha sitä teille selittää”, sanon kimpaantuessani ympärilläni hyöriviin miehiin.
Medeina tirskahtaa. Hänellä on kaikki oikeus tehdä niin, tämä on hänen salinsa. Yksi mies kurtistaa kulmiaan.
”Arvon valtiaat, saanko antaa ystävän neuvon?” mies kysyy. Hän on Remingtonia vanhempi, selvästikin tutkijoista se, joka pyrkii Remingtonin saappaisiin. Kunpa isäni olisi täällä. Hän ei katselisi tällaista hetkeäkään. Kenties minussa on vielä rahtunen isäni tulta jäljellä.
Valtiaat vilkaisevat ensin toisiaan, sitten minua. Istun pöydän edessä kuin yksi heistä. Tutkijat näkevät pelkästään sen. He eivät näe yhteisiä kokemuksia, punaista maailmaa, joka leimuaa silmäluomiemme takana öisin, kun emme saa unta. He eivät kuulleet samoja huutoja.
Khadija nyökkää tutkijoille.
”Älkää antako tämän tytön ohjailla teitä”, tutkija sanoo katsomatta minuun. Olen ulkoistettu. Joku, josta puhutaan kuin hän ei olisi paikalla lainkaan.
”Hän ei ole alan ammattilainen. Hän sattui vain löytämään muukalaisen.”
Valtiaat pysyvät hiljaa. Tiedän, että vähintään Medeina kohottaisi ääntään puolustaakseen minua. Normaalisti en pysyisi hiljaa omista oikeuksistani, mutta tämä ei ole minun tilani.
Khadija kohottaa leukaansa ja siristää silmiään. Hetken kuvittelen, että hän alkaa nauraa ja myötäillä tutkijaa.
”Seuraavasta vastaavasta kommentista sinä olet ulkona”, Khadija sanoo ja heilauttaa rannettaan vihjeeksi poistua. ”Pidä varasi. Elarasta on ollut meille korvaamaton apu. Jokainen, joka on hänen läsnäoloaan vastaan, voi saman tien poistua.”
”Teillä ei ole varaa menettää tutkijoita nyt, kun Remingtonin tilasta ei ole takeita.” Hymy miehen kasvoilla on lähes ivallinen. Minua puistattaa. ”Vaatii melkoisia resursseja kouluttaa ammattitasoisia tiedemiehiä ja mekaanikkoja.”
Remington on moniosaajana ollut Tornille korvaamaton. Minä ymmärrän sen nyt. Mutta todellisuus ei kysy sellaista. Me kaikki päädymme osaksi avaruutta. Silti huomaan sydäntäni kivistävän, kun ajattelen näitä saleja ilman Remingtonia.
”Me olemme oppineet arvostamaan myös toisenlaisia asioita”, sanoo Valor, joka tulee aivan lähelleni ja vie kätensä harteilleni. Yhtäkkiä he ovat kaikki siinä, tukemassa, välittämässä. Koko kehooni sattuu, taistelen kyyneliä vastaan.
”Elaran toveruus on ollut meille äärimmäisen kallisarvoista”, Medeina kertoo.
”Oliko kenelläkään vielä jotakin sanomista aiheeseen?” Khadija kysyy.
”Ei, arvon valtiaat”, tutkija sanoo ja he kaikki poistuvat yhdessä paikalta.
Jään katsomaan valtiaita kuin vieraita olentoja. Tällaisina en ole nähnyt heitä vielä koskaan. Heidän katseissaan ei ole suoranaista lempeyttä, mutta välitys huokuu heistä kuin aalto. Olen turvassa nyt. Tuijotan heitä kykenemättä kunnolla edes kiittämään.
”Minä… Minä en tiedä, mitä sanoa.”
”Tutkijat ovat käyneet koppaviksi nyt, kun Remingtonin tila on epävakaa”, Khadija tuhahtaa. Valor ja Medeina hänen vierellään ovat täysin hiljaa. Remingtonista puhuminen on valonarkaa heidän kuultensa.
