Luku 19: Ulkopuolinen
Kaikki tapahtuu hidastetusti. Jollekulle muulle. Se en ole minä, joka on läsnä. Olen jumissa galaksien takana, en erota muuta kuin punertavan tähtisumun. Käteni vapisevat. Tuijotan, kuinka kirkkaat ja yliampuvat valtiaat kokoavat tiedemiehensä takaisin tähän maailmaan. Remington elää ja hengittää, se tuntuu riittävän kaikille. Minä en enää tiedä, minne jouduin. Mikä tämä todellisuus on? Täällä on niin kylmä. Olen vuodattanut jonkun verta. Pelastanut jonkun toisen. Missä elämän arvo mitataan? Mikään ei ole mustavalkoista. Pelkästään punaista.
Vetäydyn kauemmas, sydämeni hakkaa lihavankilassaan. Tuijotan käsiäni. Maailma on hiljaa. Kaikki äänet jättäytyvät taa, ne hylkivät minua. En kuulu. Täällä minä vihdoin ymmärrän sen, toisen verta käsissäni. Minä en kuulu tänne, heidän seuraansa, heidän inhimillisten huoltensa ja tuikkivien silmiensä luo. Olen joku muu. Toinen. Ulkopuolinen. Nimetön.
Joku puhuu minulle. Ei kukaan heistä. Heillä on oma kielensä. He puhuvat kuin kaikki olisi heille niin kovin helppoa. Minun on vaikeaa ymmärtää sitä. Minulle maailma on aina ollut kaunis ja täynnä ihmeitä, mutta en ymmärrä, miksi ihmiset tekevät, mitä tekevät. Miksi joku on valmis uhraamaan oman elämänsä saadakseen nimetöntä rakkautta? Miksi toiset haluavat niin kovasti rahaa ja valtaa, että unohtavat ihmisyytensä sitä tavoitellessaan? Vai sitäkö ihmisyys on – luopumista ja kipua? Minulle riittää pelkkä vieno tuulenvire korvissani ja tieto siitä, että kuu on yhä taivaalla. Mutta en minä ole heitä parempi, en pyrikään olemaan. Joskus minä olen pelkästään eksynyt.
”Elara?”
Tosiaan. Joku ottaa kontaktia. Joudun räpyttelemään pitkään, että erotan ainoalla näkevällä silmälläni, kuka on saapunut luokseni. Pitkä, vihreä varsi. Painottoman oloiset hiukset. Igran. Minun ystäväni, ainoa, joka ei vaadi sydäntäni voidakseen pitää minua kädestä.
”Minä tapoin jonkun.” Se ei ole minun ääneni.
”Kyllä, sinä eliminoit uhan. Minäkin tein niin aiemmin.”
”Hän oli joskus ihminen. Kuun nimissä, hän oli…”
”Ihmisyys ei ole… Miksi te sitä kutsutte?” Igran keinuttelee jälleen päätään. ”Pyhää? Virheetöntä?”
Siinä se tulee. Hän, joka näkee tämä maailman erilaisin silmin, kertoo sen minulle. Se on pelkkä muistutus, mutta vasta sen kuultuani ymmärrän, että en ole sisäistänyt sitä pitkään aikaan. Minun ei tarvitse ymmärtää koko ihmisyyden kirjoa voidakseni elää tässä todellisuudessa. Sitähän minä aina sanon itselleni. Että ei tarvitse ymmärtää. Miksi se ei koskisi myös tätä? Myös itseäni? Minun ei tarvitse tietää jokaista nurkkaani ulkoa elääkseni tämän elämän.
”Sinä suojelit ryhmäsi jäsentä”, Igran sanoo.
Huomaan hymyileväni, vaikka tosiasiassa minua itkettäisi. Kaikki tuntemukset pyrkivät kasvoilleni kerralla. Minä olen täällä jälleen. Ojennan käteni Igranille. Haluan tuntea hänet lähelläni. Igran tarttuu ojennettuun käteen, erotan hymynkaltaisen hänen huulillaan. Hän on oppinut jäljittelemään ihmisilmeitä, vaikka hänen ei tarvitsisi. Minusta tuntuu, että osaan jo lukea häntä.
”Kiitos, Igran”, sanon. Silitän hänen kämmentään. ”Minä taisin hieman järkyttyä.”
”Sinun olemuksesi oli hetken väritön.”
”Hetkinen. Onko se normaalisti jonkin värinen?”
”Minä en näe värejä kuten te, sen verran olen oppinut ymmärtämään. Minulla niihin liittyy…” Igranista lähtee jälleen ääniä, jotka ovat niin korkeita, että kuulen ne vain vaivoin. Hänen omaa kieltänsä. Tavutonta ja sanatonta. ”En tosiaan taida osata sille ainuttakaan termiä teidän kielessänne. Joka tapauksessa aistin teistä kaikenlaista jatkuvasti.”
”Aistitko kaiken muunkin samalla tavalla?”
Igran nyökkää.
”Miltä täällä mahtaakaan näyttää sinun silmiesi takaa.”
”Pikemminkin tuntua.”
”Aivan, tietenkin.”