”Heidän ei kannata arvostella sinua meidän läheisyydessämme. Sinun läsnäolosi on tehnyt meille enemmän hyvää kuin heidän tieteelliset saavutuksensa koskaan”, Khadija murahtaa. Tuntuu kuumeunelta kuulla sellaisia sanoja hänen suustaan.
”Minä arvostan tätä”, sanon. ”Uskon, että heidän saavutuksissaan ei ole mitään vikaa, asenteissaan vain.”
Valtiaat pudistelevat päitään. Minua tuskin kuulusteltaisiin enempää enää tänään. Otan kolmannen omenan hopeavadilta ja rouskaisen sen kyljestä palasen. Olen oppinut syömään maltillisesti, jotta vähäiseen ravintoon tottunut kehoni ei petä minua. Joka kerta, kun valtiaat kutsuvat minut pöytänsä ääreen, tunnen suunnatonta kiitollisuutta. Ruoka ja lämpö eivät ole minulle itsestäänselvyys.
”Itse asiassa, Elara”, sanoo Medeina, joka ei ole puhutellut minua suoraan pitkään aikaan. Kenties hän ei ole uskaltanut tehdä niin. ”Me olemme yhdessä ajatelleet erästä seikkaa. Meillä on sinulle ehdotus.”
Valor hymyilee minulle tavalla, jonka pitäisi merkitä jotakin. Lasken omenan lautaselleni.
”Tahtoisitko sinä olla täällä meidän kanssamme?”
Räpyttelen silmiäni. Muistelen Remingtonin kauan sitten tekemää tarjousta.
”Tiedämme, että Remington on halunnut sinut tänne jo pitkään”, Valor sanoo kuin näkisi mieleeni. ”Me kuitenkin tiedämme, ettet sinä haluaisi jäädä pyörimään toimettomana saleihimme. Me voisimme tarjota sinulle työtä.”
Työtä? Sitä minä en ollut ajatellut. Olen jo päättänyt jäädä tänne asumaan, kuten Igranille kerroin, mutta työ ei ole tullut mieleeni. Mitä sellaista he haluavat minulta, mitä heillä ei jo ole? Ihmiset, jotka nukkuvat satiinilakanoissaan ja pukevat silkkiä ja helmiä.
”Minä jäin ajattelemaan sitä, mitä sanoit tämän maailman tilasta”, Valor sanoo. ”On totta, että emme voi vaikuttaa kaikkeen. Meidän puolellamme on kuitenkin paljon sellaista, joka kaipaa korjausta. Me ajattelimme, että sinä voisit toimia siltana meidän välillämme. Tornin alueen ja reunalla kasvaneitten.”
”Se… Se olisi uskomatonta”, hengähdän. ”Mutta odotahan… Mikä se sellainen toimenkuva oikein on?”
”Me emme tarkoin vielä tiedä”, Medeina virnistää, ”mutta kyllä me sen keksimme. Sinä saat auttaa meitä. Meidän tulee kartoittaa kaikki sellainen, josta Tornin tulee olla tietoinen.”
Tähtien nimissä, se tulisi olemaan hirvittävä urakka. Köyhyys ja keskukset, paiseitaan piilottelevat solaarisen säteilyn uhrit ja kolmosiaan elättävät perheenäidit. Maailma pursuaa kaikkea sellaista, jolta Torni on tähän asti kääntänyt selkänsä.
”Minä otan työn vastaan”, sanon hymyillen. He ovat oikeassa, he tarvitsevat jonkun, joka näyttää kädestä pitäen. ”Mutta minä en voi edustaa kaikkia. Meistä ihmisistä jokainen on yksilö, joka ansaitsee tulla kohdatuksi omana itsenään.”
”Toki”, Khadija sanoo tavallista hiljempaa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että hän ei kuuntele.
”Meidän tulee lähestyä tilannetta sekä ilmiöitten että ihmisten kannalta.”
Hiljaisia nyökkäyksiä. Joskus minusta tuntuu, että olen nähnyt enemmän elämää kuin valtiaat yhteensä.
”Me katsomme tilannetta yhdessä. Ja Elara…” Medeina pitää pitkän tauon. ”Älä huolehdi kraaterin toisesta puolesta ja solaarisesta säteilystä. Meidän työryhmämme tekevät jatkuvasti töitä kaiken sen eteen. Igranin menetys oli iso isku, mutta me tiesimme sen tulevan.”
On minun vuoroni vain nyökätä. Igran lentää tuolla jossakin, kenties tutkii ääniaalloillaan, missä häntä odottaisi paikka, jota hän saisi kutsua kodiksi. Meidän planeettamme se ei olisi, mutta se ei ole keneltäkään pois. Igran palaisi vielä sanomaan minulle näkemiin, lupaukseksi siitä, että vielä joskus nauraisimme yhdessä.
Joku saapuu saliin ryminällä. Hätkähdän ja käännän katseeni salin sisäänkäynnille. Tornin palvelusväki kulkee usein hopeaan ja platinaan sonnustautuneena, siitä tunnistan tulijan heihin kuuluvaksi.
”Tärkeitä uutisia valtiaille!” tulija ilmoittaa. ”Remington elää! Hän selviää!”
Minä nousen ylös tuolistani ennen valtiaita. Etiketti ja säännöt unohtuvat, kun sanat iskostuvat tajuntaani. Mies on elossa. En tiennyt ajatelleeni asiaa niin kovin ennen kuin kyyneleet kastelevat poskeni. Valtiaat tuijottavat minua pitkään helpotuksen koko kirjo kasvoillaan. Lopulta me kaikki halaamme toisiamme. Retkikuntamme pysyisi kasassa. Pieni, saman kuun alla kasvanut perhe.
*
Valtiaat haluavat aina kaiken lähelleen, joten sairaalarakennus löytyy aivan Tornin liepeiltä. Terveydenhuollon ammattilaisia asuu myös itse Tornissa. Mitä tahansa äärimmäisen mukavuuden ylläpitämiseksi. Olen lukenut kerran isäni vanhoista kirjoista, että entisaikojen sairaalat olivat kauttaaltaan valkoisia. Ajatus pistelee ihon alla yhtä paljon kuin muisto punaisesta kraaterin toisesta puolesta.
Sairaalan käytävä on helakan persikanvaaleanpunainen. Koristeita on käytännöllisistä syistä vähemmän kuin muualla, mutta täältäkin löytyy omat kuvionsa. Seinille on maalattu erilaisia kukkia valkoisilla koukeroilla. En tunnista kukista ainuttakaan, mutta ne tekevät tehtävänsä, sillä huomaan hymyileväni niille.
Minut ohjataan käytävän viimeiseen huoneeseen. Entisaikojen ihmiset ovat antaneet meille paljon osaamistaan, me kuljemme heidän tekemillään poluilla, mutta en usko, että heidänkään sairaalansa tuoksuivat elämältä. Kuoleva, kituva haju levähtää kasvoilleni heti ovelta. En anna sen estellä minua.
Remington pyysi minua ensimmäisenä. Sitten vasta valtiaita. Leikin, että se ei tunnu minussa joltakin. En osaa tarkalleen kertoa, surettaako vai riemastuttaako se minua. Minua ei yhtä kaikki enää kuvota olla miehen lähellä. Kenties se on parasta, mihin pystyn hänen suhteensa. Remington makaa pehmeän vaaleanpunaisella sairaalasängyllä. Hänen poskensa ovat lommoilla ja silmänsä kiinni. Sähkönsininen katse avautuu oitis, kun minä tulen huoneeseen.
Vedän tuolin Remingtonin sängyn vierelle. Mies kääntää raukeasti päätään minuun päin. Hänen silmänsä ovat täällä kuin kaksi kirkasta avaruutta keskellä vaaleanpunaista maailmaa. Remingtonin käsi nousee peiton alta, sekin on käynyt heikommaksi kuin aiemmin. Vapisten se hapuilee omaani. Tartun siihen ajattelematta mitään.
”Minä olen päättänyt jäädä Torniin”, kerron miehelle. ”Valtiaat tarjoavat minulle töitä. Me lähdemme yhdessä tutkimaan niitä rakenteellisia ongelmia, joita maailmassamme on.”
”Miten… naiivia.”
”Anteeksi kuinka?”
”Tietenkin valtiaat… keksisivät jotakin niin naiivia. Sinä ja sinun iänikuiset kauniit ajatuksesi. Olet upeinta, mitä tässä maailmassa on.” Miehen sanat tuntuvat teräviltä, mutta ne sanotaan aidolla, rehellisellä äänellä.
”Ei ole naiivia tiedostaa ongelmia.”
”Ei, ei, en minä sitä. Sinä vain olet… Ah. En minä taida osata puhua sinulle enää. Olen viettänyt niin kauan aikaa täällä.”
Silitän miehen kättä. Hän on väärässä. Kyllä minä ymmärrän, mitä hän sanoo. Hän ajattelee, että olen liian nuori ja kuvittelen voivani parantaa kaiken. Minä en vaivaudu korjaamaan häntä, sillä hän saisi itse nähdä. On ihmisen pahin virhe kuvitella pystyvänsä kaikkeen. Me asetamme vain askelia kohti tulevaa. Pienen kultasäikeisen polun jollekulle muulle kävellä.
”Mutta en minä… En minä halua sinulle vain saarnata. Kiitos, kun tulit. Sinulla ei varmasti ole ollut yhtään ikävä seuraani, kun olen tällainen.”
Tuhahdan. Miehen itseriittoisuudella on tumma puolensa.
”Yllättyisitkö, jos sanoisin, että minulla on ollut kaipuu seuraasi?”
Remington hymyilee tavalla, joka on laimea versio hänen aiemmasta tavastaan hymyillä.
”Elara…” Nimeni kohdalla hänen ilmeensä vakavoituu. ”Saanko sanoa sinulle jotakin? Sinä et välttämättä halua kuulla sitä.”
Erotan äänessä silkkaa pelkoa. Hän puhui samalla tavalla, kun kuvitteli kuolevansa. Sanoissa on sama lopullisuus. Minä nyökkään. Olemme vihdoin yhdessä, koko pieni perheemme. Hän en voisi sanoa mitään, mikä ajaisi minut enää pois.
”Minä taidan rakastaa sinua. Odota. Älä vedä liian nopeita johtopäätöksiä. En tiedä, millä tavalla. En tiedä enää laisinkaan. Sinä olet saanut minut ajattelemaan ajatuksia. Sellaisia, joita en ole koskaan ajatellut. Minä haluan vain olla lähelläsi. Katsella maailmaa kuten sinä.”
Kyyneleet pyrkivät takaisin silmäkulmiini, koska syvällä sisimmässäni olen aina tiennyt tämän. Kuristava hellyys, joka lankeaa osakseni. En tiedä, miltä rakkauden kuuluu tuntua sydämessä. Minä rakastan Remingtonia ja Igrania, valtiaitakin. Isääni ja äitiäni. Siskoani, jonka verta minulla on käsissäni. En osaa vetää eroa heitä kohtaan tuntemani välille. Tarvitseeko minun? Eikö rakkauden kuulu ennen kaikkea olla vapaus eikä kahle?
Huomaan hymyileväni varovasti. Elämäni täällä on vasta alussa. Punaisen päälle maalattaisiin kauniita, kirkkaita kuvia. Elämän värisiä. Jatkan Remingtonin käden silittämistä. En anna hänen lipua pois.
”Sitten minä tahdon näyttää sinulle erään paikan”, sanon hiljaa, ”sellaisen, jossa maa ja taivas kohtaavat ja jossa kuu valvoo yötämme.”
Kuunsilta: luku 30
Luku 30: Kohti huomista
Punainen peittää minut kauttaaltaan, tuskin sallii minun hengittää. Seison korkealla vuorella, koko muu maailma on punaisen hehkun vallassa. Tuijotan lamaantuneena, kuinka mustuneet puut kurottavat kohti taivasta, kuinka ruoho surkastuu kuumuuden käydessä sietämättömäksi. Saatan miltei nähdä jokaisen pienen liikkeen puitten pinnalla. Kuumeista suhinaa. Maailma hukkuu.
Joku koskettaa olkaani. Hetken kuvittelen sen olevan Igran. Kaiken punaisuus hyppää silmille, mutta olento takanani on ihminen keskellä mielipuolista maisemaa. Hän ei ole vielä sulautunut punaiseen. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, niiden poikki juoksee punainen viiva. Maiseman tapa ottaa häntä omaseen. Pieni verinen kuvio. Silmät ovat suuret ja tyhjät. Ne kuuluvat minun sisarelleni. Kun ymmärrän, ketä katson, kavahdan taaksepäin ja huudan. Sisko kurottaa kättään minua kohti. Vien omat käteni suojakseni, mutta ne eivät auta, niissä on verta. Kaikki on punaista. Se ei lopu koskaan, ja sisko tulee lähemmäs.
Ei! Sinä olet kuollut! Remington ampui sinut. Remington, joka on nyt itse sairaalassa. Miksi maailma huutaa, miksi –
Herään patjalta omaan huutooni. Sydämeni hakkaa kuin pyrkisi ulos rinnastani. Haluaisin kertoa itselleni, että äskeinen oli pelkkää unta, että kaikki on hyvin. Mutta tiedän, että kaikki, minkä olen jättänyt taakseni, istuu yhä kanssani pimeässä. Unet eivät lähtisi hetkeen.
Kun joku huhuilee nimeäni ulkona, säpsähdän niin, että lyön kyynärpääni jääkaapin kulmaan. Tunnistan äänen oitis. Valor. Mitä valtias tekee tällä puolella maailmaa? Nousen ylös ja vedän suuren farkkutakin suojakseni. Täkäläisten kokoamassa tervetulopaketissa oli paljon vaatteita. Kuinka voisin koskaan kiittää heitä tarpeeksi?
Ryömin ulos, kohti valoa. Kaikki käy, kunhan se ei ole punaista.
”Hyvää huomenta, Elara! Olithan sinä kotona”, Valor tervehtii iloisesti. Joskus hänen puheensa muistuttaa laulua.
”Hyvää huomenta, arvon valtias. Mikä ajaa teidät tänne luokseni?”
”Elara pieni, oletko sinä unohtanut, ettei minua tarvitse teititellä? Me tunnemme toisemme. Olemme ystäviä.” Ilme kysyy, että olemmehan varmasti. Minä hymyilen valtiaalle.
”Anteeksi, se on niin helppo unohtaa nyt, kun olemme jälleen kotona.” Täällä asetelmat elävät omaa elämäänsä. Minä sulaudun niihin oitis. Olen kasvanut toissijaisena.
”Minun asiani koskee Igrania”, Valor sanoo. Tunnen, kuinka veri jäätyy suonissani. Unen kuumuudesta ei yhtäkkiä ole tietoakaan. ”Haluaisitko sinä tavata hänet vihdoin?”
Tunnen, kuinka tajunnassani keinahtaa. Tähdille kiitos.
”Elara? Oletko kunnossa?”
”Olen. Minä vain säikähdin, että hänelle on sattunut jotakin.”
”Igran voi hyvin. Hän on toipunut matkasta erinomaisesti ja ollut korvaamaton apu meidän tutkimuksillemme. Hän on auttanut paljon. Kuunsilta-työryhmä on saanut hänestä paljon irti.” Valor pitää pienen tauon ja hengähtää. ”Oi, mutta älä minulta siitä kysy, minä en juuri ymmärrä sellaisista asioista!”
Pudistan päätäni.
”En minäkään, vaikka isäni olikin Remingtonin työtoveri.” Tosiaan. Remington. Valorin ilme muuttuu heti, kun mainitsen miehen nimen.
”Hänen tilansa ei ole kohentunut hetkeäkään”, Valor sopertaa. ”En… Emme totta puhuen tiedä, mitä hänelle käy.”
Muistelen, miltä tuntui löytää Remington kaiken sen veren keskeltä. Oli kuin olisin löytänyt ruumiin enkä elävää ihmistä.
”Sairaalassa tehdään varmasti parhaansa. Me voimme vain odottaa vastauksia.”
”Minua ei ole koskaan pelottanut näin paljon. Medeina onnistuu piilottamaan sen ja Khadija välittää vain maallisesta omaisuudestaan, mutta minä… Minä en tiedä, kuinka elää tämän kaiken keskellä. En ole toipunut matkasta laisinkaan.”
Katson Valoria pitkään. Tällä kertaa hän on luopunut sarvikoristuksistaan ja korvannut ne kruunumaisella rakennelmalla, josta roikkuu valkoisia helmiä. Helmikoristukset jatkuvat myös kasvoilla. Kaiken kiiltävän alla mies näyttää kuitenkin surullisemmalta kuin koskaan, ja minusta hän on aina näyttänyt hyvin surulliselta.
”Minäkään en ole toipunut”, huokaan. Uni elää minussa vielä liian vahvana. Sen terävät reunat ja punaisena huutava todellisuus. ”Heräsin painajaisesta vain vähän ennen kuin sinä tulit. Ja kaikki täällä… Kaikki tuntuu kaiuttavan pelkojani.”
”Olen uskomattoman pahoillani menetyksestäsi. Todella olen.”
”Kiitos.” Nielaisen. ”Minä… Mitä sinä olit sanomassa?”
”Että elämä ei ole palannut uomiinsa. En tiedä, miksi odotin sellaista. Kuvittelin Remingtonin parantuvan niin vain ja kaiken sujuvan hyvin. Mutta minä en näe unia laisinkaan. En saa öisin nukuttua, pyörin vain valveilla ja ajattelen, olisimmeko sittenkin voineet tehdä jotakin.”
Muistelen, mitä Magda minulle eilen puhui ja mitä itse kerroin hänelle. Tämä maailma on meidän kaikkien koti. Turvallinen siitä huolimatta, että pelkäämme. Kannan kaikkia toiveita raskaana sydämessäni, ja olen vasta nyt ymmärtänyt, että on asioita, joille emme koskaan voi mitään.
”Kaikkea ei voi auttaa”, minä huokaan. Lähdemme samalla kävelemään kohti Tornia. Osa ihmisistä osoittelee meitä, mutta Valorin valtiaanaura pitää heidät loitolla. Huomaan, että kauempana on vartijoita soluttautuneena muiden joukkoon.
”Mitä tarkoitat?”
”Me kannamme paljon toiveita matkassamme. Paljon odotuksia. Ne kaikki eivät aina toteudu. Kuvittelimme voivamme pelastaa ihmiset toisella puolella. Todellisuudessa, jos jäljellä olisi ollut jotakin pelastettavaa, osa meistä olisi vain kylmästi hyväksikäyttänyt heitä. Emme koskaan ehtineet keskustella siitä riittävästi. Kaikki meistä eivät lähteneet matkaan samoin tavottein.”
”Khadija paljasti sen minulle ja Medeinalle. Koko Kuunsilta-projektin alkuperäinen tavoite on ollut yksinomaan vaurastuttaa meidän puoltamme.”
”Mitä sinä ja Medeina sanoitte siihen?”
”Pudistimme päitämme.”
Hymyilen. Valor ja Medeina ovat saaneet hiljalleen omaa tahtoaan näkyviin. Verho on poistunut heidän ja heidän omien ajatustensa välistä. Olen siitä iloinen. Toivon kaksikolle aidosti hyvää.
”Minä uskon, että on olemassa asioita, joille emme yksinkertaisesti voi mitään. Toisen puolen tilanne on sellainen.”
Valor huokaa.
”Ja Remingtonin tila myös. Me emme pysty vaikuttamaan kaikkeen, vaikka kuinka haluaisimme. Olemme lopulta vain pieniä ihmisiä suuressa leikkikentässä. Emme voi hallita maailmaa. Annetaan asioiden tapahtua. Kenties joskus kuulemme tai näemme, mitä toiselle puolelle tapahtui. Ehkä oma teknologiamme kehittyy.”
”Niin minä toivon.”
”Ja ehkä Remington jaksaa vielä taistella ja selviää. Se ei ole meidän käsissämme.”
Alamme lähestyä Tornia. Täällä ihmiset eivät enää tuijota, eivät edes minua. Koristuksiensa alle hukkuvaa kansaa ei kiinnosta.
”Sen sijaan on olemassa asioita, joihin voimme vaikuttaa”, sanon kovemmalla äänellä. ”Minä en tahdo, että Khadijan ja Remingtonin suunnittelemaa sortoa tapahtuu missään. Koskaan. Ei toisella puolella eikä… täällä. Oletko katsonut ympärillesi, Valor?”
Valorin kasvot ovat ihmetystä täynnä.
”Samat ongelmat elävät meidänkin keskuudessamme. Halu valloittaa ja hallita. Sortaa toisia alas. Tiedätkö, Valor… Meillä on paljon tekemistä täälläkin.”
Kun astumme sisään Torniin, minä näen Valorin ilmeestä kaiken. Unohdan unen kauhukuvat saman tien. Olen synnyttämässä toivonkipinää.
*
Igran odottaa minua omassa huoneessaan. Yllätyn siitä, kuinka koristeellisen huoneen valtiaat ovat hänelle antaneet. Violetinhohtoiset satiiniverhot ja pylvässänky helmiyksityiskohtineen ei varsinaisesti huuda Igrania. Ystäväni on käpertynyt sängyn vierelle ja nousee koko pituuteensa minut nähdessään. Hän on korkeampi kuin sänky.
”Elara!” Igran hengähtää. Hän ojentaa kätensä minua kohti ja virnistää niin, että näen koko sahalaitaisen hammasrivistön. Tartun hymyillen käteen.
”Minulla on ollut sinua ikävä.”
Painaidun aivan kiinni Igraniin. Joko hän on oppinut täällä halaamaan tai se on aina ollut hänellä verissä.
”Kuinka sinä voit?”
”Matka takaisin oli huomattavasti vähemmän kivulias”, Igran vastaa. ”Minä pystyin yhä skannaamaan teidän kieltänne sen jälkeen. Kokoani en voinut muuttaa ja ääniaaltojeni enimmäismatka lyheni hetkeksi, mutta sanoisin haittojen pysyneen minimissä. Nyt olen jo täysin toipunut.”
”Entä ajatuksesi? Mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”
”Minä ajattelen, että minun osuuteni teidän tarinassanne alkaa olla lopussaan.”
”Sinä lähdet pois.”
Igran nyökkää.
Tiesin hänen lähtevän. Olen tiennyt sen alusta alkaen. Meidän ilmamme ei ole Igranille suotuista, hän ei saa täältä sitä, mitä hän tarvitsee. Kun ajattelen Valorin kirkasta ilmettä ja Magdan lämmintä syliä, tiedän, että minun tarinani on vasta alussa.
Istuudun Igranin sängynlaidalle ja heiluttelen jalkojani. On uskomatonta, että olemme saaneet kulkea tämän matkan yhdessä. Olen kiitollinen kivusta ja särystä, naurusta ja itkusta. Kaikesta hänen rinnallaan.
”Minä aion saada valtiaat huomaamaan oman puolemme sisäiset ongelmat”, sanon hiljaa. ”Olen jo aloittanut pehmittämään Valoria. Minä kuulin eilen, että tällä puolella on alettu levottomaksi. Ihmiset ovat minua katsellessaan ymmärtäneet, että on mahdollista kohota korkealle.”
Huokaisen.
”Minulle siinä ei ole kyse siitä. Helpompaa olisi, jos ruoka ja muut elintärkeät seikat jakautuisivat tasaisemmin.”
”Sinulla on puhdas sydän, Elara.”
”Niinkö? Minä vain ajattelen, että niin olisi oikein.”
”Sitä minä tarkoitinkin.”
Igran istuutuu vierelleni sängylle. En muista hänen koskaan varsinaisesti istuneen alas. Hänen kurkustaan pääsee hentoa, sirittävää ääntä. Se on rauhallista kuunneltavaa.
”Minä aistin teidän väreistänne kaunista tulevaisuutta, jos vain kykenette tarttumaan siihen”, Igran sanoo. Hän ja hänen värinsä. Voisin tuntea hänet ikuisuuden, enkä silti ymmärtäisi hänestä kuin hetken verran. Rakastan sitä. Ikuista oppimista ja seikkailuja.
”Uskon parempaan maailmaan. Me kaikki opimme jotakin matkallamme. Kunpa Remington selviäisi hengissä.”
”Hänen tilansa on yllättävän vakaa. Väri on sama kuin aiemmin. Minä sanon, että hän selviää, mutta en voi antaa siitä lupausta, koska minunkaan aistini eivät ole erehtymättömät. Välitätkö sinä hänestä?”
Nyökkään. Olen oppinut pitämään Remingtonin tavasta olla lähelläni. Hänen himonsa laantuu ajan kanssa. Sitten voisin kuvitella keskustelevani hänen kanssaan maailman kauneudesta.
”Minä en aio jäädä tänne enää”, Igran sanoo ja osoittaa satiiniverhoja.
”Ovatko he valmiita sinun kanssasi?”
”Eivät he koskaan ole. He haluavat aina lisää. Minä olen heille oikotie. En aio estää teidän kansaanne kehittymästä jäämällä teidän luoksenne. Te voitte löytää reittinne itse, teillä on kaikki kykenevyys siihen. Kenties seuraavassa kymmenessä vuodessa te pystytte jo omin avuin ylittämään kraaterin.”
Nousen ylös ja avaan parvekkeen oven. Ilma on jo viileää, yötaivas tuikkii tuhansine tähtineen. Nyökkään kohti taivasta. Igran voisi mennä koska tahansa.
”Minä en hyvästele sinua nyt, sillä en lähde planeetaltanne vielä. Palaan vielä kotiisi hyvästelemään sinut kunnolla.”
”En halua minkäänlaisia hyvästejä. En koskaan. En harrasta sellaisia. Kaikki, jotka olen koskaan tavannut, ovat aina luonani.”
Jokainen maisema ja ihminen. Kuunkajo aron yllä ja hellä kosketus keskellä vuoristoa. Minä muistan ne kaikki, painan ne syvälle sydämeeni.
”Tiedät silti, mitä tarkoitan.”
”Tiedän minä. Kiitos. Tule luokseni sitten, kun olet valmis lähtemään. Minä odotan sinua Narniassa.”
Igran leijuu jo parvekkeen yläpuolella. Hänen hiuksensa leijuvat vasten indigotaivasta. Olen nähnyt paljon kauniita asioita, mutta Igran tänä yönä on niistä taianomaisin. Hänen katselemisensa saa minut uskomaan onnellisempaan huomiseen.
”Minä aion vihdoin hyväksyä Remingtonin tarjouksen ja jäädä tänne asumaan”, sanon vielä ennen kuin Igran kohoaa korkeammalle. Igranista pääsee lempeä kirahdus.
”Hyvä. Minä odotinkin, että hyväksyisit sen.”
”Mene jo. Käytävältä kuuluu ääniä.”
”Minä tulen tapaamaan sinua vielä. Sitten, kun olet taas kotona.”
”Sanon heille, että tämä on heidän parhaakseen.”
Igran virnistää. Sitten hän on jo poissa.
Kun oveen koputetaan, huoneessa olen vain minä. Tulija on Valor. Hänen vihreät silmänsä laajenevat hämmästyksestä.
”Mihin Igran…”
”Te ette löydä häntä enää täältä”, minä sanon hymyillen.