Kokonainen todellisuus täysin tavoittamattomissani. Sellaisiahan me kaikki olemme. Omia pieniä universumeitamme. Rakastan elämää sellaisena. Jokainen elävä olento on samaan aikaan lähellä ja ikuisuuden päässä.
”Joskus minusta tuntuu, että olen täydellisen eksynyt”, sanon Igranille. ”Ajatteletko sinä koskaan samoin?”
”Emmekö me kaikki kulje vain omaa polkuamme? Meidän on lopulta mahdotonta astella kenenkään muun paikalla. Ei omalta polultaan voi eksyä. Sitä ei vain aina voi nähdä.”
Hymyilen niin, että poskiini sattuu.
”Kiitos. Minusta tuntuu, että minun piti kuulla se juuri nyt.”
Asiat, jotka olen unohtanut. Kaikki se, jota en ole ajatellut, koska olen keskittynyt elättämään itseni ja pääsemään vielä joskus toiselle puolelle. Nyt, vihdoin toisella puolella minä olen oppinut, että me emme tiedä mitään. Ihana, humalluttava tuntematon.
”Sinun värisi ovat palanneet. Hiljalleen.”
”Hyvä. En voi kadottaa niitä nyt.”
”Sinulla on myös hurjat refleksit.”
”Ai minulla on? Ilman sinua me emme olisi tässä.”
”Osasit reagoida tilanteen vaatimalla tavalla oitis. He eivät osanneet.”
”Kaikki eivät ole samanlaisia.”
”Onneksi sinä olet sellainen kuin olet.”
”Minä en halua kenenkään kuolevan. En kenenkään.”
Igran vie käden otsalleni. Hetkeksi säikähdän elettä. Igran piirtää varovasti kynnellään pienen renkaan otsaani. Tiedän, että siitä ei jää merkkiä. Se on pelkkä tapa. En siltikään kykene muuta kuin tuijottamaan Igrania.
”Minun kotigalaksissani tämä on tapa”, Igran selittää.
”Mitä se tarkoittaa?”
”En osaa kielellistää sitä. Se on ikään kuin… tervehdys. Toivotus. En tosiaan taida osata kertoa.”
Hymähdän.
”Ei se mitään. Kiitos, Igran. Ehkä minä osaan joskus tehdä sen sinulle takaisin.”
”Sinä tiedät sitten, kun sen hetki tulee.”
”Hyvä on. Minä tiedän sitten.”
Sivulta kuuluu varovainen rykäisy. Käännän katseeni muihin päin. Remington on päässyt pystyasentoon. Olen sitonut hänen keskivartalonsa. Haalari on vielä osittain auki, se paljastaa osan miehen yläruumiista. Kohtaan hänen silmänsä. Hän katsoo minua täynnä tunteita, joiden piiristä olen eksynyt jo kauan sitten.
”Elara…” Remington tulee lähemmäs, vie kätensä poskelleni kuin se kuuluisi sille. Igran vetäytyy automaattisesti taaemmas. Erotan ystäväni ilmeestä, että hän on koska tahansa valmis puolustamaan minua myös Remingtonia vastaan.
”Sinä olet hereillä. Hyvä. Pystymmekö jatkamaan jo matkaa?”
”Pystymme. Ei huolta.”
Ojennan miehelle juomapullon.
”Juo. Nestetasapainosi ei saa järkkyä nyt.”
”Elara, Elara… En minä sitä.”
Kaikki tuijottavat. Poskiani punottaa. Miksi Remington on niin lähellä? Hän ei ole isäni eikä veljeni. Hänellä ei ole tarvetta koskettaa minua. Tein vain voitavani. Tekisin sen kenelle tahansa muulle ryhmästä. Jopa Khadijalle, joka ei ole lausunut minulle ainuttakaan lempeää sanaa.
”Sinä pelastit minut. Kiitos.”
”Tein vain sen, mitä vaistoni käskivät. Haavasi pitäisi parantua. Käytin siihen itse tekemääni liuosta.”
”Sitä samaako, jolla paransit miehen toisella puolella kraateria?”
”Osittain. Pohja on sama.”
”Olet uskomaton.”
”Olet saattanut sen tietooni useasti.”
En osaa kiittää miestä siitä, että hän liehittelee minua. Kehut eivät ole kehuja silloin, kun niiden takana on ajatus. Remington varmasti ajattelee minun olevan vaikeasti lähestyttävä. Tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Meidän välissämme on kokonainen avaruus. Hän ei vain vielä näe sitä.
”Voimme siis jatkaa matkaa nyt heti?”
”Voimme toki.” Remington hymyilee, kuljettaa kättään poskellani vielä hetken. ”Jatketaan vain.”
Ääni on liian pehmeä ollakseen vilpitön. Ulkopuolisuuden tunteeni iskee minut jälleen alas. Joudun etsimään katseellani mitä tahansa, mihin kiinnittyä, jotta se ei veisi minua mukanaan. Katseeni pysähtyy kadunkulmasta kasvaviin kanerviin, joiden ei pitäisi minkään olemassaolevan logiikan mukaan kasvaa siinä. Siinä ne silti ovat, punertavan sumun takana. Pieni luonnonoikku. Hetkessä tunnen oloni paljon kuuluvammaksi. Me pidämme yhtä, me nimettömät ja eksyneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti